Finntriathlon Tahko 2016 - ensimmäinen puolimatka

Nyt se on takana. Nimittäin ensimmäinen triathlonin puolimatka. Viime kesänä Tahkolta perusmatkalta maaliin suoriuduttuani päätin välittömästi, että rankasta reitistä huolimatta haluan sinne palata ja silloin tuplaisin matkan. Uinti oli melkosta selviytymistaistelua sillon, polkupyörä oli ihan tavallinen fillari ja jalat tottumattomat juoksemaan pyöräilyn päälle. Silti halusin lisää.

Valmistauduin elokuuhun jo hyvissä ajoin. Uintitreenit alkoivat syksyllä ja koko talven kävin tunnollisesti uimahallissa monta kertaa viikossa saaden lopulta tekniikkaan jotain järkeä. Ei sillä vieläkään kehuskelemaan pääse, mutta lähtötaso ajatellen viime elokuusta on tapahtunut huimaa edistymistä. Joulukuussa hankin maantiepyörän ja vähän niin kuin vahingossa sain seuran sisältä valmennusapua. Motivaatio oli huipussaan ja kehitystä tapahtui monessa jutussa. Elämässä on kuitenkin aina varjopuolensakin. Mie, joka ei aiemmin juurikaan elämässään ole sairastellut, olen sairastellut viime syksystä lähtien joka kuukausi. Aina samoin oirein: kuume, kurkkukipu ja korvasärky. Noin kerran kuukadessa oon ollut viikon kipeänä ja aloittanut jokaisen sairastumisen jälkeen alusta. Tai siltä ainakin on tuntunut. Keväällä oli syvä motivaatiokuoppa. Meinasin jo leikata märkkärin saksilla palasiksi, myydä pyörän ja polttaa lenkkarit. Koin toisinaan suurta vääryyttä siitä, että en saanut tehdä sitä mitä halusin. Vaan eipä sekään pidemmän päälle ole kovin palkitsevaa. Ajattelin, että tilanne helpottaa kun tulee kevät ja kesä. Ainahan niin voi toivoa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Yhdeksän nielutulehdusta vajaassa vuodessa ei naurata. Tai, no lopulta se naurattaa kun itkustakaan ei ole hyötyä ja jotenkin eteenpäin on rämmitty.

Ihminen on sellainen, että se alkaa miettiä mistä mikäkin johtuu. Oon miettinyt ihan kaikkea sisäistä ja ulkoista syytä sairasteluun. Oon etsinyt vikaa itsestäni, ympäristöstä ihan kaikesta. Ravannut lääkärissä ja syönyt antibioottikuurin toisensa perään. Levännyt, lukenut, maannut ja saanut välillä jo melkein makuuhaavoja. Välillä se on ollut aika helvettiä. Se, että joku yrittää lohduttaa että kyllä tilanne varmaan jossain kohtaa helpottaa on tuntunut lähinnä pään aukomiselta. Ei varmasti ole sitä ollut, mutta tiedän ainakin mitä itse en sano toiselle vastaavassa tilanteessa. Kesäkuun sain olla terveenä. Hetken jo elin harhassa, että ehkä kierre on katkennut. Joskus on helppo astua ansaan. Mutta viikko Joroisten viikonlopun jälkeen tutut oireet jälleen hiipivät ja mie hiivin vaihteeksi taas työterveyteen. Ystäväni angiinahan se siellä taas lymyili. Tällä kertaa sain antibioottikuurin lisäksi lähetteen erikoissairaanhoitoon. Erävoitto. Jostain on positiivisuus revittävä ja tässä kohtaa revin sen siitä, että tulehdusarvo ei ollut ehtinyt nousta ja olo alkoi korjaantua pian kuurin aloittamisen jälkeen. Passitin koko perheen nielunviljelyyn ja toiselta lapselta löytyikin oireettomana sama bakteeri. Ongelma oli tällä erää siis hoidettu. Puolentoista viikon päästä selviää enemmän. 

 Seuraavaksi elämä heitti muutaman muun haasteen kehiin. Niistä ei sen enempää, kun että itketti, ahdisti ja suretti. Tai olisi tehnyt niin, jos oisin antanut. Päätin kuitenkin kokeilla vangitse ja vapauta-taktiikkaa ja yrittää kääntää suremattomat surut ja itkemättömät itkut aggressiiviseksi tahdonvoimaksi kisaan. Pään leviämiselle oli liian iso riski ja päivät kävivät vähiin. Päätin kääntää vaan katseen kohti Tahkoa ja katsoa miten naisen käy. Päätin luopua kaikista aiemmista aikatavoitteista ja mennä vaan. Maaliin pääsy oli siis miun suurin tavoite. Haaveena oli hallittu ja rento uinti, ajalla ei niin suurta merkitystä kun fiiliksellä. Vauhdikas, mutta järkevä pyöräily riittävine energiatankkauksineen ja lopuksi hyvin rullaava juoksu. Tavoitteena juoksuosuudella olisi pystyä pitämään yllä itselle se tutuin ja turvallisin eli vähintään maratonvauhti. Matka on pitkä ja tuntematon, joten lähtisin tunnustellen matkaan. Lopussa kaikki mitä naisesta on irti otettavissa otetaan irti. En tiennyt oliko se paljon vai vähän. 
Mutta kaikki. 

Pikkupojat mukana matkalla

Aina pelkkä asenne ei riitä, vaikka sitä olisi paljonkin. Viimeinen viikko meni enimmäkseen mustikoita poimiessa ja pään sisäistä kaaosta järjestellessä. En tiedä olisiko tähän osa-alueeseen pitänyt panostaa vieläkin enemmän. Kroppa tuntui ennen kisaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin valmiilta. Tiesin, että fysiikka riittää kyllä. Korvien väli ratkaisee tässäkin lajissa vielä enemmän. Sen kestävyydestä en ollut nyt ihan varma. Liian paljon asioita, liian lyhyessä ajassa. Pää ei välttämättä pysyisi mukana. Päätin, että karkkilakko väistyisi lauantain ajaksi. Varasin evääksi lempikarkkeja. Oikein odotin, että pääsisin syömään niitä. Mukaan lähti myös pikkupoikien valokuvat ja ystävän tekemät kannustustekstit juomapulloihin. Oli pakko valmistaa päätä tavallista paremmin tulevaan. 

Näkymää mein huoneistolta.

Matkattiin Tahkolle perjantaina. Fiilis oli oikein hyvä. Kaksi viikkoa ennen kisaa pelotti. Viikkoa ennen jännitti. Jäljellä oli sopivan kokoinen jännityslataus, mutta enimmäkseen olo oli innokkaan odottava ja tärisevä. Käytiin infossa ja pastapartyssa. Uimalasien kanssa on ollut monelaista hankaluutta ja mukava kuopijjolainen mies möi miulle taitavasti HEADin avovesilasit Piazzalla. No, sehän sopi. Käytiin illalla pyöräilemässä reilun kympin lenkki ja uimassa ja testaamassa laseja. Ilta oli kaunis ja mieli levollinen. Se vähän huolestutti. Mutta päätin olla huolehtimatta. Reilu iltapala ja lasi viiniä. Nukutti hyvin ja aamulla heräsin virkeänä ja valmiina kisaan.

Lasien testailua ja fiilistelyä.

Olin kaulaa myöten Syvärissä ennen kuin huomasinkaan ja sittenhän myö jo uitiin. Matka oli pitkä. Etenkin ensimmäinen suora tuntui loputtomalta. Uudet lasit avas kuitenkin uuden maailman ja mietin miksen oo hankkinut niitä jo aiemmin. Lasien voimin selätin ensimmäisen suoran. Tilaa oli hyvin. Olin varmasti viimenen, mutta ihan sama. Seuraava poijujen välikin meni ihan ok, mutta sitten alkoi aiemmista kisoista tuttu räpellys. Pää ei uskonut, että ranta läheni vaan väitti sen menevän vaan kokoajan kauemmas. Sillan alitus oli lähellä, mutta niin kaukana. Ens vuonna matka ois tuplasti pidempi. Jep. Sitähän juurikin tässä nyt kannattaa ajatella. Ajatus harhaili. Päätin alkaa laskemaan käsivetoja. Keskityin vetämään käsivedon loppuun ja tuntui että oisin ollut matkalla jo tunnin. Lopulta ranta oli niin lähellä, että nousin ylös ja vedin märkkärin auki. Vilkaisu kelloon kertoi, että aikaa oli kulunut 46 minsaa ja risat. 
Aika hyvä aika noin surkeella uinnilla. 

Ensimmäinen etappi ja 1,9km uintia takana. Kuva: Sari Muurman

Vaihdon otin rauhassa. Join urheilujuomaa mukillisen ja vaihdoin rauhassa varusteet. Ei edes huimannut. Siistiä. Pyörä löytyi helposti ja tais miuta vähän hymyilyttää. Pyöräilyn aloitin rauhallisesti, etten vaan polkis jalkoja alta. Karkit poltteli jo, mutta päätin pitkittää nautintoa ja saisin ottaa ekan kourallisen karkkia Varpaisjärvellä kääntöpaikalla. Tai siis heti sen jälkeen. Mietin miltä karkit maistuu. Mutta, sitä ennen pitäs syödä pääruoka. Ällöttävää ruskeeta geeliä ja urheilujuomaa. Reippaana ja tunnollisena tyttönä vetelin niitä kumpaakin. Vaikka inhoon niitä. Aika pian ne kävi kuitenkin yököttämään. Pari kertaa yökkäsin geeliä ottaessa ja kurkussa poltteli. Päätin, ettei semmosta tarvii niellä mikä oksettaa. Katsoin pullossa lilluvaa ruskeeta liejua. Laitoin sen takataskuun ja päätin, etten enää ikinä edes katso sitä. Laukussa oli juustokakun makuisia patukoita, joista normaalisti tykkään. Yökkäsin, kun ajattelin niitä. Join siis urheilujuomaa. Se korvensi ruokatorvea. Mietin, että ens kerran otan mukaan Rennien tai kaks. Ehkä paketillisen. Satoi. Mutta siihen oli jo totuttu Jukolassa ja Joroisissa. Satoi niin lujaa, että sade tuntui neuloina paljaalla iholla. Sade ei häirinnyt, vaikka vettä kertyikin tielle. Pian oltiinkin jo Varpaisjärvellä ja sadekin hellitti. Ei yhtään pahaa mäkeä. Missä ne oikeen on?! Otin kourallisen karkkia suuhun suunnitellusti ja ootin tajunnan räjäyttävää tunnetta. Jumankauta! Eihän nää maistu millekään. Otin uuden kourallisen. Ei mitään tunnetta! Otin urheilujuomaa päälle ja nielasin karkit maistamatta enää edes niitä. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa, jos karkitkaan ei maistu millekään?! 

Pyöräilyyn lähdössä. Kuva: Finntriathlon

Vastatuuli kiusasi paluumatkalla. Ja tulihan ne mäetkin. Ne olikin pahemmat Tahkolle mennessä. Miten tämmösen voi vuodessa unohtaa. Juttelin poikien kuville. Ääneen. Tietysti joku tuli just takaa ja piti varmaan tosi fiksuna. Ihan sama. Seurakavereita tuli vastaan ja aina sillon mieli koheni. Muuten oli enimmäkseen aika tylsää. Isoimmissa mäissä vähän hengästytti, muuten sykkeet oli aika matalat. Alamäissä menin niin kovaa kun vaan pääsin. Pyöräily oli helppo, mutta tylsä. Aattelin, että juoksuun lähtiessä oisin innoissani että pääsen pyörästä eroon ja saan lähteä juoksemaan. Siitähän tykkään. Vaan ei. Juokseminen ei napannut yhtään. Tuntui, että jaloista oli jo kaikki mehut imetty vaikka olin polkenut rauhassa. Mietin tekosyitä ettei tarvis juosta. Mietin miten naurettavalta kuulostan. Oon koko vuoden halunnut tänne ja nyt mietin miten miun ei tarvis. Todella helppoa miellyttää itseään.

Meno päällä. Kuva: Sari Muurman.

Tulin vaihtoon ja kiireettömästi taas vaihtelin varusteet. Pyöräilyssä oli mennyt niin kauan aikaa, että ei tässä kannattas hötkyillä. Yli 3h ja vartti. Juttelin vaihdossa tytön kanssa, joka oli myös ekalla puolikkaalla. Tsempit ja menoks. Otin mukaan pikkupoikien kuvat. Vähän meinas silmäkulma kostua, kun vilkasin kuvia. Sujautin kuvat liiveihin vasemmalle puolelle. Vaikka äiti ei ollut kotona, niin ajatuksissa ootte. Aina. Samaan aikaan tuli ihan hirvee ikävä kotiin. Oisin tarvinnut rohkaisevan halauksen mieheltä. Tai en sittenkään. Oisin alkanut itkeä. Nyt piti vaan mennä. Piazzan ohi oli mentävä äkkiä. Toivottavasti en näkisi ketään tuttua. Alkaisin itkeä. Ei nyt. Ei itketä vaan juostaan. Mietin miten tästä voi selvitä. Mietin miten sadistinen ja pimee laji tää on. Ei kukaan normaali ihminen maksa mansikoita tämmösestä hulluttelusta. Samaan aikaan mietin, että ens vuonna tää reitti juostaan neljä kertaa. En katsonut kelloa, en katsonut kilometritolppia. Etenin vaan askel kerrallaan. Tiesin, että selviäisin maaliin. En kyllä osais yhtään sanoa kauan siihen menis. Mihinkään ei koskenut. Ei kipua, ei tunnetta, ei yhtään järkevää ajatusta. Mikään ei tuntunut miltään. Aika pelottava tunne. Kunnes yhtäkkiä itku koittaa tulla. Pidätän sitä ja alan hyperventiloida. Ajattelen, että seuraavalle reissulle pakkaan mukaan paperipusseja. Mietin ruokaa. Se yleensä auttaa. Tänään se sai aikaan voimakkaan yökkäyksen. Takana tulevat tais vaihtaa juoksulinjojaan. Sain kuitenkin nielastua ja matka jatkui. Mitä tää on?! Juoksu oli rämpimistä, suorastaan ihan kuraa. Oli jotenkin huvittavaa, kun yleisöstä huudeltiin että kevyeltä näyttää. Ylämäet kävelin ja söin karkkia. Yritin kuvitella niihin jotain makua. Mikään ei tunnu eikä maistu miltään. Mutaiseen ylämäkeen rämpiessä Tommi Läntinen laulaa "OO-OO-OOO kärsimysten tie" Ei vois osuvammin enää sanoa. Samaan aikaan joku tarjoaa geeliä. Suljen silmät ja kieltäydyn. Nielaisen ja kieltäydyn myös urheilujuomasta. Seuraavana miulle tarjotaan Coca-Colaa. Tartun mukiin ja rämmin mutaista mäkeä ylös. Cocis pelasti. Juoksen taas. Juoksuun löytyy rytmi ja se tuntuukin taas juoksulta. Päätän ottaa yhden geelin, koska kahvia tekee mieli. Geeli maistuu hyvältä. Pipareilta ja kahvilta. Tunto alkaa palata? Samaan aikaan itku koittaa taas ulos. Käsken sen mennä pois, koska hyperventiloidessa juoksusta tulee asteen tai kahden verran vaikeempaa. Juttelen parin täydellä matkalla olevan miehen kanssa. Oma tilanne alkaa tuntua aika helpolta. Juttelen ekaa puolimatkaa taittavan, lähes yhtä onnellisen kun mie, tytön kanssa. Häntä koskee jalkaan ja ajatukset on synkkiä. Tsemppaan ja päätän, että loppuun asti juostaan. Tyttö päättää samoin. Ja sitten muuten juostaan. Ei ulinaa eikä uikutusta. Maalia kohden. 

Viimeinen ponttoonin ylitys, kuulen että ensimmäinen nainen täysmatkalta on tulossa maaliin. Aika kiiruhtaa. Pian maalisuora on edessä ja ylitän maaliviivan. Samaan aikaan näen kyyneltyvien silmien läpi seurakaverit ja Tiian halatessa miuta viikkojen ajan pidätelty itku purkaantuu. Ei hillitysti eikä hallitusti. Oon onnellinen maaliin tulosta, tietenkin. Mutta samalla purkaantuu niin paljon surua, huolta ja ahdistusta mitä oon kerännyt sisääni. Sitä minkä uskoin pystyväni kääntämään hyödyksi, mutten siihen nyt pystynyt. Itkun jälkeen tulee nauru ja tunto on palannut. Melkonen kokovartalopuudutus. En suosittele kokeilemaan.

Tuhat tunnetta totaalisen tunteettomuuden jälkeen.

Elämässä ei useinkaan voi valita mitä se antaa. On otettava sitä mitä se tarjoilee. Halusi tai ei. Tältä reissulta tuli taas oppia. Ihan älyttömästi. Mutta tuli muuten myös yksi ihan mielettömän upea kokemus, jonka säilön sydämeeni sellaisenaan. Tällä hetkellä oon helpottunut siitä, ettei tänä vuonna näköpiirissä ole enää yhtään triathlonkisaa. Kahden viikon päässä häämöttävä Reykjavikin maraton menee retkeillessä ja päätä kasaillen. Islantiin matkustaminen on ollut haave useiden vuosien ajan. Sen jälkeen seuraava lappu rintaan kiinnitetään vasta vuonna 2017. Ainakin toukokuussa Prahassa maratonilla ja elokuussa taas Tahkolla ja sitten täydellä matkalla. Joskus on aika tehdä, joskus on aika haaveilla. Lähiviikkoina ja kuukausina keskityn enemmän haaveiluun ja oleiluun. Omaan perheeseen ja ystäviin, jotka viime kuukausien hässäkässä ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Ja syyskuussa makaan viikon Kreikassa enkä tee mitään. Onneksi joihinkin asioissa elämässä voi itse vaikuttaa ja antaa itselleen hyvää.

Jotain punaista ja makeaa :)