Challenge Turku 2018

Jotain jäi sitten kuitenkin Lahden Ironmanista hampaankoloon. Vaikka olin tyytyväinen Lahden vetäsyyn heti kisan jälkeen, niin pari yötä nukuttuani ja asiaa alitajunnassa pohdittuani tuli nälkä. Ja se nälkä nimenomaan liittyi niihin viiteen minuuttiin, jotka menivät yli kuuden tunnin. Kuuden tunnin alitus on kai miulle vähän samanlainen juttu kun maratonilla neljän tunnin alitus - kohtuullisen hyvän peruskunnon mittari. Miulle. Toki tiedostan sen, että ilman lajikohtaista treeniohjelmaa (miun tapauksessa "teen just mitä huvittaa, milloin huvittaa") ei missään lajissa tehdä mitään kovin huikeita suorituksia. Mutta Lahdesta jäi kuitenkin tuntuma, että varaa olisi ollut kiristää tälläkin pohjalla. 

Lahden kisan jälkeen palailin kesätauon jälkeen CrossFitin (jonka osaan näköjään nyt lähes kahden vuoden harrastelun jälkeen kirjoittaa oikein ;) ) pariin ja siellä taisin ekan kerran ääneen treenikavereille sanoa, että tekisipä mieleni lähteä Turkuun elokuussa puolimatkalle metsästämään kuuden tunnin alitusta. Kisojen hinnat vaan on kohtalaisen korkeat, etenkin mitä vähemmän kisaan on aikaa. Se syö melko tehokkaasti, ainakin omalla kohdallani, ylimääräistä intoa. Päätin jatkaa juoksuohjelmaa kohti Frankfurtin maratonia ja ajattelin, että keskityn nyt siihen. Ehtii sitä ensi kesänäkin taas triathloneja vetää. 

Mainitsin kuitenkin polttelusta Turun kisaa kohtaan omalle äidilleni ja sitten se olikin menoa - tiedänpähän taas mistä oon impulsiivisuuttani perinyt. Pian olikin lastenhoito järjestetty, kisaan ilmoittauduttu ja majoitus varattu. Kisaan oli vielä reilusti aikaa tässä kohtaa ja kisanälkä ehti mukavasti kasvaa viikkojen aikana. Kisaviikon tiistaina kävin vielä CrossFitissä ja keskiviikkona hölkkäilin turistilenkin Hämeenlinnassa. Muuten hölläilin koko viikon - panostin nukkumiseen ja syömiseen. Se ei ollut helppoa - kiipeilin vähän seinillä ja olin rasittava. Käytin pyörän huollossa ja samalla sitä viriteltiin vähän nopeammaksi (takakiekko). Puoliksi vitsillä vähän uhosin, että jos kuuden tunnin alistusta ei tule niin myyn märkkärin ja fillarin ja palailen takaisin kansantanssien pariin. 

Kisaviikolla alkaneet opinnot ehkäisivät melko tehokkaasti liiallista virittäytymistä kisaan. Mietin, ettei ees taas reissaaminen ja uusien asioiden omaksuminen välttämättä sovi hyvin yhteen triathlonkisan kanssa. Jälkeen päin ajateltuna se olikin ehkä oikein hyvä juttu - uusien juttujen myötä virittäydyin sellaiseen tilaan, että en muista millon viimeeksi oon ollut niin innoissani mistään. 

Sopii sisustukseen(kin)

Seurailin tuttuun tapaan viikon varrella sääennusteita. Helteet väistyisivät viikonlopuksi - sen tilalle sitten luvattiinkin kaatosadetta ja ukkosta. Jotenkin en yllättynyt tästä, enkä jaksanut ottaa siitä sen ihmeempiä paineita. Jos jotain hyvää haki, niin tuuliennuste oli vain 2m/s ja eipähän olisi helle. Pakkasin tottuneesti sadeviitan matkaan. Sen keltaisen, joka on matkustanut miun kanssa Jukolasta, Jorosiin ja Tahkolle. En kyllä sinä kohtaa arvannut miten se suuren roolin se tässäkin reissussa tulisi saamaan :D

Starttailtiin lauantaina äitin kanssa hyvissä ajoissa Turkuun. Olikin pitkästä aikaa kiva höpötellä kahdelleen (ilman, että kukaan keskeyttää). Matkalla pysähdyttiin Vantaalla Ikeassa ja jatkettiin motaria Turkuun tunneleita laskien (ei kylläkään saatu niitä laskettua). Matka sujui leppoisasti ja pian oltiinkin jo perillä. Vuokraamamme huoneisto osoittautui juuri niin ihanaksi, kun se oli kuvista näyttänytkin. Suuntasimme lähes suorinta tietä kisapaikalle ja kilpailijarekisteröintiin. Förillä yli ja ihan pieni matka kävellen Aurajoen viertä ja olimmekin perillä. Sprinttikisa oli juuri päättynyt ja palkintojen jako oli käynnissä. Käytiin kurkkaamassa vaihtoalue ja uintipaikka. Rekisteröinti sujui nopeasti. Tapasin Johannan ja vaihdettiin kuulumisia. Kisapaketissa mukana tuli ruokalippu, jolla sai valitsemansa ruoan piha-alueelta. Harmiksemme ruoka oli loppunut kojusta, josta olisi voinut ajatella syömistä ottavansa. Hetken pohdittuamme päätimme suunnata pizzalle. Sergio's tarjoilikin erinomaista pizzaa ja näkymän joelle. Lasi punkkua pizzan kaveriksi on kuulunut miun kisojen viimeiseen silaukseen ainakin Berliinin maratonista lähtien. Mies silloin kyseenalaisti miun menetelmää, mutta reilun 10 minuutin aikaparannus maratonilla vakuutti miut siitä että lasi punkkua ei menoa hidasta, vaan pikemminkin päinvastoin. 

Viimeinen voitelu - se paras!

Matkalla huoneistolle kurvattiin kaupan kautta ostamaan ilta- ja aamupalatarvikkeita. Sitten olikin aika kasata varusteet aamuksi valmiiksi. Melko rutiinilla nuo pussien pakkailut jo sujuvat. Toki Suomen suvessa pukeutuminen on aina hiukan ? ja nytkin oli laitettava pyöräpussiin jos jonkinlaista varustetta varmuudeksi. Koska aamuun lupaili melko rankkaa sadetta pakkasin kamppeet muovipusseihin ja sitten järjestäjän pussiin. Se olikin ihan hyvä idea, koska jätin mustan pussinsuun näkymään järjestäjän pussin suulta ja oma pussi oli helppo tunnistaa vaihtoalueella. Illalla saunottiin ja taisi miuta vähäsen illalla jännittää, kun uni ei tullut helposti. Nukahdettuani nukuinkin sitten sikeästi aamuun asti.

Kaarinin ihana koti Airbnb:n kautta <3

Aamulla satoi. Ja satoikin ihan rankasti. Mietin pyöräilyä kaatosateessa ja se hiukan puistatti. Syötiin aamupalaa ja kasailtiin tavarat valmiiksi. Muut kun kisakamppeet vietiin autoon ja luovutettiin samalla huoneisto pois. Vietyämme tavarat autoon ja laittaessani ovet lukkoon totesin Saabin kaukosäätimen pariston loppuneen kun seinään. Edellisellä kerralla sen loppuessa säätö oli melkoinen ja tiesin, että kisan jälkeen olisi kunnon show odottamassa että päästäisiin kotimatkalle. Hetken kiroilin. Sitten totesin, että tilanne on nyt tämä ja sille ei minkään voi. Ensin kisa ja sitten mietitään muuta. Kohti kisa-aluetta lähdimme melko viime tipassa. 

Tässä mikään kiire ole. Hyvin ehtii kuviakin ottaa :)

Pyörää katsastukseen taluttaessa vasta tajusin, että ei ehkä oltukaan viime tipassa vaan todellakin myöhässä. Nupun kanssa toivoteltiin tässä kohtaa tsempit toisillemme. Katsastus oli jo suurinpiirtein sulkeutunut, mutta sain siitä huolimatta ystävällistä palvelua. Tsekkauksen jälkeen pyörä telineeseen. Kiinnitin kypärän kiinni pyörään, ettei se polkeutuisi kenenkään jalkoihin pussissa. Pussit omille paikoilleen nurmikolle. Oma olo oli rauhallinen enkä omasta mielestäni ollut yhtään myöhässä - vielä kaksikymmentä minsaa PRO-sarjan starttiin. Vedin märkkärin puoliksi päälle ja kävin vielä viemässä repun tavarasäilytykseen. Matkalla sain Sannilta tsemppihalit. Löytäessäni tavarasäilytyksen, siellä oltiin huolissaan siitä miten ehdin starttiin. Lopulta ehdin oikein hyvin. MIun jälkeen meni vielä monta kisaajaa viemään pussiaan. Ehdin odotella omaa vuoroa jonossa lopulta noin 20 minuuttia, joten miun mittapuulla ei ollut missään vaiheessa kiire mihinkään eikä tarvinnut jonottaa mihinkään muualle kun uimaan. Jonossa juttelin muutaman naisen kanssa, kehuivat rolling startin toimuvuutta. Toivoin totisesti, että saisin tänään hienon kokemuksen siitä. Päätös jäädä mahdollisimman taakse, ottaa rauhallinen lähtö ja etsiä paikka jossa uida rauhassa piti. Hyppy laiturilta Aurajokeen ei mahdollistanut linsseihin räkimistä tai lähinnä sen huuhtomista pois, joten olin asennoitunut uimaan tänään(kin) linssit huurussa.

Sinne menee Aurajokeen.

Uinti, 48:20

Kello käyntiin ja hyppy Aurajokeen. Siitä se lähti. Vesi oli lämmintä ja vähän sameaa. Tilaa oli alusta alkaen hyvin ja joessa oli helppo suunnistaa. Ensin uitiin Suomen Joutsenelta Förin suuntaan poijujen vasemmalta puolelta. Ennen Föriä käännös oikealle ja sitte takaisin päin joen viertä. Uinti tuntui kokoajan hyvältä. Linssit oli huurussa, mutta en juurikaan välittänyt nähdäkään mitään. Pyrin välttämään veden joutumista suuhun ja etenkin mahalaukkuun. Vesi maistui laimealta merivedeltä, mutta ei haissut pahalle (olin jotenkin varautunut siihen). Virtauksien vasta- tai myötävaikutuksia en havainnut. Vesi kiersi välillä nenänielussa, vaikka pyrin viimeiset hapet puhaltamaan ulos sekä nenän että suun kautta. En hörännyt vettä, mutta taatusti sitä mahaankin meni. Mietin hetken autonavainta. Ja sitten siirsin ajatukset täysmatkan lähes täydelliseen uintiin. Ennen kääntymistä viimeiselle suoralle jouduin pieneen ruuhkaan, mutta vaihdoin uintilinjaa ja kiristin vähän tahtia. Sitten uin taas yksin, koko loppumatkan. Nousu vedestä tapahtui ramppia pitkin. Vähän jännitti miten nousun kanssa käy. Vahva käsi tarttui miun käsivarteen ja veti ylöspäin. Ja toinen. Muutama askel ja olinkin jo maankamaralla. Vilkaisu kelloon osoitti, että aikaa oli taas mennyt ihan älyttömästi. Myöhemmin suihkussa kuulin, että kaikilla oli mennyt vedessä tavallista pidempään. Joku epäili uintireitin olleen ylimittainen. Tässä kohtaa miusta oli ikuistettu kautta historian karsein valokuva. Suihkun ali kohti T1:stä. Suihkusta huolimatta naama oli musta vielä vaihdoissakin. Itse en toki tätä tiennyt, vaan totuus paljastui valokuvista.

Sieltä tulee joesta (tää ei oo se karsee kuva :P )

T1, 4:32

Tällä kertaa vaihto oli ripeä, vaikka pussin etsimiseen kuten myös pyörän meni tovi. Märkkäri lensi pois päältä. Niin ripeä vaihto, että unohdin pukea irtohihat. Pyöräkengät jalkaan, pussi toimitsijalle. Geeli naamaan ja hölkäten pyörälle. Numerovyö päälle ja kypärä päähän. Sitten oltiinkin menossa jo pojan kanssa. 

Väriä pintaan Aurajoesta :D

Pyörä, 2:50:42

Lankulta pyörälle ja reippaasti liikkeelle. Junaradan ylitykset (2kpl), joita olin Aurajoen lisäksi jännittänyt, tuli ylitettyä heti alkumatkasta. Hyvin ne oli suojattu matoilla eikä niistä ollut vaivaa. Seuraavaksi tunneli - hiljensin ja hyvä niin. Ihanko kummitusjunassa. En tiiä oliko eessä ajavia kovastikin pelottanut ja pullot lennelleet käsistä, kun tunnelissa oli paljon pulloja maassa. Tunnelin jälkeen vähän huolestuin. Vajaa kymppi takana ja jalat ihan hapoilla. Jos näin pitäs polkea 90km, niin juoksussa ei olis taatusti kevyet jalat. Moottoritie alkoi. Tuuli, vaikkei pitänyt. Sadetta ei tullut, mutta tuuli sen sijaan. Oisin ehkä mielummin ottanut kuitenkin sateen. Mielessä vilahti myös autonavain. Mutta vain hetken. Pyöräosuus ajettiin kolmena kierroksena motarilla ja jos toiseen suuntaan tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan oli pakko olla myötätuuli. Vastatuuli ja loiva nousu. Jalat ei meinanneet lähteä pyörimään kunnolla. Seurailin kadenssia ja dieseli jyskytti hitaasti mutta varmasti. Kääntöpaikalla piti ottaa varovasti. Jatkoin pysähtymättä. Kyydissä oli kaikki mitä tarvitsin. Olin päättänyt, että aina Paimion puoleisen kääntöpaikan kohdilla otan geelin ja otin. Hörpin urheilujuomaa tasaiseen tahtiin. Kaiken kaikkiaan pyörän päällä meni kolme geeliä ja 1100ml urheilujuomaa. Ja maha oli ihan täysi. Olin ollut oikeessa. Jos mennessä tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan sai puolestaan lasketella menemään. Pääsin kunnolla irti. Hapotus jaloistakin oli hävinnyt. Ohittelin porukkaa ja parin miehen kanssa oli perusmeininkiä, että vuoronperään ohiteltiin toinen toisiamme. Jotkut kovaa ajavat ohittivat todella läheltä. Murisin mielessäni. Paimion suuntaan mennessä vauhti aina hiukan hidastui, mutta pysyi enimmäkseen kolmenkympin paremmalla puolella. Toisella kierroksella Painioon päin mennessä huomasin toiseen suuntaan tulevien kaistalla tapahtuneen kolarin. Siinä oli jotakin vahvasti tuttua viime kesän Viron reissulta. Sillon mie makasin asfaltissa. Hetkellinen voimattomuus pyyhkäisi läpi kropan ja oksennus oli nousta suuhun. Apujoukkoja oli jo paikalla. Toivottavasti kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut vakavasti. Myöhemmin onnettomuuspaikan ohi ajaessani näin kaksi pyörää kolaroituina ja miehen makaamassa liikkumattomana maassa. Auttajia oli paikalla sankoin joukoin ja ambulanssin ääni kuului jo. Tilanne hallinnassa. Myöhemmin kuulin, että molemmat olivat selvinneet rikkoutuneilla varusteilla ja asfaltti-ihottumalla. HUH! Miun pyöräily parani vaan loppua kohden ja viimeinen kierros oli nopein. Ajoin loppuun asti suht reipasta vauhtia. Päätin, että nyt ei nössöillä vaan ajetaan. Ja sen jälkeen juostaan mitä jaloista lähtee. Pian nousinkin jo pyörältä pois ja talutin sen vaihtoon.

Turus polkees <3 kuva: Marko Vallius

T2, 2:36

Jos eka vaihto meni ripeesti, niin tää oli sitten salamannopee miulle. Pyörä telineeseen ja kypärä kiinni siihen. Juosten vaihtoon, pyöräkengät pois ja Onnit jalkaan. Nappasin vielä pannan ja aurinkolasit matkaan ja geelin takataskuun. Sitten jalat olikin jo menossa. 

Juoksu, 1:56:24

Juoksu lähti rullaten käyntiin. Päätin, että ne saa nyt mennä niin lujaa kun haluavat - kyllä vauhti tasottuisi. Reitti oli tosi kaunis ja kulki joen viertä. Pari ihan pientä nousua ja muuten hyvin tasaista baanaa. Niin meikäläisen juttu. Eka kierros sujahti huomaamatta ja vilkaisu kelloon osoitti ekan kierroksen menneen @5.26. Tavoitteena oli pitää yllä sama vauhti niin pitkään kun mahdollista. Aina uudelle kierrokselle lähtiessä sai rannekkeen käteen. Ja jokaisella kierroksella nappasin kääntöpaikalta sienen mukaan. Vaikka ei ollutkaan kuuma se vilvoitti ihanasti ja juoksu alkoi kulkea aina ripeämmin. Montaa tuttua ei Turussa näkynyt. Itseasiassa kisassa en äitiäni lukuunottamatta nähnyt kun Nupun kahdesti pyöräosuudella. Katsomon puolella ei ketään tuttuja. Se oli aika outoa, kun tavallisesti seuran väreissä olevaa porukkaa vilahtelee mennen tullen. Lahden tapaan juoksun alusta asti oli hillitön pissahätä. Päätin kuitenkin, että vessaan en mene. Tsemppasin itseäni matkan varrella. Ennätystä pitää haluta, se ei tule tuosta vaan. Kisaan ei oo tultu nössöilemään, vaan siellä mennään niin kovaa kun päästään. Toinen kierros loppui ja alkoi kolmas. Puistossa, jossa oli bajamajoja, mahassa kourasi. Mietin Aurajoen vettä, joka hillui miun suolistossa. Kiristin vauhtia - ei tässä ennenkään oo vessaan pysähdelty. Paskahätäkin on vaan tunne - se menee ohi. Viimeistään sitten kun paska on housussa. Hihittelin hetken viisaille ajatuksilleni ja tunne meni ohi - ilman, että mitään meni housuun. 

Toiselle kierrokselle.

Pari synkempää hetkeä juoksun aikana oli ja meni. Niinä hetkinä kun ajattelee sellasia ankeita tyyppejä, kutistaa ne mielessään ja heittää Aurajokeen huomaa yhtäkkiä taas hymyilevänsä. Matka taittui nopeasti. Jalat oli kokoajan tuoreet - ei minkäänlaista väsymystä missään vaiheessa. Pissahätäkin katosi. Viimeisellä kierroksella, kun ranteessa oli kaksi valkoista ja yksi punainen ranneke, päätin kiristää tahtia. Olis tehnyt mieli koklata miten Red Bull toimii kisassa. Onneksi en kokeillut, koska taas samassa kohtaa puistoa ohittaessani bajamaja-rivistön mahassa kouraisi. Aikaisempaa kovemmin. Vauhti oli vähän hiipunut, mutta vain vähän. Edelleen alle @5.30. Viimeisellä kierroksella hymyilin vaan. Hymy leveni levenemistään. Viimeiset kolme kilsaa aattelin, että naama repee. Tuntui hyvältä, ihan törkeen siistiltä! Kelloon vilkaistessa tajusin, että kuusi tuntia alittuu ja alittuu reippaasti kerta heitolla. En melkein uskonut mitä kello näytti. Minkäänlaista väsymystä ei ollut havaittavissa vieläkään. Jalat ihan tuoreet ja olo muutenkin freesi - saattoi selittyä sateella, joka vihdoin alkoi kun olin kolmannella juoksukierroksella. Hymyillen maaliin, taisin vähän kirkuakin ja maalissa vilkaisu kelloon. Loppuaika 5:42:32. Spontaanisti suusta tuli PERKELE! Valokuvaaja totes, että ei sitä enää paremmin vois sanoa. No eipä juurikaan, kun miusta on kysymys. Ihan todella hyvin järjestetty tapahtuma. Ainut moite siitä, että ruoka oli loppunut lauantaina kesken. Kaikki toimi ja huoltopisteiden väki oli ihan huippua! Suihkureissulla Finisher-paita unohtui kai naisten pukkarin penkille ja omasta mokastani huolimatta saan postissa uuden kadottamani tilalle. Ironmanin joustamattomuuden jälkeen (paikkaa ei saa siirtää toiselle edes sairastumisen vuoksi) Challenge osoittautui sitäkin joustavammaksi tapahtumaksi. Itse ostin osallistumisen henkilöltä, joka oli estynyt osallistumasta ja vaihtosysteemi oli tosi kätevä. Ehdottomasti valitsen Challengen kisan uudelleen - kotimaassa ja ulkomailla. Kiitos järjestäjille upeasta tapahtumasta! Säänkin saitten viritettyä viimeisen päälle optimaaliseksi :)

Yhteenvetona todettakoon, että olipahan hieno reissu. Missään vaiheessa kisaa ei tuntunut pahalta, vaan nautin jokaisesta 113 km:sta. Nälkä lähteä uudelleen täysmatkalle kasvoi. Tänä kesänä kaksi puolimatkaa, joissa molemmissa juoksu kohtalaisen tasaisena ja vain vähän hyytyvänä ilman yhtään pysähtymistä matkalla. Mie osaan ja pystyn. Mie oon juoksija vielä uinnin ja pyöräilyn jälkeenkin. Pää on varmasti se, mikä on ollut tässä asiassa suurimpana esteenä aikaisemmin. Että en muka pysty enää juoksemaan. CrossFittiä on takana pian kaksi vuotta. Tähän asti miusta on tuntunut, että se tekee miusta hitaan ja raskaan. Epäuskoisena oon kuunnellut miten muiden maratonenkat paranee vaan CrossFitin aloittamisen myötä. Ei oo näkynyt meillä päin. Nyt se alkaa kuitenkin ehkä vähitellen kantaa hedelmää. Parantunut lihaskunto ja etenkin jalkoihin tullut voima varmasti auttavat miuta kestävyyslajeissakin saavuttamaan paremman tason.. siitä huolimatta, että kestävyystreenien osuus on ollut huomattavasti aikaisempia vuosia vähäisempää. Vähitellen oon löytänyt treeneihin myös jonkinlaisen rytmin, millä saan yhdistettyä miulle kaikki tärkeät lajit: juoksun, triathlonin ja CrossFitin. Unen määrään miun pitää edelleen kiinnittää huomiota ja nukkua enemmän. Ruokailurytmeistä kiinni pitää miun keho, joka todellakin huutaa ruokaa kun se sitä tarvitsee eikä tyydy vastaukseen kohta. Ensi vuosi onkin elämässä monella tapaa erilainen vuosi, kun vapaudun opintovapaan myötä työn kuormituksesta ja vietän villiä opiskelijaelämää. 

Valmentajille on muuten luvassa munkkeja. Kiitos Tuomas ja Simo, kun jaksatte vastata miun loputtomaan kysymystulvaan. En lupaa, että se vähenee. Kyselen ja kyseenalaistan. Pohdin ja pakotan joskus teidätkin pohtimaan. Nyt täytyy sanoa, että kovin oikeessa ootte olleet. Monessa asiassa. Eikä kyykyt ja mavet oo menneet hukkaan. Eikä varmasti mikään muukaan. Maailmaakaan ei vissiin luotu yhdessä päivässä. Vaikka joinakin päivinä haluan oppia kaiken ja osata kaiken, niin ymmärrän kyllä että kaikessa ei vaan voi kehittyä samaan aikaan. On päiviä ja on tilipäiviä. Tää päivä oli ehdottomasti tilipäivä. Ja menttaalivalmentaja Ruokonen tulee saamaan monta munkkia. Voit sitten miettiä johtuuko tarve ostaa uusia housuja siun kyykkäämisestä vai Jyräksen enkoista. Ja työkaverit saa tietysti mutakakkua, kuten aina ennenkin enkan tullen.

Niin, ja mites se autonavain?! Paristohan se oli kaukosäätimestä loppu ja uusi saatiin kaupasta kisan jälkeen. Sinällään vähän koomista, että pariston vaihtamisen jälkeen autonavain pitää käyttää virtalukossa ja koodata siten uudelleen. Se on toki hiukan hankalaa, jos mekanismi avaimesta on rikki eikä säätimen sisällä olevaa avainta saa esiin. Miten keltainen sadeviitta ja avain liittyvät toisiinsa?! No tällä kertaa niin, että K-kaupan tuulikaapissa sadetta pidellessä voi ajautua keskusteluun samoissa puuhissa olevan turkulaisen automyyjän kanssa. Totesi meidän olevan onnekkaita, kun meillä on sadeviitta. Totesin, että siihen meidän onni tänään loppuukin ja kerroin tarinan kädessäni olevasta rikkinäisestä autonavaimesta ja toiveesta päästä kotiin tämän vuorokauden puolella. Mies tarjoutui auttamaan avaimen kanssa ja saikin rikkinäisestä mekanismista huolimatta irroitettua avaimen kaukosäätimen sisältä automyyjän ammattitaidolla. Kiitin ja lupasin viedä autokauppiaan rouvineen kaupasta kotiin, mikäli autoon sisälle pääsisin ja se hurahtaisi käyntiin. Keltainen sadeviitta hulmuten kisan jälkeisessä endorfiinipöllyssä autolle juostessa pohdin, että vaikka pidän seikkailuista niin joskus vähän vähempikin riittäisi. Autolle päästessä totesin, että kaukosäädin ei toimi. Vedin henkeä. Avaimella pääsin kun pääsinkin autoon sisään ja säätimen virtalukkoon työntäessä uudelleen koodaus oli tapahtunut. PERKELE - pääs sinä päivänä uudelleenkin ja nauratti päälle. Turkulainen automyyjä rouvineen pääsivät rankkasateesta huolimatta kuivina kaupasta kotiin ja kaksi etelä-karjalaista rouvaa, yksi nuorempi ja toinen vähän vanhempi, pääsivät kotimatkalle kohti Lappeenrantaa. Nää on miusta niitä inhimillisiä kohtaamisia, jollaisia pitäisi olla enemmän. Kivoja muistoja jäi Turusta ja sinne varmasti vielä palaan. Äidille iso kiitos sponsoroinnista, seurasta, kannustuksesta ja valokuvista. Niin ja naurusta. Ilman ihmillisiä kohtaamisia ei miulla ois kyllä tuota pyörääkään. Kun elämässä pitää silmät ja sydämen avoinna, saavuttaa paljon. Kiitos myös teille kaikille, jotka jaksatte tsempata ja kannustaa missä ikinä menenkin. Tiiän, että ootte mukana.

No niinpä :)