Solvalla Swimrun 2017

Syteen tai Saveen!

Johannan kanssa oli jo kesällä Porkkalassa puhetta Solvallan kisasta, jossa Johanna oli jo viime vuonna käynyt. Koska miun elämässä oli tuossa kohtaa vaihe "Ennen täysmatkaa" menossa, en edes haaveillut mistään kisoista enää tälle syksylle. Johanna etsi kuitenkin vielä miun onneksi paria kun elin jo vaihetta "täysmatkan jälkeen". Johannalle ilmoitinkin hetimmiten, että oon mukana koska palautuminen täysmatkalta oli nopeampaa kun olin ajatellut sen olevan. Ja olin jo muutaman viikon koomailun jälkeen, että elämää täysmatkan jälkeenkin on. 

Suunnitelmissa oli edetä samaan tapaan kun aikaisemmissakin kisoissa - hauskuus edellä ja hyvällä meiningillä. Tai - no lopussa mie arvelin taas keulivani Johannan ohi ja Johannalle loppu ei oo ollut vissiin vielä kertaakaan hyvää meininkiä.. mutta koska se on maalissa aina sellaiseksi muuttunut pohdin loppukeulimista tälläkin kertaa jo etukäteen.

Ajelin aamusta Espoon suuntaan ja tuttuun tapaan hörpin kahvia ja kuuntelin musiikkia. Matka taittui nopsaan ja perille oli helppo löytää. Sää oli puolipilvinen - kauempana oli mustia pilviä ja toivoin, että ne pysyisivätkin kauempana. Johanna löytyi helposti ja siirryttiin pukkariin varailemaan kaappeja. Tarjolla oli kolme matkaa ja mein sprintin startti olisi viimeisenä. Kannustettiin pitkän matkalaiset omille matkoilleen ja siirryttiin kisainfoon. Kaikista joukkueista otettiin turvallisuussyistä kuvat ennen starttia ja myöhemmin sen sai muistoksi itselleen. Aika kiva! 

Pukukopissa oli iloista puheen sorinaa. Miun kokemuksen mukaan Swimruneilla käy pölisevää ja iloista porukkaa. Yhtään tiukkaa uimalakkia ei ole vielä samaan kisaan mahtunut ja se on kyllä tosi mukavaa. Varustevinkit ja viime hetken kikkailut hoituu aina porukalla pukukopissa. Kello kävi nopeaan ja pian siirryttiinkin jo urheilukentälle odottamaan omaa starttia.

Liikkeelle lähtö tapahtui tuttuun tapaan rauhassa ja oltiin jo etukäteen sovittu, että Johanna menee edellä ja edetään hänen vauhtia. Tosin, maaston haastavuus oli jo etukäteen tiedossa ja sen puoleen en uskonut olevan vaaraa sille, että keulisin alkumetreilläkään. Asfalttisoturille kun nuo korkeuserot, juurakot ja polut ei ole sitä vahvinta alaa. Ekan juoksupätkän aikana jo porukka hajaantui metsässä ja ruuhkaa ei varsinaisesti kohdattu missään kohtaa. Juoksu tuntui kivalta ja melko keveeltä. Eka juoksuosuus oli vajaa kolme kilsaa ja sitten saavuttiin Ruuhijärvelle, jossa eka uintiosuus oli 280m. Jo järveen mennessä tunsin, että henki salpaantuu. Vesi ei varsinaisesti tuntunut kylmältä, mutta joka kertaa happea ottaessa hengitysäänestä kuuli että hengityselimistö oli vähän shokissa. Uinti itsessään tuntui muuten ihan hyvältä.

Luonto ympärillä oli kaunista - joskin oma keskittyminen meni enimmäkseen juurakoiden ja kivien tuijotteluun. Välillä keulin edelle, mutta pian aina muistin mitä oltiin sovittu. Oli iha mahtava fiilis olla taas rämpimässä Johanna kanssa. Mie en ihme kyllä kertaakaan kaatunut, vaikka maasto todellakin oli paikka paikoin hyvinkin haastavaa. Yhdessä kivikossa, josta infossakin varoiteltiin ja kehoitettiin etenemään maltilla, oli haasteita. Kylmästä vedestä noustessa tasapainoelin oli hetken ihan ulapalla ja kivikossa pyörrytyksen kanssa edeten oli hetken aika epämukavaa.

Uinti alkoi loppua kohden tuntua melko raskaalta, en kylläkään hirveesti ihmettele. Alla oli kuus päivää putkeen crossfittiä ja edellisen päivän dipit - jotka muutenkin miun heikkous - painoivat yläkropassa melkoisesti. Etenkään vasemmalla kädellä ei meinannut otetta vedestä saada millään ja isot lättärit ei olleet ehkä se järkevin valinta. Keventely ennen kisaa ois ehkä kannattanut, mutta turha sitä oli enää tuossa kohtaa itkeä. Osa järvistä oli mustia eikä edetessä nähnyt juurikaan mitään. Yksi järvi oli tosi kirkas ja näytti ihan kun pohjassa olisi ollut pilviä. Etapit eteni taas vauhdikkaasti ja juoksu tuntui keveeltä maastosta huolimatta. Toki vauhtikin oli maltillinen.

Kattilajärvelle saavuttaessa tapahtui jotain. Tuuli yltyi ja tuli ihan hirvee myräkkä. Tuntui, että vaikka kauhoi ja kauhoi ei liikkunut minnekään. Pelastusvene päivysti ihan lähettyvillä ja sen puoleen olo tuntui ihan turvalliselta. Mitä lähemmäs rantaa päästiin, niin sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Lopussa joutui taistelemaan ihan urakalla, että pääsi rantaan. Siellä päivystäville sukeltajille päivittelin säätä ja tunnetta kun olis uinut vastavirta-altaassa. Kovin hiljaisia olivat - syykin selvisi. Olivat ruåtsikielisiä eikä niihin oikeen tainnu etelä-karjala upota. Johanna olikin jo huollossa tankkaamassa miun rantautuessa ja itekin piti ottaa mukillinen vettä kun suuta kuivas. Kattilajärveltä Orajärvelle olikin melkein kolmen kilsan siirtymä ja sitten edessä vika uintiosuus. Tässä kohtaa mie lähdin jo edelle Johannalta lupaa kysymättä. Olin vähän päättänyt, että alle kolmen tunnin mentäisiin. Johannalta en kysynyt - mut tiesin, että samaa mieltä takana ollaan.

Vikan uintiosuuden jälkeen kilpailuvietti puras ja Johannalle huikkasin, että "Noista mennään kyllä ohi", tarkoittaen edellä menevää naisparia. Totesin, että noista mennään ohi eikä yhtään naista lasketa enää edelle. En tiiä voiko tältä välttyä missään kisassa - vaikka sijoituksella eikä ajalla ole väliä, niin lappu rinnassa pitää kuitenkin vähän painaa. Viimeisellä juoksuosuudella Johanna oli kerran rypässys mutaan - mie en edes huomannut. Käskin vaan juosta kovempaa, että ehditään alle kolmen tunnin maaliin. Loppuun jotain kirin tapaista ja käsi kädessä maaliin. Ja kyllähän se alle kolmen tunnin meni ihan kevyeen. 2,4km avovesiuintia ja 12km polkujuoksua 2h54min29s.

Päälle saunomista rantasaunalla. Kuulumisten vaihtoa saunanlauteilla naisten kanssa ja sen jälkeen valmiiseen pöytään syömään. Sitten olinkin valmis kotimatkalle. Ja kotimatka meni miettiessä ensi kesän Swimrun-juttuja. Porkkalaan pitkälle matkalle olis vähän päästävä. Ja Midnight Sun Swimrun ois kyllä myös joskus koettava. Hieno reissu jälleen kerran.