Joensuu Night Run 2018 - 12h

Joensuun Night Runista olin kuullut paljon, kun useampi juoksututtu oli siellä käynyt yövuoron vetämässä. Toiset monta kertaa. En ollut aatellut itse sinne mennä, ainakaan lähivuosina, mutta viime kesänä yhtenä helteisenä viikonloppuna kahtena peräkkäisenä päivänä maratonin juostuaan voi tulla kaikenlaisia ajatuksia. Alkuvuodesta saatiin kylälle oma maraton, kun paikalliset maratonkeräilijät Jari ja Heikki alkoivat järkkäämään maratoneja. Kotiovelta starttiviivalle matkaa tulee noin 1200m, joten lupasin että lähden kaksikolle kaveriksi aina tarpeen mukaan. Virallinen maraton kun vaatii kolme maaliin tulijaa. Tälle viikonlopulle miehet olivat suunnitelleet kahta maratonia ja toiselta päivältä puuttui vielä se kolmas juoksija. Heitin Jarille puoliksi vitsillä, että jos ketään ei ilmaannu niin juoksen molempina päivinä. Aika usein vitsistä lähteneet asiat muuttuvat todeksi – niin tälläkin kertaa.

Tän ketun fiiliksiin on ollut helppo samaistua tänä vuonna.

Lauantaina 17.6. ekaa maratonia helteessä juostessa pohdittiin siinä porukassa, että mikä on vielä urpompaa kun saman reitin edes takaisin hiulaaminen. Itse taisin siinä heittää, että yksi mikä tulee mieleen, on Joensuu Night Run – sisäradalla hiulaaminen läpi yön 12h ajan. Naureskeltiin siinä, että kaikenlaista sitä on. Jari oli siellä useampana vuonna ollut ja kertoili omia kokemuksiaan. Siitä se ajatus sitten lähti. Seuraavana päivänä juostiin toinen maraton. Kolmas ei olisi enää mennyt – sen verran rapsakat jalat oli maanantaina.

Messenger paljastaa, että kesäkuun 19. päivä oon lähestynyt kaveriani Annikaa ja pyytänyt häntä mukaan Joensuuhun. Perustelu: ei olla nähty pitkään aikaan ja meillä ois 12h aikaa vaihtaa rauhassa kuulumisia. Annika kertoi tarvitsevansa vähän pohtimisaikaa. No, 23. päivä samaista kesäkuuta hän on ilmoittanut, että 7,5h junamatkasta huolimatta hän on mukana. Syyskuussa saatiin tiimiin vahvistukseksi vielä kolmas supermuija Kirsi, joka oli jo vetänyt vissiin kymmenen maratonia tälle vuodelle ja crossfitannu kakssataa tuntia. Kirsi kertoi miettineensä Joensuun kisaa jo viime vuoden lopulla ja pohtineensa, että ainoo kaveri joka sinne saattas lähtee alkaa J:llä ja päättyy I:hin. Mein hullunpaperitkin on vanhentuneet, joten aika uusia. Eikä tässä vielä kaikki – samoihin aikohin saatiin mein porukalle huippuhuoltaja Sanna, joka oli itse pari vuotta sitten Joensuussa tahkoomassa ja vetikin ihan hullut kilsat kasaan. Luvassa olis siis vuoden huikeimmat pikkujoulut Joensuun yössä.

Siitä se ajatus sitten lähti..

Ite en varsinaisesti treenaillut mitenkään erityisesti Joensuuhun. Tälle vuodelle oli plakkarissa jo useampi maraton ja monta muuta pidempää kisaa. Juoksukilsoja lisäämällä oisin todennäköisesti vaan heikentänyt omia mahdollisuuksiani selvitä läpi Joensuun yön. Miun panostus oli kisojen välisessä palautumisessa (kolme kisaa kolmen viikon välein) ja fyysisesti kaikki sujuikin ihan loistavasti. Sen sijaan koko vuoden (tai oikeastaan useampia vuosia) jatkunut henkinen kuormitus työstä ja vähän muustakin elämästä pamahti liian kovaksi ja tasan kuukautta ennen Joensuun kisaa levisin henkisesti – totaalisesti. Pohdin kisaan lähtemisen järkevyyttä useita kertoja. Miten levinneellä päällä voisi juosta 12h. Kestävyysurheilussa päällä on lopulta isompi rooli, kun fysiikalla. Vaikka toki molempia tarvitaan. Nukuin, söin. Nukuin, söin. Itkin. Olin totaalisen katkipoikki. Siitä enemmän Frankfurtin kisarapsassa.

Oravii on tsiigailtu ja ajateltu. Paljon.

Vasta pysähdyttyäni tajusin miten paljon liikaa olin antanut töissä. Viimeiset neljä vuotta sellaisessa prässissä, että heikompi ois jo kuollut ja viisaampi lähtenyt. Makasin lähinnä sohvalla. Ainut liikunta mitä pariin viikkoon tein oli metsässä oravien katselu. Meni viikko. Meni toinen. Meni kolmas. Tuli kisaviikko ja aika työterveyslääkärille. Lääkäri kirjasi miulle lisädiagnoosin työuupumus ja ohjasi traumaterapiaan. Samaan hengenvetoon totesi miun toipuneen hyvin ja olevan työkykyinen. En todellakaan tuntenut itseäni työkykyiseksi. Tehokas tehokas maailma. Työuupumuksesta on selvinnyt tiistaina, kun sunnuntaina (siis paria päivää aikaisemmin) on tuntenut ensimmäisen kerran moneen viikkoon olevansa oma itsensä omassa elämässään ilman että välillä putoaa kaivoon. Tästä sisuuntuneena ajattelin, että perkele Joensuu. Todellakin nähdään. Testataan, onko pää kunnossa ja työkykyinen!

Sitten suunniteltiinkin jo mitä yöllä syötäisiin. Tiesin, että geelit tökkäisi viimeistään puolita öin ja tarvitsisin kiinteetä ruokaa. Mukaan lähti geeliä, urkkajuomaa, appelsiinilohkoja, banaania, meetwurstileipiä, sipsejä, cashewpähkinöitä, colaa, suolapähkinöitä, mehua, nektariinia, inkivääriolutta, tuulihattuja, donitseja.. Kylmälaukku pursuili tavaraa. Pian oltiinkin jo Saapissa matkalla Joensuuhun Kirsin ja Sannan kanssa. Annika tulisi lännestä omia polkujaan. Matka taittui ripeästi ja käytiin vielä Teboililla kahvilla ja munkilla ennen areenalle siirtymistä. Sillon ekan kerran jännityksen aalto pyörähti vatsanpohjassa. Mitä hittoo myö oltiin tekemässä. Tavoitteena oli hullutella ja pitää hauskaa läpi yön. Ekan kerran viehätys on se, ettei tiedä yhtään mitä on edessä. Ja enkkaa pukkaa, kävisi miten kävisi.

Evästä pöytään.

Areenalla nähtiin heti Annika ja päästiin varaamaan huoltopöytää. Saatiin pöytä puoliväliltä suoraa ja lastattiin tavaraa pöytään. Ilma sisällä vaikutti lämpöiseltä eikä niin kuivalta, kun olin ajatellut. Päätin startata shortseissa ja lyhythihaisessa. Lisäisin vaatetta yöllä tarpeen vaatiessa. Jonkun verran oli tuttuja liikenteessä ja paljon tutun näköisiä juoksijoita. Sekä 6h juoksijat, että 12h juoksijat starttaisivat samaan aikaan. Juteltiin tuttujen kanssa ja Sari kertoi miulle ja Kirsille saaneensa viime vuonna Joensuun yön jälkeen rasitusmurtuman. Oltiin Kirsin kanssa varmaan lakananvalkoisia tämän kuultuamme. Mitä hittoa myö täällä tehtiin. Ei myö haluttu hitto vie mitään murtumia. Sovittiin, että palaudutaan kunnolla ja päätettiin ettei huolita mitään murtumia.

Ajanmittausmatto ylitettäisiin jokaisella kierroksella ja näytöltä näkisi jokaisen kierroksen ajan ja kierrosten määrän. Eli kovin montaa ajatusta ei tarvitsisi itse sen suhteen ajatella. Pian jo kokoonnuttiinkin sitten lähtöviivalle ja oli kyllä jotenkin ihan käsittämätön ajatus, että tätä rundia sitten kierrettäisiin seuraavat 12h. Ei sitä voinut vieläkään käsittää. Torven töräyksestä liikkeelle ja Eye Of the Tiger pauhasi taustalla. Mitään kovin järjetöntä ryntäystä ei törähdys aikaan saanut – paitsi Harakan Janne johti kisaa ekan kierroksen jälkeen hienosti. Kirsin ja Annikan kanssa juostiin porukassa ja ekat parikymmentä kierrosta meni puhtaasti sopivaa vauhtia hakiessa. Hiukan seurailin sykkeitä – niiden pitäs pysyy reilusti pk:lla ja alun into usein miulla etenkin kisatilanteessa pistää keulimaan. Numerot ei oo miun vahvuus, joten en edes yrittänyt taktikoida mitään vauhteja vaan etenin puhtaasti fiiliksellä.

Sinistä baanaa pitkin 283 kierrosta. Kuva: Pete Jokela

Olin asettanut kellon muistuttamaan puolen tunnin välein syömisestä ja juomisesta. Sanna huuteli kierrosaikoja ja otti vastaan ruoka- ja juomatoiveita. Oli kyllä ihan mahtavaa, kun sai itse keskittyä vaan etenemiseen. Jos toivon kahvia, niin sitä oli seuraavalla kierroksella tarjolla. Annika jossain vaiheessa totesi, että meidän vauhdissa on hänelle liian korkeet sykkeet ja jatkoi omaan tahtiinsa. Kirsin kanssa edettiin höpötellen ekaan puolimaratoniin asti. Aika pian sen jälkeen Kirsin kanssa jatkettiin etenemistä kumpikin omaan tahtiimme. Puolen tunnin välein evästä ja sitten taas liikkeelle. Sanna merkkasi ylös kaikki mitä suuhun meni (ja myös mitä ulos tuli :D ) ja jos seuraava kisa tulee, niin on syytä ottaa oppia siitä. Kolmen tunnin kohdalla suunta vaihtui ja vastapäivään juokseminen tuntui jotenkin tosi vaikeelta. Kävin ensimmäisen kerran vessassa jossain kolmen ja puolen tunnin paikkeilla. Tässä kohtaa ajattelin positiivisesti, että loppuyö selvittäisiin sitten varmaan ilman vessareissuja.. tirsk.

CrossFit Lappeenranta. Terkut Atelle! T: Kirsi ja Jenni

Maratonin täyttyessä (en muista aikaa, mutta alle viiden tunnin kuitenkin) oli hetki, jolloin piti tehdä pään kanssa aika paljon töitä, että sai positiivisesta vireestä kiinni. Ajatus siitä, että ainakin toinen samanlainen olisi edessä oli jotenkin absurdia. Jalkaa vaan toisen eteen ja eteenpäin. Musiikki oli välillä ihan karseeta – järkyttävää kuraa. Pohdittiin jonkun toisen juoksijan kanssa, että kunnon ranteet auki-biisejä. Vähän kadutti, etten laittanut mitään toiveita. Sitten tulikin joku hyvä biisi ja askel muuttui heti reippaammaksi. Tähän yöhön mennessä pisin yksittäinen lenkki mitä olin taittanut juosten oli 50km. Kun mentiin sen ylitse, joku voima sisällä kasvoi ja juoksu muuttui taas helpoksi.

Samoihin aikoihin alettiin lähestyä kuuden tunnin maagista rajaa. Ensimmäisen kuuden tunnin etenemä oli 52km. Sitten torvi törähti ja kuuden tunnin juoksijat pysähtyivät kapuloineen ulommille radoille. Näkyi iloisia ilmeitä ja helpottuneita kasvoja. Meidän yö olisi puolessa. Pian suunta vaihtuisi ja se olisi se miulle helpompi suunta. Tässä kohtaa olin käynyt vessassa jo varmaan neljästi. Jokaisella kerralla ajattelin, että tää on varmaan vika kerta. Ja koskaan se ei ollut. Jos vilkas aineenvaihdunta on noin niin kuin ylipäätään ihan kiva juttu, niin pitkässä kisasuorituksessa jossa on välttämätöntä saada energiaa ei läpipaskokroppa oo järin kätevä.

Nyt seuraa välikevennys ja paskavaroitus. Ei suositella herkimmille lukijoille... juoksuporukoissa ja hoitoalalla nää paskajutut menee samaan kategoriaan, kun että ”Mitä siulla on tänään eväänä?”

Hei, syön meetwurstileivän ja tunnin päästä se jo sukeltaa ulos. Mikäs siinä. Miun Joensuun yön teema oli aika pitkälti siis söin, join, juoksin ja paskoin. Harakan Janne, jonka kanssa oltiin koko yö muuten hippaa, sai miut todennäköisesti aina vessan kulmalla kiinni. Koska enimmäkseen olin tulossa koko ajan vessasta. Huoltopöydän kohdalla huikkasin aina Sannalle, joka merkkas mein syömiset sipsin tarkkuudella ylös, että kävin taas paskalla :D Että jos muilla on Joensuusta tankkauspäiväkirja, niin miulla se on tankkaus- ja paskapäiväkirja. Se ehkä vaatii tarkempaa analyysia – mitä ensi kerrallla syön ja mitä juon. Ja mitä jätän väliin. Janne lanseerasi omassa kisarapsassaan määritelmän hulivilipaska – korostan nyt, että miun maha siis ei ollut sekaisin vaan se vaan toimi vähän liian hyvin (ehkä, koska söin vähän liian hyvin). Toinen vauhtia hidastava seikka löytyy vasemmasta lenkkarista, kun 70km kohdilla kipu akkavarpaassa yltyy niin järkyttäväksi, että on pakko ottaa kenkä pois jalasta. Onneksi on vaihtareita. Kinkkaan Hokilla yhdeän kierroksen ja heitän ne lepikkoon. Myös Annikalla on jonkinlainen varpaiden teippaus operaatio menossa. Luojan kiitos ostin vahingossa Feetin yhtä numeroa liian isot lenkkarit ja ne on mukana. Ne on täydelliset jalkaan. Saan juoksurytmistä taas kiinni ja kipu joko häviää tai sitten vaan turrun siihen.

Fiilikset vaihteli laidasta laitaan. Välillä olin niin kuoleman väsynyt, että oisin voinut vaan jäädä maahan makaamaan. Hetkittäin fiilis nousi kattoon ja hymyilytti. Monta kertaa silmäkulma kostui ja samaan aikaan oli ihan kamalaa ja sairaan siistiä. Miun kasvoilta fiilikset oli varmaan hyvin selvästi luettavissa. Vaikka elämässä yleensä voi hymyillä silloinkin, kun on sisältä ihan rikki. Moni näyttää ulospäin eheältä, vaikka on ihan hajalla. Aivan hajalla. Neljän aikaan aamuyöllä kahdensan tunnin etenemisen jälkeen ei oo mitään mahdollisuutta peittää mitään haavojaan tai arpiaan. On täysin aseeton ja alasti. Tuska paistaa kasvoilta ja jokaisesta lihassäikeestä. Parasta on muutaman minuutin välein vastaan tuleva viileä kohta areenan toisessa päädyssä, jossa ovi on hiukan raollaan. Muutaman minuutin välein saa herätyksen. Sitten yhtäkkiä kajareista pamahtaa ulos biisi, joka iskee heti. ”Minulla on iso pipi pollassa, mieliala absolut nollassa!” Repeen nauramaan. Pakko keskittyä vaan biisin sanoihin – ”Suomalaisen suurin riesa on sisu, se laittaa tunteet uurnaan nukkumaan..” Tän biisin voimin mennään taas monen monta kierrosta. Tunteet ei oo uurnassa kylläkään. Kotona piti heti seuraavana päivänä kaivaa esiin tää ja musavideohan on ihan tajuton.

Nousukauden jälkeen tulee taas laskusuhdanne. Sieltä ei meinaa enää pystyä nousemaan. Seitsemään kymmeneen kilsaan asti oon ollut satasen vauhdissa – vaikkei mitään tavoitetta sen suhteen ollutkaan. Vessa- ja kenkäepisodit syö kalliita minuutteja ja vaikka Sanna koittaa tsempata, että sinne on vielä mahkuja toteen mie olevani tyytyväinen 90km. Päätän, että kun 90km tulee täyteen niin lopetan. Suunta vaihtuu, viimeisen kerran. Viimeiset kolme tuntia – itku puskee läpi. On aika voittaja olo ja samaan aikaan niin väsynyt, että jos laittaisi silmät kiinni varmaan nukahtaisi. Jalat tekee sinnikkäästi töitä, vaikka ne on ihan loppu. Pää käskee jatkamaan. Aamuyöllä viiden jälkeen kaiuttimista tärähtää taas jotain sellaista, että ihokarvat nousee kasvoistakin pystyyn ja kyyneleet sumentaa silmät. Oon fyysisesti yhtä väsynyt, kun tasan kuukausi sitten olin henkisesti. Miun pää jaksaa puristaa, se jaksaa käskeä jatkamaan kuoleman väsynyttä kroppaa. Hallelujah – en oo ikinä missään ollut näin poikki, mutta samaan aikaan tuntuu että mie vahvistun. Ryömin vaikka räkäposkella. Fiilikset tuntuu kirjoitettuna ihan teennäisiltä – ei niitä oikein saa sanoiksi puettua eikä sellaisia fiiliksiä tavoita kun siinä hetkessä. Jälkeenpäin muistaa vaan sen tunteen jossa on elänyt, muttei siihen voi palata – kun palaamalla aamuyön tunteihin ihan oikeasti uudelleen. Ja toisella kerralla fiilis on varmasti eri.

Lopulta 90km tulee täyteen. Juoksen vielä pari kierrosta. Sen jälkeen vetäydyn tekonurmelle makaamaan jalat kohti taivasta ja laitan viestiä kotiin yövuorossa olevalle miehelle. Makaan hetken. Silmät kiinni. Ymmärtämättä oikein mitä helvettiä oon just tehnyt. Kirsille tulee tuplamaraton täyteen ja Annikallakin hienot kilsat jo kasassa. Naiset tulee potkimaan miuta 20 minuutin makaamisen jälkeen ylös ja lähden kangistuneilla koivilla vaappumaan takaisin radalle. Harakan Jannekin on palannut uniltaan jatkamaan hippaa – taidan saada sen vielä pari kertaa kiinni. Vikoille kierroksille puen miun supernaislippiksen, jonka oon saanut miun parhailta työkavereilta, päähän ja Kirsi laittaa pompulasarvet kohdilleen. Ja sitten myö juostaan. Hetkeä ennen torven törähdystä saadaan palikat käteen, joissa on oma kisanumero. Hihitellään siinä, että palikoille annetaan palikat käteen. Edetään porukassa – koko terästiimi. Viimeinen kierros tulee täyteen ja muutama metri päälle. Torvi törähtää ja Finlandia Hymni pärähtää soimaan. Saan palkintomukin käteen ja halauksen. Silmät sumenee kyynelistä ja hetken aikaa pitää ihan huutoitkeä. Sitten itku muuttuu nauruksi ja fiilis on ihan uskomaton. Kipu ja väsymys väistyy.

Uuteen nousuun, vaikka perä laahaa. Kuva: Sari Muurman

Kroppa kangistuu ja tavaroiden kasailu vie tovin. Sanna jää järkkäilemään tavaroita ja myö suunnataan suihkuun. Se kestääkin, kun ei meinaa saada vaatetta pois päältä. Suihkussa kirvelee ihan joka paikkaan. Nirhaumia on siellä täällä ja eniten kirkuva kohta löytyy nivusista. Varpaan rakkula on niin jäätävän kokoinen, että ihan hyvä etten tiennyt sen todellista olemusta, kun vasta maalissa. Puhkon rakkulat ja ei muutako farkut jalkaan ja kotimatkalle. Heitetään Annika junalle ja lähdetään ajelemaan Lappeenrantaan. Matkalla joudutaan puhallusratsiaan. Varmaan näytetään koko porukka siltä, että ollaan dokattu koko yö. Eihei, meillä oli vähän erilaiset pikkujoulut. Pysähdytään varmaan kaikilla huoltoasemilla mitä Joensuu-Lappeenranta väliltä löytyy. Joka kerta autosta nouseminen on yhtä hankalaa ja herättää hilpeyttä sekä meissä että taatusti myös muissa.

Mein huipputiimi! Kiitos kaikille!

Kotiin päästyäni makaan sohvalla koko loppupäivän ja nukun seuraavan yön, kun tukki.  Aamulla kerään noin puolituntia rohkeutta, ennen kuin nousen sängystä ylös. Olo on yllättävän vetreä. Paluu töihin tapahtuu virkein mielin ja jäykin vartaloin. Eli täysin päinvastoin, kun sieltä kuukautta aikaisemmin lähdin. Seuraavat viikot menin palautuminen edellä. Kaikki treenit mitä tein pidin matalatehoisina. Kuukauteen en ottanut juoksuaskeltakaan. Nyt vähitellen oon taas alkanut juosta. Rasitusvammoja ei tällä tiedolla matkaan tarttunut, mutta kroppa on ollut kyllä totaalisen jumissa. En tiedä mikä on Joensuun reissun osuus siitä, mutta sanoisin että jokaisen kolotuksen arvioinen reissu. Ultrajuoksun järkevyydestä en tiedä – mutta kuinka monessa asiassa on lopulta järkeä. Ei tää viimeinen ultramatka ollut, mutta pisin nyt hetkeen. Veikkaan, että Joensuuhun lähden joskus vielä uudelleen mutten nyt ainakaan pariin vuoteen.

Tällä hetkellä oon siitä onnellisessa tilanteessa, että tän vuoden työt on taputeltu. Ensi vuosi on miun: opiskelulle, ajatuksille, itsestä huolta pitämiselle. Aion nauttia kiireettömyydestä ja tehdä asioita, joita rakastan. Joka päivä.