Reykjavikur Marathon Islandsbanka 2016 - miun yhdestoista maraton

Haaveilu Islannin matkasta on alkanut jo nuoruudessa. En muista ihan tarkkaan milloin, mutta maantiedon tunneilta Islanti jäi erityisenä mieleen. Varmaan juurikin sen erityisyyden vuoksi. Ystäväni on siellä reissannut vuosittain monta kertaa siskonsa perheen luona ja jo pari vuotta sitten ajatus maratonmatkasta Islantiin sai alkunsa. Itseasiassa, alkuperäisen suunnitelman mukaan mein piti suunnata Islantiin jo viime elokuussa. Berliinin maratonin arpa kuitenkin muutti suunnitelmia ja Islanti sai odottaa vielä vuoden.

Kuvamuistoja Islannista.

Ostettiin lennot jo viime vuoden puolella. Jos joku kuvittelee, että Islantiin lentäminen on kallista niin tuhotaan se kuvitelma nyt. Meno-paluulennolle jäi hintaa n. 250€. Myös osallistumismaksu maratonille oli kohtuullisen edullinen, 62€. Majoitusvaihtoehtoja emme edes katselleet, koska saimme yöpyä ystäväni siskon perheen luona Reykjavikin kupeessa. En siis osaa sanoa majoitusten hintatasoon mitään. Islannin hintataso on melko korkea Suomen hintatasoon verrattuna. Kovin minimalistisella budjetilla reissuun ei kannata lähteä. Tai, jos lähtee niin kannattaa varautua siihen, että ihan kaikkea mitä tekisi mieli maistaa ja ostaa ei ehkä pysty ostamaan. Itseäni hintataso hiukan huimasi, mutta edellinen matkakohde Krakova olikin niin  edullinen, että vertailupohja on huono. Lontoon jälkeen Reykjavik ei ehkä olisi tuntunut kalliilta. 

Islantia lintuperspektiivistä.

Kahden viikon takaisen Tahkon puolimatkan jälkeen ainut kovempitehoinen treeni oli edellisen viikon swimrun ja Polar iloisesti rallattelikin, että aliharjoiteltu on. Kokemuksesta tiesin, että se olisi ihan hyvä lähtökohta lähteä pidemmälle lenkille. Odotukset eivät olleet korkealla ja ajatuksena oli alunperin lähteä juoksemaan noin neljän tunnin aikaa. Palautuminen Tahkolta oli kuitenkin nopeampaa, kun olin ajatellut ja elämän mukanaan tuomat mausteet sai miut muuttamaan ajatuksia maratonin lähestyessä. Mikset antaisi kaikkeasi silloin, kun pystyt? Huomenna et enää välttämättä pysty, vaikka haluaisitkin. Päätin lähteä ilman kellon tuomia paineita matkaan. Jätin Polariin aiemmin siihen virittämäni 4h aikaan tähtäävän kisa-asetuksen, jota en ennen ollut käyttänyt. En tiennyt miten se toimisi. Kisan sääntö numero yksi: kokeile aina kaikkea uutta, ei varmasti tule tylsää.

Expossa perjantaina.

Saavuimme Islantiin kisaa edeltävänä päivänä ja hetimmiten suuntasimme expoon. Se ei ollut kovin iso muihin ulkomaankisoihin verrattuna, mutta kaikki oleellinen sieltä löytyi. Compressportin kojulla viivyttiin tovi ja mukaan lähti vihdoinkin se haaveilemani On-Off panta. Expon jälkeen käveltiin kurkkaamaan lähtöpaikka ja piipahdettiin terassilla oluella. Islantilainen olut oli oikein hyvää; Viking, Gull ja Boli tuli testattua reissun aikana. Ainut huono puoli niissä oli hinta, kovin janoisena olisi tullut kalliiksi. Kaupungilla tepastelun jälkeen otettiin taksi kotikylille. Ilta meni varusteita valmistellessa ja syödessä. Sain paikallisoppaalta reittiselostuksen ja se helpotti ymmärtämään milloin mentäisiin mihinkin. Koska Islannissa ei koskaan paista aurinko, niin aurinkolipan sijaan päähän laittaisin uuden pannan. 

Valmistautumista maratonille.

Kisaa edeltävän yön nukuin todella hyvin. Osaltaan ehkä siksi, että edellinen päivä oli ollut aikaisen herätyksen ja aikaeron vuoksi todella pitkä. Startti oli aikainen, kello 8.40 paikallista aikaa, heräilin kuuden jälkeen. Aamupalaksi meetwurstisämpylä, Skyr, banaani ja tuoremehua. Niin, ja rippeet suklaalevystä jonka olin edellisenä päivänä syönyt lähes kokonaan. Karkkilakko ei ole voimassa Pohjois-Atlantin alueella. Niin päätin. Oli aika jumalaisen hyvää. Aamulla tuttu hermostus hiipi triathlonpukuun. Sulkeuduin ja toivoin, että pääsisin jo pian juoksemaan. Terveiset kotiin, pikkupoikien kuvat mukaan ja numerovyö lantiolle. Mukaan suolaa, glukoosia, viisi geeliä ja hopeatoffeeta. Pullon jätin arpomisen jälkeen matkalaukkuun, koska eihän Islannissa koskaan paistaisi aurinko tai olisi kuuma. Myöskin aurinkovoiteet jätin laittamatta. Oltiinhan Islannissa. Sain autokyydin keskustaan ja lähtöalueella olikin jo kuhinaa. Samassa lähdössä starttasivat kympin, puolikkaan ja maratonin juoksijat, ihan komea joukko. Asettauduin karsinaan kolmanteen lähtöryhmään, koska se sopi miun väreihin. Eli vihreä lähtöryhmä, saattoi se sopia korvien välissä olevaan aikaankin. Sen suhteen oli kyllä pallo täysin sillä, miltä meno tuntuisi. Jos olisi tuntemuksia, että kroppa olisi vielä edellisistä puuhailuista väsynyt niin hölläilisin. Jos ei, niin antaisin mennä. Jotenkin löysin taas paikkani karsinasta pitkien miesten seasta enkä nähnyt muita, kun selkiä ja väistelin kyynärpäitä. 

Hetkeä ennen lähtöä. Jännittää :)

Paukusta hiljalleen liikkelle. Puolisen minuuttia menee, kun ylitän lähtöviivan. Lähdössä kävellään, se ei miuta haittaa. Rauhallinen liikkeelle lähtö, ei keulimisia. Lopussa voisi kiihdytellä, jos siltä tuntuisi. Aika alkumatkasta reitillä on kannustamassa tanssiva jääkarhu, joka puhaltelee saippuakuplia. Naurattaa ääneen. Aluksi juostaan kaupungin poikki ja hyvin pian ollaankin jo merenrannassa. Keskityn enimmäkseen maisemien katseluun ja täytyy sanoa, että koskaan ennen en ole juossut noin mykistävissä maisemissa. Hymyilyttää ja samaan aikaan silmäkulma kostuu. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun sain olla siellä. Siellä, minne olin kauan haaveillut pääseväni. Juoksemassa maratonia. Pian saavun jo ensimmäiselle juomapisteelle ja vaikka olin suunnitellut ohittavani sen, en ohitakaan koska omaa pulloa ei ole mukana. Aurinko porottaa täysin siniseltä taivaalta. Ei pilven pilveä. Mietin, että aurinko paistaisi todennäköisesti koko kisan ajan. Tai siihen varaudun. Matka jatkuu ja kymmenen kilsan kohdalla miulla oli jo hiki. Islannissa, missä piti olla viileää. Satamassa haisee kala, ehkä kuuluisa kuivattu turska. Mietin, että onneksi sinne ei tarvitse tulla uudelleen. Hengitän pelkästään suun kautta, ettei hyvä fiilis hukkuisi turskan löyhkään. Otan ensimmäisen geelin ja ensimmäisen kerran ikinä geeli maistuu oikeesti hyvältä. Johtuikohan se turskasta?! 

Maisemia Þingvelliristä.

Jokaisella juomapisteellä otan vettä, yhden kupin päähän ja yhden suuhun. Kokoajan janottaa.Urheilujuoma on radioaktiivisen näköistä, sinistä. Yököttää ajatuskin siitä. Geelit kuitenkin uppoavat hyvin. Yllättävää. Reitti jatkuu merenrantaa pitkin. Ihailen Atlanttia, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Tuijotan vuoria, joiden suuruus tuntui mykistävältä. Tunnen oloni pieneksi, mutta vahvaksi. Kilometrit taittuvat ja juoksu tuntuu hyvältä. Paremmalta, kun pitkään aikaan. Tiedän, että reitillä on myös nousuja ja jos tuuli päättäisi nousta muuttuisi reitti todella raskaaksi. Pieni tuulenvire vaan piristää ja helpottaa kuumuutta. Tiedän, että lähestyttiin 16km kääntöpaikkaa ja pian sen jälkeen puolikkaan juoksijat jatkaisivat matkaansa suoraan kohti maalia. Maratoonarit kaartaisivat vasemmalle ja matka jatkuisi. Edessä juoksevan tanskalaisen miehen paidan selkämyksessä lukee "No pain, No beer!" Ihan hyvä sääntö. Meniskö samalla? Pian kuuluukin jo maton piippausta ja tehdään U-käännös. Tanskalaisen miehen kaveri oikaisee eteen viereiseltä kaistalta ja kuulen miehen vinkkaavan kaverilleen, että ei saa aikaa jos ei käy matolla. Niin mies luikki sitten sinne mistä tulikin. Ekaa kertaa ikinä näen kisassa, että joku yrittää oikaista. Ja lopulta saikin kiertää ylimääräistä. 

Pian tullaan risteykseen, jossa vilkutan puolikkaan juoksijoille ja kaarran jyrkästi vasemmalle. Porukka pienenee huomattavasti, mutta homma etenee kivasti. Mietin, että kesken ois loppunut matka tänään jos ois jo maaliin pitänyt mennä. Olen tyytyväinen, että matkaa on vielä jäljellä. Pian kurvataan eläinpuiston puistikkoon ja siellä on hetken varjoisampaa. Edessä on taas ylämäki ja selkiä tulee vastaan. Osa juoksijoista kävelee, mutta mie vedän kun veturi mäkeä ylös. Tänne oo tultu kävelemään. Toivottavasti ei myöhemmin kostaudu, mietin. Puolikas täyttyy ihan inhimillisessä ajassa, en tiedä kylläkään aikaa juostessa, koska oma kello näyttää ihan ihmeellisiä lukemia eikä väliaikapisteellä ole kelloa. Kiristän ekan puolikkaan jälkeen vähän vauhtia ja pari juoksijaa jonka kanssa matka on taittunut siihen asti putoaa kyydistä. Puistikossa juoksen miehen perässä, jonka paidan selkämyksessä on teksti, jossa kerrotaan vapaasti suomentaen että "Haimasyöpä on kova, olen kovempi. Voitin sen!" Tekisi ohi juostessa mieli tsempata miestä, mutta en voi koska pelkään että alkaisin itkeä. Itkiessä juokseminen muuttuu mahdottomaksi. Kiristän siis vauhtia ylämäkeen ja saan voimaa syövästä. Mielessäni haistatan v***t kaikille maailman syöville ja mietin miksi sellasta p****a pitää olla maailmassa. Silta ylittyy huomaamatta, raivo laantuu ja edessä on alamäki. 

Pian juostaan saman tien ali, jonka yli hetki sitten mentiin ja kevyenliikenteenväylän varressa on sympaattinen pieni vesiputous ja lapsia kannustamassa. Taas hymyilyttää. Tiedän, että ryhmärämä on kannustuskyltteineen pian reitin varrella ja eipä mene aikaakaan, kun sinivalkoinen "Go Jenni Go"-lakana näkyy jo kaukaa. Saan ihan hurjasti voimia tuosta porukasta ja vauhti kiihtyy. Tiedän, että 27km:n kohdilla ei paljon kannata alkaa vielä keulia, mutta jos vähäsen kuitenkin. Edessä on ylämäki ja veturi jyskyttää eteenpäin. Vahvana ja päättäväisenä. Uhopussi on täynnä ja tänään käyttäisin kaiken mitä siellä on. Selkiä tulee vastaan ja mäki jatkuu sillalle, joka vie ison tien yli. Silta hytkyy ja pomppii ja miuta naurattaa. Edessä on taas nousua. Mietin äskeisiä kannustusjoukkoja ja sitä, että hulluimmat fanit kotona seuraa väliaikoja. Niiden ei kannata antaa odotella turhia. Kaasua siis.

Mäen päällä, noin 29km kohdilla on parinkymmenen hengen porukka tien molemmin puolin ja jo kaukaa kuuluu kannustusta "HU-HU-HU..." Ihokarvat nousevat pystyyn. Voin vaan kuvitella jalismiesten viboja, kun stadionilla yleisö on kannustanut. Juoksen taputtaen ja hihkuen ohi kannustajista. Tän voimin muutama kilsa hujahtaa taas huomaamatta ja vauhti tuntuu kiihtyvän. Ohitan ihmisiä, monella jalat kramppailevat ja osa on pysähtynyt venyttelemään niitä. Osa kävelee. Mie paahdan rantaraittia eteenpäin edelleen tuoreen tuntuisin jaloin ja 38km:n kohdille asti kaikki sujuu kun tanssi. Sitten jostain jysähtää ihan tajuton hedari. Mietin, oonko saanut auringonpistoksen. Kaadan juomapisteellä vettä päähän ja koitan saada päätä viileeksi. Päätän, että raahaudun vaikka pää kainalossa maaliin enkä taatusti hiljennä vauhtia. En yhtään. Mietin taas syövän p**kaa ja kärsimystä mitä sitä sairastavat joutuu kokemaan. Oma kärsimys tuntuu pieneltä siihen verrattuna. Kaksi kilsaa jäljellä. Ei paljon mitään. Tän mie osaan, tän mie hallitsen. Mikään ei voi pysäyttää miuta. Loppuun en enää saa vauhtia juuri kiristettyä, mutta päätän antaa veturin vaan jyskyttää samaan aikaan kun päässä jyskyttää moukari. Viimeinen suora odottaa ja siellä näkyykin tuttu ja turvallinen Suomen lippu sekä iloiset kannustusjoukot. Hymy irtoaa vielä tässä kohtaa ja päänsärkykin unohtuu. Maaliviiva ylittyy ja ennätyskin sieltä tulee. Sen suuremmin yrittämättä. Siirryn folioon kääriytyneenä mitali kaulassa virkistäytymään. Istun taatusti puusta pudonneen näköisenä tuolilla banaania syöden ja vettä ryystäen. Joku kysyy oonko Islannista, en edes muista mitä vastaan. Pää on ihan jumissa. Meen sovittuun paikkaan odottamaan kannustusjoukkoja sekä ystävääni maaliin omalta matkaltaan. Päätä särkee enkä keksi mistä se johtuu. Miuta ei koskaan särje päätä. 

Mitalit kaulassa ja hymyt kasvoilla.

Kotimatkalla autossa muistan, etten aamulla juonut kahvia. Miuta särkee päätä suurinpiirtein vain kahvin vierotusoireissa. Kahvi ei enää auta, vaikka koitan elvyttää itseäni ja joudun myöhemmin ottamaan myös särkylääkkeen. Ennenkuulumatonta. Niin, ennenkuulumatonta on myös se, että ekaa kertaa miun maratonhistoriassa en lähde ulkoiluttamaan korkkareita siksi, etten jaksa. Mutta paikallisessa uimahallissa sentään käydään lillumassa. Itse kutsuisin paikkaa kylpyläksi, vaikka saunaa sieltä ei kyllä löytynyt. Sen sijaan lämminvesialtaita löytyy joka lähtöön. Ilta menee sohvalla skumppaa juoden, löhöillen ja rentoutuen. 

Maratoonari palaa aina reitille.

Ihan loistava juoksu miulta. Hyvää yritin, priimaa pukkas. Täytyy sanoa, että yllätin itsenikin. Pari päivää asiaa pohdittuani on alkanut tehdä mieli kokeilla millaseen aikaan pystys jos treenaisi juoksua vähän aktiivisemmin. Tän vuoden juoksukilsat on naurettavan vähäiset. Jos toukokuiseen Prahaan lähtis paremmalla valmistautumisella, niin aika vois hyvinkin olla 3.3x.xx. Sen verran ajatus kutkuttaa, että siihen on pakko tarttua. Toteuttakaa unelmianne, tehkää mitä haluatte tehdä. Huomisesta ei koskaan tiedä. Sen elämä on tänä vuonna opettanut.

Pohjois-Atlantin viileydestä nauttimassa. 

Islannin matka tuli niin hyvään saumaan, että parempaan ei ois voinut. Ne maisemat, se karu mahtavuus ja luonnon ihmeellisyys on ehkä maailman paras tapa tyhjentää päätä. Juoksemisen lisäksi. Juoksu ja matkustelu pitää miut järjissäni. Vaikka tapahtuisi mitä. Oon päättänyt niin. Elämässä pitää olla mitä odottaa. Mutta ei voi pelkästään odottaa, vaan joka päivä pitää elää ja toteuttaa unelmia. Aion jatkaa tällä valitsemallani tiellä. Se sopii miulle. 

Islantia ihannoiville sanon: Menkää! Sen voi uskoa todeksi vasta, kun siellä on käynyt. Itse vaikutuin siinä määrin, että yksi unelma on taas syntynyt ja vahvistunut. Tänne haluan: 

Järvestä Järveen Swimrun

Jo viime kesänä haaveilin tästä lajikokeilusta. En kuitenkaan saanut millekään viikonlopulle mahdutettua kokeilua, koska jostain ihmeellisestä syystä aika moni viikonloppu oli jo täynnä. Ja oli toinenkin ongelma: miulla ei ollut paria, jonka laji vaati. Uinnista innostuneet kaverit ei innostuneet juoksusta, osa koki puolestaan uimataidon riittämättömäksi ja loput katsoivat sitten suurin piirtein haavi auki miun ehdotusta. Talven ajaksi unohdin koko jutun. Kevään tullessa homma muistui taas mieleen ja aloitin taas houkuttelun. Yhtä huonolla menestyksellä. Ja, totesin myös viikonloppujen osalta saman ongelman. Unohdin taas. Ehtiihän sitä myöhemminkin.

Lakkia on siinä monenlaista.

Tahkon puolimatkasta on kulunut vasta viikko. Saatoin vannoa, että Reykjavikin maratonin lisäksi ei enää lappua rintaan. No, onneksi nainen voi muuttaa aina mieltään. Ja täällähän kisanumero kirjoitettiin vain käteen. Sunnuntai ja maanantai totaalilepoa ja tiistaina jo totaalinen kyllästyminen lepoon. Kroppa oli vireessä, mutta pää edellen väsynyt. Nukuin paljon. Käytiin kaverin kanssa uimassa tiistai-iltana ja lähtöä rannasta tehdessämme oltiin näkevinämme mies juoksemassa märkäpuvussa pitkin rantareittiä ja naureskeltiin, että joku on lähtenyt märkkärissä juoksemaan. No ei sillä mitään märkkäriä ollut, nähtiin väärin. Samaisena iltana olin menossa jo nukkumaan. Nopsaan vielä selailin sängyssä nettiä ja KPK 24/7:lla Johanna etsi paria sunnuntain swimrunille. En ehtnyt edes ajatella asiaa, kun olin jo laittanut Johannalle viestin että olen kiinnostunut. Samaan aikaan tajusin, ettei miulla ois ehkä lapsille edes hoitajaa. Painoin pään tyynyyn ja nukahdin. Aamulla, kun heräsin oli Johanna vastannut viestiin. Puoleen päivään mennessä lastenhoitoon liittyvät pulmat olivat ratkenneet, nimi joukkueelle keksitty ja ilmoittautuminen sunnuntain kisaan oli sisässä. Vaikka oma impulsiivisuus pelottaa joskus jopa miuta itseäni, on se samalla myös yksi miun parhaista ominaisuuksista. 

Varustetestailua innoissaan. Ei kai se vaan näy.

Viikko meni innosta täristessä ja unissaan uidessa. Todellakaan lakanat ei meinanneet pysyä sängyssä, kun niin huolella valmistauduin. Sunnuntaina seitsemän aikaan vein pojat hoitoon ja ajelin vesisateen saattelemana Espooseen. Reitti oli tuttu. Oltiin käyty joskus Luukissa uimassa. Olin hyvissä ajoin paikalla ja ehdin syödä vielä toisen aamupalankin Johannaa odotellessa. 

Pinkit kynnet ja aamukahvi Luukissa.

Kahvikuppi ja kynnet oli sattumalta sävysävyyn. Johanna tuli sovitusti paikalle ja meillä synkkas heti. Keskusteluiden perusteella Johanna oli vahvempi uimari kun mie ja mie taas treenannut juoksua enemmän. Tosin, Johannan vahvuus on metsä. Ja sitä oli tänään tarjolla. Sovittiin, että edetään hitaamman mukaan ja tarkoitus ei ollut lähteä repimään vaan nauttimaan matkasta. Käytiin ilmoittautumassa ja sen jälkeen sitten vaihtamaan kamppeita. Pukuhuone täyttyi naurusta ja puheensorinasta. Pakollisiksi varusteiksi järjestäjä oli määritellyt: ensiapusiteen, kartan ja kaksi pilliä. Irroitin pelastusliivien pillit matkaan ja Johanna hankki siteen. Kartan sujautin minigrippiin ja tuubivyöhön. Otin mukaan geelejä, vaikka olinkin melko varma etten niitä tarvitse, enkä tarvinnutkaan. Kenkien kanssa en arponut, vaan mukaan lähti suunnistusnastarit. Täydellinen valinta. Juomarakko jäi kotiin. Totesin, että en tarvitse.

Infoa vastaanottamassa Kuva: Järvestä Järveen Swimrun.

Lähtöalueella oli info ja siitä siirryttiin sitten starttiin. Sade oli loppunut ja ukkonenkin väistänyt. Jäätiin aika taakse ja sovittiin, että alku mennään rauhassa tunnustellen. Kello 12.00 hep ja liikkelle. Nauratti ääneen, kun kieltämättä meininki näytti siltä että pöpit on päästetty ulkoilemaan. Missään lajissa ikinä ei oo ollut noin letkee meno jo lähdössä. Liikkeelle lähti 46 paria eli melkein satapäinen porukka. Ensimmäinen juoksusiirtymä oli reilun kilsan ja porukka hajaantui melko hyvin, koska ekalle uintiosuudelle päästiin jonottamatta. Eka uintiosuus oli pisin, 540m. Se oli ainut osuus, josta vastaranta ei näkynyt vaan piti suunnistaa poijulle ja sitten toiselle ja sitten vasta rannalla näkyvälle swimrun-kyltille. Uintiin Johannan kanssa aika tasatahtiin. Uutta uinnissa oli se, että eteenpäin tähystämisen lisäksi piti tähystää taaksekin ja muistaa pitää sääntöjen määrämä maksimi 10m etäisyys pariin. Eka uintiosuus sujahti nopsaan, reilussa 10 minsassa. Rantautuminen hiukan nauratti. Ensin tuoksu suo, sitten piti könytä soista reunaa ylös ja lopulta oli kokonaan semmosessa töhnässä. Seuraava juoksuosuus oli puunrunkojen ali ja yli mönkimistä. Johanna meni ketterämpänä edessä ja mie kompuroin perässä. Taisin jo tässä kohtaa todeta, että tää on ehkä siisteintä mitä oon koskaan tehnyt. Etapit eteni etenemistään ja hymy kasvoilla leveni vaan. Aurinkokin tuli esiin, se alkoi pidemmillä juoksuosuuksilla olla jopa tukala. Uintiosuuden alkamista oikein odotti. Lammet olivat erilaisia: osa kirkkaita, osa sameita, osa täynnä lumpeita, osa puunrunkoja. Mikä oudointa, en kertaakaan koko reissun aikana jännittäny veteen menoa. Normaalisti oisin kirkunut puunrunkoja ja hyperventiloinut käsiin osuvia lumpeita. Ja ollut hepulissa uimalaseista, joiden linssi on täynnä vettä. Nyt vaan nautin menosta. Jokaisesta käsivedosta, jokaisesta sisään hengityksestä ja ulos puhalluksesta. Uinti oli rentoa ja kivaa. Juoksu sujui yllättävän kivuttomasti märkkärissä metsikössä. Nastarit toimi älyttömän hyvin ja on ehdottomasti paras valinta tämmöseen kisaan. Avokalliolla sai ihan rauhassa rouskutella menemään. Ja oli pakko ihailla maisemia. 

Uimareita Hepojärvellä. Kuva: Järvestä Järveen Swimrun

Energiapysäkillä nautittiin rauhassa antimista. Sain palautetta pinkeistä pilkullisista kynsistä: kuulemma kisan hienoimmat kynnet. Pysäkillä ollut huoltomies käski varoa haukia. Kuulemma niitä saattas mokomat kiinnostaa. Seuraavan uintiosuuden mietin vähän haukia ja pidin kynnet piilossa. Sitten unohdin taas hauet ja muut ällöt. Pian Johanna sanoi, että edessä olisi enää yksi uintiosuus ennen pidempää juoksusiirtymää Luukkiin. Todettiin yhteen ääneen, että ei tää vielä saa loppua. Kysyttiin, että saako vetää toisen kierroksen. No, innolla lähettiin liikkelle ja oltiinkii sitten niin intona, että juostiin ohi reitiltä. Pitkän matkaa juostiin ja yhtäkkiä tajusin, ettei sinisiä nauhoja oo näkynyt toviin. Ei muuta kun ravia takasin ja tehtiin pisimmästä juoksuosuudesta ekstrapitkä. No, ei sen väliä. Tein vielä toisenkin pummin matkalla kun halusin jo niin kovin uimaan. Viimenen osuus oli Luukinjärvessä 300m kiekka, jossa kierrettiin kuusi poijua. Sitten ylös järvestä ja viimenen juoksuosuus kohti maalia. Juostiin käsi kädessä maaliin. Ihan huikeeta! Tää oli ihan mahtavaa. Haluan tätä(kin) lisää!!! Tää on yks siisteimmistä lajeista mitä oon kokeillut koskaan. Tässä on jotain tosi ainutlaatuista! Älä siirrä ensi kesälle sitä, mitä voit kokeilla jo tänä kesänä. Ensi kesänä voi olla liian myöhäistä. Ehkä vähän synkkää, mutta tosi kun lammenvesi.

Reissussa rähjääntyneet varusteet. Nainen sen sijaan voimaantui :)

Uintia noin 2,1km ja juoksua 10,2km.. nää siis järjestäjän ilmoittamat. Meille tuli vähän enemmän :D Loppuaika 2h20min. Oltiin kuntosarjassa sijalla 6/12.

Reittikartta. Kuva: Järvestä Järveen Swimrun.



Ja sitten.. Kuka lähtis miun kaa? Mies, nainen. Iällä ei väliä. Kunhan tykkäät uida ja juosta. 

Hiljaa tai kovaa!