Maratona di Roma 2018

Roomaan oon haikaillut jo vuosia, mutta tyyli yks ulkomaan maraton keväällä ja yks syksyllä sallii vaan kaks vuodessa. Nyt vihdoin oli Rooman vuoro. Varailtiin reissu jo viime syksynä ja saatiin edulliset lennot, mukava huoneisto ja huippua matkaseuraa. Itse ilmoittautuminen sitten olikin oma lukunsa. Monimutkainen ilmoittautumissysteemi, joka vaati liittymisen italialaiseen juoksuorganisaatioon, että sai Run Cardin ja lääkärintodistus kaikkine systeemeineen. Järjestelmä vilkutti punaista ja pari kertaa oli hermot riekaleina, mutta kyllä se lopulta kannatti. 

Kyllä tätä kannatti odottaa <3

Treenit jäi maratonia ajatellen vähäisiksi, kun juoksumotivaatio oli talven aikana hukassa. Suunnitelmia kyllä oli, mutta ne jäivät "sitku" ja "mutku" vaiheeseen. Alkuvuosi on tarjoillut jos jonkinlaisia haasteita ja raivokkaat crossfit-treenit ovat olleet tarpeellisempia pääkopan kannalta. En oo vielä ikinä lähtenyt näin pienillä juoksukilsoilla maratonille eikä tavoitteita siis juurikaan ollut. Pikkusen reilut sata kilsaa juoksua koko vuodelle.. Ja kun se sisältää yhden treenimaratonin ja yhden 50km lenkin, niin huonollakin matkalla osaa laskea.. Että siinähän se melkein olikin. Ja kun koko viime vuosi oli pk:n jyystöä, voi todeta ettei vk-juoksuja ole juostu sitten edellisen vuoden. Ihan hyvä tilanne. 

Neljä viikkoa ennen kisaa sain ärhäkän flunssan, jonka jälkeen keuhkot ei lähteneet toimimaan normaalisti. Kroppa ei ottanut vastaan minkäänlaista kovempaa treeniä. Himmailin rauhassa ja vasta viikkoa ennen Roomaa pystyin vetämään treeneissä täysiä. 

Roomaan lennettiin perjantaina ja huoneisto oli just niin mukava kun kuvista näytti. Colosseum kävelymatkan päässä ja metroasema vieressä. Expoon suunnattiin lauantaina heti aamupäivällä ja selvittiin ilman ruuhkia. Loppupäivä kierreltiin nähtävyyksiä ja olihan nähtävää. Tankkaamaan pääsin italialaisella pizzalla ja pastalla (pasta ei kyllä ollut niin hyvää kun olin toivonut) ja perinteisen punkkulasin kurmasin myös. Suht ajoissa nukkumaan ja nukuinkin kun tukki. 

Valmiina koitokseen.

Aamulla heräsin ajoissa ja söin aamupalaa. Muu porukka jäi vielä nukkumaan kun suuntasin hölkkäillen kohti Colosseumia. Aika hiljaiseksi sen suuruus pienen ihmisen vetää. Kuvittelin siinä kävellessä millasta on ollut sillon, kun siellä on käyty taisteluita. Melkein pystyin kuulemaan leijonan murinaa. Iso meni kananlihalle. Kävelin kohti lähtökarsinaa ja sinne olikin helppo löytää. Starttasin ekasta lähtöryhmästä, vaikka se ei vastannutkaan tämän hetkistä juoksukuntoa. Yllättävän vähän oli porukkaa tässä karsinassa. Asetuin vessajonoon ja kolme minsaa ennen starttia pääsinkin bajamajaan. Tovin kyllä arvoin pidättäväni seuraavat viisi tuntia.. Vessasta oli jo paperi loppu ja vessan seinään joku oli onnistunut vetäsemään takalaittoman🚽 

Vessareissun jälkeen tein iloisen bongauksen. Pitkä poika Suomesta - Jan!! Juteltiin siinä tovi, ehkä minsa ja sitten pyssy jo pamahtikin. Kerroin Janille suunnitelmasta aloittaa reippaasti, koska helle taatusti verottaisi tänään ja hyytyminen ois väistämätöntä. Totesin kyllä jo ekan kilsan aikana, että kuumuus on alkanut eikä se ainakaan helpottaisi. Seitsemän kilsan kohdilla aloin kaipaamaan sieniä. Oisin juossut ilman Jania ekojen sienien ohi. Onneksi ääneen huikkasi, että nyt niitä ois tarjolla. Tiristin kaksi suoraan päähän ja yhden survoin topin kaula-aukosta sisään. Welcome to the jungle! Mikä kuumuus. Ah! Matka jatkui. Juteltiin ja välillä oltiin hiljaa. Kymmenen kilsan kohdalla Janin selkä katos. Pitkä poika vaihtoi isompaa silmään ja jäin itekseni taivaltamaan. Mietin, että maraton rankasee niitä jotka on lusmuillut treeneistä. Niitä, jotka on menny kyykkäämään sisälle, kun ois pitänyt juosta räntäsateessa. Se rankasee ja se on lusmuille oikein. Lisäks mietin, että aurinko rankasee niitä jotka on Suomesta. Valkoinen kinkku, joka on kotona kolaillut lunta pimeessä tulee ja luulee selviytyvänsä auringon paahteesta noin vaan. 

Helteessä juoksu on kovaa hommaa.

Juoksin väliaikapisteeltä toiselle, huoltopisteeltä seuraavalle, pyyhin hikeä, irvistin, kiroilin, hymyilin ja biletin sienipisteillä enkä säästellyt todellakaan sieniä vaan mässäilin ihan urakalla vettä niskaan. Ja sen jälkeen jaksoin taas vilkutella kameramiehille. Puolikkaan kohdilla huoltojoukot oli kannustamassa. Valitin kuumuutta ja irvistelin. Sitten jatkoin tutuista virkistyneenä tovin hyvillä mielin. Puolikas tuli täyteen ihan kohtuu ajassa, 1.55. Sitten 25km jälkeen iski se kaikista järettömin kuumuus. Aattelin, että kinkku sulaa ihan just asfalttiin. Tuli mäkee, mukulakivee, hikee, pari perkelettä. Ja sitten lopulta sienipiste. Syöksyin vatien kimppuun ja tuhlasin tällä pisteellä KAHDEKSAN SIENTÄ japaljon aikaa. Ei ekologista, mutta pakko oli saada keho jäähtymään. Elvyin ja lähdin  taas reippaasti eteenpäin. Samassa alkoi ylämäki. Pitkä ja kuuma kun helvetti. Kävelin ja otin geeliä. Totesin, että tässä ei kannata kiirehtiä ettei syty tuleen. Taivalsin kengät lotisten ja vaatteet vettä valuen eteenpäin. Aika moni muukin käveli. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Niin nytkin. Piiitkä ja loiva. Laskettelin alaspäin. Juoksu lähti taas rullaamaan. 

Kolmesta kympistä kolmeen viiteen ei hirveenä muistikuvia. Muistuttelin itteeni lapatuesta, keskivartalosta ja pakaran aktivoinnista. Pohkeet oli betonia ja oikeessa oli pieniä kampin elkeitä. Sille tasolle onneksi jäikin. Sillan alla nitkahtaneita, ambulanssin pillit huuti. Pakko oli ottaa aurinkolasit silmiltä ja että näki eteenpäin. Tunnelissa edettiin ylämäkeen mutta oli viileetä. Yhtäkkiä ylhäältä sillalta kajahtaa tutut äänet, jess! Taas tuli vähän virtaa. Kolkyt viis kilsaa tulee täyteen sillalla. Tiberin vesi on yhtä vihreää kun aiemminkin. Puhallan pari kertaa. Vauhti on pikkusen hyytynyt, muttaei niin paljon kun luulis. Keep going. Kohta saat kaljaa 🍻

Hymyilyttää se kuitenkii!

Sitten yhtäkkiä näen kun Jan taivaltaa omaa tuskaansa vieressä. Huikkaan moikat ja lisään, että: "Nyt ei kyllä kuolla, vaan jatketaan maaliin." Jan huikkaa takas, että nesteet ei imeydy ja että on pakko kävellä. Mie pidän jalat liikkeessä ja päätän, että 37 kohdalla kiristän vauhtia. Todellusuudessa edessä on elämäni pisimmät 5km, en todellakaan kiristele mitään. Vaikka kovasti yritän. Jokaisessa huollossa on pysähdyttävä ja juomapisteillä kaadan kivennäisvettä päähän. Bongaan veriappelsiinilohkoja ja jään syömään niitä. Miten taivaalliselta ne maistuukaan. Tässä kohtaa ei merkkaa sekunnit eikä minuutit. Nautinto menee edelle. Vielä pari mukaan ja menoksi. Hymyilin kameralle varmaan hampaiden välit täynnä hedelmälihaa. Aivan sama. Kääntöpaikalla kuuluu tuttuja ääniä, mutta en näe ketään. Valot on vissiin jo sammuneet. Ohitan Espanjalaiset portaat, haaveilen suihkulähteessä uimisesta. Edessä on tunneli - mukulakiveä ja ylämäkeä. Suurinosa kävelee, vaappuu eteenpäin kun zombiet. Jos ei oma meno tunnu kovin vauhdikkaalta niin ei se näytä helpolta muillakaan. Ehkä aurinko rankasee muitakin. Tai ehkä nekään ei oo käyneet lenkillä. Tunneli loppuu ja just kun ehdin ajatella, että vika kilsa - nyt rauhassa loppuun - kääntyy tie oikealle ja aurinko jää korkeiden talojen taa. Samaan aikaan kun alkaa alamäki, pärähtää kaiuttimista soimaan Eye of the tiger. Sillon kinkku vinkasee, painaa tallan pohjaan ja ottaa irti kaiken mitä lähtee. Hymy nousee huulille ja sitä ei hyydytä edes 50m ennen maalia nilkoille lentävä oksennus -vieressä juokseva mies katkeaa noin lähellä maalia ja oksentaa miun jaloille. Maaliviiva ylittyy ajassa neljä tuntia ja kaksitoista sekuntia. Colosseum komeilee edessä ja ympärillä makaa kaikensa antaneita ihmisiä. Kyynel pyrkii silmäkulmaan. Selvisin. Myö kaikki selvittiin! Sain mitalin kaulaan ja folion ympärille. Sitä en kylläkään tarvinnut. Juomista molempiin käsiin ja kohti huoneistoa. Parin kilsan kävely tuntuu palauttavan hyvin kidutettuja jalkoja. Suihkun kautta syömään ja illanviettoon. Oli mahtava juoksu ja loma. Rankaasusta huolimatta! 

Ryhti painuu jo kumaraan ja askel painaa.

Mitä opin? Muuta kun että maraton rankasee niitä, jotka ei oo käyneet lenkillä eli että lenkillä kannattaa käydä säännöllisesti. No ainakin, että vaikka crossfit on hieno liikuntamuoto, josta en luopuisi mistään hinnasta enää -valitettavasti se ei auta juoksussa kehittymistä yksistään. Ainakaan miuta. Juoksijoita tehdään juoksemalla. Triathlonin kaksi muuta lajia tukevat kehitystä juoksussa - siitä on miun kohdalla faktaa olemassa. Maratonennätykset on vuosilta (2015 ja 2016) jolloin treenasin isoimmat määrät noita kolmea lajia. Näin se vaan on. Tämmösellä systeemillä voi juosta neljän tunnin perusjuoksuja. Ei niissä sinällään ole mitään vikaa ja oon sitä mieltä, että miun kohdalla se on ihan hyvän peruskunnon mittari. 

Vihdoinkin kaljalla!

Mitä jäi hampaankoloon? No se 12 minuuttia siellä on. Tahtotila juoksun suhteen on ollut vähän hakusessa täysmatkan jälkeen. Roomassa se heräsi. Juoksemisen nälkä. Vauhtisokeuden kaipuu. Sykereserviä jäi kahdeksan pykälän verran käyttämättä. Potentiaalia on. 

Tämmöseen porukkaan pääs Expossa.

Mitäs nyt? Syksyllä, kun Suomessa hellevaara on ohi, ulosmitataan naisesta se 12 minuuttia. Se vaatii työtä ja sitoutumista. Myös uhrautumista. Mutta tänä vuonna on sen aika. Matkalla Colosseumilta huoneistolle ehdin tehdä päätöksen, että kotikisassa Joutsenossa syyskuussa mie oon ennätyskunnossa. Rehellisyyden nimissä en todennäköisesti tänä vuonna ole vielä tuossa sub 3.30 kunnossa, mutta matkalla kohti sitä. Se miksi totean näin on se, että oon realisti. Paperilla asiat voi näyttää helpoilta, mutta todellisuudessa jokainen minuutti pois tarkoittaa hitonmoista määrää työtä. Mut nyt tuntuu, että oon valmis 💪