Mainova Frankfurt Marathon 2018

Yleensä miulla on ollut tapana kirjoitella maratonin jälkeiset fiilikset ylös tuoreeltaan juoksun jälkeen. Tällä kertaa kaikki on toisin. On ollut pakko sulatella, pohtia ja pyöritellä - ei niinkään juoksua, vaan elämää yleensä. Nyt tuntuu, että oon valmis kirjoittamaan asioita auki. Nyt tuntuu, että päällimmäinen tunne on laantunut ja sensuuri toimii. Jos olisin tuoreeltaan suoltanut, niin teksti olisi todennäköisesti sisältänyt niin paljon sekavaa tuskaa että Saksan reissu ja juoksu olisivat olleet sivuseikka. Ja koska tää on kuitenkin liikuntaan liittyvä blogi ja asiat jotka mielessä kuohuvat on vaitiolovelvollisuudella sinetöityjä asioita, on pitänyt ottaa aikaa ja etäisyyttä. Kuitenkin teksti avaa vähän taustaa myös siihen, miksi tästä tuli vähän erilainen juoksu kun aikaisemmista.

Juoksin ensimmäisen maratonin vuonna 2013 - jo sillon tiesin, että se ei tuu olemaan mikään kerran elämässä juttu. Se iski. Kolahti. Tuntui omalta jutulta. Tunne on vuosien varrella vaan vahvistunut ja tavaksi on tullut juoksella keväällä ja syksyllä jossain - yleensä ilman sen kummempia tavoitteita. Kaupunkikierros juosten ulkomailla on ollut mukava katko arkeen jo monen vuoden ajan. Ja tulee olemaan. Maraton on miulle just sopivan mittainen lenkki saada ajatukset kasaan - toki sillon, kun juostaan enkkoja ei ajatuksille paljon jää tilaa ja sillon vaan juostaan. Mutta neljän tunnin mukavuusaluejuoksu on miulle puhdistava kokemus. Jos joku vetää nollaamiseen kännit, mie juoksen maratonin. Jotain samaa niissä on - tosin, kännätessä ensin tulee hyvä fiilis (jos tulee) ja sen jälkeen kärsimys. Ja mitä vanhemmaksi mie tuun, sitä kovemmaksi ja pitkäaikaisemmaksi kärsimys on muuttunut. Jos yhden illan mukavuus pitää kuitata yhden viikon kärsimyksellä, on miusta paljon fiksumpaa juosta neljä tuntia, kärsiä joskus vähän ja nauttia sitten viikko hyvästä fiiliksestä. Tästä voi ja saa olla eri mieltä - niin kuin ihan kaikesta muustakin. Nää on puhtaasti miun ajatuksia, miun kokemuksia ja tunteita. Miun elämä ja miun selviytymiskeinot - joista moni luulee tietävänsä paljon, mutta ei oikeesti tiedä paskaakaan :)

Viime keväänä sain synttärilahjaksi Frankfurtin matkan mieheltä ja äidiltä osallistumisen maratonille. Ei ollenkaan huono lahja - suorastaan mykistävän hyvä. Miehelle on muodostunut äärimmäisen hyvä matkansuunnittelun pelisilmä maratonien ja kaupunkilomien yhdistämisessä (nytkin on jo buukattuna Pariisi ensi keväälle, syksy on vielä avoinna ;) ). Kaiken piti olla hyvin. Tiedostin kyllä jo keväällä, että työkuorma on kova. Ollut jo monta vuotta. Liikaa töitä ja liian vähän tekijöitä. Muutoksia. Epävarmuutta. Sitä kai tän päivän työelämä on. Siihen pitäisi muka vaan adaptoitua ja antaa kaikkensa. Olin antanut työlle liian pitkään, liian paljon. Joistakin jutuista olin yrittänyt kieltäytyä. Siinä onnistumatta. Vahva ja päättäväinen ihminen jaksaa kaikkea - niinhän sitä luulis. Tunnollinen tekee sillonkin, kun oikeasti kalenteriin ei mahdu enempää. Ja niin annetaan tapahtua. Ennen kesälomaa ilmoitin, että jos tahti ei muutu, niin mie lähden vaikka kioskinmyyjäksi. No, ei se muuttunut. Kiihtyi vaan. Onneks mie olin tehnyt itelleni jo pelastautumissuunnitelman kesälomalla. Aattelin, että löysässä hirressä roikkuu kyllä tovin, kun tietää, että se loppuu. Aina on vaihtoehto lähteä. Mutta jos kaikesta huolimatta pitää työstään ja haluaisi tehdä sitä.. niin ja sen lisäksi on asuntolaina ja suita ruokittavana.. ei lähtö ole kovin helppoa. Vaikka palkka olisi työn vaativuuteen ja määrään nähden naurettavan pieni. Vaikka iltalisien ja pyhälisien sijaan lisänä saisi traumoja. Puolitoista viikkoa ennen Frankfurtin reissua kamelin selkä katkesi. Kesken työpäivän. Purskahdin itkuun ja en kerta kaikkiaan pystynyt enää mihinkään. En mihinkään. Tuli totaalipysähdys. Stoppi. Jalat lähti alta. Lääkärintodistuksessa luki F43.00 Akuutti stressireaktio. Työkyvytön. Niin hetkessä mie muutuin kuluksi organisaatiolle, jossa työskentelen. Sitä oon nyt koittanut tässä sulatella.

Viikkoa ennen matkaa mietin, että miten voin lähteä reissuun kun puhun sekavia ja ajatus ei toimi. Kognitiiviset kyvyt tasoa apina (anteeksi apina) ja pää ihan levällään. Pohdin juoksun skippaamista. Kuulostelin oloa päivä kerrallaan ja pakkailin lopulta lenkkarit mukaan. Lääkäri oli käskenyt liikkumaan - tekemään asioita, joista pitää ja nauttii. Joiden parissa rentoutuu. Kurjempaa olisi katsoa vierestä, kun 27 000 muuta juoksee. Pakkasin lenkkarit mukaan ja päätin startata rennolla meiningillä takarivistä. Nauttia maisemista ja tarjoiluista.

Lennettiin Frankfurtiin lauantaina aamulla. Pitkästä aikaa oli jollakin tapaa levollinen olo. Lentokoneessa väritin värityskuvia ja nautin siitä, ettei ollut kiire minnekään. Saksalainen strukruuri oli kaooksessa olevalle päälle suurinpiirtein parasta mitä saattoi toivoa. Ja miehen turvallinen seura. Matka lentolentältä keskustaan taittui vaivattomasti S-Bahnilla ja hotelli sijaitsi lähellä päärautatieasemaa. Maratonin expoon messuhallille ja starttiin oli matkaa noi 800m - sinne kulki myös U-Bahn melkein mein hotellin edestä melkein messuhallin eteen. Käveltiin melko saman tien expoon ja siellä riittikin hulinaa - siirryttiin kerroksesta toiseen. Kaikki kyltit oli saksaksi ja eteläkarjalaks ei näkynyt mitään ohjeistuksia. Kovin outoo :D Muutama muukin oli hakemassa numerolappua ja asetuin pisimpään jonoon missä oon ikinä elämässä seisonut. Mies kierteli sillä aikaa expon läpi. Jono veti pituuteen nähden hyvin ja pian olinkin jo tiskillä. Selkeetä ja nopeeta, saksalaista varmuutta. Käytiin myös fiilistelemässä messuhallissa punaista mattoa. Muista maratoneista poiketen maali olisi hallissa sisällä ja bileet hallissa vaikutti melko mahtavilta. Tuon punaisen maton saavuttaminen ois miun huominen tavoite - pohdin, että voisikohan sitä pitkin juosta ilman kyyneliä. Tuskin.

Loppupäivä käyskenneltiin keskustaa ympäri ja ihmeteltiin pilvenpiirtäjiä. Syötiin hyvin ja aikaisen herätyksen ansiosta oltiin jo vissiin kuudelta valmiita nukkumaan. Koska talviaika alkoi, niin kelloja saataisiin ruuvata vielä tunnilla taakse päin. Iltapäivällä kamoja aamua varten kasaillessa ja geelejä vyöhön viritellessä tajusin, että juoksulenkkareista puuttuu pohjalliset. Mies siinä sitten alkoi hoputtamaan kaupoille etsimään pohjallisia. Mie suhtauduin asiaan tyynesti ja totesin, että tässä ei enää yhdet puuttuvat pohjalliset paljon kirpaise. Olin aikasemmin viikolla kisakengillä juostessa pohtinut, että vähän väljiltä kengät tuntuu mutta aivosumussa päädyin siihen että jalka on varmaan kutistunut - jeah. Kuvaa olotilaa. Päädyin pukemaan kahdet sukat päällekkäin ja juoksemaan maratonin ilman pohjallisia. Tää niin vakavaa oo. Yöllä nukuin maha täynnä schnitzeliä ja brezeliä kun tukki - kellon ympäri.

Aamulla smoothieta, banaania ja brezeliä naamaan. Ainakin suolatasot ois kohdillaan eikä kramppeja tarvitsis pelätä. Aamu oli jäätävän kylmä ja starttiin suunnattiin hyvin monen muun kanssa metrolla. Piti mennä messuhalliin sisälle lämmittelemään noin 30 000 muun kanssa. Alakerrassa oli niin ahdasta, että noustiin liukuportaat ylös seuraavaan kerrokseen missä olikin väljempää. Toiveikkaana kävin kurkkaamassa olisiko vessaan mitään mahdollisuuksia päästä - no jono oli melkein yhtä pitkä kun edellisen päivän starttilappujono. Käännyin kannoillani ja päätin pidättää. Neljä viis tuntia menis nopsaan. Vähensin vaatetta ja annoin ne miehelle mukaan. Päädyin starttaamaan pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa, jätin tuubihuivinkin kaulaan. Suurin osa oli lähdössä hihattomissa paidoissa ja shortseissa liikkeelle. Ehkä miekin oisin mennyt, jos olis ollut tarkoitus juosta kovaa. Koomisimpia oli shortsimiehet, joilla oli pipo ja hanskat. Startti tapahtuisi kahdessa aallossa, joista eka lähti klo 10 paikallista aikaa ja toinen kymmenen minuuttia myöhemmin. Miun ennätysajalla (3.42) miut oli laitettu 3.30-3.45 porukkaan ja olin 4. ryhmässä. Kertonee Frankfurtin tasosta jotain - Vuosi sitten Dublinissa samalla enkalla olin 1. lähtöryhmässä. Kiitos saksankielisen kisainfonlehtisen, en ollut varma kummassa aallossa lähtisin. Naisen logiikalla päättelin, että jos on kuusi ryhmää niin kolme lähtee ekassa ja toiset kolme tokassa.

Menin ajoissa karsinaan. Ulkona oli jäätävä tuuli ja mainoskaari oli kenollaan starttialueen läheisyydessä. Ajattelin hakeutua mahdollisimman taakse ja aloittaa rauhassa. Tiukan näköinen saksalaisrouva oli kuitenkin karsinaan kömpiessäni miun suunnitelmasta eri mieltä ja osoitti miut tiukasti pitämänsä narulinjan etupuolelle. Tottelin kiltisti ja kävelin eteenpäin. Jaahast, ei sitten menny taas suunnitelmat ihan silleen kun aattelin. Edessä nökötti 3.45 jänisten tiukka rivistö. Jyräksen akka, levinneellä päällä ja juoksutossuilla missä ei oo pohjallisia - kaikin puolin siis heikun keikun, asettuu siihen sitten mukavasti niiden perään. Karsinassa oli sen verran tiivis tunnelma, että toisten juoksijoiden läheisyys lämmitti, vaikka tuuli oli puuskittaista ja kovaa. Eka aalto meni menojaan ja kovaa menikin. Naisen logiikalla päätelty jako meni oikein ja starttasin siis ihan toisen aallon kärestä. Ihan siellä ei nyt ollut tarkoitus olla, mutta aattelin että kai sillä joku tarkoitus oli. Voishan sitä sitten viimeistään ekassa huollossa jäädä hörppimään juomia ja jättäytyä porukasta.

Pyssy pamahti ja aikatavoitteeseen nähden massa lähti aika hillitysti liikkeelle. Tiesin, että ekat 5km olisivat ruuhkaisia ja ahtaita. Kierreltiin ydinkeskustaa ees taas. Pilvenpiirtäjjen välillä tunti itsensä todella pieneksi. Juoksu tuntui hyvältä - paremmalta kun olin uskaltanut edes toivoa. Päätin, että pysyttelen vauhdissa niin pitkään kun se on helppoa. Heti, jos pitää alkaa puristaa jään porukasta. Tänään ei ollut enkka mielessä ja päätin, että sellanen hulluus ei iske, että lähden edes yrittämään mitään vaikka kulkis kuinka hyvin. Eka kymppi meni mukavasti, vähän päälle 53 minuuttiin, hmm. No ei muuta kun geeli naamaan ja eteenpäin. Näin pari suomalaista, pohtivat kympin kohdilla vauhdin kiristämistä. Mie en todellakaan suunnitellut. Rumpuryhmiä oli vähän väliä ja huolto toimi moitteettomasti. Niiden kohdalla ei syntynyt ruuhkia, ihan jokaisella pisteellä en pysähtynyt. Mies oli useammassa kohdassa kannustamassa ja se oli kyllä ihanaa. Puolikkaan kohdilla oli vielä ihan mukava meno - vauhti pysyi tasaisena eikä tarvinnut puristella. Puolikas täyttyi ajassa 1.51.42, nappasin geelin. Mietin, että kuinka pitkälle vois päästä tätä vauhtia tässä tilanteessa. Eräänläinen ihmiskoe tämäkin. Sain vastauksen kysymykseeni melko pian. 25km kohdilla tiesin, että nyt lähestytään pistettä että vauhdin ylläpitämiseen aletaan tarvita pään kovuutta. Matkaa olisi toki reilusti alle puolet jäljellä ja lupaus on lupaus. Tänään ei puristella - tänään hoidetaan päätä.

Seuraavalla huoltopisteellä vaihdoin kävelyksi ja päätin herkutella kaikella mitä järjestäjä tarjoaisi. Otin normaalista poiketen urheilujuomaa ja toiseen käteen teetä. Nam! Sitten huomasin seuraavalla pöydällä Colaa. WOU! Kädet täynnä ja Colaa oli pakko saada. Olin vaikean tilanteen edessä - mistä luopua, kun ei ole kun kaksi kättä. Urheilujuoma joutui väistymään. Kävelin ja join rauhassa. Katselin maisemia ja vaihdoin läpyjä lasten kanssa. Välillä hölkkäilin ja sitten taas huoltopisteellä nautin kiireettömästi eväistä. Colaa ei ollut tarjolla seuraavilla pisteillä, mutta banaani maistui. Näin taas joitakin suomalaisia matkan varrella ja vaihdoin muutaman sanan. Olo oli hyvä, mutta alkoi hiukan paleltaa. 32 kilsan kohdilla nappasin kolmannen ja viimeisen geelin (se neljäs jäi TAAS ottamatta) ja sormet oli tunnottomat. Aloin pohdiskella hiukan sitä, että alkaisin kiristää vauhtia - jos hitailisin, niin saattaisin kokea totaalisen jäätymisen. Vähitellen pikkusen kiihdyttelin vauhtia ja dieselihän lähtikin nousukiitoon. Selkiä alkoi tulla vastaan ja porukkaa käveli paljon. Miulla fiilis vaan nousi. Mietin, että nyt on niin lyhyt matka enää maaliin että eipä se nyt haittaisi vaikka pikkusen luukuttelisikin. Annoin fiiliksen viedä, menin vaan. Väitän, että suurimman osan vajaasta neljästä tunnista hymyilin - myöhemmin näkemäni kuvat todistaa väitteen oikeaksi. Oli jotenkin tosi levollinen olo. Mietin pilvenpiirtäjien välissä punaista mattoa ja sisääntuloa messuhalliin. Silmät täyttyi kyynelistä - tällä kertaa viimeiset kilsat ei olleet tuskaa. Nautiskelin menosta loppuun asti ja kun messuhallin kulmalta kurvatiin vasemmalle kohti kaarea, joka vei sisälle halliin saatoin vähän kirkua. Punaiselle matolle astuessa silmät täyttyi taas kyynelistä enkä sitten ihan hirveesti nähnyt mitään hienoa mitä siellä hallissa oli. Mutta kuulin ja aistin tunnelman. Huikeet bileet! Vilkaisu kelloon osoitti, että tällaisella puuhastelujuoksulla tultiin kuitenkin alle neljän tunnin, 3.55.18.

Kävelin muun porukan perässä ulos ja sain mitalin kaulaan. Yritin tarjoilla chippiä jokaiselle vastaantulevalle toimitsijalle. Sain ohjeen palauttaa sen "startpointiin", hmm. Chippiä ojennellen roskapussiin kietoutuneena (sadeviittaa oli semmonen roskapussin sininen muovihirvitys) hörpin lihalientä naamaan ja se maistui paremmalle kun mikään ikinä juoksun jälkeen. Päälle mitäs muutakaan kun brezeliä ja olutta ja ulos alueelta. Jatkoin chipin palautuspaikan metsästystä. Ei kylttejä, ei mitään. Menin messuhalliin sisään ja kysyin asiaa infosta. Kuulemma pitäisi mennä samaan paikkaan, kun missä oli eilen siinä maailman pisimmässä jonossa. Mietin, että miten tästä tehtävästä voi selvitä jos on luukuttanut täysiä ja juossut tajun kankaalle. Tavallisesti chippi viedään jalasta saman tien, kun on ylittänyt maaliviivan. Liukuportaat ylös ja halliin. Siellä missä oli eilen jono, oli nyt miesten paljaita takapuolia. Jotenkaan en oo yllättynyt - Roomassa keväällä eksyin samoihin bileisiin. Porukka siis vaihtoi vaatteita avoimesti siinä tavarasäilytyksen vieressä. Sain ohjeet mieheltä (jolla oli housut jalassa) mennä vielä yhden kierroksen ylemmäs. Vihdoin löysin oikean paikan ja palauttaessani chipin sain samalla viiden euron setelin käteen, joku pantti chipistä ilmeisesti. Miehen kanssa oltiin sovittu, että nähdään hotellilla ja koska miulla ei tietenkään ollut ollenkaan rahaa mukana olin onnellinen että asematunnelin kioskista saisin kahvia mukaan saamallani vitosella. Pienet on onnen aiheet. Suuntasin mitali kaulassa ja vitonen kourassa metroon ja pian hörpin jo päivän ekaa kahvia naamaan.

Ei tullut vieläkään se DNF. Vaikka olin kyllä siihenkin valmis. Meni itseasiassa erittäin hyvin tilanteeseen nähden. Äetee Ruokosen antamat uudet voimahousut vei punaselle matolle kepeesti. Seuraavat päivät nautittiin lomasta - nukuttiin paljon, syötiin hyvin ja kierreltiin kaupunkia. Niin paljon kun tavallista arkea (toivottavasti pääsen pian taas kiinni siihen) ja lapsiani rakastankin, on ihan mahtavaa nauttia toisinaan kahden keskisestä ajasta puolison kanssa - hyvää ruokaa, keskusteluja (ilman, että kukaan keskeyttää) ja ylipitkiä yöunia. Rauhallisia hetkiä kahvilassa - tuijotellen ohi kiirehtiviä ihmisiä ja puissa tuulen vireessä heiluvia lehtiä. Istumista pubissa värityskuvia väritellen ja Guinnessia maistellen. Tämmöstä mie joskus kaipaan ja sen itselleni totisesti sallin.

Kannattiko juosta? Kyllä, pää tuulettui ja juokseminen ja kaikki muu liikunta tulee jatkossakin olemaan yksi miun terapiamuodoista. Miun ei täydy liikkua, mie saan liikkua. Tiedän, että miun ei oo pakko sillon jos en halua. Yleensä haluan ja en meinaa malttaa oottaa, että pääsen. Ja oon kyllä Rädyn kanssa eri mieltä. Saksa ei oo paska maa. Se on ollut miulle kahdesti hyvä ja lisää on tulossa, ihan varmasti. Lennolla kotiin katseltiin mihin kaikkialle Saksaan Helsingistä voi lentää suoraan. Ja Saksa - ens ker kun nähdään oon taas viisaampi ja vahvempi, kun tällä kertaa.

Vaarojen maraton 2018

Kesäranta Pielisen rannassa <3

Vaarojen maraton on ollut piikki miun lihassa jo monta vuotta. Ensimmäisen kerran miun piti olla siellä jo vuonna 2013. Samana vuonna, kun juoksin ensimmäisen maratonin Helsingissä. Eli kai se oli jo aika nypätä pois.

Aloitin opinnot syksyllä 2013 Hyvinkäällä ja jo keväällä kouluun hyväksymiskirjeessä kerrottiin, että sama viikonloppu kun on Vaarojen maraton on kansainvälinen johtamissymposium ja siellä on oltava. Sain siis haudata haaveet Vaaroista ja tyytyä opiskeluun. Symposium meni Vaarojen maratonia mobiilisti seuraten ja sinne vähän haikallen.

Lohdutukseksi menin samana vuonna Rauhaan X-runille Eeva-Liisan kanssa. Muistan vieläkin elävästi hetken, kun Eeva-Liisa kysyin, että mennääkö yks vai kaks kierrosta ja vastasin että ei kai kukaan nyt yhden kierroksen takia mee. No, ois se yksikin riittänyt. Kaks kierrosta oli ihan karseeta. Siellä kuulin, että maasto ei ollut mitään Vaaroihin verrattuna. Kuulin juurakoista ja kivikoista. Kuuntelin kauhistuneena.

Vähän pitkin hampain tähän reissuun läksin.
Mut kai se plussalle jäi..

Seuraavana vuonna symposium oli jälleen Vaarojen kanssa samaan aikaan. Seurasin taas mobiilisti tuttujen palloja enkä vissiin enää niin kovasti haikaillut Vaaroille. Olin jo sileitten maratonien lumoissa ja ilmoittautunut aikuisten uimakouluun. Taisin mie tänäkin vuonna käydä X-runissa yhden kierroksen verran todeten, että inhoan mäkiä. En kestä hitaita vauhteja - ei sillä, että miun vauhti nyt sileelläkään kauheen kovaa olisi. Sen verran hidasta, etten haluis siitä yhtään enää hidastaa. Kävellen matka taittuu niin hitaasti, että ärsyttää. 

Monen sattuman summana miuta ei yhtäkkiä enää kiinnostanutkaan lähteä edes Vaaroille. Oli niin monta kiinnostavaa juttua, että oikeastaan ei ollut varaa ottaa riskiä että kiinnostuisi taas jostain siististä. Viisi vuotta meni kotikatsomossa. Useamman kerran miuta yritettiin houkutella mukaan. Aina naureskellen kieltäydyin. Kunnes MIUN ÄITI (yllätys!) kävi viime syksynä viikkoa ennen Vaarojen maratonia Kolilla ja oli nähnyt siitä mainoksia. Alkoi heti yllyttää sinne ja kertoi haluavansa mukaan kannustamaan. Lupasin vissiin jotenkin epähuomiossa jättää arvan keväällä. Lupaus on lupaus - ja arpa heitettiin. Toivoin siinä kohtaa, että arpaonni suosisi sellaista joka sen oikeasti halusi mutta päätin että jos onni osuu.. niin lähden. Hiukan karmivaa hommasta teki se, että olin saanut synttärilahjaksi maratonmatkan Frankfurtiin, haaveilin enkasta ja jos arpa olisi (epä)suosiollinen, niin kisojen väliin jäisi kolme viikkoa aikaa. Tässä kohtaa tiedätte miten kävi. No, sain tietysti sähköpostia ja olin tosi jihuu. Ihan oikeesti miulla oli pala kurkussa ja oksetti. 

Juoksukilsat tän vuoden osalta on vähän alle 1000. Kaikki sileellä, jos Puumala Swimrunin 16,5km maastojuoksua ei lasketa. Ei yhtään mäkitreeniä, mutta kyykkyä ja maastavetoa sitten senkin edestä. Juoksutekniikka maastossa - aivan susi. Ja tiesin, että maasto joka odottaisi olisi armoton kokeneellekin menijälle. Paskat housussa on turha räpistellä - siis eteenpäin. Edellisista hölmöilyistä viisastuneena tiesin, että CrossFit on viisasta laittaa sivuun lokakuuksi. Rasitustaso - niin henkinen kun fyysinenkin - on ollut tän syksyn niin tapissa, että joinakin päivinä en oo ollut ihan varma jaksanko avata silmiä. Maanantaina kävin reilun tunnin hölkällä - loppuajan huilasin, venyttelin ja rullailin jalkoja auki. Söin ja nukuin. Tiesin, että se on ainut oikee tapa valmistautua. Kenestäkään ei tehtäisi viikossa polkujuoksijaa. Lupasin pitää sen mielessä koko 6-7 tunnin ajan mitä Vaaroilla arvelin viettäväni. Ja myös sen, että kauden "pääkisa" Frankfurt olisi edessä eikä olisi varaa rikkoa itseään. 

Torstai-iltana vielä kurkattiin säätä ja hyvää säätä lupaili - talvirenkaita ei tarvitsisi laittaa alle. Perjantaina startattiin miun äidin ja pikkupoikien kanssa kohti Kolia. Joesuussa pysähdyttin kauppaan ja meidät vastaanotti sateinen Joensuu. Matka taittui iloisesti rupatellen ja naureskellen, kunnes heti Joesuun jälkeen vastaan alkoi tulla toinen toistaan lumisempia autoja. Vesi muuttui ensin rännäksi ja sitten lumeksi. Pian oltiin keskellä talvea. Kesärenkailla. Piti keskittyä ajamiseen niin paljon, että radiokin piti laittaa kiinni. Ajoin autoa joka solulla - päässä soi Kotiteollisuuden Helvetistä itään. Hengittelin rauhassa ja Kontionlahdelta Kolin portille selvittiin näin. Ja vähän kiroillen. Aura-auto ajoi jonkin matkaa edellä ja helpotti vähän etenemistä.

Jihuu!

Kolin portin jälkeen Kolin kylään päin käännyttäessä alkoi vielä jännemmät vaiheet. Kapea tie ja vastaan tulevat rekat ja ties mitkä yhdistelmät sai puntit tutisemaan. Edessä ajoi muutama auto ja mein takana pari. Oli pakko pitää kunnolliset turvavälit ja toivoa, että takana ajavat tekee samoin. Hetkeen en muista poskia kuumotelleen noin, kun tuona päivänä autoa ajaessa. Yhdessä ylämäessä edellä ajavat autot hidastelivat - ehdin jo ääneen manata, että älkää nyt hitossa pysähtykö tai kukaan ei pääse mihinkään. Näin jo mitä tulee tapahtumaan, mutta kovin vähän on letkassa ajaessa tehtävissä. Vauhti loppui edellä ajavilta. Ja niin sitten meiltäkin. Eestä auto pääsi jotenkin jatkamaan matkaa, mutta Saappi täydessä lastissa ei hievahtanutkaan. Laitoin hätävilkut päälle ja otin tuumaustauon. Oisin ehkä ottanut eväät esiin ja rauhassa miettinyt, että mitäs nyt mutta takana ollut Seat-kuski ystävällisesti tarjoutu tuuppaamaan. Kas kummaa, hetken siinä sudittuani pääsinkin liikkeelle. Äiti oli auton ulkopuolella ja juoksi auton vieressä - lopulta hyppäsi vaudista kyytiin ja matka jatkui. Selvittiin henkeä pidätellen mökille ja en muista toviin olleeni niin helpottunut kun perjantai-iltapäivänä. Mökki oli viehättävä ja tilaa oli neljälle enemmän kun tarpeeksi. 

Pakkailua. Konutkin on pakko mahuttaa.

Laitettiin takkaan tuli, saunottiin ja rentoiltiin koko loppupäivä. Ei huvittanut liikahtaa enää mihinkään - vielä vähemmän, kun luin säätiedotteita Kolilta. Soitin maratonin järjestäjälle ja todettiin, että on ehkä fiksumpaa hakea kisamateriaali vasta aamulla ennen starttia. Valkkailin vaatteet valmiiksi ja päätin viimeistään nyt, että suuntaan Vaaroille nastareissa. Jossain kohtaa matkaa ne varmasti alkaisivat painaa, mutta tiesin kokemuksesta että niillä pysyisin paremmin pystyssä. Kaksien sukkien taktiikalla liikkeelle - ensin perusvarma Compressport ja sitten päälle polvisukka. Lisäksi toppi ja pari pitkähihaista juoksupaitaa, kauluri ja panta sekä hanskat. Reppuun pakkasin pakollisten varusteiden lisäksi noin viikoksi evästä. Ja taskumattiin lirauksen konjakkia - ihan vaan siksi, että raato-autoa odotellessa olisi kivempaa. Jos niin kävisi. Kolmen litran juomarakon päätin laittaa täyteen, ettei tarvitsisi sitä matkalla täytellä. Kyllähän se lisäpainoa tietäisi, mutta päätin ottaa sen treenin kannalta niin kuin koko kisan. Hyvä, valmistava treeni Frankfurtiin. Viisaasti ja varman päälle. Oman taitotason mukaan. Ei ylilyöntejä.

Yön nukuin suhteellisen hyvin. Flunssa on pyörinyt lapsilla viime viikoina ja henkisesti olin valmistautunut siihen, että joku pöpö iskisi vielä ennen kisaa. No, yöllä sitten heräsin jäätävään kurkkukipuun. Yritin selitellä sitä kuivalla huoneilmalla ja kaikenlaisella. No, sama kurkkukipu oli aamulla ja paksu räkä kurkussa. Totesin, että mettään on hyvä räkiä. Sykkeet ei miun vauhdeilla kuitenkaan korkeiksi nousisi. Aamupuurot naamaan ja sitten olikin jo aika siirtyä kohti Ukko-Kolia. 

Auto parkkiin ja kohti hiihtohissiä - oli kyllä mukava kokemus sekä miulle että muille matkaseuralaisille. Laitettiin iskälle kotiin videoterkut. Kävin rekisteröitymässä ja sitte vielä vessaan hotellille. Kerrankin naisten vessaan oli lyhyempi jono kun miesten. Muutamia tuttuja näin siinä ja vaihdettiin kuulumisia nopsaan. Villen ja Miran näin myös ja Miran kanssa siinä jutellessa todettiin aika samoin ajatuksin olevamme liikkellä. Sovittiin, että startataan yhdessä kolmannesta lähtöryhmästä. Pian oltiinkin jo kipuamassa alas portaita kohti starttia. Ulkona tuntui kylmältä ja mietin, että noinkohan paleltuisin ja samalla hämmästellen katselin ihmisiä, jotka lähti shortseissa metsään. 

Pakkipari lähössä mettään.

Eka kymppi meni ihmetellessä, että mitä on polkujuoksu. Kilsat 10-20 kulki enimmäkseen kun unelma. Maasto oli yhtä tiukempaa nousua lukuunottamatta aika helppokulkuista tämmöselle tasamaantallaajallekin. Vesistön ylityksen kohdilla jouduttiin tovi odottamaan, mutta päästiin onneksi samaan veneeseen. Jossain 16km kohdalla pannutin ja nenä uppos mutaan. Siinä oli ketjukolarin ainekset, mutta onneks takaa tulevilla ABS:t toimi. Huollot ohitettiin nopsaan - mie laitoin vaan roskia roskikseen. Jossain 20km kilsan jälkeen aloin oottaa sitä kuuluisaa Ryläystä ja meni aika syvissä vesissä seuraava kymppi. Oltiin kiivetty ja kiivetty ja kiivetty. Välillä otti päähän niin kovin, että piti laittaa se arpa. Tiesin, että inhoon tätä. Mitähän voisin oppia tästä reissusta. Turhautti. Mielummin katselisin maisemia rauhassa, joisin kahvia ja imisin maisemia itseeni. Miksi hitossa pitää rymytä mudassa, kivikossa ja juurakoissa. Yrittää pysyä pystyssä ja edetä samalla mahdollisimman nopeasti. Vain siksi, että pääsisi täältä pois. Saunaan, lämpimään. Ajattelin kylmää olutta jääkaapissa. Menin sitä kohden. Vois sitä kohden kai helpomminkin mennä. Jos vuosi on ollut muutenkin helvettiä, niin pitääkö se laittaa potenssiin kaksi. Tai kymmenen.

Kuva antaa ymmärtää, että nautin

Aina välillä turhauduin, kun en vielä osannutkaan edetä sukkelasti teknisillä poluilla. Miten niin kärsimätön. Muutaman kerran vasen nilkka vääntyi ja pamahti. Tuttuja juttuja - Jukolan jälkeen se turposi. Varpaisiin koski ja potkin niitä kiviin vähän väliä. Onneks kylmä vesi puudutti jalat lopulta niin, etten tuntenut enää niitä - kipukin hävis. Välillä taas oli hitsin siistiä. Vähän säikähdin sitä. Ei! Tää ei oo miun juttu. Ei yhtään. Älä edes yritä väittää, että tää on kivaa. Viistuntia ja kolkytkilsaa kun tuli täyteen, niin dieselin alkulämppä oli vissiin tehty ja seuraava kymppi meni taas maailmaa syleillen. Välillä numerolapun korkeuskäyrästä kurkkasin mitä olisi seuraavaksi ehkä edessä. Eihän se paljon kertonut mitään, mutta vähän kuitenkin. Enää kaksi nousua. Enää kaksi. Hymyilytti. Myö niin selvittäisiin. Sanoin Miralle, että tää mennään yhdessä loppuun. Käsi kädessä. Yhdessä kärsittäisiin loppuun asti eikä tultas tänne enää ikinä. Pitkospuut oli meille herkkua. Toivottiin niitä paljon ja pitkiä sellaisia. Myös hiekkatiepätkät ja tasaset polut oli meitä varten. 

Pikkupojat Paha-Kolilla.

Pikku-Kolin rappuset iski ekan kerran happoa reisiin. Vasen pohje meinas krampata, mutta onneks vaan meinas. Myös oikeassa etureidessä tuntui jomotusta. Hieroin sinne verta samalla kun kipusin rappusia. Kipua ei ollut aikaisemmin tuntunut kun jalkapohjissa. Jossain kohtaa mietin, että päkijöissä olis varmaan nyrkin kokoiset rakkulat ja oikeeta isovarvasta ei enää olisi ehkä ollenkaan. Jokainen terävä kivi iski kun veitsi jalkapohjaan. Kunnes muistin, että kannattaa aina tasasin väliajoin kastella kengät niin kylmyys vie tunnon ja kivun. Ihan mukavia selviytymiskeinoja. Ja myös toimivia.

Kohti loppunousua. Kuva: Annika Ampuja

Loppu taittui rallatellen. Mietin, että millainenhan se loppunousu on. Näin meidän konttaamassa laskettelurinnettä ylös. Vai menisköhän se tietä pitkin. Ei mitään tietoa. Aloin kurkkia GPS:ää. Kohta sen pitäs alkaa. Voimia oli hyvin jäljellä, vaikka nälkä vähän vaivasikin jo. Geeli maistui Fairyltä ja Jutan juustakakkupatukoita oli vaan yksi. Meetwurstipötkö oli hyvää, mutta vaikeesti syötävää. Voileipää ja banaania kaipailin. Ajattelin ruokaa. Kunnes alkoi loppunousu. Se alkoi ja se ei sitten loppunutkaan. Elämäni kamalimmat hetket urheilun saralla. Reidet ja pää meinas räjähtää. Joku oli mäessä kannustamassa. En tuntenut kuka. En voinut katsoa - lupasi, että enää 300m jälkellä. Siis tätä mäkeä melkein urheilukentän ympäri. Sanoin Miralle, että en kohta enää pysty. Päässä humisi ja jalat sakkas. Mietin, että CrossFitissä wodissa tää tunne ois kiva. Mutta ei enää seitsemän tunnin rypistyksen jälkeen. Kun on ollut seitsemän tuntia todella epämukavuusalueella. Niitä joitakin hyviä hetkiä lukuunottamatta. Samaan aikaan kun ajattelin, että en etene enää metriäkään, näen maalikaaren. Sanoin Miralle, että maali näkyy. Samaan aikaan Mira tarttuu miuta kädestä ja juostaan kohti maalia. Maaliviivan ylityksen jälkeen kyllä hymyilyttää. Halataan ja luvataan, että ei perkele enää ikinä!

I did it - never again!

Saan viltin harteille ja istun penkille. Päässä humisee. Oon ravassa ja räässä. Kohmeessa ja aivan jumissa. Ville tuo makkaraa ja leipäjuustoa - tajuun miten nälkä miun on. Pikkupojat rientää energiaa virraten paikalle. Otetaan pari valokuvaa ja syön vielä toisenkin makkaran ja lisää leipäjuustoa. Toteen, että haluun mökille ja saunaan. Takan eteen lämmittelemään. Hississä näen Sannan ja Aten - lupaan niille, että tää on miun eka ja vika maastomaraton. Samalla hissillä tulee 65km ollut mies - alkaa juttelemaan ja suosittelee Karhunkierrosta. Kehuu pojille, että siellä on lapsillekin oma kisa. Mie kuuntelen keskustelua täysin ulkopuolisena. Autolla revin mutaset nastarit jaloista ja survon ne muovipussiin. Sukat jaloista - valkoiset säälittävät jalat tungen villasukkiin ja päälle vedän sen kaikista seikkailuista tutun keltaisen sadeviitan. Lämmittämään ja suojaamaan autoa. Laitan kotiin ja muutamalle kaverille viestin: "Selvisin! Oli ihan per***stä!"

Räjähtänyt Mud Ass ja keltainen
sadeviitta matkalla mökille.

"Mie vihaan tätä madafakin maastoo, reilut nelkyt kilsaa ihan luokatont' raastoo. Mie lupaan et ei ikinä, ei ikinä enää, ei ikinä, ei ikinä." 

Olihan päivä. Kaikki voimabiisit, mantrat, v:tumaiset tyypit, aiemmat selviytymiset ja perkeleet tarvittiin. Onneks matkaa taitettiin yhdessä kaverin kanssa. Välillä juteltiin ihan asiaa. Välillä kommunikoitiin pelkillä kirosanoilla. Välillä oltiin ihan hiljaa. Mutta oli äärimmäisen tärkeetä, että edessä tai takana - vuorovedoin - kulki entinen pakkipari SaiPasta. Mietittiin, että porrastreeneillä on rakennettu pohjia jo 90-luvulla. Jossain kohtaa matkaa Mira sanoi, että haluu jo nyt sanoa - vaikka ei olla vielä selvittykään - että ei ois selvinnyt ilman miuta. Kerroin Miralle, että ajattelen ihan samoin. Kyllä mie tiiän, että oltas selvitty. Molemmat. Yksinkin. Mutta tää oli yhdessä vedetty ja yhdessä koettu. Tää Bad Ass muuttui Vaaroilla Mud Assiksi. Ja tää oli kyllä ei niin yhtään miun juttu. Silti ruoan, saunan ja parin Karhun jälkeen selailin Nuts Karhunkierroksen sivuja. Ja en tiiä onko hyvä vai huono juttu.. että miun äiti yllyttää vieressä. Mitenhän tässä käy. Kisan jälkeisen yön valmistauduin Karhunkierrokselle - saatoin vähän ahdistua. Jännittävintä miusta on, että miuta ei koske mihinkään. Jaloissa ei ollut yhtään rakkulaa ja kroppa on ryskämiseen nähden hyvässä vireessä - ei kipuja, ei jumeja. Olin varautunut ankka kävelyyn. 

Nastarit Al Dente

Challenge Turku 2018

Jotain jäi sitten kuitenkin Lahden Ironmanista hampaankoloon. Vaikka olin tyytyväinen Lahden vetäsyyn heti kisan jälkeen, niin pari yötä nukuttuani ja asiaa alitajunnassa pohdittuani tuli nälkä. Ja se nälkä nimenomaan liittyi niihin viiteen minuuttiin, jotka menivät yli kuuden tunnin. Kuuden tunnin alitus on kai miulle vähän samanlainen juttu kun maratonilla neljän tunnin alitus - kohtuullisen hyvän peruskunnon mittari. Miulle. Toki tiedostan sen, että ilman lajikohtaista treeniohjelmaa (miun tapauksessa "teen just mitä huvittaa, milloin huvittaa") ei missään lajissa tehdä mitään kovin huikeita suorituksia. Mutta Lahdesta jäi kuitenkin tuntuma, että varaa olisi ollut kiristää tälläkin pohjalla. 

Lahden kisan jälkeen palailin kesätauon jälkeen CrossFitin (jonka osaan näköjään nyt lähes kahden vuoden harrastelun jälkeen kirjoittaa oikein ;) ) pariin ja siellä taisin ekan kerran ääneen treenikavereille sanoa, että tekisipä mieleni lähteä Turkuun elokuussa puolimatkalle metsästämään kuuden tunnin alitusta. Kisojen hinnat vaan on kohtalaisen korkeat, etenkin mitä vähemmän kisaan on aikaa. Se syö melko tehokkaasti, ainakin omalla kohdallani, ylimääräistä intoa. Päätin jatkaa juoksuohjelmaa kohti Frankfurtin maratonia ja ajattelin, että keskityn nyt siihen. Ehtii sitä ensi kesänäkin taas triathloneja vetää. 

Mainitsin kuitenkin polttelusta Turun kisaa kohtaan omalle äidilleni ja sitten se olikin menoa - tiedänpähän taas mistä oon impulsiivisuuttani perinyt. Pian olikin lastenhoito järjestetty, kisaan ilmoittauduttu ja majoitus varattu. Kisaan oli vielä reilusti aikaa tässä kohtaa ja kisanälkä ehti mukavasti kasvaa viikkojen aikana. Kisaviikon tiistaina kävin vielä CrossFitissä ja keskiviikkona hölkkäilin turistilenkin Hämeenlinnassa. Muuten hölläilin koko viikon - panostin nukkumiseen ja syömiseen. Se ei ollut helppoa - kiipeilin vähän seinillä ja olin rasittava. Käytin pyörän huollossa ja samalla sitä viriteltiin vähän nopeammaksi (takakiekko). Puoliksi vitsillä vähän uhosin, että jos kuuden tunnin alistusta ei tule niin myyn märkkärin ja fillarin ja palailen takaisin kansantanssien pariin. 

Kisaviikolla alkaneet opinnot ehkäisivät melko tehokkaasti liiallista virittäytymistä kisaan. Mietin, ettei ees taas reissaaminen ja uusien asioiden omaksuminen välttämättä sovi hyvin yhteen triathlonkisan kanssa. Jälkeen päin ajateltuna se olikin ehkä oikein hyvä juttu - uusien juttujen myötä virittäydyin sellaiseen tilaan, että en muista millon viimeeksi oon ollut niin innoissani mistään. 

Sopii sisustukseen(kin)

Seurailin tuttuun tapaan viikon varrella sääennusteita. Helteet väistyisivät viikonlopuksi - sen tilalle sitten luvattiinkin kaatosadetta ja ukkosta. Jotenkin en yllättynyt tästä, enkä jaksanut ottaa siitä sen ihmeempiä paineita. Jos jotain hyvää haki, niin tuuliennuste oli vain 2m/s ja eipähän olisi helle. Pakkasin tottuneesti sadeviitan matkaan. Sen keltaisen, joka on matkustanut miun kanssa Jukolasta, Jorosiin ja Tahkolle. En kyllä sinä kohtaa arvannut miten se suuren roolin se tässäkin reissussa tulisi saamaan :D

Starttailtiin lauantaina äitin kanssa hyvissä ajoissa Turkuun. Olikin pitkästä aikaa kiva höpötellä kahdelleen (ilman, että kukaan keskeyttää). Matkalla pysähdyttiin Vantaalla Ikeassa ja jatkettiin motaria Turkuun tunneleita laskien (ei kylläkään saatu niitä laskettua). Matka sujui leppoisasti ja pian oltiinkin jo perillä. Vuokraamamme huoneisto osoittautui juuri niin ihanaksi, kun se oli kuvista näyttänytkin. Suuntasimme lähes suorinta tietä kisapaikalle ja kilpailijarekisteröintiin. Förillä yli ja ihan pieni matka kävellen Aurajoen viertä ja olimmekin perillä. Sprinttikisa oli juuri päättynyt ja palkintojen jako oli käynnissä. Käytiin kurkkaamassa vaihtoalue ja uintipaikka. Rekisteröinti sujui nopeasti. Tapasin Johannan ja vaihdettiin kuulumisia. Kisapaketissa mukana tuli ruokalippu, jolla sai valitsemansa ruoan piha-alueelta. Harmiksemme ruoka oli loppunut kojusta, josta olisi voinut ajatella syömistä ottavansa. Hetken pohdittuamme päätimme suunnata pizzalle. Sergio's tarjoilikin erinomaista pizzaa ja näkymän joelle. Lasi punkkua pizzan kaveriksi on kuulunut miun kisojen viimeiseen silaukseen ainakin Berliinin maratonista lähtien. Mies silloin kyseenalaisti miun menetelmää, mutta reilun 10 minuutin aikaparannus maratonilla vakuutti miut siitä että lasi punkkua ei menoa hidasta, vaan pikemminkin päinvastoin. 

Viimeinen voitelu - se paras!

Matkalla huoneistolle kurvattiin kaupan kautta ostamaan ilta- ja aamupalatarvikkeita. Sitten olikin aika kasata varusteet aamuksi valmiiksi. Melko rutiinilla nuo pussien pakkailut jo sujuvat. Toki Suomen suvessa pukeutuminen on aina hiukan ? ja nytkin oli laitettava pyöräpussiin jos jonkinlaista varustetta varmuudeksi. Koska aamuun lupaili melko rankkaa sadetta pakkasin kamppeet muovipusseihin ja sitten järjestäjän pussiin. Se olikin ihan hyvä idea, koska jätin mustan pussinsuun näkymään järjestäjän pussin suulta ja oma pussi oli helppo tunnistaa vaihtoalueella. Illalla saunottiin ja taisi miuta vähäsen illalla jännittää, kun uni ei tullut helposti. Nukahdettuani nukuinkin sitten sikeästi aamuun asti.

Kaarinin ihana koti Airbnb:n kautta <3

Aamulla satoi. Ja satoikin ihan rankasti. Mietin pyöräilyä kaatosateessa ja se hiukan puistatti. Syötiin aamupalaa ja kasailtiin tavarat valmiiksi. Muut kun kisakamppeet vietiin autoon ja luovutettiin samalla huoneisto pois. Vietyämme tavarat autoon ja laittaessani ovet lukkoon totesin Saabin kaukosäätimen pariston loppuneen kun seinään. Edellisellä kerralla sen loppuessa säätö oli melkoinen ja tiesin, että kisan jälkeen olisi kunnon show odottamassa että päästäisiin kotimatkalle. Hetken kiroilin. Sitten totesin, että tilanne on nyt tämä ja sille ei minkään voi. Ensin kisa ja sitten mietitään muuta. Kohti kisa-aluetta lähdimme melko viime tipassa. 

Tässä mikään kiire ole. Hyvin ehtii kuviakin ottaa :)

Pyörää katsastukseen taluttaessa vasta tajusin, että ei ehkä oltukaan viime tipassa vaan todellakin myöhässä. Nupun kanssa toivoteltiin tässä kohtaa tsempit toisillemme. Katsastus oli jo suurinpiirtein sulkeutunut, mutta sain siitä huolimatta ystävällistä palvelua. Tsekkauksen jälkeen pyörä telineeseen. Kiinnitin kypärän kiinni pyörään, ettei se polkeutuisi kenenkään jalkoihin pussissa. Pussit omille paikoilleen nurmikolle. Oma olo oli rauhallinen enkä omasta mielestäni ollut yhtään myöhässä - vielä kaksikymmentä minsaa PRO-sarjan starttiin. Vedin märkkärin puoliksi päälle ja kävin vielä viemässä repun tavarasäilytykseen. Matkalla sain Sannilta tsemppihalit. Löytäessäni tavarasäilytyksen, siellä oltiin huolissaan siitä miten ehdin starttiin. Lopulta ehdin oikein hyvin. MIun jälkeen meni vielä monta kisaajaa viemään pussiaan. Ehdin odotella omaa vuoroa jonossa lopulta noin 20 minuuttia, joten miun mittapuulla ei ollut missään vaiheessa kiire mihinkään eikä tarvinnut jonottaa mihinkään muualle kun uimaan. Jonossa juttelin muutaman naisen kanssa, kehuivat rolling startin toimuvuutta. Toivoin totisesti, että saisin tänään hienon kokemuksen siitä. Päätös jäädä mahdollisimman taakse, ottaa rauhallinen lähtö ja etsiä paikka jossa uida rauhassa piti. Hyppy laiturilta Aurajokeen ei mahdollistanut linsseihin räkimistä tai lähinnä sen huuhtomista pois, joten olin asennoitunut uimaan tänään(kin) linssit huurussa.

Sinne menee Aurajokeen.

Uinti, 48:20

Kello käyntiin ja hyppy Aurajokeen. Siitä se lähti. Vesi oli lämmintä ja vähän sameaa. Tilaa oli alusta alkaen hyvin ja joessa oli helppo suunnistaa. Ensin uitiin Suomen Joutsenelta Förin suuntaan poijujen vasemmalta puolelta. Ennen Föriä käännös oikealle ja sitte takaisin päin joen viertä. Uinti tuntui kokoajan hyvältä. Linssit oli huurussa, mutta en juurikaan välittänyt nähdäkään mitään. Pyrin välttämään veden joutumista suuhun ja etenkin mahalaukkuun. Vesi maistui laimealta merivedeltä, mutta ei haissut pahalle (olin jotenkin varautunut siihen). Virtauksien vasta- tai myötävaikutuksia en havainnut. Vesi kiersi välillä nenänielussa, vaikka pyrin viimeiset hapet puhaltamaan ulos sekä nenän että suun kautta. En hörännyt vettä, mutta taatusti sitä mahaankin meni. Mietin hetken autonavainta. Ja sitten siirsin ajatukset täysmatkan lähes täydelliseen uintiin. Ennen kääntymistä viimeiselle suoralle jouduin pieneen ruuhkaan, mutta vaihdoin uintilinjaa ja kiristin vähän tahtia. Sitten uin taas yksin, koko loppumatkan. Nousu vedestä tapahtui ramppia pitkin. Vähän jännitti miten nousun kanssa käy. Vahva käsi tarttui miun käsivarteen ja veti ylöspäin. Ja toinen. Muutama askel ja olinkin jo maankamaralla. Vilkaisu kelloon osoitti, että aikaa oli taas mennyt ihan älyttömästi. Myöhemmin suihkussa kuulin, että kaikilla oli mennyt vedessä tavallista pidempään. Joku epäili uintireitin olleen ylimittainen. Tässä kohtaa miusta oli ikuistettu kautta historian karsein valokuva. Suihkun ali kohti T1:stä. Suihkusta huolimatta naama oli musta vielä vaihdoissakin. Itse en toki tätä tiennyt, vaan totuus paljastui valokuvista.

Sieltä tulee joesta (tää ei oo se karsee kuva :P )

T1, 4:32

Tällä kertaa vaihto oli ripeä, vaikka pussin etsimiseen kuten myös pyörän meni tovi. Märkkäri lensi pois päältä. Niin ripeä vaihto, että unohdin pukea irtohihat. Pyöräkengät jalkaan, pussi toimitsijalle. Geeli naamaan ja hölkäten pyörälle. Numerovyö päälle ja kypärä päähän. Sitten oltiinkin menossa jo pojan kanssa. 

Väriä pintaan Aurajoesta :D

Pyörä, 2:50:42

Lankulta pyörälle ja reippaasti liikkeelle. Junaradan ylitykset (2kpl), joita olin Aurajoen lisäksi jännittänyt, tuli ylitettyä heti alkumatkasta. Hyvin ne oli suojattu matoilla eikä niistä ollut vaivaa. Seuraavaksi tunneli - hiljensin ja hyvä niin. Ihanko kummitusjunassa. En tiiä oliko eessä ajavia kovastikin pelottanut ja pullot lennelleet käsistä, kun tunnelissa oli paljon pulloja maassa. Tunnelin jälkeen vähän huolestuin. Vajaa kymppi takana ja jalat ihan hapoilla. Jos näin pitäs polkea 90km, niin juoksussa ei olis taatusti kevyet jalat. Moottoritie alkoi. Tuuli, vaikkei pitänyt. Sadetta ei tullut, mutta tuuli sen sijaan. Oisin ehkä mielummin ottanut kuitenkin sateen. Mielessä vilahti myös autonavain. Mutta vain hetken. Pyöräosuus ajettiin kolmena kierroksena motarilla ja jos toiseen suuntaan tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan oli pakko olla myötätuuli. Vastatuuli ja loiva nousu. Jalat ei meinanneet lähteä pyörimään kunnolla. Seurailin kadenssia ja dieseli jyskytti hitaasti mutta varmasti. Kääntöpaikalla piti ottaa varovasti. Jatkoin pysähtymättä. Kyydissä oli kaikki mitä tarvitsin. Olin päättänyt, että aina Paimion puoleisen kääntöpaikan kohdilla otan geelin ja otin. Hörpin urheilujuomaa tasaiseen tahtiin. Kaiken kaikkiaan pyörän päällä meni kolme geeliä ja 1100ml urheilujuomaa. Ja maha oli ihan täysi. Olin ollut oikeessa. Jos mennessä tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan sai puolestaan lasketella menemään. Pääsin kunnolla irti. Hapotus jaloistakin oli hävinnyt. Ohittelin porukkaa ja parin miehen kanssa oli perusmeininkiä, että vuoronperään ohiteltiin toinen toisiamme. Jotkut kovaa ajavat ohittivat todella läheltä. Murisin mielessäni. Paimion suuntaan mennessä vauhti aina hiukan hidastui, mutta pysyi enimmäkseen kolmenkympin paremmalla puolella. Toisella kierroksella Painioon päin mennessä huomasin toiseen suuntaan tulevien kaistalla tapahtuneen kolarin. Siinä oli jotakin vahvasti tuttua viime kesän Viron reissulta. Sillon mie makasin asfaltissa. Hetkellinen voimattomuus pyyhkäisi läpi kropan ja oksennus oli nousta suuhun. Apujoukkoja oli jo paikalla. Toivottavasti kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut vakavasti. Myöhemmin onnettomuuspaikan ohi ajaessani näin kaksi pyörää kolaroituina ja miehen makaamassa liikkumattomana maassa. Auttajia oli paikalla sankoin joukoin ja ambulanssin ääni kuului jo. Tilanne hallinnassa. Myöhemmin kuulin, että molemmat olivat selvinneet rikkoutuneilla varusteilla ja asfaltti-ihottumalla. HUH! Miun pyöräily parani vaan loppua kohden ja viimeinen kierros oli nopein. Ajoin loppuun asti suht reipasta vauhtia. Päätin, että nyt ei nössöillä vaan ajetaan. Ja sen jälkeen juostaan mitä jaloista lähtee. Pian nousinkin jo pyörältä pois ja talutin sen vaihtoon.

Turus polkees <3 kuva: Marko Vallius

T2, 2:36

Jos eka vaihto meni ripeesti, niin tää oli sitten salamannopee miulle. Pyörä telineeseen ja kypärä kiinni siihen. Juosten vaihtoon, pyöräkengät pois ja Onnit jalkaan. Nappasin vielä pannan ja aurinkolasit matkaan ja geelin takataskuun. Sitten jalat olikin jo menossa. 

Juoksu, 1:56:24

Juoksu lähti rullaten käyntiin. Päätin, että ne saa nyt mennä niin lujaa kun haluavat - kyllä vauhti tasottuisi. Reitti oli tosi kaunis ja kulki joen viertä. Pari ihan pientä nousua ja muuten hyvin tasaista baanaa. Niin meikäläisen juttu. Eka kierros sujahti huomaamatta ja vilkaisu kelloon osoitti ekan kierroksen menneen @5.26. Tavoitteena oli pitää yllä sama vauhti niin pitkään kun mahdollista. Aina uudelle kierrokselle lähtiessä sai rannekkeen käteen. Ja jokaisella kierroksella nappasin kääntöpaikalta sienen mukaan. Vaikka ei ollutkaan kuuma se vilvoitti ihanasti ja juoksu alkoi kulkea aina ripeämmin. Montaa tuttua ei Turussa näkynyt. Itseasiassa kisassa en äitiäni lukuunottamatta nähnyt kun Nupun kahdesti pyöräosuudella. Katsomon puolella ei ketään tuttuja. Se oli aika outoa, kun tavallisesti seuran väreissä olevaa porukkaa vilahtelee mennen tullen. Lahden tapaan juoksun alusta asti oli hillitön pissahätä. Päätin kuitenkin, että vessaan en mene. Tsemppasin itseäni matkan varrella. Ennätystä pitää haluta, se ei tule tuosta vaan. Kisaan ei oo tultu nössöilemään, vaan siellä mennään niin kovaa kun päästään. Toinen kierros loppui ja alkoi kolmas. Puistossa, jossa oli bajamajoja, mahassa kourasi. Mietin Aurajoen vettä, joka hillui miun suolistossa. Kiristin vauhtia - ei tässä ennenkään oo vessaan pysähdelty. Paskahätäkin on vaan tunne - se menee ohi. Viimeistään sitten kun paska on housussa. Hihittelin hetken viisaille ajatuksilleni ja tunne meni ohi - ilman, että mitään meni housuun. 

Toiselle kierrokselle.

Pari synkempää hetkeä juoksun aikana oli ja meni. Niinä hetkinä kun ajattelee sellasia ankeita tyyppejä, kutistaa ne mielessään ja heittää Aurajokeen huomaa yhtäkkiä taas hymyilevänsä. Matka taittui nopeasti. Jalat oli kokoajan tuoreet - ei minkäänlaista väsymystä missään vaiheessa. Pissahätäkin katosi. Viimeisellä kierroksella, kun ranteessa oli kaksi valkoista ja yksi punainen ranneke, päätin kiristää tahtia. Olis tehnyt mieli koklata miten Red Bull toimii kisassa. Onneksi en kokeillut, koska taas samassa kohtaa puistoa ohittaessani bajamaja-rivistön mahassa kouraisi. Aikaisempaa kovemmin. Vauhti oli vähän hiipunut, mutta vain vähän. Edelleen alle @5.30. Viimeisellä kierroksella hymyilin vaan. Hymy leveni levenemistään. Viimeiset kolme kilsaa aattelin, että naama repee. Tuntui hyvältä, ihan törkeen siistiltä! Kelloon vilkaistessa tajusin, että kuusi tuntia alittuu ja alittuu reippaasti kerta heitolla. En melkein uskonut mitä kello näytti. Minkäänlaista väsymystä ei ollut havaittavissa vieläkään. Jalat ihan tuoreet ja olo muutenkin freesi - saattoi selittyä sateella, joka vihdoin alkoi kun olin kolmannella juoksukierroksella. Hymyillen maaliin, taisin vähän kirkuakin ja maalissa vilkaisu kelloon. Loppuaika 5:42:32. Spontaanisti suusta tuli PERKELE! Valokuvaaja totes, että ei sitä enää paremmin vois sanoa. No eipä juurikaan, kun miusta on kysymys. Ihan todella hyvin järjestetty tapahtuma. Ainut moite siitä, että ruoka oli loppunut lauantaina kesken. Kaikki toimi ja huoltopisteiden väki oli ihan huippua! Suihkureissulla Finisher-paita unohtui kai naisten pukkarin penkille ja omasta mokastani huolimatta saan postissa uuden kadottamani tilalle. Ironmanin joustamattomuuden jälkeen (paikkaa ei saa siirtää toiselle edes sairastumisen vuoksi) Challenge osoittautui sitäkin joustavammaksi tapahtumaksi. Itse ostin osallistumisen henkilöltä, joka oli estynyt osallistumasta ja vaihtosysteemi oli tosi kätevä. Ehdottomasti valitsen Challengen kisan uudelleen - kotimaassa ja ulkomailla. Kiitos järjestäjille upeasta tapahtumasta! Säänkin saitten viritettyä viimeisen päälle optimaaliseksi :)

Yhteenvetona todettakoon, että olipahan hieno reissu. Missään vaiheessa kisaa ei tuntunut pahalta, vaan nautin jokaisesta 113 km:sta. Nälkä lähteä uudelleen täysmatkalle kasvoi. Tänä kesänä kaksi puolimatkaa, joissa molemmissa juoksu kohtalaisen tasaisena ja vain vähän hyytyvänä ilman yhtään pysähtymistä matkalla. Mie osaan ja pystyn. Mie oon juoksija vielä uinnin ja pyöräilyn jälkeenkin. Pää on varmasti se, mikä on ollut tässä asiassa suurimpana esteenä aikaisemmin. Että en muka pysty enää juoksemaan. CrossFittiä on takana pian kaksi vuotta. Tähän asti miusta on tuntunut, että se tekee miusta hitaan ja raskaan. Epäuskoisena oon kuunnellut miten muiden maratonenkat paranee vaan CrossFitin aloittamisen myötä. Ei oo näkynyt meillä päin. Nyt se alkaa kuitenkin ehkä vähitellen kantaa hedelmää. Parantunut lihaskunto ja etenkin jalkoihin tullut voima varmasti auttavat miuta kestävyyslajeissakin saavuttamaan paremman tason.. siitä huolimatta, että kestävyystreenien osuus on ollut huomattavasti aikaisempia vuosia vähäisempää. Vähitellen oon löytänyt treeneihin myös jonkinlaisen rytmin, millä saan yhdistettyä miulle kaikki tärkeät lajit: juoksun, triathlonin ja CrossFitin. Unen määrään miun pitää edelleen kiinnittää huomiota ja nukkua enemmän. Ruokailurytmeistä kiinni pitää miun keho, joka todellakin huutaa ruokaa kun se sitä tarvitsee eikä tyydy vastaukseen kohta. Ensi vuosi onkin elämässä monella tapaa erilainen vuosi, kun vapaudun opintovapaan myötä työn kuormituksesta ja vietän villiä opiskelijaelämää. 

Valmentajille on muuten luvassa munkkeja. Kiitos Tuomas ja Simo, kun jaksatte vastata miun loputtomaan kysymystulvaan. En lupaa, että se vähenee. Kyselen ja kyseenalaistan. Pohdin ja pakotan joskus teidätkin pohtimaan. Nyt täytyy sanoa, että kovin oikeessa ootte olleet. Monessa asiassa. Eikä kyykyt ja mavet oo menneet hukkaan. Eikä varmasti mikään muukaan. Maailmaakaan ei vissiin luotu yhdessä päivässä. Vaikka joinakin päivinä haluan oppia kaiken ja osata kaiken, niin ymmärrän kyllä että kaikessa ei vaan voi kehittyä samaan aikaan. On päiviä ja on tilipäiviä. Tää päivä oli ehdottomasti tilipäivä. Ja menttaalivalmentaja Ruokonen tulee saamaan monta munkkia. Voit sitten miettiä johtuuko tarve ostaa uusia housuja siun kyykkäämisestä vai Jyräksen enkoista. Ja työkaverit saa tietysti mutakakkua, kuten aina ennenkin enkan tullen.

Niin, ja mites se autonavain?! Paristohan se oli kaukosäätimestä loppu ja uusi saatiin kaupasta kisan jälkeen. Sinällään vähän koomista, että pariston vaihtamisen jälkeen autonavain pitää käyttää virtalukossa ja koodata siten uudelleen. Se on toki hiukan hankalaa, jos mekanismi avaimesta on rikki eikä säätimen sisällä olevaa avainta saa esiin. Miten keltainen sadeviitta ja avain liittyvät toisiinsa?! No tällä kertaa niin, että K-kaupan tuulikaapissa sadetta pidellessä voi ajautua keskusteluun samoissa puuhissa olevan turkulaisen automyyjän kanssa. Totesi meidän olevan onnekkaita, kun meillä on sadeviitta. Totesin, että siihen meidän onni tänään loppuukin ja kerroin tarinan kädessäni olevasta rikkinäisestä autonavaimesta ja toiveesta päästä kotiin tämän vuorokauden puolella. Mies tarjoutui auttamaan avaimen kanssa ja saikin rikkinäisestä mekanismista huolimatta irroitettua avaimen kaukosäätimen sisältä automyyjän ammattitaidolla. Kiitin ja lupasin viedä autokauppiaan rouvineen kaupasta kotiin, mikäli autoon sisälle pääsisin ja se hurahtaisi käyntiin. Keltainen sadeviitta hulmuten kisan jälkeisessä endorfiinipöllyssä autolle juostessa pohdin, että vaikka pidän seikkailuista niin joskus vähän vähempikin riittäisi. Autolle päästessä totesin, että kaukosäädin ei toimi. Vedin henkeä. Avaimella pääsin kun pääsinkin autoon sisään ja säätimen virtalukkoon työntäessä uudelleen koodaus oli tapahtunut. PERKELE - pääs sinä päivänä uudelleenkin ja nauratti päälle. Turkulainen automyyjä rouvineen pääsivät rankkasateesta huolimatta kuivina kaupasta kotiin ja kaksi etelä-karjalaista rouvaa, yksi nuorempi ja toinen vähän vanhempi, pääsivät kotimatkalle kohti Lappeenrantaa. Nää on miusta niitä inhimillisiä kohtaamisia, jollaisia pitäisi olla enemmän. Kivoja muistoja jäi Turusta ja sinne varmasti vielä palaan. Äidille iso kiitos sponsoroinnista, seurasta, kannustuksesta ja valokuvista. Niin ja naurusta. Ilman ihmillisiä kohtaamisia ei miulla ois kyllä tuota pyörääkään. Kun elämässä pitää silmät ja sydämen avoinna, saavuttaa paljon. Kiitos myös teille kaikille, jotka jaksatte tsempata ja kannustaa missä ikinä menenkin. Tiiän, että ootte mukana.

No niinpä :)