Kun reilu vuosi sitten kuulin, että Ironman on rantautumassa vihdoin Suomeen ei ollut juurikaan muita vaihtoehtoja, kun olla sormi valmiina klikkaamaan ilmoittautumisen auetessa. Ilmoittautumusmaksut on kovat näihin kisoihin ja jos Suomessa ois mahdollista kokeilla, että onko tapahtuma hintansa väärti niin pitäähän se(kin) katsoa. Tässä kohtaa täysmatka oli vielä edessäpäin ja olihan se nyt vähän riski-ilmoittautuminen, kun en ollut varma että meniskö varusteet myyntiin 226km rutistuksen jälkeen. Tai sitten itseni tuntien jo tiesin, että ei mee. Ilmoittautuminen lähti siis ensimmäisten joukossa heti, kun se aukes.
 |
Talvi meni aika lailla crossfitin merkeissä. Täysmatkan jälkeen toviin ei napannut pyöräily ja päätin, etten tee yhtään hampaat irvessä treeniä vaan palaisin pyöräilyn pariin kun kiinnostus palaisi. Kovin montaa pyörätreeniä en talven aikana tehnyt. Mutta tilanne on korjaantunut kyllä sen jälkeen kun asfaltti tuli esiin ja fillareita on ulkoilutettu sen jälkeen noin 500km verran. Myöskin uintikilsat tälle vuodelle ovat hyvin vaatimattomat - tuttu ja hyväksi todettu kaava.. Täysmatkalle treenasin 20+ kilsaa, joten puolikkaalle riitti sitten 10+. Odotuksetkaan eivät toki olleet kovin korkealla. Aattelin, että jos puolimatkan uinti menee samaan vauhtiin kun täysmatkan uinti niin oisin tyytyväinen. Noilla miun treenimäärillä kun ei oikein pääse kehittymään. Juossut sentään oon tänä vuonna noin 500km (joka tosin sisältää 6 maratonia). Ei mikään optimaalinen valmistautuminen siis tälläkään kertaa.
 |
| Ai mitäkö oon tehnyt.. No, kaikenlaista. |
Mitä sitten oon tehnyt talvella ja tänä vuonna? Lähtenyt mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin, kikkaillut ja mobbaillut. Kyykännyt ja mavettanut. Vetänyt leukoja ja hypännyt hyppistä. Raastanut pressejä ja dippejä, vaikka inhoon niitä. Nii, ja olympianostojen harjoittelustakin on varmaan ollut hyötyä tätä kisaa ajatellen. Fyysisestikin varmasti ehkä, mutta etenkin mentaalisesti. Pää on tullut kovemmaksi, kun on viettänyt paljon aikaa epämukavuusalueella. Vauhtikestävyystreeniä oon myös tehnyt jonkin verran - sekin kuuluu nykyään epämukavuusalueeseen. Enpä ois joskus uskonut - siis silloin mennä vuosina, kun suurinpiirtein kaikki lenkit vedettiin vk-alueella. Melkein puolet tän vuoden treenistä on crossfittii (120+ tuntia). Lisäksi energiaa on mennyt maailman vääryyksiä vastaan taistellessa ja sekin on kyllä kovettanut päätä. Ne tietää, ketkä tietää, mitä tietää ja tarkoitan. Lopulta mikään ei mene hukkaan.
Tämmösillä eväillä mie Lahteen suuntasin perjantaina. Varmana, mutta nöyränä. Tiesin, että Tahkon tulokseen nähden parannusta tulisi taatusti, mutta kuuden tunnin alitus vaatisi kaikilla osa-alueilla täydellistä onnistumista enkä tällä valmistautumisella pitänyt sitä kovin todennäköisenä. Kysyjille vastasin, että loppuaika ois vähän alle tai paljon yli kuusi tuntia. Triathlonissa paljon on kiinni itsestä, mutta niin paljon kiinni myös kaikesta muusta.
Hässäkkäviikon (tai viikkojen!) jälkeen parin tunnin matka autolla yksin Lahteen tarjosi mahdollisuuden järjestellä vähän sekaisin olevia palikoita paikoilleen. Hirveesti en ollut viime viikkojen aikana tähän viikonloppuun ehtinyt valmistautumaan. Paitsi sääennustetta tarkkailemaan ja katon hommaamaan viime tipassa pään päälle. Pari tuntia yksin tuli niin tarpeeseen. Sää oli karmea kun saavuin Lahteen, tuuli niin että meinas tukka lähtee ja sadettakin tuuppasi niskaan. Katsastin heti saavuttuani uintipaikan ja siellä olikin melkoinen aallokko. Lisäks lokit hillui ja rääkyi aallonmurtajilla, joiden välittömässä läheisyydessä uitaisiin. Syke vähän nousi tässä kohtaa - mietin, että Jessicaa ei saisi tuohon järveen.. enkä miekään kaipaisi yhtään hyökkäilevää lokkia uintikaveriksi. Suuntasin vähän nieleskellen sisälle aallokko ja lokit mielessä.
 |
| Kaks hiljasta ja rauhallista oottelemassa kisainfoa. |
Ovella näin ilokseni Jonnan ja mentiin yhdessä rekisteröitymään ja siitä infoon. Ihana oli nähdä pitkästä aikaa ja kikatella. Paljon oli muitakin tuttuja liikkellä. Seurakavereitakin bongasin infossa ja mentiin porukalla syömään. Sovittiin, että mennään vielä illalla porukassa pizzalle. Onneksi löytyi muitakin, joille pastapartyt oli vaan välipala. Tässä välissä kävin hakemassa avaimet asunnolle ja purin enimmät tavarat autosta. Sain majoituksen ihan ydinkeskustasta ja siirtymä kisapaikalle olisi suht lyhyt.
Syötiin porukassa ja ei ollutkaan ihan helppoa löytää ravintolaa mihin mahtui. Pienen kikattelun ja kaupunkikierroksen jälkeen pizzeria löytyi ja kikattelu jatkui. Suuntasin pizzan jälkeen maha täynnä ajoissa kämpälle ja hampaat kalis kylmyydestä siinä talsiessa. Vähän mietitytti miten pukeutuisi seuraavana päivänä, ettei paleltuisi. Tuli hetkellisesti ikävä hellettä, mutta näitä kun ei voi valita eikä tilata. En jaksanut pohtia asiaa sitten sen enempää. Pakkasin kämpällä vaan hulluna vaatetta vaihtopusseihin ja päätin arpoa sitten vaihdossa jotain päälle. Väsy painoi raskaan viikon päälle ja nukuinkin hyvät pitkät yöunet.
Aamulla heräsin auringonsäteisiin ja tuulikin oli tyyntynyt, pompin tasajalkaa. Aamupalan syötyäni ja autolle suunnatessani jouduin kuitenkin toteamaan, että sää ei kyllä ollutkaan aivan niin ihastuttava - pilviä kerääntyi kokoajan enemmän ja puuskittain tuuli oli kova. Ajoin autolla lähemmäs kisakylää ja puolisen tuntia istuin autossa sään kehittymistä tuumaillen. Ajatus uinnista avovedessä ja sen jälkeen pyöräilemään siirtyminen sai hampaat taas kalisemaan. Mutta ei auttanut kun nousta ja mennä.
 |
| Ilmeesi, kun tajuat että takarengas vuotaa. Tekstaat hädissäs seurakaverille ja se ottaa huomaamattasi tilanteesta kuvan. Kuva: Ville Tulkki |
Suuntasin pyöräkatsastuksen kautta kohti vaihtoaluetta. Ville oli ehtinyt jo omat kamppeensa viemään ja viestiteltiin siinä. Jäin vielä tekemään pyörälle tsekkausta ja putsaamaan pikkukiviä renkaista, kun olin sen hiekkatietä pitkin taluttanut parkkipaikalta. Niitä kiviä siinä sitten ulkokumista nyppiessäni silmä havaitsi jotain kiiltävää. METALLILANKA. Tajusin heti mistä on kysymys. Viron tuliaisena viime elokuulta miun takakumiin on pesiytynyt lankaa, joka puhkoi siellä monen kumit. Yritin napata langan pois ja samaan aikaan sisäkumista pääsee ilmaa pois. SHHHH! Ei voi olla totta! Varmaan vaan kuvittelen! Teen saman uudestaan, SHHHH! Laitan Villelle viestin, että ehtiikö käymään?! Hätä! Ville tulee miun kanssa asiaa ihmettelemään ja toteaa saman. Sisäkumi falskaa. Mietin sekunnin ajan, että heitän kamat autoon ja lähden kotiin. Liikaa liikkuvia osia. Perkele, enkä lähe! Kiroan ja kiukkuan. Tiedän, että niin tehtyäni pian rauhoitun.
Miksi nyt? Miksi ei 200km sitten?! Oon syynännyt renkaat joka lenkin jälkeen. Puunaan ja hiulaan pyörää (lähes tulkoon :P ) neuroottisesti enkä ole huomannut tätä. Kiroilen ja kiukkuun taas hetken. Saattaahan tuo kestää. Todennäköisesti ei. Ei tee mieli riskeerata ja ei auta kun vetää hihat ylös. Yritän saada ulkokumia vanteelta pois, mutta eipä onnistukaan ihan käden käänteessä. Kynnet katkeilee ja kiroilen taas vähän. Villekin koklaa ja todetaan, että rengasraudat on liian lyhyet. Mie en oo sellaisia koskaan ennen tarvinnut. Toiseen pyörään kumin vaihto käy niin kätevästi. Onneksi aikaa on reilusti. Kävellään takakiekon kanssa huoltopisteelle ja kuullaan, että jonossa on seitsemän pyörää. Päätän, että en jää odottelemaan, koska oon sellaiseen liian kärsimätön. Ostan rengasraudat, pisimmät mitä kaupasta saa. Uudelleen hihat ylös ja ei se ollut helppoa niidenkään kanssa saada kumia vanteelta, mutta onnistuuhan se lopulta. Syynään ulkokumin sata kertaa läpi eikä sieltä löydy mitään terävää. Uuden sisäkumin laitto sujuu onneksi ongelmitta. Kriisi ohi. Toivon totisesti, että tänään ei tarvii toistamiseen tarttua rengasrautoihin. Se tarkoittais nimittäin noin +45 minuuttia loppuaikaan tän vaihdon perusteella. Soimaan itteäni vähän siitä, että arjen hässäkässä oon laiminlyönyt pyörähuollon. Ite en oo sen kanssa niin taitava, että osaisin kaiken tarvittavan huomioida. Tähänkään ajatukseen en jaksa jäädä kiinni, vaan heivaan sen. Villelle suuret kiitokset henkisestä tuesta ja avusta. Joku päivä tarjoon sen oluen, jonka lupasin!
Sitten lopulta pussit naulakkoon ja juomat pulloihin. Sitten alkaakin se tuntien odottelu. Käyn välillä tsekkaamassa, että ilma on pysynyt renkaissa. Käydään myös kurkkaamassa uinnin lähtöpaikka. Aallokko velloo ja taivas on musta. Jotenkaan se ei hetkauta, koska sinne on joka tapauksessa mentävä. Kello käy hitaasti, kunnes se alkaa yhtäkkiä kiiruhtaa. Vessoihin alkaa olla jonoa ja käyn vaihtamassa kisapuvun päälle. Sillä reissulla kadotan Villen ja löydän Outin, Akin ja Lean. Käydään Outin kanssa järvessä viime hetkellä. Vesi tuntuu lämpöiseltä ja on mustaa. Ei oo vaaraa, että tänään näkyy haukia. Aallonmurtajalla on lokkien sijaan ihmisiä. Uskottelen itselleni, että lokit on kuskattu kisan ajaksi autiolle saarelle. Niitä ei ole. Näen Sarin yleisön seassa ja vaihdan muutaman sanan. Sitten suunnataankin jo lähtökarsinaan. Seison enimmäkseen hiljaa. Taivas on tumma, aurinko pilkottaa välillä pilvien lomasta. Tuuli on vähän tyyntynyt ja niin on miun olokin. Hyvä tästä tulee.
 |
| Ei uskos, että jännittää. Kuva: Sari Muurman |
Rolling start on miulle ensimmäinen ja oon jännittänyt sitä. En tiedä, nauttiiko massauinneista oikeasti joku. Mie en ainakaan - 1800 ihmistä järvessä kauhomassa kuulostaa miusta hulluudelta. Silti seison rannassa, tosin leuka vähän väpättäen. Starttaan oikeasta reunasta. Todennäköisesti uin siksi tänään pidemmän lenkin kun suurin osa, mutta oon valmis siihen jos saan siten ehjän uinnin. Kuusi uimaria starttaa viiden sekunnin välein. Pian on miun vuoro ja viisi sekuntia siitä kun edellinen on mennyt sukellan Vesijärven aaltoihin. Aloitan rauhassa ja saan ihan hyvän lähdön. Lasit huurtuu ja huuhtaisen ne nopsaan. Pian totean saman uudestaan ja huutelen ne. Kuvio toistuu neljästi. Aallokko velloo ja uimareiden oranssien lakkien seasta on vaikea nähdä poijuja. Uin arviosta jonnekin. Ajoittain saan uida omassa rauhassa, mutta sitten joku tulee jostain ja uintirytmi rikkoutuu. Uintilinjan vaihtaminen ei välttämättä auta, koska järvessä on täyttä. Poijut jäävät aika kauas vasemmalle - pääasia että matka kuitenkin etenee. Ekan suoran lopussa on pakko hakeutua lähemmäs poijua, että pääsee kaartamaan vasemmalle jokseenkin järkevästi. Kuten arvata saattaa, siellä on ruuhkaa. Pohdin siinä kauhoessani, että oon kehittynyt. En siis uintitekniikassa missään tapauksessa. Vaan siinä, että en pelkää vaikka en nautikaan etenemisestä. Vaikka hörppään vettä edellä uivan peräaallosta useita kertoja, linssit on ikihuurussa ja osumia tulee tiuhaan. Aurinko paistaa silmiin eikä poijua näy, mutta siihen on jo totuttu. Käännös uudestaan vasemmalle ja viimeiselle suoralle. Miun oikeella puolella on tovin kuluttua jotain ihme hässäkkää. Samaan aikaan miun oikee käsi osuu jonnekin. Ja osuu uudellen. Ja uudelleen. Oon jossain matalikossa. Tästä ei ollut infossa mitään puhetta. Mietin, että oon varmaan ihan hakoteillä - tosin hyvin monen muun kanssa. Muistan piipun joka on Sibeliustalon vieressä. Sen näen huuruisten lasien läpi ja lähden tarmokkaasti kauhomaan sitä kohden. Tarmokkuus kokee pian kolauksen, kun Ripa rintauimari nasauttaa potkun suoraan reiteen. Haen uutta uintilinjaa, mutta sitä ei löydy. Taas ruuhkaa. Ei voi pysähtyä kun ihmismassaa on kaikkialla. Jotenkin selviydyn tuostakin, en enää muista miten. Suunnistan piippua kohden ja ihmettelen miksi Sibeliustaloa ei näy. Ahaa, piippuja onkin kaksi. Aallonmurtaja lähenee, sitten enää viimeinen poiju. Sitten kohti rappusia ja ylös, vähän huippaa. Kävelen rauhassa ja annan tasapainoelimen vakautua ja riisun samalla märkkäriä pois. Näen Outin ja pian Jukan. Totean, että uintiaika on just semmonen kun tuollaisella kaaosuinnilla voi olla. En nauttinut yhdestäkään hetkestä vedessä tänään, mutta ei sen väliä. Nyt se on ohi. Uinnin suhteen oon sellanen pienten kylätapahtumien tyttö. En usko, että tästä myllytyksestä opin koskaan tykkäämään. Mutta oon oppinut selviytymään.
T1
Olevinaan toimin ripeesti, mutta en missään tapauksessa johdonmukaisesti. Ensimmäisenä märkkärin riisumisen jälkeen puen kypärän ja numerovyön, sitten vasemman jalan sukan ja kengän. Sitten päätänkin ottaa geeliä. Ville tulee myös vaihtoon. Laitan mie sitten oikeeseenkin jalkaan sukan ja kengän. Päädyn pukemaan irtohihat pyöräilypaidan kaveriksi. Sitten pussi naulaan ja kipi kapi. Huikkaan Villelle, että nähdään kun ohittaa miut pyöräilyssä. Kuulen, kun joku yleisössä huikkaa, että: "Tästä se Häkkinenkii juoksee!" Pyörä nätisti matkaan ja menoks. Toivon vielä, ettei kumit paukkuis ja meen.
Pyöräily
Lähtee rauhassa käyntiin. Ehkä liiankin rauhassa. Aluksi on hidasteita, liikenneympyrä ja ylämäkeä. Edessä rasittavan hitaasti etenevää porukkaa, mutta päätän etten lähde keulimaan. Ylämäessä on lopulta pakko ohittaa kun en pysty ajamaan niin hitaasti, että peesiväli pysyy. Inhoon sitä, että peesikielto kisassa peesataan ja vältän sitä kaikin keinoin. Messilän mäessä vauhti kiihtyy ja sen jälkeen annan itelleni luvan mennä niin kovaa kun huvittaa. Ohittelen aika paljon porukkaa ja meno on vauhdikasta. Hymyilyttää. Yhteistyö pyörän kanssa sujuu ja jalat tuntuu vahvoilta. Muistan ottaa säännöllisesti energiaa ja Kärkölään asti matka taittuu kun unessa. Rakastan miun kypärän akustiikkaa. Jotenkin siellä saa olla ihan omissa oloissa. Puoleen väliin asti ihmettelen tasaisin väliajoin kuuluvaa piippausta - Polar muistuttaa, että otahan energiaa. Muistan, että täysmatkalle laitoin sen asetukseksi eikä se huono muistutus ole nytkään. Otan geelin, kun kello käskee. Ja ekan kerran ikinä energian ottaminen pyörän päällä käy iisisti ja hommat sujuu kun elokuvissa muutenkin. Kärkölästä alkaa taistelu mäkiä, vastatuulta ja sadetta vastaan. Ei se mitään - nää haasteet on kohdettu ennenkin. Tasaista vauhtia on vaikea pitää, kun mäissä tulee ruuhkia ja epämääräisiä ihmismassoja. Osa unohtaa ajaa oikeassa reunassa ja veivaa miten sattuu. Lueskelen joutessani numerolapuista ihmisten nimiä ja Ilya nimestä tulee mieleen Ilias ja Odysseia ja yhtäkkiä huomaan pohdiskelevani Kreikan mytologiaa jossain Kärkölän kupeessa rapsipellon laidassa hitonmoisessa sateessa. Naurattaa iteäkin se, miten outoja juttuja voi tulla mieleen. Välillä sade lakkaa, mutta tuuli jatkuu vaan. Se ei hellitä ennen kuin käännytään Lahteen päin. Edessä on Messilän mäki, joka ei olekaan niin paha kun olin ajatellut. Kurkkaan kelloa ja totean, että kolmen tunnin alitus pyöräosuudella vaatis loppurykäyksen ja vois olla juoksun kannalta kohtalokasta. Päädyn ajamaan rauhassa, paitsi viimeiset alamäet on pakko nauttia vauhdin hurmasta vielä. Pian onkin jo aika nousta pyörältä.
 |
| Pyöräily takana. Kuva: Sari Muurman |
T2
Kirmaan pyörän kanssa ilmeisen vakavana vaihtoon. Selvisin ilman teknisiä pulmia, itku nousee kurkkuun. Jätän pyörän telineeseen ja tirautan helpotuksen kyyneleen, kun en joutunut uudelleen renkaanvaihtoon. Sen jälkeen hymy leviää korviin asti ja hölkkäilen klossit kolisten vaihtopussille. Geeli naamaan, lenkkarit jalkaan, Karjalan kovin paita päälle ja lippa vinoon. Aurinkolasit kannattaa myös pukea, niin kukaan ei välttämättä huomaa jos on ihan kujalla. Ja yks shotti kouraan.
Juoksu
 |
| Ja siitä maaliin! Kuva: Jukka Kupiainen |
Olihan se taas melkoinen matka. Yhtään metriä en ois jaksanut ehkä enemmän, toisaalta missään vaiheessa reissussa ei tuntunut pahalta. Vilkaisu Polariin kertoo, että kokoajan on pysytty alle anaerobisen kynnyksen. Ja uintia tuli reilut pari sataa metriä ylimääräistä, kun oli niin kivaa. Nälkä oli kauhee kisan jälkeen ja pari tuntia melkein sitten söinkin. Lounaan, päivällisen ja iltapalan samaan aikaan. Järjestäjälle kiitokset taivaallisen hyvistä karjalanpiirakoista ja munavoista. Suorastaan täydellistä. Iltapäivä lähtö herättää miussa vähän ristiriitaisia ajatuksia - toisaalta ilta oli kaunis, mutta kisaa edeltävät tunnit niin pitkiä että vähän meinasi tylsyys iskeä. Itse pystyn kisapäivänä syömään tasan aamupalan ja en muuta. Aamupalalla iltamyöhään jaksaminen taas on heikkoa, kun ei geeleillä ja urheilujuomallakaan ikuisesti jaksa. Ei kai sillä lopulta ole niin merkitystä, mutta mielummin ehkä starttaan kuitenkin aamulla.
 |
| Terkut kotiin heti tuoreeltaan. |
Omaan tekemiseen oon tyytyväinen. Pääsin tavoitteeseen ja juoksin. Niin, ja monen muun tavoin voitin Häkkisen Mikan pyöräosuudella. Seurakaverit ja monet triathlontutut kokivat onnistumisia - tekivät hienoja ennätyksiä ja debyyttejä Lahdessa. Mutta kaikista ylpein olen Leasta, joka piti meitä kaikkia loppuun asti jännityksessä saapumalla maaliin vain muutamia kymmeniä sekunteja ennen kuin aikaraja tuli vastaan. Sellasta sinnikkyyttä millä hän lopun juoksuosuudesta tuli en ole hetkeen, jos koskaan nähnyt. Onnea Lea vielä tätäkin kautta! Ootte työ mielettömiä. Sie ja siun ukko! Ja tyttö!
 |
| Huikeeta porukkaa!! |
No mites se Ironman. Brändi ei iskenyt ihan sellasella voimalla, kun olin kuvitellut isojen poikien ja tyttöjen kertoman mukaan. Tapahtuma oli odotettua laimeampi. Toisaalta, en kaipaakaan mitään hurjaa hypetystä ja sinällään se oli hyväkin juttu. Finntriathlonin tapahtumat on miusta ihan vastaavia tapahtumia ja samat ihmisethän siellä toki ahkeroivatkin. Mutta tottakai on siistiä, että Suomikin on vihdoin päässyt Ironman-kartalle. Jos ensi kesälle puolimatkaa mietin, niin suuntaan kuitenkin todennäköisesti Joroisiin. Siellä on oma tunnelmansa. Ja Tahkon karuus mäkineenkin kiehtoo. Toisaalta, Islantiinkin haluan palata ja siellä ois kiehtova puolimatkan kisa tarjolla heinäkuussa. En tiedä, tovi pitää pohdiskella. Järjestäjille, joka tapauksessa täydet pisteet tästä. Hienon tapahtuma teitte! Ja onhan toi reppukin nyt aika kiva.
 |
| Kohti uusia seikkailuita. |
 |
| Väliajat ja tulokset. |
Iltakisan jälkeen otti aikansa ennen kuin keho asettui sellaiseen tilaan, että pystyin nukkumaan. Seuraavana päivän liian lyhyiden unien jälkeen ajelin kotiin. Taas yksin. Ja ehdin siinä pohdiskella yhtä sun toista. Enimmäkseen pohdin sitä, että miten täysmatkasta voi selvitä hengissä ja melkein täysissä järjissä. Jos en tietäisi, että olen sen tehnyt en tiedä uskoisinko. Jos omaa suoritusta kohtaan tuntee sellaista ylpeyttä, niin kertoo se miusta siitä että on todella onnistunut siinä mitä on tehnyt. Tältä unelmien toteuttamisen kuuluukin tuntua. Mitenhän siistiltä tää tuntuukaan kymmenen vuoden päästä. Kiitos kaikille asianosaisille, just työ kaikki ketä viikonloppuna kohtasin ja ketkä kuljitte ajatuksissa ja sydämessä mukana.
 |
| Jälkijäristyksissä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti