Jukolauta Jukola 2016 - Jukolan viestin 4. osuus

En ihan tarkkaan muista mistä se ajatus lähti ja miten. Harvoin kun omassa ajatuksen juoksussani pysyn perässä. Mutta ajatus siitä, että kun sirkus tulee kaupunkiin niin sinne on päästävä vahvistui ja olin jo viime syksynä päättänyt änkeä itseni johonkin porukkaan. Ihan sama kumpaan, Venloihin vai Jusseihin. WillTrin porukoissa Jukolaa väläyteltiin ehkä jo viime vuoden puolella, mutta lopullinen päätös asiasta syntyi kevätkokouksessa ja kun kysyttiin sitovia ilmoittautumisia joukkueeseen nousi miun käsi "vahva kyllä"-merkiksi. Nousi moni muukin käsi ja näytti siltä, että joukkue ja varamiehet oli välittömästi kasassa. Talvi muuttui kevääksi.. ja kompassi pysyi kaupassa. Jotenkin oli niin paljon kaikkea, että ei vaan ennättänyt. Valmistaudun asioihin kisa kerrallaan ja vasta toukokuisen Krakovan maratonin jälkeen aloin orientoitua Jukolaan. Aikaa oli siis tasan kuukausi. Aika vähän.. mutta en antanut sen häiritä. Muistin kouluajoilta, että kompassin käyttö ei ollut kovin vaikeeta, mutta muistaakseni sluibailtiin aika monesti koulun suunnistuksesta vaihtamalla koodeja toisten kanssa. Eli kovin vahvaa osaamista siellä ei oltu kasvateltu. Viime kesäisen esikoisen käymän rastikoulun ansiosta karttamerkit oli joten kuten muistissa. Ja silloin olin käynyt myös kaksi kertaa kuopuksen kanssa rastireitillä. Melko vahvat meriitit Jukolan viestin nelososuudelle. Osuudet hahmoteltiin hyvissä ajoin ja en sentään pimeintä ja pisintä osuutta saanut. Ehdin "intensiivikuukauden" aikana kahdesti metsään. Eka kerta oli ns. oppikirjan mukainen suoritus: pysyin kartalla kokoajan ja homma tuntui selkeältä. Totesin ääneen, ettei tämmösellä suorituksella voi lähteä Jukolaan. Onnistumisen jälkeen tulee aina epäonnistuminen ja toinen kerta olikin ihan floppi. Tosin, hauskaa oli ja sehän on tärkeintä. Olin flopista ihan tyytyväinen, koska en pysynyt yhtään kartalla enkä tajunnut maastosta mitään. Niin huonosti ei voisi mennä toiste. Aika loppui ja tässä oli treenit Jukolaan. Varmaan surkein treenaus kautta Jukolan historian. Kompassikauppaan en ikinä ehtinyt, mutta toveri Jussi lainasi ystävällisesti omaansa. Kiitos siitä! Päätin, että mitään hifistelyä, kikkailua tai rynnimistä ei sallittaisi ja mielessä kirkkaana pitäisi pitää lauseet: "Keep It Simple!" ja "Luota kompassiin!". 

Odotin Jukolaa samaan aikaan innosta pinkeänä ja kauhusta kankeana. Välillä olin jopa hiukan ahdistunut ja näin parina yönä koko yön mittaisen unen, että sekoilin kartan kanssa ja etsin rasteja ihan tohkeissani. Jotenkaan niiden öiden jälkeen en tuntenut itseäni kovin levänneeksi. Alitajunta kai yritti viestittää, että: "Älä nyt hyvä nainen edes mieti sinne menoa!". No, se nyt on sanomattakin selvää että en edes harkinnut menemättä jättämistä, vaikka muut joukkueen naiset joutuivatkin matkan varrella luopumaan omista osuuksistaan. Hyvistä syistä kylläkin. Mie päätin, että mie menen. Ainoana munattomana Jussina. Koska olin päättänyt niin. Viikolla seurailin säätiedotusta ja totesin monen muun tavoin, että märkää ja tuulista tulee olemaan. Oli sii pakattava reilusti kampetta mukaan. Ja varauduttava kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Päätin, että auto saa jäädä keskustaan ja menen Jukola-bussilla paikan päälle. Jälkeenpäin ehdottomasti viisas päätös. Pisteet itselleni siitä. Kaivoin suunnistusnastarit varastosta ja viikon aikana opin mm. mikä on keskinasta ja mikä sen tarkoitus on. Kiitos internetin suunnistus for dummies-kurssien. Ja aika moni miun lähipiiristäkin on nyt keskinastan osalta valistunut. 

Lauantaina olin niin paniikissa, että Yle Femiltä Venlojen starttia katsellessa välillä kourasi mahasta niin kovaa, että meinas taju paeta. Kurkin lähetystä välillä kulman takaa keittiöstä, kun en uskaltanut enää katsoa. TV-rasti kuulosti aika kammottavalta. Olin melko varma, että onnistuisin tuollasella kaatumaan ja kiroilemaan silleen, että äiti sais olla taas ylpee. Ihan normaali pikkupaniikki siis ennen kisapaikalle siirtymistä. Ulkona satoi ja sivusilmällä näin että takapihalla liikahti joku. Kaksi tuolia terassilta lennähti ikkunan ohi. Keveä tuuli, toivottavasti edes se laantuisi. Edes vähän. Laitoin joukkueen miehille viestin, että: "Taidankin jäädä kotiin telkkarista katselemaan kun työ kirmaatte." En tietenkään ollut tosissani, ehkä. Kuvittelin, että oisin nukkunut päiväunet. No, kuvitelmaksi jäi. Silmäluomet ei olisi pysyneet kiinni edes pikaliimalla. Järetön määrä adrenaliinia veressä, päässä suhisi ja olin kuitenkin vielä kotona. Vein lapset hoitoon vaarilaan ja mummolta sain uskomattoman arvokasta tukea ja ymmärrystä. Seuraattiin yhdessä Venlojen tuloksia, useat kaverit oli tehneet siellä huippusuorituksia. 

Onneksi mummo lähti mukaan itse kisapaikallekin. Ajettiin auto Kisapuistoon ja hypätiin bussiin monen muun tavoin. Kohteessa pikainen teltan kasaaminen sateessa ja tavarat sateen suojaan. Kisakeskukseen oli noin parin kilsan tarpominen ja melko useaan kertaan tuo väli tulikin tarvottua. Pian kello olikin jo 23.00 ja siirryttiin lähtöpaikalle katsomaan starttia. Ihan huikea näky ja fiilis. Sinne ne yönritarit lähti lamppuineen, turvallista matkaa! Tässä kohtaa käytiin vähän syömässä ja hain emitin ja tarkistuskortin sekä numerolapun jo valmiiksi itselleni. Varasin kisavaatteet valmiiksi ja ekalla osuudella tahkonnut Iiro vetikin reilusti ennakoitua kovempaa. Hoputtelin Jukkaa ja ihan hyvä niin, koska kiirehän meille tuli. Siirryttiin vähitellen kisakeskukseen ja Jussi siirtyi tässä vaiheessa höyhensaarille. Olin ohuesti kateellinen, mutta vain pienen hetken. Muistin teltan ja sen pohjalla olevan -ei niin mukavan- sänkipeltopatjan, kosteuden ja simuloin pikaisesti mielessäni fiiliksen kun tuollaisesta herää. Ei nukuttanut enää yhtään. Saattelin Jukkaa lähtöalueelle ja saattaa olla, että miun osalta homma lipes vähän käsistä siinä kohtaa kun tajuttiin, että Iiro olikin jo vauhdilla tulossa vaihtoon. Otin äidillisesti tilanteen haltuun ja puin Jukalle siinä sujuvasti kengät jalkaan ja varmistin että kompassi ja emit on mukana. Jukan nenää en sentään niistänyt ja mistä oon erityisen ylpee.. en sanonut että "Ole varovainen!". Omalta äidiltä opittu ihanan ärsyttävä tapa. Kovin vähän sillä on kyllä ollut miuhunkaan vaikutusta. Melko harvoin muistan olla varovainen. Sinne se Jukka sukelsi lähtöalueelle ja oli valmis mutakylpyyn. Mie jäin naureskelemaan sateeseen. Väsymystila alkoi olla jo melkonen. Yritin katseella hakea Iiroa, mutta en pimeydessä tunnistanut sitten millään. Iiro onneks tunnisti miut ja metsästä saapuikin melkoisen fiiliksissä oleva mies. Oli ihan huippua kuulla tuoreet uutiset metsiköstä. Ihan huippureissu oli miehellä ollut. Tässä kohtaa alkoi todella poltella metsään pääsy. Hetken jutustelun jälkeen Iiro poistui pesulle ja kotiin. Mie jäin kun orpo piru jukolauta Jukolan mutavelliin nauttimaan.

Sitten alkokin oman osuuden odotus totisesti. Se oli piinaavaa. Se ois  ollut piinaavaa ilman sadetta, mutaa ja pimeyttäkin. Mutta erityisesti niiden vuoksi se oli ajoittain todella syvältä. Pari kertaa aattelin lähteä kotiin. Haaveilin kuivista sukista, lämpimästä sängystä ja sikeästä unesta. Ois tehny mieli kiukutella, mutta mummo sai miut taas rauhoittumaan. Selasin väliaikoja ja Jukalla näytti kulkevan hyvin. Samoin muillakin tutuilla. Seuraavalle osuudelle lähtisi Atte ja olin melko varma, että Atte ryskäis metässä ihan älyttömän ajan ja miun pitäisi olla todella hereillä, että olisin ajoissa vaihdossa. Kävelin välillä, koska paikoillaan ollessa alkoi paleltaa. Näin joitakin tuttuja ja yhdessä vaiheessa Sanna pelasti miut toimitsijoiden telttaan. Ihana oli hetki istua. Tässä kohtaa olin taas valmis vaihtamaan osia ihan kenen tahansa kanssa. Iski ihan hillitön epävarmuus ja sen kanssa sitten painiskelinkin. Väsymys toi oman kipeän lisänsä odotteluun, mutta päätin että periksi en anna. Jukolauta. Mummo poistui tässä kohtaa kotiin ja omaan osuuteen asti ois pärjättävä ilman henkistä tukea. Pian Jukka tulikin omalta osuudeltaan ja Atte ampaisi matkaan. Kävin vastaanottamassa Jukan ja kuulin tuoreeltaan Jukankin fiilikset metästä. Ihan pian miekin pääsisin. Ihan kohta. Jukan hyvä fiilis tarttu väkisin. Tästä pitäisin kiinni. Jukka lähti saunaan ja mie jatkoin mutavaellusta. Jalkoihin koski ja oikeessa kantapäässä oli mehevä rakkula, kiitos kumisaappaiden. Varsinaiset helvetinpelit, ois pitänyt mielummin ottaa korkkarit.

Vilkuilin väliaikoja ja päätin siirtyä hyvissä ajoin lähtöalueelle. Kisanumeron ois pitänyt olla vaatteessa kiinni. Hiukan vaikeeta, kun paita johon lappu tuli oli muovipussissa miun kädessä. Vaihdoin sujuvasti vaatteet teltassa, jossa tarkistetaan kisanumerot. Toimitsija vilkuili muutaman kerran hiukan huvittuneesti, mutta jatkoin pukeutumista. Tuntu ihan luksukselta saada kuivat sukat ja kengät jalkaan. Tässä kohtaa en tiennyt, että ehtisin nauttia niistä noin viisi minuuttia. Lopulta olin valmis ja mies tokaisi hymyillen, että tuli ainakin varusteet tarkistettua. No kyllä. Emitin rekisteröinti ja mutapileet oli valmiit alkamaan. Heti teltasta lähtöalueelle astuessa olin nilkkoja myöten mudassa. Miun punaiset suunnistusnastarit muuttu sekunnissa saman värisiksi kun ne oli kaikilla muillakin. Ah! Sain tavarat annettua Sannalle ja taisin tässä kohtaa vielä vähän avautua siitä, että mitä ihmettä tein noissa mutajuhlissa. Oli tosi epävarma olo ja oksetti. Kävin äkkiä vielä vessassa. Onneksi tosi nopsaan, sillä pian Atte jo kirmasi paikalle. Atte kertoi, että ojat on pahoja ja muistutti tarkistamaan koodit.

Sitten miun jalat jo liikahtikin ja rämmin eteenpäin kohti K-pistettä mitä mudalta pääsin. K-pisteellä pysähdyin, otin suunnan kompassilla ja kaikki lähti muka hitsin hyvin käyntiin. Päätin, että en katso rastimäärää etten ahdistu. Etenen rasti rastilta, peruna kerrallaan. Kirmasin yksin menemään ja mietin missä on se ryysis mistä kaikki puhuu. Olinkohan mennyt kuitenkin vikaan. Aloin sähläämään, en luottanut kompassiin. Vaikka piti. Lopulta rämmin suossa ja mietin että metsään meni. Olin kaartanut liikaa oikealle ja menossa ekalle rastille päin hittoja. Korjasin suuntaa ja kuten arvata saattaa, kurvasin liikaa vasemmalle. Melkosta juoponpolkua. Löysin rastin 95. NOUU! Jatkoin matkaa ja löysin rastin 94. NOUU! Olin jo luovuttaa, suunnittelin myös itkun tihrustamista mutta silti jatkoin pää painuksissa jonnekin suuntaan. Päättelin, ettei 93 voi olla kaukana. Näin jo itteni keskeyttämässä ja kertomassa, että oon tässä sysipaska.. KUNNES rasti numero 93 seisoi edessäni. Hetken mietin, että voiko olla että jos et mene rastin luo niin rasti tulee siun luo. Sisuunnuin, leimasin ja nyt katsoin tarkkaan suunnan kohti seuraavaa rastia. Nyt LUOTTAISIN kompassiin enkä alkais häröilemään. Kaksi seuraavaa rastia löytyi helposti ja sitten tulikin pitkä siirtymä. Sain tietää millasia on mutaset ojat. Ne on jukolauta melkosia. Suurimman osan yli hyppäsin kun aropupu, mutta oli myös niitä joihin molskahti koko toinen jalka nivusia myöten. Porukka ympärillä vaihtui ja kaikki ketä tapasin oli ihan huipputyyppejä. Ihan tajuttomia superpappoja ja kohteliaita miehiä. Ääniefektit oli herkässä ja pari kirosanaa lipsahti matkalla. Parin leveän ojan ylityksen kohdalla tein ilmassa jo sammakkouinnin liikkeitä, koska olin varma ettei ponnistusvoima riitä niiden ylitykseen. Mutta jumaleissön se riitti. Keskinasta tuli todettua hyväksi kaveriksi puunrunkoja ylitellessä ja nastareiden pitävyys kallioilla oli uskomaton. En oo tajunnutkaan mitkä huippupeli on varastossa seisoneet. Rastit taittuivat ongelmitta, kunnes yhdellä rastilla tajusin leimanneeni väärällä rastilla heti ku asetin emitin lukijaan. Meinas iskee epätoivo ja aloin melkein kirkua, kunnes muistin että viisaammat oli kertoneet että väärä leimaus ei haitannut, jos sen jälkeen hakisi oikean. Asenteella eteenpäin ja löytyihän se oikeakin.

Jossain kohtaa, en enää tarkkaan muista missä, ampaisin yhden samalla hajonnalla olevan kovaa juoksevan nuoren miehen perään ja päätin että roikun tässä. Hää ei pistänyt sitä pahakseen ollenkaan ja yhdessä pähkittiin mihin seuraavaksi mennään. Olipa jopa niin kohtelias matkakaveri, että jäi pitämään oksia edessä syrjään. Totesin kyllä heti että anna niitten vaan olla, että jo tässä on kasvoille osuviin oksiin totuttu. En tiiä vaikutinko niin neidiltä vai kuuluuko tää suunnistuksen ohjesääntöön, että naisille raivataan tietä edessä. Vauhti kuitenkii kasvoi vaan ja rastit väheni. Oli niin huippu peesi, että oisin ollut mieluusti siinä loppuun asti. Siinä tarakalla oli turvallista matkata vaikka mentiinkin aika reilua ylinopeutta riskillä. Rastin 133 kohdalla kurkkasin ja riemuitsin: ENÄÄ KOLME RASTIA. Samaan aikaan todettiin huippupeesin kanssa, että mein tiet erkanee. Vedin henkeä ja päätin, että lopun menen eksymättä tai häröilemättä. Rasti 149 löytyi helposti ja kun kurvattiin pellolle, jossa oli kaksi viimestä rastia olin vähän pettynyt. En ois halunnut vielä lopettaa. Leimasin viimeset rastit ja revin itestäni irti kaiken mitä siinä mudassa lähti ja loiske vaan kuului. Ei muuta kuin maalileimaus, kartta tiskiin ja totesin, että vaihtopaikka on paikoillaan eikä yhteislähtöä vielä olla virittelemässä. Karttatelineelle, Teemun kartta matkaan ja sitten huutamaan "TEEEEMUUU!" En nimittäin ihan tarkkaan tiennyt minkä näköinen mies siellä olisi odottelemassa. Kartta viuhuen ja Teemua huudellen vaihtoon ja Teemu matkaan. Voi taivas mikä olotila. Ihan huikea. Kello pysähtyi aikaan 1h41min ja sekunnit päälle. Oma tavoite oli alle 2,5h. Olin todella yllättynyt siitä. Metsässä ajantaju meni ihan tyystin, nautin vaan matkasta. Mokia ja virheitä tuli, mutta todella vähän siihen nähden kun odotin. En rehellisesti sanottuna ollut ihan varma osaisinko metsästä pois itse. Siksi olin varustautunut värikkäillä vaatteilla.. että jos eksyn niin joku miut joskus löytää. En siis siksi, että olisin halunnut olla jotenkin trendikäs. Kertakaikkiaan varsinainen jukolauta matka mutavelliin. Kaikki yöllä koettu kurjuus ja kylmyys unohtu. Onnellisuus ja väsymys yhdessä muodostavat melkoisen coctailin. Etenkin, kun aamupalaksi nauttii makkaran, maitokahvin ja oluen. Sen jälkeen saattaa kuvitella pystyvänsä ihan mihin vain. Silloin pitää todeta itselleen, että nyt on aika mennä kotiin, käydä suihkussa ja mennä nukkumaan.

Teemu, Jussi ja Jarkko jäivät vielä urheina suorittamaan omia osuuksiaan, Jukka otti tässä kohtaa äidin roolin itselleen ja jäi huolehtimaan joukkueesta kun tää äiti lähti kotiin nukkumaan. Bussissa Iiron kanssa pilkittiin kilpaa ja selvisin onneksi suht hereillä kotiin asti. Unen annoin tulla vasta, kun Jarkon loppuaika ilmestyi ruutuun. Tipahdin välittömästi. Ja voi miten oma sänky tuntui upeelta. Jalat on edelleen mudassa, vaikka suihkussa on käyty jo useita kertoja. Kai ne ajastaan kuluu pois. Ihan mieletön reissu, ihan huikee porukka. Viikon voi luvan kanssa taas viettää ihan missa sfääreissä. Että jos mietit, että uskaltasko ens vuonna lähtee Enoon. Sanon, mene! Jos mie selvisin, selviit siekin. Oikeesti. Ja mie aion selvitä myös ensi vuonna. Eli kohti Enoa sitten vaan. Jos vaikka yrittäisi vähän treenatakin. Niiko oikeesti.

2XU Urban Swimming Challenge - selviytymisuinti

Starttiin enää hetki. Kuva: 2XU Suomi

Talvella ajatus tänne lähtemisestä tuntui NIIN hyvältä 😊 Samaa en voinut sanoa, kun lähdin ajelemaan aurinkoisesta Etelä-Karjalasta kohti mustaa ja synkkää Helsinkiä. Tiesin, että meri olisi n. 14 asteista. Hrr. Otin matkalta ystäväni Lauran kyytiin ja oli ihanaa höpötellä pitkästä aikaa ilman, että kukaan keskeytti. Juteltiin eikä vissiin ees muistettu minne ollaan menossa. Helsingissä taivas ampui vettä ja kastuttiin läpi märiksi. Onneksi olin pakannut puhtaat vaatteet turvapoijun sisään.. Ne pysys kuivana. Oltiin ensimmäisten saapuvien joukossa ja saatiin lukolliset kaapit soutustadionin pukkarista. Käytiin kurkkimassa reittiä ja iski vähän pakokauhu. Vitin pitkä väli. "Alkulämppä" 12 asteisessa vedessä ei varsinaisesti mieltä ylentänyt: sormista ja varpaista lähti tunto lähes välittömästi. Vesi oli jäätävää. Eilisen avovesiuinnin perusteella alkoi hitokseen jännittää miten tasapainoelin reagoisi kylmään veteen. En halusisi kokea samaa pyörrytystä kun eilen koin. En ainakaan meren syvyydessä. Merivesi maistui oudolle ja ällötti kun sitä meni suuhun. Starttia odotellessa leuat löi kylmyydestä yhteen ja oli aika hiljasta. Totesin Lauralle hiukan kauhuissani, että jos selviän tuosta niin selviän mistä vaan. Mietittiin, että voiko kädet ja jalat jäätyä tuon lämpöisessä vedessä niin pahasti, että ne joudutaan amputoimaan. Lähdössä sai halutessaan mennä mereen lähtölinjalle tai lähteä rampilta. Uitiin lähtölinjalle ja startattiin siitä. Startti tapahtui minuutin myöhässä, kun piti odotella vesibussin ohi meno. Sitte ei kun menoks. Oisin voittaja jos selväisin uimalla perille, enkä joutuisi turvautumaan moottorivenekyytiin.

Vielä minuutti. Kuva: 2XU Suomi

Uinti lähti hyvin vaparilla liikkeelle. Merivesi maistui pahalle. Parin sadan metrin jälkeen alkoi kaulaa ja kasvoja paleltaa. Vasempaan korvaan meni vettä. Vaikka miun piti keskittyä vaan uintiin, aloin miettiä pyörrytystä. Jatkoin rintauinnilla eteenpäin. Jäin aika nopsaan porukan hännille. Ihan sama. Lähestyin miestä, joka oli saanut astmakohtauksen. Suppilaudan kanssa reitin varrella ollut tyttö jäi auttamaan. Ohitin ekan poijun. Jes. Jatkoin hitaasti, mutta varmasti kohti seuraavaa poijua. En tuntenut käsiä enkä jalkoja. Tässä ui iloinen torso. En uskaltanut laittaa enää kasvoja veteen. Muuten fiilis oli hyvä. Mietin hiekkarantaa, aurinkotuolia ja mojitoja. Homma toimi. Välillä erehdyin miettimään miten iso meri on ja miten pieni mie siellä. Missään kohtaa ei kuitenkaan iskenyt epätoivo tai väsymys. Matka taittui hitaasti, mutta varmasti. Pari kertaa uin selkää ja kokeilin sormien tuntoa. Puristus tuntuu, hyvä. Tahkolla mietin taatusti tätä kokemusta ja saan siitä voimaa. Teknisesti aivan susiuinti, mutta tänään ei tyylipisteitä lähdetty hakemaan. Uimaria miusta ei koskaan tuu, mutta silti tykkään tästä hommasta ja aion jatkaa. Mietin miten onnekas oon, kun triathlonissa uinti on lajeista ensimmäinen ja myös ensimmäisenä ohi. Nämä ajatukset katosivat, kun 3000m kärki ui ohi. Ihailin vauhdikasta menoa. Pian omatkin jalat ottivat pohjakosketuksen betoniin ja haparoivin jaloin kävelin pois merestä. Koitin ottaa juoksuaskelia, mutta ei ne jalat lähteneet mukaan. Hoipertelin kun varsa rantaan. Enää ei tarvitse jännittää sitäkään, että on porukan viimeinen koska tänään oli miun vuoro sijoittua porukan viimeiseksi 💪 Silti oli voittajafiilis. Tein sen. Pystyin. Jäätävässä vedessä, meressä. Hernekeittoa parhaan ystävän kanssa Itämeren rannassa tärisevin ja jäisin käsin hörppiessä mietin, että kaikkeen hulluun sitä pitää lähteä. Ihan mahtava kokemus, etenkin jälkeenpäin. Ensi vuonna uudelleen.

Ei muuta kun avovesitreenit kunnolla käyntiin ja Tahkolla sitten kunnon uinti 🏊

Ja menoks! Kuva: 2XU Suomi

Krakovan maraton 2016 - miun kymmenes maraton

Krakovan reissu on onnellisesti takana. Olikin ihan täyden kympin reissu, ihan kaikin puolin. Saavuttiin Puolaan perjantai-iltana. Vastassa oli pimeys ja vesisade. Huoneisto oli ihan loistava ja heti löydettiin älyttömän hyvä ravintola. Jossa toki piti heti yksi olut maistella ruoan kanssa. Muuten pidättäydyin oluesta sunnuntai-iltapäivään asti.

Aloitetaan tärkeimmästä eli oluesta. Se oli juurikin niin edullista kun kaikissa artikkeleissa ja matkaopuksissa luvattiin. Jossain se oli jopa halvempaa. Edullisin tuoppi (0,5l) oli 6 zlotya eli noin 1,40€. Sen lisäksi, että se oli edullista se oli myös hyvää. Vaikka en itse päässyt oluen maistelun kimppuun kun vasta sunnuntaina oli kaksi olutkoehenkilöä mukana ja puolalainen olut sai kyllä arvostusta tältä raadilta. Vaikka en itse ole tässä asiassa lähellekään asiantuntija, niin annan myös oluelle käyden kympin. Kuten koko maalle ja sen ihmisille. Krakova oli siisti, viehättävä kaupunki missä ihmiset olivat mukavia. Just sillee sopivasti, ei mielistelyä mutta mukavaa. Ruoka oli älyttömän hyvää ja oon täysin varma, että Puolaan palaamme vielä. Mein huoneisto sijaitsi Kazimierzissa. Varatessa tuota ei tiedetty millainen helmi löydettiinkään. Ja kuinka loistava oli sijainti. Reissussa juhlittiin mein 10v hääpäivää (joka on kyllä vasta heinäkuussa, mutta koska mie oon silloin Joroisissa niin otettiin vähän ennakkoa). Vuorossa oli myös miun kymmenes maratoni ja mein huoneiston numerokin oli sopivasti kymmenen. 

Maratonia edeltävänä yönä nukuin hyvin, mutta näin levottomia unia. Olin maratonilla Lappeenrannan Tirilässä ja ystäväni Eevis oli tamburiinin kanssa kannustamassa tien poskessa miuta. Ketään muita juoksijoita eikä kannustajia näkynyt. Eevis huuti, että lennokas askel ja samalla kun aloin rullailla mäkeä alas ja totesin lentäväni. Muistan miettineeni, että hylätäänköhän suoritus jos lentää. Tuli vissiin morkkis mokomasta ja pysähdyin miehen kanssa välillä lounaalle ja kesken lounaan sanoin, että miun pitää kyllä nyt lähtee jatkamaan.

Heräilin ajoissa ja söin puuroa. Valmistauduin rauhassa muiden vielä nukkuessa. Ei jännittänyt juurikaan. Muut heräilivät miun alkaessa tehdä lähtöä. Kävelin/hölkkäilin lähtöpaikalle miettien elämän epäreiluutta. Lähtöpaikka oli sopivan matkan (1,3km) päässä. Muu porukka suunnitteli käyvänsä aamiaisella ja suuntaavansa sitten puolikkaan paikkelle kannustamaan. 

Startissa olikin jo täysi hulina päällä ja en oo koskaan ollut vielä noin ahtaassa lähtökarsinassa. Hakeuduin oman lähtöryhmän (3.45-4.00) alkupäähän lähelle jäniksiä. Seisoin miesten ympäröimänän, enkä nähnyt kun kirkkojen torneja, puluja ja pitkiä ihmisiä. Kerran sain karsinassa kyynärpäästä nenään, pikkuvikoja. Jättimäinen pallo kiersi karsinassa ja koitin väistellä viuhuvia kyynärpäitä. Startti tapahtui pari minsaa yli yhdeksän ja pari kolme minsaa kesti lähtöviivalle pääsy. Alku oli ahdasta mukulakivikatua, jota pitkin tultaisiin myös maaliin. Strategia tälle päivälle oli "Aluks täysii ja lopussa niin kovaa kun pääseen", se oli lainattu juoksututulta. Silti yritin aluksi hillitä menohaluja, mutta en oikein onnistunut kyllä siinä. Mietin, että ihan sama. Nyt mennään! Kuluneen kuukauden aikana vallinnut turhautuminen ja epävarmuus purkaantui innokkaana alkuna. Kolmen kilsan paikkeilla tilaa alkoi jo löytyä ja sain omasta juoksurytmistä hyvin kiinni. Aurinko paistoi ja hymyilytti. Jalat tuntui keveiltä ja meno muutenkin menevältä. Päätin, että ekan juomapisteen kohdalla ohitan 3.45 jänikset ja ohi en niitä enää päästä. Tälle päivälle tais olla yks tavoite, joka oli ennätyksen rikkominen. Neljän kilsan kohdalla jänöt oli kuitenkin jo ihan lähellä ja oli tilaa ohittaa. Annoin mennä. Onneks juostessa seurasin vaan keskitahtia.. viis kilsaa tais mennä alle vitosen keskarilla ja jos oisin tiennyt ois taatusti tullut rimakammo. Reitti oli mukava ja kannustusta oikein hyvin. Suomalaisia näkyi harmittavan vähän, vaikka miuta ei kyllä voinut olla tunnistamatta suomalaiseksi. Joen vierusta juostessa tuuli ajoittain niin kovin, että tuntu ettei etene mihinkään. Sillalle nousu meni ekalla kiekalla keveesti. Mietin, että nyt olisi pitänyt olla suklaata mukana ja selättää tokalla kiekalla silta samoin kun Tukholmassa. Muistin, että ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. 11km:n kohdilla tuli kärki vastaan ja kyllä vaan näytti meno keveeltä ja upeelta. Mutta niin tuntui omakin meno. Krakow arenalle päin mennessä oli taas paahtavaa aurinkoa, kunnes juuri ennen pitkää loivaa nousua aurinko meni piiloon ja tuuli voimistui,  yllättäen vastaan. Oli tuskaa paahtaa ylämäkeen, kun porukka tuli vastaan alamäkeen.. pian mäki kääntyy ja niin kävi. Kääntöpaikalla oli paljon kannustusta. Mietin, että ihan pian näen miehen ja muun seurueen. Lähestyin puolimaratonin mattoa ja toista kierrosta. Vilkaisu kelloon todenti sen, että jumaleissön Jyräksen kinkku vetäsee tänään maratonilla puolimaratonin ennätyksensä. Samassa näin ystäväni seisomassa penkillä ja huidoin ja huusin hulluna. Samaan aikaan näin myös miehen, joka huusi jotain mitä en kuullut. Virnuillen jatkoin matkaa ja huusin vielä, että taitaa tulla puolikkaan enkka ainakin tänään. Ei ne kyllä enää mitään kuulleet. Ei muuta kun tokalle kiekalle. Aurinko alkoi taas porottaa ja nyt iski rimakammo. Miten voin jaksaa loppuun asti, jos teen puolikaan enkan maratonilla. Yritin vakuutella itelleni, että kaikki on mahdollista. Tunsin, että vauhti hidastui mutta ei kovin paljon. Ehkä voidaan puhua enemmäkin tasoittumisesta. Jonkun verran meni tässä kohtaa porukkaa ohi. Ne oli selkeesti niitä fiksuja, jotka oli himmailleet alun ja kiristävät loppua kohden. Miulta sellaista ei tultaisi tänään(kään) näkemään. Jatkoin matkaa ja päätin pelata varman päälle enkä intoilla enempää. Paitsi, että jos 3.45 jänöt alkais lähestymään niin juoksisin niitä taatusti karkuun. Laulelin mielessäni yhtä sun toista ja hymyilin Sanna-Katriinan sanoituksille. Mietin, että mitä nopeemmin juoksisin sitä nopeemmin pääsisin syömään ja juomaan ja vaahtokylpyyn. Vauhti taisi nousta. Tokalla sillalle nousussa oikea pohje vihjas, että saattas pian krampata. Käskin sen olla hiljaa ja alamäkeen kiristin vähän vauhtia. Päätin, että tää vauhti pysyy 37 asti ja sitten koitan viimeiselle viidelle kilsalle vähän kiristää. Reitillä oli mäkeä ja mutkaa ja vastatuulta ja porottavaa aurinkoa. Mietin, että Berliinissä tää ois helpompaa. Vilkasin keskisykettä ja se oli matalampi kun Berliinissä, kaikesta edellä mainitusta ja alun keulimisesta huolimatta. Kolmen kuuden kohdalla ylämäessä puhisin jo valmiiksi ja suunnittelin loppunostoa. Olin melko varma, että joen rannassa vastassa oli tuuli. Ihan sama, pian näkisin taas miehen <3 Kolmen geelin ja yhden pysähdyksen taktiikalla eteenpäin. Päätin, että neljäs geeli jääköön tänään ottamatta. Selviäisin ilman. Vaikka varatankilla. Paahdoin joen rantaa kun heikkopäinen, nyt mentäs loppuun niin paljon kun pystys. Loppunousu tulikin nopsaan vastaan ja löysin jostain ihmevoimia tempoa se ylös. Näin matkaseurueeni ja vilkuttelin. Enää yks mutka ja loppusuoralle. Yleisöä oli ihan älyttömästi viimeisellä suoralla ja kannustus huumasi korvat. Ruuhkaa oli, mutta löysin melko hyvät linjat. Olin maalissa ennenkuin ehdin edes tajuta asiaa. Koskaan missään milloinkaan viimeiset kilsat ei oo menneet yhtä nopeaan. Oli ihan huikea juoksu, parempi kun odotin. Mutta taas jäi se tunne, että jotain jäi vielä takataskuun. Ehkä pitäisi käydä täräyttämässä puolikas jossakin ja lukemat uusiksi? Mutta tyytyväinen olen. Tätä taktiikkaa kokeilen taatusti uudelleen. Ehkä jo elokuussa Reykjavikissa. Tai sitten ensi keväänä vaikka Hampurissa.

Tää reissu maratoneineen oli juuri se irtiotto mitä elämääni just nyt tarvitsin. Pään tyhjennystä maailman parhaassa seurassa. Tällä elää taas pitkään ja varmasti treenikin taas maistuu, kun huomaa että treenaaminen kannattaa. 

BMW Berlin Marathon 2015 - miun yhdeksäs maraton

Reissusta kotiuduttu ja rapsan kimppuun. Täytyy sanoa, että oli kaikin puolin niin onnistunut reissu, että tällä elää taas pitkään. Elämäni eka kerta Saksassa ja heti ytimessä. Miehen kanssa saavuttiin kohteeseen lauantaina puolenpäivän jälkeen ja suunnattiin hotellin kautta expoon. Ei ollukkaa mikään ihan pieni expo, kuitenkin selkeetä ja hyvin toimivaa kaikin puolin. Mentiin kotimatkalla vähän poikkeemaan lähtöpaikalle ja tsekkaamaan valmiiksi tapaamispaikka, koska juoksulle en puhelinta mukaan ottaisi ja miljoonan ihmisen joukosta saattas olla vähän hankalaa löytää se yksi oma ihminen. Katottiin yks tietty pylväs, jonka alla tavattaisiin. Alue oli valtava, ihan huikee kerta kaikkiaan. Rullaluistimilla kiitävät maratoonarit tuli maaliin Brandenburgin Torin kupeessa. Huomenna mie oisin tuolla. IIK! Oisin varmasti kävellyt innoissani iteltäni jalat alta, mutta onneks miun huoltaja oli tarkkana ja tilas taksin vaikka selitin että haluun kävellä. Käytiin ihan hotellin lähistöllä pitsalla ja otin rohkeesti lasin punaviiniä hyvät unet taatakseni. Oltiin jo ysin aikoihin sängyssä. Jonnan kanssa viestiteltiin vielä ennen nukkumaan käymistä. Sovittiin, että koitetaan nähdä karsinassa.

Nukuin kun tukki koko yön. Tuntia ennen kelloa heräsin ja ravasin vessassa monta kertaa. Ei hyvää lupailis. Koitin vielä nukkua, mut se oli turhaa. Leuka vähän väpätti. Ihan turha oli koittaa syödä mitään, ei menny mitään kiinteetä alas. Lidlin hedelmänektari uppos ja sitä laitoin pulloonkin mukaan. Ekat kilsat mentäs sen voimin. Sujautin geelit vyöhön, 4kpl. Kaikki ois pakko ottaa. Ihan pakko. Sujautin tri-puvun selkätaskuun suolaa, glukoosia ja vähäsen snickersiä.. ikinä ei voi tietää millon suklaata tarvii. Mies oli onneks taas ollut illalla järkevä.. tilas taksin valmiiksi hotellin eteen klo 7.30 ja mentiin taksilla niin lähelle kun päästiin. Silti jäi käveltävää vielä hyvän matkaa. Koitin soittaa Jonnalle, ei yhteyttä. Annoin puhelimen miehelle ja pitkähihaisen paidan. Pusu ja olin yksin. Yksin niiden muiden noin 40 000 ihmisen joukossa. Leuka ylös ja eteenpäin. 

Pelotti. Palelsi. Tärisytti. En tiennyt kummasta se tärinä johtui enemmän. Yritin ihmismassoja seuraamalla saada selville mihin miun pitää mennä. Aika hyvin siinä onnistuinkin. Kerran menin vikaan.. vessajonoon kun yritin löytää karsinaan johtavalle polulle. Tapasin suomalaisen tytön. Lähettiin yhdessä suuntaamaan lähtöalueelle, aha.. oltiinkin eri lähtöryhmissä mie G:ssä ja tyttö F:ssä. Halattiin ja toivotettiin tsempit toisillemme. Löysin oman karsinan, muovia päälle ja lyhyen vessajonon, jess. Jonnaa ei näkynyt, mutta vessassa käynnin jälkeen oma mies löytykin karsinan laitamilta aidan toisen puolen. Tuli turvallinen olo. Siinä myö sitte hullut karsinoissamme ootettiin intona, että päästään matkaan. Minuutit oli pitkiä. 

Lopulta, liikkeelle. Mie en ois kyllä jaksanut enää odottaakkaan yhtään. Jalat lähti vetämään kovaa, liian kovaa, kuten arvata saattaa. Päätin, että tänään mennään fiiliksellä. Ei mitään taktiikka eikä kikkailua. Pelkkää nautintoa ja maisemien kattelua. Geelit oli ainut taktiikka joka miulla oli. Ja oma juomapullo. Hedelmänektariini maistu ihanalle. Aika alkumatkasta.. noin 5km:n kohdilla menin iltapallomiehen ohi.. sen ilmapallossa luki 3.45.. öö.. tänään saattas käydä Jyräksen akalle hullusti. Tai ehkä sedän pallossa oli painovirhe?! 

Porukkaa piisas, mutta tilaa oli hyvin kokoajan. Kurkkasin kierrosaikoja aina välistä.. kellokin tais olla hajoomassa. 10 kohdilla eka geeli, juomapisteellä eka täyttö. Tää on helppoo, tää on kivaa. Anna mennä vaan. Kilsat taittu vaan, ihan tuosta noin. Nukunkohan mie vielä? Näen unta? Miten tää voi olla tämmöstä? 15km.. 20km.. Ihan kohta näen miehen puolikkaan kohdilla ja sen jälkeen otan toisen geelin. Heti sitten, etten vaan unohda. Juoksen vesisuihkun alta ja pian heti sen jälkeen näen miehen.. spontaanisti huikkaan, että tää on ihanan helppoa. Kadun samantien sammakkoa ja oon varma, että tää kostautuu vielä. Ihan sama. Nyt mennään niin kauan kun tää on kivaa. Geeli naamaan, pahalle leimaamani banaani maistikin hyvältä. Ja meno jatkuu hyvänä. Täytän pullon muutaman kerran matkan aikana. Siinä ei kauan nokka tuhise. Otan kolmannen geelin kolmenkympin kohdilla. Juma, tää on kivaa. Päätän, että vikan geelin otan 35km:n kohdilla ja sillä mennään sitten loppuun asti. Bongailen Suomen lippuja.. saldo KAKSI. Aika vähän. Teen lenkkarigalluppia: Adidas Boost, Asics, muutamat Onnit. Arvioin, että joukossa jossa juoksen on yhtä naista kohden viistoista kakskymmentä miestä, ei huono. Bändit matkan varrella on loistavia. Hymyilyttää. Mihinkään ei koske, ei yhtään mihinkään. Ei kramppaa, ei kremppaa ei kangista. Mitä vittii. Lapset reitin varrella nostattaa kyyneleet silmiin, omia poikia tulee vähän ikävä. Viimenen geeli pitäs ottaa, viesti ei mee enää perille. Pitää ajatella monta kertaa, että käsi tarttuu vikaan geeliin ja se menee hujauksessa alas. Nyt ei enää pysähdyksiä juomapisteelle, nyt mennään. Juosten loppuun asti, hyvin menee. Kilsa kerrallaan. Pitkää suoraa, pitkää baanaa. Ei yhtään mäkeä, ei kerta kaikkiaan yhtään. Mahtavaa. Kurkkaan kelloa. Se on rikki, se on ihan varmasti rikki. Pitänee olla Polarin huoltoon heti yhteydessä, kun pääsee kotiin. Neljä kilsaa jäljellä, mielikuvissa meen tuttua reittiä kotikulmilla. Yhtäkkiä jostain kuuluu "Hyvä KPK!!" Se on kun sähköisku siinä kohtaa. Ehdin nähdä vaalean naisen ja nostaa peukun. Kiitos. Se oli merkittävä lause. Samassa huomaan edessä tumman juoksijan näköisen miehen Etelä-Afrikka paidassaan.. selkä lähestyy. Meen loppusuoralla tummasta miehestä ohi. Jumaleissön, valkonen suomalaiskinkku tulee ja jyrää. Nyt mennää!! 

Samassa kurvataan viimeselle suoralle.. kun näen Branderburgin Torin edessä meinaan purskahtaa itkuun. Pari metriä on pakko edetä silmät kiinni.. ajattelen Kristinaa, joka aina kannustaa. Ajattelen kaikkia niitä ketkä haluis olla täällä missä mie nyt olen, maalissa saa itkeä, nyt juostaan ja hymyillään loppuun asti. Saavun kirkuen maaliin, kädet taivasta kohden ja rikkinäisen kellon kanssa. Ihan pakko sen on olla rikki, siinä lukee 3.47.. Ihan sama, ajalla ei oo väliä. Se oli ihanaa ja helppoa. Se oli mahtavaa. Itku tulee, en voi sille mitään. Parun kun lapsi ja nyyhkin oranssiin KPK-paitaan. Saan mitalin kaulaan ja muovia ympärille. Ei juma!! Käyn valokuvissa fiilistelemässä ja haen olutta. Mies löytyy sieltä, missä oltiin sovittu tapaavamme. Enää ei itketä, nyt naurattaa. Oon ihan pihalla! Kuulen tuloksen FB:n kautta ja saan vahvistuksen tekstarilla. En silti usko. Uskon vasta, kun chippiä palauttaessani ystävällinen mies tulostaa miulle paperin josta näen väliajat ja loppuajan. Eka puolikas 1.51. Ja enkka paranee kerralla melkein KYMMENEN MINUUTTIA! Ei tämmöstä voi tapahtua, kun kerran elämässä.

Jos tää vuosi on ollut juoksujen suhteen tähän asti vähän fiasko, niin tää oli onnellinen poikkeus. Joskus ennätys tulee näköjään sillon, kun sitä vähiten osaa odottaa. Tunne, ettei tänä vuonna ole juuri ehtinyt juoksua treenaamaan saattaa olla vaan tunne. Tai sitten kaikella muulla treenillä on ollut positiivinen myötävaikutus juoksukuntoon. Tai sitten Berliinissä vaan on jotain taikaa. En tiiä. Mutta oon tästä nöyrän kiitollinen ja hiukan huvittunut. Oman elämänsä sankari ja Mrs. Bean samassa paketissa. 

Semmosta oon tässä vähän miettinyt, että jäiköhän johonkin takataskuun vielä jotakii (muutakin kun se snickerpatukka) koska mihinkään ei koske ja jäi tunne, että paljon ois vielä voinu puristaa. Ei jumin jumia, ei rakkulan rakkulaa. Nesteytys toimi, energia riitti, jalka nousi, fiilis oli huippu. Ei tästä parempaa juoksua voi ehkä ollakaan. Kuvia katsellessa sain vahvistuksen sille, että tää maraton todella juostiin hymyillen. Siitä on todistusainestoakin.

Mikkelin maraton 2015 - miun kahdeksas maraton

Startti ennen puoltapäivää kohti Mikkeliä Kirsin ja Jarin kanssa. Miulle maraton ois kaheksas, Kirsille kymmenes ja Jarille sadasseittemästoista. Hikee pukkas jo autossa ja Mikkelin päässä ulkona seisoskellessa vaatteet liimautui päälle. Hieno juoksu varmaan tulossa. Hirmu vähän oli ennakkoon ilmoittautuneita kokonaiselle ja jälki-ilmottautumisia ei varmasti tullut yhtään. Kaikki viisaat oli jääneet kotiin tai aikoivat juosta lyhyemmän matkan. Mein autokunnan kolmesta henkilöstä kaikki kolme kuuluivat vähemmän viisaaseen porukkaan.

Startissa oli paljon porukkaa ja kaksi ekaa kierrosta meni miun osalta aika kivasti. Reitti oli yhtä mäkeä lukuunottamatta oikein mukava ja huolto toimi hyvin. Kolmannen kierroksen alkupuolella miun mahassa kourasi, niin lujaa että pysähdyin kun seinään ja jouduin kumartumaan eteenpäin. En uskaltanut jatkaa kovin kovaa, vaan menin tunnustellen. Mietin, että tänään ois pakko ottaa taktiikka, että mielummin ylinesteytys ko ali. Jokaisella huoltopisteellä oli juotava ja lätrrättävä urakalla, että selviyty seuraavalle pistelle. Jo kahdella ekalla kiekalla oli nitkahtaneita teiden varsilla. Mietin, että ei kukaan järkevä ihminen harrasta tällästä. Täytyy olla tyhmä. Todella tyhmä, että lähtee leikkimään hengellään. Päätin julistaa geelit ja urheilujuoman pannaan. Ainakin loppumatkaksi. Pärjäsin varmasti loppumatkan suolakurkulla, glukoosilla ja parilla suolatabletilla. Kikka toimi ja mahakramppeja ei tullut enempää. Onneksi. 

27km:n kohdilla mietin keskeyttämistä. Ihan tosissani, ihan oikeesti. Mitä vitin järkeä tässä on? Ihan hirveetä. Tän maratonin jälkeen keksin itelleni kivemman ja järkevämmän harrastuksen. Alan vaikka keräillä niitä kuuluisia postimerkkejä. Berliiniin meen, mutta sen jälkeen nää hommat on miun osalta tässä. Finito - Slut - Over. Treenaanko liikaa vai liian vähän? Ehkä en ookkaan kestävyysjuoksu-ihminen? Ehkä pitsinnypläys oiskii se miun juttu? Ehkä kestävyysjuoksu onkii syvältä sieltä?! Paljon mielummin makaisin rannalla kirjaa lukien, mansikoita syöden ja auringosta nauttien pulahtaen aina veteen viilentymään kun tulee liian kuuma - Päässä soi Eppu Normaalin "Voi mua väsynyttä rellestäjää". Taisin tosin vähän mukailla sanoja.. tallustaja jotenkin kuvas paremmin olotilaa. Näissä tunnelmissa matka taittu. 

Pian olinkin jo taas kurvaamassa urheilukentälle (jossa käytiin joka ristuksen kierroksen jälkeen ja lähettiin uudelle kiekalle). Kärkiauto kurvas miun eteen ja hiukan hädissäni väistin sitä ja juoksin kentän ulkokaarretta, etten vaan oo tien tukkona. Miun siis lähtiessä vikalle kiekalle miesten sarjan ykkönen tuli maaliin ajassa 3.08. Kannustin ja taputin. Hetken kulki taas hyvin. Juoksu oli kivaa ja matka vahvasti voiton puolella. Mietin, että onkohan kukaan nitkahtanut matkalle? Missäköhän Kirsi oli? Meniköhän sillä hyvin. Keskeyttäminen ja sen ajattelu aikasemmin tuntu naurettavalta ajatukselta. Ei kai nyt kukaan keskeytä siks, että homma ottaa päähän. Itehän tänne on tultu. Se ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. 

Jalkaa toisen eteen. Pian oltiin tilanteessa, että oli enää 5km maaliin. Mietin taas mielessäni vanhaa tuttua juoksureittiä ja askeleita joista jokainen veisi lähemmäs kotia. Ja voi vitti miten pitkät ne askelmat tänään olikaan. Juoksin yksin, missään ei näkynyt ketään. Pitkään aikaan. Ei ketään kuka olis ohittanut miut. Mie menin jossain kohtaa ohi yhdestä miehestä, jonka kanssa juoksin puolikkaan paikkeilla joitakin kilsoja samaa matkaa. Hällä jalatkramppaili lujaa. Tarjosin suolaa, mutta kieltäytyi ja jäi kävelemään. 

39km:n kohdalla oli taas se IIIIIHANA mäki, jonka olin jo kolmesti selättänyt. Tekisin sen neljännenkin kerran. Ihan varmasti. LIikenteen ohjaaja huikkaili, että lennokas on askel. En oo ihan varma kuittailiko se. Meno tuntu nimittäin enemmän raahautumiselta. Mut vähitellen maali lähesty. Siinä kohtaa kun kurvasin vikan kerran urheilukentän porteista sisään hymyilin. Muistin, miks kestävyysjuoksu on hienoa. Muistin miksi teen tätä. Joskus sää on haastava, mutta se on kaikille sama. Tänään se ei ollut varmasti kenellekään helppo. Ei ollut myötätuulia eikä poutapilviä. Oli kuuma ja nihkee, sadepilviä, jotka lupaili sadetta muttei antaneetkaan muuta kun paahtavaa aurinkoa. Vastatuulta, joka tarttu väsyneeseen tallustajaan kun piru. Kaheksas ja kaamein. Vai onkohan nää tästä eteenpäin aina kaameita? Vai onko ne kaikki olleet kaameita? En tiedä. Maalissa olin huonoimmassa ajassa ikinä. Sillä pääs silti palkintiopallille. Naisten sarjan toka ja vika. Aika jees. Miulle on tainnut käydä niin, että oon alottanut omalta huipulta ja suunta on vaan alaspäin. Tai sitten joskus tulee parempia päiviä ja juoksu kulkee. Nyt olo on iloinen ja onnellinen. Aika kiitollinenkin, että selvisin helteestä huolimatta ja oon terve ja hyvinvoiva. Sitä ei voi eikä saa pitää itsestäänselvyyteenä. Ja vaikka ajat huononee, niin pileet paranee. Näin myö Kirsin kanssa todettiin molemmat. Juostuamme molemmat elämämme huonoimmat ajat, mutta parhaimmat sijoitukset :D Ei muuta kun kohti uusia seikkailuita. Jotakin saattaa olla jo mielessä.

Averian maraton 2015 - miun seitsemäs maraton

Miun 7. maraton. Vaikein. Hirvein. Ehkä ihaninkin. Mäkisin. Paras huolto tähän asti. Huonoin aika koskaan. Tällä kertaa olin varma, etten selviäisi maaliin. Itse, omin jaloin. Mutta selvisin. Ja oon taas vahvempi kun eilen! 

Kaikkien muiden maratonien jälkeen on ollut helppo kirjoittaa asiat ulos. Ne on vaan soljuneet ja pursuilleet. Tänään oon ollut hiljaa. Miettinyt. Pohtinut. Analysoinut. Hymyillyt ja vähän liikuttunutkin. Kyllä tää oli varmaan tähän astisista paras. Just siks, että taistelin enemmän kun koskaan. Enkä puhu niinkään fyysisestä taistelusta. Tää oli henkinen taistelu.

Tästä se taas lähtee.. ja tästä tulee pitkä kun maraton. Viikko oli ollut aika rankka. Ei huonolla tavalla. Työrintamalla vallinnut painekattila hellitti tiistaina ja torstaina paiskin innolla 14h työpäivän. Syöminen jäi vähän heikolle koko viikon, mutta paikkailin sitten perjantaina tilannetta. Geelit jäi testaamatta nekin, joten testi tuli nyt sitten tehtyä maratonilla. Perjantai-lauantaiyön nukuin kun tukki ja kello soi 5.40. Kamat kasaan, puurot matkaan ja junaan. Kirsin kanssa matkattiin Tikkurilaan, johon Erkku tuli meitä vastaan. Ajeltiin iloisen höpötyksen säestyksellä Vihtiin. En oikein tajunnut edes, että tänään juostaan. Oltiin aika ajoissa paikalla ja muistin akkavarpaita teipatessani, että tänään mennään pohkeet paljaana ja jalat on sheivaamatta. Onneks Mary Poppins laukusta löytyy aina kaikkea ja sain jalat ajeltua. Käytiin vaihtamassa vaatteet ja kiinnittämässä numerot. Sen jälkeen tavattiin porukkaa ja meijät olikin aika helppo tunnistaa uusista paidoista (jotka muuten on ihan älyttömän siistit!). Aika pian huomattiinkin, että on aika lähteä kohti lähtöviivaa.

Asetuttiin aika etualalle lähdössä ja se ehkä vähän huvitti. Mut ei onneksi (vissiin?) jääty kenenkään jalkoihin. Ihan mukava määrä, reilut 30 juoksijaa, lähti matkaan pyssyn pamahtaessa. Alku lähti liian kovaa, niinkun aina. Mutta niinkun aina ennenkin jalat löysi viiden kilsan paikkeilla mukavan rytmin ja kilsat taittu kivasti. Huomasin olevani yksin. Mäkiä tuli ja meni, ennestään jo tiesin että niitä riittää. Alusta loppuun. Ekan geelin otin kympin kohdilla ja juomapisteellä vettä perään. Uppos eikä mahastakaan kuulunut kurinaa. Jess! Kahden kympin paikkeilla toinen geeli ja vettä päälle. Juomapisteellä ennen jälleen yhtä valtaisaa mäkeä piti ottaa rohkasua mehusta. Se maistukii aika hyvälle. Puolikas tuli täyteen ajassa 1.56.54. Aika jees ajattelin. Samaan aikaan aloin tuntemaan hyytymisen merkkejä.. ne tuli aika puskista ja alkoi ottaa aivoon. Tässä kohtaa taisin kävellä ekaa kertaa. Samaan aikaan alko ottaa aivoon vielä enemmän. Kiroilin ja mietin, että miten vitissä tätä voi jaksaa vielä saman verran lisää? Koitin samaa taktiikkaa kun Rautavedellä 2013.. nauroin mäille ja päätin näyttää niille pitkää nenää. No, parissa mäessä se onnistu. Ylämäen jälkeen tulee aina älämäki.. mutta ei ihan hirveenä lohduttanut. Kasetti levis. C-kasetti.. kaikki nauha purkaantu ulos ja tiiättehän millanen sotku siitä tulee. Vititti. Ois tehny mieli itkee. Mut mielikuvassa poimin kasetin ja sotkeutuneen nauhan maasta ja aloin kynällä rullaamaan sitä takasin. Se auttokii. Kilsat taittu taas hetken huomaamatta. Välillä kasetti taas levis ja jatkoin sen rullailua takaisin paikalleen. Mietin, että nyt musiikki auttais. Joku aggressiivinen. Vaikka Sepultura tai Pantera mitä inhoon. Sellanen mikä sais miut raivon valtaan. 25km myös fyysinen puoli alkoi väittää, etten pysty tähän. En tänään. Kramppi alko nousta akilleesta lähtien. Äkkiä suolaa!! Oli pakko hidastaa. Laulaakaan ei pystynyt. Mietin, että sillä joka on reitin suunnitellut on kyllä todella sairas huumorintaju. Ja täytyy myös olla todella sairas, että lähtee tuommoselle reitille juoksemaan maratonia. Ois tehny mieli nostaa peukku pystyyn ja liftata jonkun auton kyytiin. Samaan aikaan 30km täytty, otin geelin ja vettä taas perään. Huoltopisteellä oli suklaata ja ihana nainen. Pidin rauhassa tauon ja vilkaisin kelloon. Aattelin, että ei oo enää paljon jäljellä. Selviäisin. Päätin, että ajalla ei oo mitään väliä. Tänään oon voittaja, jos selviän maaliin asti. 

Suklaan ja keskustelun itseni sekä huoltopisteen rouvan kanssa olin taas tilanteessa, että kasetti oli hallussa. Varmaan osaltaan siksi, että edessä oli pitkä alamäki ja kädessä suolakurkku jota imeskelin.  Päätin, että se ei enää leviä. Jos leviää, niin kasaan sen taas ja jatkan matkaa. Enää en luovuta. Ei oo mitään oikeeta syytä. Vastatuuli, ylämäki, vastatuuli, alamäki. Jaksaa jaksaa. Painaa painaa. Mäet ei lopu koskaan, mut maali tulee joskus. Vai tuleeko? Mitä jos en ookkaan enää reitillä. Aha, oon mie kun taas tiessä on keltasta maalia. Siinä lukee 34km. No vitti. Ei oo enää paljon mitään jälellä. Juoksin ja tuntu välillä etten etene yhtään mihinkään. Tiellä oli raato, en voinu kattoa kun aattelin että tulee yrjö. Katoin kuitenkin ja näin suolia ja kuulin kärpästen pörinää. Veikkasin ketuksi. Erkun mielestä oli iso kissa ja joku muu arveli supiksi. Ihan sama. Joku ällö kuitenkin. 39km kohdalla kävelin kauheessa mäessä ja näin pienen pojan pellon reunassa. Poika oli pellolla kannustamassa ja tekemässä kuperkeikkoja. Hää huuteli, että: "Juokse juokse" ja totesin että "En pysty enää, tuu sie juoksemaan miun puolesta." Hää alkoi kirmata siinä rinnalla ja meni pellolla kumisaappaissa kovempaa kun mie siinä tien reunassa. Sitte taas hymyilytti. Ja loppumatkan juoksinki. Paras kannustus ikinä. Vikat kaks kilsaa oli jälleen päättymättömät. Pari kertaa silmät kostu. Onneks oli aurinkolasit päässä. Mäen päällä, josta lähti viimenen lasku alas kohti maalia tirahti pari kyyneltä. JESS! Ei enää yhtään ylämäkeä. Pelkkää alamäkeä ja sitten käännös vasemmalle kohti maalia. Aika 4.08.44, naisten sarjan toinen. Se tuntu kyllä erityisen hyvältä. Parempaan en ois pystynyt. Vaikka oli vaikeeta ja välillä suorastaan hirveetä niin maalissa kokismuki kädessä mietin, että on tää vaan siistiä. 

Kirsi saapu pian miun jälkeen ja juoksi myös hienon juoksun, oman sarjansa naisten kakkoseksi. Erkku juoksi myös hienon ajan! Ihan mahottoman mukava päivä loistavassa seurassa. Käytiin vielä Amarillossa syömässä ja sitten Kirsin kanssa hypättiin junaan. Averian maratonille kannattaa lähteä kauempaakin, mäkiä koklaamaan. Ei tarvi pariin viikkon mäkitreeniä kyllä tehä! 

Marato de Barcelona 2015 - miun kuudes maraton

Saavuimme aurinkoiseen, mutta kohtalaisen viileään Barcelonaan torstaina. Huoneisto oli ihan mahtava ja tilaa riitti. Siisti, edullinen ja ihan La Ramblan lähellä hyvin keskeisellä paikalla Eixamplessa. Todellakin voin suositella. Käveltiin ekoina päivinä paljon ja se vähän karmi.. vaivasenluut huuti hoosiannaa jo kaks päivää ennen juoksua (kiitos Conversejen). Päätin olla stressaamatta kuitenkaan. Jos jalat ei juoksis, niin pakottasin ne ainakin kävelemään ja kattelisin maisemia. Matkaseurueen mukaan keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto, kerran on Espanjaan asti tultu.

Maratonia edeltävän yön nukuin kuin tukki. Heräsin, kun kaupunki vielä nukkui ja aurinko oli maillaan. Söin aamupalaksi paahtoleipää, banaanin ja mukillisen cappuccinoa. Ei nälättänyt, mutta oli pakko syödä. Oti vähän Ässämixejä ja urheilujuomaa vielä päälle. Makoilin sohvalla ja selasin säätiedotusta.. täristytti. En ollut varma johtuiko se jännityksestä vai siitä että palelsi ajatuskin capreista ja topista. Puin päälle ja aurinko oli jo noussut. Muukin väki heräili. Tärisytti lisää. Pelotti. Totesin, että liian vähän on treenattu. Matkasta tulisi vaikea. Mutta selviytyisin. Olin niin päättänyt. 

Muu väki jäi vielä huoneistolle, mie läksin 7.50 hölkkäillen kohti kisapaikkaa jännittynein mielin. Placa d'Espanyalla oli runsain mitoin ihmisiä, jotenkin rentouduin ja alko hymyilyttää. Tiesin, että suomalaiset (KPK:laiset) Sari ja Ari olisivat ainakin starttaamassa tänään. Katselin näkyisikö Suomi-paitoja. Ei näkynyt. Kävelin lähtökarsinaan ja samassa näinkin Arin, joka oli suurinpiirtein samoin aatoksin liikkeellä sinä päivänä, 4h:n alitus mielessä. Vasta karsinassa miulle selvisi, että mein ryhmä (4) starttaakin vasta 8.45. Eli kaikki aika-arviot, jotka olin miehelle antanut heittäs ainakin 15min. Päätin olla pohtimatta asiaa. Aika meni nopsaan ja pian meidän ryhmä starttasi. Lähdettiin liikkeelle iloisella mielellä ja reippaalla vauhdilla.. mietin, että toivottavasti ei liian reippaalla. Sää tuntu just sopivalta ja kaikki tuntu olevan niinkun pitikin. Eka kymppi meni huomaamatta.

Tiesin, että perhe on puolen välin paikkeilla kannustamassa. Kattelin ihmisjoukkoja ja olin jo varma, että oma porukka hukkuu massaan, kunnes yhtäkkiä näin esikoisen yhden roskisen päällä heiluttamassa ja kun hälle huutelin muu porukka huomasi miut ja mie ne. Eka puolikas 1.56 ja risat. Edelleen tuntu hyvältä.  Tiesin kuitenkin, että loppuun asti niin ei tulisi olemaan. Jossain kohtaa pitkien treenien puute kostautuisi ja tulisi vaikeeta. 26km meni helposti. Totesin siinä main Arille, että enää neljä vaivasta kilsaa ja ollaan jo yli kolmen kympin. Samaan aikaan alko Diagonaalin puuduttava suora kohti Torre Agbaria ja takaisin. Kolmenkympin kohdilla alko vaikeudet. Oksetti. Ekaa kertaa ikinä maratonilla. Nieleskelin ja hengittelin.. vähän helpotti mutta hyvältä ei enää tuntunut. Otin glukoosia ja suolatabletin, hörppäsin vettä. Mitään muuta en voinut ajatellakaan. Olo koheni ja rannassa taas vähän helpotti. Rytmiryhmien rummutus tahditti juoksua kivasti. Tiesin, että ennen 37km:iä alitetaan Arc de Triomf.. sinnittelin. Pian se jo näkyikin. Tässä kohtaa Arille vielä jotakin höpisin.. ihan hirveesti ei enää juttua tullut. Riemukaaren jälkeen ihmismassa tuli liian lähelle, ekaa kertaa oli ahdasta juosta ja ällötti. Huono olo alkoi taas velloa ja purin huulta. Alkoi myös hyydyttää. Ari meni menojaan oranssi ja musta säärystin karkasivat kaukaisuuteen. Vilkaisin kelloa ja totesin, että Ari tekee tänään enkat ja alittaa 4h kevyesti. Se sai hymyn huulille. Päätin, että jaksan loppuun vaikka oksentaisin. Synkkiin ajatuksiin vaipuneena 40km:n kohdilla viimeiseen 2km:n nousuun alkaneena havahduin siihen, että 4h:n jänislauma aikoi jyrätä miut. Se ei Jyräksen ämmälle oikein sopinut. Jostain kaivoin esiin ihmevoimat ja jalka alkoi kummasti nousta noususta huolimatta. Päätin, että vaikka henki menis niin vamos vamos jänöjä en ohi laskisi. Taakseni vilkuilematta painoin eteenpäin. Pian Placa d'Espanyan suihkulähde jo näkyi ja tiesin että selviytyisin voittajana maaliin. Pian näin Arin, jonka olin saavuttanut ja menin ohi. Jälkeen päin Ari sanoi, että ei voinut luovuttaa kun näki miun tulevan takaa ohi ja sai hyvän loppukirin :D Hyvä niin! Maaliviiva ei tullut hetkeäkään liian aikaisin ja se ylitty uskomattomassa ajassa 3.56.12.. Tällä hävettävän vähäisellä treenimäärällä tuo oli tuhottoman hyvä aika. 2 minuuttia parempi kun olin villeissä unissanikaan uskonut.. todellisuudessa olin varma, että yli 4 olisi mennyt. Koko matka juosten, ilman yhtään pysähdystä tai kävelyaskelta. Mutta näin tällä kertaa :)

Hieno reissu, mukava reitti, jossa huolto toimi ja kaikki pelasi. Join pelkkää vettä (sitäkin hillitysti), otin kymmenkunta Ässämixiä, 5-8 glukoositablettia ja 2 (tai 3) suolatablettia. Eka maraton ilman mukana kulkevaa juomapulloa ja hyvin selvisin. Vesi tarjoiltiin pulloista ja se oli ihan loistavaa! Suomalaisedustus oli hyvin vähäinen. Arin ja Sarin lisäksi näin vain yhden suomalaismiehen. 

Nälkähän tässä tulee.. Berliiniin on vielä aikaa, mutta silti jo marraskuinen Firenze alkoi polttelemaan.. lujaa. 

Espoon rantamaraton 2014 - miun viides maraton

Aamulla heräsin heti kukon kajautuksen jälkeen ja laitoin viimeset tavarat kasaan. Suunnattiin koko perhe Espooseen, ei siis riittänyt että pakkas omat tavarat.. piti huolehtia myös parin muun varustuksesta. Pää oli ihan jumissa, tuntu että syke hakkaa miljoonaa mut pikanen tunnustelu ja se oli vaan tunne. Ihan normaalisti pompotteli. Juomat olin laittanut jo edellisenä päivänä Jessican mukaan, joka oli luvannut viedä ne jo aamulla Otaniemeen ja hakea numerot samalla. Päästiin ihan aikataulussa lähtemään. Autossa yritin lukee, mutta en pystyny keskittymään mihinkää. Jännitti ihan pirusti. Enemmän kun ikinä ennen. Toisaalta olin tyytyväinen, että jännitti. Nykyään ko mikään ei tunnu enää hirveesti jännittävän, ja jos kaikesta hävii jännitys niin elämä on aika tylsää. Mut vähempikii jännitys ois kyllä riittänyt. Jännityksen määrään varmaan vaikutti se, että tää viides maraton oli maraton jolle en juurikaan ollut treenannut. Hölmönä menin kattomaan vielä tällä viikolla, että viimesin pitkis minkä olin juossu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton 2.8. Koko kesä oli mennyt juhlissa ja reissussa perheen kanssa. Myös opiskelu on haukannu ison osan ajasta. Eli tää vuosi on mennyt aika lailla niin kun olin aatellutkin. 

Saavuttiin hyvissä ajoin Otaniemeen ja mies lähti lasten kanssa jatkamaan matkaa ystäväperheen luo. Sovittiin, että tulevat vähän ennen viittä maalialueen lähettyville kannustamaan. Olin tapojeni mukasesti sijotellu omat juomat juomapisteille ja vähän evästä kylkeen. Urheilujuomat ootti joka toisella pisteellä: 2,4, 6 ja 8. Niillä mentäs. Mentiin kahvilaan tapaamaan KPK 24/7 porukkaa. Oli kiva tavata taas porukkaa livenä ja porukalla siirryttiin sitten lähtöalueelle. Tais muitakin jännittää kun miuta. Pikku hiljaa porukka hajaantui omille paikoille lähtöalueelle. 

Pian pyssy pamahtikii ja päästiin liikkeelle. Juoksu kulki alusta asti mukavasti, muistuttelin itelleni jälleen että pitää edetä rauhallisesti ja onnistunkii siinä aika hyvin ja oli aika hyvin tilaa juosta. Ekan juomapisteen kohdilla tilanne muuttu. Jäin mottiin 4h:n jäniksien taa ja alko ahistaa. En voi, pysty enkä kykene juoksemaan hirveessä ruuhkassa. Alkoi pari ruuvia kiristää ja totesin, että on pakko päästä pois. Aika kivasti sain tietä ja pääsin massan ohi. Juoksu rullas hyvin ja juoksin itekseen aina kolmannelle huoltopisteelle asti. Siitä alkokii oikeen kiva mäki. Spontaanisti aloin manata sitä ääneen ja ruvettiin juttusille mukavan tuntusen herrashenkilön kanssa. Taitettiin matkaa yhdessä pitkän matkaa ja juteltiin niitä näitä. 26km:n kohdilla vasemmassa etureidessä alko tuntuu siltä, että saattaa vaikka krampata. Kaivoin suolaa esiin ja tilanne helpottikin. Vähän ennen Nuottaniemeä (missä puolikkaan ja kokonaisen reitit yhdistyy) tajusin, että vauhti on tippunut koska taas 4h:n jänikset saavutti miut. Meinas tulla paniikki, kun ne tulikin vauhilla ja hyvä etten jääny alle. Päätin, että niitä pupuja en karkuun päästä. Pian alkokii rytinä kun puolikkaan juoksijat ilmesty toisesta suunnasta ja taas meinas iskee taas paniikki. Hetken pystyin juoksemaan hyvillä fiiliksillä ryysiksessä. Miun pelastus oli parin kilsan päässä ollut huoltopiste numero 7, jonka KIITOS OMAN PULLON, pystyin ohittamaan ja karistin pahimman massan kannoiltani. Loppumatka meni aika tuskassa. Mäet ei loppuneet sitten millään, vaikka kuinka juoksin. Päätin, että jänikset ei miuta kiinni saa vaikka mikä olis ja annoin mennä. 

Mielikuvaa, missä tää tapahtu ei oo, mutta omakotitaloalueella porukkaa oli tien laidassa kannustamassa ja näin kun hidastetussa filmissä miten eräs nainen kaatoin skumppaa lasiinsa. Pakko oli huikata, että "Maistus varmaan miullekin!" En kyllä tiiä oisko siinä kohtaa uponnut. Sitte toinen hauska sattuma oli loivassa mäessä kannustamassa ollut mies "Ei oo enää paljon jälellä!" Vaikka yritin hymyillä, ei tullu ko irvistys. Just sen miehen kohdalla tajusin, että irvistin itse herra pääministerille. Alko väkisin naurattaa.. mut en onneks varmaankaa ollut ainoo joka irvisti.

Siinä kohtaa, kun Keilaniemi näkyi, uskoin ettei paljon oo enää jäljellä. Viimeset kaksi kilsaa tuntu silti loputtomilta. Jalat saattas krampata hetkellä minä hyvänsä. Aattelin, että ihan sama. Jos katkeen, niin konttaan maaliin ja kiristin vauhtia. Kenttä näkyi jo ja kellosta oli helppo päätellä, että nelonen alittuu tänäänkin. Ja niin alittu. Maaliin ajassa 3.58.57. Olin tyytyväinen. Enempää en tältä reissulta lähtenyt hakemaankaan. Kroppa kesti, pää kesti ja kaikki toimi melkeen niinko piti. Ruuhkista en tykkää, joten syy siihen miksi ennätys on haastavalta Rautaveden reitiltä johtuu varmaan siitä. Toisaalta, puolikkaan porukan tiukemmasta tahdista sain varmasti voimaa loppuun (tosin, ei niistä kyllä tiennyt enää kuka oli milläkin matkalla.. yks juttu oli varma.. kaikki halus maaliin..mahdollisimman pian.

Maalissa odotti mies ja omat pikkupojat. Mies alko olla jo kypsä pikkupoikien hillumista, joten poistuttiin takavasemmalle heti miun maaliin saapumisen jälkeen. Nousin siitä kentältä rinteen ylös ja reidet meinas räjähtää. Parkkipaikalle mennessä piti mennä melkein samanlainen rinne alas ja siinä kohtaa oikee jalka sitten kramppas ja vissiin itkua väkersin ojan pohjalla. 

Sellasta tällä erää. Viides maraton: nyt plakkarissa 3.54, 3.55, 3.56., 3.57 ja 3.58. Jos sitte seuraavaksi ottas sen 3.53 tavotteeks.

Hämeenlinnan kaupunkimaraton 2014 - Miun neljäs maraton

Olin koko viikon seurannu Forecaa ja jännäilly säätä. Yleensä miun säätilaus on mennyt hyvin perille ja sadetta on ripsassu sekä viime kesänä ekalla maratonilla Helsingissä että tänä keväänä Tukholmassa. Nyt ei ihan menny tilaus perille asti, koska vaikka kuinka toivoin ei sadetta näkynyt. Ei koko päivänä. 

Valmistautumisessa tärkeintä on.. kynnet ja vaatteet :D

Suunnattiin Jessican kanssa aamusta muka hyvissä ajoin liikkeelle ajatuksena, että ehitään vielä pysähtyä Lahdessa Carbonaralla. No ei se ihan niin mennyt. Pikainen pysähdys Matkakeitaalla ja sitten oli jo mentävä. Kiire meinas suorastaan  tulla. Nii, meinas. Mut ei sitte tullu. Oltiin vähän ennen kahta paikan päällä ja kaikki sujukii hyvin nopsaan. Varttii yli kaks oli jo laput rinnuksissa ja chipit kiinni. Kirsi nähtiin pihamaalla. Vessassa ravasin taas sen kuustoista kertaa ja vikalla keikalla näin reippaan näkösen naisen johon kaikki tuntomerkit täsmäs, Jaana! Olipas mukava tavata ihan livenä. Jaana meni moikkaamaan muita tuttujaan ja myö bongattiin vielä Annika ennen lähtöä. Mentiin kolmisin lähtöalueelle pian sen jälkeen kun kympin porukka oli ampassut matkaan. Koitin katseella hakea muita tuttuja, mutta vissiin sen verran jännitti kuitenkin etten ketään tunnistanut. Vaikka olinkin saanut Kirsiltä vinkkiä, että Jounilla on punainen paita päällään. 

Aurinkovoidetta nahkaan ja menoks.

Vihellys pilliin ja minuutti starttiin. Satelliitit valmiina. Kaikki valmiina. Ja sitten sitä taas mentiin. Päätin, jälleen kerran että rauhassa, mutta se on ilmeisesti mahdotonta. Aina jalat menee alkuun liian kovaa, kunnes ne löytää sen turvallisen tasaisen vauhdin. Pakko luottaa siihen. Sykevyön olin jättänyt autoon, ihan vaan nirhaumien minimoimiseksi. Niitä tulisi hikijuoksulla joka tapauksessa. Juomapullosta ei tarvinnut tällä kertaa huolehtia. Eka maraton, jolle lähdin ilman turvaa pullosta. Eka maraton, jolle lähdin ilman onnenlätkää (laminoitu lätkä, jossa ajat 3.55 maratonille.. tahti ja väliaikoja). Tässä ei käy hyvin. Höpö höpö, älä ole taikauskoinen. Et oo ennenkään ollut. Neljäs maratoni ja helle.. tänään kuluu taatusti ekan kerran aikaa yli neljä tuntia. Nyt lopeta hösöttäminen ja juokse nainen. Suurinpiirtein tuollasta vuoropuhelua kävin itseni kanssa. Lopulta parin kilsan jälkeen mieli rauhoittui, juoksuaskel tasaantui ja rytmi löytyi. Ehkä se oli vielä himpun liian vauhdikas sää ja kunto huomioiden, mutta rohkeesti päätin mennä näin. Jos tänää katkeaa niin sitten katkeaa. 

Annika paineli omille menoilleen aika nopsaan ja jatossun kanssa alettiin juosta samaa tahtia aika alkumatkasta. Jessica putos jossakin kohtaa kauemmas. Keskityin tällä kertaa puhtaasti omaan juoksuun ja menin oman fiiliksen mukaan. Jaanan kanssa juteltiin ja kilometrejä kertyi kivaa vauhtia. Juoksu oli vaivatonta. Join jokaisella pisteellä vettä, kaadoin muutaman mukin vettä niskaan ja nappasin pari sientä mukaan. Huoltopisteiden jälkeen oli aina hetken uudelleen syntynyt olo. Maisemat toi mieleen muistoja niiltä ajoilta kun asuin Hämeenlinnassa. Vanhoja lenkkimaastoja, tuttuja terasseja, entisiä työpaikkoja. Muistan miten kipee vuosi se oli, olla pois kotoa. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin ajattelen, että se oli vahvistava vuosi. Ilman sitä olisin toisenlainen. Ilman sitä Hämeenlinna ei olis miun entinen kotikaupunki. Ilman sitä ei olisi nyt niitä muistoja joita läpi kävin juoksun aikana. Monenlaisia tunteita ilosta ikävään kävin läpi matkan varrella. Positiivisia tunteita enimmäkseen. Toki välillä oli tiukkoja hetkiä ja piti laulaa kaikkia epäasiallisia lauluja omassa päässä.. tapa se on sekin selviytyä.

Helteestä huolimatta, hauskaa oli.

Olin jättänyt 11,5km:n paikkeille juomapisteelle omat urheilujuomapullon ja karkkia (vihreitä kuulia, snicersiä, suolatabletteja ja glukoosiatabletteja) ja sillä huoltopisteellä söin aina eväitä ja nappasin juomapullon mukaan. Jokaista kolmea kiekkaa varten oli varattu oma setti. tää systeemi toimi älyttömän hyvin. Ainut vaan, että syömisen jälkeen oli aina hirvee ähky ja vähän heikko happi sen takia hetken aikaa. Asiaa ei varsinaisesti helpottanut teollisuusalueen viemärinhaju.. kahdella vikalla kiekalla eto aika kovinkii. 

Jaana jäi jossain kohtaa taakse ja saavutin Pekkaa, joka oli juossut alkumatkasta porukoissa. Ihan mainio mies. Taas meni monta kilsaa huomaamatta. Pekka mietti välillä, että kohta katkee mutta vakuuttelin sille että etkä katkee. Myönti mies että juuret on Karjalassa. Totesin, että ilmankos ootkin niin sitkee. Välillä mietin, minkälaisia kaikkia jäätelöitä maistelen ens viikolla Venetsiassa. Mietin omia reippaita poikiani ja miestä. Mietin, millasenkohan ajan Jessica ja Annika on juosseet puolikkaalla. Kannustusjoukot oli ihan loistavat. Kaikki toimi kun unelma, paitsi miun jalat ei ihan kokoajan ja nenä alko jossain kohtaa mennä tukkoon. Kengissä oli vettä, kiitos huoltopisteillä lonaamisen. Loiske senkun kuulu kun pistin jalkaa toisen eteen. Kuvittelin minkä näköset miun varpaat on. Valkoset ja sellaset pehmeet.. jotka melkein irtoo. Ihan sama. Kunhan ei tuu lämpöhalvausta tai nestehukkaa. Ahveniston mäelle entiselle työpaikalle en menis, se ois varma.

Ahveniston mäen sijaan kiipesin palkintopallille, omin jaloin :)

Viimeselle kierrokselle lähtiessä olin varma. Enää en katkee. Oon niin hyvin selvinnyt, että selviin viimisestäkin kiekasta. Pekka tippu jossain kohtaa matkasta ja mie jatkoin loppumatkan yksin. Selkiä alko tulla vastaan viimesellä kympillä vaikka omaa vauhtia en juurikaan kyennyt kiristämään. Viimesellä kiekalla Parolantien suoralla näin pinkin selän joka oli mennyt miun ohi aika päivää sitten. Oi, tuonko saisin kiinni ni oisin onnellinen. Liian pitkä matka, ei mahiksia. Antaa olla. Nyt vaan näin eteenpäin niin hyvä tulee. Kannustusta! Taputusta! Huutoja! Iho meni ihan kananlihalle. WAU! Ootte mahtavia. Käännös vikalle pätkälle ja pinkki selkä lähestyy. Nyt jos ei koskaan. Ohi on mentävä, vaikkei sillä oikeesti ookkaan mitään merkitystä. Just ennen stadionille kääntymistä menin ohi ja tempasin irti mita naisesta lähti. Ei se paljon ollu se, mutta hienolta se tuntu. Niin hienolta. WAU! Maaliin ajassa 3.55.59 ja naisten yleisen sarjan pronssi. MIE! WAU! En ois ikinä uskonut, että miulla on mahiksia palkintopallille. Ja jos jostain pystin mukaani halusin, niin mistä muualta kun vanhasta kotikaupungista.

Ihan mieletön reissu. Ihan mielettömiä ihmisiä! Kiitos ja WAU!

Tukholman Maraton 2014 - miun kolmas maraton

Olin odottanut toukokuun viimeistä viikonloppua paljon. En pelkästään siksi, että sillon oli Tukholman maraton vaan myös monesta muusta syystä. Yhteinen reissu miehen kanssa, kesä ja loma sekä lähestyvä opintovapaa. Kulunut vuosi oli ollut melko rankka. Rankempi, kun viime keväänä kutsukirjeen kouluun saatuani ymmärsinkään. Ja ei, se vuosi ei ollut vielä ohi. Vielä oli puristettavaa, paljon. Ennen kuin todistus olisi kädessä.

Tankkausta Tukholmaan.

Jouduin edellisenä keväänä, itkun kanssa, tekemään päätöksen siitä että juoksujen osalta kaiken vähänkään "tavoitteellisen" voi unohtaa. Se oli tiukka paikka, vaikka ymmärsin toki sen että halutessaan yhtä on usein luovuttava toisesta. Olin ilmoituksen saatuani justiinsa parhaillaan treenailemassa innolla HCM:lle. Monen lenkin ja monen pohdinnan jälkeen tajusin, että juosta voi myös niin että ei tarvitse olla aina suuria tavoitteita. Mitä ne sitten kenenkin mittapuussa ovat. Teki silti välillä tiukkaa, kun ei ollut aikaa kaikkeen mitä olisi halunnut. Olin kyllä huomannut, että en ollut yksin asian kanssa. Vuosi oli ollut tiukka ja juoksu on kyllä omalta osaltaan pitänyt huolen siitä, että olin pysynyt järjissäni. 

Edellisenä vuonna Tukholman maratonia ja tuttujen juoksuja ihan fiiliksissä kotona seuratessani haaveilin, että olispas hienoa olla itse paikalla seuraavana vuonna. Ja usein haaveet toteutuu, kun niiden eteen tekee vähän järjestelyjä :) 

Pitkän intron jälkeen siis itse asiaan. Perjantaina startattiin hyvissä ajoissa kohti pääkaupunkia. Miuta ei taaskaan kovin paljon jännittänyt missään vaiheessa. Nautiskelin vaan alkaneen kesäloman mukanaan tuomasta fiiliksestä, yhteisestä reissusta miehen kanssa ja muutenkin loistavasta seurasta. Mitään tiukkaa aikatavoitetta ei ollut, mutta ajatuksena oli että neljän tunnin tuntumassa menisin. Haaveena oli juosta yhdessä ystäväni kanssa koko matka, yhdessä. Viime vuonna ekalla maratonilla ajatus juosta yhdessä maaliin alle neljän tunnin, käsi kädessä, ei toteutunut kaverin vatsaongelmien vuoksi. Nyt oli tilaisuus paikata se haaveiden kaatuminen.

Yhdentoista tunnin yöunien ja laivan loistavan aamupalan jälkeen olo oli innostunut, mutta rauhallinen. Koin etten edes jännittänyt tulevaa koitosta, mutta jälkeen päin kyllä tajusin että kyllä miuta kuitenkin jännitti. Normaalisti puhelias mie olenkin tilanteissa, joissa jännittää, kohtalaisen rauhallinen. Missään muussa tilanteessa, jossa jännitän en reagoi näin. Vaan enemmänkin säädän ja kohellan. Kai mie vaivun johonkin suggestioon ennen maratonia ja oon yksin jossain hiljasessa kopperossa. Tai sitten se on miun tapa keskittyä. En tiedä, mutta haluan tutustua lisää tähän puoleen itsessäni. Rauhalliseen ja seesteiseen Jenniin. Ennalta miulle melko vieraaseen.

Saavuttiin expoalueelle hyvissä ajoin. Mustia pilviä kerääntyi kaupungin ylle ja hiukan ennen starttia alkoi sataa. Mietin, onko uhkarohkeeta lähteä topissa. Mitä jos tulee kylmä? Päätin, että sitten pitää vaan juosta kovempaa. Puin sadetakin päälle ja starttiin asti pidin sitä päällä. Toistoa Helsingistä. Otin tuttuun tapaani oman juomapullonimukaan, siinä oli sopiva sekotus (hyvin mieto) Maximia ja juomavyöhön olin pakannut evästä matkaan (powerbarin energiakarkkeja, glukoosipastilleja, suolatabletteja sekä yhden geisha-patukan). Miehen reppuun jäi vielä toinen pullo Maximia, jos sattuisi niin sopivasti että juoksun aikana nähtäisiin, niin sovittiin että nappaan sitten toisen pullon matkaan. Oltiin alustavasti sovittu, että miehet tulevat n. 15km kohdille kannustamaan. Sitten vielä pusut ja kohti omaa. Satoi vettä ja ihmisiä oli puiden alla suojassa. Oltiin karsinassa niihin aikoihin, kun eka lähtöryhmä starttasi liikkeelle. Fiilis oli hyvä ja oma startti tuli jotenkin yhtäkkiä. Pyssy vaan pamahti ja sitten mentiin. Jänikset oli hyvin erikoisella tavalla sijoittuneet lähtöön ja koko niiden toiminta oli hiukan erikoista. Onneksi ei ollut mitään aikomusta mennä niiden mukana vaan ihan omaan tahtiin. Lähdettiin liikkeelle ihan reippaasti. Vähän liian reippaasti, kuten tähänkin asti. Ääneen sitä puhuttiin, että nyt pitää rauhotella mutta jalat vaan meni. Tiesin jo ennestään, että viiden kilsan paikkeilla jalat rauhottuu ja tasanen tahti löytyy. Vakionopeudensäädin napsahtaa päälle. Luotin siihen ja niin sitten kävikin. Juoksu oli mukavaa ja helppoa. Höpöteltiin ja välillä oltiin ihan hiljaa. Yleisö oli ihan mieletön ja bändit matkan varrella sai aina vipinää kinttuihin ja hymyn kasvoille. Mie tuttuun tapaani en ois huomannut kameramiehiä, mutta onneksi kaveri aina huikkas asiasta miulle. No, saatoin mie just parissa kuvassa räkiä kun katujätkä mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voi. Kun tultiin Västebron sillalle, olin jotenkin helpottunut. Ei se ollut ollenkaan niin paha kun olin ajatellut. Ei ainakaan ekalla kierroksella. 15km:n kohdalla näin mieheni ja pysähdyin vaihtamaan juomapulloa. Sain ihan älyttömästi virtaa siitä, että nähtiin. Juoksu oli 26km:iin asti silkkaa nautintoa. Sitten pohkeisiin tuli tuttu tunne parin viikon takaiselta HCR:lta. Ne olis voineet krampata hetkenä minä hyvänsä. Sellasta hetkeä ei onneksi tullut ja koitin olla ajattelematta asiaa. En sanonut sitä edes ääneen. Sovittiin, että tokalla kiekalla Västebron sillalle noustessa kävellään ja syödään suklaapatukat. Se oli yks eteenpäin kantava etappi. Ja niin myö sitten sillalla naposteltiin suklaata (ja se oli muuten ainut yli 6min/km ottanut kilsa) ja vähä hihiteltiin. Viimeselle kympille lähtiessä asennoiduin siihen, että juoksen enää töistä kotiin ja sitten oon maalissa. Ehkä noin 37 kilometrin kohdilla nähtiin miehiä taas ja ei voinut enää pysähtyä. Oli vaan pakko jatkaa eteenpäin. Ei ollut enää sitä helppouden tunnetta. Oli vähän sellanen olo, että lopusta saattaa tulla vaikea. Näin, että kaverilla oli vaikeeta. Mie juoksin pari askelta edellä ja vilkuilin kokoajan että on varmasti mukana. Siellä tuli, perässä. Yritin parhaani mukaan tsempata ja kannustaa ja uskoisin, että melko hyvin siinä onnistuin. Tunsin itteni kyllä aika kamalaksi ihmiseksi, kun näin että toisella on vaikeata mutta käskin vaan jatkamaan. 

Neljän kympin kohdilla kuulin takaa nyyhkytystä, en kyennyt enää muuhun kun totemaan: ”Ei mitään hätää, Jenni on tässä.” Sanoin, että ei oo enää kun kaks kilsaa maaliin ja sitte saa itkee niin kovaa kun haluaa ja vaikka oksentaa. Sen jälkeen sitte mentiinkiin, onneksi. Mie en itekkään enää ollut kovin varma oisinko löytäny mistään yhtään rohkasevaa sanaa. Omat jalat alko painamaan tonnin ja tuntu ettei viimeset kaks kilsaa lopu ikinä. Tuli äitiä vähän ikävä. Lopulta tajusin, että oikeella näkyvät muurit on stadionin muurit ja portti näkyi jo. Fiilis stadionille tullessa ja maalin näkeminen sai melkeen valot sammumaan. En tiiä mitä tapahtu tuolle miun kaks kilometriä aikasemmin itkua tihrustaneelle hullulle ystävälle. Hän päätti otti sellasen kirin loppuun, että en meinannut perässä pysyä. Hänpä huomasi sen ja ojensi käden taakse päin johon tartuin ja puristin kaiken mitä pökkelöistä irti lähti. Maaliviiva ylitty käsi kädessä aikaan 3.57.52. Kaverin aika sekunnin parempi, joten ihan täydelliseen suoritukseen ei pystynyt sentään. Ihan vitin hyvä fiilis! Eilen, tänään ja varmasti pitkin viikkoa.

Yhdessä maaliin.

Tapahtuma oli älyttömän upea, sää optimaalinen ja seura täydellistä. Itse juoksu oli vaativa, ei mitään läpihuuto lällätys vaan ihan oikeesti kyllä juostiin varmasti päivän kunnon mukainen, paras mahdollinen juoksu. Mitään en tekisi toisin. Laivalla törmäsin useampaan juoksututtuun ja illalla jorattiin korkkareissa, ihan aamuun asti ei kyennyt mutta ne ajat taitaa olla miun kohdalla ohi muutenkin. Kuin vain maratonin jälkeen. 

Skumppaa laivalla.