Mainova Frankfurt Marathon 2018

Yleensä miulla on ollut tapana kirjoitella maratonin jälkeiset fiilikset ylös tuoreeltaan juoksun jälkeen. Tällä kertaa kaikki on toisin. On ollut pakko sulatella, pohtia ja pyöritellä - ei niinkään juoksua, vaan elämää yleensä. Nyt tuntuu, että oon valmis kirjoittamaan asioita auki. Nyt tuntuu, että päällimmäinen tunne on laantunut ja sensuuri toimii. Jos olisin tuoreeltaan suoltanut, niin teksti olisi todennäköisesti sisältänyt niin paljon sekavaa tuskaa että Saksan reissu ja juoksu olisivat olleet sivuseikka. Ja koska tää on kuitenkin liikuntaan liittyvä blogi ja asiat jotka mielessä kuohuvat on vaitiolovelvollisuudella sinetöityjä asioita, on pitänyt ottaa aikaa ja etäisyyttä. Kuitenkin teksti avaa vähän taustaa myös siihen, miksi tästä tuli vähän erilainen juoksu kun aikaisemmista.

Juoksin ensimmäisen maratonin vuonna 2013 - jo sillon tiesin, että se ei tuu olemaan mikään kerran elämässä juttu. Se iski. Kolahti. Tuntui omalta jutulta. Tunne on vuosien varrella vaan vahvistunut ja tavaksi on tullut juoksella keväällä ja syksyllä jossain - yleensä ilman sen kummempia tavoitteita. Kaupunkikierros juosten ulkomailla on ollut mukava katko arkeen jo monen vuoden ajan. Ja tulee olemaan. Maraton on miulle just sopivan mittainen lenkki saada ajatukset kasaan - toki sillon, kun juostaan enkkoja ei ajatuksille paljon jää tilaa ja sillon vaan juostaan. Mutta neljän tunnin mukavuusaluejuoksu on miulle puhdistava kokemus. Jos joku vetää nollaamiseen kännit, mie juoksen maratonin. Jotain samaa niissä on - tosin, kännätessä ensin tulee hyvä fiilis (jos tulee) ja sen jälkeen kärsimys. Ja mitä vanhemmaksi mie tuun, sitä kovemmaksi ja pitkäaikaisemmaksi kärsimys on muuttunut. Jos yhden illan mukavuus pitää kuitata yhden viikon kärsimyksellä, on miusta paljon fiksumpaa juosta neljä tuntia, kärsiä joskus vähän ja nauttia sitten viikko hyvästä fiiliksestä. Tästä voi ja saa olla eri mieltä - niin kuin ihan kaikesta muustakin. Nää on puhtaasti miun ajatuksia, miun kokemuksia ja tunteita. Miun elämä ja miun selviytymiskeinot - joista moni luulee tietävänsä paljon, mutta ei oikeesti tiedä paskaakaan :)

Viime keväänä sain synttärilahjaksi Frankfurtin matkan mieheltä ja äidiltä osallistumisen maratonille. Ei ollenkaan huono lahja - suorastaan mykistävän hyvä. Miehelle on muodostunut äärimmäisen hyvä matkansuunnittelun pelisilmä maratonien ja kaupunkilomien yhdistämisessä (nytkin on jo buukattuna Pariisi ensi keväälle, syksy on vielä avoinna ;) ). Kaiken piti olla hyvin. Tiedostin kyllä jo keväällä, että työkuorma on kova. Ollut jo monta vuotta. Liikaa töitä ja liian vähän tekijöitä. Muutoksia. Epävarmuutta. Sitä kai tän päivän työelämä on. Siihen pitäisi muka vaan adaptoitua ja antaa kaikkensa. Olin antanut työlle liian pitkään, liian paljon. Joistakin jutuista olin yrittänyt kieltäytyä. Siinä onnistumatta. Vahva ja päättäväinen ihminen jaksaa kaikkea - niinhän sitä luulis. Tunnollinen tekee sillonkin, kun oikeasti kalenteriin ei mahdu enempää. Ja niin annetaan tapahtua. Ennen kesälomaa ilmoitin, että jos tahti ei muutu, niin mie lähden vaikka kioskinmyyjäksi. No, ei se muuttunut. Kiihtyi vaan. Onneks mie olin tehnyt itelleni jo pelastautumissuunnitelman kesälomalla. Aattelin, että löysässä hirressä roikkuu kyllä tovin, kun tietää, että se loppuu. Aina on vaihtoehto lähteä. Mutta jos kaikesta huolimatta pitää työstään ja haluaisi tehdä sitä.. niin ja sen lisäksi on asuntolaina ja suita ruokittavana.. ei lähtö ole kovin helppoa. Vaikka palkka olisi työn vaativuuteen ja määrään nähden naurettavan pieni. Vaikka iltalisien ja pyhälisien sijaan lisänä saisi traumoja. Puolitoista viikkoa ennen Frankfurtin reissua kamelin selkä katkesi. Kesken työpäivän. Purskahdin itkuun ja en kerta kaikkiaan pystynyt enää mihinkään. En mihinkään. Tuli totaalipysähdys. Stoppi. Jalat lähti alta. Lääkärintodistuksessa luki F43.00 Akuutti stressireaktio. Työkyvytön. Niin hetkessä mie muutuin kuluksi organisaatiolle, jossa työskentelen. Sitä oon nyt koittanut tässä sulatella.

Viikkoa ennen matkaa mietin, että miten voin lähteä reissuun kun puhun sekavia ja ajatus ei toimi. Kognitiiviset kyvyt tasoa apina (anteeksi apina) ja pää ihan levällään. Pohdin juoksun skippaamista. Kuulostelin oloa päivä kerrallaan ja pakkailin lopulta lenkkarit mukaan. Lääkäri oli käskenyt liikkumaan - tekemään asioita, joista pitää ja nauttii. Joiden parissa rentoutuu. Kurjempaa olisi katsoa vierestä, kun 27 000 muuta juoksee. Pakkasin lenkkarit mukaan ja päätin startata rennolla meiningillä takarivistä. Nauttia maisemista ja tarjoiluista.

Lennettiin Frankfurtiin lauantaina aamulla. Pitkästä aikaa oli jollakin tapaa levollinen olo. Lentokoneessa väritin värityskuvia ja nautin siitä, ettei ollut kiire minnekään. Saksalainen strukruuri oli kaooksessa olevalle päälle suurinpiirtein parasta mitä saattoi toivoa. Ja miehen turvallinen seura. Matka lentolentältä keskustaan taittui vaivattomasti S-Bahnilla ja hotelli sijaitsi lähellä päärautatieasemaa. Maratonin expoon messuhallille ja starttiin oli matkaa noi 800m - sinne kulki myös U-Bahn melkein mein hotellin edestä melkein messuhallin eteen. Käveltiin melko saman tien expoon ja siellä riittikin hulinaa - siirryttiin kerroksesta toiseen. Kaikki kyltit oli saksaksi ja eteläkarjalaks ei näkynyt mitään ohjeistuksia. Kovin outoo :D Muutama muukin oli hakemassa numerolappua ja asetuin pisimpään jonoon missä oon ikinä elämässä seisonut. Mies kierteli sillä aikaa expon läpi. Jono veti pituuteen nähden hyvin ja pian olinkin jo tiskillä. Selkeetä ja nopeeta, saksalaista varmuutta. Käytiin myös fiilistelemässä messuhallissa punaista mattoa. Muista maratoneista poiketen maali olisi hallissa sisällä ja bileet hallissa vaikutti melko mahtavilta. Tuon punaisen maton saavuttaminen ois miun huominen tavoite - pohdin, että voisikohan sitä pitkin juosta ilman kyyneliä. Tuskin.

Loppupäivä käyskenneltiin keskustaa ympäri ja ihmeteltiin pilvenpiirtäjiä. Syötiin hyvin ja aikaisen herätyksen ansiosta oltiin jo vissiin kuudelta valmiita nukkumaan. Koska talviaika alkoi, niin kelloja saataisiin ruuvata vielä tunnilla taakse päin. Iltapäivällä kamoja aamua varten kasaillessa ja geelejä vyöhön viritellessä tajusin, että juoksulenkkareista puuttuu pohjalliset. Mies siinä sitten alkoi hoputtamaan kaupoille etsimään pohjallisia. Mie suhtauduin asiaan tyynesti ja totesin, että tässä ei enää yhdet puuttuvat pohjalliset paljon kirpaise. Olin aikasemmin viikolla kisakengillä juostessa pohtinut, että vähän väljiltä kengät tuntuu mutta aivosumussa päädyin siihen että jalka on varmaan kutistunut - jeah. Kuvaa olotilaa. Päädyin pukemaan kahdet sukat päällekkäin ja juoksemaan maratonin ilman pohjallisia. Tää niin vakavaa oo. Yöllä nukuin maha täynnä schnitzeliä ja brezeliä kun tukki - kellon ympäri.

Aamulla smoothieta, banaania ja brezeliä naamaan. Ainakin suolatasot ois kohdillaan eikä kramppeja tarvitsis pelätä. Aamu oli jäätävän kylmä ja starttiin suunnattiin hyvin monen muun kanssa metrolla. Piti mennä messuhalliin sisälle lämmittelemään noin 30 000 muun kanssa. Alakerrassa oli niin ahdasta, että noustiin liukuportaat ylös seuraavaan kerrokseen missä olikin väljempää. Toiveikkaana kävin kurkkaamassa olisiko vessaan mitään mahdollisuuksia päästä - no jono oli melkein yhtä pitkä kun edellisen päivän starttilappujono. Käännyin kannoillani ja päätin pidättää. Neljä viis tuntia menis nopsaan. Vähensin vaatetta ja annoin ne miehelle mukaan. Päädyin starttaamaan pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa, jätin tuubihuivinkin kaulaan. Suurin osa oli lähdössä hihattomissa paidoissa ja shortseissa liikkeelle. Ehkä miekin oisin mennyt, jos olis ollut tarkoitus juosta kovaa. Koomisimpia oli shortsimiehet, joilla oli pipo ja hanskat. Startti tapahtuisi kahdessa aallossa, joista eka lähti klo 10 paikallista aikaa ja toinen kymmenen minuuttia myöhemmin. Miun ennätysajalla (3.42) miut oli laitettu 3.30-3.45 porukkaan ja olin 4. ryhmässä. Kertonee Frankfurtin tasosta jotain - Vuosi sitten Dublinissa samalla enkalla olin 1. lähtöryhmässä. Kiitos saksankielisen kisainfonlehtisen, en ollut varma kummassa aallossa lähtisin. Naisen logiikalla päättelin, että jos on kuusi ryhmää niin kolme lähtee ekassa ja toiset kolme tokassa.

Menin ajoissa karsinaan. Ulkona oli jäätävä tuuli ja mainoskaari oli kenollaan starttialueen läheisyydessä. Ajattelin hakeutua mahdollisimman taakse ja aloittaa rauhassa. Tiukan näköinen saksalaisrouva oli kuitenkin karsinaan kömpiessäni miun suunnitelmasta eri mieltä ja osoitti miut tiukasti pitämänsä narulinjan etupuolelle. Tottelin kiltisti ja kävelin eteenpäin. Jaahast, ei sitten menny taas suunnitelmat ihan silleen kun aattelin. Edessä nökötti 3.45 jänisten tiukka rivistö. Jyräksen akka, levinneellä päällä ja juoksutossuilla missä ei oo pohjallisia - kaikin puolin siis heikun keikun, asettuu siihen sitten mukavasti niiden perään. Karsinassa oli sen verran tiivis tunnelma, että toisten juoksijoiden läheisyys lämmitti, vaikka tuuli oli puuskittaista ja kovaa. Eka aalto meni menojaan ja kovaa menikin. Naisen logiikalla päätelty jako meni oikein ja starttasin siis ihan toisen aallon kärestä. Ihan siellä ei nyt ollut tarkoitus olla, mutta aattelin että kai sillä joku tarkoitus oli. Voishan sitä sitten viimeistään ekassa huollossa jäädä hörppimään juomia ja jättäytyä porukasta.

Pyssy pamahti ja aikatavoitteeseen nähden massa lähti aika hillitysti liikkeelle. Tiesin, että ekat 5km olisivat ruuhkaisia ja ahtaita. Kierreltiin ydinkeskustaa ees taas. Pilvenpiirtäjjen välillä tunti itsensä todella pieneksi. Juoksu tuntui hyvältä - paremmalta kun olin uskaltanut edes toivoa. Päätin, että pysyttelen vauhdissa niin pitkään kun se on helppoa. Heti, jos pitää alkaa puristaa jään porukasta. Tänään ei ollut enkka mielessä ja päätin, että sellanen hulluus ei iske, että lähden edes yrittämään mitään vaikka kulkis kuinka hyvin. Eka kymppi meni mukavasti, vähän päälle 53 minuuttiin, hmm. No ei muuta kun geeli naamaan ja eteenpäin. Näin pari suomalaista, pohtivat kympin kohdilla vauhdin kiristämistä. Mie en todellakaan suunnitellut. Rumpuryhmiä oli vähän väliä ja huolto toimi moitteettomasti. Niiden kohdalla ei syntynyt ruuhkia, ihan jokaisella pisteellä en pysähtynyt. Mies oli useammassa kohdassa kannustamassa ja se oli kyllä ihanaa. Puolikkaan kohdilla oli vielä ihan mukava meno - vauhti pysyi tasaisena eikä tarvinnut puristella. Puolikas täyttyi ajassa 1.51.42, nappasin geelin. Mietin, että kuinka pitkälle vois päästä tätä vauhtia tässä tilanteessa. Eräänläinen ihmiskoe tämäkin. Sain vastauksen kysymykseeni melko pian. 25km kohdilla tiesin, että nyt lähestytään pistettä että vauhdin ylläpitämiseen aletaan tarvita pään kovuutta. Matkaa olisi toki reilusti alle puolet jäljellä ja lupaus on lupaus. Tänään ei puristella - tänään hoidetaan päätä.

Seuraavalla huoltopisteellä vaihdoin kävelyksi ja päätin herkutella kaikella mitä järjestäjä tarjoaisi. Otin normaalista poiketen urheilujuomaa ja toiseen käteen teetä. Nam! Sitten huomasin seuraavalla pöydällä Colaa. WOU! Kädet täynnä ja Colaa oli pakko saada. Olin vaikean tilanteen edessä - mistä luopua, kun ei ole kun kaksi kättä. Urheilujuoma joutui väistymään. Kävelin ja join rauhassa. Katselin maisemia ja vaihdoin läpyjä lasten kanssa. Välillä hölkkäilin ja sitten taas huoltopisteellä nautin kiireettömästi eväistä. Colaa ei ollut tarjolla seuraavilla pisteillä, mutta banaani maistui. Näin taas joitakin suomalaisia matkan varrella ja vaihdoin muutaman sanan. Olo oli hyvä, mutta alkoi hiukan paleltaa. 32 kilsan kohdilla nappasin kolmannen ja viimeisen geelin (se neljäs jäi TAAS ottamatta) ja sormet oli tunnottomat. Aloin pohdiskella hiukan sitä, että alkaisin kiristää vauhtia - jos hitailisin, niin saattaisin kokea totaalisen jäätymisen. Vähitellen pikkusen kiihdyttelin vauhtia ja dieselihän lähtikin nousukiitoon. Selkiä alkoi tulla vastaan ja porukkaa käveli paljon. Miulla fiilis vaan nousi. Mietin, että nyt on niin lyhyt matka enää maaliin että eipä se nyt haittaisi vaikka pikkusen luukuttelisikin. Annoin fiiliksen viedä, menin vaan. Väitän, että suurimman osan vajaasta neljästä tunnista hymyilin - myöhemmin näkemäni kuvat todistaa väitteen oikeaksi. Oli jotenkin tosi levollinen olo. Mietin pilvenpiirtäjien välissä punaista mattoa ja sisääntuloa messuhalliin. Silmät täyttyi kyynelistä - tällä kertaa viimeiset kilsat ei olleet tuskaa. Nautiskelin menosta loppuun asti ja kun messuhallin kulmalta kurvatiin vasemmalle kohti kaarea, joka vei sisälle halliin saatoin vähän kirkua. Punaiselle matolle astuessa silmät täyttyi taas kyynelistä enkä sitten ihan hirveesti nähnyt mitään hienoa mitä siellä hallissa oli. Mutta kuulin ja aistin tunnelman. Huikeet bileet! Vilkaisu kelloon osoitti, että tällaisella puuhastelujuoksulla tultiin kuitenkin alle neljän tunnin, 3.55.18.

Kävelin muun porukan perässä ulos ja sain mitalin kaulaan. Yritin tarjoilla chippiä jokaiselle vastaantulevalle toimitsijalle. Sain ohjeen palauttaa sen "startpointiin", hmm. Chippiä ojennellen roskapussiin kietoutuneena (sadeviittaa oli semmonen roskapussin sininen muovihirvitys) hörpin lihalientä naamaan ja se maistui paremmalle kun mikään ikinä juoksun jälkeen. Päälle mitäs muutakaan kun brezeliä ja olutta ja ulos alueelta. Jatkoin chipin palautuspaikan metsästystä. Ei kylttejä, ei mitään. Menin messuhalliin sisään ja kysyin asiaa infosta. Kuulemma pitäisi mennä samaan paikkaan, kun missä oli eilen siinä maailman pisimmässä jonossa. Mietin, että miten tästä tehtävästä voi selvitä jos on luukuttanut täysiä ja juossut tajun kankaalle. Tavallisesti chippi viedään jalasta saman tien, kun on ylittänyt maaliviivan. Liukuportaat ylös ja halliin. Siellä missä oli eilen jono, oli nyt miesten paljaita takapuolia. Jotenkaan en oo yllättynyt - Roomassa keväällä eksyin samoihin bileisiin. Porukka siis vaihtoi vaatteita avoimesti siinä tavarasäilytyksen vieressä. Sain ohjeet mieheltä (jolla oli housut jalassa) mennä vielä yhden kierroksen ylemmäs. Vihdoin löysin oikean paikan ja palauttaessani chipin sain samalla viiden euron setelin käteen, joku pantti chipistä ilmeisesti. Miehen kanssa oltiin sovittu, että nähdään hotellilla ja koska miulla ei tietenkään ollut ollenkaan rahaa mukana olin onnellinen että asematunnelin kioskista saisin kahvia mukaan saamallani vitosella. Pienet on onnen aiheet. Suuntasin mitali kaulassa ja vitonen kourassa metroon ja pian hörpin jo päivän ekaa kahvia naamaan.

Ei tullut vieläkään se DNF. Vaikka olin kyllä siihenkin valmis. Meni itseasiassa erittäin hyvin tilanteeseen nähden. Äetee Ruokosen antamat uudet voimahousut vei punaselle matolle kepeesti. Seuraavat päivät nautittiin lomasta - nukuttiin paljon, syötiin hyvin ja kierreltiin kaupunkia. Niin paljon kun tavallista arkea (toivottavasti pääsen pian taas kiinni siihen) ja lapsiani rakastankin, on ihan mahtavaa nauttia toisinaan kahden keskisestä ajasta puolison kanssa - hyvää ruokaa, keskusteluja (ilman, että kukaan keskeyttää) ja ylipitkiä yöunia. Rauhallisia hetkiä kahvilassa - tuijotellen ohi kiirehtiviä ihmisiä ja puissa tuulen vireessä heiluvia lehtiä. Istumista pubissa värityskuvia väritellen ja Guinnessia maistellen. Tämmöstä mie joskus kaipaan ja sen itselleni totisesti sallin.

Kannattiko juosta? Kyllä, pää tuulettui ja juokseminen ja kaikki muu liikunta tulee jatkossakin olemaan yksi miun terapiamuodoista. Miun ei täydy liikkua, mie saan liikkua. Tiedän, että miun ei oo pakko sillon jos en halua. Yleensä haluan ja en meinaa malttaa oottaa, että pääsen. Ja oon kyllä Rädyn kanssa eri mieltä. Saksa ei oo paska maa. Se on ollut miulle kahdesti hyvä ja lisää on tulossa, ihan varmasti. Lennolla kotiin katseltiin mihin kaikkialle Saksaan Helsingistä voi lentää suoraan. Ja Saksa - ens ker kun nähdään oon taas viisaampi ja vahvempi, kun tällä kertaa.