NUTS Karhunkierros 55km

"Olet voittaja jo laittaessasi tämän rintaan!"

Viime vuonna lokakuun alussa oli vuoden ehdottomasti järkyttävin viikonloppu. Vaarojen maraton. Ilman polku- ja mäkitreeniä sinne vaan. Oli niinkin järkyttävä reissu, että seuraavalla viikolla lähti ilmoittautuminen Karhunkierroksen 55km:lle. Itseasiassa jo Vaarojen jälkeisenä iltana selailin mökillä NUTS Karhunkierroksen sivuja. En tiedä miten ja miksi näin tapahtui - olin aidon hämmästynyt. Koska Vaarojen kivikossa tarpoessa vannoin, ettei enää ikinä. Kuten ilmeisen moni muukin. Mukaan Karhunkierrokselle lähti miun äiti ja sisko - viimeeksi kaksitoista vuotta sitten oltiin samalla porukalla Rukalla ja tää oli samalla nostalgiamatka Kuusamoon.

Hiljaset ja ei niin hiljaset

Viime vuoden kaiken paskan ja työuupumuksen (ja sitä seuranneen/siitä johtuneen tai mitä lie vanhan työtrauman aktivoitumisen ja myllerryksen) jälkeen voimaantuneena kohti uusia tuulia purjeet pullollaan menevänä en suonut juurikaan ajatuksia Karhunkierroksen ultramatkalle. Aikatavoitteita en luonnollisestikaan asettanut, vaikkakin tankkaussuunnitelman laatimiseksi oli jonkinlainen päässälasku suoritettava. Tärkeimpänä ajatuksena oli saada kiva kokemus, nauttia maisemista ja päästä maaliin. Vaikka olinhan toki paljon paremmin valmistautunut, kun Vaaroille: olin kevään aikana tehnyt jopa kaksi kertaa mäkivetoja *tirsk*

Rukatunturilla

Kuusamoon suunnattiin autolla aikaisin torstaiaamuna äidin ja siskon kanssa. Taitettiin matkaa rauhassa naurun säestyksellä - oli kivaa pitkästä aikaa ehtiä jutella kunnolla ja kiireettömästi. Oltiin sovittu, että vaihdellaan kuskia aina tarpeen tullen, mutta Saapilla matka taittui taas niin kätevästi että mie ajoinkin sitten lopulta koko matkan. Sovittiin, että mie sitten huilailen enemmän kotimatkalla jos juoksu ottaa koville. Matkalla pysähdyttiin myös moikkaamaan hiljaista kansaa - oli varsinainen hiljaisten ja ei niin hiljaisten tapaaminen.

Mökki, joka oli vuokrattu oli aivan ihana. Purettiin tavarat autosta ja suunnattiin heti kävellen Rukakeskukseen. Kovin hiljaista oli vielä torstai-iltana, mutta maalikaari oli jo pystyssä ja punainen matto savukoneineenkin viittä vaille viritettynä. Käytiin syömässä Rukahovin ravintolassa ja oli kyllä hyvää poronkäristystä. Moikkasin Aria ja Saria, jotka olivat myös tulossa juoksemaan, Ari 166km "perusmatkaa" ja Sari miun kanssa samalle 55km matkalle. Juoksutapahtumissa käymisen yksi parhaista puolista on aina tuttujen tapaaminen - tällä kerralla tapaamiset jäi kyllä niukoiksi kun metässä meni niin kauan aikaa. Yhtään poroa ei oltu vielä tässä kohtaa nähty ja sattumalta kuultiin kun viereisen pöydän juoksijan näköiset miehet keskustelivat nähneensä tunturin huipulla poroja. Jälkkärin jälkeen mahat täynnä suunnattiin Rukatunturille - sää oli aurinkoinen ja kirkas ja saatiin ihania kuvia. No, yhtään poroa ei kyllä nähty. Kurkkasin myös reitin loppusuoran - alamäkeä, kuten oli luvattukin. Sen enempää miun ei tarvitsisikaan tietää. Se, mitä alamäkeä ennen olisi selviäisi taatusti myöhemmin. Sen sijaan miun reittivalinnan ansiosta laskeuduttiin lopulta kaikkine käsilaukkuinemme ja poronkäristysähkyinemme mustaa rinnettä alas. Loppuilta löhöiltiin mökissä ja saunottiin.

Pikkuporo <3

Seuraavana aamuna miun herätessä miun aamuvirkummat lähisukulaiset oli jo yläällä. Äiti oli käynyt aamulenkillä ja nähnyt pari poroa läheisellä aukealla. Porobongari siskoni oli jo täydessä tohinassa menossa ja käytiin sitten porukalla heti aamupalan jälkeen kävelemässä ja nähtiinkin kaksi poroa ihan läheltä. Oli kyllä jännää ja niin näytti olevan poroistakin. Perjantaille oli buukattu koskenlaskuretki Kitkajoelle, jonne lähti mukaan myös miun hulluttelukaveri Kirsi - minimimäärä veneeseen oli neljä henkilöä ja retkeä varatessani muistin, että Kirsi on myös lähdössä samalle matkalle. Kysäsin sitten iltana eräänä kymmenen aikaan Kirsiltä lähtisikö samaan veneeseen - joihinkin ihmisiin vaan voi luottaa kaikissa hullutteluissa. Kahdessa minuutissa sain vastauksen: Mukana! Ennen laskua käytiin kannustamassa viikonlopun kovakuntoisimmat (ja myös hulluimmat, sori vaan) tyypit 166km taipaleelle. Ari, Suvi ja Tommi tutuista lähtivät liikkeelle hymyssä suin - oma silmäkulma kastui väkisin ja vaikka kyseessä on täysin pimee juttu, niin tunsin suurta kunnioitusta jokaista miestä ja naista kohtaan, jotka aloittivat pitkän urakan Hautajärvelle ja takaisin. En voi väittää, ettenkö vähän alkanut haaveilla voisiko itsekin olla tuossa hullussa porukassa - vai löytyisikö oma raja jo seuraavana päivänä 55km matkalla. Ajatus onneks katos tässä kohtaa ihan yhtä nopeasti kun tulikin.

Lettitytöt lähdössä koskenlaskuun.

Käytiin mökillä syömässä vähän ja haettiin Kirsi kyytiin. Kovin kaukaa ei tarvinnut Kirsiä etsiä, koska heillä olikin mökki ihan meidän naapurissa. Suunnattiin kohti kosken kuohuja. Täytyy sanoa, että vähäsen kyllä jännitti mihin ollaan menossa - Villi reitti K-18 alkoi yhtäkkiä kuulostaa vähän liian jännältä. Mie en ollut kyllä se, kuka jännitti eniten ja ehkä seuralaisista sain jännitystartunnan. Stella Polarin Adventuresin toimistolle saavuttessa jännitys kuitenkin hälveni, kun alettiin pukea jäätävän kokoisia sadeasuja päälle - jotka siskoni nimesi "Tiedän mitä teit viime kesänä"- puvuiksi. Villasukat jalkaan, kypärät päähän ja melat käteen. Pian jo saatiinkin koulutusta kumiveneessä - miulle ja Kirsille valikoitui jostain syystä eturivin paikat, mutta eipä meillä tainnut olla mitään sitä vastaan - tahtimeloihin veneen hulluimmat tyypit, niin sitä saa mitä tilaa. Jalka lukkoon kumivenen reunan väliin, takapuoli veneen reunalle ja opettelemaan. Ei se niin vaikeaa ollutkaan kun olin ajatellut. Käytiin vielä turvallisuusasioita läpi ja ohjeita siitä j"os putoa veneestä"- kohdassa mietin, että jos jonkun täytyy pudota niin mie voin olla se joka putoaa. 

Kohti ekaa koskea. Kiitos kuvasta sillalla kuvannut nainen :)

Sitten ei muuta kun kapteeni Markon ohjeita kuunnellen kohti ekaa Niskakosken laskua - melaa heilutellessa ei kyllä voinut tehdä muuta kun keskittyä ihan satasella siihen mitä kapteeni käskee ja toimia kuten hän sanoo. Voi vitsi, että oli siistiä - adrenaliinitaso pomppas kyllä jo tässä kohtaa aika tappiin. Sitten seurasikin pidempi melontapätkä kohti seuraavaa koskea, Myllykoskea. Ihmisiä oli kerääntynyt kosken vieressä olevan myllyn viereen ja päästiinkin kohti Myllykosken kuohuja yleisön seuratessa. Myllykoski tarjosikin jo ihan kunnon roiskeita. Myllykosken alajuoksulla tehtiin vähän tekniikkakikkailua, joissa Kirsi osoitti suorastaan synnynnäisiä lahjoja. Sitten melottiin taas kohti Aallokkokoskea - Kapteeni Marko lupasi, että se on parasta mitä rahalla saa. Ja ei kyllä yhtään liioitellut, ehdottomasti päivän huikein koski - pitkä ja nimensä mukaisesti aallokkoinen. Spontaanisti siinä tahtimelaa heilutellessa lähti jukeboxi käyntiin ja mikki merihädässä raikas kilpaa kosken kohinan kanssa. Ei myö kyllä missään hädässä oltu, mutta hihulihei sopi tilanteeseen. Aallokkokosken jälkeen mie olin alushousuja myöten märkä, mutta ei paljon menoa haitannut. Jyrävää lähestyttäessä noustaisiin veneestä pois, vene pudotettaisiin siitä tyhjänä alas ja myö kivuttiin sillä aikaa tyylikkäissä sadeasuissa rantaa pitkin. 166km taivaltajat menivät samaa reittiä ja sattui hirmu hyvä tuuri - Juuri kun noustiin rannasta rappuset ylös Tommi kirmasi reitille - ei mitään hajua pystyikö tunnistamaan miuta valeasussa, mutta ei se estänyt yhtään kannustamasta. Halaamaankin ehti kesken taivalluksen. Kun vene oli ongittu Jyrävän kuohuista, matka jatkui kohti Heinäkoskea - tässä kohtaa reissua taisi Kirsikin kastua ihan kunnolla. Vitsi miten hauskaa oli. Rannasta kivuttiin vielä reilut 200 rappusta ylös dronen suristessa mein yläpuolella ko iso itikka. Takaisin toimistolle meidät kuskattiin autolla. Automatkalla näin polkuja, joita seuraavana päivänä kirmattaisiin. 

Mein huikee porukka <3

Koskenlaskun jälkeen mentiin mökille syömään ja iski ihan hirvee väsy. Olin kuitenkin päättänyt, että haen vielä kisakeskuksesta materiaalin ettei aamulla tarvii enää säätää mitään ylimäärästä - reissu olikin nopee, koska kaikki toimi enemmän kun moitteettomasti. Näin Sannaa, joka oli starttaamassa 83:lle seitsemältä aamulla. Vaihdettii nopsaan kuulumiset ja halitsempit ja myö suunnattiin takaisin mökille. Ilta meni saunoessa, pitkän matkalaisten pallukoita seuraillessa ja lautapeliä pelaillessa. Ennen nukkumaan menoa kurkkasin vielä miten Suvilla ja muilla tutuilla menee. Mielessäni toivotin heille hyvää matkaa ja toivoin, että aamulla kun herään kaikkien pallukat on edistyneet reippaasti. Ari oli joutunut jättämään homman kesken jo tässä vaiheessa, harmitti Arin puolesta. Yön nukuin kun tukki.

Kisa-aamu valkeni sateisena. Heti kun sain silmät auki, niin tsekkasin pallojen tilanteen. Söin aamupalaa ja oli jotenkin vähän liiankin kiireetön aamu - Kirsi laitteli viereisestä mökistä viestiä, että lähdenkö samaan kyytiin ja lupasin lähteä. Ja sitten tulikin kiire - kaikki oli ihan vaiheessa ja samaan aikaa, kun mie tungin evästä ja juomarakkoa reppuun kävi miun sisko letittämään miun hiuksia. Noin kymmenen vessareissun jälkeen laitoin repun selkään ja kirmasin Kirsin ja niitten mökille. Kuten Vaaroillakin, miun juomarakko hikoili (laitanko liian kylmää vettä?!) ja kasteli repun, mutta en paljoo jaksanut välittää. Kastuminen olisi kuitenkin edessä. Alkuperäiseen pukeutumissuunnitelmaan tein lisäyksen ja kahden pitkähihaisen teknisen paidan päälle vetäisin vielä juoksutakin ja laitoin kartan toiseen taskuun. Toinen tasku toimisi roskiksena metsässä. Suunnattiin porukalla kohti starttia ja kivuttiin bussiin, joka kuljetti meidät Oulangan leirikeskukseen. Ulkona sateli tasaiseen tahtiin. Saavuttiin perille tuntia ennen starttia ja ekat 45 minuttia vietinkin vessajonossa. Pariisin epäonnisen vessaepisodin jälkeen viisastuneena olin ottanut reippaasti paperia mukaan - ja onneksi, kun vihdoin pääsin vessaan ei siellä ollut paperia. Näköjään kaikki pitää oppia kantapään kautta. Vajaan vartin ehdin lämmittelemään sisällä - lastenleikkihuoneessa, jonne Kirsi mökkiseurueineen oli mennyt leikkimään :)

Siirryttiin porukassa pihalle starttiin suurinpiirtein siinä kohtaa kun pyssy pamahti (en kyllä tiiä pamahtiko edes). Starttia ei voi kehua mitenkään ripeäksi - hitaasti kävellen liikkeelle ja hyvin oli aikaa halailla karhujakin. Vähän nauratti, kun molemmat karhuksi pukeutuneet olivat miehiä ja joku mies huuteli, että missäs kaikki tyttökarhut on. Ens vuodelle selkee kehittämiskohde järjestäjälle :) Kirsin kanssa edettiin alkumatkasta ja tuttuun tapaamme pölistiin. Yhtäkkiä näin miun äidin ja siskon kannustamassa rappusten vieressä ja heti alkoi askel vetää eteenpäin. Pian päästiinkin jo hetkeksi vaihtamaan kävely hölkäksi, mutta aika hitaasti edettiin ensimmäiset pari kilsaa. Sitten kun päästiin juoksemaan, niin huomasin melko nopsaan että Kirsi on hävinnyt takaa. Pian näin Sarin ja juteltiin hetki, mutta sitten jalat vaan veti eteenpäin. Mietin, että toivottavasti alun kova vauhti ei kostautuisi jossain vaiheessa. Toisaalta, olin kuullut tutuilta ja isoilta pojilta, että alku oli helposti juostavaa pätkää ja ne oli ne missä miun piti juosta. Tekniset pätkät tulis olemaan taas haastavia ja ainut mihin niissä voisin keskittyä olisi pystyssä ja hengissä pysyminen. Sateen ansiosta juurakot oli liukkaita ja polut jo paikoitellen mutaisia. Juoksu kulki tasaisen kivasti ja rytmi löytyi hyvin nopsaan ja rytminvaihdokset piti pään virkeenä. Kymmenen kilsan kohdilla alkoi jo pissattaa ja mietin useamman kerran puskareissua. Jalat ei kuitenkaan suostuneet pysähtymään, joten annoin niiden viedä. Olin pukenut kahdet juoksutrikoot päällekkäin ja päällimmäiset valuivat kokoajan alaspäin, oispa kiva tietää monta kertaa nostin reissun aikana housuja. Otin geelin noin kerran tunnissa tahtiin, parissa kohtaa vähän tiuhempaan. Geelit upposivat hyvin ja tein niiden syömisen suhteen kyllä uuden ennätyksen. Sain kahdeksan kymmenestä geelistä alas - yhtään ei tökkinyt, eikä myöskään käynyt mahaan. Eli Pariisin maratonin vatsaongelmia ei voi laittaa High5-geelin piikkiin. Oliko järkevää lähteä testaamaan sitä Karhunkierrokselle.. No oli.

Puolimaratonin lähestyessä juoksin puuduttavassa letkassa - ihanko ois ollut ryhmäliikuntatunnilla. Välillä ärsytti suunnattomasti madella poluilla keskellä ei mitään ja kuitenkin porukkaa siellä oli enemmän kun Pontuksella asukkaita - itse pyrin antamaan tietä, jos kuulin että joku selvästi nopsempi oli tulossa takaa. Kaikki eivät valitettavasti niin ystävällisesti toimineet, joten ruuhkia oli ja välillä oli mahdotonta päästä ohi. Just kun vaivuin taas hetkelliseen ruuhkasynkkyyteen tultiin taukopaikalle, jossa bongasin yksinäisen paskahuussin, joka oli vapaa. Ei ristin sielua. Kirmasin suoraan huussiin ja jatkoin pian matkaa ilman pissahätää ja helvetillistä ryysistä - hetki yksinäisyydessä poiki lisää yksinäisyyttä. 21,1 km:n kohdilla kello näytti 2h56min. Sitten juostiinkin Kitkajoen reunaa ja hetkittäin viittä vaille joessa. Mietin edellisen päivän koskenlaskua ja hymyilin. Tovin päästä edessä häämötti jono - pitkä jono. Edessä olisi riippusillan ylitys, joka ruuhkautti taas hommaa. Käytin jonotusajan hyödyksi ja tankkailin geeliä ja söin kourallisen cashewpähkinöitä. Juttelin edessä jonottavan miehen kanssa, jonka pisin lenkki oli ollut tähän mennessä 20km. Juteltiin niitä näitä. Jonossa tuli kylmä ja vähän tylsä - söin vähän lisää pähkinöitä ja pompin paikallani. Lopulta tuli miun vuoro ylittää riippusilta - sen jälkeen otin jalat alle ja kiihdyttelin taas kevyen hien päälle. Metsässä märissä vaatteissa ei olisi varaa antaa kylmyyden iskeä päälle. Tiesin, että huoltopisteet olivat 30+ ja 40+ kilsan paikkeilla. Tarkemmin en niitä edes halunnut tietää, etten alkaisi niitä liiaksi odottaa. Ne tulisivat kun tulisivat. Välillä juoksin kovaa, hetkittäin pohdin että ehkä liian kovaa. Hölläsin aina kun muistin loppunousut, joihin pitäisi säästää voimia. Loppunousut ehtivät kasvaa miun päässä matkan aikana järjettömiksi pystysuoriksi seinämiksi, joista olin päättänyt selviytyä. Mutta niistä ei selviytyisi tyhjin jaloin. Tai ainakin selvityminen olisi tuskaa. Rauhassa ja järkevästi eteenpäin.

Jyräs ja Jyrävä, takana n. 30km.

Omissa ajatuksissani edetessä kuulin yhtäkkiä lähestyvän Jyrävän kohinan ja heti sen jälkeen kaksi tuttua ääntä. Miun äiti ja sisko!! Olivat lähteneet kiertämään Pientä Karhunkierrosta ja jääneet odottelemaan Siilastuvan kuistille josko näkisivät miut ja taashan myö tavattiin. Nopee vilkaisu kelloon kertoi, että tässä kohtaa oli takana n. 30km. Olo oli hyvä ja fiilis korkealla. Sitten nostin taas housuja ja jatkoin matkaa ja äiti ja sisko jatkoivat omaansa. Edessä oli rappusia - paljon rappusia, mutta ne ei tuntuneet kovinkaan pahoilta. Oikea akillesjänne oli kiristellyt jossain kohtaa, mutta huomaamatta vaiva oli hävinnyt. Vasemmassa nilkassa, jonka loukkasin muutama vuosi sitten lätkätreeneissä ja joka vielä Jukolassakin turposi alkoi hiukan muistuttelemaan itsestään. Sitten näin pari 166km taivaltajaa (joita spontaanisti muuten kaikkia matkan varrella tsemppasin) ja totesin, että teidät nähdesssä hävis just kaikki omat kolotukset. Osa taivalsi hymyillen - suurinta osaa joita matkalla näin ei enää hymyilyttänyt. Jotkut vaelsivat kun zombiet. Kenenkään en enää nähnyt juoksevan - ymmärrettävästä syystä. Samalla kun ihailin heitä, mietin että se on täysin järjetöntä. Samaan aikaan kun pohdin, että ei ehkä sentään mitään tuommoista, mietin että sauvat pitää kyllä hankkia ja harjoitella, että niistä pystyy samaan kaiken hyödyn paluumatkalla - jos sinne asti pääsee. Ihmismieli on ristiriitainen - mutta ehkä ihan hyvä, että en suoraan sano "ei ikinä". Silloin nimittäin jää se pieni mahdollisuus sille, ettei niin ikinä tapahdu.

Tankkaussuunnitelma kartalla.

Nautin matkasta, poluista, hetkistä yksin ilman ruuhkaa. Hetkittäin jopa muista ihmisistä metsässä. Katse on teknisillä osuuksilla pakko pitää varpaissa - samalla on kiva katsella millaisilla kengillä ihmiset juoksevat. Näen oranssit kivat kengät - seuraan niitä tovin ja oon ihan varma, että joku on lähtenyt nappiksilla metsään. Ei, niissä lukee Inov. Aika siistit - mietin. Nappikset häviävät mäen taa. Jään omien nastareideni kanssa kivikkoon rapisemaan. Koitan välillä ihailla maisemia, mutta heti meinaan lentää nurin. Parempi pitää vaan katse varpaissa. Matka jatkuu - välillä helpommassa maastossa ja välillä haastavammassa. Hetkittäin kävelen pieniä pätkiä. Pian nainen reitin varrella huutaa, että saavutte ihan juuri huoltoon. Kokeilen juomarakon tilanteen kädellä ja totean, että nestettä on vielä reippaasti. Nappaan satsuman ja pari suklaakeksiä ja painun takaisin pusikkoon. Satsuma on ehkä parasta mitä tuossa kohtaa voi toivoa. No, jos ois ollut colaa niin se ois kyllä kelvannut. Tai kahvi. Mutta koska niitä ei ole, on selvittävä ilman.

Välillä aattelin kylmää skumppaa.

Matkalta ensimmäisen ja toisen huollon välissä ei ole oikeastaan hirveesti mitään selkeitä muistikuvia. Ajantaju oli kadonnut. Hetkittäin tuli tunne, että pyörii samaa ympyrää - välillä noustiin kivikkoa ylös ja sitten mentiin alas. Sitten oli pitkospuita ja taas sama uudelleen. Yllätyksekseni osuudet, joissa juostiin hiekkatiellä olivatkin miusta tylsiä ja ankeita - olin tästä hiukan hämmentynyt. Myös kohdat joihin oli tuupattu kangas ja soraa olivat rasittavaa juostavaa. Tuli jotenkin juoksumatto mieleen siitä notkumisesta. Maraton tuli täyteen ja vilkaisu kelloon osoitti, että oon käyttänyt aikaa 6h18min. Tässä kohtaa juoksin jonossa ja totesin ääneen, että maraton tuli täyteen. Kukaan ei vastannut mitään. Muutenkin polulla alkoi olla aika hiljaista eikä kyllä ohittelijoitakaan ihan hirveästi enää ollut. Vaikutti siltä, että suurimmalta osalta oli enimmät menohalut jo juostu jaloista pois. Parhaimmat jutut oli jo kerrottu. Välillä näkyi nitkahtaneita, joita joku oli pysähtynyt jo auttamaan. Puihin nojailevia kramppailevien jalkojen kanssa, joille tarjosin suolaa. Aika vähän kuitenkin näkyi suhteessa asfalttimaratoneihin. Muistin taas loppunousut ja vähän himmailin. 

Saavuin toiseen huoltoon, nappasin taas satsuman ja pari suklaakeksiä sekä pari karseen makuista sipsintapaista. Sitten suuntasin taas metsään - kolmen litran rakko täyteen tuupattuna riittäisi näköjään 83km matkallekin, jollei olisi helle. Nimittäin yli puolet tuntui olevan vielä jäljellä. Mies polun laidassa tsemppasi ja teki galluppia mikä huoltopisteen tarjoiluista oli parasta. Annoin äänen satsumalle, oli kuulemma TOP 3:ssa. Jatkoin reippailua. Tiesin, että pian alkaisi helvetti, joka ei ihan äkkiä loppuisi. Haastavimmat kilsat edessä ja kuitenkin jo pian 50km mittarissa. Suhtauduin loppumatkaan nöyrästi, mutten nöyristellen. Hölmöilemällä jalat sais hyvinkin nopeesti tyhjiksi ja niissä mäissä ei auttaisi taikasanatkaan enää saamaan reisiin happea, jos se kerran pääsisi loppumaan. Otin geelin ja päätin kohtalon antaa arpoa repun sivutaskusta ylläripussin. Siellä oli pähkinöitä, kreikkalaista nougatia, kirpeitä irtokarkkeja, lisää pähkinöitä ja sen semmosta. Kohtalo arpoi miulle irtokarkkeja noin viisitoista kappaletta. Ette usko, miten naama messingillä pistelin niitä naamaan ja hilluin vissiin sokerihumalassa eteenpäin. Niille jotka ei tiedä, niin tiedoksi etten oo syönyt 1v ja 5kk karkkia - paitsi, jos ne on olleet kakun päällä koristeena. Jatkossa syön karkkia vain, jos ne on kakun päällä koristeena. Tai sillon, jos oon ultramaratonilla metässä. Eli kaiketi pakko lähteä uudelleenkin.

Ja tätäkii..

Karkit ehti parahiksi nostaa verensokerin kohti Valtavaaraa ja sen yli, ja suorastaan hinguin päästä eteenpäin. Pohdin, että ellei isompia yllätyksiä loppumatkasta tulisi, olisi ehkä mahdollista alittaa 10h aika reilustikin. Seuraavan reilun tunnin kiipesin rinnettä ylös, juoksin vaaran huipulla ja laskeuduin rinnettä alas. Onneksi nousut ja laskut ei olleet ihan yhtä jyrkkiä, kun millaisiksi olin ne mielessäni kasvattanut - lopulta ne ei sitten olleetkaan niin pahat kun olin ajatellut. Loppumatkasta sain seuraa yhdestä miehestä ja kahdesta joensuuta puhuvasta naisesta, jotka olivat olleet Karhunkierroksella ennenkin. Jossain kohtaa ymmärsin, että alkaa nousu Rukatunturille - miuta hymyilytti, vaikka tiesinkin, että on olemassa riski että hymy muuttuu vielä itkuksi. Mutta ei se muuttunut - painoin eteenpäin ja jokainen askel vei miuta lähemmäs maalia. Tuli hetkeksi samanlainen olo kun Jukolassa maalin häämöttäessä - En mie haluu, että tää loppuu vielä. Nousun jälkeen vielä rappuset. Totesin miun edessä askeltavalle miehelle, että oon kyllä tosi pettynyt jos nää on viimeiset rappuset - mies totesi naurahtaen, että hän ei halua nähdä yhtään rappusta viikkoon. Ne oli viimeset rappuset. Jäljellä oli enää viimeinen pitkä alamäki kohti maalia. Kiihdytin vauhtia ja nyt uskalsin vaihtaa vitosta silmään. Maalin häämöttäessä melkein nauratti ääneen - ja kun tulin lähemmäs ja kuulin miun äidin ja siskon huudot nauratti. Kaksi ihmistä saa halutessaan aikaan melkoisen älämölön. Maaliin tullessa ei ollut yhtään semmosta oloa kun Vaaroilla - toki reittikin on (ainakin miusta) vaativampi, mutta oon myös henkisesti paremmassa hapessa kun silloin olin. Se ihan varmasti vaikuttaa. Maalissa sain käteeni alkoholittoman Karhun ja kaulaan mitalin. Ja aika oli jotain sellasta, mistä en ollut uskaltanut edes haaveilla. Alle kympin sijaan alle ysin - 8h57min21s.

Kuva: One Vision/ Saastamoinen

Kylmä tuli melko nopsaan ja suunnattiin kaupan kautta mökille. Kaupasta oli pakko saada heti jäätelöä ja kaljaa. Mökille päästyäni ja märät vaatteet riisuttuani iski semmonen horkka, että piti ihan tovi lämmitellä ensin kuumassa suihkussa ja sitten vielä haaleessa saunassa. Mutta syömisen ja saunan jälkeen hellitti. Olihan kivaa - nyt sitten pohdinnassa on, että missähän niitä irtokarkkeja seuraavaksi sitten söis. Tällä erää vaihtoehtona ensi kesälle joko Karhunkierroksen 83km tai sitten aika mielenkiintoiselta vaikuttas myös keskiyöllä starttaava Pallas-Ylläs 105km. Saa nähdä mistä sitä itsensä löytää.

Oops, I Did It Again :)

Ihan huikee pidennetty viikonloppu kaikkiaan - kiitos miun elämän tärkeimmille naisille tästä viikonlopusta ja kaikista kokemuksista. Naurettiin paljon - eikä itketty yhtään. 
Se on miulle aika paljon.

Myö <3