Finntriathlon Joroinen 2019

Osallistuin Joroisten kisaan ensimmäisen kerran vuonna 2015 joukkuekisassa. En ollut sillon vielä koskaan startannut yksin millekään matkalle triathlonissa ja reissun tarkoituksena oli lähteä ihmettelemään ja hakemaan vähän triathlonkuumetta yhdessä kavereiden kanssa. Karjalan Kisulit lähti siis Joroisiin, mie olin ekana vuonna juoksuosuudella. Muistan, että olin kun pikkutyttö karkkikaupassa kun katselin toinen toistaan hienompia pyöriä ja kovempi kuntoisia urheiloijoita. Muistan miten silmäkulma kastui aamulla Valvatuksen rannassa, kun miun paras ystävä lähti uimaan huikean pitkää uintia ja 90km pyöräilykin pyörrytti. Omaa vuoroa odotellessa ehti hyvin ihailemaan muiden huikeaa menoa. Muistan vieläkin sen kunnioituksen, jota tunsin omalla juoksuosuudella yksilökilpailijoita kohtaan ja mietin, että miten ne pystyy.  Ja myös miten upeeta ois, jos joskus itse pystyisi samanlaiseen vetoon.

Päivän tavoite: mennä omin jaloin tästä :)

Vuodenvaihteessa mie ilmoittauduin Joroisten puolimatkan SM-kisaan yksilökisaan. Vaikka puolimatkoja oli takana kolme, niin jostain syystä tää ilmoittautuminen jännitti enemmän kun mikään aikaisemmista. En lähtisikään Joroisissa matkaan joukkueen kanssa, vaan yksin. Joku ihmeellinen haikeus iski - oltiin Lauran kanssa oltu yhdessä, nyt menisin yksin. Päätin myös, että tän kesän meen yhden triathlon kisan-taktiikalla ja kokeilen miten semmonen miulle sopii. Fyysisesti palaudun kyllä kisoista nopsaan, mutta viime syksyisen uupumisen jäljiltä henkinen suorituskyky ei ollut miun tuntemusten mukaan vielä ihan entisellään. Koska liikunnan merkitys miun elämässä on hyvinvoinnin lisääminen en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että pää ei ehtisi palautua kisojen välillä. Koska jos niin kävisi, lisääntyisi hyvinvoinnin sijaan pahoinvointi. Erilaisia ärsykkeitä pää kesti kyllä paremmin - juoksuun valmistautuminen on nykyään melkein arkipäivää ja lenkkareiden mukaan pakkaaminen on helppoa. Ulkomaan maratoneillekin voi lähteä jo pelkillä käsimatkatavaroilla. Oon joskus vitsaillut, että aina pitää olla varatankissa sen verran että jos huomenna huvittaakin juosta maraton, niin energiat riittää siihen. CrossFit-kisojen kokeilu oli sekin huippukiva juttu, johon ei sen ihmeemmin tarvinnut valmistautua. Triathlon-kisa vaatii valmistautumisen osalta monenlaista. Pelkästään logistiikan suunnittelu vaatii pohdintaa. Saati sitten kaikkien varusteiden kasaaminen ja etenkin niiden toimivuuden varmistaminen. Ja tietysti myös kolmeen pitkähköön lajiin valmistautuminen on oma juttunsa. Kun kesässä on vain yksi kisa on kai sanomattakin selvää, että kaiken haluaa tehdä valmistautumisessa mahdollisimman hyvin.

Kaikki valmiina.

Kesäkuun alusta CrossFit jäi kesätauolle. Olin varautunut henkisesti raastavaan viikkoon vierotusoireiden kanssa kamppaillessa. Yllättäen solahtaminen kestävyyslajien maailmaan tapahtuikin helposti ja se oli jopa vähän hämmentävää. Henkinen pohjatyö tauon kanssa oli ilmeisen onnistuneesti tehty ja nälkä triathlonin pariin iso. Talvella uusittu märkkäri odotteli kaapissa, orhi hirnahteli jo varastossa ja juoksu oli jo pitkin kevättä kulkenut kevyemmin kun aikoihin. Pari alimatkojen starttia, kuten olin suunnitellutkin (5km ja 10km) - ihan vaan, että saan kovempia treenejä tehtyä ja samalla nähtyä juoksututtuja. Tein joitakin pitkiä lenkkejä ja panostin yhdistelmätreeneihin, kerrankin. Treenimäärät pysyivät kuitenkin melko maltillisina ja se hiukan huolestutti. Olin kuvitellut ehtiväni treenaamaan enemmän, mutta perhe-elämässä joutuu usein luopumaan omista suunnitelmistaan. Useana päivänä vaihdoin pitkän pyörälenkin perheen kanssa puuhasteluun - enkä kadu kyllä hetkeäkään. Yhden 100+km lenkin tein pyörällä ja jo lenkin alkuvaiheilla tapahtui jotain ennen kuulumatonta - ketjut putosivat ja vaihteet tuntuivat jotenkin oudoilta. Matka taittui kuitenkin muuten mukavasti, joten en huolestunut. Puolessa välissä lenkkiä vaihteiden tilanne oli jo hiukan haastavampi ja pyrin ajamaan mahdollisimman paljon samalla vaihteella. Mietin, että onneksi nyt eikä kisassa. Käytin pyörän huollossa se enempää asiasta ressaamatta. Kävin myös vihdoin testaamassa Muukossa 10km tempoajoa ja olihan taas jotain ihan uutta ja ihmeellistä - karseeta ja ihanaa samaan aikaan. Pyörä liikahtikin kovempaa, kun olin ikinä ajatellut. Uinti alkoi kulkea treeni treeniltä paremmin - uusi puku on ihan huippu ja etenkin käsien liikkuvuus on uuden puvun myötä parantunut huomattavasti eikä uusi puku kiristä hartioista. Yhdistelmätreeneissä yritin "polkea jalat" alta ja tavoittelin tuskaista juoksua, mutten kertaakaan onnistunut siinä. Aina juoksu kulki ilman jalkojen tukkeutumista - vaikutti aika hyvältä.

Jostain syystä epävarmuus hiipi kuitenkin Pontukselle ja yritti painaa hartioita kasaan. Kesälomareissulta kevyen treeniviikon jälkeen palattuani epävarmuus kasvoi selaisiin mittoihin, että ensimmäisen kerran ikinä pohdin etten lähde kisaan. Myyn paikan. Hetken taisin olla ihan tosissani. Moneen kisaan startanneena tiesin kyllä, että tunne siitä että ei ole valmis on hyvinkin tavallinen reilua viikkoa ennen kisaa. Siitä ei pitäisi olla huolissaan, mutta olin kuitenkin vähän. Periaatteessa mitään ei ole enää tehtävissä kunnon puoleen, mutta kaiken voi sössiä. Epävarmuuden pahimpana hetkenä vaihteet levisi. Taas. Itku kirveli silmissä, mutta taistelin epätoivoa vastaan. Sillon kun hommat leviää, tarvitaan jotain vaaleanpunaista. Tai paljon vaaleanpunaista - nyt ne toteutui avaimenperän, hiuslenkkien ja kynsilakan (sävy: candy floss = hattara) muodossa. Lisäksi ympärillä on onneksi myös niitä ihmisiä, jotka osaa valaa toivoa silloin kun itse on luovuttamassa. Ja pyörähuolto, joka toimii 24/7. Sekä seurakavereita, joiden kanssa voi tehdä ihan huippuja viimeistelytreenejä. Näiden edellä mainittujen seikkojen ja oman pohdinnan lopputulemana olikin yhtäkkiä ehjä pyörä, kohtalaisen eheä pää ja nousujohteinen kisafiilis. Ois ollut helppo jäädä vellomaan negatiivisten sattumusten aiheuttaman tuskan kanssa, mutta valitsin vaaleanpunaisen selviytymiskeinon. Ja se toimi.

Kisaviikko valmistautumisineen hujahti nopsaan. Tällä kertaa kumpikin lapsista pysyi terveenä, eikä uhkatekijöitä kisa-aamun kurkkukivulle ollut näköpiirissä. Koko vuoden enemmän tai vähemmän kiukutellut vatsa oli säyseä. Nukuin, söin ja venyttelin. Luin, kuuntelin äänikirjoja ja vietin aikaa perheen kanssa. Keskiviikkona kävin hieronnassa ja sain pari kiristävää kohtaa auki. Tuomakselle suuret kiitokset hätäapuajasta! Keskiviikkoiltana olin jo pakannut suurimman osan tavaroista ja perjantaina aamusta laitoin loput kamppeet kasaan. Mie, pyörä ja lätkäkassi oltiin valmiina ja munaleivät pakattuina. Matka Rantasalmen kautta Joroisille hujahti nopsaan seurakavereiden kanssa höpötellessä. Käytiin kisainfossa ja ilmoittautumassa. Sen jälkeen suunnattiin Jari-Pekkaan pizzalle ja pizzaa odotellessa katselin Karjalan Kovimman live-lähetystä Imatralta. Muutama muukin oli pizzaa vaille ja siinähän se ilta hujahtikin.

Illalla hotellilla tatuoinnit käteen ja kaikki aamua varten valmiiksi. Ulkona sateli, mutta lupaili selkenevää seuraavalle aamulle. Miulla oli levoton ja innokas mieli - ois tehnyt mieli kirmailla pitkin peltoja, kävellä käsillä ja kiipeillä seinille. Selvästi keventely oli riittävää - päivääkään en ois enää kestänyt. Illalla silmät ei meinanneet mennä kiinni, mutta kun pakotin ne umpeen niin nukahdin heti. Aamulla valmistelut sujuivat jouhevasti ja pian aamupuuron jälkeen oltiinkin jo matkalla Jorosiin. Vietiin porukassa vaihtopussit paikoilleen ja suunnattiin pyörillä Valvatukselle. Jännitys nousi - silleen sopivasti. Pyörä katsastukseen ja Hagqvistin Antin iloinen hymy sai omankin suun hymyyn. Pyörä paikoilleensa ja tsekkasin vielä rannasta tullessa reitin pyörälle. Jotain pikkusen hermostunutta puuhailua siinä tein ja sitten otettiin ryhmäkuva seuralaisten kanssa rannassa. Vähitellen huomasin vetäytyväni vessajonon kautta enemmän omiin oloihini ja niin tuntuivat tekevän muutkin. Uinnin starttia odotellessa jännitys kasvoi, mutta jotenkin oli yhtäkkiä oudon varma olotila kaikesta. Hain oman paikan ihan vasemmasta reunasta ja hengittelin rauhassa. Odotin innolla edessä olevaa päivää.

Uinti 1,9km - 40:59 (@2.09/100m)

Ylitin ajanottomaton ja napsautin oman kellon käyntiin. Tästä se taas lähtisi. Vesi tuntui lämpimältä ja heti ensimmäisestä käsivedosta jotenkin tiesin, että tänään tulisi hyvä uinti. Tilaa uida oli alusta asti hyvin - positiivinen kokemus rolling startista. Kerrankin olin uskaltanut mennä riittävän eteen startissa - miun uimarin itsetunto oli vissiin tänään voimissaan. Valvatus oli yhtä tyyni kun miun mieli ja ensimmäinen suora hujahti hetkessä. Kääntöpaikoilla oli aina hiukan ruuhkaa, mutta en saanut yhtään potkua. Tuntui, että ympärillä oli uimareita jotka tietävät mitä tekevät ja minne ovat menossa. Näin ei ole ollut vielä koskaan kisassa. Aurinko tuli esiin pilviverhon takaa. Uinti oli rauhallista ja helppoa - pohdin, pitäisikö kiristää vauhtia. Toisaalta tiesin, että edessä on pitkä päivä ja hutiloimalla voisin pilata kaiken. Jatkoin rauhalliseen tahtiin, koska sykkeen noustessa miun vauhti ei kovin merkittävästi nousisi. Yhden vaihteen nainen. Ekan kerran ikinä miuta peesattiin uinnissa - se hiukan pisti hymyilyttämään, kun oma uintivauhti ei päätä huimaa. Otin peesin kohteliaisuutena. Pian käännyttiin viimeiselle suoralle ja pohdin, että tänään uinti loppuu liian aikaisin. Lasit huurustuivat hiukan loppua kohden, mutta en antanut sen häiritä. Uin vaan kohti seuraavaa poijua. Pian ranta häämöttikin jo ihan lähellä. Rannassa nopea vilkaisu kelloon ja uinti oli mennyt vielä paremmin, kun olin aavistellut. JESS!

Kun vauhti on maltillinen, kannattaa uida
suorinta mahdollista reittiä :)

T1 - 4:07

Oma pussi löytyi helposti ja siirryin vähän matkan päähän vaihtamaan varusteita. Vieressä pyöräkenkiä jalkaan laittavalle Martinalle huikkasin tsempit ja kuulutuksista kuulin, että ihan miun vierestä uimaan lähtenyt Antti Tuisku nousi järvestä pari minsaa miun jälkeen. Mitään muuta en sitten kuullutkaan. Hörppäsin energiashotin kurkusta alas, heitin vaihtopussin rekkaan ja hölkkäilin pyörälle. Pyöräkin löytyi helposti. Nousu mäen päälle vähän turhautti, kun edessä könkkäili hitaampia - kärsivällisyys ei kisatilanteessa oo miun vahvuus. No, ei kyllä muutenkaan.

Pyöräily 90km - 2:37:36 (@34,3km/h)

Sää oli lämmin ja mitään lisävaatetta en pukenut. Nousin pyörän päälle, polkasin liikkeelle ja pyörä lähti rullaamaan kevyesti eteenpäin. Menohaluja oli enemmän kun tarpeeksi ja kotiin muistutella, että matka on pitkä. Ei hötkyillä. Päätin, että Teboilin kääntöön asti ihan rauhassa ja sitten vähitellen lisää vauhtia. Pää ei pysynyt päätöksessä, vaan halusi yhdessä jalkojen kanssa vaan mennä. En jarrutellut. Peesivälit pidin tiukasti - en ottanut pienintäkään riskiä, että joutuisin penalty boxiin. Välillä oli hetkiä, että edellä ajava ajoi napsun liian hiljaa miun mieleen ja menin ohi. Pian taas sama tyyppi ohitti miut ja jäi ärsyttävästi taas ajamaan liian hiljaa eteen. Sainpahan lisäruiskeen adrenaliinia vereen moisista veivaajista. Kisaajana oon sääntöorientoitunut enkä voi sietää sääntöjä rikkovia urpoja - jos kisassa on peesikielto, niin sillon ei peesata. Vastuu on jokaisella itsellään. Miun korviin ei kantautunut koko 90 km aikana yhtään pillin vihellystä, mutta kisan jälkeen kuulin että penalteja oli kyllä jaeltu. Geelit uppos tänään hyvin ja urheilujuomat mitä oli kyydissä sain kaikki juotua. Juoksuun oli siis hyvin energiaa kropassa. Pyöräilyssä nautin ihan jokaisesta kilometristä. Vaihteet toimivat moitteettomasti ja miun ja Herra G:n välillä hetkellisesti kaihertanut luottamuspula oli poistunut. Viimeinen käännös ja kohti Teboilia. En lopussa höllännyt yhtään, vaan luotin siihen että jalat toimii juoksussa. Ja jos ei toimi, niin sitten juostaan puujaloilla. Kelloon en katsonut. Ajalla ei ollut mikään merkitystä, fiilis sai viedä. Alusta loppuun.

T2 - 2:33
Pyörän päältä pois ja jalat oli kun olikin puujalat. Miuta alkoi vähän naurattaa - treeneissä yritin ajaa itseltäni jalat alta, että pääsisin juoksemaan pökkelöjaloilla. En onnistunut, mutta kisassa sitten se onnistuu. Pakotin jalat hölkkään ja klossit naputtaen kipitin viemään pyörän telineeseen. Puujalkojen lisäksi mahassa kouras pari kertaa. Työnsin tuntemukset taka-alalle ja keskityin kenkien vaihtoon. Nappasin energiashotin nyrkkiin, tyrkkäsin aurinkolasit päähän ja sitten juoksin jo pois vaihtoalueelta. 

Juoksu 21,1km - 1:54:57 (@5.26min/km)

Juoksu tuntui matelulta. Reisien sisäsivut polvien yläpuolelta oli tulessa. Muuten ei tuntunut kipua tai kramppiherkkyyttä. Mahaan en uskaltanut laittaa mitään ja shotti kulki nyrkissä mukana. Tiesin, että juoksusta ei tuu tänään helppo. Muistutin itseäni: lapatuki, keskivartalo ja takapuoli tiukaksi. Välillä kyllä perä laahas. Kaukana oli se lento, jota Turussa viime kesänä nähtiin, mutta muistutin itteäni siitä että viime kesänä oon vetänyt kaksi puolimatkan juoksua ilman kävelyaskelia - pysähtymättä. Outi oli käskenyt olemaan kovis. Hitto, en antas periksi. En yhtään. Heikko sielu yritti keksiä kaikkia tekosyitä ottaa muutama kävelyaskel, mutta pistin hanttiin. Show must go on! Nappasin shotin ja parin kymmenen minsan päästä olo oli reippaampi ja jo muutaman kilsan juoksun jälkeen juoksu vähän helpottui. Mietin, että ei oo enää kun alle 20 kilsaa jäljellä. Juoksureitti kierrettiin neljä kertaa - kuulostaa tylsältä, mutta kun lopulta muistaa siitä jokaisen mutkan ja tietää milloin saa vettä päähän, sienen käteen ja pääsee taas uudelle kierrokselle tulee reitistä tuttu ja turvallinen. Alun nousut palkitaan sitten loppureitin laskulla. Nousussa miun reidet tilttas joka kierroksella ja lupasin kolmannen kerran ylös tikuttaessani, että vikalla kierroksella saisin kävellä mäen jyrkimmän kohdan. Todennäköisesti se ei paljon vauhtia hidastaisi, koska ei tarvitsisi irvistellen ravistella jalkoja auki mäkeä seuraavaa suoraa. Oli khuuma - pyysin pilviä menemään auringon eteen. Kerran ne totteli, mutta muuten saatiin nauttia auringosta koko rahalla. Kun mie olin kolmannella kierroksella ohitti Nuppu miut. Tsempattiin toisiamme - olin varma, että Nuppu alittaisi tänään 5 tunnin. Kerroin, että oon koko päivän pitänyt peukkuja ja toivonut, että tänään on se päivä. Nuppu meni menojaan ja mie jatkoin omaa taivallustani. Vesitornin jälkeen oli sieniä tarjolla ja otin niitä aina sylillisen ja puristelin vettä päälle. Molempiin käsiin jätin sienet ja niitten kanssa puuhastelin niin kauan kunnes sain uudet sienet. Sitten taas päättäväisesti eteenpäin. Kahdella ensimmäisellä kierroksella otin vettä, molemmissa huolloissa vähän suuhun ja loput päähän. Kolmannen kierroksen loppupään huollossa kuulin, että joku sanoi taikasanan: "COLA". Olin just hörppäämässä vesimukista ja käsi pysähtyi kesken matkan ja sanoin: "Kyllä kiitos!" Kaadoin vedet niskaan ja pysähdyin juomaan colaa. Sitten juoksin vieressä olevan vesisuihkun alta ja jatkoin matkaa. Vesi lotisi iloisesti lenkkareissa ja olo oli taas hetken virkeä. Vaikkei varmaan hellelukemissa oltu, niin miulla oli niin kuuma. En vaan oo lämpimän sään juoksija. En silti antanut tuumaakaan periksi. Kiroilin ja mielessäni vähän kiukkusinkin. Välillä juttelin kanssakilpailijoiden kanssa ja seurakavereille kirosin kannustavasti. Tai se oli ainakin tarkoitus. Matkalla päätin, että tää on miun viimenen puolimatkan kisa, koska onhan se nyt ihan saatanasta. Viimeisellä kierroksella kävelin mäen jyrkimmän kohdan, lonasin sienten kanssa, join colaa, kiroilin ja kikattelin sekä kävin vielä viimeisen kerran vesisuihkussa virkistäytymässä. Loppumatkasta juttelin kilpasiskon kanssa niitä näitä - pari kilsaa ennen maalia vilkaisin kelloon ensimmäisen kerran sitten Valvatuksesta nousun. Kello näytti 5:08 - huonolla matikalla ja lähes pysähtyneillä aivoilla suoritin jonkinlaisen päässä laskun ja totesin vieressä juoksevalle naiselle, että vaikka vikaan kahteen kilsaan menisi kymmenen minsaa per kilometri, niin miulla ois tänään enkkapäivä. Nainen kannusti miuta loppukiriin ja miehän lähdin. Vikat pari kilsaa juoksin niin kovaa kun pääsin (ei se hirveen kovaa ollut) ja kuulin maalikuulutusten lähenevän. Kun näin punaisen maton ja maalisuoran kyyneleet pyrki silmiin ja hymy repi poskia. Maaliviivan ylittäessäni kuulin oman nimeni (aika meni kyllä ohi) ja että sijotuin omassa sarjassani SM-sijoitukselle 10. Jumalauta, TOP 10:iin. 

Jalat kramppaa, vaan ei anneta häiritä :)

Loppuaika 5:20:03

Oma viime kesäinen ennätys parani vaatimattomat 22 minuuttia. Sanotaan, että kestävyysurheilussa suorituksesta 20% tehdään fysiikalla ja 80% henkisellä kapasiteetilla. Allekirjoitan. Miun henkinen tila alkaa olla entisellä tasolla. Miun ainut vastustaja katsoo miuta peilistä. Tänään voin käsi sydämellä sanoa, että oon todella ylpeä itsestäni. Miun ei ikinä tarvii pystyä parempaan. Tää on enemmän, kun oon ikinä uskaltanut edes toivoa. Viime kesänä suht helposti tulleen ennätyksen jälkeen pohdin, että hyvänä päivänä 5.30 vois olla miulle mahdollinen. Alle sen en ole suoraan sanottuna edes ajatellut yrittäväni. Kaikkeni annoin tänään enkä ois pystynyt siihen yksin. Kiitos WillTrin upee perhe. Ja oma. Ja erityisterkut myös Varikon porukalle ja ystäville. Ja Antille taustatiimeineen kiitos ja kumarrus ihan vitin upeesta tapahtumasta. 

Itku on vahvuuden, ei heikkoudet merkki #karjalanitkijänaiset

Itkuksihan se maalissa taas meni. Mutta itku on vahvuuden, ei heikkouden merkki. Se, että uskaltaa haastaa itsensä. Uskaltaa pelätä ja kohdata pelkonsa. Uskaltaa olla ylpeä itsestään sillon kun sen ansainnut. Lähdin tekemään parhaani - sain niin paljon enemmän. Tai miun paras oli enemmän, kun olin ajatellut. Kroppa kävi kisan jälkeen ylikierroksilla ja meni pari yötä vähän heikoilla unilla. Etenkin kisan jälkeisen yön olin niin pistoksissa, että tuntui kun tuli olisi roihunnut sisällä. En oo varmaan ikinä saanut ulos mitattua itsestäni kaikkea niin hyvin, kun tässä kisassa. Ja oon maksellut hintaa siitä nyt kisan jälkeisinä päivinä poukkoillessa aivottomana paikasta toiseen. Tuloslistaa on ollut pakko katsoa monta kertaa, että on voinut uskoa että oikeesti on tehnyt jotain noin älytöntä. Nyt rauhassa hyvät palauttelut ja paluu CrossFitin pariin. Seuraava isompi puristus sitten syyskuussa Kullervolla, kun koitellaan puristella maratonilta kotikisoissa yhtä hienosti tehoja ulos. Viimeisin maratonennätys on kolmen vuoden takaa, joten alkas sekin jo vähitellen maistua. Jos ei ala kuulua, niin pitää vissiin lähteä hakemaan ennätys Islannista kotiin.

Räkä poskella, mutta onnellisena <3

Sen lisäksi, että oon ylpeä omasta huikeesta vedostani, oon sikaylpee miun seurakavereista - teistä jokaisesta ketkä olitte kisaamassa ja katsomossa (paikan päällä ja kotona). Lisäksi Veeran SM-hopea omassa sarjassaan ja Nupun viiden tunnin alitus - Niin onnellinen myös muiden onnistumisista. Vaikka triathlon on yksilölaji ja se on usein (ainakin miulle) myös yksinäistä puurtamista. Mutta tää henki joka tän lajin harrastajien keskuudessa on, on jotain ainutlaatuista <3

Ensi vuodelle täysmatka on jo pohdinnassa. Vielä en tiedä milloin ja missä, mutta ensi vuonna. Huomaan myös hiukan pohtivani, että millaisia tuloksia voisi saada aikaan järkevämmällä treenillä - vai voisiko saada? Vai sopiiko miulle vaan "Keep It Simple" ja "Tee Mitä Tykkäät - Kunhan Se On Kivaa" treenimuodot. Tätä pitää pohtia :)