SSE Airtricity Dublin Marathon 2017

Reittiä..

Viime vuoden joulukuussa ilmoittauduin Dubliniin maratonille. Guinnessin vannoutuneena fanina on miulla ollut vuodesta 2008 asti haaveena päästä Guinnesin kotiin. Varasin hotellin hyvissä ajoin ja se osoittautuikin ihan loistavaksi. Voin suositella lämpimästi, Ashling hotellia. Oltiin varattu neljän hengen huone ystaväpariskunnan kanssa ja saatiin kyllä paljon enemmän kun osattiin odottaa. Kahden makuuhuoneen huoneisto, jossa ois ollut tilaa isommallekin porukalle. Ikkunasta avautui näkymä Liffey joelle sekä Guinnessin tehtaalle, joka oli isompi kun olin ajatellut.  

Syksy on ollut melko kaaoottinen. Pelkkä arjesta selviytyminen on kysynyt voimia ja välillä on menty aika äärirajoilla. Töissä on ollut paljon muutoksia - sen lisäksi lasten uuden koulun systeemit ja koulun aloitus on kysynyt hermoja ja vienyt ihan hitosti paukkuja. Välillä on ollut hermot suurinpiirtein riekaleina. Työ, perhe, omat, miehen ja lasten harrastukset. Koko tän kuluneen vuoden tapahtumien sisäistäminen ja hyväksyminenkin on ottanut osansa. Dubliniin ei ollut mitään ihmeitä tavoitteita - näin olin itselleni lupaillut. Kuitenkin juoksuindeksi oli nousussa, juoksu oli kevyttä ja pohjat hyvin tehty. Saatoin salaa ehkä kuitenkin virittellä toiveita vielä yhdelle onnistuneelle vedolle tälle vuodelle.

No. Toisin kävi. Viikko ennen h-hetkeä sukelluksen perusvälinetesti, että sain snorkkelisukellusohjaajan kortista viimeisen suorituksen räpiköityä.. parempi myöhään kun ei sillonkaan. Päivä ennen viimeistä päivää. Se vei henkistä kapasiteettia oikeastaan enemmän kun sitä edes oli. Sen lisäksi, että henkinen puoli meni tyhjiin, myös hengitystiet otti taas itteensä kun toista tuntia höräsin kemikaaleissa ja kasvualusta infektiolle oli valmis. Seuraavana päivänä töissä altistuminen pärskimiselle.. se oli sitten sitä myöten selvä. Keskiviikkoaamuna heräsin kurkkukipuun - en osannut edes yllättyä. Kaikki maailman keinot kehiin, mutta rää'än määrä on kai vakio. Kuumeeton virustauti ylähengitysteissä. Toivoa kuitenkin oli. Ainakin teoriassa.

Tuli loma ja perjantai. Räkä ei loppunut niistämällä. Lento Dubliniin. Korvat lukossa hain exposta vermeet, mutta olin melko varma etten starttaisi. Jamesonilla kurlailua, josko se auttaisi. Ehkä se vähän auttoikin. Dubliniin tutustumista ja lomailua. Guinnessin tehdaskierros. Hyvää ruokaa ja seuraa. Niistämistä ja nenäsuihketta. Nukuin maratonia edeltävänä yönä 10h unet. Kello oli tällä kertaa armollinen. Sitä siirrettiin tunti taaksepäin. Heräsin aamulla räkäisenä, mutta muuten hyvin voivana. Toivoin, että keuhkoista kuuluisi rahinaa. Yritin räkiä edes yhtä keltaista ysköstä, että olisi syy olla starttaamatta. Ei mitään. Söin aamupalan ja mietin mitä tekisin. Arvoin ja pohdin. En keksinyt yhtään tarpeeksi hyvää syytä olla starttaamatta. Ynnäilin monta euroa, lomapäivää ja treeniä tähän on uhrattu. Mietin, että mielummin paska juoksu kun ei ollenkaan. Vedin juoksukamppeet päälle ja virittelin geelit valmiiksi. Sitten vedin peiton vielä tunniksi korviin. Vielä ikinä en oo lähtenyt kohti lähtökarsinaa suoraan sängystä häntä koipien välissä. 

Tällä kertaa DNS oli hyvin lähellä. Toivon, että tätä lähemmäs sitä en tuu koskaan pääsemään. Tiesin, että DNF ei oo miun kohdalla todennäköisesti vaihtoehto, ellei oikeesti ois isoja pulmia.  Nenäliinapaketin kanssa ajattelin viettäväni reitillä aikaa n. 4h30min välillä kävellen ja niistäen. Ehkä viisikin tuntia siinä saattaisi mennä. Ihan sama. Siirryin lähtöalueellen lähelle ratikalla ja loppumatkan kävellen. Yksin ei tarvinnut matkaa taittaa ja starttialue löytyi helposti. Lähtökarsinaan ykköslähtöryhmään asettuminen tuntui vitsiltä ja numerolapun raiskaamiselta. No, näillä mentäisiin. 

Lähdin rauhassa liikkeelle ihan perältä. Ekat 5km etenin rauhassa kuulostellen ja koska homma tuntuikin käynnistyvän ihan mukavasti, aloin vähitellen vähän kiihdyttelemään. Sillalta bongasin Islannista tutun kannustuslakanan ja Maijun sekä Kimmon. Jatkoin hymyillen matkaa. Kymppi sujui mukavasti niistellen. Phoenix Parkin pitkillä suorilla hyvällä fiiliksellä saatoin unohtaa koko perkeleen flunssan. En tiiä oliko se hyvä vai huono juttu. Kuitenkin todellisuus otti pian nilkasta kiinni kun ylipukeutuneena pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa paidassa auringossa alkoi olla muitakin ongelmia kun vuotava nenä. Noin 14km kohdalla loppuivat jo nenäliinat, mutta hiha sai hoitaa sitä virkaa loppumatkan. Juoksu ei tuntunut kivalta eikä hyvältä. Ei yhtään siltä kun tavallisesti. Ei ollut hymy matkassa. Oli ihan paskaa ja koko homma oli ihan syvältä. Eka puolikas meni alle kahden tunnin (1.56). Siinä kohtaa jo tiesin, että toista puolikasta en edes yrittäis vetää samaa vauhtia vaan himmailisin. Ekankin puolikkaan olin tullut ihan liian kovaa. 

Tokan puolikkaan alussa huolestuin todella juoksun ilottomuudesta. Päätin jo, että tää olisi viidentoista ja viimeinen maraton. Ei näitä suu mutrussa oo tarkoitus mennä. Rämmin ja niistin. Hyvä ettei välillä menny itkuks. Keuhkot toimi kuitenkin, mihinkään ei myöskään koskenut joten eipä ollut tarpeeksi hyvää syytä jättää hommaa keskenkään. Juoksijoita meni ohi massoina. Joku mies kannusti englanniksi ja yritti juttusille. En ollut juttutuulella - se varmaan välittyi oikeinkin hyvin. Ekan kerran elämässä ootin, että saisin ottaa geelin. Varmaan siksi, että kun kaikki neljä geeliä olisi syöty ei olisi enää pitkä matka maaliin. Mutta myös siksi, että vihdoinkin on löytynyt geeli, joka menee yökkimättä alas ja pysyy mahassa. Sen lisäksi se myös maistuu hyvältä. 

Sitten. Kolmenkympin kohdalla tapahtui jotain. Yhtäkkiä alkoi hymyilyttää ja askel keventyä, loppua kohden suorastaan lentää ja ohittelin vaihteeksi hyytyneitä. Go Helen Go - oli lukenut naisen selässä, joka oli ohittanut miut oikealta ja aloittanut loppukirin ihan liian aikaisin. OIin tässä kohtaa melko varma, että tapaisin vielä Helenin selän. Perkele, muistin että kivaahan tää onkin. Olin niin helpottunut havainnosta ja juoksunautinnon paluusta, että hyvä ettei taas mennyt itkuksi. "Last six miles" - isompaa silmään ja vakionopeuden säädin päälle. 35km kohdilla oli "WALL"-kylttejä. Melko moni näytti törmänneen seinään. Miun seinä oli päättynyt ja annoin vaan mennä. Ohitin Helenin, joka oli törmännyt seinään ja hyvin monta muutakin, Viimeiset kolme kilsaa vauhti vaan kiihtyi ja maalissa sen aina viimeistään muistaa miksi tätä tekee. Ylitin maaliviivan hyvävoimaisena, enkä ois varmaan uskonut edeltäviä vaikeuksia ellen ois itse niitä kokenut. En oikein tiedä mitä tapahtui. Toista kertaa en puolikuntoisena starttaa, sen lupaan. Enkä voi suositella kyllä kenellekään muullekaan. Proud Finisher-teksti paidassa tuntui vähän ristiriitaiselta, koska kovin ylpeä en tästä teosta ole.

Mie luulen, että mentaalipuoli näytteli pääosaa tässä tarinassa. Lähtöryhmä 1 tuntui lähinnä numerolapun raiskaamiselta tuossa olotilassa. Sieltä kuitenkin starttasin, ihan hänniltä koska siirtyminen ois tuntunut vielä enemmän luovuttamiselta. Myös epävarmuus siitä uhkaako oma hölmöys omaa terveyttä varmasti vaikutti asiaan. Liikaa päällä ja hirvee hiki tuon epävarmuuden päälle, niin se oli siinä. Kun vähensin vaatetta, voimaannuin 😂 Henkisestikään en ollut ehkä valmis tälle matkalle, vaikka treenit kulkikin hyvin. Liian paljon samalle vuodelle. Täysmatka ehkä söi enemmän henkistä kapasiteettia, kun uskoinkaan. Ja ylipäätään kokonaiskuormitus on ollut liian kova koko vuoden: millään elämän osa-alueella ei oo päässyt hirveen helpolla viimeseen pariin vuoteen ja se alkaa kyllä pitkällä aikavälillä vaikuttamaan. Kolmenkympin kohdalla löytyi kuitenkin vähän vahingossa se kuuluisa perkele ja sisuaskin pohjaltakii löyty vielä jotain puristettavaa. Nyt lepään loppuvuoden! Seuraavan kerran numerolappu nähdään miun torsossa huhtikuussa Roomassa. Ei hetkeäkään aikaisemmin! Jos näette, hakekaa pois!

Vaikka periaattessa juoksu meni olosuhteisiin nähden ihan hyvin (loppuaika 4h2min39s) ja surkeampiakin aikoja on meikäläiseltä nähty, niin silti viikon ajan perässä kulki jonkinmoinen ketutus. Ehkä siksi, että kaiken piti olla hyvin ja eväät hyvään juoksuun oli taskussa. Positiivista tässä on tietysti se, että hölmöilystä huolimatta tauti ei pitkittynyt (ainakaan paljon) ja nöyryyttä ei kai voi oppia liikaa. Ei muuta kun kohti uusia maratoneja - ei tää siis viimeinen ollut. Kuitenkaan. Vielä on 12 minuuttia hampaankolossa ja sehän kaivetaan sieltä pois. Jonakin päivänä. Jossain.

Dublinista kaupunkina jäi hyvä fiilis ja Guinnessin kotimaassa se itsekin maistui vielä paremmalta. Maraton oli hyvin järjestetty tapahtuma: vesi tarjoiltiin pulloista ja olivat vielä sopivan pieniäkin. Maalissa sai pitkähihaisen teknisen paidan ja mitalikin oli ihan komea. Yksi pitkä reitti, sopivasti nousua ja laskua, pitkää suoraa baanaa, bändejä, hienoa kannustusta, laitakaupunkia ja ydinkeskustaa. Ei moitteen sanaa oo sanottavana. Voin lämpimästi suositella 👍