torstai 18. toukokuuta 2017

Volkswagen Prague Marathon 2017 - Miun kahdestoista maraton

Tärkeimmät pakattuna jo viikkoa ennen reissua.

Maratonviikolla keventelin treeniä. Crossfit salin ovi meni kiinni ja lenkkarit kaappiin. Tällä kertaa se ei edes tuntunut ihan hirveeltä rangaistukselta. Olin varmuudeksi säästellyt haravointia, ikkunanpesua ja pyörän siirtämistä trainerilta maantielle tuolle viikolle. Kaikki läheiset (ja myös mie itse) tietää että oon maratonviikolla ihan hirviö, kun en "pääse" liikkumaan. Jotenkin viikko oli niin kiireinen töissä sekä kotona, että en ehtinyt tehdä noista lopulta mitään. Söin vaan hirrrveesti ja nukuin paljon. Sitten olikin jo torstai ja jäin lomalle. En ehtinyt oikein edes tajuta, että se päivä tuli. Pakkailin omia tavaroita ja lasten tavaroita. Lähteminen on aina oma hommansa. Ja ikinä ennen lähteminen ei oo kyllä tuntunut yhtä vaikealta. Lapsia oli ikävä jo ennen lähtöä. Itku ei ollut kaukana, kun laittelin aamulla lapsia koulutielle. Lapset kyllä pärjäis. Mutta miten äiti selviää?! Matkaan kun lähdettiin, niin omakin mieli rauhoittui ja lentokentälle saavuttaessa en muistanut maailman murheista yhtäkään. Lentokentällä otettiin lomasiiderit. 

Matka voi alkaa.
Prahaan saavuttiin perjantaina alkuillasta ja mieheni järjesti pienimuotoisen shown jo lentokentällä unohtaessaan rahapussinsa lentokoneen penkin selkämykseen. Jännitystä harvoin mein reissuilta puuttuu. Onneksi jäätiin nostamaan lentokentältä rahaa automaatista ja siinä kohtaa huomasi jo unohduksensa. Se hyvä puoli härdellissä oli, että matkalaukkua ei tarvinnut hihnalta etsiä.. muita laukkuja ei nimittäin enää siellä pyörinyt meidän saapuessa paikalle. 
Eikä koko lentokentällä tainnut mein lisäksi enää muita ollakaan.

Exposta lähdössä.

Pari päivää meni nopsaan. Eka ilta ihmetellessä tsekkiläistä tupakointikulttuuria - joka paikassa haisi rööki.. ravintoloissa poltettiin sisällä ja mein huoneisto oli kun röökiklubi, vaikka siellä tupakoiminen oli EHDOTTOMASTI kielletty. Asiasta laitettiin huoneiston omistajalle tietoa. Kuulemma edellinen asukas oli röökännut sisällä - haju tuli kuitenkin todennäköisesti jostain toisesta huoneistosta. Varmaan samasta, jossa möykättiin ja kolistiin yöt läpeensä.. meitä oli kehotettu olemaan EHDOTTOMASTI hiljaa kello 22 jälkeen. Miuta kolinat ei kauheesti häirinneet, koska nukun kun tukki. Mertolipun ostaminen meinasi olla haasteellista, kum automaattiin sopivat vain kolikot, kukaan ei ollut halukas niitä vaihtamaan ja lippukioski oli kiinni. Tavallaan joutui ratkaisemaan aina tehtäviä, että pääsi seuraavalle pisteelle. Otettiin se haasteena ja iltapäivän puolella lauantaina ehdittiin Expoonkin. Maratonia edeltävänä iltana hairahduttiin juomaan Mojitot.. ja mietittiin, että ei kerrota kellekään tästä salaisesta tankkauksesta. Sen jälkeen fiksuiltiin vähän lisää ja kiivettiin Petrinin kukkulan näköalatorniin. Sovittiin, että vaan puoleen väliin.. mutta ei sieltä nähnyt tarpeeksi hyvin maisemia, joten ylös asti mentiin. Lopulta 299 rappusta ylös ja sitten alas.. ja muutama kymmentä tuhatta askelta, vaikka kuinka reippaasti käytettiin metroa. Illalla pitsaa ja lasi punkkua ja nukkumaan.. liian myöhään. Ei ehkä paras valmistautuminen, mutta ei tältä reissulta enkkaa oltukaan hakemassa. Kaupunkina Praha oli kaunis, viihtyisä ja edullinen. Olut lähes ilmaista ja hyvin toimiva julkinen liikenne. Paljon riittää katseltavaa ja ihmeteltävää. Taksihuijauksen kohteeksi emme joutuneet - koska emme käyttäneet taksia.

Petrinin kukkulan näköalatorni ja 299 rappusta odottaa.

Aamu tuli nopsaan, nukuin kyllä sikeesti. Keiteltiin puuroa ja kahvia kämpillä ja valmistauduttiin. Aika hujahti hetkessä ja pian pitikin jo mennä. Miuta ei oikeestaan jännittänyt yhtään. Vähän palelsi, mutta tiesin että pian ei palelisi. Tuntui siltä, ettei oo juossut vuoteen. Pikanauhojen jälkeen Onnien originaalinauhat tuntui epäilyttäviltä. Ehkä epäilykset juontavat juurensa viime syksyn kompastumisesta kengännauhaan.. joka päättyi asfattiin naama edellä (ja turhaan en muuten epäillyt - nauhat aukes ekasta solmusta jo ennen kuin 5km täyttyi. 36km:n kohdilla laitoin nauhat kiinni, kun en malttanut aikaisemmin pysähtyä :P ) Siirryttiin metrolla lähtöpaikalle. Vessajonot oli karseet, joten sovittiin että vessakäynnille ei oo tarvetta. Korkeiden talojen välissä V800 haki GPS:ää hävyttävän kauan. Kyllä se lopulta löytyi. Miulla ei ollut mitään ihmeempää suunnitelmaa tai tavoitetta. Päätin, että alun ottaisin rauhassa. Kerrankin. Ainakin ekan kympin ja sitten kattelisin miten menee. Ja jos loppuaika alkas kolmosella, niin oisin tyytyväinen. Ei siis suuria tavoitteita tälle reissulle.

Paukusta liikkeelle ja noin neljä ja puoli minsaa sen jälkeen ylitin lähtöviivan. Lähdössä soi niin karsee ranteet auki musiikki, että piti purra huulta etten alkanut itkemään. Naurettiin Jessin kanssa, että jos sama biisi soi maaliin tullessa niin varmaan tulis itku. Aluks juteltiin, mutta aika nopeesti matka alkoi taittumaan hiljaisuuden vallitessa. Välillä kurkkasin aina olan yli, että onko Jessi lähellä. Kympin kohdilla todettiin, että varmaan pisin yhdessä juostu matka kisassa. Mie aika usein huomaamattani häviän omille teilleni. Ei mennyt paljon tosta eteenpäin, kun huomasin äkkiä, ettei Jessiä enää näy. Jatkoin yksin tarpomista ja kiihdytin vähän vauhtia. Alkoi olla hiton kuuma. Miulla oli onneks oma pullo mukana. Juomapisteillä oli tarjolla lämmintä kivennäisvettä, joka yrjötti. Toinen vaihtoehto oli Gatorade. Ei sitäkään. Valitsin vähemmän pahan eli veden. Söin aika alusta asti Clifin energiakarkkeja. Niitä meni matkalla kaksi pakettia. Ois pitänyt ottaa enemmän. Sopivan mauttomia ja helposti syötäviä. Siinä olikin sitten kaikki mitä meni. Geelit oksetti niin kovin, että en voinut edes ajatella niitä. Voi miksi ei voi olla jotain sellasta herkkua mitä mie pystyisin juostessa ilolla syömään. Niin hyvä kun oonkin syömisessä ei liikkuminen ja syöminen vaan sovi yhteen. Mietin, että mitenhän selviän täysmatkalla. Pakko varmaan välillä pysähtyä pitsalle ja jäätelölle.

Menoa aika alkutaipaleelta.

Sanomattakin on selvää, että kahdella karkkipötköllä ei kovin elinvoimaisena maaliin päästä. Niitä ois pitänyt olla ainakin neljä. Tosin, en tiedä oisinko kolmatta saanut noitakaan alas. Mentiin siis sienien voimalla, en siis kuitenkaan niitä syöden. Kilsoista 15 alkaen juoksu oli sienikulholta sienikulholle etenemistä. Kävin "suihkussa" jokaisella pisteellä ja roudasin vissiin sylillisen sieniä mukaan. Join pahaa vettä reippaasti. Loppupuolella reittiä tarjolla alkoi olla appelsiinia ja huoltopisteille saapuminen oli varmaan koominen näky, kun toisessa kädessä miulla oli juomapullo ja aurinkolasit ja toisella kädellä kahmin kilpaa sieniä ja appelsiineja. Juoksu oli koko matkan tasaisen varmaa etenemistä. Ei ollut mitään suuria haasteita, mutta ei mitään hirveitä flow-tilojakaan. Hiton kuuma oli, vaikkei lämpötila ollutkaan kun max 18 astetta. Mutta liian paljon äkkiseltään suomalaiselle kinkulle. 

Laskin sillan ylityksiä. Tiesin, että niitä olisi kymmenen. Olin etukäteen laskenut. Noin kahdeksantoista kertaa. Keskityin enemmän niihin, kun kilometrien seuraamiseen. Kelloa en paljon vilkuillut. Kun kymmenes sillan ylitys oli käsillä, kääntyi suu hymyyn. Vilkaisin kelloa ja totesin, että rauhallinen aloitus ja nelosen alitus toteutuisivat tänään kumpikin. Kun mietin kylmää olutta, saatoin jo hihkua ääneen. Tässä kohtaa päätin kiristää vauhtia. Saisi nopsemmin sitä olutta. Ja lisää Mojitoja. Maalia ennen olisi vielä sillan alitus, tunneli ja pitkä loiva nousu torille. Tunnelissa ei hymyilyttänyt. Mihinkään ei koskenut, ei vaan meinannut enää energia riittää. Kiroilin mielessäni ja irvistelin vähän, mutta vauhtia en hidastanut. Tunnelin jälkeen ylämäessä porukka käveli. Mie irvistin vähän isommin ja kiristin vauhtia. Nyt sitä olutta tänne! Heti! Vilkaisin taakse olan yli ja näin ambulassin lähestyvän takaa oikealta. Pian näinkin edessä miehen, joka oli tuupertunut tien laitaan. Noin kilsa ennen maalia. Elvyttää ei onneksi tarvinnut, varmaan nestehukka kaatanut miehen. Kiristin  taas vauhtia. Edessä juoksi iso porukka miehiä. Ne juos vähän liian hiljaa miun makuun ja päätin rynniä vielä niistä ohi. Koitin vielä kiristää vauhtia, mutta ei kyllä tapahtunut enää missään mitään. Maalilinja lähestyi ja mölinä oli valtaisa. Irvistys vaihtui taas hymyyn ja kädet nousivat ylös tuuletukseen ja maaliviiva ylittyi ajassa 3.54.57. Täysin päivän ja tän hetkisen kunnon mukainen juoksu. Ei jäänyt mitään jossiteltavaa eikä muutenkaan mikään kaivelemaan. Hyvä ja tasainen juoksu, alusta loppuun. Tunnetasolla olin vähän jäässä, mutta niin oon viime aikoina muutenkin ollut. Loppuloma meni syöden, juoden ja nauraen. Voi vitti, että tarvitsin just tuommosta irtiottoa kaikesta. Viimenen vuosi on ollut hyvin monella tapaa kuormittava. Monella elämän osa-alueella on ollut isoja haasteita ja oon joutunut paljon pohtimaan omaa elämääni koskevia ratkaisuja tulevaisuutta ajatellen.

Vihdoinkin sitä olutta. Onneksi huolto oli hereillä.

Jälkeenpäin oon ymmärtänyt miksen edes lähtenyt ruoskimaan itseäni ennätysjuoksuun. Miksi en sitoutunut juoksuohjelmaan, niin kuin ennen silloin kun oon niin päättänyt. Siksi, koska sellaiseen ei olisi ollut voimavaroja. En ois pystynyt. Oisin katkennut. Kaatunut. Aina ei oo oikea hetki edes yrittää ennätystä. Tiesin sen, vaikken ymmärtänytkään. Säästin itseäni fyysisesti, että kestän henkisesti. Ja nyt olen itselleni siitä kiitollinen. Vielä tulee parempia aikoja. Vielä tulee ennätyksiä. Nyt hetki ja tilanne on tämä. Vaikka elämässä ei saakaan valita mitä ottaa, ei riehuminen hyödytä. Elämä tekee joka tapauksessa just niin kuin se haluaa. Repii vaikka sydämen rinnasta. En kuitenkaan usko, että niin julma se on. Kaikki järjestyy. 
Tästäkin selvitään. Katellaan ens keväänä Roomassa uudelleen sitä ennätystä, tää vuosi on jo niin täynnä kaikkea kivaa. Siellä jätän kyllä Mojitot ottamatta.

Mrs. Mojitot. 

Tunnustuksena kerrottakoon, että jo ennen tätä kahdettatoista maratonia pohdin, että seuraava, karmiva kolmastoista, on sitten 3,8km uinnin ja 180km:n pyöräilyn jälkeen elokuussa Virossa. Vaikken kovin taikauskoinen olekaan, niin sen verran kuitenkin.. että en todellakaan ota siitä enää ylimääräistä apinaa hartioille niiden viiden jo siellä valmiiksi istuvan kaveriksi. Siispä päätin jo ennen Prahan reissua, että Virossa juostava maraton onkin numero neljätoista. Numero kolmetoista on vaihteeksi Suomessa, Paloheinässä kesäkuussa. Tarkoituksena on juosta siellä Viron tavoitevauhtia eli tavoitteena noin 4h30min. 

Vesistön ylitys vanhassa kaupungissa.