Vaarojen maraton 2018

Kesäranta Pielisen rannassa <3

Vaarojen maraton on ollut piikki miun lihassa jo monta vuotta. Ensimmäisen kerran miun piti olla siellä jo vuonna 2013. Samana vuonna, kun juoksin ensimmäisen maratonin Helsingissä. Eli kai se oli jo aika nypätä pois.

Aloitin opinnot syksyllä 2013 Hyvinkäällä ja jo keväällä kouluun hyväksymiskirjeessä kerrottiin, että sama viikonloppu kun on Vaarojen maraton on kansainvälinen johtamissymposium ja siellä on oltava. Sain siis haudata haaveet Vaaroista ja tyytyä opiskeluun. Symposium meni Vaarojen maratonia mobiilisti seuraten ja sinne vähän haikallen.

Lohdutukseksi menin samana vuonna Rauhaan X-runille Eeva-Liisan kanssa. Muistan vieläkin elävästi hetken, kun Eeva-Liisa kysyin, että mennääkö yks vai kaks kierrosta ja vastasin että ei kai kukaan nyt yhden kierroksen takia mee. No, ois se yksikin riittänyt. Kaks kierrosta oli ihan karseeta. Siellä kuulin, että maasto ei ollut mitään Vaaroihin verrattuna. Kuulin juurakoista ja kivikoista. Kuuntelin kauhistuneena.

Vähän pitkin hampain tähän reissuun läksin.
Mut kai se plussalle jäi..

Seuraavana vuonna symposium oli jälleen Vaarojen kanssa samaan aikaan. Seurasin taas mobiilisti tuttujen palloja enkä vissiin enää niin kovasti haikaillut Vaaroille. Olin jo sileitten maratonien lumoissa ja ilmoittautunut aikuisten uimakouluun. Taisin mie tänäkin vuonna käydä X-runissa yhden kierroksen verran todeten, että inhoan mäkiä. En kestä hitaita vauhteja - ei sillä, että miun vauhti nyt sileelläkään kauheen kovaa olisi. Sen verran hidasta, etten haluis siitä yhtään enää hidastaa. Kävellen matka taittuu niin hitaasti, että ärsyttää. 

Monen sattuman summana miuta ei yhtäkkiä enää kiinnostanutkaan lähteä edes Vaaroille. Oli niin monta kiinnostavaa juttua, että oikeastaan ei ollut varaa ottaa riskiä että kiinnostuisi taas jostain siististä. Viisi vuotta meni kotikatsomossa. Useamman kerran miuta yritettiin houkutella mukaan. Aina naureskellen kieltäydyin. Kunnes MIUN ÄITI (yllätys!) kävi viime syksynä viikkoa ennen Vaarojen maratonia Kolilla ja oli nähnyt siitä mainoksia. Alkoi heti yllyttää sinne ja kertoi haluavansa mukaan kannustamaan. Lupasin vissiin jotenkin epähuomiossa jättää arvan keväällä. Lupaus on lupaus - ja arpa heitettiin. Toivoin siinä kohtaa, että arpaonni suosisi sellaista joka sen oikeasti halusi mutta päätin että jos onni osuu.. niin lähden. Hiukan karmivaa hommasta teki se, että olin saanut synttärilahjaksi maratonmatkan Frankfurtiin, haaveilin enkasta ja jos arpa olisi (epä)suosiollinen, niin kisojen väliin jäisi kolme viikkoa aikaa. Tässä kohtaa tiedätte miten kävi. No, sain tietysti sähköpostia ja olin tosi jihuu. Ihan oikeesti miulla oli pala kurkussa ja oksetti. 

Juoksukilsat tän vuoden osalta on vähän alle 1000. Kaikki sileellä, jos Puumala Swimrunin 16,5km maastojuoksua ei lasketa. Ei yhtään mäkitreeniä, mutta kyykkyä ja maastavetoa sitten senkin edestä. Juoksutekniikka maastossa - aivan susi. Ja tiesin, että maasto joka odottaisi olisi armoton kokeneellekin menijälle. Paskat housussa on turha räpistellä - siis eteenpäin. Edellisista hölmöilyistä viisastuneena tiesin, että CrossFit on viisasta laittaa sivuun lokakuuksi. Rasitustaso - niin henkinen kun fyysinenkin - on ollut tän syksyn niin tapissa, että joinakin päivinä en oo ollut ihan varma jaksanko avata silmiä. Maanantaina kävin reilun tunnin hölkällä - loppuajan huilasin, venyttelin ja rullailin jalkoja auki. Söin ja nukuin. Tiesin, että se on ainut oikee tapa valmistautua. Kenestäkään ei tehtäisi viikossa polkujuoksijaa. Lupasin pitää sen mielessä koko 6-7 tunnin ajan mitä Vaaroilla arvelin viettäväni. Ja myös sen, että kauden "pääkisa" Frankfurt olisi edessä eikä olisi varaa rikkoa itseään. 

Torstai-iltana vielä kurkattiin säätä ja hyvää säätä lupaili - talvirenkaita ei tarvitsisi laittaa alle. Perjantaina startattiin miun äidin ja pikkupoikien kanssa kohti Kolia. Joesuussa pysähdyttin kauppaan ja meidät vastaanotti sateinen Joensuu. Matka taittui iloisesti rupatellen ja naureskellen, kunnes heti Joesuun jälkeen vastaan alkoi tulla toinen toistaan lumisempia autoja. Vesi muuttui ensin rännäksi ja sitten lumeksi. Pian oltiin keskellä talvea. Kesärenkailla. Piti keskittyä ajamiseen niin paljon, että radiokin piti laittaa kiinni. Ajoin autoa joka solulla - päässä soi Kotiteollisuuden Helvetistä itään. Hengittelin rauhassa ja Kontionlahdelta Kolin portille selvittiin näin. Ja vähän kiroillen. Aura-auto ajoi jonkin matkaa edellä ja helpotti vähän etenemistä.

Jihuu!

Kolin portin jälkeen Kolin kylään päin käännyttäessä alkoi vielä jännemmät vaiheet. Kapea tie ja vastaan tulevat rekat ja ties mitkä yhdistelmät sai puntit tutisemaan. Edessä ajoi muutama auto ja mein takana pari. Oli pakko pitää kunnolliset turvavälit ja toivoa, että takana ajavat tekee samoin. Hetkeen en muista poskia kuumotelleen noin, kun tuona päivänä autoa ajaessa. Yhdessä ylämäessä edellä ajavat autot hidastelivat - ehdin jo ääneen manata, että älkää nyt hitossa pysähtykö tai kukaan ei pääse mihinkään. Näin jo mitä tulee tapahtumaan, mutta kovin vähän on letkassa ajaessa tehtävissä. Vauhti loppui edellä ajavilta. Ja niin sitten meiltäkin. Eestä auto pääsi jotenkin jatkamaan matkaa, mutta Saappi täydessä lastissa ei hievahtanutkaan. Laitoin hätävilkut päälle ja otin tuumaustauon. Oisin ehkä ottanut eväät esiin ja rauhassa miettinyt, että mitäs nyt mutta takana ollut Seat-kuski ystävällisesti tarjoutu tuuppaamaan. Kas kummaa, hetken siinä sudittuani pääsinkin liikkeelle. Äiti oli auton ulkopuolella ja juoksi auton vieressä - lopulta hyppäsi vaudista kyytiin ja matka jatkui. Selvittiin henkeä pidätellen mökille ja en muista toviin olleeni niin helpottunut kun perjantai-iltapäivänä. Mökki oli viehättävä ja tilaa oli neljälle enemmän kun tarpeeksi. 

Pakkailua. Konutkin on pakko mahuttaa.

Laitettiin takkaan tuli, saunottiin ja rentoiltiin koko loppupäivä. Ei huvittanut liikahtaa enää mihinkään - vielä vähemmän, kun luin säätiedotteita Kolilta. Soitin maratonin järjestäjälle ja todettiin, että on ehkä fiksumpaa hakea kisamateriaali vasta aamulla ennen starttia. Valkkailin vaatteet valmiiksi ja päätin viimeistään nyt, että suuntaan Vaaroille nastareissa. Jossain kohtaa matkaa ne varmasti alkaisivat painaa, mutta tiesin kokemuksesta että niillä pysyisin paremmin pystyssä. Kaksien sukkien taktiikalla liikkeelle - ensin perusvarma Compressport ja sitten päälle polvisukka. Lisäksi toppi ja pari pitkähihaista juoksupaitaa, kauluri ja panta sekä hanskat. Reppuun pakkasin pakollisten varusteiden lisäksi noin viikoksi evästä. Ja taskumattiin lirauksen konjakkia - ihan vaan siksi, että raato-autoa odotellessa olisi kivempaa. Jos niin kävisi. Kolmen litran juomarakon päätin laittaa täyteen, ettei tarvitsisi sitä matkalla täytellä. Kyllähän se lisäpainoa tietäisi, mutta päätin ottaa sen treenin kannalta niin kuin koko kisan. Hyvä, valmistava treeni Frankfurtiin. Viisaasti ja varman päälle. Oman taitotason mukaan. Ei ylilyöntejä.

Yön nukuin suhteellisen hyvin. Flunssa on pyörinyt lapsilla viime viikoina ja henkisesti olin valmistautunut siihen, että joku pöpö iskisi vielä ennen kisaa. No, yöllä sitten heräsin jäätävään kurkkukipuun. Yritin selitellä sitä kuivalla huoneilmalla ja kaikenlaisella. No, sama kurkkukipu oli aamulla ja paksu räkä kurkussa. Totesin, että mettään on hyvä räkiä. Sykkeet ei miun vauhdeilla kuitenkaan korkeiksi nousisi. Aamupuurot naamaan ja sitten olikin jo aika siirtyä kohti Ukko-Kolia. 

Auto parkkiin ja kohti hiihtohissiä - oli kyllä mukava kokemus sekä miulle että muille matkaseuralaisille. Laitettiin iskälle kotiin videoterkut. Kävin rekisteröitymässä ja sitte vielä vessaan hotellille. Kerrankin naisten vessaan oli lyhyempi jono kun miesten. Muutamia tuttuja näin siinä ja vaihdettiin kuulumisia nopsaan. Villen ja Miran näin myös ja Miran kanssa siinä jutellessa todettiin aika samoin ajatuksin olevamme liikkellä. Sovittiin, että startataan yhdessä kolmannesta lähtöryhmästä. Pian oltiinkin jo kipuamassa alas portaita kohti starttia. Ulkona tuntui kylmältä ja mietin, että noinkohan paleltuisin ja samalla hämmästellen katselin ihmisiä, jotka lähti shortseissa metsään. 

Pakkipari lähössä mettään.

Eka kymppi meni ihmetellessä, että mitä on polkujuoksu. Kilsat 10-20 kulki enimmäkseen kun unelma. Maasto oli yhtä tiukempaa nousua lukuunottamatta aika helppokulkuista tämmöselle tasamaantallaajallekin. Vesistön ylityksen kohdilla jouduttiin tovi odottamaan, mutta päästiin onneksi samaan veneeseen. Jossain 16km kohdalla pannutin ja nenä uppos mutaan. Siinä oli ketjukolarin ainekset, mutta onneks takaa tulevilla ABS:t toimi. Huollot ohitettiin nopsaan - mie laitoin vaan roskia roskikseen. Jossain 20km kilsan jälkeen aloin oottaa sitä kuuluisaa Ryläystä ja meni aika syvissä vesissä seuraava kymppi. Oltiin kiivetty ja kiivetty ja kiivetty. Välillä otti päähän niin kovin, että piti laittaa se arpa. Tiesin, että inhoon tätä. Mitähän voisin oppia tästä reissusta. Turhautti. Mielummin katselisin maisemia rauhassa, joisin kahvia ja imisin maisemia itseeni. Miksi hitossa pitää rymytä mudassa, kivikossa ja juurakoissa. Yrittää pysyä pystyssä ja edetä samalla mahdollisimman nopeasti. Vain siksi, että pääsisi täältä pois. Saunaan, lämpimään. Ajattelin kylmää olutta jääkaapissa. Menin sitä kohden. Vois sitä kohden kai helpomminkin mennä. Jos vuosi on ollut muutenkin helvettiä, niin pitääkö se laittaa potenssiin kaksi. Tai kymmenen.

Kuva antaa ymmärtää, että nautin

Aina välillä turhauduin, kun en vielä osannutkaan edetä sukkelasti teknisillä poluilla. Miten niin kärsimätön. Muutaman kerran vasen nilkka vääntyi ja pamahti. Tuttuja juttuja - Jukolan jälkeen se turposi. Varpaisiin koski ja potkin niitä kiviin vähän väliä. Onneks kylmä vesi puudutti jalat lopulta niin, etten tuntenut enää niitä - kipukin hävis. Välillä taas oli hitsin siistiä. Vähän säikähdin sitä. Ei! Tää ei oo miun juttu. Ei yhtään. Älä edes yritä väittää, että tää on kivaa. Viistuntia ja kolkytkilsaa kun tuli täyteen, niin dieselin alkulämppä oli vissiin tehty ja seuraava kymppi meni taas maailmaa syleillen. Välillä numerolapun korkeuskäyrästä kurkkasin mitä olisi seuraavaksi ehkä edessä. Eihän se paljon kertonut mitään, mutta vähän kuitenkin. Enää kaksi nousua. Enää kaksi. Hymyilytti. Myö niin selvittäisiin. Sanoin Miralle, että tää mennään yhdessä loppuun. Käsi kädessä. Yhdessä kärsittäisiin loppuun asti eikä tultas tänne enää ikinä. Pitkospuut oli meille herkkua. Toivottiin niitä paljon ja pitkiä sellaisia. Myös hiekkatiepätkät ja tasaset polut oli meitä varten. 

Pikkupojat Paha-Kolilla.

Pikku-Kolin rappuset iski ekan kerran happoa reisiin. Vasen pohje meinas krampata, mutta onneks vaan meinas. Myös oikeassa etureidessä tuntui jomotusta. Hieroin sinne verta samalla kun kipusin rappusia. Kipua ei ollut aikaisemmin tuntunut kun jalkapohjissa. Jossain kohtaa mietin, että päkijöissä olis varmaan nyrkin kokoiset rakkulat ja oikeeta isovarvasta ei enää olisi ehkä ollenkaan. Jokainen terävä kivi iski kun veitsi jalkapohjaan. Kunnes muistin, että kannattaa aina tasasin väliajoin kastella kengät niin kylmyys vie tunnon ja kivun. Ihan mukavia selviytymiskeinoja. Ja myös toimivia.

Kohti loppunousua. Kuva: Annika Ampuja

Loppu taittui rallatellen. Mietin, että millainenhan se loppunousu on. Näin meidän konttaamassa laskettelurinnettä ylös. Vai menisköhän se tietä pitkin. Ei mitään tietoa. Aloin kurkkia GPS:ää. Kohta sen pitäs alkaa. Voimia oli hyvin jäljellä, vaikka nälkä vähän vaivasikin jo. Geeli maistui Fairyltä ja Jutan juustakakkupatukoita oli vaan yksi. Meetwurstipötkö oli hyvää, mutta vaikeesti syötävää. Voileipää ja banaania kaipailin. Ajattelin ruokaa. Kunnes alkoi loppunousu. Se alkoi ja se ei sitten loppunutkaan. Elämäni kamalimmat hetket urheilun saralla. Reidet ja pää meinas räjähtää. Joku oli mäessä kannustamassa. En tuntenut kuka. En voinut katsoa - lupasi, että enää 300m jälkellä. Siis tätä mäkeä melkein urheilukentän ympäri. Sanoin Miralle, että en kohta enää pysty. Päässä humisi ja jalat sakkas. Mietin, että CrossFitissä wodissa tää tunne ois kiva. Mutta ei enää seitsemän tunnin rypistyksen jälkeen. Kun on ollut seitsemän tuntia todella epämukavuusalueella. Niitä joitakin hyviä hetkiä lukuunottamatta. Samaan aikaan kun ajattelin, että en etene enää metriäkään, näen maalikaaren. Sanoin Miralle, että maali näkyy. Samaan aikaan Mira tarttuu miuta kädestä ja juostaan kohti maalia. Maaliviivan ylityksen jälkeen kyllä hymyilyttää. Halataan ja luvataan, että ei perkele enää ikinä!

I did it - never again!

Saan viltin harteille ja istun penkille. Päässä humisee. Oon ravassa ja räässä. Kohmeessa ja aivan jumissa. Ville tuo makkaraa ja leipäjuustoa - tajuun miten nälkä miun on. Pikkupojat rientää energiaa virraten paikalle. Otetaan pari valokuvaa ja syön vielä toisenkin makkaran ja lisää leipäjuustoa. Toteen, että haluun mökille ja saunaan. Takan eteen lämmittelemään. Hississä näen Sannan ja Aten - lupaan niille, että tää on miun eka ja vika maastomaraton. Samalla hissillä tulee 65km ollut mies - alkaa juttelemaan ja suosittelee Karhunkierrosta. Kehuu pojille, että siellä on lapsillekin oma kisa. Mie kuuntelen keskustelua täysin ulkopuolisena. Autolla revin mutaset nastarit jaloista ja survon ne muovipussiin. Sukat jaloista - valkoiset säälittävät jalat tungen villasukkiin ja päälle vedän sen kaikista seikkailuista tutun keltaisen sadeviitan. Lämmittämään ja suojaamaan autoa. Laitan kotiin ja muutamalle kaverille viestin: "Selvisin! Oli ihan per***stä!"

Räjähtänyt Mud Ass ja keltainen
sadeviitta matkalla mökille.

"Mie vihaan tätä madafakin maastoo, reilut nelkyt kilsaa ihan luokatont' raastoo. Mie lupaan et ei ikinä, ei ikinä enää, ei ikinä, ei ikinä." 

Olihan päivä. Kaikki voimabiisit, mantrat, v:tumaiset tyypit, aiemmat selviytymiset ja perkeleet tarvittiin. Onneks matkaa taitettiin yhdessä kaverin kanssa. Välillä juteltiin ihan asiaa. Välillä kommunikoitiin pelkillä kirosanoilla. Välillä oltiin ihan hiljaa. Mutta oli äärimmäisen tärkeetä, että edessä tai takana - vuorovedoin - kulki entinen pakkipari SaiPasta. Mietittiin, että porrastreeneillä on rakennettu pohjia jo 90-luvulla. Jossain kohtaa matkaa Mira sanoi, että haluu jo nyt sanoa - vaikka ei olla vielä selvittykään - että ei ois selvinnyt ilman miuta. Kerroin Miralle, että ajattelen ihan samoin. Kyllä mie tiiän, että oltas selvitty. Molemmat. Yksinkin. Mutta tää oli yhdessä vedetty ja yhdessä koettu. Tää Bad Ass muuttui Vaaroilla Mud Assiksi. Ja tää oli kyllä ei niin yhtään miun juttu. Silti ruoan, saunan ja parin Karhun jälkeen selailin Nuts Karhunkierroksen sivuja. Ja en tiiä onko hyvä vai huono juttu.. että miun äiti yllyttää vieressä. Mitenhän tässä käy. Kisan jälkeisen yön valmistauduin Karhunkierrokselle - saatoin vähän ahdistua. Jännittävintä miusta on, että miuta ei koske mihinkään. Jaloissa ei ollut yhtään rakkulaa ja kroppa on ryskämiseen nähden hyvässä vireessä - ei kipuja, ei jumeja. Olin varautunut ankka kävelyyn. 

Nastarit Al Dente