keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Yhteenvetoa vuodesta 2019 ja vähän haaveilua tulevasta!

Monta vuotta on ollut jo tapana ynnätä loppuvuodesta mitä kaikkea onkaan tullut puuhasteltua vuoden aikana. Ajattelin pitää tästä kiinni tänäkin vuonna, niin on sitten myöhemmin kiva lueskella tiivistelmiä kuluneista vuosista. Koska miun elämässä liikunnalla on niin iso merkitys (toki sen edelle menee oma perhe kuitenkin), niin on luonnollista tehdä ynnäys blogiin. Vuoden 2019 blogitekstit on näin jälkeenpäin tarkasteltuna kaikki edelleen luonnostilassa ja tekstiä kaksi riviä vähän vaikeeta on enää palata tunnelmiin, mutta yritän. Ehkä vielä jotain muistuu mieleen. Kouluhommat vei tehokkaasti intoa näköjään vapaa-ajan kirjoittamiselta.
Tänä vuonna biletin normaalia ennemmän ja juoksin vähemmän.
Ens vuonna tän pitää muuttua.
Vuosi alkoi jännittävästi, kun hyppäsin vauhdissa ulos oravanpyörästä. Työelämä sai hetkeksi väistyä ja jäin opintovapaalle. Ei ollut kovin vaikeaa sopeutua muutokseen, enkä kyllä kyllästynyt vuoden aikana rennompaan elämänrytmiin - suorastaan rakastuin siihen. Kaikista merkittävintä vuodessa oli se, että oli aikaa olla riittävästi läsnä omalle perheelle. Olla pullantuoksuinen äiti, ja tästä sain lapsiltakin runsaasti palautetta. Sen lisäksi nukuin (enimmäkseen) hyvin ja sain rauhassa palautua syksyisestä pohjaan palamisesta. Ei sillä että olisin siitä vieläkään ihan kokonaan toipunut. Toisaalta oon ajatellut, että tuskin sellaisen kokemuksen jälkeen täysin samaksi ihmiseksi enää tuleekaan. Oon opetellut lisää armollisuutta itseäni kohtaan - rajaamaan ja sanomaan ei. Kivoillekin jutuille, koska joskus vaan täytyy. Ihan vielä en oo osannut kuitenkaan kieltäytyä kaikista jutuista, joita en halua(isi) tehdä - mutta ei kai kukaan hetkessä opikaan. Eikä kivasta kannata tietenkään usein kieltäytyä. Etenkään, jos se liittyy matkusteluun tai liikuntaan.
Käytiin miehen kanssa hiihtämässä.
Olin joitakin suunnitelmia vuodelle 2019 itselleni listannut (löytyvät tekstistä kursivoituina), katotaan miten niitten kanssa sitten oikein kävikään (tää on aina yhtä jännää ja huvittavaa miusta itestä). Vuoden aikana ennätti taas vaikka mitä:
Painonnostoleirillä oivalluksia.

Talvikarkelot Taijan kanssa, kiitos Simolle tuomaroinnista.
Tammikuussa kävin Laura Niemelän painnonostoleirillä ja tajusin tempauksesta enemmän kun ikinä tähän asti. Sekä osallistuin treenikaveri Taijan houkuttelemana Talvikarkeloiden parikisaan - tää oli ihan huippukivaa! Kiitos Taija, että pyysit mukaan. Juostiin myös Jessican ja Jussin kanssa puolikas Kotirataultra (25km) talvisissa tunnelmissa. Ja helmikuussa sitten tietysti perinteisesti pidemmän kaavan mukaan "ihan huomaamatta" 50km, Kirsikin oli osan matkaa mukana. 
Helmikuun Kotirataultran ekan etapin taivallusta,
Openeissa olin mukana tänäkin vuonna - Jopa kahdesti, koska systeemi muuttui ja vuoden 2019 openit oli alkuvuodesta ja 2020 openit jo syksyllä. Keväiset sujui omalta kohdaltani paremmin ja ylitin itteni tekemällä ensimmäiset Bar Muscle Upit - Openeiden taikakortti siis olkoon miun osalta nyt käytetty. 
Sinne heilahti <3

Openeissa kaikilla on aina kivaa!
Maaliskuussa soudin Pariisin maratonille valmistavana treeninä elämäni ekan maratonin ja se oli yllättävän kivaa. Nyt tammi-helmikuun vaihteessa ajattelin tehdä tästä uusinnan. Toimii pitkänä maratoniin valmistavana pk-treeninä hurjan hyvin. Ekan kerran ikinä soutu tuntui kivalta. Päätin myös alkaa uhmaamaan painovoimaa ja opettelemaan miulle lähes mahdotonta käsilläseisontaa (ja vähäsen kävelyäkin) ja tän parissa sitten menikin aikaa enemmän ja vähemmän. Valmentaja Tuomakselle (jälleen) isot kiitokset lempeästä, mutta napakasta ohjauksesta. Yksi pelko voitettu.

Tästä se lähti.
Huhtikuussa suuntasin Pariisiin maratonille (josta oon kirjoittanut näköjään kolme riviä tekstiä). Ennätystavoite oli vahvana mielessä ja ois ollut hyvinkin saavutettavissa, mutta ei mennyt taaskaan niin kuin elokuvissa. Reissu muuten oli sen sijaan onnistunut, eikä se juoksukaan sitten lopulta huono niin ajallisesti ollut. Ottaen huomioon vatsakrampit ja 25km jälkeisen kyykkäämisen, pääsin lopussa taas ihan hyvään nousuun - Harakan Jannea jälleen lainatakseni- hulivilimahasta huolimatta.
Starttia oottamassa Champs Elyseella.
Toukokuussa kävin ekoissa CrossFit-kisoissa, vaikka ei ikinä pitänyt ja olihan se nyt ihan vitin kivaa. Karhunkierroksella taivalsin euforiassa 55km. Sain korjaavan kokemuksen maastorymystä ja olin enemmän kun tyytyväinen. Käytiin myös naisporukalla koskenlaskussa Villillä reitillä (Niskakoski II, Myllykoski IV, Aallokkokoski IV, Jyrävä VI (kierretään maitse) Heinäkoski I-II, Vattumutka) ja hitsin hauskaahan se oli sekin.
Vikan lajin kimppuun Rakkaudella Karjalasta-kisassa.
Maalissa onnellinen nainen, Karhunkierros 55km takana.
Kesä-heinäkuun ajan lomailin taas Varikolta ja tarjoilin kropalle vähän erilaista ärsykettä. Avovesikausi uiden oli edelliskesää aktiivisempi ja pyöräilinkin ihan mukavia reissuja. Fillarin vaihteistopulmat rassas vähäsen hermoja, mutta onneksi supermies Reijo pelasti miut taas pinteestä. Ja vaaleenpunaiset hiuslenkit ja kynsilakat. Kesäkuun kohokohta on aina Pururata Tour, jossa kierretään juosten Lappeenrannan pururadat ja siirtymät kuljetaan pyörillä. Samalla tulee nähtyä juoksututtujakin. Ja tiestysti käytiin perinteisesti timanttisella juhannuslenkillä ja tänäkin vuonna oli kyllä hyvät menot ja vielä paremmat eväät matkassa. Enshi juhannusta odotellessa ;) 
Juhannushumua :)
Heinäkuussa oltiin kesälomareissulla asuntovaunun kanssa. Käytiin perheen kanssa Helvetinjärven kansallispuistossa ja kesken lomareissun kävin vetreyttämässä autossa kangistuneita jalkoja ja vetäsemässä Johannan kanssa SwimRun-kisan Pikonlinnassa (hiphei, siitäkin rapsaa kolme riviä). Pari viikkoa myöhemmin Joroisilla yllätin itseni uimalla hitsin hyvin, pyöräilemällä kun eläin ja juoksemalla tahdon voimalla ja raastovaihteella ja paransin ennätystä parikymmentä minsaa ja sijoittumalla omassa ikäluokassani SM-kisassa TOP 10:iin. En ois ihan äkkiä uskonut. Oli muutenkin mukava ja rentouttava reissu, vaikka mieli ja kroppa kävikin ylikierroksilla vielä monta päivää kisan jälkeen - silleen hyvällä tavalla.
Matkalla Tough Vikingin starttiin.
Elokuussa lomailin perheen kanssa Kreetalla ja heti seuraavalla viikolla kotiinpaluun jälkeen käytiin Jessican kanssa Helsingissä Tough Viking-kisassa hakemassa ihan uudenlaista kokemusta - se oli enimmäkseen kivaa, mutta parin esteen osalta myös vähän pelottavaa. Vikalla esteellä, jossa kiivettiin konttikasan päälle ja laskeuduttiin alas meni kohtalaisen paljon aikaa, kun välillä piti halailla polvia ja hyperventiloida. Mutta selvittiin alas ja maaliin.

Syksyn Kullervo maratonilta ei syntynyt edes blogitekstiä (eikä muuten edes luonnosta). Se meni penkin alle, osui liian kovaa sieluun ja sai aikaan hetkellisen yhteyden katkeamisen juoksuhommiin. 25km asti olin taas tavoitevauhdissa, mutta missään kohtaa juoksu ei lähtenyt lentoon ja oli melkosta väkisin makaamista. Taivalsin koko matkan ylhäisessä yksinäisyydessä eikä sellasta Berliinin tai Reykjavikin kaltaista hurmosvaihdetta vaan löytynyt, vaikka kaikki keinot pakottamisesta mentalisaatioon ja biisien sanoitukseen oli käytössä. Luulen, että Joroisten jättipottionnistuminen vaikutti myöskin vielä pohjalla ja pää ei ehtinyt latautua syyskuulle sellaiseen iskuun kun enkkaan olisi vaadittu. No, sittemmin mykkäkoulu juoksun kanssa on päättynyt ja yhteys siihen on taas vähitellen löytynyt.

Syksyn openit oli myöskin enimmäkseen matalalentoa pieleen menneen viisaudenhampaan leikkauksen, sen myötä tulleen hermovaurion ja sitä seuranneen kolmoishermosäryn takia. Onneksi mein Tiputiimi ja Varikon henki oli sitä luokkaa, ettei tunnoton naama ja kuolat rinnuksilla sitten lopulta niin hirveesti jumppaamista haitanneet, eikä alisuorittaminenkaan lopulta edes kirpassut. Jäipähän parannettavaa seuraavaan kertaan.
Treenailen hyvällä asenteella fiiliksen mukaan - lepopäiviä ja kehonhuoltoa unohtamatta. Kehonhuollon kyllä muistin - asenteeseen jäi vähän parannettavaa ja lepopäivien pitäminen pari kertaa saattoi unohtua.
Piipahdan välillä avannossa - itseasiassa helmikuusta jäiden lähtöön asti useammin kun olin ajatellut, sehän olikim suorastaan koukuttavaa. Lokakuussa jatkoin ja nyt loppuvuodesta olen harvakseltaan käynyt. Uuden arjen opettelu haastaa taas aikatauluja.
Nousen hevosen selkään. Taatusti. Ehkä myös miekkailen. Ja ammun - No, miekkailut ja ampumiset jäi nyt tänä vuonna, mutta hevosen selkään nousin. Se oli ihanaa! Jonnalle isot kiitokset siitä. Vaikka jäikin kertaluonteiseksi, niin jatkoa seuraa.
Mie <3 Tahvo
Nautin elämästä ihan joka päivä - No, ihan joka päivä varmaan pienen hetken. Mutta onhan tää nyt ihan paska tavoitekin (missähän opintovapaaeuforiassa oon tän kirjoittanut..) Enimmäkseen elämästä on ollut tänä vuonna helppo nauttia, mutta sillon kun rapa roiskuu urakalla on turha yrittää väkisin repiä hymyä pyllystä. Oon ehkä tän vuoden aikana saanut pakkopositivismista näppylöitä ja joutunut hakemaan vastalääkettä sille. Kyllä sillonko ottaa aivoon, saa ottaa aivoon. Esimerkiksi sillon, kun puolet naamasta on tunnoton kolmoishermosärkyä lukuunottamatta ja toiselta puolelta irtoaa paikka hampaasta hermon paljastaen... väitän, että on hiukan vaikeeta nauttia elämästä. Jos oot eri mieltä, niin suosittelen kokeilemaan. EI! En suosittele. En toivo oikeesti kenellekään sellasta.
Ja sitten oli listalla vielä "ehkäpä":
Juoksen maratonin tai pari tai kolme - no kaksi juoksin ja yhden ultran. Tai oikeestaan kaksi, kun olihan helmikuussa tietty Kotirataultra 50km Jessican kanssa. Ja myös sen yhden maratonin soudin.  Mykkäkoulusta juoksuun - pitkässä suhteessa tulee välillä kuoppiakin, ja tää oli kyllä juoksun suhteen pisin ja syvin tähän astisista. Onneksi pidemmänkin tauon jälkeen tuntuma siihen on ollut helppo löytää. Vuonna 2020 menee (väkisinkii, vaikka juoksisin vielä vähemmän kun 2019) rikki 10 000 kilometriä juoksua alkaen siitä, kun maaliskuussa 2012 neljän vuoden juoksutauon jälkeen laitoin lenkkarit taas jalkaan. Rehellisesti sanoen, en ois todellakaan uskonut silloin mihin kaikkialle lenkkarit miuta kuljettaa. Hienoihin paikkoihin ja upeisiin kokemuksiin. Kaupan päällisenä on rakentunut ihan ok peruskunto. Että, jos joku pohtii juoksun aloittamista niin tässä mainospuhe mihin se saattaa johtaa.
Kullervo maratonin maalissa.
Raastan vähän enemmän punaisellakin - pk on tärkeetä, mutta ei yksin oikeen riitä. PLAAAH! Ens vuonna tälle asialle on OIKEESTI tehtävä jotain - tästä heräsi sitten se ajatus panostaa alimatkoihin ja hakea sitä kautta lisää vaihteita ja vauhtia dieseliin (todennäköisesti luen taas vuoden päästä tän ja nauran makeesti).
Löytysköhän uintiin lisää vaihteita - ei löydy, jos ei ui!!
Extempore-juttuja - Kirsin kanssa ihan varmasti ensi vuonnakin. No Kotirataultralla ja Jannen iltalenkillä käytiin kyllä. Ja koskenlaskussa, kun satuttiin Karhunkierrokselle samaan aikaan. Muuten pysyin aika hyvin tänä vuonna ruodussa ja startteja tuli (ehkä?) aikaisempia vuosia huomattavasti vähemmän. Sitä en tiiä onko se hyvä :D
Kirsin kanssa Jannen iltalenkin tunnelimissa Tenkasen keikalla.
Fatbikee ois kiva koklailla. No tätä en ehtinyt - melontaa sen sijaan pääsin kokeilemaan useemman kerran. Ja telttasaunaa. Kiitos Pette! Sitä ennen olin kesällä Varikkotauon aikana Saaran kanssa aikuisten sirkusleirillä, jossa tavattiin Pette ja sirkuleiristä sitten alkoikin taas yksi uusi seikkailu. Retkiluistelemaan en oo vielä ehtinyt, mutta toivottavasti aikataulut ja säät joku päivä natsaaja tulee sekin koettua.
Sirkusleirillä tehtiin kivoja (ja vaikeita!) juttuja. Ja tavattiin Pette...

Vapaasukellus kurssia kärkyn - kärkyin kyllä, mutta vielä en mennyt kun aika ja rahat ei riittäneet tähän. Sen sijaan ekoihin vapaasukelluskisoihin osallistuin ja enkkaa pukkas väkisin. Ootan kyllä innolla uusintaa. Jussille kiitos yllytyksestä ja varusteiden lainaamisesta. Sukellushommiin kaipaisin kyllä jotain uusia juttuja - vähän alkaa pyöriä liikaa samaa rataa harjoitteet ja motivaatio on ollut hetkittäin hukassa. Ehkä tähänkin lääkettä löytyy. Laitesukellus ei edelleenkään nappaa, mutta ehkä ihan hyvä niin (tavaramäärää ja rahanmenoa ajatellen).
... Pette vei meidät melomaan.
Välitän vielä aiempaakin vähemmän siitä mitä muut ajattelee ja luotan siihen, että karma korjaa ne ketkä muiden tielle kuoppia kaivelee - No, tässä oon onnistunut kyllä aika hyvin. Eikä oo kusipäitäkään osunut tänä vuonna tielle :) En tiiä oonko osannut väistellä vai väisteleekö ne nykyään miuta. 
***
"Elän tässä ja nyt päivä kerrallaan. Nukun, syön, hengitän ja treenailen. Vietän aikaa perheen kanssa. Otan päiväunet silloin kun huvittaa. Neulon, luen ja tuijotan kiireettömästi takkatulta." Näin tein. Paljon. Luin (ja kuuntelin äänikirjoja) enemmän kun vuosiin, neuloin kasan sukkia ja pidin tulta takassa. Pelattiin lautapelejä ja oltiin yhdessä. Päikkäreitä ei tarvinnut ottaa kovin usein, koska elämänrytmi oli miulle sopiva eikä uuvuttanut. Nyt (kun oon hypännyt taas oravanpyörään) opettelen parempaa tasapainoa - töissä vauhti ei tule kiihtymään - se pysyy rauhallisella perustasolla ja teen sen verran, kun mistä miulle maksetaan. Pitää aina vauhdin kiihtyessä kurkata työsopimusta ja palkkaa siinä. Mitä sen eteen kannattaa tehdä - ei ainakaan menettää henkeään tai edes järkeään. Paine on kokoajan tehdä enemmän, kun mihin pystyy mutta siihen junaan en lähde enää. En ikinä! Jos joku pakottaa, niin sitten viimeistään hyppään siitä junasta.
Näin kivaa on jumppaaminen. Töissä ei mennä tälle tasolle enää ikinä :D
Tälle vuodelle juoksua tuli vähemmän (n. 750km), kun minään vuonna vuoden 2012 jälkeen. Sen sijaan tuntimäärällisesti liikettä tuli enemmän kun ikinä ennen (461h). Vuosien varrella treenit on monipuolistuneet ja osaltaan järkevöityneet - kyllä niissä edelleen ois varaa järkevöitymiselle, mutta koska vähän järjetön on miusta hauskaa ja tykkään mennä fiiliksellä on tää miulle hyvä. Kehonhuolto tulee joka vuosi tärkeemmäksi ja säännöllisen venyttelyn lisäksi aion pitää kiinni säännöllisestä hieronnasta. Simolle kiitokset toimivasta kropasta. Keho (ja mielikin) toimii paremmin, kun ei ole liiaksi ylimääräisiä jännitystiloja kropassa.
Timanttinen Tiput Tangolla eli Tiputiimi.
Urheilullisia tavoitteita pitää aina olla, mutta niitä on ollut tosi vaikea miettiä - haluaisin kaikkea, mutta tiiän että kaikkea ei voi saada eikä edes kannata tavoitella. Lätkäkuume nostaa vaan kovemmin päätään ja koska triathlonpajatso on tyhjennetty miun tasolla aika totaalisesti (eikä upgreidaus oo tässä elämäntilanteessa mahdollista), niin olin syksyllä vakaasti sitä mieltä että pidän välivuoden triathlonista. Vuodelle 2020 en vielä täysmatkaa haaveile ja puolimatka ei kiinnosta, koska enkkahan se on aina mielessä, ja en todellaan ees halua lähteä yrittämään 5.20 alitusta (koska muistan vielä liian hyvin miten kamalaa vikat kaksi tuntia oli). Lyhyemmät matkat taas ei oikein kiinnosta. Tai kiinnostaneet yhteen marraskuiseen päivään asti. Olin jo päättänyt kaivaa lätkäkassin varastosta ja hypätä kaukaloon (johon mieheni rakastavasti kannusti: "Kyllä nyt kannattaa, oot pian liian vanha!"). Kuitenkin eräänä päivänä puhelin soi ja hiilikuitu vei taas naisen mennessään - toiset on heikkona timantteihin... Miun heikkoudet taitaa liittyä fillareihin. Kaluston päivitys sitten siirsi ehkä taas lätkäkuumetta, kun eihän viritettyä kalustoa nyt vaan voi jättää laakereille lepäämään. Kuinkakohan kovaksi lätkäkuume ehtiikään kasvaa? Ehdinkö saamaan hokkareita jalkaan ennenko oon liian vanha? Mihinkään en oo vielä Talvikarkeloita ja Madridin maratonia lukuunottamatta ilmoittautunut, mutta suunnitelmissa olisi varmasti (V) ja ehkä (E):
* Talvikarkelot parikisa Jannin kaa <3 (V)
* Madridin maraton huhtikuussa (V)
* sprintti ja perusmatka triathlonissa (V)
* Rakkaudella Karjalasta (E)
* Kotirataultra 25km ja 50km (V)
* Red Bull 400 (V)
* 5km ja 10km maantiekisat (E)
* Varustamo Cup - jos se järjestetään (E)
* SwimRunii Johannan kanssa jossain (V)

* Ja tietysti CrossFit Openit syksyllä uudessa ikäsarjassa naiset 40-44. 
Pitääkö tähän sanoo jihuu?! (V)
Talviuinti tuli elämään jäädäkseen.
Vuodelle 2020 en aseta minkäänlaisia aika- tai määrätavoitteita mihinkään. Tai, no ehkä yksi: punaisella aion nyt (OIKEESTI) viettää aikaa ainakin 5 minuuttia viikossa (kannattaa laittaa tavoite mahdollisimman alas, että sen saavuttaa varmasti) ja vauhtia koneeseen haen nyt lyhyemmiltä matkoilta. CrossFitissä kehitys varmaan jatkuu yhtä hitaana, kun tähänkin asti mutta pääasia että jotain tapahtuu. Oikotietä onneen ei ole. 

Ja edelleen pysyivät nämä kolme: perhe, liikunta ja ystävät, ja niihin panostan myös ensi vuonna. Opiskelutkin tuli tehtyä valmiiksi tavoiteajassa ja sain ammatillisen opettajan paperit. Nyt voi taas (ainakin) hetken nauttia liikkumisen riemusta ilman koulutehtäviä ja pänttäämistä - yllättävän paljon jää aikaa taas kun opintoja ei ole - mutta tiiän, että niitäkin vielä tulee.
Todistus kourassa ja valat vannottu.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Finntriathlon Joroinen 2019

Osallistuin Joroisten kisaan ensimmäisen kerran vuonna 2015 joukkuekisassa. En ollut sillon vielä koskaan startannut yksin millekään matkalle triathlonissa ja reissun tarkoituksena oli lähteä ihmettelemään ja hakemaan vähän triathlonkuumetta yhdessä kavereiden kanssa. Karjalan Kisulit lähti siis Joroisiin, mie olin ekana vuonna juoksuosuudella. Muistan, että olin kun pikkutyttö karkkikaupassa kun katselin toinen toistaan hienompia pyöriä ja kovempi kuntoisia urheiloijoita. Muistan miten silmäkulma kastui aamulla Valvatuksen rannassa, kun miun paras ystävä lähti uimaan huikean pitkää uintia ja 90km pyöräilykin pyörrytti. Omaa vuoroa odotellessa ehti hyvin ihailemaan muiden huikeaa menoa. Muistan vieläkin sen kunnioituksen, jota tunsin omalla juoksuosuudella yksilökilpailijoita kohtaan ja mietin, että miten ne pystyy.  Ja myös miten upeeta ois, jos joskus itse pystyisi samanlaiseen vetoon.


Päivän tavoite: mennä omin jaloin tästä :)
Vuodenvaihteessa mie ilmoittauduin Joroisten puolimatkan SM-kisaan yksilökisaan. Vaikka puolimatkoja oli takana kolme, niin jostain syystä tää ilmoittautuminen jännitti enemmän kun mikään aikaisemmista. En lähtisikään Joroisissa matkaan joukkueen kanssa, vaan yksin. Joku ihmeellinen haikeus iski - oltiin Lauran kanssa oltu yhdessä, nyt menisin yksin. Päätin myös, että tän kesän meen yhden triathlon kisan-taktiikalla ja kokeilen miten semmonen miulle sopii. Fyysisesti palaudun kyllä kisoista nopsaan, mutta viime syksyisen uupumisen jäljiltä henkinen suorituskyky ei ollut miun tuntemusten mukaan vielä ihan entisellään. Koska liikunnan merkitys miun elämässä on hyvinvoinnin lisääminen en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että pää ei ehtisi palautua kisojen välillä. Koska jos niin kävisi, lisääntyisi hyvinvoinnin sijaan pahoinvointi. Erilaisia ärsykkeitä pää kesti kyllä paremmin - juoksuun valmistautuminen on nykyään melkein arkipäivää ja lenkkareiden mukaan pakkaaminen on helppoa. Ulkomaan maratoneillekin voi lähteä jo pelkillä käsimatkatavaroilla. Oon joskus vitsaillut, että aina pitää olla varatankissa sen verran että jos huomenna huvittaakin juosta maraton, niin energiat riittää siihen. CrossFit-kisojen kokeilu oli sekin huippukiva juttu, johon ei sen ihmeemmin tarvinnut valmistautua. Triathlon-kisa vaatii valmistautumisen osalta monenlaista. Pelkästään logistiikan suunnittelu vaatii pohdintaa. Saati sitten kaikkien varusteiden kasaaminen ja etenkin niiden toimivuuden varmistaminen. Ja tietysti myös kolmeen pitkähköön lajiin valmistautuminen on oma juttunsa. Kun kesässä on vain yksi kisa on kai sanomattakin selvää, että kaiken haluaa tehdä valmistautumisessa mahdollisimman hyvin.


Kaikki valmiina.
Kesäkuun alusta CrossFit jäi kesätauolle. Olin varautunut henkisesti raastavaan viikkoon vierotusoireiden kanssa kamppaillessa. Yllättäen solahtaminen kestävyyslajien maailmaan tapahtuikin helposti ja se oli jopa vähän hämmentävää. Henkinen pohjatyö tauon kanssa oli ilmeisen onnistuneesti tehty ja nälkä triathlonin pariin iso. Talvella uusittu märkkäri odotteli kaapissa, orhi hirnahteli jo varastossa ja juoksu oli jo pitkin kevättä kulkenut kevyemmin kun aikoihin. Pari alimatkojen starttia, kuten olin suunnitellutkin (5km ja 10km) - ihan vaan, että saan kovempia treenejä tehtyä ja samalla nähtyä juoksututtuja. Tein joitakin pitkiä lenkkejä ja panostin yhdistelmätreeneihin, kerrankin. Treenimäärät pysyivät kuitenkin melko maltillisina ja se hiukan huolestutti. Olin kuvitellut ehtiväni treenaamaan enemmän, mutta perhe-elämässä joutuu usein luopumaan omista suunnitelmistaan. Useana päivänä vaihdoin pitkän pyörälenkin perheen kanssa puuhasteluun - enkä kadu kyllä hetkeäkään. Yhden 100+km lenkin tein pyörällä ja jo lenkin alkuvaiheilla tapahtui jotain ennen kuulumatonta - ketjut putosivat ja vaihteet tuntuivat jotenkin oudoilta. Matka taittui kuitenkin muuten mukavasti, joten en huolestunut. Puolessa välissä lenkkiä vaihteiden tilanne oli jo hiukan haastavampi ja pyrin ajamaan mahdollisimman paljon samalla vaihteella. Mietin, että onneksi nyt eikä kisassa. Käytin pyörän huollossa se enempää asiasta ressaamatta. Kävin myös vihdoin testaamassa Muukossa 10km tempoajoa ja olihan taas jotain ihan uutta ja ihmeellistä - karseeta ja ihanaa samaan aikaan. Pyörä liikahtikin kovempaa, kun olin ikinä ajatellut. Uinti alkoi kulkea treeni treeniltä paremmin - uusi puku on ihan huippu ja etenkin käsien liikkuvuus on uuden puvun myötä parantunut huomattavasti eikä uusi puku kiristä hartioista. Yhdistelmätreeneissä yritin "polkea jalat" alta ja tavoittelin tuskaista juoksua, mutten kertaakaan onnistunut siinä. Aina juoksu kulki ilman jalkojen tukkeutumista - vaikutti aika hyvältä.

Jostain syystä epävarmuus hiipi kuitenkin Pontukselle ja yritti painaa hartioita kasaan. Kesälomareissulta kevyen treeniviikon jälkeen palattuani epävarmuus kasvoi selaisiin mittoihin, että ensimmäisen kerran ikinä pohdin etten lähde kisaan. Myyn paikan. Hetken taisin olla ihan tosissani. Moneen kisaan startanneena tiesin kyllä, että tunne siitä että ei ole valmis on hyvinkin tavallinen reilua viikkoa ennen kisaa. Siitä ei pitäisi olla huolissaan, mutta olin kuitenkin vähän. Periaatteessa mitään ei ole enää tehtävissä kunnon puoleen, mutta kaiken voi sössiä. Epävarmuuden pahimpana hetkenä vaihteet levisi. Taas. Itku kirveli silmissä, mutta taistelin epätoivoa vastaan. Sillon kun hommat leviää, tarvitaan jotain vaaleanpunaista. Tai paljon vaaleanpunaista - nyt ne toteutui avaimenperän, hiuslenkkien ja kynsilakan (sävy: candy floss = hattara) muodossa. Lisäksi ympärillä on onneksi myös niitä ihmisiä, jotka osaa valaa toivoa silloin kun itse on luovuttamassa. Ja pyörähuolto, joka toimii 24/7. Sekä seurakavereita, joiden kanssa voi tehdä ihan huippuja viimeistelytreenejä. Näiden edellä mainittujen seikkojen ja oman pohdinnan lopputulemana olikin yhtäkkiä ehjä pyörä, kohtalaisen eheä pää ja nousujohteinen kisafiilis. Ois ollut helppo jäädä vellomaan negatiivisten sattumusten aiheuttaman tuskan kanssa, mutta valitsin vaaleanpunaisen selviytymiskeinon. Ja se toimi.

Kisaviikko valmistautumisineen hujahti nopsaan. Tällä kertaa kumpikin lapsista pysyi terveenä, eikä uhkatekijöitä kisa-aamun kurkkukivulle ollut näköpiirissä. Koko vuoden enemmän tai vähemmän kiukutellut vatsa oli säyseä. Nukuin, söin ja venyttelin. Luin, kuuntelin äänikirjoja ja vietin aikaa perheen kanssa. Keskiviikkona kävin hieronnassa ja sain pari kiristävää kohtaa auki. Tuomakselle suuret kiitokset hätäapuajasta! Keskiviikkoiltana olin jo pakannut suurimman osan tavaroista ja perjantaina aamusta laitoin loput kamppeet kasaan. Mie, pyörä ja lätkäkassi oltiin valmiina ja munaleivät pakattuina. Matka Rantasalmen kautta Joroisille hujahti nopsaan seurakavereiden kanssa höpötellessä. Käytiin kisainfossa ja ilmoittautumassa. Sen jälkeen suunnattiin Jari-Pekkaan pizzalle ja pizzaa odotellessa katselin Karjalan Kovimman live-lähetystä Imatralta. Muutama muukin oli pizzaa vaille ja siinähän se ilta hujahtikin.

Illalla hotellilla tatuoinnit käteen ja kaikki aamua varten valmiiksi. Ulkona sateli, mutta lupaili selkenevää seuraavalle aamulle. Miulla oli levoton ja innokas mieli - ois tehnyt mieli kirmailla pitkin peltoja, kävellä käsillä ja kiipeillä seinille. Selvästi keventely oli riittävää - päivääkään en ois enää kestänyt. Illalla silmät ei meinanneet mennä kiinni, mutta kun pakotin ne umpeen niin nukahdin heti. Aamulla valmistelut sujuivat jouhevasti ja pian aamupuuron jälkeen oltiinkin jo matkalla Jorosiin. Vietiin porukassa vaihtopussit paikoilleen ja suunnattiin pyörillä Valvatukselle. Jännitys nousi - silleen sopivasti. Pyörä katsastukseen ja Hagqvistin Antin iloinen hymy sai omankin suun hymyyn. Pyörä paikoilleensa ja tsekkasin vielä rannasta tullessa reitin pyörälle. Jotain pikkusen hermostunutta puuhailua siinä tein ja sitten otettiin ryhmäkuva seuralaisten kanssa rannassa. Vähitellen huomasin vetäytyväni vessajonon kautta enemmän omiin oloihini ja niin tuntuivat tekevän muutkin. Uinnin starttia odotellessa jännitys kasvoi, mutta jotenkin oli yhtäkkiä oudon varma olotila kaikesta. Hain oman paikan ihan vasemmasta reunasta ja hengittelin rauhassa. Odotin innolla edessä olevaa päivää.


Uinti 1,9km - 40:59 (@2.09/100m)
Ylitin ajanottomaton ja napsautin oman kellon käyntiin. Tästä se taas lähtisi. Vesi tuntui lämpimältä ja heti ensimmäisestä käsivedosta jotenkin tiesin, että tänään tulisi hyvä uinti. Tilaa uida oli alusta asti hyvin - positiivinen kokemus rolling startista. Kerrankin olin uskaltanut mennä riittävän eteen startissa - miun uimarin itsetunto oli vissiin tänään voimissaan. Valvatus oli yhtä tyyni kun miun mieli ja ensimmäinen suora hujahti hetkessä. Kääntöpaikoilla oli aina hiukan ruuhkaa, mutta en saanut yhtään potkua. Tuntui, että ympärillä oli uimareita jotka tietävät mitä tekevät ja minne ovat menossa. Näin ei ole ollut vielä koskaan kisassa. Aurinko tuli esiin pilviverhon takaa. Uinti oli rauhallista ja helppoa - pohdin, pitäisikö kiristää vauhtia. Toisaalta tiesin, että edessä on pitkä päivä ja hutiloimalla voisin pilata kaiken. Jatkoin rauhalliseen tahtiin, koska sykkeen noustessa miun vauhti ei kovin merkittävästi nousisi. Yhden vaihteen nainen. Ekan kerran ikinä miuta peesattiin uinnissa - se hiukan pisti hymyilyttämään, kun oma uintivauhti ei päätä huimaa. Otin peesin kohteliaisuutena. Pian käännyttiin viimeiselle suoralle ja pohdin, että tänään uinti loppuu liian aikaisin. Lasit huurustuivat hiukan loppua kohden, mutta en antanut sen häiritä. Uin vaan kohti seuraavaa poijua. Pian ranta häämöttikin jo ihan lähellä. Rannassa nopea vilkaisu kelloon ja uinti oli mennyt vielä paremmin, kun olin aavistellut. JESS!


Kun vauhti on maltillinen, kannattaa uida
suorinta mahdollista reittiä :)

T1 - 4:07
Oma pussi löytyi helposti ja siirryin vähän matkan päähän vaihtamaan varusteita. Vieressä pyöräkenkiä jalkaan laittavalle Martinalle huikkasin tsempit ja kuulutuksista kuulin, että ihan miun vierestä uimaan lähtenyt Antti Tuisku nousi järvestä pari minsaa miun jälkeen. Mitään muuta en sitten kuullutkaan. Hörppäsin energiashotin kurkusta alas, heitin vaihtopussin rekkaan ja hölkkäilin pyörälle. Pyöräkin löytyi helposti. Nousu mäen päälle vähän turhautti, kun edessä könkkäili hitaampia - kärsivällisyys ei kisatilanteessa oo miun vahvuus. No, ei kyllä muutenkaan.

Pyöräily 90km - 2:37:36 (@34,3km/h)
Sää oli lämmin ja mitään lisävaatetta en pukenut. Nousin pyörän päälle, polkasin liikkeelle ja pyörä lähti rullaamaan kevyesti eteenpäin. Menohaluja oli enemmän kun tarpeeksi ja kotiin muistutella, että matka on pitkä. Ei hötkyillä. Päätin, että Teboilin kääntöön asti ihan rauhassa ja sitten vähitellen lisää vauhtia. Pää ei pysynyt päätöksessä, vaan halusi yhdessä jalkojen kanssa vaan mennä. En jarrutellut. Peesivälit pidin tiukasti - en ottanut pienintäkään riskiä, että joutuisin penalty boxiin. Välillä oli hetkiä, että edellä ajava ajoi napsun liian hiljaa miun mieleen ja menin ohi. Pian taas sama tyyppi ohitti miut ja jäi ärsyttävästi taas ajamaan liian hiljaa eteen. Sainpahan lisäruiskeen adrenaliinia vereen moisista veivaajista. Kisaajana oon sääntöorientoitunut enkä voi sietää sääntöjä rikkovia urpoja - jos kisassa on peesikielto, niin sillon ei peesata. Vastuu on jokaisella itsellään. Miun korviin ei kantautunut koko 90 km aikana yhtään pillin vihellystä, mutta kisan jälkeen kuulin että penalteja oli kyllä jaeltu. Geelit uppos tänään hyvin ja urheilujuomat mitä oli kyydissä sain kaikki juotua. Juoksuun oli siis hyvin energiaa kropassa. Pyöräilyssä nautin ihan jokaisesta kilometristä. Vaihteet toimivat moitteettomasti ja miun ja Herra G:n välillä hetkellisesti kaihertanut luottamuspula oli poistunut. Viimeinen käännös ja kohti Teboilia. En lopussa höllännyt yhtään, vaan luotin siihen että jalat toimii juoksussa. Ja jos ei toimi, niin sitten juostaan puujaloilla. Kelloon en katsonut. Ajalla ei ollut mikään merkitystä, fiilis sai viedä. Alusta loppuun.

T2 - 2:33
Pyörän päältä pois ja jalat oli kun olikin puujalat. Miuta alkoi vähän naurattaa - treeneissä yritin ajaa itseltäni jalat alta, että pääsisin juoksemaan pökkelöjaloilla. En onnistunut, mutta kisassa sitten se onnistuu. Pakotin jalat hölkkään ja klossit naputtaen kipitin viemään pyörän telineeseen. Puujalkojen lisäksi mahassa kouras pari kertaa. Työnsin tuntemukset taka-alalle ja keskityin kenkien vaihtoon. Nappasin energiashotin nyrkkiin, tyrkkäsin aurinkolasit päähän ja sitten juoksin jo pois vaihtoalueelta. 

Juoksu 21,1km - 1:54:57 (@5.26min/km)
Juoksu tuntui matelulta. Reisien sisäsivut polvien yläpuolelta oli tulessa. Muuten ei tuntunut kipua tai kramppiherkkyyttä. Mahaan en uskaltanut laittaa mitään ja shotti kulki nyrkissä mukana. Tiesin, että juoksusta ei tuu tänään helppo. Muistutin itseäni: lapatuki, keskivartalo ja takapuoli tiukaksi. Välillä kyllä perä laahas. Kaukana oli se lento, jota Turussa viime kesänä nähtiin, mutta muistutin itteäni siitä että viime kesänä oon vetänyt kaksi puolimatkan juoksua ilman kävelyaskelia - pysähtymättä. Outi oli käskenyt olemaan kovis. Hitto, en antas periksi. En yhtään. Heikko sielu yritti keksiä kaikkia tekosyitä ottaa muutama kävelyaskel, mutta pistin hanttiin. Show must go on! Nappasin shotin ja parin kymmenen minsan päästä olo oli reippaampi ja jo muutaman kilsan juoksun jälkeen juoksu vähän helpottui. Mietin, että ei oo enää kun alle 20 kilsaa jäljellä. Juoksureitti kierrettiin neljä kertaa - kuulostaa tylsältä, mutta kun lopulta muistaa siitä jokaisen mutkan ja tietää milloin saa vettä päähän, sienen käteen ja pääsee taas uudelle kierrokselle tulee reitistä tuttu ja turvallinen. Alun nousut palkitaan sitten loppureitin laskulla. Nousussa miun reidet tilttas joka kierroksella ja lupasin kolmannen kerran ylös tikuttaessani, että vikalla kierroksella saisin kävellä mäen jyrkimmän kohdan. Todennäköisesti se ei paljon vauhtia hidastaisi, koska ei tarvitsisi irvistellen ravistella jalkoja auki mäkeä seuraavaa suoraa. Oli khuuma - pyysin pilviä menemään auringon eteen. Kerran ne totteli, mutta muuten saatiin nauttia auringosta koko rahalla. Kun mie olin kolmannella kierroksella ohitti Nuppu miut. Tsempattiin toisiamme - olin varma, että Nuppu alittaisi tänään 5 tunnin. Kerroin, että oon koko päivän pitänyt peukkuja ja toivonut, että tänään on se päivä. Nuppu meni menojaan ja mie jatkoin omaa taivallustani. Vesitornin jälkeen oli sieniä tarjolla ja otin niitä aina sylillisen ja puristelin vettä päälle. Molempiin käsiin jätin sienet ja niitten kanssa puuhastelin niin kauan kunnes sain uudet sienet. Sitten taas päättäväisesti eteenpäin. Kahdella ensimmäisellä kierroksella otin vettä, molemmissa huolloissa vähän suuhun ja loput päähän. Kolmannen kierroksen loppupään huollossa kuulin, että joku sanoi taikasanan: "COLA". Olin just hörppäämässä vesimukista ja käsi pysähtyi kesken matkan ja sanoin: "Kyllä kiitos!" Kaadoin vedet niskaan ja pysähdyin juomaan colaa. Sitten juoksin vieressä olevan vesisuihkun alta ja jatkoin matkaa. Vesi lotisi iloisesti lenkkareissa ja olo oli taas hetken virkeä. Vaikkei varmaan hellelukemissa oltu, niin miulla oli niin kuuma. En vaan oo lämpimän sään juoksija. En silti antanut tuumaakaan periksi. Kiroilin ja mielessäni vähän kiukkusinkin. Välillä juttelin kanssakilpailijoiden kanssa ja seurakavereille kirosin kannustavasti. Tai se oli ainakin tarkoitus. Matkalla päätin, että tää on miun viimenen puolimatkan kisa, koska onhan se nyt ihan saatanasta. Viimeisellä kierroksella kävelin mäen jyrkimmän kohdan, lonasin sienten kanssa, join colaa, kiroilin ja kikattelin sekä kävin vielä viimeisen kerran vesisuihkussa virkistäytymässä. Loppumatkasta juttelin kilpasiskon kanssa niitä näitä - pari kilsaa ennen maalia vilkaisin kelloon ensimmäisen kerran sitten Valvatuksesta nousun. Kello näytti 5:08 - huonolla matikalla ja lähes pysähtyneillä aivoilla suoritin jonkinlaisen päässä laskun ja totesin vieressä juoksevalle naiselle, että vaikka vikaan kahteen kilsaan menisi kymmenen minsaa per kilometri, niin miulla ois tänään enkkapäivä. Nainen kannusti miuta loppukiriin ja miehän lähdin. Vikat pari kilsaa juoksin niin kovaa kun pääsin (ei se hirveen kovaa ollut) ja kuulin maalikuulutusten lähenevän. Kun näin punaisen maton ja maalisuoran kyyneleet pyrki silmiin ja hymy repi poskia. Maaliviivan ylittäessäni kuulin oman nimeni (aika meni kyllä ohi) ja että sijotuin omassa sarjassani SM-sijoitukselle 10. Jumalauta, TOP 10:iin. 


Jalat kramppaa, vaan ei anneta häiritä :)

Loppuaika 5:20:03

Oma viime kesäinen ennätys parani vaatimattomat 22 minuuttia. Sanotaan, että kestävyysurheilussa suorituksesta 20% tehdään fysiikalla ja 80% henkisellä kapasiteetilla. Allekirjoitan. Miun henkinen tila alkaa olla entisellä tasolla. Miun ainut vastustaja katsoo miuta peilistä. Tänään voin käsi sydämellä sanoa, että oon todella ylpeä itsestäni. Miun ei ikinä tarvii pystyä parempaan. Tää on enemmän, kun oon ikinä uskaltanut edes toivoa. Viime kesänä suht helposti tulleen ennätyksen jälkeen pohdin, että hyvänä päivänä 5.30 vois olla miulle mahdollinen. Alle sen en ole suoraan sanottuna edes ajatellut yrittäväni. Kaikkeni annoin tänään enkä ois pystynyt siihen yksin. Kiitos WillTrin upee perhe. Ja oma. Ja erityisterkut myös Varikon porukalle ja ystäville. Ja Antille taustatiimeineen kiitos ja kumarrus ihan vitin upeesta tapahtumasta. 


Itku on vahvuuden, ei heikkoudet merkki #karjalanitkijänaiset

Itkuksihan se maalissa taas meni. Mutta itku on vahvuuden, ei heikkouden merkki. Se, että uskaltaa haastaa itsensä. Uskaltaa pelätä ja kohdata pelkonsa. Uskaltaa olla ylpeä itsestään sillon kun sen ansainnut. Lähdin tekemään parhaani - sain niin paljon enemmän. Tai miun paras oli enemmän, kun olin ajatellut. Kroppa kävi kisan jälkeen ylikierroksilla ja meni pari yötä vähän heikoilla unilla. Etenkin kisan jälkeisen yön olin niin pistoksissa, että tuntui kun tuli olisi roihunnut sisällä. En oo varmaan ikinä saanut ulos mitattua itsestäni kaikkea niin hyvin, kun tässä kisassa. Ja oon maksellut hintaa siitä nyt kisan jälkeisinä päivinä poukkoillessa aivottomana paikasta toiseen. Tuloslistaa on ollut pakko katsoa monta kertaa, että on voinut uskoa että oikeesti on tehnyt jotain noin älytöntä. Nyt rauhassa hyvät palauttelut ja paluu CrossFitin pariin. Seuraava isompi puristus sitten syyskuussa Kullervolla, kun koitellaan puristella maratonilta kotikisoissa yhtä hienosti tehoja ulos. Viimeisin maratonennätys on kolmen vuoden takaa, joten alkas sekin jo vähitellen maistua. Jos ei ala kuulua, niin pitää vissiin lähteä hakemaan ennätys Islannista kotiin.


Räkä poskella, mutta onnellisena <3

Sen lisäksi, että oon ylpeä omasta huikeesta vedostani, oon sikaylpee miun seurakavereista - teistä jokaisesta ketkä olitte kisaamassa ja katsomossa (paikan päällä ja kotona). Lisäksi Veeran SM-hopea omassa sarjassaan ja Nupun viiden tunnin alitus - Niin onnellinen myös muiden onnistumisista. Vaikka triathlon on yksilölaji ja se on usein (ainakin miulle) myös yksinäistä puurtamista. Mutta tää henki joka tän lajin harrastajien keskuudessa on, on jotain ainutlaatuista <3




Ensi vuodelle täysmatka on jo pohdinnassa. Vielä en tiedä milloin ja missä, mutta ensi vuonna. Huomaan myös hiukan pohtivani, että millaisia tuloksia voisi saada aikaan järkevämmällä treenillä - vai voisiko saada? Vai sopiiko miulle vaan "Keep It Simple" ja "Tee Mitä Tykkäät - Kunhan Se On Kivaa" treenimuodot. Tätä pitää pohtia :)



torstai 30. toukokuuta 2019

NUTS Karhunkierros 55km

"Olet voittaja jo laittaessasi tämän rintaan!"

Viime vuonna lokakuun alussa oli vuoden ehdottomasti järkyttävin viikonloppu. Vaarojen maraton. Ilman polku- ja mäkitreeniä sinne vaan. Oli niinkin järkyttävä reissu, että seuraavalla viikolla lähti ilmoittautuminen Karhunkierroksen 55km:lle. Itseasiassa jo Vaarojen jälkeisenä iltana selailin mökillä NUTS Karhunkierroksen sivuja. En tiedä miten ja miksi näin tapahtui - olin aidon hämmästynyt. Koska Vaarojen kivikossa tarpoessa vannoin, ettei enää ikinä. Kuten ilmeisen moni muukin. Mukaan Karhunkierrokselle lähti miun äiti ja sisko - viimeeksi kaksitoista vuotta sitten oltiin samalla porukalla Rukalla ja tää oli samalla nostalgiamatka Kuusamoon.
Hiljaset ja ei niin hiljaset
Viime vuoden kaiken paskan ja työuupumuksen (ja sitä seuranneen/siitä johtuneen tai mitä lie vanhan työtrauman aktivoitumisen ja myllerryksen) jälkeen voimaantuneena kohti uusia tuulia purjeet pullollaan menevänä en suonut juurikaan ajatuksia Karhunkierroksen ultramatkalle. Aikatavoitteita en luonnollisestikaan asettanut, vaikkakin tankkaussuunnitelman laatimiseksi oli jonkinlainen päässälasku suoritettava. Tärkeimpänä ajatuksena oli saada kiva kokemus, nauttia maisemista ja päästä maaliin. Vaikka olinhan toki paljon paremmin valmistautunut, kun Vaaroille: olin kevään aikana tehnyt jopa kaksi kertaa mäkivetoja *tirsk*


Rukatunturilla
Kuusamoon suunnattiin autolla aikaisin torstaiaamuna äidin ja siskon kanssa. Taitettiin matkaa rauhassa naurun säestyksellä - oli kivaa pitkästä aikaa ehtiä jutella kunnolla ja kiireettömästi. Oltiin sovittu, että vaihdellaan kuskia aina tarpeen tullen, mutta Saapilla matka taittui taas niin kätevästi että mie ajoinkin sitten lopulta koko matkan. Sovittiin, että mie sitten huilailen enemmän kotimatkalla jos juoksu ottaa koville. Matkalla pysähdyttiin myös moikkaamaan hiljaista kansaa - oli varsinainen hiljaisten ja ei niin hiljaisten tapaaminen.
Mökki, joka oli vuokrattu oli aivan ihana. Purettiin tavarat autosta ja suunnattiin heti kävellen Rukakeskukseen. Kovin hiljaista oli vielä torstai-iltana, mutta maalikaari oli jo pystyssä ja punainen matto savukoneineenkin viittä vaille viritettynä. Käytiin syömässä Rukahovin ravintolassa ja oli kyllä hyvää poronkäristystä. Moikkasin Aria ja Saria, jotka olivat myös tulossa juoksemaan, Ari 166km "perusmatkaa" ja Sari miun kanssa samalle 55km matkalle. Juoksutapahtumissa käymisen yksi parhaista puolista on aina tuttujen tapaaminen - tällä kerralla tapaamiset jäi kyllä niukoiksi kun metässä meni niin kauan aikaa. Yhtään poroa ei oltu vielä tässä kohtaa nähty ja sattumalta kuultiin kun viereisen pöydän juoksijan näköiset miehet keskustelivat nähneensä tunturin huipulla poroja. Jälkkärin jälkeen mahat täynnä suunnattiin Rukatunturille - sää oli aurinkoinen ja kirkas ja saatiin ihania kuvia. No, yhtään poroa ei kyllä nähty. Kurkkasin myös reitin loppusuoran - alamäkeä, kuten oli luvattukin. Sen enempää miun ei tarvitsisikaan tietää. Se, mitä alamäkeä ennen olisi selviäisi taatusti myöhemmin. Sen sijaan miun reittivalinnan ansiosta laskeuduttiin lopulta kaikkine käsilaukkuinemme ja poronkäristysähkyinemme mustaa rinnettä alas. Loppuilta löhöiltiin mökissä ja saunottiin.


Pikkuporo <3
Seuraavana aamuna miun herätessä miun aamuvirkummat lähisukulaiset oli jo yläällä. Äiti oli käynyt aamulenkillä ja nähnyt pari poroa läheisellä aukealla. Porobongari siskoni oli jo täydessä tohinassa menossa ja käytiin sitten porukalla heti aamupalan jälkeen kävelemässä ja nähtiinkin kaksi poroa ihan läheltä. Oli kyllä jännää ja niin näytti olevan poroistakin. Perjantaille oli buukattu koskenlaskuretki Kitkajoelle, jonne lähti mukaan myös miun hulluttelukaveri Kirsi - minimimäärä veneeseen oli neljä henkilöä ja retkeä varatessani muistin, että Kirsi on myös lähdössä samalle matkalle. Kysäsin sitten iltana eräänä kymmenen aikaan Kirsiltä lähtisikö samaan veneeseen - joihinkin ihmisiin vaan voi luottaa kaikissa hullutteluissa. Kahdessa minuutissa sain vastauksen: Mukana! Ennen laskua käytiin kannustamassa viikonlopun kovakuntoisimmat (ja myös hulluimmat, sori vaan) tyypit 166km taipaleelle. Ari, Suvi ja Tommi tutuista lähtivät liikkeelle hymyssä suin - oma silmäkulma kastui väkisin ja vaikka kyseessä on täysin pimee juttu, niin tunsin suurta kunnioitusta jokaista miestä ja naista kohtaan, jotka aloittivat pitkän urakan Hautajärvelle ja takaisin. En voi väittää, ettenkö vähän alkanut haaveilla voisiko itsekin olla tuossa hullussa porukassa - vai löytyisikö oma raja jo seuraavana päivänä 55km matkalla. Ajatus onneks katos tässä kohtaa ihan yhtä nopeasti kun tulikin.


Lettitytöt lähdössä koskenlaskuun.
Käytiin mökillä syömässä vähän ja haettiin Kirsi kyytiin. Kovin kaukaa ei tarvinnut Kirsiä etsiä, koska heillä olikin mökki ihan meidän naapurissa. Suunnattiin kohti kosken kuohuja. Täytyy sanoa, että vähäsen kyllä jännitti mihin ollaan menossa - Villi reitti K-18 alkoi yhtäkkiä kuulostaa vähän liian jännältä. Mie en ollut kyllä se, kuka jännitti eniten ja ehkä seuralaisista sain jännitystartunnan. Stella Polarin Adventuresin toimistolle saavuttessa jännitys kuitenkin hälveni, kun alettiin pukea jäätävän kokoisia sadeasuja päälle - jotka siskoni nimesi "Tiedän mitä teit viime kesänä"- puvuiksi. Villasukat jalkaan, kypärät päähän ja melat käteen. Pian jo saatiinkin koulutusta kumiveneessä - miulle ja Kirsille valikoitui jostain syystä eturivin paikat, mutta eipä meillä tainnut olla mitään sitä vastaan - tahtimeloihin veneen hulluimmat tyypit, niin sitä saa mitä tilaa. Jalka lukkoon kumivenen reunan väliin, takapuoli veneen reunalle ja opettelemaan. Ei se niin vaikeaa ollutkaan kun olin ajatellut. Käytiin vielä turvallisuusasioita läpi ja ohjeita siitä j"os putoa veneestä"- kohdassa mietin, että jos jonkun täytyy pudota niin mie voin olla se joka putoaa. 


Kohti ekaa koskea. Kiitos kuvasta sillalla kuvannut nainen :)

Sitten ei muuta kun kapteeni Markon ohjeita kuunnellen kohti ekaa Niskakosken laskua - melaa heilutellessa ei kyllä voinut tehdä muuta kun keskittyä ihan satasella siihen mitä kapteeni käskee ja toimia kuten hän sanoo. Voi vitsi, että oli siistiä - adrenaliinitaso pomppas kyllä jo tässä kohtaa aika tappiin. Sitten seurasikin pidempi melontapätkä kohti seuraavaa koskea, Myllykoskea. Ihmisiä oli kerääntynyt kosken vieressä olevan myllyn viereen ja päästiinkin kohti Myllykosken kuohuja yleisön seuratessa. Myllykoski tarjosikin jo ihan kunnon roiskeita. Myllykosken alajuoksulla tehtiin vähän tekniikkakikkailua, joissa Kirsi osoitti suorastaan synnynnäisiä lahjoja. Sitten melottiin taas kohti Aallokkokoskea - Kapteeni Marko lupasi, että se on parasta mitä rahalla saa. Ja ei kyllä yhtään liioitellut, ehdottomasti päivän huikein koski - pitkä ja nimensä mukaisesti aallokkoinen. Spontaanisti siinä tahtimelaa heilutellessa lähti jukeboxi käyntiin ja mikki merihädässä raikas kilpaa kosken kohinan kanssa. Ei myö kyllä missään hädässä oltu, mutta hihulihei sopi tilanteeseen. Aallokkokosken jälkeen mie olin alushousuja myöten märkä, mutta ei paljon menoa haitannut. Jyrävää lähestyttäessä noustaisiin veneestä pois, vene pudotettaisiin siitä tyhjänä alas ja myö kivuttiin sillä aikaa tyylikkäissä sadeasuissa rantaa pitkin. 166km taivaltajat menivät samaa reittiä ja sattui hirmu hyvä tuuri - Juuri kun noustiin rannasta rappuset ylös Tommi kirmasi reitille - ei mitään hajua pystyikö tunnistamaan miuta valeasussa, mutta ei se estänyt yhtään kannustamasta. Halaamaankin ehti kesken taivalluksen. Kun vene oli ongittu Jyrävän kuohuista, matka jatkui kohti Heinäkoskea - tässä kohtaa reissua taisi Kirsikin kastua ihan kunnolla. Vitsi miten hauskaa oli. Rannasta kivuttiin vielä reilut 200 rappusta ylös dronen suristessa mein yläpuolella ko iso itikka. Takaisin toimistolle meidät kuskattiin autolla. Automatkalla näin polkuja, joita seuraavana päivänä kirmattaisiin. 


Mein huikee porukka <3

Koskenlaskun jälkeen mentiin mökille syömään ja iski ihan hirvee väsy. Olin kuitenkin päättänyt, että haen vielä kisakeskuksesta materiaalin ettei aamulla tarvii enää säätää mitään ylimäärästä - reissu olikin nopee, koska kaikki toimi enemmän kun moitteettomasti. Näin Sannaa, joka oli starttaamassa 83:lle seitsemältä aamulla. Vaihdettii nopsaan kuulumiset ja halitsempit ja myö suunnattiin takaisin mökille. Ilta meni saunoessa, pitkän matkalaisten pallukoita seuraillessa ja lautapeliä pelaillessa. Ennen nukkumaan menoa kurkkasin vielä miten Suvilla ja muilla tutuilla menee. Mielessäni toivotin heille hyvää matkaa ja toivoin, että aamulla kun herään kaikkien pallukat on edistyneet reippaasti. Ari oli joutunut jättämään homman kesken jo tässä vaiheessa, harmitti Arin puolesta. Yön nukuin kun tukki.




Kisa-aamu valkeni sateisena. Heti kun sain silmät auki, niin tsekkasin pallojen tilanteen. Söin aamupalaa ja oli jotenkin vähän liiankin kiireetön aamu - Kirsi laitteli viereisestä mökistä viestiä, että lähdenkö samaan kyytiin ja lupasin lähteä. Ja sitten tulikin kiire - kaikki oli ihan vaiheessa ja samaan aikaa, kun mie tungin evästä ja juomarakkoa reppuun kävi miun sisko letittämään miun hiuksia. Noin kymmenen vessareissun jälkeen laitoin repun selkään ja kirmasin Kirsin ja niitten mökille. Kuten Vaaroillakin, miun juomarakko hikoili (laitanko liian kylmää vettä?!) ja kasteli repun, mutta en paljoo jaksanut välittää. Kastuminen olisi kuitenkin edessä. Alkuperäiseen pukeutumissuunnitelmaan tein lisäyksen ja kahden pitkähihaisen teknisen paidan päälle vetäisin vielä juoksutakin ja laitoin kartan toiseen taskuun. Toinen tasku toimisi roskiksena metsässä. Suunnattiin porukalla kohti starttia ja kivuttiin bussiin, joka kuljetti meidät Oulangan leirikeskukseen. Ulkona sateli tasaiseen tahtiin. Saavuttiin perille tuntia ennen starttia ja ekat 45 minuttia vietinkin vessajonossa. Pariisin epäonnisen vessaepisodin jälkeen viisastuneena olin ottanut reippaasti paperia mukaan - ja onneksi, kun vihdoin pääsin vessaan ei siellä ollut paperia. Näköjään kaikki pitää oppia kantapään kautta. Vajaan vartin ehdin lämmittelemään sisällä - lastenleikkihuoneessa, jonne Kirsi mökkiseurueineen oli mennyt leikkimään :)
Siirryttiin porukassa pihalle starttiin suurinpiirtein siinä kohtaa kun pyssy pamahti (en kyllä tiiä pamahtiko edes). Starttia ei voi kehua mitenkään ripeäksi - hitaasti kävellen liikkeelle ja hyvin oli aikaa halailla karhujakin. Vähän nauratti, kun molemmat karhuksi pukeutuneet olivat miehiä ja joku mies huuteli, että missäs kaikki tyttökarhut on. Ens vuodelle selkee kehittämiskohde järjestäjälle :) Kirsin kanssa edettiin alkumatkasta ja tuttuun tapaamme pölistiin. Yhtäkkiä näin miun äidin ja siskon kannustamassa rappusten vieressä ja heti alkoi askel vetää eteenpäin. Pian päästiinkin jo hetkeksi vaihtamaan kävely hölkäksi, mutta aika hitaasti edettiin ensimmäiset pari kilsaa. Sitten kun päästiin juoksemaan, niin huomasin melko nopsaan että Kirsi on hävinnyt takaa. Pian näin Sarin ja juteltiin hetki, mutta sitten jalat vaan veti eteenpäin. Mietin, että toivottavasti alun kova vauhti ei kostautuisi jossain vaiheessa. Toisaalta, olin kuullut tutuilta ja isoilta pojilta, että alku oli helposti juostavaa pätkää ja ne oli ne missä miun piti juosta. Tekniset pätkät tulis olemaan taas haastavia ja ainut mihin niissä voisin keskittyä olisi pystyssä ja hengissä pysyminen. Sateen ansiosta juurakot oli liukkaita ja polut jo paikoitellen mutaisia. Juoksu kulki tasaisen kivasti ja rytmi löytyi hyvin nopsaan ja rytminvaihdokset piti pään virkeenä. Kymmenen kilsan kohdilla alkoi jo pissattaa ja mietin useamman kerran puskareissua. Jalat ei kuitenkaan suostuneet pysähtymään, joten annoin niiden viedä. Olin pukenut kahdet juoksutrikoot päällekkäin ja päällimmäiset valuivat kokoajan alaspäin, oispa kiva tietää monta kertaa nostin reissun aikana housuja. Otin geelin noin kerran tunnissa tahtiin, parissa kohtaa vähän tiuhempaan. Geelit upposivat hyvin ja tein niiden syömisen suhteen kyllä uuden ennätyksen. Sain kahdeksan kymmenestä geelistä alas - yhtään ei tökkinyt, eikä myöskään käynyt mahaan. Eli Pariisin maratonin vatsaongelmia ei voi laittaa High5-geelin piikkiin. Oliko järkevää lähteä testaamaan sitä Karhunkierrokselle.. No oli.
Puolimaratonin lähestyessä juoksin puuduttavassa letkassa - ihanko ois ollut ryhmäliikuntatunnilla. Välillä ärsytti suunnattomasti madella poluilla keskellä ei mitään ja kuitenkin porukkaa siellä oli enemmän kun Pontuksella asukkaita - itse pyrin antamaan tietä, jos kuulin että joku selvästi nopsempi oli tulossa takaa. Kaikki eivät valitettavasti niin ystävällisesti toimineet, joten ruuhkia oli ja välillä oli mahdotonta päästä ohi. Just kun vaivuin taas hetkelliseen ruuhkasynkkyyteen tultiin taukopaikalle, jossa bongasin yksinäisen paskahuussin, joka oli vapaa. Ei ristin sielua. Kirmasin suoraan huussiin ja jatkoin pian matkaa ilman pissahätää ja helvetillistä ryysistä - hetki yksinäisyydessä poiki lisää yksinäisyyttä. 21,1 km:n kohdilla kello näytti 2h56min. Sitten juostiinkin Kitkajoen reunaa ja hetkittäin viittä vaille joessa. Mietin edellisen päivän koskenlaskua ja hymyilin. Tovin päästä edessä häämötti jono - pitkä jono. Edessä olisi riippusillan ylitys, joka ruuhkautti taas hommaa. Käytin jonotusajan hyödyksi ja tankkailin geeliä ja söin kourallisen cashewpähkinöitä. Juttelin edessä jonottavan miehen kanssa, jonka pisin lenkki oli ollut tähän mennessä 20km. Juteltiin niitä näitä. Jonossa tuli kylmä ja vähän tylsä - söin vähän lisää pähkinöitä ja pompin paikallani. Lopulta tuli miun vuoro ylittää riippusilta - sen jälkeen otin jalat alle ja kiihdyttelin taas kevyen hien päälle. Metsässä märissä vaatteissa ei olisi varaa antaa kylmyyden iskeä päälle. Tiesin, että huoltopisteet olivat 30+ ja 40+ kilsan paikkeilla. Tarkemmin en niitä edes halunnut tietää, etten alkaisi niitä liiaksi odottaa. Ne tulisivat kun tulisivat. Välillä juoksin kovaa, hetkittäin pohdin että ehkä liian kovaa. Hölläsin aina kun muistin loppunousut, joihin pitäisi säästää voimia. Loppunousut ehtivät kasvaa miun päässä matkan aikana järjettömiksi pystysuoriksi seinämiksi, joista olin päättänyt selviytyä. Mutta niistä ei selviytyisi tyhjin jaloin. Tai ainakin selvityminen olisi tuskaa. Rauhassa ja järkevästi eteenpäin.


Jyräs ja Jyrävä, takana n. 30km.
Omissa ajatuksissani edetessä kuulin yhtäkkiä lähestyvän Jyrävän kohinan ja heti sen jälkeen kaksi tuttua ääntä. Miun äiti ja sisko!! Olivat lähteneet kiertämään Pientä Karhunkierrosta ja jääneet odottelemaan Siilastuvan kuistille josko näkisivät miut ja taashan myö tavattiin. Nopee vilkaisu kelloon kertoi, että tässä kohtaa oli takana n. 30km. Olo oli hyvä ja fiilis korkealla. Sitten nostin taas housuja ja jatkoin matkaa ja äiti ja sisko jatkoivat omaansa. Edessä oli rappusia - paljon rappusia, mutta ne ei tuntuneet kovinkaan pahoilta. Oikea akillesjänne oli kiristellyt jossain kohtaa, mutta huomaamatta vaiva oli hävinnyt. Vasemmassa nilkassa, jonka loukkasin muutama vuosi sitten lätkätreeneissä ja joka vielä Jukolassakin turposi alkoi hiukan muistuttelemaan itsestään. Sitten näin pari 166km taivaltajaa (joita spontaanisti muuten kaikkia matkan varrella tsemppasin) ja totesin, että teidät nähdesssä hävis just kaikki omat kolotukset. Osa taivalsi hymyillen - suurinta osaa joita matkalla näin ei enää hymyilyttänyt. Jotkut vaelsivat kun zombiet. Kenenkään en enää nähnyt juoksevan - ymmärrettävästä syystä. Samalla kun ihailin heitä, mietin että se on täysin järjetöntä. Samaan aikaan kun pohdin, että ei ehkä sentään mitään tuommoista, mietin että sauvat pitää kyllä hankkia ja harjoitella, että niistä pystyy samaan kaiken hyödyn paluumatkalla - jos sinne asti pääsee. Ihmismieli on ristiriitainen - mutta ehkä ihan hyvä, että en suoraan sano "ei ikinä". Silloin nimittäin jää se pieni mahdollisuus sille, ettei niin ikinä tapahdu.


Tankkaussuunnitelma kartalla.
Nautin matkasta, poluista, hetkistä yksin ilman ruuhkaa. Hetkittäin jopa muista ihmisistä metsässä. Katse on teknisillä osuuksilla pakko pitää varpaissa - samalla on kiva katsella millaisilla kengillä ihmiset juoksevat. Näen oranssit kivat kengät - seuraan niitä tovin ja oon ihan varma, että joku on lähtenyt nappiksilla metsään. Ei, niissä lukee Inov. Aika siistit - mietin. Nappikset häviävät mäen taa. Jään omien nastareideni kanssa kivikkoon rapisemaan. Koitan välillä ihailla maisemia, mutta heti meinaan lentää nurin. Parempi pitää vaan katse varpaissa. Matka jatkuu - välillä helpommassa maastossa ja välillä haastavammassa. Hetkittäin kävelen pieniä pätkiä. Pian nainen reitin varrella huutaa, että saavutte ihan juuri huoltoon. Kokeilen juomarakon tilanteen kädellä ja totean, että nestettä on vielä reippaasti. Nappaan satsuman ja pari suklaakeksiä ja painun takaisin pusikkoon. Satsuma on ehkä parasta mitä tuossa kohtaa voi toivoa. No, jos ois ollut colaa niin se ois kyllä kelvannut. Tai kahvi. Mutta koska niitä ei ole, on selvittävä ilman.


Välillä aattelin kylmää skumppaa.
Matkalta ensimmäisen ja toisen huollon välissä ei ole oikeastaan hirveesti mitään selkeitä muistikuvia. Ajantaju oli kadonnut. Hetkittäin tuli tunne, että pyörii samaa ympyrää - välillä noustiin kivikkoa ylös ja sitten mentiin alas. Sitten oli pitkospuita ja taas sama uudelleen. Yllätyksekseni osuudet, joissa juostiin hiekkatiellä olivatkin miusta tylsiä ja ankeita - olin tästä hiukan hämmentynyt. Myös kohdat joihin oli tuupattu kangas ja soraa olivat rasittavaa juostavaa. Tuli jotenkin juoksumatto mieleen siitä notkumisesta. Maraton tuli täyteen ja vilkaisu kelloon osoitti, että oon käyttänyt aikaa 6h18min. Tässä kohtaa juoksin jonossa ja totesin ääneen, että maraton tuli täyteen. Kukaan ei vastannut mitään. Muutenkin polulla alkoi olla aika hiljaista eikä kyllä ohittelijoitakaan ihan hirveästi enää ollut. Vaikutti siltä, että suurimmalta osalta oli enimmät menohalut jo juostu jaloista pois. Parhaimmat jutut oli jo kerrottu. Välillä näkyi nitkahtaneita, joita joku oli pysähtynyt jo auttamaan. Puihin nojailevia kramppailevien jalkojen kanssa, joille tarjosin suolaa. Aika vähän kuitenkin näkyi suhteessa asfalttimaratoneihin. Muistin taas loppunousut ja vähän himmailin. 
Saavuin toiseen huoltoon, nappasin taas satsuman ja pari suklaakeksiä sekä pari karseen makuista sipsintapaista. Sitten suuntasin taas metsään - kolmen litran rakko täyteen tuupattuna riittäisi näköjään 83km matkallekin, jollei olisi helle. Nimittäin yli puolet tuntui olevan vielä jäljellä. Mies polun laidassa tsemppasi ja teki galluppia mikä huoltopisteen tarjoiluista oli parasta. Annoin äänen satsumalle, oli kuulemma TOP 3:ssa. Jatkoin reippailua. Tiesin, että pian alkaisi helvetti, joka ei ihan äkkiä loppuisi. Haastavimmat kilsat edessä ja kuitenkin jo pian 50km mittarissa. Suhtauduin loppumatkaan nöyrästi, mutten nöyristellen. Hölmöilemällä jalat sais hyvinkin nopeesti tyhjiksi ja niissä mäissä ei auttaisi taikasanatkaan enää saamaan reisiin happea, jos se kerran pääsisi loppumaan. Otin geelin ja päätin kohtalon antaa arpoa repun sivutaskusta ylläripussin. Siellä oli pähkinöitä, kreikkalaista nougatia, kirpeitä irtokarkkeja, lisää pähkinöitä ja sen semmosta. Kohtalo arpoi miulle irtokarkkeja noin viisitoista kappaletta. Ette usko, miten naama messingillä pistelin niitä naamaan ja hilluin vissiin sokerihumalassa eteenpäin. Niille jotka ei tiedä, niin tiedoksi etten oo syönyt 1v ja 5kk karkkia - paitsi, jos ne on olleet kakun päällä koristeena. Jatkossa syön karkkia vain, jos ne on kakun päällä koristeena. Tai sillon, jos oon ultramaratonilla metässä. Eli kaiketi pakko lähteä uudelleenkin.


Ja tätäkii..
Karkit ehti parahiksi nostaa verensokerin kohti Valtavaaraa ja sen yli, ja suorastaan hinguin päästä eteenpäin. Pohdin, että ellei isompia yllätyksiä loppumatkasta tulisi, olisi ehkä mahdollista alittaa 10h aika reilustikin. Seuraavan reilun tunnin kiipesin rinnettä ylös, juoksin vaaran huipulla ja laskeuduin rinnettä alas. Onneksi nousut ja laskut ei olleet ihan yhtä jyrkkiä, kun millaisiksi olin ne mielessäni kasvattanut - lopulta ne ei sitten olleetkaan niin pahat kun olin ajatellut. Loppumatkasta sain seuraa yhdestä miehestä ja kahdesta joensuuta puhuvasta naisesta, jotka olivat olleet Karhunkierroksella ennenkin. Jossain kohtaa ymmärsin, että alkaa nousu Rukatunturille - miuta hymyilytti, vaikka tiesinkin, että on olemassa riski että hymy muuttuu vielä itkuksi. Mutta ei se muuttunut - painoin eteenpäin ja jokainen askel vei miuta lähemmäs maalia. Tuli hetkeksi samanlainen olo kun Jukolassa maalin häämöttäessä - En mie haluu, että tää loppuu vielä. Nousun jälkeen vielä rappuset. Totesin miun edessä askeltavalle miehelle, että oon kyllä tosi pettynyt jos nää on viimeiset rappuset - mies totesi naurahtaen, että hän ei halua nähdä yhtään rappusta viikkoon. Ne oli viimeset rappuset. Jäljellä oli enää viimeinen pitkä alamäki kohti maalia. Kiihdytin vauhtia ja nyt uskalsin vaihtaa vitosta silmään. Maalin häämöttäessä melkein nauratti ääneen - ja kun tulin lähemmäs ja kuulin miun äidin ja siskon huudot nauratti. Kaksi ihmistä saa halutessaan aikaan melkoisen älämölön. Maaliin tullessa ei ollut yhtään semmosta oloa kun Vaaroilla - toki reittikin on (ainakin miusta) vaativampi, mutta oon myös henkisesti paremmassa hapessa kun silloin olin. Se ihan varmasti vaikuttaa. Maalissa sain käteeni alkoholittoman Karhun ja kaulaan mitalin. Ja aika oli jotain sellasta, mistä en ollut uskaltanut edes haaveilla. Alle kympin sijaan alle ysin - 8h57min21s.


Kuva: One Vision/ Saastamoinen
Kylmä tuli melko nopsaan ja suunnattiin kaupan kautta mökille. Kaupasta oli pakko saada heti jäätelöä ja kaljaa. Mökille päästyäni ja märät vaatteet riisuttuani iski semmonen horkka, että piti ihan tovi lämmitellä ensin kuumassa suihkussa ja sitten vielä haaleessa saunassa. Mutta syömisen ja saunan jälkeen hellitti. Olihan kivaa - nyt sitten pohdinnassa on, että missähän niitä irtokarkkeja seuraavaksi sitten söis. Tällä erää vaihtoehtona ensi kesälle joko Karhunkierroksen 83km tai sitten aika mielenkiintoiselta vaikuttas myös keskiyöllä starttaava Pallas-Ylläs 105km. Saa nähdä mistä sitä itsensä löytää.


Oops, I Did It Again :)

Ihan huikee pidennetty viikonloppu kaikkiaan - kiitos miun elämän tärkeimmille naisille tästä viikonlopusta ja kaikista kokemuksista. Naurettiin paljon - eikä itketty yhtään. 
Se on miulle aika paljon.


Myö <3