Vuoden 2018 tilinpäätös ja katse kohti loistavaa vuotta 2019!

Ai, että mistäkö tiedän että siitä tulee loistava. Pohjalta suunta ei ole kun ylöspäin. Pohjaa on kosketettu ja kovaa. Tällä hetkellä suunta on jo varovasti ylöpäin. Liian äkkiä ei pohjalta saa kuitenkaan nousta, ettei keuhkot repeä ja tärykalvot räjähdä. Mutta miulla on aikaa. Kiire ei ole.

Tätä on joutunut vuoden mittaan miettimään monta kertaa.
Kiitos kuvasta asianosaisille. Se on naurattanut monta kertaa.

Tää vuosi alkoi liikkumisen näkökulmasta erittäin hienolla tavalla. Saatiin omalle kylälle oma maraton, Pontuksen maraton, ja heti tammikuussa osallistuttiin Jessican kanssa. Tarkoituksena oli alunperin juosta vain kotirataultran puolikas, mutta intouduttiin sitten juoksemaan täysi maraton. Maratonmiehet Jari ja Heikki juoksivat samana päivänä maratonin ja yksi juoksija uupui, joten lupauduin sitten mukaan ja Jessicaa ei paljon tarvinnut houkutella taaskaan. Juostessa syntyi ajatus siitä, että jos juoksisikin tänä vuonna joka kuukausi yhden maratonin kotikisan kannatuksen vuoksi. Pitkät treenit, jotka on useinärsyttäviä yksin juostaviksi, hoituisivat samalla. Voi miten en tässä kohtaa tiennytkään, miten tulisin tarvitsemaan pitkiä lenkkejä tänä vuonna. Maratonin lisäksi hiihdin vähän, mutta enimmäkseen viihdyin Varikolla CrossFitin parissa. 

Kaikkee on yritetty. Ihan kaikki ei VIELÄ suju.

Helmikuussa juostiin Jessican kanssa Kotirataultran täydet 50km ja siinä samalla sitten myös Pontuksen maraton. Mie osallistuin myös helmi-maaliskuussa ekaa kertaa CrossFit openeihin. Se oli ihan kauheen jännittävää, mutta samalla ihan hitsin kivaa. Niistä ois voinut kirjoittaa ihan oman blogitekstin, mutta en näköjään kirjoittanut. Enimmäkseen totesin, että en osaa oikein mitään ja monta kertaa viiden viikon aikana sieluun koski hiton kovaa. Toisaalta, nyt jälkeen päin ajateltuna vuodessa on tapahtunut hyvin paljon. Ilman openeita en ois varmaan ikinä uskaltanut tarttua 15kg käsipainoon. Nyt tuun niiden kanssa jo ihan hyvin juttuun. Ja ehdottomasti osallistun tänä vuonna taas uudelleen. 

Ai mitä ne Openit on?

Maaliskuussa maraton jäi juoksematta, koska en nähnyt sitä ennen Rooman kisaa järkevänä. Hehei, järki on siis ainakin kerran ollut mukana tänä vuonna. Olis nimittäin ollut riskinä, etten ehdi kunnolla palautua hölkkämaratonilta ja Rooman reissu ois mennyt pipariksi. No, sieltä ei ennätystä sitten lopulta edes lähdetty yrittämään koska vallitseva työtilanne vei niin paljon energiaa. Crossfittasin ja ilman sitä pää olis kyllä levinnyt jo varmaankin hyvin paljon aikaisemmin. Menin salin kautta töihin tai salin kautta kotiin. Pää nollaantui kaikesta paskasta täydellisesti. Koskaan se paska olo, joka mennessä oli ei lähtenyt sieltä mukaan. Varikko toimi porttina työn ja vapaa-ajan välillä. Huhtikuun lopussa juoksin Pontuksen maratonin kolmannen kerran ja maaliskuussa väliin jäänyt juoksu tuli paikattua sillä. Olin siis edelleen maraton per kuukausi rytmissä.

Uinti ja pyöräily olivat vähän hakusessa ja hukassa alkuvuodesta. Olin jo edellisen vuoden kesäkuussa ilmoittautunut Suomen ekaan Ironman kisaan Lahteen. Jossain kohtaa talvea alkoi vähän puristelemaan, että mites tuota siitä selvittäisiin kun lajitreeniä ei juurikaan ole tullut täysmatkan jälkeen tullut tehtyä. Trainerilla ajelin olkkarissa vain joitakin kymmeniä kilometrejä ja jonkun kerran wattipyörää. Uintitreenit oli lähinnä sunnuntaisukellusten yhteydessä vesileikkejä lasten kanssa ja joskus kilsa lätkyttelyä treenien päälle. Kisan väliin jättäminen ei ollut kuitenkaan vaihtoehto (jo siksi, että kisan osallistumismaksussa oli useita satasia kiinni).

Näin kivaa se oli.

Asfaltin paljastuttua ja ilmojen lämmettyä fillarointi alkoi kuitenkin taas kiinnostaa ja etenkin Herra G:n kanssa löydettiin sellainen yhteinen vaihde, että useamman kerran pyörälenkillä Saimaan rantoja pitkin polkiessa kyyneleet sumensi silmät - jos joku väline voi tehdä niin onnelliseksi, kun tuo pyörä on tehnyt niin hankinta on sillon ollut vähintäänkin tarpeellinen. Aloin löytää rohkeutta päästellä pyörällä kovempaakin. Ja ilokseni huomasin, että jalkoihin tullut voima kompensoi kohtalaisen hyvin pieniä ajokilometrejä. Myös avovesi kutsui uimaan ja juoksu alkoi maittaa. Toukokuussakin maraton jäi kuitenkin lomakiireiden vuoksi juoksematta. Mutta työrintamalta sataneen paskan puoleen tilanne hellitti ja oikeus voitti, kuten arvata saattoi. 

Viikon loma Italian maaseudulla toukokuussa oli enimmäkseen lomailua - pari kertaa miehen kanssa ulkoilutettiin lenkkareita ja vähäsen opettelin huvilan uima-altaalla volttikäännöstä. Enimmäkseen kuitenkin kelluin altaassa, otin aurinkoa ja join Proseccoa. Optimaalinen valmistautuminen triahlonin puolimatkalle. 

Toscanan auringon alla.

 

Lomasta voimaantuneena juoksin kolme viikkoa ennen Lahden kisaa kaksi maratonia samana viikonloppuna. Helteessä. En uskonut tai kuvitellut, että superkompensaatio tästä viikonlopusta pelastaisi miut Lahdessa. Mutta kun ei ole harjoitusohjelmaa, voi heilahtaa ja hairahtaa rauhassa monenlaiseen. Ja kun laittaa kuukaudeksi CrossFitin tauolle voi olla varma siitä, että ilmoittautumisia lähtee sinne ja tänne. Olipahan kokemus sekin. Jalat oli aika rapsakkaan makuiset muutaman päivän ajan. Mutta niitä oli hyvä palautella pyörän selässä ja samalla tehdä päätös siitä, että osallistuu marraskuussa Joensuu Night Runille. 

Kaksi maratonia viikonlopulle kasassa.

Kesäkuun lopussa Lahteen raskaan työviikon jälkeen ajaessani pohdin tosissani, josko olisin nukkunut onneni ohitse ja vaan huilannut työkuormaa pois. Iltapäivästartti.. ei ois tainnut uni riittää sinne asti. Lopulta kaiken dorkailun jälkeen kisa meni paremmin, kun se olisi ikinä voinut kuvitella menevän. Aika parani melkein puolella tunnilla ekasta puolimatkasta. Ja niinhän siinä taas kävi, että kun pääsin triathlonin makuun - olisin halunnut tehdä sitä koko kesän ja olla mukana kaikissa kisoissa. Seuraavana viikonloppuna Taipalsaarella en kuitenkaan ollut kisaamassa, vaan kiltisti katsomossa - vaikka kovasti poltteli. Siellä syntyi päätös vetää vielä toinenkin puolimatkan kisa tänä vuonna ja vissiin jo samana päivänä jo ilmoittauduin Turkuun.

Heinä- ja elokuussa piteli niin kiirusta etten ehtinyt edes ajatella maratonia. Käyrälammella kävin vetäsemässä perinteisen sprintin ja enimmäkseen vietin aikaa Varikolla. Se pitää ilmeisen hyvin miun ilmoittautumissormen pois nappulalta. Turkuunkaan en sitten sen ihmeemmin treenannut - uin vähäsen, pyöräilin vielä vähemmän ja jonkin verran juoksin. Kuitenkin Turussa lähti vielä 20 minuuttia pois puolimatkan loppuajasta. Se oli enemmän, kun oisin ikinä uskaltanut edes toivoa. Rakkaus triathloniin roihusi. Ajatus täydestä matkasta ensi vuonna alkoi nostaa päätään. 

Match Made In Heaven <3

Turun kisan jälkeen aloin orientoitua Frankfurtin maratoniin. Rooman possujuoksun jälkeen päätin, että syksyllä sitten enkkajahtiin Saksan tasaiselle baanalle. Sain juoksutreenit melko hyvin synkronoitua CrossFit-treenien kanssa ja juoksukunto nousi kohinalla. Syyskuun loppupuolella oli selkeesti paras vire ja Polarin loppuaikaennuste lupaili samaa. Vähän jännitti, että kuntohuippu ehtii tulla ja mennä ennen Saksan reissua - ja se fiilis olikin ihan oikeassa. Kuntohuippu tuli ennen aikojaan. Syyskuussakin maraton jäi väliin, mutta käytiin Johannan kanssa perinteisesti swimrunittamassa Puumalassa. Se oli ihan yhtä mahtavaa ja rentouttavaa kun aina.

Lokakuun alussa oli vuoden ehdottomasti järkyttävin viikonloppu. Vaarojen maraton. Ilman polku- ja mäkitreeniä sinne vaan. Oli niinkin järkyttävä reissu, että seuraavalla viikolla lähti ilmoittautuminen Karhunkierroksen 55km:lle. En tiedä miten ja miksi näin tapahtui - itse olin aidon hämmästynyt tästä. Ja varmaan toukokuussa Kuusamossa taas järkyttynyt lähtöviivalla. 

I Did It!

Kolme viikkoa myöhemmin starttasin hermoheikkona Saksassa. Enkat ja unelmat oli haudattu taas. Eikä edes harmittanut, koska ymmärsin paremmin kun hyvin ettei kukaan pystyisi näissä olosuhteissa olemaan, kun varjo itsestään. Sitä paitsi, miun ennätykset on tulleet aina ilman että niitä on metsästetty. Oikeeseen aikaan, oikeessa paikassa. En pakkomielteisesti tavoittele mitään aikaa maratonilla, vaan juoksen siksi että tykkään siitä. Raskas työ vaatii raskaat huvit - sanotaan. Allekirjoitan kyllä sen täysin. 

Joskus elämä on sellasta, että jalassa onkin kaks oikeen jalan kenkää.
Onneks ei sentään vasemman.

Kolme viikkoa myöhemmin seison jalat tiukasti maan pinnalla Joensuussa. Henkisesti olen vielä melko hakoteillä. Mutta moni asia on viikkojen kuluessa selkiytynyt. Kun pysähtyy, alkaa nähdä, kuulla ja ymmärtää. Moni tarjoaa valmiita vastauksia. Pidän niistä yhtä vähän, kun kaupan eineksistä (paitsi pinaattiletut on jees). Moni "tietää" siun tilanteesta enemmän, kun sie itse. Ne tyypit menee myös einesosastoon ja ei tuu miun koriin. Joensuussa samaa kehää on kiertämässä tyyppejä, joista kukaan ei arvostele eikä kyseenalaista. Siellä epänormaali on normaalia ja on ihan hiton vapauttavaa olla siinä seurassa. 

Että semmonen vuosi. Ei tainnut ihan maratonia per kuukausi tulla - kesällä lopetin laskemisen. Arvelisin lonkalta niitä tulleen kahdeksan. Ja tietysti sitten Joensuussa kaksi putkeen ja vähän päälle. Liikunnallisesti oikein mukava vuosi. Vähän päälle 430 tuntia liikettä, joista 230+ tuntia CrossFittiä, 1000km pyöräilyä, reilusti vajaa tuhat pyöräilyä ja muutama kymmentä kilsaa uintia. Lisäksi naruhyppelyä, hiihtoa, sauvakävelyä, sukellusta, luistelua, kävelyä ja jopa joogaa. Ja noiden tuntien päälle kymmeniä tunteja venyttelyä - välillä yötä myöten. Kiitollinen oon siitä, että pieniä kremppoja huolimatta oon saanut olla terveenä.

Viime vuonna tähän aikaan odotin vuoden vaihtumista todella kovin. Kuvittelin kovin naiivisti, että kahden kiduttavan raskaan vuoden jälkeen edessä olisi uusi ja parempi. Sen olisi pakko olla. Ei. Edessä olikin se vuosi, joka vei pohjaan. Se ei kysynyt haluanko. Se vei, eikä mitään ollut tehtävissä. Tässä kohtaa vuotta. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä miun sisällä on rauha. Ainakin väliaikaisesti. Sisällä on paljon oikeutettua epäluottamusta ja inhoa. Hyväksyn sen. Sillä, mitä vuotta eletään ei ole väliä. Edes viikonpäivällä ei ole väliä. Elän tässä ja nyt päivä kerrallaan. Nukun, syön, hengitän ja treenailen. Vietän aikaa perheen kanssa. Otan päiväunet silloin kun huvittaa. Neulon, luen ja tuijotan kiireettömästi takkatulta. En tee mitään mitä en halua tehdä. Koska juuri nyt voin tehdä niin. En suostu kenenkään pakottamiseen, painostamiseen tai arvosteluun. Uhkailuun ja kiristykseen. Jatkuvaan kiireeseen. Kukaan ei kerro miulle, että oon vääränlainen. En suostu olemaan pelinappula jonkun muun pelissä. Mie pelaan omaani ja päätän sen pelin säännöt. Oon ulkoistanut itseni työelämän kiireistä seuraavaksi vuodeksi ja se on yksi elämäni parhaista päätöksistä. Miulla on rauha ja vapaus miettiä mihin suuntaan haluan mennä. Polvet on ruvella konttaamisesta, mutta aika parantaa. Vielä tämä yksi lomapäivä - sen jälkeen mie oon kokopäiväinen opiskelija.

Ensi vuoden liikunnalliset suunnitelmat ovat vielä auki. Tavallaan. Tai osittain ainakin.

Paitsi, että ensi viikonloppuna oon menossa perjantaista sunnuntaihin kestävälle painonnostoleirille. Se on todellakin ihan jotain uutta. Oon niin valmis kaikkeen uuteen. Ja vanhaan. Ja vaikka siniseen ja lainattuun. Tempaustekniikka on miulle edelleen mysteeri ja arvoitus. Vielä kahden vuoden jälkeenkään en tajua siitä yhtään mitään. No, ensi vuoden loppuun mennessä tajuan. Hiulaan sitä koko vuoden. Täysmatkaa ei tänä vuonna tule. Vaikka päätin, että tulee. Miulle tapahtui päivämäärämoka ja sinä päivänä kun on suunniteltu kisa lennän lomalle Kreetalle. Otan tän merkkinä siitä, että näin oli tarkoitettu. Täysmatka 2020 - sit nähdään ja 12 tuntia on paperia. Ensi kesänä suuntaan Joroisiin ja kohtaan siellä triathlonin puolimatkan ensimmäistä kertaa yksin - tietysti ennätys mielessä. Tää päätös syntyi tällä viikolla siivotessa, kun arkkupöydän uumenista käteen hyppäsi ohjelma jota en oo ikinä ehtinyt testaamaan. Ensi vuonna ehdin ja testaan. Katsotaan miten käy.

***

Lisäksi aivan varmasti:

* Tammikuussa osallistun treenikaverin kanssa Talvikarkeloihin - liittyy siis CrossFittiin, muuta en siitä tiedä. Mutta se selviää varmasti.

* Openeissa oon niin mukana tänäkin vuonna.

* Huhtikuussa suuntaan Pariisiin maratonille.

* Toukokuussa Karhunkierroksella edessä 55km.

* Treenailen hyvällä asenteella fiiliksen mukaan - lepopäiviä ja kehonhuoltoa unohtamatta. 

* Piipahdan välillä avannossa.

* Nousen hevosen selkään. Taatusti. Ehkä myös miekkailen. Ja ammun.

* Nautin elämästä ihan joka päivä.

Ja ehkäpä:

* Juoksen maratonin tai pari tai kolme. Niin monta kun huvittaa. 

Mitä se kenellekään kuuluu.
* Soudan sen maratonin ja yritän oppia tykkäämään soudusta edes vähäsen.

* Raastan vähän enemmän punaisella treeneissä.

* Löytysköhän uintiin lisää vaihteita?

* Extempore-juttuja - Kirsin kanssa ihan varmasti ensi vuonnakin.

* Fatbikee ois kiva koklailla.

* Vapaasukellus kurssia kärkyn (tammikuussa ois ollut, mut joka viikonloppu ei vissiin voi olla leirillä)

* Välitän vielä aiempaakin vähemmän siitä mitä muut ajattelee ja luotan siihen, että karma korjaa ne ketkä muiden tielle kuoppia kaivelee. Näin se on tehnyt tähänkin asti.

***

Niin pysyvät nämä kolme: perhe, liikunta ja ystävät. Siinä on miun elämän tärkeimmät asiat ja niihin panostan tulevana vuonna ja opiskelen reippaan rennosti. 

Kiitos teille, jotka olette olleet tukena tänä vuonna - lähellä ja kaukana. Teille, joiden läsnäoloon voin aina luottaa. Teille, jotka ootte ilmestyneet kun tyhjästä ja ymmärtäneet. Löytäneet oikeat sanat oikeilla hetkillä - uskaltaneet olla myös hiljaa ja etenkin tietämättä liikaa. Kiitos teillekin kusipäille, jotka ootte yrittäneet nostaa miun tien pystyyn. Ikävä tuottaa teille pettymys, ette onnistuneet. Maailma tarvitsee myös kusipäitä. Siksi olen kiitollinen teillekin, vaikka ette välttämättä sitä ansaitsisikaan.

***