keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Finntriathlon Joroinen 2019

Osallistuin Joroisten kisaan ensimmäisen kerran vuonna 2015 joukkuekisassa. En ollut sillon vielä koskaan startannut yksin millekään matkalle triathlonissa ja reissun tarkoituksena oli lähteä ihmettelemään ja hakemaan vähän triathlonkuumetta yhdessä kavereiden kanssa. Karjalan Kisulit lähti siis Joroisiin, mie olin ekana vuonna juoksuosuudella. Muistan, että olin kun pikkutyttö karkkikaupassa kun katselin toinen toistaan hienompia pyöriä ja kovempi kuntoisia urheiloijoita. Muistan miten silmäkulma kastui aamulla Valvatuksen rannassa, kun miun paras ystävä lähti uimaan huikean pitkää uintia ja 90km pyöräilykin pyörrytti. Omaa vuoroa odotellessa ehti hyvin ihailemaan muiden huikeaa menoa. Muistan vieläkin sen kunnioituksen, jota tunsin omalla juoksuosuudella yksilökilpailijoita kohtaan ja mietin, että miten ne pystyy.  Ja myös miten upeeta ois, jos joskus itse pystyisi samanlaiseen vetoon.


Päivän tavoite: mennä omin jaloin tästä :)
Vuodenvaihteessa mie ilmoittauduin Joroisten puolimatkan SM-kisaan yksilökisaan. Vaikka puolimatkoja oli takana kolme, niin jostain syystä tää ilmoittautuminen jännitti enemmän kun mikään aikaisemmista. En lähtisikään Joroisissa matkaan joukkueen kanssa, vaan yksin. Joku ihmeellinen haikeus iski - oltiin Lauran kanssa oltu yhdessä, nyt menisin yksin. Päätin myös, että tän kesän meen yhden triathlon kisan-taktiikalla ja kokeilen miten semmonen miulle sopii. Fyysisesti palaudun kyllä kisoista nopsaan, mutta viime syksyisen uupumisen jäljiltä henkinen suorituskyky ei ollut miun tuntemusten mukaan vielä ihan entisellään. Koska liikunnan merkitys miun elämässä on hyvinvoinnin lisääminen en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että pää ei ehtisi palautua kisojen välillä. Koska jos niin kävisi, lisääntyisi hyvinvoinnin sijaan pahoinvointi. Erilaisia ärsykkeitä pää kesti kyllä paremmin - juoksuun valmistautuminen on nykyään melkein arkipäivää ja lenkkareiden mukaan pakkaaminen on helppoa. Ulkomaan maratoneillekin voi lähteä jo pelkillä käsimatkatavaroilla. Oon joskus vitsaillut, että aina pitää olla varatankissa sen verran että jos huomenna huvittaakin juosta maraton, niin energiat riittää siihen. CrossFit-kisojen kokeilu oli sekin huippukiva juttu, johon ei sen ihmeemmin tarvinnut valmistautua. Triathlon-kisa vaatii valmistautumisen osalta monenlaista. Pelkästään logistiikan suunnittelu vaatii pohdintaa. Saati sitten kaikkien varusteiden kasaaminen ja etenkin niiden toimivuuden varmistaminen. Ja tietysti myös kolmeen pitkähköön lajiin valmistautuminen on oma juttunsa. Kun kesässä on vain yksi kisa on kai sanomattakin selvää, että kaiken haluaa tehdä valmistautumisessa mahdollisimman hyvin.


Kaikki valmiina.
Kesäkuun alusta CrossFit jäi kesätauolle. Olin varautunut henkisesti raastavaan viikkoon vierotusoireiden kanssa kamppaillessa. Yllättäen solahtaminen kestävyyslajien maailmaan tapahtuikin helposti ja se oli jopa vähän hämmentävää. Henkinen pohjatyö tauon kanssa oli ilmeisen onnistuneesti tehty ja nälkä triathlonin pariin iso. Talvella uusittu märkkäri odotteli kaapissa, orhi hirnahteli jo varastossa ja juoksu oli jo pitkin kevättä kulkenut kevyemmin kun aikoihin. Pari alimatkojen starttia, kuten olin suunnitellutkin (5km ja 10km) - ihan vaan, että saan kovempia treenejä tehtyä ja samalla nähtyä juoksututtuja. Tein joitakin pitkiä lenkkejä ja panostin yhdistelmätreeneihin, kerrankin. Treenimäärät pysyivät kuitenkin melko maltillisina ja se hiukan huolestutti. Olin kuvitellut ehtiväni treenaamaan enemmän, mutta perhe-elämässä joutuu usein luopumaan omista suunnitelmistaan. Useana päivänä vaihdoin pitkän pyörälenkin perheen kanssa puuhasteluun - enkä kadu kyllä hetkeäkään. Yhden 100+km lenkin tein pyörällä ja jo lenkin alkuvaiheilla tapahtui jotain ennen kuulumatonta - ketjut putosivat ja vaihteet tuntuivat jotenkin oudoilta. Matka taittui kuitenkin muuten mukavasti, joten en huolestunut. Puolessa välissä lenkkiä vaihteiden tilanne oli jo hiukan haastavampi ja pyrin ajamaan mahdollisimman paljon samalla vaihteella. Mietin, että onneksi nyt eikä kisassa. Käytin pyörän huollossa se enempää asiasta ressaamatta. Kävin myös vihdoin testaamassa Muukossa 10km tempoajoa ja olihan taas jotain ihan uutta ja ihmeellistä - karseeta ja ihanaa samaan aikaan. Pyörä liikahtikin kovempaa, kun olin ikinä ajatellut. Uinti alkoi kulkea treeni treeniltä paremmin - uusi puku on ihan huippu ja etenkin käsien liikkuvuus on uuden puvun myötä parantunut huomattavasti eikä uusi puku kiristä hartioista. Yhdistelmätreeneissä yritin "polkea jalat" alta ja tavoittelin tuskaista juoksua, mutten kertaakaan onnistunut siinä. Aina juoksu kulki ilman jalkojen tukkeutumista - vaikutti aika hyvältä.

Jostain syystä epävarmuus hiipi kuitenkin Pontukselle ja yritti painaa hartioita kasaan. Kesälomareissulta kevyen treeniviikon jälkeen palattuani epävarmuus kasvoi selaisiin mittoihin, että ensimmäisen kerran ikinä pohdin etten lähde kisaan. Myyn paikan. Hetken taisin olla ihan tosissani. Moneen kisaan startanneena tiesin kyllä, että tunne siitä että ei ole valmis on hyvinkin tavallinen reilua viikkoa ennen kisaa. Siitä ei pitäisi olla huolissaan, mutta olin kuitenkin vähän. Periaatteessa mitään ei ole enää tehtävissä kunnon puoleen, mutta kaiken voi sössiä. Epävarmuuden pahimpana hetkenä vaihteet levisi. Taas. Itku kirveli silmissä, mutta taistelin epätoivoa vastaan. Sillon kun hommat leviää, tarvitaan jotain vaaleanpunaista. Tai paljon vaaleanpunaista - nyt ne toteutui avaimenperän, hiuslenkkien ja kynsilakan (sävy: candy floss = hattara) muodossa. Lisäksi ympärillä on onneksi myös niitä ihmisiä, jotka osaa valaa toivoa silloin kun itse on luovuttamassa. Ja pyörähuolto, joka toimii 24/7. Sekä seurakavereita, joiden kanssa voi tehdä ihan huippuja viimeistelytreenejä. Näiden edellä mainittujen seikkojen ja oman pohdinnan lopputulemana olikin yhtäkkiä ehjä pyörä, kohtalaisen eheä pää ja nousujohteinen kisafiilis. Ois ollut helppo jäädä vellomaan negatiivisten sattumusten aiheuttaman tuskan kanssa, mutta valitsin vaaleanpunaisen selviytymiskeinon. Ja se toimi.

Kisaviikko valmistautumisineen hujahti nopsaan. Tällä kertaa kumpikin lapsista pysyi terveenä, eikä uhkatekijöitä kisa-aamun kurkkukivulle ollut näköpiirissä. Koko vuoden enemmän tai vähemmän kiukutellut vatsa oli säyseä. Nukuin, söin ja venyttelin. Luin, kuuntelin äänikirjoja ja vietin aikaa perheen kanssa. Keskiviikkona kävin hieronnassa ja sain pari kiristävää kohtaa auki. Tuomakselle suuret kiitokset hätäapuajasta! Keskiviikkoiltana olin jo pakannut suurimman osan tavaroista ja perjantaina aamusta laitoin loput kamppeet kasaan. Mie, pyörä ja lätkäkassi oltiin valmiina ja munaleivät pakattuina. Matka Rantasalmen kautta Joroisille hujahti nopsaan seurakavereiden kanssa höpötellessä. Käytiin kisainfossa ja ilmoittautumassa. Sen jälkeen suunnattiin Jari-Pekkaan pizzalle ja pizzaa odotellessa katselin Karjalan Kovimman live-lähetystä Imatralta. Muutama muukin oli pizzaa vaille ja siinähän se ilta hujahtikin.

Illalla hotellilla tatuoinnit käteen ja kaikki aamua varten valmiiksi. Ulkona sateli, mutta lupaili selkenevää seuraavalle aamulle. Miulla oli levoton ja innokas mieli - ois tehnyt mieli kirmailla pitkin peltoja, kävellä käsillä ja kiipeillä seinille. Selvästi keventely oli riittävää - päivääkään en ois enää kestänyt. Illalla silmät ei meinanneet mennä kiinni, mutta kun pakotin ne umpeen niin nukahdin heti. Aamulla valmistelut sujuivat jouhevasti ja pian aamupuuron jälkeen oltiinkin jo matkalla Jorosiin. Vietiin porukassa vaihtopussit paikoilleen ja suunnattiin pyörillä Valvatukselle. Jännitys nousi - silleen sopivasti. Pyörä katsastukseen ja Hagqvistin Antin iloinen hymy sai omankin suun hymyyn. Pyörä paikoilleensa ja tsekkasin vielä rannasta tullessa reitin pyörälle. Jotain pikkusen hermostunutta puuhailua siinä tein ja sitten otettiin ryhmäkuva seuralaisten kanssa rannassa. Vähitellen huomasin vetäytyväni vessajonon kautta enemmän omiin oloihini ja niin tuntuivat tekevän muutkin. Uinnin starttia odotellessa jännitys kasvoi, mutta jotenkin oli yhtäkkiä oudon varma olotila kaikesta. Hain oman paikan ihan vasemmasta reunasta ja hengittelin rauhassa. Odotin innolla edessä olevaa päivää.


Uinti 1,9km - 40:59 (@2.09/100m)
Ylitin ajanottomaton ja napsautin oman kellon käyntiin. Tästä se taas lähtisi. Vesi tuntui lämpimältä ja heti ensimmäisestä käsivedosta jotenkin tiesin, että tänään tulisi hyvä uinti. Tilaa uida oli alusta asti hyvin - positiivinen kokemus rolling startista. Kerrankin olin uskaltanut mennä riittävän eteen startissa - miun uimarin itsetunto oli vissiin tänään voimissaan. Valvatus oli yhtä tyyni kun miun mieli ja ensimmäinen suora hujahti hetkessä. Kääntöpaikoilla oli aina hiukan ruuhkaa, mutta en saanut yhtään potkua. Tuntui, että ympärillä oli uimareita jotka tietävät mitä tekevät ja minne ovat menossa. Näin ei ole ollut vielä koskaan kisassa. Aurinko tuli esiin pilviverhon takaa. Uinti oli rauhallista ja helppoa - pohdin, pitäisikö kiristää vauhtia. Toisaalta tiesin, että edessä on pitkä päivä ja hutiloimalla voisin pilata kaiken. Jatkoin rauhalliseen tahtiin, koska sykkeen noustessa miun vauhti ei kovin merkittävästi nousisi. Yhden vaihteen nainen. Ekan kerran ikinä miuta peesattiin uinnissa - se hiukan pisti hymyilyttämään, kun oma uintivauhti ei päätä huimaa. Otin peesin kohteliaisuutena. Pian käännyttiin viimeiselle suoralle ja pohdin, että tänään uinti loppuu liian aikaisin. Lasit huurustuivat hiukan loppua kohden, mutta en antanut sen häiritä. Uin vaan kohti seuraavaa poijua. Pian ranta häämöttikin jo ihan lähellä. Rannassa nopea vilkaisu kelloon ja uinti oli mennyt vielä paremmin, kun olin aavistellut. JESS!


Kun vauhti on maltillinen, kannattaa uida
suorinta mahdollista reittiä :)

T1 - 4:07
Oma pussi löytyi helposti ja siirryin vähän matkan päähän vaihtamaan varusteita. Vieressä pyöräkenkiä jalkaan laittavalle Martinalle huikkasin tsempit ja kuulutuksista kuulin, että ihan miun vierestä uimaan lähtenyt Antti Tuisku nousi järvestä pari minsaa miun jälkeen. Mitään muuta en sitten kuullutkaan. Hörppäsin energiashotin kurkusta alas, heitin vaihtopussin rekkaan ja hölkkäilin pyörälle. Pyöräkin löytyi helposti. Nousu mäen päälle vähän turhautti, kun edessä könkkäili hitaampia - kärsivällisyys ei kisatilanteessa oo miun vahvuus. No, ei kyllä muutenkaan.

Pyöräily 90km - 2:37:36 (@34,3km/h)
Sää oli lämmin ja mitään lisävaatetta en pukenut. Nousin pyörän päälle, polkasin liikkeelle ja pyörä lähti rullaamaan kevyesti eteenpäin. Menohaluja oli enemmän kun tarpeeksi ja kotiin muistutella, että matka on pitkä. Ei hötkyillä. Päätin, että Teboilin kääntöön asti ihan rauhassa ja sitten vähitellen lisää vauhtia. Pää ei pysynyt päätöksessä, vaan halusi yhdessä jalkojen kanssa vaan mennä. En jarrutellut. Peesivälit pidin tiukasti - en ottanut pienintäkään riskiä, että joutuisin penalty boxiin. Välillä oli hetkiä, että edellä ajava ajoi napsun liian hiljaa miun mieleen ja menin ohi. Pian taas sama tyyppi ohitti miut ja jäi ärsyttävästi taas ajamaan liian hiljaa eteen. Sainpahan lisäruiskeen adrenaliinia vereen moisista veivaajista. Kisaajana oon sääntöorientoitunut enkä voi sietää sääntöjä rikkovia urpoja - jos kisassa on peesikielto, niin sillon ei peesata. Vastuu on jokaisella itsellään. Miun korviin ei kantautunut koko 90 km aikana yhtään pillin vihellystä, mutta kisan jälkeen kuulin että penalteja oli kyllä jaeltu. Geelit uppos tänään hyvin ja urheilujuomat mitä oli kyydissä sain kaikki juotua. Juoksuun oli siis hyvin energiaa kropassa. Pyöräilyssä nautin ihan jokaisesta kilometristä. Vaihteet toimivat moitteettomasti ja miun ja Herra G:n välillä hetkellisesti kaihertanut luottamuspula oli poistunut. Viimeinen käännös ja kohti Teboilia. En lopussa höllännyt yhtään, vaan luotin siihen että jalat toimii juoksussa. Ja jos ei toimi, niin sitten juostaan puujaloilla. Kelloon en katsonut. Ajalla ei ollut mikään merkitystä, fiilis sai viedä. Alusta loppuun.

T2 - 2:33
Pyörän päältä pois ja jalat oli kun olikin puujalat. Miuta alkoi vähän naurattaa - treeneissä yritin ajaa itseltäni jalat alta, että pääsisin juoksemaan pökkelöjaloilla. En onnistunut, mutta kisassa sitten se onnistuu. Pakotin jalat hölkkään ja klossit naputtaen kipitin viemään pyörän telineeseen. Puujalkojen lisäksi mahassa kouras pari kertaa. Työnsin tuntemukset taka-alalle ja keskityin kenkien vaihtoon. Nappasin energiashotin nyrkkiin, tyrkkäsin aurinkolasit päähän ja sitten juoksin jo pois vaihtoalueelta. 

Juoksu 21,1km - 1:54:57 (@5.26min/km)
Juoksu tuntui matelulta. Reisien sisäsivut polvien yläpuolelta oli tulessa. Muuten ei tuntunut kipua tai kramppiherkkyyttä. Mahaan en uskaltanut laittaa mitään ja shotti kulki nyrkissä mukana. Tiesin, että juoksusta ei tuu tänään helppo. Muistutin itseäni: lapatuki, keskivartalo ja takapuoli tiukaksi. Välillä kyllä perä laahas. Kaukana oli se lento, jota Turussa viime kesänä nähtiin, mutta muistutin itteäni siitä että viime kesänä oon vetänyt kaksi puolimatkan juoksua ilman kävelyaskelia - pysähtymättä. Outi oli käskenyt olemaan kovis. Hitto, en antas periksi. En yhtään. Heikko sielu yritti keksiä kaikkia tekosyitä ottaa muutama kävelyaskel, mutta pistin hanttiin. Show must go on! Nappasin shotin ja parin kymmenen minsan päästä olo oli reippaampi ja jo muutaman kilsan juoksun jälkeen juoksu vähän helpottui. Mietin, että ei oo enää kun alle 20 kilsaa jäljellä. Juoksureitti kierrettiin neljä kertaa - kuulostaa tylsältä, mutta kun lopulta muistaa siitä jokaisen mutkan ja tietää milloin saa vettä päähän, sienen käteen ja pääsee taas uudelle kierrokselle tulee reitistä tuttu ja turvallinen. Alun nousut palkitaan sitten loppureitin laskulla. Nousussa miun reidet tilttas joka kierroksella ja lupasin kolmannen kerran ylös tikuttaessani, että vikalla kierroksella saisin kävellä mäen jyrkimmän kohdan. Todennäköisesti se ei paljon vauhtia hidastaisi, koska ei tarvitsisi irvistellen ravistella jalkoja auki mäkeä seuraavaa suoraa. Oli khuuma - pyysin pilviä menemään auringon eteen. Kerran ne totteli, mutta muuten saatiin nauttia auringosta koko rahalla. Kun mie olin kolmannella kierroksella ohitti Nuppu miut. Tsempattiin toisiamme - olin varma, että Nuppu alittaisi tänään 5 tunnin. Kerroin, että oon koko päivän pitänyt peukkuja ja toivonut, että tänään on se päivä. Nuppu meni menojaan ja mie jatkoin omaa taivallustani. Vesitornin jälkeen oli sieniä tarjolla ja otin niitä aina sylillisen ja puristelin vettä päälle. Molempiin käsiin jätin sienet ja niitten kanssa puuhastelin niin kauan kunnes sain uudet sienet. Sitten taas päättäväisesti eteenpäin. Kahdella ensimmäisellä kierroksella otin vettä, molemmissa huolloissa vähän suuhun ja loput päähän. Kolmannen kierroksen loppupään huollossa kuulin, että joku sanoi taikasanan: "COLA". Olin just hörppäämässä vesimukista ja käsi pysähtyi kesken matkan ja sanoin: "Kyllä kiitos!" Kaadoin vedet niskaan ja pysähdyin juomaan colaa. Sitten juoksin vieressä olevan vesisuihkun alta ja jatkoin matkaa. Vesi lotisi iloisesti lenkkareissa ja olo oli taas hetken virkeä. Vaikkei varmaan hellelukemissa oltu, niin miulla oli niin kuuma. En vaan oo lämpimän sään juoksija. En silti antanut tuumaakaan periksi. Kiroilin ja mielessäni vähän kiukkusinkin. Välillä juttelin kanssakilpailijoiden kanssa ja seurakavereille kirosin kannustavasti. Tai se oli ainakin tarkoitus. Matkalla päätin, että tää on miun viimenen puolimatkan kisa, koska onhan se nyt ihan saatanasta. Viimeisellä kierroksella kävelin mäen jyrkimmän kohdan, lonasin sienten kanssa, join colaa, kiroilin ja kikattelin sekä kävin vielä viimeisen kerran vesisuihkussa virkistäytymässä. Loppumatkasta juttelin kilpasiskon kanssa niitä näitä - pari kilsaa ennen maalia vilkaisin kelloon ensimmäisen kerran sitten Valvatuksesta nousun. Kello näytti 5:08 - huonolla matikalla ja lähes pysähtyneillä aivoilla suoritin jonkinlaisen päässä laskun ja totesin vieressä juoksevalle naiselle, että vaikka vikaan kahteen kilsaan menisi kymmenen minsaa per kilometri, niin miulla ois tänään enkkapäivä. Nainen kannusti miuta loppukiriin ja miehän lähdin. Vikat pari kilsaa juoksin niin kovaa kun pääsin (ei se hirveen kovaa ollut) ja kuulin maalikuulutusten lähenevän. Kun näin punaisen maton ja maalisuoran kyyneleet pyrki silmiin ja hymy repi poskia. Maaliviivan ylittäessäni kuulin oman nimeni (aika meni kyllä ohi) ja että sijotuin omassa sarjassani SM-sijoitukselle 10. Jumalauta, TOP 10:iin. 


Jalat kramppaa, vaan ei anneta häiritä :)

Loppuaika 5:20:03

Oma viime kesäinen ennätys parani vaatimattomat 22 minuuttia. Sanotaan, että kestävyysurheilussa suorituksesta 20% tehdään fysiikalla ja 80% henkisellä kapasiteetilla. Allekirjoitan. Miun henkinen tila alkaa olla entisellä tasolla. Miun ainut vastustaja katsoo miuta peilistä. Tänään voin käsi sydämellä sanoa, että oon todella ylpeä itsestäni. Miun ei ikinä tarvii pystyä parempaan. Tää on enemmän, kun oon ikinä uskaltanut edes toivoa. Viime kesänä suht helposti tulleen ennätyksen jälkeen pohdin, että hyvänä päivänä 5.30 vois olla miulle mahdollinen. Alle sen en ole suoraan sanottuna edes ajatellut yrittäväni. Kaikkeni annoin tänään enkä ois pystynyt siihen yksin. Kiitos WillTrin upee perhe. Ja oma. Ja erityisterkut myös Varikon porukalle ja ystäville. Ja Antille taustatiimeineen kiitos ja kumarrus ihan vitin upeesta tapahtumasta. 


Itku on vahvuuden, ei heikkoudet merkki #karjalanitkijänaiset

Itkuksihan se maalissa taas meni. Mutta itku on vahvuuden, ei heikkouden merkki. Se, että uskaltaa haastaa itsensä. Uskaltaa pelätä ja kohdata pelkonsa. Uskaltaa olla ylpeä itsestään sillon kun sen ansainnut. Lähdin tekemään parhaani - sain niin paljon enemmän. Tai miun paras oli enemmän, kun olin ajatellut. Kroppa kävi kisan jälkeen ylikierroksilla ja meni pari yötä vähän heikoilla unilla. Etenkin kisan jälkeisen yön olin niin pistoksissa, että tuntui kun tuli olisi roihunnut sisällä. En oo varmaan ikinä saanut ulos mitattua itsestäni kaikkea niin hyvin, kun tässä kisassa. Ja oon maksellut hintaa siitä nyt kisan jälkeisinä päivinä poukkoillessa aivottomana paikasta toiseen. Tuloslistaa on ollut pakko katsoa monta kertaa, että on voinut uskoa että oikeesti on tehnyt jotain noin älytöntä. Nyt rauhassa hyvät palauttelut ja paluu CrossFitin pariin. Seuraava isompi puristus sitten syyskuussa Kullervolla, kun koitellaan puristella maratonilta kotikisoissa yhtä hienosti tehoja ulos. Viimeisin maratonennätys on kolmen vuoden takaa, joten alkas sekin jo vähitellen maistua. Jos ei ala kuulua, niin pitää vissiin lähteä hakemaan ennätys Islannista kotiin.


Räkä poskella, mutta onnellisena <3

Sen lisäksi, että oon ylpeä omasta huikeesta vedostani, oon sikaylpee miun seurakavereista - teistä jokaisesta ketkä olitte kisaamassa ja katsomossa (paikan päällä ja kotona). Lisäksi Veeran SM-hopea omassa sarjassaan ja Nupun viiden tunnin alitus - Niin onnellinen myös muiden onnistumisista. Vaikka triathlon on yksilölaji ja se on usein (ainakin miulle) myös yksinäistä puurtamista. Mutta tää henki joka tän lajin harrastajien keskuudessa on, on jotain ainutlaatuista <3




Ensi vuodelle täysmatka on jo pohdinnassa. Vielä en tiedä milloin ja missä, mutta ensi vuonna. Huomaan myös hiukan pohtivani, että millaisia tuloksia voisi saada aikaan järkevämmällä treenillä - vai voisiko saada? Vai sopiiko miulle vaan "Keep It Simple" ja "Tee Mitä Tykkäät - Kunhan Se On Kivaa" treenimuodot. Tätä pitää pohtia :)



torstai 30. toukokuuta 2019

NUTS Karhunkierros 55km

"Olet voittaja jo laittaessasi tämän rintaan!"

Viime vuonna lokakuun alussa oli vuoden ehdottomasti järkyttävin viikonloppu. Vaarojen maraton. Ilman polku- ja mäkitreeniä sinne vaan. Oli niinkin järkyttävä reissu, että seuraavalla viikolla lähti ilmoittautuminen Karhunkierroksen 55km:lle. Itseasiassa jo Vaarojen jälkeisenä iltana selailin mökillä NUTS Karhunkierroksen sivuja. En tiedä miten ja miksi näin tapahtui - olin aidon hämmästynyt. Koska Vaarojen kivikossa tarpoessa vannoin, ettei enää ikinä. Kuten ilmeisen moni muukin. Mukaan Karhunkierrokselle lähti miun äiti ja sisko - viimeeksi kaksitoista vuotta sitten oltiin samalla porukalla Rukalla ja tää oli samalla nostalgiamatka Kuusamoon.
Hiljaset ja ei niin hiljaset
Viime vuoden kaiken paskan ja työuupumuksen (ja sitä seuranneen/siitä johtuneen tai mitä lie vanhan työtrauman aktivoitumisen ja myllerryksen) jälkeen voimaantuneena kohti uusia tuulia purjeet pullollaan menevänä en suonut juurikaan ajatuksia Karhunkierroksen ultramatkalle. Aikatavoitteita en luonnollisestikaan asettanut, vaikkakin tankkaussuunnitelman laatimiseksi oli jonkinlainen päässälasku suoritettava. Tärkeimpänä ajatuksena oli saada kiva kokemus, nauttia maisemista ja päästä maaliin. Vaikka olinhan toki paljon paremmin valmistautunut, kun Vaaroille: olin kevään aikana tehnyt jopa kaksi kertaa mäkivetoja *tirsk*


Rukatunturilla
Kuusamoon suunnattiin autolla aikaisin torstaiaamuna äidin ja siskon kanssa. Taitettiin matkaa rauhassa naurun säestyksellä - oli kivaa pitkästä aikaa ehtiä jutella kunnolla ja kiireettömästi. Oltiin sovittu, että vaihdellaan kuskia aina tarpeen tullen, mutta Saapilla matka taittui taas niin kätevästi että mie ajoinkin sitten lopulta koko matkan. Sovittiin, että mie sitten huilailen enemmän kotimatkalla jos juoksu ottaa koville. Matkalla pysähdyttiin myös moikkaamaan hiljaista kansaa - oli varsinainen hiljaisten ja ei niin hiljaisten tapaaminen.
Mökki, joka oli vuokrattu oli aivan ihana. Purettiin tavarat autosta ja suunnattiin heti kävellen Rukakeskukseen. Kovin hiljaista oli vielä torstai-iltana, mutta maalikaari oli jo pystyssä ja punainen matto savukoneineenkin viittä vaille viritettynä. Käytiin syömässä Rukahovin ravintolassa ja oli kyllä hyvää poronkäristystä. Moikkasin Aria ja Saria, jotka olivat myös tulossa juoksemaan, Ari 166km "perusmatkaa" ja Sari miun kanssa samalle 55km matkalle. Juoksutapahtumissa käymisen yksi parhaista puolista on aina tuttujen tapaaminen - tällä kerralla tapaamiset jäi kyllä niukoiksi kun metässä meni niin kauan aikaa. Yhtään poroa ei oltu vielä tässä kohtaa nähty ja sattumalta kuultiin kun viereisen pöydän juoksijan näköiset miehet keskustelivat nähneensä tunturin huipulla poroja. Jälkkärin jälkeen mahat täynnä suunnattiin Rukatunturille - sää oli aurinkoinen ja kirkas ja saatiin ihania kuvia. No, yhtään poroa ei kyllä nähty. Kurkkasin myös reitin loppusuoran - alamäkeä, kuten oli luvattukin. Sen enempää miun ei tarvitsisikaan tietää. Se, mitä alamäkeä ennen olisi selviäisi taatusti myöhemmin. Sen sijaan miun reittivalinnan ansiosta laskeuduttiin lopulta kaikkine käsilaukkuinemme ja poronkäristysähkyinemme mustaa rinnettä alas. Loppuilta löhöiltiin mökissä ja saunottiin.


Pikkuporo <3
Seuraavana aamuna miun herätessä miun aamuvirkummat lähisukulaiset oli jo yläällä. Äiti oli käynyt aamulenkillä ja nähnyt pari poroa läheisellä aukealla. Porobongari siskoni oli jo täydessä tohinassa menossa ja käytiin sitten porukalla heti aamupalan jälkeen kävelemässä ja nähtiinkin kaksi poroa ihan läheltä. Oli kyllä jännää ja niin näytti olevan poroistakin. Perjantaille oli buukattu koskenlaskuretki Kitkajoelle, jonne lähti mukaan myös miun hulluttelukaveri Kirsi - minimimäärä veneeseen oli neljä henkilöä ja retkeä varatessani muistin, että Kirsi on myös lähdössä samalle matkalle. Kysäsin sitten iltana eräänä kymmenen aikaan Kirsiltä lähtisikö samaan veneeseen - joihinkin ihmisiin vaan voi luottaa kaikissa hullutteluissa. Kahdessa minuutissa sain vastauksen: Mukana! Ennen laskua käytiin kannustamassa viikonlopun kovakuntoisimmat (ja myös hulluimmat, sori vaan) tyypit 166km taipaleelle. Ari, Suvi ja Tommi tutuista lähtivät liikkeelle hymyssä suin - oma silmäkulma kastui väkisin ja vaikka kyseessä on täysin pimee juttu, niin tunsin suurta kunnioitusta jokaista miestä ja naista kohtaan, jotka aloittivat pitkän urakan Hautajärvelle ja takaisin. En voi väittää, ettenkö vähän alkanut haaveilla voisiko itsekin olla tuossa hullussa porukassa - vai löytyisikö oma raja jo seuraavana päivänä 55km matkalla. Ajatus onneks katos tässä kohtaa ihan yhtä nopeasti kun tulikin.


Lettitytöt lähdössä koskenlaskuun.
Käytiin mökillä syömässä vähän ja haettiin Kirsi kyytiin. Kovin kaukaa ei tarvinnut Kirsiä etsiä, koska heillä olikin mökki ihan meidän naapurissa. Suunnattiin kohti kosken kuohuja. Täytyy sanoa, että vähäsen kyllä jännitti mihin ollaan menossa - Villi reitti K-18 alkoi yhtäkkiä kuulostaa vähän liian jännältä. Mie en ollut kyllä se, kuka jännitti eniten ja ehkä seuralaisista sain jännitystartunnan. Stella Polarin Adventuresin toimistolle saavuttessa jännitys kuitenkin hälveni, kun alettiin pukea jäätävän kokoisia sadeasuja päälle - jotka siskoni nimesi "Tiedän mitä teit viime kesänä"- puvuiksi. Villasukat jalkaan, kypärät päähän ja melat käteen. Pian jo saatiinkin koulutusta kumiveneessä - miulle ja Kirsille valikoitui jostain syystä eturivin paikat, mutta eipä meillä tainnut olla mitään sitä vastaan - tahtimeloihin veneen hulluimmat tyypit, niin sitä saa mitä tilaa. Jalka lukkoon kumivenen reunan väliin, takapuoli veneen reunalle ja opettelemaan. Ei se niin vaikeaa ollutkaan kun olin ajatellut. Käytiin vielä turvallisuusasioita läpi ja ohjeita siitä j"os putoa veneestä"- kohdassa mietin, että jos jonkun täytyy pudota niin mie voin olla se joka putoaa. 


Kohti ekaa koskea. Kiitos kuvasta sillalla kuvannut nainen :)

Sitten ei muuta kun kapteeni Markon ohjeita kuunnellen kohti ekaa Niskakosken laskua - melaa heilutellessa ei kyllä voinut tehdä muuta kun keskittyä ihan satasella siihen mitä kapteeni käskee ja toimia kuten hän sanoo. Voi vitsi, että oli siistiä - adrenaliinitaso pomppas kyllä jo tässä kohtaa aika tappiin. Sitten seurasikin pidempi melontapätkä kohti seuraavaa koskea, Myllykoskea. Ihmisiä oli kerääntynyt kosken vieressä olevan myllyn viereen ja päästiinkin kohti Myllykosken kuohuja yleisön seuratessa. Myllykoski tarjosikin jo ihan kunnon roiskeita. Myllykosken alajuoksulla tehtiin vähän tekniikkakikkailua, joissa Kirsi osoitti suorastaan synnynnäisiä lahjoja. Sitten melottiin taas kohti Aallokkokoskea - Kapteeni Marko lupasi, että se on parasta mitä rahalla saa. Ja ei kyllä yhtään liioitellut, ehdottomasti päivän huikein koski - pitkä ja nimensä mukaisesti aallokkoinen. Spontaanisti siinä tahtimelaa heilutellessa lähti jukeboxi käyntiin ja mikki merihädässä raikas kilpaa kosken kohinan kanssa. Ei myö kyllä missään hädässä oltu, mutta hihulihei sopi tilanteeseen. Aallokkokosken jälkeen mie olin alushousuja myöten märkä, mutta ei paljon menoa haitannut. Jyrävää lähestyttäessä noustaisiin veneestä pois, vene pudotettaisiin siitä tyhjänä alas ja myö kivuttiin sillä aikaa tyylikkäissä sadeasuissa rantaa pitkin. 166km taivaltajat menivät samaa reittiä ja sattui hirmu hyvä tuuri - Juuri kun noustiin rannasta rappuset ylös Tommi kirmasi reitille - ei mitään hajua pystyikö tunnistamaan miuta valeasussa, mutta ei se estänyt yhtään kannustamasta. Halaamaankin ehti kesken taivalluksen. Kun vene oli ongittu Jyrävän kuohuista, matka jatkui kohti Heinäkoskea - tässä kohtaa reissua taisi Kirsikin kastua ihan kunnolla. Vitsi miten hauskaa oli. Rannasta kivuttiin vielä reilut 200 rappusta ylös dronen suristessa mein yläpuolella ko iso itikka. Takaisin toimistolle meidät kuskattiin autolla. Automatkalla näin polkuja, joita seuraavana päivänä kirmattaisiin. 


Mein huikee porukka <3

Koskenlaskun jälkeen mentiin mökille syömään ja iski ihan hirvee väsy. Olin kuitenkin päättänyt, että haen vielä kisakeskuksesta materiaalin ettei aamulla tarvii enää säätää mitään ylimäärästä - reissu olikin nopee, koska kaikki toimi enemmän kun moitteettomasti. Näin Sannaa, joka oli starttaamassa 83:lle seitsemältä aamulla. Vaihdettii nopsaan kuulumiset ja halitsempit ja myö suunnattiin takaisin mökille. Ilta meni saunoessa, pitkän matkalaisten pallukoita seuraillessa ja lautapeliä pelaillessa. Ennen nukkumaan menoa kurkkasin vielä miten Suvilla ja muilla tutuilla menee. Mielessäni toivotin heille hyvää matkaa ja toivoin, että aamulla kun herään kaikkien pallukat on edistyneet reippaasti. Ari oli joutunut jättämään homman kesken jo tässä vaiheessa, harmitti Arin puolesta. Yön nukuin kun tukki.




Kisa-aamu valkeni sateisena. Heti kun sain silmät auki, niin tsekkasin pallojen tilanteen. Söin aamupalaa ja oli jotenkin vähän liiankin kiireetön aamu - Kirsi laitteli viereisestä mökistä viestiä, että lähdenkö samaan kyytiin ja lupasin lähteä. Ja sitten tulikin kiire - kaikki oli ihan vaiheessa ja samaan aikaa, kun mie tungin evästä ja juomarakkoa reppuun kävi miun sisko letittämään miun hiuksia. Noin kymmenen vessareissun jälkeen laitoin repun selkään ja kirmasin Kirsin ja niitten mökille. Kuten Vaaroillakin, miun juomarakko hikoili (laitanko liian kylmää vettä?!) ja kasteli repun, mutta en paljoo jaksanut välittää. Kastuminen olisi kuitenkin edessä. Alkuperäiseen pukeutumissuunnitelmaan tein lisäyksen ja kahden pitkähihaisen teknisen paidan päälle vetäisin vielä juoksutakin ja laitoin kartan toiseen taskuun. Toinen tasku toimisi roskiksena metsässä. Suunnattiin porukalla kohti starttia ja kivuttiin bussiin, joka kuljetti meidät Oulangan leirikeskukseen. Ulkona sateli tasaiseen tahtiin. Saavuttiin perille tuntia ennen starttia ja ekat 45 minuttia vietinkin vessajonossa. Pariisin epäonnisen vessaepisodin jälkeen viisastuneena olin ottanut reippaasti paperia mukaan - ja onneksi, kun vihdoin pääsin vessaan ei siellä ollut paperia. Näköjään kaikki pitää oppia kantapään kautta. Vajaan vartin ehdin lämmittelemään sisällä - lastenleikkihuoneessa, jonne Kirsi mökkiseurueineen oli mennyt leikkimään :)
Siirryttiin porukassa pihalle starttiin suurinpiirtein siinä kohtaa kun pyssy pamahti (en kyllä tiiä pamahtiko edes). Starttia ei voi kehua mitenkään ripeäksi - hitaasti kävellen liikkeelle ja hyvin oli aikaa halailla karhujakin. Vähän nauratti, kun molemmat karhuksi pukeutuneet olivat miehiä ja joku mies huuteli, että missäs kaikki tyttökarhut on. Ens vuodelle selkee kehittämiskohde järjestäjälle :) Kirsin kanssa edettiin alkumatkasta ja tuttuun tapaamme pölistiin. Yhtäkkiä näin miun äidin ja siskon kannustamassa rappusten vieressä ja heti alkoi askel vetää eteenpäin. Pian päästiinkin jo hetkeksi vaihtamaan kävely hölkäksi, mutta aika hitaasti edettiin ensimmäiset pari kilsaa. Sitten kun päästiin juoksemaan, niin huomasin melko nopsaan että Kirsi on hävinnyt takaa. Pian näin Sarin ja juteltiin hetki, mutta sitten jalat vaan veti eteenpäin. Mietin, että toivottavasti alun kova vauhti ei kostautuisi jossain vaiheessa. Toisaalta, olin kuullut tutuilta ja isoilta pojilta, että alku oli helposti juostavaa pätkää ja ne oli ne missä miun piti juosta. Tekniset pätkät tulis olemaan taas haastavia ja ainut mihin niissä voisin keskittyä olisi pystyssä ja hengissä pysyminen. Sateen ansiosta juurakot oli liukkaita ja polut jo paikoitellen mutaisia. Juoksu kulki tasaisen kivasti ja rytmi löytyi hyvin nopsaan ja rytminvaihdokset piti pään virkeenä. Kymmenen kilsan kohdilla alkoi jo pissattaa ja mietin useamman kerran puskareissua. Jalat ei kuitenkaan suostuneet pysähtymään, joten annoin niiden viedä. Olin pukenut kahdet juoksutrikoot päällekkäin ja päällimmäiset valuivat kokoajan alaspäin, oispa kiva tietää monta kertaa nostin reissun aikana housuja. Otin geelin noin kerran tunnissa tahtiin, parissa kohtaa vähän tiuhempaan. Geelit upposivat hyvin ja tein niiden syömisen suhteen kyllä uuden ennätyksen. Sain kahdeksan kymmenestä geelistä alas - yhtään ei tökkinyt, eikä myöskään käynyt mahaan. Eli Pariisin maratonin vatsaongelmia ei voi laittaa High5-geelin piikkiin. Oliko järkevää lähteä testaamaan sitä Karhunkierrokselle.. No oli.
Puolimaratonin lähestyessä juoksin puuduttavassa letkassa - ihanko ois ollut ryhmäliikuntatunnilla. Välillä ärsytti suunnattomasti madella poluilla keskellä ei mitään ja kuitenkin porukkaa siellä oli enemmän kun Pontuksella asukkaita - itse pyrin antamaan tietä, jos kuulin että joku selvästi nopsempi oli tulossa takaa. Kaikki eivät valitettavasti niin ystävällisesti toimineet, joten ruuhkia oli ja välillä oli mahdotonta päästä ohi. Just kun vaivuin taas hetkelliseen ruuhkasynkkyyteen tultiin taukopaikalle, jossa bongasin yksinäisen paskahuussin, joka oli vapaa. Ei ristin sielua. Kirmasin suoraan huussiin ja jatkoin pian matkaa ilman pissahätää ja helvetillistä ryysistä - hetki yksinäisyydessä poiki lisää yksinäisyyttä. 21,1 km:n kohdilla kello näytti 2h56min. Sitten juostiinkin Kitkajoen reunaa ja hetkittäin viittä vaille joessa. Mietin edellisen päivän koskenlaskua ja hymyilin. Tovin päästä edessä häämötti jono - pitkä jono. Edessä olisi riippusillan ylitys, joka ruuhkautti taas hommaa. Käytin jonotusajan hyödyksi ja tankkailin geeliä ja söin kourallisen cashewpähkinöitä. Juttelin edessä jonottavan miehen kanssa, jonka pisin lenkki oli ollut tähän mennessä 20km. Juteltiin niitä näitä. Jonossa tuli kylmä ja vähän tylsä - söin vähän lisää pähkinöitä ja pompin paikallani. Lopulta tuli miun vuoro ylittää riippusilta - sen jälkeen otin jalat alle ja kiihdyttelin taas kevyen hien päälle. Metsässä märissä vaatteissa ei olisi varaa antaa kylmyyden iskeä päälle. Tiesin, että huoltopisteet olivat 30+ ja 40+ kilsan paikkeilla. Tarkemmin en niitä edes halunnut tietää, etten alkaisi niitä liiaksi odottaa. Ne tulisivat kun tulisivat. Välillä juoksin kovaa, hetkittäin pohdin että ehkä liian kovaa. Hölläsin aina kun muistin loppunousut, joihin pitäisi säästää voimia. Loppunousut ehtivät kasvaa miun päässä matkan aikana järjettömiksi pystysuoriksi seinämiksi, joista olin päättänyt selviytyä. Mutta niistä ei selviytyisi tyhjin jaloin. Tai ainakin selvityminen olisi tuskaa. Rauhassa ja järkevästi eteenpäin.


Jyräs ja Jyrävä, takana n. 30km.
Omissa ajatuksissani edetessä kuulin yhtäkkiä lähestyvän Jyrävän kohinan ja heti sen jälkeen kaksi tuttua ääntä. Miun äiti ja sisko!! Olivat lähteneet kiertämään Pientä Karhunkierrosta ja jääneet odottelemaan Siilastuvan kuistille josko näkisivät miut ja taashan myö tavattiin. Nopee vilkaisu kelloon kertoi, että tässä kohtaa oli takana n. 30km. Olo oli hyvä ja fiilis korkealla. Sitten nostin taas housuja ja jatkoin matkaa ja äiti ja sisko jatkoivat omaansa. Edessä oli rappusia - paljon rappusia, mutta ne ei tuntuneet kovinkaan pahoilta. Oikea akillesjänne oli kiristellyt jossain kohtaa, mutta huomaamatta vaiva oli hävinnyt. Vasemmassa nilkassa, jonka loukkasin muutama vuosi sitten lätkätreeneissä ja joka vielä Jukolassakin turposi alkoi hiukan muistuttelemaan itsestään. Sitten näin pari 166km taivaltajaa (joita spontaanisti muuten kaikkia matkan varrella tsemppasin) ja totesin, että teidät nähdesssä hävis just kaikki omat kolotukset. Osa taivalsi hymyillen - suurinta osaa joita matkalla näin ei enää hymyilyttänyt. Jotkut vaelsivat kun zombiet. Kenenkään en enää nähnyt juoksevan - ymmärrettävästä syystä. Samalla kun ihailin heitä, mietin että se on täysin järjetöntä. Samaan aikaan kun pohdin, että ei ehkä sentään mitään tuommoista, mietin että sauvat pitää kyllä hankkia ja harjoitella, että niistä pystyy samaan kaiken hyödyn paluumatkalla - jos sinne asti pääsee. Ihmismieli on ristiriitainen - mutta ehkä ihan hyvä, että en suoraan sano "ei ikinä". Silloin nimittäin jää se pieni mahdollisuus sille, ettei niin ikinä tapahdu.


Tankkaussuunnitelma kartalla.
Nautin matkasta, poluista, hetkistä yksin ilman ruuhkaa. Hetkittäin jopa muista ihmisistä metsässä. Katse on teknisillä osuuksilla pakko pitää varpaissa - samalla on kiva katsella millaisilla kengillä ihmiset juoksevat. Näen oranssit kivat kengät - seuraan niitä tovin ja oon ihan varma, että joku on lähtenyt nappiksilla metsään. Ei, niissä lukee Inov. Aika siistit - mietin. Nappikset häviävät mäen taa. Jään omien nastareideni kanssa kivikkoon rapisemaan. Koitan välillä ihailla maisemia, mutta heti meinaan lentää nurin. Parempi pitää vaan katse varpaissa. Matka jatkuu - välillä helpommassa maastossa ja välillä haastavammassa. Hetkittäin kävelen pieniä pätkiä. Pian nainen reitin varrella huutaa, että saavutte ihan juuri huoltoon. Kokeilen juomarakon tilanteen kädellä ja totean, että nestettä on vielä reippaasti. Nappaan satsuman ja pari suklaakeksiä ja painun takaisin pusikkoon. Satsuma on ehkä parasta mitä tuossa kohtaa voi toivoa. No, jos ois ollut colaa niin se ois kyllä kelvannut. Tai kahvi. Mutta koska niitä ei ole, on selvittävä ilman.


Välillä aattelin kylmää skumppaa.
Matkalta ensimmäisen ja toisen huollon välissä ei ole oikeastaan hirveesti mitään selkeitä muistikuvia. Ajantaju oli kadonnut. Hetkittäin tuli tunne, että pyörii samaa ympyrää - välillä noustiin kivikkoa ylös ja sitten mentiin alas. Sitten oli pitkospuita ja taas sama uudelleen. Yllätyksekseni osuudet, joissa juostiin hiekkatiellä olivatkin miusta tylsiä ja ankeita - olin tästä hiukan hämmentynyt. Myös kohdat joihin oli tuupattu kangas ja soraa olivat rasittavaa juostavaa. Tuli jotenkin juoksumatto mieleen siitä notkumisesta. Maraton tuli täyteen ja vilkaisu kelloon osoitti, että oon käyttänyt aikaa 6h18min. Tässä kohtaa juoksin jonossa ja totesin ääneen, että maraton tuli täyteen. Kukaan ei vastannut mitään. Muutenkin polulla alkoi olla aika hiljaista eikä kyllä ohittelijoitakaan ihan hirveästi enää ollut. Vaikutti siltä, että suurimmalta osalta oli enimmät menohalut jo juostu jaloista pois. Parhaimmat jutut oli jo kerrottu. Välillä näkyi nitkahtaneita, joita joku oli pysähtynyt jo auttamaan. Puihin nojailevia kramppailevien jalkojen kanssa, joille tarjosin suolaa. Aika vähän kuitenkin näkyi suhteessa asfalttimaratoneihin. Muistin taas loppunousut ja vähän himmailin. 
Saavuin toiseen huoltoon, nappasin taas satsuman ja pari suklaakeksiä sekä pari karseen makuista sipsintapaista. Sitten suuntasin taas metsään - kolmen litran rakko täyteen tuupattuna riittäisi näköjään 83km matkallekin, jollei olisi helle. Nimittäin yli puolet tuntui olevan vielä jäljellä. Mies polun laidassa tsemppasi ja teki galluppia mikä huoltopisteen tarjoiluista oli parasta. Annoin äänen satsumalle, oli kuulemma TOP 3:ssa. Jatkoin reippailua. Tiesin, että pian alkaisi helvetti, joka ei ihan äkkiä loppuisi. Haastavimmat kilsat edessä ja kuitenkin jo pian 50km mittarissa. Suhtauduin loppumatkaan nöyrästi, mutten nöyristellen. Hölmöilemällä jalat sais hyvinkin nopeesti tyhjiksi ja niissä mäissä ei auttaisi taikasanatkaan enää saamaan reisiin happea, jos se kerran pääsisi loppumaan. Otin geelin ja päätin kohtalon antaa arpoa repun sivutaskusta ylläripussin. Siellä oli pähkinöitä, kreikkalaista nougatia, kirpeitä irtokarkkeja, lisää pähkinöitä ja sen semmosta. Kohtalo arpoi miulle irtokarkkeja noin viisitoista kappaletta. Ette usko, miten naama messingillä pistelin niitä naamaan ja hilluin vissiin sokerihumalassa eteenpäin. Niille jotka ei tiedä, niin tiedoksi etten oo syönyt 1v ja 5kk karkkia - paitsi, jos ne on olleet kakun päällä koristeena. Jatkossa syön karkkia vain, jos ne on kakun päällä koristeena. Tai sillon, jos oon ultramaratonilla metässä. Eli kaiketi pakko lähteä uudelleenkin.


Ja tätäkii..
Karkit ehti parahiksi nostaa verensokerin kohti Valtavaaraa ja sen yli, ja suorastaan hinguin päästä eteenpäin. Pohdin, että ellei isompia yllätyksiä loppumatkasta tulisi, olisi ehkä mahdollista alittaa 10h aika reilustikin. Seuraavan reilun tunnin kiipesin rinnettä ylös, juoksin vaaran huipulla ja laskeuduin rinnettä alas. Onneksi nousut ja laskut ei olleet ihan yhtä jyrkkiä, kun millaisiksi olin ne mielessäni kasvattanut - lopulta ne ei sitten olleetkaan niin pahat kun olin ajatellut. Loppumatkasta sain seuraa yhdestä miehestä ja kahdesta joensuuta puhuvasta naisesta, jotka olivat olleet Karhunkierroksella ennenkin. Jossain kohtaa ymmärsin, että alkaa nousu Rukatunturille - miuta hymyilytti, vaikka tiesinkin, että on olemassa riski että hymy muuttuu vielä itkuksi. Mutta ei se muuttunut - painoin eteenpäin ja jokainen askel vei miuta lähemmäs maalia. Tuli hetkeksi samanlainen olo kun Jukolassa maalin häämöttäessä - En mie haluu, että tää loppuu vielä. Nousun jälkeen vielä rappuset. Totesin miun edessä askeltavalle miehelle, että oon kyllä tosi pettynyt jos nää on viimeiset rappuset - mies totesi naurahtaen, että hän ei halua nähdä yhtään rappusta viikkoon. Ne oli viimeset rappuset. Jäljellä oli enää viimeinen pitkä alamäki kohti maalia. Kiihdytin vauhtia ja nyt uskalsin vaihtaa vitosta silmään. Maalin häämöttäessä melkein nauratti ääneen - ja kun tulin lähemmäs ja kuulin miun äidin ja siskon huudot nauratti. Kaksi ihmistä saa halutessaan aikaan melkoisen älämölön. Maaliin tullessa ei ollut yhtään semmosta oloa kun Vaaroilla - toki reittikin on (ainakin miusta) vaativampi, mutta oon myös henkisesti paremmassa hapessa kun silloin olin. Se ihan varmasti vaikuttaa. Maalissa sain käteeni alkoholittoman Karhun ja kaulaan mitalin. Ja aika oli jotain sellasta, mistä en ollut uskaltanut edes haaveilla. Alle kympin sijaan alle ysin - 8h57min21s.


Kuva: One Vision/ Saastamoinen
Kylmä tuli melko nopsaan ja suunnattiin kaupan kautta mökille. Kaupasta oli pakko saada heti jäätelöä ja kaljaa. Mökille päästyäni ja märät vaatteet riisuttuani iski semmonen horkka, että piti ihan tovi lämmitellä ensin kuumassa suihkussa ja sitten vielä haaleessa saunassa. Mutta syömisen ja saunan jälkeen hellitti. Olihan kivaa - nyt sitten pohdinnassa on, että missähän niitä irtokarkkeja seuraavaksi sitten söis. Tällä erää vaihtoehtona ensi kesälle joko Karhunkierroksen 83km tai sitten aika mielenkiintoiselta vaikuttas myös keskiyöllä starttaava Pallas-Ylläs 105km. Saa nähdä mistä sitä itsensä löytää.


Oops, I Did It Again :)

Ihan huikee pidennetty viikonloppu kaikkiaan - kiitos miun elämän tärkeimmille naisille tästä viikonlopusta ja kaikista kokemuksista. Naurettiin paljon - eikä itketty yhtään. 
Se on miulle aika paljon.


Myö <3

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 tilinpäätös ja katse kohti loistavaa vuotta 2019!

Ai, että mistäkö tiedän että siitä tulee loistava. Pohjalta suunta ei ole kun ylöspäin. Pohjaa on kosketettu ja kovaa. Tällä hetkellä suunta on jo varovasti ylöpäin. Liian äkkiä ei pohjalta saa kuitenkaan nousta, ettei keuhkot repeä ja tärykalvot räjähdä. Mutta miulla on aikaa. Kiire ei ole.

Tätä on joutunut vuoden mittaan miettimään monta kertaa.
Kiitos kuvasta asianosaisille. Se on naurattanut monta kertaa.

Tää vuosi alkoi liikkumisen näkökulmasta erittäin hienolla tavalla. Saatiin omalle kylälle oma maraton, Pontuksen maraton, ja heti tammikuussa osallistuttiin Jessican kanssa. Tarkoituksena oli alunperin juosta vain kotirataultran puolikas, mutta intouduttiin sitten juoksemaan täysi maraton. Maratonmiehet Jari ja Heikki juoksivat samana päivänä maratonin ja yksi juoksija uupui, joten lupauduin sitten mukaan ja Jessicaa ei paljon tarvinnut houkutella taaskaan. Juostessa syntyi ajatus siitä, että jos juoksisikin tänä vuonna joka kuukausi yhden maratonin kotikisan kannatuksen vuoksi. Pitkät treenit, jotka on useinärsyttäviä yksin juostaviksi, hoituisivat samalla. Voi miten en tässä kohtaa tiennytkään, miten tulisin tarvitsemaan pitkiä lenkkejä tänä vuonna. Maratonin lisäksi hiihdin vähän, mutta enimmäkseen viihdyin Varikolla CrossFitin parissa. 

Kaikkee on yritetty. Ihan kaikki ei VIELÄ suju.

Helmikuussa juostiin Jessican kanssa Kotirataultran täydet 50km ja siinä samalla sitten myös Pontuksen maraton. Mie osallistuin myös helmi-maaliskuussa ekaa kertaa
CrossFit openeihin. Se oli ihan kauheen jännittävää, mutta samalla ihan hitsin kivaa. Niistä ois voinut kirjoittaa ihan oman blogitekstin, mutta en näköjään kirjoittanut. Enimmäkseen totesin, että en osaa oikein mitään ja monta kertaa viiden viikon aikana sieluun koski hiton kovaa. Toisaalta, nyt jälkeen päin ajateltuna vuodessa on tapahtunut hyvin paljon. Ilman openeita en ois varmaan ikinä uskaltanut tarttua 15kg käsipainoon. Nyt tuun niiden kanssa jo ihan hyvin juttuun. Ja ehdottomasti osallistun tänä vuonna taas uudelleen. 

Ai mitä ne Openit on?

Maaliskuussa maraton jäi juoksematta, koska en nähnyt sitä ennen Rooman kisaa järkevänä. Hehei, järki on siis ainakin kerran ollut mukana tänä vuonna. Olis nimittäin ollut riskinä, etten ehdi kunnolla palautua hölkkämaratonilta ja Rooman reissu ois mennyt pipariksi. No, sieltä ei ennätystä sitten lopulta edes lähdetty yrittämään koska vallitseva työtilanne vei niin paljon energiaa. Crossfittasin ja ilman sitä pää olis kyllä levinnyt jo varmaankin hyvin paljon aikaisemmin. Menin salin kautta töihin tai salin kautta kotiin. Pää nollaantui kaikesta paskasta täydellisesti. Koskaan se paska olo, joka mennessä oli ei lähtenyt sieltä mukaan. Varikko toimi porttina työn ja vapaa-ajan välillä. Huhtikuun lopussa juoksin Pontuksen maratonin kolmannen kerran ja maaliskuussa väliin jäänyt juoksu tuli paikattua sillä. Olin siis edelleen maraton per kuukausi rytmissä.

Uinti ja pyöräily olivat vähän hakusessa ja hukassa alkuvuodesta. Olin jo edellisen vuoden kesäkuussa ilmoittautunut Suomen ekaan Ironman kisaan Lahteen. Jossain kohtaa talvea alkoi vähän puristelemaan, että mites tuota siitä selvittäisiin kun lajitreeniä ei juurikaan ole tullut täysmatkan jälkeen tullut tehtyä. Trainerilla ajelin olkkarissa vain joitakin kymmeniä kilometrejä ja jonkun kerran wattipyörää. Uintitreenit oli lähinnä sunnuntaisukellusten yhteydessä vesileikkejä lasten kanssa ja joskus kilsa lätkyttelyä treenien päälle. Kisan väliin jättäminen ei ollut kuitenkaan vaihtoehto (jo siksi, että kisan osallistumismaksussa oli useita satasia kiinni).
Näin kivaa se oli.

Asfaltin paljastuttua ja ilmojen lämmettyä fillarointi alkoi kuitenkin taas kiinnostaa ja etenkin Herra G:n kanssa löydettiin sellainen yhteinen vaihde, että useamman kerran pyörälenkillä Saimaan rantoja pitkin polkiessa kyyneleet sumensi silmät - jos joku väline voi tehdä niin onnelliseksi, kun tuo pyörä on tehnyt niin hankinta on sillon ollut vähintäänkin tarpeellinen. Aloin löytää rohkeutta päästellä pyörällä kovempaakin. Ja ilokseni huomasin, että jalkoihin tullut voima kompensoi kohtalaisen hyvin pieniä ajokilometrejä. Myös avovesi kutsui uimaan ja juoksu alkoi maittaa. Toukokuussakin maraton jäi kuitenkin lomakiireiden vuoksi juoksematta. Mutta työrintamalta sataneen paskan puoleen tilanne hellitti ja oikeus voitti, kuten arvata saattoi. 

Viikon loma Italian maaseudulla toukokuussa oli enimmäkseen lomailua - pari kertaa miehen kanssa ulkoilutettiin lenkkareita ja vähäsen opettelin huvilan uima-altaalla volttikäännöstä. Enimmäkseen kuitenkin kelluin altaassa, otin aurinkoa ja join Proseccoa. Optimaalinen valmistautuminen triahlonin puolimatkalle. 

Toscanan auringon alla.
 
Lomasta voimaantuneena juoksin kolme viikkoa ennen Lahden kisaa kaksi maratonia samana viikonloppuna. Helteessä. En uskonut tai kuvitellut, että superkompensaatio tästä viikonlopusta pelastaisi miut Lahdessa. Mutta kun ei ole harjoitusohjelmaa, voi heilahtaa ja hairahtaa rauhassa monenlaiseen. Ja kun laittaa kuukaudeksi CrossFitin tauolle voi olla varma siitä, että ilmoittautumisia lähtee sinne ja tänne. Olipahan kokemus sekin. Jalat oli aika rapsakkaan makuiset muutaman päivän ajan. Mutta niitä oli hyvä palautella pyörän selässä ja samalla tehdä päätös siitä, että osallistuu marraskuussa Joensuu Night Runille. 

Kaksi maratonia viikonlopulle kasassa.

Kesäkuun lopussa Lahteen raskaan työviikon jälkeen ajaessani pohdin tosissani, josko olisin nukkunut onneni ohitse ja vaan huilannut työkuormaa pois. Iltapäivästartti.. ei ois tainnut uni riittää sinne asti. Lopulta kaiken dorkailun jälkeen kisa meni paremmin, kun se olisi ikinä voinut kuvitella menevän. Aika parani melkein puolella tunnilla ekasta puolimatkasta. Ja niinhän siinä taas kävi, että kun pääsin triathlonin makuun - olisin halunnut tehdä sitä koko kesän ja olla mukana kaikissa kisoissa. Seuraavana viikonloppuna Taipalsaarella en kuitenkaan ollut kisaamassa, vaan kiltisti katsomossa - vaikka kovasti poltteli. Siellä syntyi päätös vetää vielä toinenkin puolimatkan kisa tänä vuonna ja vissiin jo samana päivänä jo ilmoittauduin Turkuun.

Heinä- ja elokuussa piteli niin kiirusta etten ehtinyt edes ajatella maratonia. Käyrälammella kävin vetäsemässä perinteisen sprintin ja enimmäkseen vietin aikaa Varikolla. Se pitää ilmeisen hyvin miun ilmoittautumissormen pois nappulalta. Turkuunkaan en sitten sen ihmeemmin treenannut - uin vähäsen, pyöräilin vielä vähemmän ja jonkin verran juoksin. Kuitenkin Turussa lähti vielä 20 minuuttia pois puolimatkan loppuajasta. Se oli enemmän, kun oisin ikinä uskaltanut edes toivoa. Rakkaus triathloniin roihusi. Ajatus täydestä matkasta ensi vuonna alkoi nostaa päätään. 

Match Made In Heaven <3

Turun kisan jälkeen aloin orientoitua Frankfurtin maratoniin. Rooman possujuoksun jälkeen päätin, että syksyllä sitten enkkajahtiin Saksan tasaiselle baanalle. Sain juoksutreenit melko hyvin synkronoitua CrossFit-treenien kanssa ja juoksukunto nousi kohinalla. Syyskuun loppupuolella oli selkeesti paras vire ja Polarin loppuaikaennuste lupaili samaa. Vähän jännitti, että kuntohuippu ehtii tulla ja mennä ennen Saksan reissua - ja se fiilis olikin ihan oikeassa. Kuntohuippu tuli ennen aikojaan. Syyskuussakin maraton jäi väliin, mutta käytiin Johannan kanssa perinteisesti swimrunittamassa Puumalassa. Se oli ihan yhtä mahtavaa ja rentouttavaa kun aina.

Lokakuun alussa oli vuoden ehdottomasti järkyttävin viikonloppu. Vaarojen maraton. Ilman polku- ja mäkitreeniä sinne vaan. Oli niinkin järkyttävä reissu, että seuraavalla viikolla lähti ilmoittautuminen Karhunkierroksen 55km:lle. En tiedä miten ja miksi näin tapahtui - itse olin aidon hämmästynyt tästä. Ja varmaan toukokuussa Kuusamossa taas järkyttynyt lähtöviivalla. 

I Did It!
Kolme viikkoa myöhemmin starttasin hermoheikkona Saksassa. Enkat ja unelmat oli haudattu taas. Eikä edes harmittanut, koska ymmärsin paremmin kun hyvin ettei kukaan pystyisi näissä olosuhteissa olemaan, kun varjo itsestään. Sitä paitsi, miun ennätykset on tulleet aina ilman että niitä on metsästetty. Oikeeseen aikaan, oikeessa paikassa. En pakkomielteisesti tavoittele mitään aikaa maratonilla, vaan juoksen siksi että tykkään siitä. Raskas työ vaatii raskaat huvit - sanotaan. Allekirjoitan kyllä sen täysin. 

Joskus elämä on sellasta, että jalassa onkin kaks oikeen jalan kenkää.
Onneks ei sentään vasemman.
Kolme viikkoa myöhemmin seison jalat tiukasti maan pinnalla Joensuussa. Henkisesti olen vielä melko hakoteillä. Mutta moni asia on viikkojen kuluessa selkiytynyt. Kun pysähtyy, alkaa nähdä, kuulla ja ymmärtää. Moni tarjoaa valmiita vastauksia. Pidän niistä yhtä vähän, kun kaupan eineksistä (paitsi pinaattiletut on jees). Moni "tietää" siun tilanteesta enemmän, kun sie itse. Ne tyypit menee myös einesosastoon ja ei tuu miun koriin. Joensuussa samaa kehää on kiertämässä tyyppejä, joista kukaan ei arvostele eikä kyseenalaista. Siellä epänormaali on normaalia ja on ihan hiton vapauttavaa olla siinä seurassa. 

Että semmonen vuosi. Ei tainnut ihan maratonia per kuukausi tulla - kesällä lopetin laskemisen. Arvelisin lonkalta niitä tulleen kahdeksan. Ja tietysti sitten Joensuussa kaksi putkeen ja vähän päälle. Liikunnallisesti oikein mukava vuosi. Vähän päälle 430 tuntia liikettä, joista 230+ tuntia CrossFittiä, 1000km pyöräilyä, reilusti vajaa tuhat pyöräilyä ja muutama kymmentä kilsaa uintia. Lisäksi naruhyppelyä, hiihtoa, sauvakävelyä, sukellusta, luistelua, kävelyä ja jopa joogaa. Ja noiden tuntien päälle kymmeniä tunteja venyttelyä - välillä yötä myöten. Kiitollinen oon siitä, että pieniä kremppoja huolimatta oon saanut olla terveenä.

Viime vuonna tähän aikaan odotin vuoden vaihtumista todella kovin. Kuvittelin kovin naiivisti, että kahden kiduttavan raskaan vuoden jälkeen edessä olisi uusi ja parempi. Sen olisi pakko olla. Ei. Edessä olikin se vuosi, joka vei pohjaan. Se ei kysynyt haluanko. Se vei, eikä mitään ollut tehtävissä. Tässä kohtaa vuotta. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä miun sisällä on rauha. Ainakin väliaikaisesti. Sisällä on paljon oikeutettua epäluottamusta ja inhoa. Hyväksyn sen. Sillä, mitä vuotta eletään ei ole väliä. Edes viikonpäivällä ei ole väliä. Elän tässä ja nyt päivä kerrallaan. Nukun, syön, hengitän ja treenailen. Vietän aikaa perheen kanssa. Otan päiväunet silloin kun huvittaa. Neulon, luen ja tuijotan kiireettömästi takkatulta. En tee mitään mitä en halua tehdä. Koska juuri nyt voin tehdä niin. En suostu kenenkään pakottamiseen, painostamiseen tai arvosteluun. Uhkailuun ja kiristykseen. Jatkuvaan kiireeseen. Kukaan ei kerro miulle, että oon vääränlainen. En suostu olemaan pelinappula jonkun muun pelissä. Mie pelaan omaani ja päätän sen pelin säännöt. Oon ulkoistanut itseni työelämän kiireistä seuraavaksi vuodeksi ja se on yksi elämäni parhaista päätöksistä. Miulla on rauha ja vapaus miettiä mihin suuntaan haluan mennä. Polvet on ruvella konttaamisesta, mutta aika parantaa. Vielä tämä yksi lomapäivä - sen jälkeen mie oon kokopäiväinen opiskelija.

Ensi vuoden liikunnalliset suunnitelmat ovat vielä auki. Tavallaan. Tai osittain ainakin.
Paitsi, että ensi viikonloppuna oon menossa perjantaista sunnuntaihin kestävälle painonnostoleirille. Se on todellakin ihan jotain uutta. Oon niin valmis kaikkeen uuteen. Ja vanhaan. Ja vaikka siniseen ja lainattuun. Tempaustekniikka on miulle edelleen mysteeri ja arvoitus. Vielä kahden vuoden jälkeenkään en tajua siitä yhtään mitään. No, ensi vuoden loppuun mennessä tajuan. Hiulaan sitä koko vuoden. Täysmatkaa ei tänä vuonna tule. Vaikka päätin, että tulee. Miulle tapahtui päivämäärämoka ja sinä päivänä kun on suunniteltu kisa lennän lomalle Kreetalle. Otan tän merkkinä siitä, että näin oli tarkoitettu. Täysmatka 2020 - sit nähdään ja 12 tuntia on paperia. Ensi kesänä suuntaan Joroisiin ja kohtaan siellä triathlonin puolimatkan ensimmäistä kertaa yksin - tietysti ennätys mielessä. Tää päätös syntyi tällä viikolla siivotessa, kun arkkupöydän uumenista käteen hyppäsi ohjelma jota en oo ikinä ehtinyt testaamaan. Ensi vuonna ehdin ja testaan. Katsotaan miten käy.

***
Lisäksi aivan varmasti:

* Tammikuussa osallistun treenikaverin kanssa Talvikarkeloihin - liittyy siis CrossFittiin, muuta en siitä tiedä. Mutta se selviää varmasti.
* Openeissa oon niin mukana tänäkin vuonna.
* Huhtikuussa suuntaan Pariisiin maratonille.
* Toukokuussa Karhunkierroksella edessä 55km.
* Treenailen hyvällä asenteella fiiliksen mukaan - lepopäiviä ja kehonhuoltoa unohtamatta. 
* Piipahdan välillä avannossa.
* Nousen hevosen selkään. Taatusti. Ehkä myös miekkailen. Ja ammun.
* Nautin elämästä ihan joka päivä.

Ja ehkäpä:

* Juoksen maratonin tai pari tai kolme. Niin monta kun huvittaa. 
Mitä se kenellekään kuuluu.
* Soudan sen maratonin ja yritän oppia tykkäämään soudusta edes vähäsen.
* Raastan vähän enemmän punaisella treeneissä.
* Löytysköhän uintiin lisää vaihteita?
* Extempore-juttuja - Kirsin kanssa ihan varmasti ensi vuonnakin.
* Fatbikee ois kiva koklailla.
* Vapaasukellus kurssia kärkyn (tammikuussa ois ollut, mut joka viikonloppu ei vissiin voi olla leirillä)
* Välitän vielä aiempaakin vähemmän siitä mitä muut ajattelee ja luotan siihen, että karma korjaa ne ketkä muiden tielle kuoppia kaivelee. Näin se on tehnyt tähänkin asti.

***
Niin pysyvät nämä kolme: perhe, liikunta ja ystävät. Siinä on miun elämän tärkeimmät asiat ja niihin panostan tulevana vuonna ja opiskelen reippaan rennosti. 

Kiitos teille, jotka olette olleet tukena tänä vuonna - lähellä ja kaukana. Teille, joiden läsnäoloon voin aina luottaa. Teille, jotka ootte ilmestyneet kun tyhjästä ja ymmärtäneet. Löytäneet oikeat sanat oikeilla hetkillä - uskaltaneet olla myös hiljaa ja etenkin tietämättä liikaa. Kiitos teillekin kusipäille, jotka ootte yrittäneet nostaa miun tien pystyyn. Ikävä tuottaa teille pettymys, ette onnistuneet. Maailma tarvitsee myös kusipäitä. Siksi olen kiitollinen teillekin, vaikka ette välttämättä sitä ansaitsisikaan.

***


lauantai 29. joulukuuta 2018

Joensuu Night Run 2018 - 12h


Joensuun Night Runista olin kuullut paljon, kun useampi juoksututtu oli siellä käynyt yövuoron vetämässä. Toiset monta kertaa. En ollut aatellut itse sinne mennä, ainakaan lähivuosina, mutta viime kesänä yhtenä helteisenä viikonloppuna kahtena peräkkäisenä päivänä maratonin juostuaan voi tulla kaikenlaisia ajatuksia. Alkuvuodesta saatiin kylälle oma maraton, kun paikalliset maratonkeräilijät Jari ja Heikki alkoivat järkkäämään maratoneja. Kotiovelta starttiviivalle matkaa tulee noin 1200m, joten lupasin että lähden kaksikolle kaveriksi aina tarpeen mukaan. Virallinen maraton kun vaatii kolme maaliin tulijaa. Tälle viikonlopulle miehet olivat suunnitelleet kahta maratonia ja toiselta päivältä puuttui vielä se kolmas juoksija. Heitin Jarille puoliksi vitsillä, että jos ketään ei ilmaannu niin juoksen molempina päivinä. Aika usein vitsistä lähteneet asiat muuttuvat todeksi – niin tälläkin kertaa.

Tän ketun fiiliksiin on ollut helppo samaistua tänä vuonna.

Lauantaina 17.6. ekaa maratonia helteessä juostessa pohdittiin siinä porukassa, että mikä on vielä urpompaa kun saman reitin edes takaisin hiulaaminen. Itse taisin siinä heittää, että yksi mikä tulee mieleen, on Joensuu Night Run – sisäradalla hiulaaminen läpi yön 12h ajan. Naureskeltiin siinä, että kaikenlaista sitä on. Jari oli siellä useampana vuonna ollut ja kertoili omia kokemuksiaan. Siitä se ajatus sitten lähti. Seuraavana päivänä juostiin toinen maraton. Kolmas ei olisi enää mennyt – sen verran rapsakat jalat oli maanantaina.

Messenger paljastaa, että kesäkuun 19. päivä oon lähestynyt kaveriani Annikaa ja pyytänyt häntä mukaan Joensuuhun. Perustelu: ei olla nähty pitkään aikaan ja meillä ois 12h aikaa vaihtaa rauhassa kuulumisia. Annika kertoi tarvitsevansa vähän pohtimisaikaa. No, 23. päivä samaista kesäkuuta hän on ilmoittanut, että 7,5h junamatkasta huolimatta hän on mukana. Syyskuussa saatiin tiimiin vahvistukseksi vielä kolmas supermuija Kirsi, joka oli jo vetänyt vissiin kymmenen maratonia tälle vuodelle ja crossfitannu kakssataa tuntia. Kirsi kertoi miettineensä Joensuun kisaa jo viime vuoden lopulla ja pohtineensa, että ainoo kaveri joka sinne saattas lähtee alkaa J:llä ja päättyy I:hin. Mein hullunpaperitkin on vanhentuneet, joten aika uusia. Eikä tässä vielä kaikki – samoihin aikohin saatiin mein porukalle huippuhuoltaja Sanna, joka oli itse pari vuotta sitten Joensuussa tahkoomassa ja vetikin ihan hullut kilsat kasaan. Luvassa olis siis vuoden huikeimmat pikkujoulut Joensuun yössä.

Siitä se ajatus sitten lähti..

Ite en varsinaisesti treenaillut mitenkään erityisesti Joensuuhun. Tälle vuodelle oli plakkarissa jo useampi maraton ja monta muuta pidempää kisaa. Juoksukilsoja lisäämällä oisin todennäköisesti vaan heikentänyt omia mahdollisuuksiani selvitä läpi Joensuun yön. Miun panostus oli kisojen välisessä palautumisessa (kolme kisaa kolmen viikon välein) ja fyysisesti kaikki sujuikin ihan loistavasti. Sen sijaan koko vuoden (tai oikeastaan useampia vuosia) jatkunut henkinen kuormitus työstä ja vähän muustakin elämästä pamahti liian kovaksi ja tasan kuukautta ennen Joensuun kisaa levisin henkisesti – totaalisesti. Pohdin kisaan lähtemisen järkevyyttä useita kertoja. Miten levinneellä päällä voisi juosta 12h. Kestävyysurheilussa päällä on lopulta isompi rooli, kun fysiikalla. Vaikka toki molempia tarvitaan. Nukuin, söin. Nukuin, söin. Itkin. Olin totaalisen katkipoikki. Siitä enemmän Frankfurtin kisarapsassa.

Oravii on tsiigailtu ja ajateltu. Paljon.

Vasta pysähdyttyäni tajusin miten paljon liikaa olin antanut töissä. Viimeiset neljä vuotta sellaisessa prässissä, että heikompi ois jo kuollut ja viisaampi lähtenyt. Makasin lähinnä sohvalla. Ainut liikunta mitä pariin viikkoon tein oli metsässä oravien katselu. Meni viikko. Meni toinen. Meni kolmas. Tuli kisaviikko ja aika työterveyslääkärille. Lääkäri kirjasi miulle lisädiagnoosin työuupumus ja ohjasi traumaterapiaan. Samaan hengenvetoon totesi miun toipuneen hyvin ja olevan työkykyinen. En todellakaan tuntenut itseäni työkykyiseksi. Tehokas tehokas maailma. Työuupumuksesta on selvinnyt tiistaina, kun sunnuntaina (siis paria päivää aikaisemmin) on tuntenut ensimmäisen kerran moneen viikkoon olevansa oma itsensä omassa elämässään ilman että välillä putoaa kaivoon. Tästä sisuuntuneena ajattelin, että perkele Joensuu. Todellakin nähdään. Testataan, onko pää kunnossa ja työkykyinen!

Sitten suunniteltiinkin jo mitä yöllä syötäisiin. Tiesin, että geelit tökkäisi viimeistään puolita öin ja tarvitsisin kiinteetä ruokaa. Mukaan lähti geeliä, urkkajuomaa, appelsiinilohkoja, banaania, meetwurstileipiä, sipsejä, cashewpähkinöitä, colaa, suolapähkinöitä, mehua, nektariinia, inkivääriolutta, tuulihattuja, donitseja.. Kylmälaukku pursuili tavaraa. Pian oltiinkin jo Saapissa matkalla Joensuuhun Kirsin ja Sannan kanssa. Annika tulisi lännestä omia polkujaan. Matka taittui ripeästi ja käytiin vielä Teboililla kahvilla ja munkilla ennen areenalle siirtymistä. Sillon ekan kerran jännityksen aalto pyörähti vatsanpohjassa. Mitä hittoo myö oltiin tekemässä. Tavoitteena oli hullutella ja pitää hauskaa läpi yön. Ekan kerran viehätys on se, ettei tiedä yhtään mitä on edessä. Ja enkkaa pukkaa, kävisi miten kävisi.


Evästä pöytään.

Areenalla nähtiin heti Annika ja päästiin varaamaan huoltopöytää. Saatiin pöytä puoliväliltä suoraa ja lastattiin tavaraa pöytään. Ilma sisällä vaikutti lämpöiseltä eikä niin kuivalta, kun olin ajatellut. Päätin startata shortseissa ja lyhythihaisessa. Lisäisin vaatetta yöllä tarpeen vaatiessa. Jonkun verran oli tuttuja liikenteessä ja paljon tutun näköisiä juoksijoita. Sekä 6h juoksijat, että 12h juoksijat starttaisivat samaan aikaan. Juteltiin tuttujen kanssa ja Sari kertoi miulle ja Kirsille saaneensa viime vuonna Joensuun yön jälkeen rasitusmurtuman. Oltiin Kirsin kanssa varmaan lakananvalkoisia tämän kuultuamme. Mitä hittoa myö täällä tehtiin. Ei myö haluttu hitto vie mitään murtumia. Sovittiin, että palaudutaan kunnolla ja päätettiin ettei huolita mitään murtumia.

Ajanmittausmatto ylitettäisiin jokaisella kierroksella ja näytöltä näkisi jokaisen kierroksen ajan ja kierrosten määrän. Eli kovin montaa ajatusta ei tarvitsisi itse sen suhteen ajatella. Pian jo kokoonnuttiinkin sitten lähtöviivalle ja oli kyllä jotenkin ihan käsittämätön ajatus, että tätä rundia sitten kierrettäisiin seuraavat 12h. Ei sitä voinut vieläkään käsittää. Torven töräyksestä liikkeelle ja Eye Of the Tiger pauhasi taustalla. Mitään kovin järjetöntä ryntäystä ei törähdys aikaan saanut – paitsi Harakan Janne johti kisaa ekan kierroksen jälkeen hienosti. Kirsin ja Annikan kanssa juostiin porukassa ja ekat parikymmentä kierrosta meni puhtaasti sopivaa vauhtia hakiessa. Hiukan seurailin sykkeitä – niiden pitäs pysyy reilusti pk:lla ja alun into usein miulla etenkin kisatilanteessa pistää keulimaan. Numerot ei oo miun vahvuus, joten en edes yrittänyt taktikoida mitään vauhteja vaan etenin puhtaasti fiiliksellä.

Sinistä baanaa pitkin 283 kierrosta. Kuva: Pete Jokela

Olin asettanut kellon muistuttamaan puolen tunnin välein syömisestä ja juomisesta. Sanna huuteli kierrosaikoja ja otti vastaan ruoka- ja juomatoiveita. Oli kyllä ihan mahtavaa, kun sai itse keskittyä vaan etenemiseen. Jos toivon kahvia, niin sitä oli seuraavalla kierroksella tarjolla. Annika jossain vaiheessa totesi, että meidän vauhdissa on hänelle liian korkeet sykkeet ja jatkoi omaan tahtiinsa. Kirsin kanssa edettiin höpötellen ekaan puolimaratoniin asti. Aika pian sen jälkeen Kirsin kanssa jatkettiin etenemistä kumpikin omaan tahtiimme. Puolen tunnin välein evästä ja sitten taas liikkeelle. Sanna merkkasi ylös kaikki mitä suuhun meni (ja myös mitä ulos tuli :D ) ja jos seuraava kisa tulee, niin on syytä ottaa oppia siitä. Kolmen tunnin kohdalla suunta vaihtui ja vastapäivään juokseminen tuntui jotenkin tosi vaikeelta. Kävin ensimmäisen kerran vessassa jossain kolmen ja puolen tunnin paikkeilla. Tässä kohtaa ajattelin positiivisesti, että loppuyö selvittäisiin sitten varmaan ilman vessareissuja.. tirsk.

CrossFit Lappeenranta. Terkut Atelle! T: Kirsi ja Jenni

Maratonin täyttyessä (en muista aikaa, mutta alle viiden tunnin kuitenkin) oli hetki, jolloin piti tehdä pään kanssa aika paljon töitä, että sai positiivisesta vireestä kiinni. Ajatus siitä, että ainakin toinen samanlainen olisi edessä oli jotenkin absurdia. Jalkaa vaan toisen eteen ja eteenpäin. Musiikki oli välillä ihan karseeta – järkyttävää kuraa. Pohdittiin jonkun toisen juoksijan kanssa, että kunnon ranteet auki-biisejä. Vähän kadutti, etten laittanut mitään toiveita. Sitten tulikin joku hyvä biisi ja askel muuttui heti reippaammaksi. Tähän yöhön mennessä pisin yksittäinen lenkki mitä olin taittanut juosten oli 50km. Kun mentiin sen ylitse, joku voima sisällä kasvoi ja juoksu muuttui taas helpoksi.
Samoihin aikoihin alettiin lähestyä kuuden tunnin maagista rajaa. Ensimmäisen kuuden tunnin etenemä oli 52km. Sitten torvi törähti ja kuuden tunnin juoksijat pysähtyivät kapuloineen ulommille radoille. Näkyi iloisia ilmeitä ja helpottuneita kasvoja. Meidän yö olisi puolessa. Pian suunta vaihtuisi ja se olisi se miulle helpompi suunta. Tässä kohtaa olin käynyt vessassa jo varmaan neljästi. Jokaisella kerralla ajattelin, että tää on varmaan vika kerta. Ja koskaan se ei ollut. Jos vilkas aineenvaihdunta on noin niin kuin ylipäätään ihan kiva juttu, niin pitkässä kisasuorituksessa jossa on välttämätöntä saada energiaa ei läpipaskokroppa oo järin kätevä.

Nyt seuraa välikevennys ja paskavaroitus. Ei suositella herkimmille lukijoille... juoksuporukoissa ja hoitoalalla nää paskajutut menee samaan kategoriaan, kun että ”Mitä siulla on tänään eväänä?”

Hei, syön meetwurstileivän ja tunnin päästä se jo sukeltaa ulos. Mikäs siinä. Miun Joensuun yön teema oli aika pitkälti siis söin, join, juoksin ja paskoin. Harakan Janne, jonka kanssa oltiin koko yö muuten hippaa, sai miut todennäköisesti aina vessan kulmalla kiinni. Koska enimmäkseen olin tulossa koko ajan vessasta. Huoltopöydän kohdalla huikkasin aina Sannalle, joka merkkas mein syömiset sipsin tarkkuudella ylös, että kävin taas paskalla :D Että jos muilla on Joensuusta tankkauspäiväkirja, niin miulla se on tankkaus- ja paskapäiväkirja. Se ehkä vaatii tarkempaa analyysia – mitä ensi kerrallla syön ja mitä juon. Ja mitä jätän väliin. Janne lanseerasi omassa kisarapsassaan määritelmän hulivilipaska – korostan nyt, että miun maha siis ei ollut sekaisin vaan se vaan toimi vähän liian hyvin (ehkä, koska söin vähän liian hyvin). Toinen vauhtia hidastava seikka löytyy vasemmasta lenkkarista, kun 70km kohdilla kipu akkavarpaassa yltyy niin järkyttäväksi, että on pakko ottaa kenkä pois jalasta. Onneksi on vaihtareita. Kinkkaan Hokilla yhdeän kierroksen ja heitän ne lepikkoon. Myös Annikalla on jonkinlainen varpaiden teippaus operaatio menossa. Luojan kiitos ostin vahingossa Feetin yhtä numeroa liian isot lenkkarit ja ne on mukana. Ne on täydelliset jalkaan. Saan juoksurytmistä taas kiinni ja kipu joko häviää tai sitten vaan turrun siihen.

Fiilikset vaihteli laidasta laitaan. Välillä olin niin kuoleman väsynyt, että oisin voinut vaan jäädä maahan makaamaan. Hetkittäin fiilis nousi kattoon ja hymyilytti. Monta kertaa silmäkulma kostui ja samaan aikaan oli ihan kamalaa ja sairaan siistiä. Miun kasvoilta fiilikset oli varmaan hyvin selvästi luettavissa. Vaikka elämässä yleensä voi hymyillä silloinkin, kun on sisältä ihan rikki. Moni näyttää ulospäin eheältä, vaikka on ihan hajalla. Aivan hajalla. Neljän aikaan aamuyöllä kahdensan tunnin etenemisen jälkeen ei oo mitään mahdollisuutta peittää mitään haavojaan tai arpiaan. On täysin aseeton ja alasti. Tuska paistaa kasvoilta ja jokaisesta lihassäikeestä. Parasta on muutaman minuutin välein vastaan tuleva viileä kohta areenan toisessa päädyssä, jossa ovi on hiukan raollaan. Muutaman minuutin välein saa herätyksen. Sitten yhtäkkiä kajareista pamahtaa ulos biisi, joka iskee heti. ”Minulla on iso pipi pollassa, mieliala absolut nollassa!” Repeen nauramaan. Pakko keskittyä vaan biisin sanoihin – ”Suomalaisen suurin riesa on sisu, se laittaa tunteet uurnaan nukkumaan..” Tän biisin voimin mennään taas monen monta kierrosta. Tunteet ei oo uurnassa kylläkään. Kotona piti heti seuraavana päivänä kaivaa esiin tää ja musavideohan on ihan tajuton.



Nousukauden jälkeen tulee taas laskusuhdanne. Sieltä ei meinaa enää pystyä nousemaan. Seitsemään kymmeneen kilsaan asti oon ollut satasen vauhdissa – vaikkei mitään tavoitetta sen suhteen ollutkaan. Vessa- ja kenkäepisodit syö kalliita minuutteja ja vaikka Sanna koittaa tsempata, että sinne on vielä mahkuja toteen mie olevani tyytyväinen 90km. Päätän, että kun 90km tulee täyteen niin lopetan. Suunta vaihtuu, viimeisen kerran. Viimeiset kolme tuntia – itku puskee läpi. On aika voittaja olo ja samaan aikaan niin väsynyt, että jos laittaisi silmät kiinni varmaan nukahtaisi. Jalat tekee sinnikkäästi töitä, vaikka ne on ihan loppu. Pää käskee jatkamaan. Aamuyöllä viiden jälkeen kaiuttimista tärähtää taas jotain sellaista, että ihokarvat nousee kasvoistakin pystyyn ja kyyneleet sumentaa silmät. Oon fyysisesti yhtä väsynyt, kun tasan kuukausi sitten olin henkisesti. Miun pää jaksaa puristaa, se jaksaa käskeä jatkamaan kuoleman väsynyttä kroppaa. Hallelujah – en oo ikinä missään ollut näin poikki, mutta samaan aikaan tuntuu että mie vahvistun. Ryömin vaikka räkäposkella. Fiilikset tuntuu kirjoitettuna ihan teennäisiltä – ei niitä oikein saa sanoiksi puettua eikä sellaisia fiiliksiä tavoita kun siinä hetkessä. Jälkeenpäin muistaa vaan sen tunteen jossa on elänyt, muttei siihen voi palata – kun palaamalla aamuyön tunteihin ihan oikeasti uudelleen. Ja toisella kerralla fiilis on varmasti eri.

Lopulta 90km tulee täyteen. Juoksen vielä pari kierrosta. Sen jälkeen vetäydyn tekonurmelle makaamaan jalat kohti taivasta ja laitan viestiä kotiin yövuorossa olevalle miehelle. Makaan hetken. Silmät kiinni. Ymmärtämättä oikein mitä helvettiä oon just tehnyt. Kirsille tulee tuplamaraton täyteen ja Annikallakin hienot kilsat jo kasassa. Naiset tulee potkimaan miuta 20 minuutin makaamisen jälkeen ylös ja lähden kangistuneilla koivilla vaappumaan takaisin radalle. Harakan Jannekin on palannut uniltaan jatkamaan hippaa – taidan saada sen vielä pari kertaa kiinni. Vikoille kierroksille puen miun supernaislippiksen, jonka oon saanut miun parhailta työkavereilta, päähän ja Kirsi laittaa pompulasarvet kohdilleen. Ja sitten myö juostaan. Hetkeä ennen torven törähdystä saadaan palikat käteen, joissa on oma kisanumero. Hihitellään siinä, että palikoille annetaan palikat käteen. Edetään porukassa – koko terästiimi. Viimeinen kierros tulee täyteen ja muutama metri päälle. Torvi törähtää ja Finlandia Hymni pärähtää soimaan. Saan palkintomukin käteen ja halauksen. Silmät sumenee kyynelistä ja hetken aikaa pitää ihan huutoitkeä. Sitten itku muuttuu nauruksi ja fiilis on ihan uskomaton. Kipu ja väsymys väistyy.

Uuteen nousuun, vaikka perä laahaa. Kuva: Sari Muurman
Kroppa kangistuu ja tavaroiden kasailu vie tovin. Sanna jää järkkäilemään tavaroita ja myö suunnataan suihkuun. Se kestääkin, kun ei meinaa saada vaatetta pois päältä. Suihkussa kirvelee ihan joka paikkaan. Nirhaumia on siellä täällä ja eniten kirkuva kohta löytyy nivusista. Varpaan rakkula on niin jäätävän kokoinen, että ihan hyvä etten tiennyt sen todellista olemusta, kun vasta maalissa. Puhkon rakkulat ja ei muutako farkut jalkaan ja kotimatkalle. Heitetään Annika junalle ja lähdetään ajelemaan Lappeenrantaan. Matkalla joudutaan puhallusratsiaan. Varmaan näytetään koko porukka siltä, että ollaan dokattu koko yö. Eihei, meillä oli vähän erilaiset pikkujoulut. Pysähdytään varmaan kaikilla huoltoasemilla mitä Joensuu-Lappeenranta väliltä löytyy. Joka kerta autosta nouseminen on yhtä hankalaa ja herättää hilpeyttä sekä meissä että taatusti myös muissa.

Mein huipputiimi! Kiitos kaikille!
Kotiin päästyäni makaan sohvalla koko loppupäivän ja nukun seuraavan yön, kun tukki.  Aamulla kerään noin puolituntia rohkeutta, ennen kuin nousen sängystä ylös. Olo on yllättävän vetreä. Paluu töihin tapahtuu virkein mielin ja jäykin vartaloin. Eli täysin päinvastoin, kun sieltä kuukautta aikaisemmin lähdin. Seuraavat viikot menin palautuminen edellä. Kaikki treenit mitä tein pidin matalatehoisina. Kuukauteen en ottanut juoksuaskeltakaan. Nyt vähitellen oon taas alkanut juosta. Rasitusvammoja ei tällä tiedolla matkaan tarttunut, mutta kroppa on ollut kyllä totaalisen jumissa. En tiedä mikä on Joensuun reissun osuus siitä, mutta sanoisin että jokaisen kolotuksen arvioinen reissu. Ultrajuoksun järkevyydestä en tiedä – mutta kuinka monessa asiassa on lopulta järkeä. Ei tää viimeinen ultramatka ollut, mutta pisin nyt hetkeen. Veikkaan, että Joensuuhun lähden joskus vielä uudelleen mutten nyt ainakaan pariin vuoteen.

Tällä hetkellä oon siitä onnellisessa tilanteessa, että tän vuoden työt on taputeltu. Ensi vuosi on miun: opiskelulle, ajatuksille, itsestä huolta pitämiselle. Aion nauttia kiireettömyydestä ja tehdä asioita, joita rakastan. Joka päivä.