Maratona di Roma 2018

Roomaan oon haikaillut jo vuosia, mutta tyyli yks ulkomaan maraton keväällä ja yks syksyllä sallii vaan kaks vuodessa. Nyt vihdoin oli Rooman vuoro. Varailtiin reissu jo viime syksynä ja saatiin edulliset lennot, mukava huoneisto ja huippua matkaseuraa. Itse ilmoittautuminen sitten olikin oma lukunsa. Monimutkainen ilmoittautumissysteemi, joka vaati liittymisen italialaiseen juoksuorganisaatioon, että sai Run Cardin ja lääkärintodistus kaikkine systeemeineen. Järjestelmä vilkutti punaista ja pari kertaa oli hermot riekaleina, mutta kyllä se lopulta kannatti. 

Kyllä tätä kannatti odottaa <3

Treenit jäi maratonia ajatellen vähäisiksi, kun juoksumotivaatio oli talven aikana hukassa. Suunnitelmia kyllä oli, mutta ne jäivät "sitku" ja "mutku" vaiheeseen. Alkuvuosi on tarjoillut jos jonkinlaisia haasteita ja raivokkaat crossfit-treenit ovat olleet tarpeellisempia pääkopan kannalta. En oo vielä ikinä lähtenyt näin pienillä juoksukilsoilla maratonille eikä tavoitteita siis juurikaan ollut. Pikkusen reilut sata kilsaa juoksua koko vuodelle.. Ja kun se sisältää yhden treenimaratonin ja yhden 50km lenkin, niin huonollakin matkalla osaa laskea.. Että siinähän se melkein olikin. Ja kun koko viime vuosi oli pk:n jyystöä, voi todeta ettei vk-juoksuja ole juostu sitten edellisen vuoden. Ihan hyvä tilanne. 

Neljä viikkoa ennen kisaa sain ärhäkän flunssan, jonka jälkeen keuhkot ei lähteneet toimimaan normaalisti. Kroppa ei ottanut vastaan minkäänlaista kovempaa treeniä. Himmailin rauhassa ja vasta viikkoa ennen Roomaa pystyin vetämään treeneissä täysiä. 

Roomaan lennettiin perjantaina ja huoneisto oli just niin mukava kun kuvista näytti. Colosseum kävelymatkan päässä ja metroasema vieressä. Expoon suunnattiin lauantaina heti aamupäivällä ja selvittiin ilman ruuhkia. Loppupäivä kierreltiin nähtävyyksiä ja olihan nähtävää. Tankkaamaan pääsin italialaisella pizzalla ja pastalla (pasta ei kyllä ollut niin hyvää kun olin toivonut) ja perinteisen punkkulasin kurmasin myös. Suht ajoissa nukkumaan ja nukuinkin kun tukki. 

Valmiina koitokseen.

Aamulla heräsin ajoissa ja söin aamupalaa. Muu porukka jäi vielä nukkumaan kun suuntasin hölkkäillen kohti Colosseumia. Aika hiljaiseksi sen suuruus pienen ihmisen vetää. Kuvittelin siinä kävellessä millasta on ollut sillon, kun siellä on käyty taisteluita. Melkein pystyin kuulemaan leijonan murinaa. Iso meni kananlihalle. Kävelin kohti lähtökarsinaa ja sinne olikin helppo löytää. Starttasin ekasta lähtöryhmästä, vaikka se ei vastannutkaan tämän hetkistä juoksukuntoa. Yllättävän vähän oli porukkaa tässä karsinassa. Asetuin vessajonoon ja kolme minsaa ennen starttia pääsinkin bajamajaan. Tovin kyllä arvoin pidättäväni seuraavat viisi tuntia.. Vessasta oli jo paperi loppu ja vessan seinään joku oli onnistunut vetäsemään takalaittoman🚽 

Vessareissun jälkeen tein iloisen bongauksen. Pitkä poika Suomesta - Jan!! Juteltiin siinä tovi, ehkä minsa ja sitten pyssy jo pamahtikin. Kerroin Janille suunnitelmasta aloittaa reippaasti, koska helle taatusti verottaisi tänään ja hyytyminen ois väistämätöntä. Totesin kyllä jo ekan kilsan aikana, että kuumuus on alkanut eikä se ainakaan helpottaisi. Seitsemän kilsan kohdilla aloin kaipaamaan sieniä. Oisin juossut ilman Jania ekojen sienien ohi. Onneksi ääneen huikkasi, että nyt niitä ois tarjolla. Tiristin kaksi suoraan päähän ja yhden survoin topin kaula-aukosta sisään. Welcome to the jungle! Mikä kuumuus. Ah! Matka jatkui. Juteltiin ja välillä oltiin hiljaa. Kymmenen kilsan kohdalla Janin selkä katos. Pitkä poika vaihtoi isompaa silmään ja jäin itekseni taivaltamaan. Mietin, että maraton rankasee niitä jotka on lusmuillut treeneistä. Niitä, jotka on menny kyykkäämään sisälle, kun ois pitänyt juosta räntäsateessa. Se rankasee ja se on lusmuille oikein. Lisäks mietin, että aurinko rankasee niitä jotka on Suomesta. Valkoinen kinkku, joka on kotona kolaillut lunta pimeessä tulee ja luulee selviytyvänsä auringon paahteesta noin vaan. 

Helteessä juoksu on kovaa hommaa.

Juoksin väliaikapisteeltä toiselle, huoltopisteeltä seuraavalle, pyyhin hikeä, irvistin, kiroilin, hymyilin ja biletin sienipisteillä enkä säästellyt todellakaan sieniä vaan mässäilin ihan urakalla vettä niskaan. Ja sen jälkeen jaksoin taas vilkutella kameramiehille. Puolikkaan kohdilla huoltojoukot oli kannustamassa. Valitin kuumuutta ja irvistelin. Sitten jatkoin tutuista virkistyneenä tovin hyvillä mielin. Puolikas tuli täyteen ihan kohtuu ajassa, 1.55. Sitten 25km jälkeen iski se kaikista järettömin kuumuus. Aattelin, että kinkku sulaa ihan just asfalttiin. Tuli mäkee, mukulakivee, hikee, pari perkelettä. Ja sitten lopulta sienipiste. Syöksyin vatien kimppuun ja tuhlasin tällä pisteellä KAHDEKSAN SIENTÄ japaljon aikaa. Ei ekologista, mutta pakko oli saada keho jäähtymään. Elvyin ja lähdin  taas reippaasti eteenpäin. Samassa alkoi ylämäki. Pitkä ja kuuma kun helvetti. Kävelin ja otin geeliä. Totesin, että tässä ei kannata kiirehtiä ettei syty tuleen. Taivalsin kengät lotisten ja vaatteet vettä valuen eteenpäin. Aika moni muukin käveli. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Niin nytkin. Piiitkä ja loiva. Laskettelin alaspäin. Juoksu lähti taas rullaamaan. 

Kolmesta kympistä kolmeen viiteen ei hirveenä muistikuvia. Muistuttelin itteeni lapatuesta, keskivartalosta ja pakaran aktivoinnista. Pohkeet oli betonia ja oikeessa oli pieniä kampin elkeitä. Sille tasolle onneksi jäikin. Sillan alla nitkahtaneita, ambulanssin pillit huuti. Pakko oli ottaa aurinkolasit silmiltä ja että näki eteenpäin. Tunnelissa edettiin ylämäkeen mutta oli viileetä. Yhtäkkiä ylhäältä sillalta kajahtaa tutut äänet, jess! Taas tuli vähän virtaa. Kolkyt viis kilsaa tulee täyteen sillalla. Tiberin vesi on yhtä vihreää kun aiemminkin. Puhallan pari kertaa. Vauhti on pikkusen hyytynyt, muttaei niin paljon kun luulis. Keep going. Kohta saat kaljaa 🍻

Hymyilyttää se kuitenkii!

Sitten yhtäkkiä näen kun Jan taivaltaa omaa tuskaansa vieressä. Huikkaan moikat ja lisään, että: "Nyt ei kyllä kuolla, vaan jatketaan maaliin." Jan huikkaa takas, että nesteet ei imeydy ja että on pakko kävellä. Mie pidän jalat liikkeessä ja päätän, että 37 kohdalla kiristän vauhtia. Todellusuudessa edessä on elämäni pisimmät 5km, en todellakaan kiristele mitään. Vaikka kovasti yritän. Jokaisessa huollossa on pysähdyttävä ja juomapisteillä kaadan kivennäisvettä päähän. Bongaan veriappelsiinilohkoja ja jään syömään niitä. Miten taivaalliselta ne maistuukaan. Tässä kohtaa ei merkkaa sekunnit eikä minuutit. Nautinto menee edelle. Vielä pari mukaan ja menoksi. Hymyilin kameralle varmaan hampaiden välit täynnä hedelmälihaa. Aivan sama. Kääntöpaikalla kuuluu tuttuja ääniä, mutta en näe ketään. Valot on vissiin jo sammuneet. Ohitan Espanjalaiset portaat, haaveilen suihkulähteessä uimisesta. Edessä on tunneli - mukulakiveä ja ylämäkeä. Suurinosa kävelee, vaappuu eteenpäin kun zombiet. Jos ei oma meno tunnu kovin vauhdikkaalta niin ei se näytä helpolta muillakaan. Ehkä aurinko rankasee muitakin. Tai ehkä nekään ei oo käyneet lenkillä. Tunneli loppuu ja just kun ehdin ajatella, että vika kilsa - nyt rauhassa loppuun - kääntyy tie oikealle ja aurinko jää korkeiden talojen taa. Samaan aikaan kun alkaa alamäki, pärähtää kaiuttimista soimaan Eye of the tiger. Sillon kinkku vinkasee, painaa tallan pohjaan ja ottaa irti kaiken mitä lähtee. Hymy nousee huulille ja sitä ei hyydytä edes 50m ennen maalia nilkoille lentävä oksennus -vieressä juokseva mies katkeaa noin lähellä maalia ja oksentaa miun jaloille. Maaliviiva ylittyy ajassa neljä tuntia ja kaksitoista sekuntia. Colosseum komeilee edessä ja ympärillä makaa kaikensa antaneita ihmisiä. Kyynel pyrkii silmäkulmaan. Selvisin. Myö kaikki selvittiin! Sain mitalin kaulaan ja folion ympärille. Sitä en kylläkään tarvinnut. Juomista molempiin käsiin ja kohti huoneistoa. Parin kilsan kävely tuntuu palauttavan hyvin kidutettuja jalkoja. Suihkun kautta syömään ja illanviettoon. Oli mahtava juoksu ja loma. Rankaasusta huolimatta! 

Ryhti painuu jo kumaraan ja askel painaa.

Mitä opin? Muuta kun että maraton rankasee niitä, jotka ei oo käyneet lenkillä eli että lenkillä kannattaa käydä säännöllisesti. No ainakin, että vaikka crossfit on hieno liikuntamuoto, josta en luopuisi mistään hinnasta enää -valitettavasti se ei auta juoksussa kehittymistä yksistään. Ainakaan miuta. Juoksijoita tehdään juoksemalla. Triathlonin kaksi muuta lajia tukevat kehitystä juoksussa - siitä on miun kohdalla faktaa olemassa. Maratonennätykset on vuosilta (2015 ja 2016) jolloin treenasin isoimmat määrät noita kolmea lajia. Näin se vaan on. Tämmösellä systeemillä voi juosta neljän tunnin perusjuoksuja. Ei niissä sinällään ole mitään vikaa ja oon sitä mieltä, että miun kohdalla se on ihan hyvän peruskunnon mittari. 

Vihdoinkin kaljalla!

Mitä jäi hampaankoloon? No se 12 minuuttia siellä on. Tahtotila juoksun suhteen on ollut vähän hakusessa täysmatkan jälkeen. Roomassa se heräsi. Juoksemisen nälkä. Vauhtisokeuden kaipuu. Sykereserviä jäi kahdeksan pykälän verran käyttämättä. Potentiaalia on. 

Tämmöseen porukkaan pääs Expossa.

Mitäs nyt? Syksyllä, kun Suomessa hellevaara on ohi, ulosmitataan naisesta se 12 minuuttia. Se vaatii työtä ja sitoutumista. Myös uhrautumista. Mutta tänä vuonna on sen aika. Matkalla Colosseumilta huoneistolle ehdin tehdä päätöksen, että kotikisassa Joutsenossa syyskuussa mie oon ennätyskunnossa. Rehellisyyden nimissä en todennäköisesti tänä vuonna ole vielä tuossa sub 3.30 kunnossa, mutta matkalla kohti sitä. Se miksi totean näin on se, että oon realisti. Paperilla asiat voi näyttää helpoilta, mutta todellisuudessa jokainen minuutti pois tarkoittaa hitonmoista määrää työtä. Mut nyt tuntuu, että oon valmis 💪

358. Paloheinämaraton - Miun kolmastoista maraton

13. maraton pitkänä pk-treeninä Paloheinässä 4.6.2017. Apina revitty harteilta 💪

Monkey Number 13.

Ajatus 13. maratonin juoksemisesta kesäkuussa Paloheinässä sai alkunsa jo ennen Prahan reissua, kun tajusin että muussa tapauksessa Viron kesälomamatkalla alkulämmiteltyäni uinnissa vajaan neljän kilometrin verran ja hikoiltuani hanuri puuduksissa noin seitsemän kahdeksan tuntia Rouva X:n selässä olisi sen 13. maratonin vuoro. Tuon kevyen alkuverryttelun jälkeen pää saattaa olla jo siinä jamassa, ettei se uskoisi kolmannentoista maratonin maaliin pääsyä vaan sortuisi synkistelyyn. Vaikken olekaan suuremmin taikauskoinen, en tiennyt miten taikauskoisesti ylipitkän työpäivän pituisen päivän päätteeksi siihen suhtautuisin. Apinoita hartioilla riittää, joten päätin luopua yhdestä epävarmuustekijästä jo hyvissä ajoin. Samalla näin tän maratonin mahdollisuutena vetää hyvä pitkä treeni pk:lla, suurinpiirtein sitä vauhtia kun näen realistisena juosta maratonin triathlonin täysmatkalla. Koska syöminen on miulle haaste (siis suorituksen aikana, muutoin on enimmäkseen haastavaa olla syömättä) niin myös siihen pääton panostaa.

Rajojen hakemista - kirjaimellisesti.

Jessican kanssa kaivettiin kalenterit taas esiin ja todettiin kesäkuun ekan viikonlopun olevan paras mahdollinen kummallekin. Lyötiin se lukkoon ja ilmoitin Paloheinähoodeille, että ollaan saapumassa. Koska tarkoitus oli juosta maraton pitkänä lenkkinä en aikonut siihen mitenkään erityisesti tankkailla tai kevennellä treenejä. Päätin päin vastoin vetästä reilusti treeniä alle ja lähteä liikkeelle mahdollisimman tukkoisilla jaloilla ja epävarmalla ajatuksella. Aika hyvin tässä onnistuinkin. Kolmeen maratonia edeltävään viikkoon mahtui ihan mukavasti puuhaa: paljon crossfittiä, vähän uintia, kohtalaisesti pyöräilyä sekä juoksua. Pitkästä aikaa treenimäärät semmoista, kun pitääkin. Reilun puolen vuoden ylimenokausi on siis vihdoin julistettu päättyneeksi. Treeni on tuntunut kokoajan kivalta ja "mennyt perille". Erityisen mahtavalta on tuntunut avovesiuintiin tullut varmuus. Läpätys rinnassa ei uidessa johdu enää pelosta, vaan rakkaudesta lajiin. Jotenkaan kesällä 2015 en ois vielä voinut uskoa, että näin käy. Rouva X:n kanssa alkaa olla senssit selvät puolentoista vuoden suhteen jälkeen ja taidetaan tuntea jo toistemme metkut aika hyvin. Takapuoli ei boikotoi enää satulassa istumista edes pidemmillä lenkeillä. Juoksu, se tuntuu hyvältä ja helpolta. Crossfitissä on tullut lyhyessä ajassa monia ahaa-elämyksiä ja jopa edistysaskelia, se tuo mukavan lisämausteen noihin kolmeen niin rakkaaseen lajiin. Ja rakas on tullut tästäkin - haikeudella, suurella sellaisella siirrän sen kahdeksi kuukaudeksi sivuun, että maltan riittävästi keskittyä noihin kolmeen. Yhdelle naiselle niissäkin on riittävästi hallittavaa. Joskus jopa liikaa. 

Kyllä pulla naisen tiellä pitää.

Sunnuntaina kello soi 5.20. Keittelin kahvit ja tein eväät valmiiksi. Olin vielä edellisenä iltana tehnyt parin tunnin pyörätreenin. Sisällä pyöräily mahdollisti sen, että samaan aikaan kun pyöräilin tankkasin. Tämmöstä en oo vielä ennen kokeillut, mutta hyvin tuntui ruoka uppoavan. Etenkin kun ei tarvinnut pelätä pyörän syöksymistä ojaan.. koska se pysyi paikallaan. Nappasin Jessican kyytiin heti kuuden jälkeen ja ajeltiin Paloheinään. Fiilis oli hyvä, niin kuin aina Jessin kanssa. Puhuttiin asiaa ja paljon sen vierestä. Saavuttiin Helsinkiin hyvissä ajoin, oltiin sovittu järjestäjän kanssa että startataan kello 10. Syötiin vielä autossa evästä ja katseltiin kääntöpaikalla pistäytyviä aikaisemmin startanneita juoksijoita. Maraton juostaan Paloheinässä kahdeksana kierroksena. Samalla tavoin, kun tullaan Estonia Triathlonillakin juoksemaan. 

Vähän evästä ja sitten raville.

Vähitellen siirryttiin lähelle starttia ja kerrottiin, että reitti ei ole meille ennestään tuttu. Katseltiin kartasta reittiä ja kiinniteltiin numerolappua. Samaan aikaan Unski ja Hanna juoksivat ja järjestäjä kehoitti meitä lähtemään heidän peesiin ensimmäisen kierroksen ajaksi, että reitti tulisi tutuksi. Sitä ei oltu erikseen merkattu. Asetuttiin starttiviivalle ja lähtö oli todella lentävä. Mie meinasin startata väärään suuntaan ja ensimmäiselle kääntöpaikalle asti meni hihitellessä. Apina numero 13 keikkui vasemmalla hartialla. Tarkoituksena oli saada se irroitettua tänään. Juostiin alku liian kovaa, yllättäen. Ei paljon väsytystaktiikka siis toiminut miun jaloille. Jessica kielsi keulimasta, aika monta kertaa reissun aikana. Onni on oma jarrunainen. Jessica oli virittänyt kelloon näkymään sen hetkisen tahdin ja mie keskitahdin. Aina kun vauhti alkoi kiihtyä vitosella alkavaksi tuli heti napakka käsky hiljentää. Eka kierros edettiin konkareiden välittömässä läheisyydessä ja loppumatka sitten hyvinkin kahdelleen. Kannustajia ei ollut reitin varrella luonnollisestikaan, mutta juoksijoiden keskinäinen kannustus vastaantullessa oli vaikuttavaa. 

Saanko esitellä -
THE koristegeelit

Toiselle kierrokselle lähdettäessä päätettiin vielä skipata huolto. Muistin kuitenkin, että saatavilla oli colaa, joten muutin mieleni ja tein äkkijärrutuksen. Ja seuraavalle kiekalle. Ei tullut juurikaan ajateltua kilometrejä vaan enemmänkin kierroksia. Keulimisia raportoitiin kierros kierrokselta vähemmän ja juoksu kulki mukavasti. Joka kerta huollossa otin colaa ja vettä, arvasin että nestettä tulee liikaa mutta koska aikaa oli käydä vessassakin (joka siis Paloheinässä tarkoittaa pusikkoa) päätin ottaa sen riskin mielummin kun juoda liian vähän. Jessica aloitti puskarundin 20km:n kohdalla ja mie söin sillä välin karkkia ja etenin kävellen. Mie jatkoin puskaperinnettä 4km myöhemmin. Puskassa käyminen oli sen verran kivaa, että kymmenen kilsaa myöhemmin pistäydyin uudelleen. Geeleja olin päättänyt ottaa matkalla neljä. Kaksi geeliä sain otettua ja kahdesta muusta kieltäytymisen pystyin perustelemaan itselleni niin hyvin, että en pakottanut itseäni niitä ottamaan. Voikin olla epämieluisaa hommaa. Nimesin Berliinistä asti vyössä roikkuneet kaksi geeliä ansaitusti koristegeeleiksi. Ne vaan roikkuu kisasta toiseen mukana. Tuskin niitä koskaan tulen syömään. Persikan makuinen Squeezy-geeli saa oksennuksen nousemaan suuhun jo pelkästä ajatuksesta ja paksun ällömakean GU-geelin mössööntyminen suuhun nostaa karvat pystyyn ja vedet silmiin. En vaan voi. Huollosta nappasin suuhun suolakurkkuja ja sokerinpalan. Mitä vaan, kunhan ei geeliä. Miksi kukaan ei voi valmistaa geeliä, joka luiskahtaa huomaamatta kurkusta alan eikä tahmaa käsiä. Eikä etenkään saa mahaa mourimaan epämiellyttävästi. Joku puolen tunnin välein automaattisesti suuhun pruuttaava malli ois miulle sopiva. Jos jollain on vinkata nirsolle ihmiselle sopivaa tapaa saada kisan aikana energiaa, niin otan ilolla vastaan. 

Karkit sentään uppos.

Juoksu luisti mukavasti 24km:n asti. Sen jälkeen vasemmassa pohkeessa alkoi olla kramppivaara ja tuplasin suolakurkkujen määrän huollossa. Molemmissa kankuissa sivuilla alkoi tuntua synnytyspolttoihin verrattavaa tunnetta. Kiinnitin juostessa huomiota asentoon ja keskivartalon hallintaan. Keskityin pakaraan ja askellukseen. Polte oli ja pysyi. Muttei estänyt tekemästä sitä mitä tein. Takapuoli yritti kai viestittää aivoille, että laittakaa nyt se nainen jo kevyelle viikolle mutta pää ei aina kuuntele. Seitsemännelle kierrokselle lähtiessä tuttu Via Dolorosa alkoi soida Jukeboxissa. Välillä oli vuorossa Kaija Koon Supernaiset. Antti Tuiskun Hanuri ois varmaan soinut päässä, jos oisin muistanut miten se menee - sen verran kovin oma hanuri muistutteli olemassa olostaan. Viimeisen kerran kääntöpaikalle, colat naamariin ja menoks. Sanoja ei tarvittu, vauhti kiihtyi vähitellen ja kumpikaan ei edes yrittänyt enää jarrutella. Nälkä päästä maaliin tais tempasta molemmat mukaan ja vika kierros kiihyteltiin. Yllättävän hyvin vielä lähti ja saattoi olla aika realistinen kisasimulaatio. Jalat kuoli 24km:ssa, mutta kuolemasta huolimatta vikat kilsat 5.52, 5.40, 5.38, 5.34 ja 5.09 ihan hyvin kuolleilla jaloilla. Apina irtosi parisataa metriä ennen maaliviivaa jonne kurvattiin käsi kädessä, vihdoinkin yhdessä aika hyvin tavoiteajassa 4.26.24 kun tavoitteena oli 4.30. Ei voi olla kun tyytyväinen. Ihan mahtava treeni ja päivä ystävän kanssa. Voin suositella Paloheinämaratonia ihan jokaiselle. 

Sympaattinen, hyvin järjestetty tapahtuma ja kiva reitti. Iloisia ja auttavaisia juoksijoita ja viimesen päälle konkareita. Hienoa tavata ihmisiä, joiden elämässä juoksu on pysynyt vuosikymmeniä ja sydän sykkii juoksulle.

Apina irti ja kullitettu.

Jos usein lepopäivä on vaikea pitää, koska liikkuminen on vaan niin kivaa niin tänään lepopäivän pitäminen on ollut uskomattoman helppoa. Taitaa mennä vielä toinenkin päivä huilaillessa. Ja sitten kohti uusia seikkailuita. 

Touko-kesäkuun puuhasteluja.

Reykjavikur Marathon Islandsbanka 2016 - miun yhdestoista maraton

Haaveilu Islannin matkasta on alkanut jo nuoruudessa. En muista ihan tarkkaan milloin, mutta maantiedon tunneilta Islanti jäi erityisenä mieleen. Varmaan juurikin sen erityisyyden vuoksi. Ystäväni on siellä reissannut vuosittain monta kertaa siskonsa perheen luona ja jo pari vuotta sitten ajatus maratonmatkasta Islantiin sai alkunsa. Itseasiassa, alkuperäisen suunnitelman mukaan mein piti suunnata Islantiin jo viime elokuussa. Berliinin maratonin arpa kuitenkin muutti suunnitelmia ja Islanti sai odottaa vielä vuoden.

Kuvamuistoja Islannista.

Ostettiin lennot jo viime vuoden puolella. Jos joku kuvittelee, että Islantiin lentäminen on kallista niin tuhotaan se kuvitelma nyt. Meno-paluulennolle jäi hintaa n. 250€. Myös osallistumismaksu maratonille oli kohtuullisen edullinen, 62€. Majoitusvaihtoehtoja emme edes katselleet, koska saimme yöpyä ystäväni siskon perheen luona Reykjavikin kupeessa. En siis osaa sanoa majoitusten hintatasoon mitään. Islannin hintataso on melko korkea Suomen hintatasoon verrattuna. Kovin minimalistisella budjetilla reissuun ei kannata lähteä. Tai, jos lähtee niin kannattaa varautua siihen, että ihan kaikkea mitä tekisi mieli maistaa ja ostaa ei ehkä pysty ostamaan. Itseäni hintataso hiukan huimasi, mutta edellinen matkakohde Krakova olikin niin  edullinen, että vertailupohja on huono. Lontoon jälkeen Reykjavik ei ehkä olisi tuntunut kalliilta. 

Islantia lintuperspektiivistä.

Kahden viikon takaisen Tahkon puolimatkan jälkeen ainut kovempitehoinen treeni oli edellisen viikon swimrun ja Polar iloisesti rallattelikin, että aliharjoiteltu on. Kokemuksesta tiesin, että se olisi ihan hyvä lähtökohta lähteä pidemmälle lenkille. Odotukset eivät olleet korkealla ja ajatuksena oli alunperin lähteä juoksemaan noin neljän tunnin aikaa. Palautuminen Tahkolta oli kuitenkin nopeampaa, kun olin ajatellut ja elämän mukanaan tuomat mausteet sai miut muuttamaan ajatuksia maratonin lähestyessä. Mikset antaisi kaikkeasi silloin, kun pystyt? Huomenna et enää välttämättä pysty, vaikka haluaisitkin. Päätin lähteä ilman kellon tuomia paineita matkaan. Jätin Polariin aiemmin siihen virittämäni 4h aikaan tähtäävän kisa-asetuksen, jota en ennen ollut käyttänyt. En tiennyt miten se toimisi. Kisan sääntö numero yksi: kokeile aina kaikkea uutta, ei varmasti tule tylsää.

Expossa perjantaina.

Saavuimme Islantiin kisaa edeltävänä päivänä ja hetimmiten suuntasimme expoon. Se ei ollut kovin iso muihin ulkomaankisoihin verrattuna, mutta kaikki oleellinen sieltä löytyi. Compressportin kojulla viivyttiin tovi ja mukaan lähti vihdoinkin se haaveilemani On-Off panta. Expon jälkeen käveltiin kurkkaamaan lähtöpaikka ja piipahdettiin terassilla oluella. Islantilainen olut oli oikein hyvää; Viking, Gull ja Boli tuli testattua reissun aikana. Ainut huono puoli niissä oli hinta, kovin janoisena olisi tullut kalliiksi. Kaupungilla tepastelun jälkeen otettiin taksi kotikylille. Ilta meni varusteita valmistellessa ja syödessä. Sain paikallisoppaalta reittiselostuksen ja se helpotti ymmärtämään milloin mentäisiin mihinkin. Koska Islannissa ei koskaan paista aurinko, niin aurinkolipan sijaan päähän laittaisin uuden pannan. 

Valmistautumista maratonille.

Kisaa edeltävän yön nukuin todella hyvin. Osaltaan ehkä siksi, että edellinen päivä oli ollut aikaisen herätyksen ja aikaeron vuoksi todella pitkä. Startti oli aikainen, kello 8.40 paikallista aikaa, heräilin kuuden jälkeen. Aamupalaksi meetwurstisämpylä, Skyr, banaani ja tuoremehua. Niin, ja rippeet suklaalevystä jonka olin edellisenä päivänä syönyt lähes kokonaan. Karkkilakko ei ole voimassa Pohjois-Atlantin alueella. Niin päätin. Oli aika jumalaisen hyvää. Aamulla tuttu hermostus hiipi triathlonpukuun. Sulkeuduin ja toivoin, että pääsisin jo pian juoksemaan. Terveiset kotiin, pikkupoikien kuvat mukaan ja numerovyö lantiolle. Mukaan suolaa, glukoosia, viisi geeliä ja hopeatoffeeta. Pullon jätin arpomisen jälkeen matkalaukkuun, koska eihän Islannissa koskaan paistaisi aurinko tai olisi kuuma. Myöskin aurinkovoiteet jätin laittamatta. Oltiinhan Islannissa. Sain autokyydin keskustaan ja lähtöalueella olikin jo kuhinaa. Samassa lähdössä starttasivat kympin, puolikkaan ja maratonin juoksijat, ihan komea joukko. Asettauduin karsinaan kolmanteen lähtöryhmään, koska se sopi miun väreihin. Eli vihreä lähtöryhmä, saattoi se sopia korvien välissä olevaan aikaankin. Sen suhteen oli kyllä pallo täysin sillä, miltä meno tuntuisi. Jos olisi tuntemuksia, että kroppa olisi vielä edellisistä puuhailuista väsynyt niin hölläilisin. Jos ei, niin antaisin mennä. Jotenkin löysin taas paikkani karsinasta pitkien miesten seasta enkä nähnyt muita, kun selkiä ja väistelin kyynärpäitä. 

Hetkeä ennen lähtöä. Jännittää :)

Paukusta hiljalleen liikkelle. Puolisen minuuttia menee, kun ylitän lähtöviivan. Lähdössä kävellään, se ei miuta haittaa. Rauhallinen liikkeelle lähtö, ei keulimisia. Lopussa voisi kiihdytellä, jos siltä tuntuisi. Aika alkumatkasta reitillä on kannustamassa tanssiva jääkarhu, joka puhaltelee saippuakuplia. Naurattaa ääneen. Aluksi juostaan kaupungin poikki ja hyvin pian ollaankin jo merenrannassa. Keskityn enimmäkseen maisemien katseluun ja täytyy sanoa, että koskaan ennen en ole juossut noin mykistävissä maisemissa. Hymyilyttää ja samaan aikaan silmäkulma kostuu. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun sain olla siellä. Siellä, minne olin kauan haaveillut pääseväni. Juoksemassa maratonia. Pian saavun jo ensimmäiselle juomapisteelle ja vaikka olin suunnitellut ohittavani sen, en ohitakaan koska omaa pulloa ei ole mukana. Aurinko porottaa täysin siniseltä taivaalta. Ei pilven pilveä. Mietin, että aurinko paistaisi todennäköisesti koko kisan ajan. Tai siihen varaudun. Matka jatkuu ja kymmenen kilsan kohdalla miulla oli jo hiki. Islannissa, missä piti olla viileää. Satamassa haisee kala, ehkä kuuluisa kuivattu turska. Mietin, että onneksi sinne ei tarvitse tulla uudelleen. Hengitän pelkästään suun kautta, ettei hyvä fiilis hukkuisi turskan löyhkään. Otan ensimmäisen geelin ja ensimmäisen kerran ikinä geeli maistuu oikeesti hyvältä. Johtuikohan se turskasta?! 

Maisemia Þingvelliristä.

Jokaisella juomapisteellä otan vettä, yhden kupin päähän ja yhden suuhun. Kokoajan janottaa.Urheilujuoma on radioaktiivisen näköistä, sinistä. Yököttää ajatuskin siitä. Geelit kuitenkin uppoavat hyvin. Yllättävää. Reitti jatkuu merenrantaa pitkin. Ihailen Atlanttia, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Tuijotan vuoria, joiden suuruus tuntui mykistävältä. Tunnen oloni pieneksi, mutta vahvaksi. Kilometrit taittuvat ja juoksu tuntuu hyvältä. Paremmalta, kun pitkään aikaan. Tiedän, että reitillä on myös nousuja ja jos tuuli päättäisi nousta muuttuisi reitti todella raskaaksi. Pieni tuulenvire vaan piristää ja helpottaa kuumuutta. Tiedän, että lähestyttiin 16km kääntöpaikkaa ja pian sen jälkeen puolikkaan juoksijat jatkaisivat matkaansa suoraan kohti maalia. Maratoonarit kaartaisivat vasemmalle ja matka jatkuisi. Edessä juoksevan tanskalaisen miehen paidan selkämyksessä lukee "No pain, No beer!" Ihan hyvä sääntö. Meniskö samalla? Pian kuuluukin jo maton piippausta ja tehdään U-käännös. Tanskalaisen miehen kaveri oikaisee eteen viereiseltä kaistalta ja kuulen miehen vinkkaavan kaverilleen, että ei saa aikaa jos ei käy matolla. Niin mies luikki sitten sinne mistä tulikin. Ekaa kertaa ikinä näen kisassa, että joku yrittää oikaista. Ja lopulta saikin kiertää ylimääräistä. 

Pian tullaan risteykseen, jossa vilkutan puolikkaan juoksijoille ja kaarran jyrkästi vasemmalle. Porukka pienenee huomattavasti, mutta homma etenee kivasti. Mietin, että kesken ois loppunut matka tänään jos ois jo maaliin pitänyt mennä. Olen tyytyväinen, että matkaa on vielä jäljellä. Pian kurvataan eläinpuiston puistikkoon ja siellä on hetken varjoisampaa. Edessä on taas ylämäki ja selkiä tulee vastaan. Osa juoksijoista kävelee, mutta mie vedän kun veturi mäkeä ylös. Tänne oo tultu kävelemään. Toivottavasti ei myöhemmin kostaudu, mietin. Puolikas täyttyy ihan inhimillisessä ajassa, en tiedä kylläkään aikaa juostessa, koska oma kello näyttää ihan ihmeellisiä lukemia eikä väliaikapisteellä ole kelloa. Kiristän ekan puolikkaan jälkeen vähän vauhtia ja pari juoksijaa jonka kanssa matka on taittunut siihen asti putoaa kyydistä. Puistikossa juoksen miehen perässä, jonka paidan selkämyksessä on teksti, jossa kerrotaan vapaasti suomentaen että "Haimasyöpä on kova, olen kovempi. Voitin sen!" Tekisi ohi juostessa mieli tsempata miestä, mutta en voi koska pelkään että alkaisin itkeä. Itkiessä juokseminen muuttuu mahdottomaksi. Kiristän siis vauhtia ylämäkeen ja saan voimaa syövästä. Mielessäni haistatan v***t kaikille maailman syöville ja mietin miksi sellasta p****a pitää olla maailmassa. Silta ylittyy huomaamatta, raivo laantuu ja edessä on alamäki. 

Pian juostaan saman tien ali, jonka yli hetki sitten mentiin ja kevyenliikenteenväylän varressa on sympaattinen pieni vesiputous ja lapsia kannustamassa. Taas hymyilyttää. Tiedän, että ryhmärämä on kannustuskyltteineen pian reitin varrella ja eipä mene aikaakaan, kun sinivalkoinen "Go Jenni Go"-lakana näkyy jo kaukaa. Saan ihan hurjasti voimia tuosta porukasta ja vauhti kiihtyy. Tiedän, että 27km:n kohdilla ei paljon kannata alkaa vielä keulia, mutta jos vähäsen kuitenkin. Edessä on ylämäki ja veturi jyskyttää eteenpäin. Vahvana ja päättäväisenä. Uhopussi on täynnä ja tänään käyttäisin kaiken mitä siellä on. Selkiä tulee vastaan ja mäki jatkuu sillalle, joka vie ison tien yli. Silta hytkyy ja pomppii ja miuta naurattaa. Edessä on taas nousua. Mietin äskeisiä kannustusjoukkoja ja sitä, että hulluimmat fanit kotona seuraa väliaikoja. Niiden ei kannata antaa odotella turhia. Kaasua siis.

Mäen päällä, noin 29km kohdilla on parinkymmenen hengen porukka tien molemmin puolin ja jo kaukaa kuuluu kannustusta "HU-HU-HU..." Ihokarvat nousevat pystyyn. Voin vaan kuvitella jalismiesten viboja, kun stadionilla yleisö on kannustanut. Juoksen taputtaen ja hihkuen ohi kannustajista. Tän voimin muutama kilsa hujahtaa taas huomaamatta ja vauhti tuntuu kiihtyvän. Ohitan ihmisiä, monella jalat kramppailevat ja osa on pysähtynyt venyttelemään niitä. Osa kävelee. Mie paahdan rantaraittia eteenpäin edelleen tuoreen tuntuisin jaloin ja 38km:n kohdille asti kaikki sujuu kun tanssi. Sitten jostain jysähtää ihan tajuton hedari. Mietin, oonko saanut auringonpistoksen. Kaadan juomapisteellä vettä päähän ja koitan saada päätä viileeksi. Päätän, että raahaudun vaikka pää kainalossa maaliin enkä taatusti hiljennä vauhtia. En yhtään. Mietin taas syövän p**kaa ja kärsimystä mitä sitä sairastavat joutuu kokemaan. Oma kärsimys tuntuu pieneltä siihen verrattuna. Kaksi kilsaa jäljellä. Ei paljon mitään. Tän mie osaan, tän mie hallitsen. Mikään ei voi pysäyttää miuta. Loppuun en enää saa vauhtia juuri kiristettyä, mutta päätän antaa veturin vaan jyskyttää samaan aikaan kun päässä jyskyttää moukari. Viimeinen suora odottaa ja siellä näkyykin tuttu ja turvallinen Suomen lippu sekä iloiset kannustusjoukot. Hymy irtoaa vielä tässä kohtaa ja päänsärkykin unohtuu. Maaliviiva ylittyy ja ennätyskin sieltä tulee. Sen suuremmin yrittämättä. Siirryn folioon kääriytyneenä mitali kaulassa virkistäytymään. Istun taatusti puusta pudonneen näköisenä tuolilla banaania syöden ja vettä ryystäen. Joku kysyy oonko Islannista, en edes muista mitä vastaan. Pää on ihan jumissa. Meen sovittuun paikkaan odottamaan kannustusjoukkoja sekä ystävääni maaliin omalta matkaltaan. Päätä särkee enkä keksi mistä se johtuu. Miuta ei koskaan särje päätä. 

Mitalit kaulassa ja hymyt kasvoilla.

Kotimatkalla autossa muistan, etten aamulla juonut kahvia. Miuta särkee päätä suurinpiirtein vain kahvin vierotusoireissa. Kahvi ei enää auta, vaikka koitan elvyttää itseäni ja joudun myöhemmin ottamaan myös särkylääkkeen. Ennenkuulumatonta. Niin, ennenkuulumatonta on myös se, että ekaa kertaa miun maratonhistoriassa en lähde ulkoiluttamaan korkkareita siksi, etten jaksa. Mutta paikallisessa uimahallissa sentään käydään lillumassa. Itse kutsuisin paikkaa kylpyläksi, vaikka saunaa sieltä ei kyllä löytynyt. Sen sijaan lämminvesialtaita löytyy joka lähtöön. Ilta menee sohvalla skumppaa juoden, löhöillen ja rentoutuen. 

Maratoonari palaa aina reitille.

Ihan loistava juoksu miulta. Hyvää yritin, priimaa pukkas. Täytyy sanoa, että yllätin itsenikin. Pari päivää asiaa pohdittuani on alkanut tehdä mieli kokeilla millaseen aikaan pystys jos treenaisi juoksua vähän aktiivisemmin. Tän vuoden juoksukilsat on naurettavan vähäiset. Jos toukokuiseen Prahaan lähtis paremmalla valmistautumisella, niin aika vois hyvinkin olla 3.3x.xx. Sen verran ajatus kutkuttaa, että siihen on pakko tarttua. Toteuttakaa unelmianne, tehkää mitä haluatte tehdä. Huomisesta ei koskaan tiedä. Sen elämä on tänä vuonna opettanut.

Pohjois-Atlantin viileydestä nauttimassa. 

Islannin matka tuli niin hyvään saumaan, että parempaan ei ois voinut. Ne maisemat, se karu mahtavuus ja luonnon ihmeellisyys on ehkä maailman paras tapa tyhjentää päätä. Juoksemisen lisäksi. Juoksu ja matkustelu pitää miut järjissäni. Vaikka tapahtuisi mitä. Oon päättänyt niin. Elämässä pitää olla mitä odottaa. Mutta ei voi pelkästään odottaa, vaan joka päivä pitää elää ja toteuttaa unelmia. Aion jatkaa tällä valitsemallani tiellä. Se sopii miulle. 

Islantia ihannoiville sanon: Menkää! Sen voi uskoa todeksi vasta, kun siellä on käynyt. Itse vaikutuin siinä määrin, että yksi unelma on taas syntynyt ja vahvistunut. Tänne haluan: 

Averian maraton 2015 - miun seitsemäs maraton

Miun 7. maraton. Vaikein. Hirvein. Ehkä ihaninkin. Mäkisin. Paras huolto tähän asti. Huonoin aika koskaan. Tällä kertaa olin varma, etten selviäisi maaliin. Itse, omin jaloin. Mutta selvisin. Ja oon taas vahvempi kun eilen! 

Kaikkien muiden maratonien jälkeen on ollut helppo kirjoittaa asiat ulos. Ne on vaan soljuneet ja pursuilleet. Tänään oon ollut hiljaa. Miettinyt. Pohtinut. Analysoinut. Hymyillyt ja vähän liikuttunutkin. Kyllä tää oli varmaan tähän astisista paras. Just siks, että taistelin enemmän kun koskaan. Enkä puhu niinkään fyysisestä taistelusta. Tää oli henkinen taistelu.

Tästä se taas lähtee.. ja tästä tulee pitkä kun maraton. Viikko oli ollut aika rankka. Ei huonolla tavalla. Työrintamalla vallinnut painekattila hellitti tiistaina ja torstaina paiskin innolla 14h työpäivän. Syöminen jäi vähän heikolle koko viikon, mutta paikkailin sitten perjantaina tilannetta. Geelit jäi testaamatta nekin, joten testi tuli nyt sitten tehtyä maratonilla. Perjantai-lauantaiyön nukuin kun tukki ja kello soi 5.40. Kamat kasaan, puurot matkaan ja junaan. Kirsin kanssa matkattiin Tikkurilaan, johon Erkku tuli meitä vastaan. Ajeltiin iloisen höpötyksen säestyksellä Vihtiin. En oikein tajunnut edes, että tänään juostaan. Oltiin aika ajoissa paikalla ja muistin akkavarpaita teipatessani, että tänään mennään pohkeet paljaana ja jalat on sheivaamatta. Onneks Mary Poppins laukusta löytyy aina kaikkea ja sain jalat ajeltua. Käytiin vaihtamassa vaatteet ja kiinnittämässä numerot. Sen jälkeen tavattiin porukkaa ja meijät olikin aika helppo tunnistaa uusista paidoista (jotka muuten on ihan älyttömän siistit!). Aika pian huomattiinkin, että on aika lähteä kohti lähtöviivaa.

Asetuttiin aika etualalle lähdössä ja se ehkä vähän huvitti. Mut ei onneksi (vissiin?) jääty kenenkään jalkoihin. Ihan mukava määrä, reilut 30 juoksijaa, lähti matkaan pyssyn pamahtaessa. Alku lähti liian kovaa, niinkun aina. Mutta niinkun aina ennenkin jalat löysi viiden kilsan paikkeilla mukavan rytmin ja kilsat taittu kivasti. Huomasin olevani yksin. Mäkiä tuli ja meni, ennestään jo tiesin että niitä riittää. Alusta loppuun. Ekan geelin otin kympin kohdilla ja juomapisteellä vettä perään. Uppos eikä mahastakaan kuulunut kurinaa. Jess! Kahden kympin paikkeilla toinen geeli ja vettä päälle. Juomapisteellä ennen jälleen yhtä valtaisaa mäkeä piti ottaa rohkasua mehusta. Se maistukii aika hyvälle. Puolikas tuli täyteen ajassa 1.56.54. Aika jees ajattelin. Samaan aikaan aloin tuntemaan hyytymisen merkkejä.. ne tuli aika puskista ja alkoi ottaa aivoon. Tässä kohtaa taisin kävellä ekaa kertaa. Samaan aikaan alko ottaa aivoon vielä enemmän. Kiroilin ja mietin, että miten vitissä tätä voi jaksaa vielä saman verran lisää? Koitin samaa taktiikkaa kun Rautavedellä 2013.. nauroin mäille ja päätin näyttää niille pitkää nenää. No, parissa mäessä se onnistu. Ylämäen jälkeen tulee aina älämäki.. mutta ei ihan hirveenä lohduttanut. Kasetti levis. C-kasetti.. kaikki nauha purkaantu ulos ja tiiättehän millanen sotku siitä tulee. Vititti. Ois tehny mieli itkee. Mut mielikuvassa poimin kasetin ja sotkeutuneen nauhan maasta ja aloin kynällä rullaamaan sitä takasin. Se auttokii. Kilsat taittu taas hetken huomaamatta. Välillä kasetti taas levis ja jatkoin sen rullailua takaisin paikalleen. Mietin, että nyt musiikki auttais. Joku aggressiivinen. Vaikka Sepultura tai Pantera mitä inhoon. Sellanen mikä sais miut raivon valtaan. 25km myös fyysinen puoli alkoi väittää, etten pysty tähän. En tänään. Kramppi alko nousta akilleesta lähtien. Äkkiä suolaa!! Oli pakko hidastaa. Laulaakaan ei pystynyt. Mietin, että sillä joka on reitin suunnitellut on kyllä todella sairas huumorintaju. Ja täytyy myös olla todella sairas, että lähtee tuommoselle reitille juoksemaan maratonia. Ois tehny mieli nostaa peukku pystyyn ja liftata jonkun auton kyytiin. Samaan aikaan 30km täytty, otin geelin ja vettä taas perään. Huoltopisteellä oli suklaata ja ihana nainen. Pidin rauhassa tauon ja vilkaisin kelloon. Aattelin, että ei oo enää paljon jäljellä. Selviäisin. Päätin, että ajalla ei oo mitään väliä. Tänään oon voittaja, jos selviän maaliin asti. 

Suklaan ja keskustelun itseni sekä huoltopisteen rouvan kanssa olin taas tilanteessa, että kasetti oli hallussa. Varmaan osaltaan siksi, että edessä oli pitkä alamäki ja kädessä suolakurkku jota imeskelin.  Päätin, että se ei enää leviä. Jos leviää, niin kasaan sen taas ja jatkan matkaa. Enää en luovuta. Ei oo mitään oikeeta syytä. Vastatuuli, ylämäki, vastatuuli, alamäki. Jaksaa jaksaa. Painaa painaa. Mäet ei lopu koskaan, mut maali tulee joskus. Vai tuleeko? Mitä jos en ookkaan enää reitillä. Aha, oon mie kun taas tiessä on keltasta maalia. Siinä lukee 34km. No vitti. Ei oo enää paljon mitään jälellä. Juoksin ja tuntu välillä etten etene yhtään mihinkään. Tiellä oli raato, en voinu kattoa kun aattelin että tulee yrjö. Katoin kuitenkin ja näin suolia ja kuulin kärpästen pörinää. Veikkasin ketuksi. Erkun mielestä oli iso kissa ja joku muu arveli supiksi. Ihan sama. Joku ällö kuitenkin. 39km kohdalla kävelin kauheessa mäessä ja näin pienen pojan pellon reunassa. Poika oli pellolla kannustamassa ja tekemässä kuperkeikkoja. Hää huuteli, että: "Juokse juokse" ja totesin että "En pysty enää, tuu sie juoksemaan miun puolesta." Hää alkoi kirmata siinä rinnalla ja meni pellolla kumisaappaissa kovempaa kun mie siinä tien reunassa. Sitte taas hymyilytti. Ja loppumatkan juoksinki. Paras kannustus ikinä. Vikat kaks kilsaa oli jälleen päättymättömät. Pari kertaa silmät kostu. Onneks oli aurinkolasit päässä. Mäen päällä, josta lähti viimenen lasku alas kohti maalia tirahti pari kyyneltä. JESS! Ei enää yhtään ylämäkeä. Pelkkää alamäkeä ja sitten käännös vasemmalle kohti maalia. Aika 4.08.44, naisten sarjan toinen. Se tuntu kyllä erityisen hyvältä. Parempaan en ois pystynyt. Vaikka oli vaikeeta ja välillä suorastaan hirveetä niin maalissa kokismuki kädessä mietin, että on tää vaan siistiä. 

Kirsi saapu pian miun jälkeen ja juoksi myös hienon juoksun, oman sarjansa naisten kakkoseksi. Erkku juoksi myös hienon ajan! Ihan mahottoman mukava päivä loistavassa seurassa. Käytiin vielä Amarillossa syömässä ja sitten Kirsin kanssa hypättiin junaan. Averian maratonille kannattaa lähteä kauempaakin, mäkiä koklaamaan. Ei tarvi pariin viikkon mäkitreeniä kyllä tehä! 

Hämeenlinnan kaupunkimaraton 2014 - Miun neljäs maraton

Olin koko viikon seurannu Forecaa ja jännäilly säätä. Yleensä miun säätilaus on mennyt hyvin perille ja sadetta on ripsassu sekä viime kesänä ekalla maratonilla Helsingissä että tänä keväänä Tukholmassa. Nyt ei ihan menny tilaus perille asti, koska vaikka kuinka toivoin ei sadetta näkynyt. Ei koko päivänä. 

Valmistautumisessa tärkeintä on.. kynnet ja vaatteet :D

Suunnattiin Jessican kanssa aamusta muka hyvissä ajoin liikkeelle ajatuksena, että ehitään vielä pysähtyä Lahdessa Carbonaralla. No ei se ihan niin mennyt. Pikainen pysähdys Matkakeitaalla ja sitten oli jo mentävä. Kiire meinas suorastaan  tulla. Nii, meinas. Mut ei sitte tullu. Oltiin vähän ennen kahta paikan päällä ja kaikki sujukii hyvin nopsaan. Varttii yli kaks oli jo laput rinnuksissa ja chipit kiinni. Kirsi nähtiin pihamaalla. Vessassa ravasin taas sen kuustoista kertaa ja vikalla keikalla näin reippaan näkösen naisen johon kaikki tuntomerkit täsmäs, Jaana! Olipas mukava tavata ihan livenä. Jaana meni moikkaamaan muita tuttujaan ja myö bongattiin vielä Annika ennen lähtöä. Mentiin kolmisin lähtöalueelle pian sen jälkeen kun kympin porukka oli ampassut matkaan. Koitin katseella hakea muita tuttuja, mutta vissiin sen verran jännitti kuitenkin etten ketään tunnistanut. Vaikka olinkin saanut Kirsiltä vinkkiä, että Jounilla on punainen paita päällään. 

Aurinkovoidetta nahkaan ja menoks.

Vihellys pilliin ja minuutti starttiin. Satelliitit valmiina. Kaikki valmiina. Ja sitten sitä taas mentiin. Päätin, jälleen kerran että rauhassa, mutta se on ilmeisesti mahdotonta. Aina jalat menee alkuun liian kovaa, kunnes ne löytää sen turvallisen tasaisen vauhdin. Pakko luottaa siihen. Sykevyön olin jättänyt autoon, ihan vaan nirhaumien minimoimiseksi. Niitä tulisi hikijuoksulla joka tapauksessa. Juomapullosta ei tarvinnut tällä kertaa huolehtia. Eka maraton, jolle lähdin ilman turvaa pullosta. Eka maraton, jolle lähdin ilman onnenlätkää (laminoitu lätkä, jossa ajat 3.55 maratonille.. tahti ja väliaikoja). Tässä ei käy hyvin. Höpö höpö, älä ole taikauskoinen. Et oo ennenkään ollut. Neljäs maratoni ja helle.. tänään kuluu taatusti ekan kerran aikaa yli neljä tuntia. Nyt lopeta hösöttäminen ja juokse nainen. Suurinpiirtein tuollasta vuoropuhelua kävin itseni kanssa. Lopulta parin kilsan jälkeen mieli rauhoittui, juoksuaskel tasaantui ja rytmi löytyi. Ehkä se oli vielä himpun liian vauhdikas sää ja kunto huomioiden, mutta rohkeesti päätin mennä näin. Jos tänää katkeaa niin sitten katkeaa. 

Annika paineli omille menoilleen aika nopsaan ja jatossun kanssa alettiin juosta samaa tahtia aika alkumatkasta. Jessica putos jossakin kohtaa kauemmas. Keskityin tällä kertaa puhtaasti omaan juoksuun ja menin oman fiiliksen mukaan. Jaanan kanssa juteltiin ja kilometrejä kertyi kivaa vauhtia. Juoksu oli vaivatonta. Join jokaisella pisteellä vettä, kaadoin muutaman mukin vettä niskaan ja nappasin pari sientä mukaan. Huoltopisteiden jälkeen oli aina hetken uudelleen syntynyt olo. Maisemat toi mieleen muistoja niiltä ajoilta kun asuin Hämeenlinnassa. Vanhoja lenkkimaastoja, tuttuja terasseja, entisiä työpaikkoja. Muistan miten kipee vuosi se oli, olla pois kotoa. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin ajattelen, että se oli vahvistava vuosi. Ilman sitä olisin toisenlainen. Ilman sitä Hämeenlinna ei olis miun entinen kotikaupunki. Ilman sitä ei olisi nyt niitä muistoja joita läpi kävin juoksun aikana. Monenlaisia tunteita ilosta ikävään kävin läpi matkan varrella. Positiivisia tunteita enimmäkseen. Toki välillä oli tiukkoja hetkiä ja piti laulaa kaikkia epäasiallisia lauluja omassa päässä.. tapa se on sekin selviytyä.

Helteestä huolimatta, hauskaa oli.

Olin jättänyt 11,5km:n paikkeille juomapisteelle omat urheilujuomapullon ja karkkia (vihreitä kuulia, snicersiä, suolatabletteja ja glukoosiatabletteja) ja sillä huoltopisteellä söin aina eväitä ja nappasin juomapullon mukaan. Jokaista kolmea kiekkaa varten oli varattu oma setti. tää systeemi toimi älyttömän hyvin. Ainut vaan, että syömisen jälkeen oli aina hirvee ähky ja vähän heikko happi sen takia hetken aikaa. Asiaa ei varsinaisesti helpottanut teollisuusalueen viemärinhaju.. kahdella vikalla kiekalla eto aika kovinkii. 

Jaana jäi jossain kohtaa taakse ja saavutin Pekkaa, joka oli juossut alkumatkasta porukoissa. Ihan mainio mies. Taas meni monta kilsaa huomaamatta. Pekka mietti välillä, että kohta katkee mutta vakuuttelin sille että etkä katkee. Myönti mies että juuret on Karjalassa. Totesin, että ilmankos ootkin niin sitkee. Välillä mietin, minkälaisia kaikkia jäätelöitä maistelen ens viikolla Venetsiassa. Mietin omia reippaita poikiani ja miestä. Mietin, millasenkohan ajan Jessica ja Annika on juosseet puolikkaalla. Kannustusjoukot oli ihan loistavat. Kaikki toimi kun unelma, paitsi miun jalat ei ihan kokoajan ja nenä alko jossain kohtaa mennä tukkoon. Kengissä oli vettä, kiitos huoltopisteillä lonaamisen. Loiske senkun kuulu kun pistin jalkaa toisen eteen. Kuvittelin minkä näköset miun varpaat on. Valkoset ja sellaset pehmeet.. jotka melkein irtoo. Ihan sama. Kunhan ei tuu lämpöhalvausta tai nestehukkaa. Ahveniston mäelle entiselle työpaikalle en menis, se ois varma.

Ahveniston mäen sijaan kiipesin palkintopallille, omin jaloin :)

Viimeselle kierrokselle lähtiessä olin varma. Enää en katkee. Oon niin hyvin selvinnyt, että selviin viimisestäkin kiekasta. Pekka tippu jossain kohtaa matkasta ja mie jatkoin loppumatkan yksin. Selkiä alko tulla vastaan viimesellä kympillä vaikka omaa vauhtia en juurikaan kyennyt kiristämään. Viimesellä kiekalla Parolantien suoralla näin pinkin selän joka oli mennyt miun ohi aika päivää sitten. Oi, tuonko saisin kiinni ni oisin onnellinen. Liian pitkä matka, ei mahiksia. Antaa olla. Nyt vaan näin eteenpäin niin hyvä tulee. Kannustusta! Taputusta! Huutoja! Iho meni ihan kananlihalle. WAU! Ootte mahtavia. Käännös vikalle pätkälle ja pinkki selkä lähestyy. Nyt jos ei koskaan. Ohi on mentävä, vaikkei sillä oikeesti ookkaan mitään merkitystä. Just ennen stadionille kääntymistä menin ohi ja tempasin irti mita naisesta lähti. Ei se paljon ollu se, mutta hienolta se tuntu. Niin hienolta. WAU! Maaliin ajassa 3.55.59 ja naisten yleisen sarjan pronssi. MIE! WAU! En ois ikinä uskonut, että miulla on mahiksia palkintopallille. Ja jos jostain pystin mukaani halusin, niin mistä muualta kun vanhasta kotikaupungista.

Ihan mieletön reissu. Ihan mielettömiä ihmisiä! Kiitos ja WAU!

Tukholman Maraton 2014 - miun kolmas maraton

Olin odottanut toukokuun viimeistä viikonloppua paljon. En pelkästään siksi, että sillon oli Tukholman maraton vaan myös monesta muusta syystä. Yhteinen reissu miehen kanssa, kesä ja loma sekä lähestyvä opintovapaa. Kulunut vuosi oli ollut melko rankka. Rankempi, kun viime keväänä kutsukirjeen kouluun saatuani ymmärsinkään. Ja ei, se vuosi ei ollut vielä ohi. Vielä oli puristettavaa, paljon. Ennen kuin todistus olisi kädessä.

Tankkausta Tukholmaan.

Jouduin edellisenä keväänä, itkun kanssa, tekemään päätöksen siitä että juoksujen osalta kaiken vähänkään "tavoitteellisen" voi unohtaa. Se oli tiukka paikka, vaikka ymmärsin toki sen että halutessaan yhtä on usein luovuttava toisesta. Olin ilmoituksen saatuani justiinsa parhaillaan treenailemassa innolla HCM:lle. Monen lenkin ja monen pohdinnan jälkeen tajusin, että juosta voi myös niin että ei tarvitse olla aina suuria tavoitteita. Mitä ne sitten kenenkin mittapuussa ovat. Teki silti välillä tiukkaa, kun ei ollut aikaa kaikkeen mitä olisi halunnut. Olin kyllä huomannut, että en ollut yksin asian kanssa. Vuosi oli ollut tiukka ja juoksu on kyllä omalta osaltaan pitänyt huolen siitä, että olin pysynyt järjissäni. 

Edellisenä vuonna Tukholman maratonia ja tuttujen juoksuja ihan fiiliksissä kotona seuratessani haaveilin, että olispas hienoa olla itse paikalla seuraavana vuonna. Ja usein haaveet toteutuu, kun niiden eteen tekee vähän järjestelyjä :) 

Pitkän intron jälkeen siis itse asiaan. Perjantaina startattiin hyvissä ajoissa kohti pääkaupunkia. Miuta ei taaskaan kovin paljon jännittänyt missään vaiheessa. Nautiskelin vaan alkaneen kesäloman mukanaan tuomasta fiiliksestä, yhteisestä reissusta miehen kanssa ja muutenkin loistavasta seurasta. Mitään tiukkaa aikatavoitetta ei ollut, mutta ajatuksena oli että neljän tunnin tuntumassa menisin. Haaveena oli juosta yhdessä ystäväni kanssa koko matka, yhdessä. Viime vuonna ekalla maratonilla ajatus juosta yhdessä maaliin alle neljän tunnin, käsi kädessä, ei toteutunut kaverin vatsaongelmien vuoksi. Nyt oli tilaisuus paikata se haaveiden kaatuminen.

Yhdentoista tunnin yöunien ja laivan loistavan aamupalan jälkeen olo oli innostunut, mutta rauhallinen. Koin etten edes jännittänyt tulevaa koitosta, mutta jälkeen päin kyllä tajusin että kyllä miuta kuitenkin jännitti. Normaalisti puhelias mie olenkin tilanteissa, joissa jännittää, kohtalaisen rauhallinen. Missään muussa tilanteessa, jossa jännitän en reagoi näin. Vaan enemmänkin säädän ja kohellan. Kai mie vaivun johonkin suggestioon ennen maratonia ja oon yksin jossain hiljasessa kopperossa. Tai sitten se on miun tapa keskittyä. En tiedä, mutta haluan tutustua lisää tähän puoleen itsessäni. Rauhalliseen ja seesteiseen Jenniin. Ennalta miulle melko vieraaseen.

Saavuttiin expoalueelle hyvissä ajoin. Mustia pilviä kerääntyi kaupungin ylle ja hiukan ennen starttia alkoi sataa. Mietin, onko uhkarohkeeta lähteä topissa. Mitä jos tulee kylmä? Päätin, että sitten pitää vaan juosta kovempaa. Puin sadetakin päälle ja starttiin asti pidin sitä päällä. Toistoa Helsingistä. Otin tuttuun tapaani oman juomapullonimukaan, siinä oli sopiva sekotus (hyvin mieto) Maximia ja juomavyöhön olin pakannut evästä matkaan (powerbarin energiakarkkeja, glukoosipastilleja, suolatabletteja sekä yhden geisha-patukan). Miehen reppuun jäi vielä toinen pullo Maximia, jos sattuisi niin sopivasti että juoksun aikana nähtäisiin, niin sovittiin että nappaan sitten toisen pullon matkaan. Oltiin alustavasti sovittu, että miehet tulevat n. 15km kohdille kannustamaan. Sitten vielä pusut ja kohti omaa. Satoi vettä ja ihmisiä oli puiden alla suojassa. Oltiin karsinassa niihin aikoihin, kun eka lähtöryhmä starttasi liikkeelle. Fiilis oli hyvä ja oma startti tuli jotenkin yhtäkkiä. Pyssy vaan pamahti ja sitten mentiin. Jänikset oli hyvin erikoisella tavalla sijoittuneet lähtöön ja koko niiden toiminta oli hiukan erikoista. Onneksi ei ollut mitään aikomusta mennä niiden mukana vaan ihan omaan tahtiin. Lähdettiin liikkeelle ihan reippaasti. Vähän liian reippaasti, kuten tähänkin asti. Ääneen sitä puhuttiin, että nyt pitää rauhotella mutta jalat vaan meni. Tiesin jo ennestään, että viiden kilsan paikkeilla jalat rauhottuu ja tasanen tahti löytyy. Vakionopeudensäädin napsahtaa päälle. Luotin siihen ja niin sitten kävikin. Juoksu oli mukavaa ja helppoa. Höpöteltiin ja välillä oltiin ihan hiljaa. Yleisö oli ihan mieletön ja bändit matkan varrella sai aina vipinää kinttuihin ja hymyn kasvoille. Mie tuttuun tapaani en ois huomannut kameramiehiä, mutta onneksi kaveri aina huikkas asiasta miulle. No, saatoin mie just parissa kuvassa räkiä kun katujätkä mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voi. Kun tultiin Västebron sillalle, olin jotenkin helpottunut. Ei se ollut ollenkaan niin paha kun olin ajatellut. Ei ainakaan ekalla kierroksella. 15km:n kohdalla näin mieheni ja pysähdyin vaihtamaan juomapulloa. Sain ihan älyttömästi virtaa siitä, että nähtiin. Juoksu oli 26km:iin asti silkkaa nautintoa. Sitten pohkeisiin tuli tuttu tunne parin viikon takaiselta HCR:lta. Ne olis voineet krampata hetkenä minä hyvänsä. Sellasta hetkeä ei onneksi tullut ja koitin olla ajattelematta asiaa. En sanonut sitä edes ääneen. Sovittiin, että tokalla kiekalla Västebron sillalle noustessa kävellään ja syödään suklaapatukat. Se oli yks eteenpäin kantava etappi. Ja niin myö sitten sillalla naposteltiin suklaata (ja se oli muuten ainut yli 6min/km ottanut kilsa) ja vähä hihiteltiin. Viimeselle kympille lähtiessä asennoiduin siihen, että juoksen enää töistä kotiin ja sitten oon maalissa. Ehkä noin 37 kilometrin kohdilla nähtiin miehiä taas ja ei voinut enää pysähtyä. Oli vaan pakko jatkaa eteenpäin. Ei ollut enää sitä helppouden tunnetta. Oli vähän sellanen olo, että lopusta saattaa tulla vaikea. Näin, että kaverilla oli vaikeeta. Mie juoksin pari askelta edellä ja vilkuilin kokoajan että on varmasti mukana. Siellä tuli, perässä. Yritin parhaani mukaan tsempata ja kannustaa ja uskoisin, että melko hyvin siinä onnistuin. Tunsin itteni kyllä aika kamalaksi ihmiseksi, kun näin että toisella on vaikeata mutta käskin vaan jatkamaan. 

Neljän kympin kohdilla kuulin takaa nyyhkytystä, en kyennyt enää muuhun kun totemaan: ”Ei mitään hätää, Jenni on tässä.” Sanoin, että ei oo enää kun kaks kilsaa maaliin ja sitte saa itkee niin kovaa kun haluaa ja vaikka oksentaa. Sen jälkeen sitte mentiinkiin, onneksi. Mie en itekkään enää ollut kovin varma oisinko löytäny mistään yhtään rohkasevaa sanaa. Omat jalat alko painamaan tonnin ja tuntu ettei viimeset kaks kilsaa lopu ikinä. Tuli äitiä vähän ikävä. Lopulta tajusin, että oikeella näkyvät muurit on stadionin muurit ja portti näkyi jo. Fiilis stadionille tullessa ja maalin näkeminen sai melkeen valot sammumaan. En tiiä mitä tapahtu tuolle miun kaks kilometriä aikasemmin itkua tihrustaneelle hullulle ystävälle. Hän päätti otti sellasen kirin loppuun, että en meinannut perässä pysyä. Hänpä huomasi sen ja ojensi käden taakse päin johon tartuin ja puristin kaiken mitä pökkelöistä irti lähti. Maaliviiva ylitty käsi kädessä aikaan 3.57.52. Kaverin aika sekunnin parempi, joten ihan täydelliseen suoritukseen ei pystynyt sentään. Ihan vitin hyvä fiilis! Eilen, tänään ja varmasti pitkin viikkoa.

Yhdessä maaliin.

Tapahtuma oli älyttömän upea, sää optimaalinen ja seura täydellistä. Itse juoksu oli vaativa, ei mitään läpihuuto lällätys vaan ihan oikeesti kyllä juostiin varmasti päivän kunnon mukainen, paras mahdollinen juoksu. Mitään en tekisi toisin. Laivalla törmäsin useampaan juoksututtuun ja illalla jorattiin korkkareissa, ihan aamuun asti ei kyennyt mutta ne ajat taitaa olla miun kohdalla ohi muutenkin. Kuin vain maratonin jälkeen. 

Skumppaa laivalla.