NUTS Ylläs Pallas Trail Run 100km

Blogi ei oo sittenkään kuollut. Vaikka into kirjoittaa on vuosien saatossa välillä vähän vaihdellut, on omassa päiväkirjassa kaikki seikkailut yläällä. Nyt oli sen verran siisti seikkailu pitkästä aikaa, että ajattelin puhaltaa blogin päältä pölyt pois ja pistää vähän asioita ylös tännekin. Tiedän, että moni 37km tai 66km matkan NUTS Yllä Pallas Traililla mennyt pohtii kotona, että meniskö satku ja joku muuten vaan siitä haaveilee. Menee, ihan varmasti. 

Ennen kisaa pähkäilemässä, että mitenhän eukon käy.

Taisin alkaa jollain tasolla haaveilemaan Pallas-Ylläksen yöttömästä yöstä heti Karhunkierroksen 55km jälkeen pari vuotta sitten, kun näin mainoksen. Yötön yö. Se kiinnosti kovasti. Viime vuosi meni himmaillessa kaiken kanssa enkä sitten lopulta ajatellut edes ilmoittautumista mihinkään. Olin alunperinkin ajatellut jonkinlaista välivuotta pitkistä kisoista ja pandemia sitten vahvisti päätöksen. Oisin saattanut muuten kyllä siitä lipsua. Ei se yötön yö kuitenkaan mihinkään unohtunut. Viime marraskuussa käytiin miehen kanssa kahdelleen pohjoisessa, Nuorgamissa ja Norjassa asti. Ensimmäisen kerran ikinä Kuusamon yläpuolella. Näin kaamoksen aaton ja tajusin vasta siellä ollessani miten hämärää pohjoisessa kaamoksen aikaan ihan oikeasti on. Kokoajan. Halusin entistä enemmän nähdä myös yöttömän yön. Siellä ajatus sitten alitajuisesti varmaan jotenkin kypsyi, koska heti kohta kotiutumisen jälkeen ilmoittauduin mukaan 100km:lle. Lapset oli vähän pahoillaan, kun marraskuun reissuun suunnattiin miehen kanssa kahdelleen ja nyt sitten tarjoutui samalla mahdollisuus lähteä lasten kanssa reissuun - vähän niinko kaks kärpästä yhdellä huiskasulla. Tai paarmaa!

Lapin reissun jälkeen ostin maastopyörän ja hurahdin siihen vähän enemmän kun oli tarkoitus. Talvella tulikin pyöräiltyä usein ja juoksumäärät jäivätkin ennätyksellisen alhaisiksi. Toisaalta, tuli melottua useamman kerran pitkiä lenkkejä ja ulkoiltua muuten pitkästi. Silti lähestyvä heinäkuu vähän karmi selkänahassa - niin vähän juoksua, että voiko tunturista selvitä? Mäkitreenejä sentään tein useamman, mutta en mitään kunnon tunkkauksia. Juostaisiinko lainkaan - miltä pandemiatilanne vaikuttaisi kisan aikoihin? Monenlaisia ajatuksia risteili päässä. Päätin olla murehtimatta liikoja ja päätin, että kaikki liike on hyväksi. Kyykkäsin, nostin painoja, ratsastin ja relasin. Aina välillä mietin, että mitähän tästä tulee - mutta pysyin kuitenkin omaan tapaani vähän turhankin huolettomana. Suurimpana uhkana näin mäkäräiset ja paarmat. Kävin kisaa edeltävänä viikonlopun seikkailukisassa Miran kanssa totuttautumassa helteeseen ja syöttämässä itseni kaikenlaisille hyönteisille. Näin itseni pahimmissa kauhukuvissa 60 kiloisena märkäpaiseena kisan jälkeen. Anafylaktisena reaktiona tunturin huipulla, kun viisi metrinen paarma on purrut miusta irti ison palasen. No, toisaalta hyvä että huolet oli tätä tasoa. Kävelin apteekkiin, ostin antihistamiinia ja kortisonia repun täyteen ja mietin, että "HV paarmat ja mäkäräiset!" Pakkasin myös ihan kiitettävän apteekin mukaan tiukkoja tilanteita varten. Kävin myös tuttuun tapaan hieronnassa ja Simo nappas seikkalukisan jäljiltä enimmät jumit pois. Sitten iski levollisuus. Ja hyvä niin.

Heinäkuun kisaviikonlopun lähestyessä yhä usempi tuttu alkoi kysellä aikatavoitteita reissuun. Tiedustella kuntoa ja läpäisy mahdollisuuksia. Kyseenalaistaa juoksun järkevyyttä - suurinosa kuitenkin odotti päivää yhtä kovin kun mie ite. Miulle ei merkkaisi mitään se, kuinka kauan reissussa kestäisi. Mie lähtisin reissuun ilman aikatavoitteita, ilman hätää ja hoppuilua. Mie aikoisin nauttia matkasta ja sen tarjoamista maisemista.

Muistan mummon pohjoisesta tuomat kivet lapsuudesta. Miusta Pallas ja Ylläs kuulosti jänniltä paikoilta. Ehkä siksi matka Pallakselta Ylläkselle kiehtoi erityisesti. Mummon käsiala kivistä on jo vuosien saatossa kulunut, mutta vielä sen näkee - "Ylläs 14.8.1986". Nyt 35 vuotta myöhemmin taidan tyrkätä omalla reissulla kiviä reppuun ja varmistaa, että perinne siirtyy.

Mummon Ylläkseltä tuoma kivi.

Startattiin kesälomareissu tiistaina kukonlaulun aikaan. Mie, pojat, mummi ja husky. Ajettiin satoja kilsoja, pyörittiin PowerParkissa ja uitiin matkalla kaikissa mahdollisissa vesistöissä mitä matkalle osui - meressä, järvissä, joissa ja lammikoissa. Nukuttiin pusikossa ja mökissä. Vatsalihakset naurettiin kipeeksi ja tunturimaisemia ihailtiin niin ettei melkein maltettu nukkua. Miun osalta alkulämmittelyt oli perjantaina tehty ja sitten alkoi meikäläisen kesäloman huipennus. Illalla muut lähti tunturiin ja sillä aikaa mie vedin vähän unta palloon ja lähtisin sitten vuorostani tunturiin yrittelemään, ajatuksella että vuorokaudeksi.

Reissukamut <3

Äiti halus niin kovasti seurata miun reissua, että kuullessaan että 17 euron hintaan saa varmasti GPS-paikantimen se lähti välittömästi tilaukseen ja niin mahdollistui sitten monelle muullekin seuraaminen - kiitokset tästä(kin) äidille. Reppu oli pullollaan tavaraa ja Peurakaltion huoltoon lähti vielä iso säkki kaikkea - itseni tuntien oli parasta varautua kaikkeen mahdolliseen tarpeeseen ja pussissa oli kaikkea kuivalihan ja kuivien sukkien väliltä. Keskeytyskonun laitoin myös huoltokassiin, koska tilaa oli rajallisesti. Mikäli Peurakaltiossa tuntuisi siltä, että keskeyttäminen on vaihtoehto tyrkkäisin sen siellä reppuun. Päätin lähteä alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen shortseissa ja t-paidassa liikkeelle - alunperin olin ajatellut juosta yöllä pitkissä, koska palelen herkästi. Sää kuitenkin muuttui loppumetreillä ja mahdolliset ajoittaiset sadekuurot ja miellyttävä max 20 asteen lämpötila olivat vaihtuneet sateettomaksi helteeksi. Pitkät sukat oli pakko laittaa, koska en oo ollenkaan mikään vuorikauris ja taatusti rönyäisin jalat rikki. Kuvittelin sukkien ehkä jotenkin pelastavan tilannetta. Vähän samalla tavalla, kun antihistamiinin pelastavan hengen. Näennäinen turvallisuuden tunnekin riitti. 

Iltaunien jälkeen otin enää nestettä. Sen verran alkoi vissiin jännittää, että ei enää kiinteä ruoka maistunut. Onneksi tortillat oli ennen unia uponneet hyvin ja muutenkin oli edellisinä päivinä syöty ja juotu reippaasti. Starttiin ei ollut mökiltä matkaa kun vajaa kilsa, mutta kannustusjoukot lähtivät saatille. Jounin kaupan lähestyessä alkoi jännitys vähän nousta. Kävin viemässä huoltokassin rullakkoon kohti Peurakaltion huoltoa. Bussin lähtöön tuntui olevan vielä ikuisuus. Timon bongasin väkijoukosta ja muutaman muun lähtijän kanssa haastelin myös. Jännitys ilmenee miussa niin, että oon tavallista hiljaisempi ja vähän vetäydyn. Lopulta bongasin Samin väkijoukosta. Mummolta perityt onnenpotkut molempiin perskankkuihin ja kuopukselta läpyt ja kohti bussipysäkkiä. Samin kanssa höpötellessä matka Pallakseen hujahti hetkessä. Jotenkin pitkiä matkoja aikaisemmin uurastaneen seura sai oman, hiukan levottoman mielen rauhoittumaan ja aloin odottamaan starttia.

Pallas-hotellin edessä oli poroja joita luulin ensin patsaiksi - vissiin vähän unetti. Kävin vielä vessassa ja istuskelin hetken hotellin aulassa. Mietin, että torkahtaisiko hetkeksi, mutta karkkipäiväkarkit polttelivat repun sivutaskussa ja nappasin muutaman karkin. Edellinen karkkipäivä on ollut 2019 Karhunkierroksella, mutta ei karkinmaku ollut mihinkään unohtunut. Päätin käydä tsekkaamassa lähtöpaikan, ettei tule kiire. Ulkona olikin reilusti porukkaa ja yllättävän viileää. Päätin, että vedän kuitenkin pitkähihaisen juoksupaidan päälle ja suihkuttelen vielä vähän ohvia nahkaan. Näin tehtyäni laitoin äidille viestin, että laitan netin pois päältä (että akku kestää varmasti eikä puhelin repussa piippaile) ja että nähdään huomenna. Sitten virittelin repun selkään ja asetuin vähitellen starttin leppoisaan ja odottavaan tunnelmaan. Siinä odotellessa yhtäkkiä joku huuteli miun nimellä ja hetken hölmönä seisottuani tajusin, että Kirsihän se huuteli tsemppejä - oli itse tullut 66km reissusta maaliin. Tuli tosi hyvä fiilis! Kauaa ei tarvinnutkaan fiilistellä, kun olikin enää 15 sekuntia starttiin.

Pallakselta nappasin tän yhen kuvan. Ja toisen poroista.
Siinä koko reissun kuva-anti :D

Letka lähti rauhassa liikkeelle ja eteni poluille, joka oli odottamaani teknisempää. Rauhallinen vauhti sopi hyvin miulle ja alku mentiin todella hiljaa. Jossain kohtaa mietin hiukan huvittuneena, että lähden yksin nauttimaan tunturiin yöttömästä yöstä... muistin Karhunkierrokselta saman fiiliksen. Kuvitelma yksin tunturissa vrt. ryhmäliikuntatunti pusikossa. No, muutaman ohittelun jälkeen aika samanvauhtinen porukka - ei missään nimessä liian kova - löytyi ja mietin, että hyvä niin. Jos olisin juossut yksin en olisi malttanut pitää vauhtia yhtä rauhallisena. Kaatuneita puita oli aika paljon ja niiden lisäksi ikävästi paljaita reisiä repiviä karahkoita. Välillä mentiin märkiä mutaisia pätkiä ja välillä taas kuivempaa polkua. Polku oli teknisyydestään huolimatta mukavaa juostavaa. Yöllä paistava aurinko oli upea, kyllä sen takia kannatti lähteä. Tunturien päältä maisemat olivat mykistävän hienot, mietin välillä mummoa ja sitä minkä verran paikka on 35 vuoden aikana muuttunut. Seurailin pariin otteeseen sykettä ja nousuissa se hiukan kohosi toivottua korkeammaksi, mutta tasaisilla osuuksilla pysytteli nätisti pk:lla. Geeliä otin tasaiseen tahtiin ja hörpi vettä pullosta. Nousuissa söin karkkia ja nautiskelin todella karkkipäivästä. Noin 18km kohdilla maha mouraisi ensimmäisen kerran ja mietin, että ensimmäisessä huollossa kurvaan vessaan. Ekassa huollossa, kun oli taivallettu noin puolimaratonin verran, oli kuitenkin vain yksi vessa ja sinne jonoa. Täytin pullot, otin banaania ja sipsiä ja jatkoin matkaa kävellen.

Välillä yksin, välillä yhdessä. Yöttömän yön aurinko <3
Kuva: Maijaliisa Mikkonen

Alamäissä pommin lailla edellennyt Timo oli myös Rauhalan huollossa ja jatkettiin matkaa asfalttibaanaa pitkin yhdessä. Vähän tylsää loivaa nousua, mutta hyvässä seurassa matka taittui mukavasti. Pian polun alettua kerroin Timolle, että pian luonto kutsuu ja oli pakko käydä puskassa (noin 25km kohdalla). Mietin, että jos tästä tulee Joensuu Night Runin kaltainen vessamaraton, niin hanuri on varmaan sen näköinen, että siellä on ollut mäkäräisten kokoontumisajot. Hulivili, sanos Harakan Janne. Käynti kuitenkin kannatti, koska sen jälkeen elämä helpotti ja juoksu alkoi rullata taas mukavasti. Porukkaa meni välillä ohi ja jossain kohtaa taas ohittelin samoja juoksijoita - tietyn väriset paidat ja shortsit jäi mieleen ja toisten kanssa tuli höpöteltyä enemmän. Pahtavuoman huollosta ei oo juurikaan muistikuvia - pysähdyin niin nopsaan aina huolloissa, ettei osa jäänyt edes mieleen. Joka kerta täytin pullot ja otin banaania ja sipsiä sekä välillä suolakurkkua. Geeliä yritin ottaa tasaiseen tahtiin, mutta jo tässä kohtaa alkoi tökkiä. Etenkin High5 Tropical kofeiinilla höystettynää saa edelleen aikaan vilunväristyksiä kehossa - HYI HITTO! Aloin odottaa Peurakaltion huoltoa, että saisin nuudelia ja lempikarkkeja. Mahassa velloi taas vähän ja mietin, että tätäkö tää nyt sitten on. Maha ei kuitenkaan haitannut juoksua. Myös jalkapohjissa alkoi olla hiukan ikäviä fiiliksiä ja paarmat heräsivät. Onneksi otin Buffin mukaan ja sitä oli hyvä käyttää paarmojen huiskimiseen.

Oltiin jo tovi juostu pienehkössä porukassa, jota mie vedin. Miun takana juokseva nainen oli aikaisemminkin juossut reitin ja hänen kanssaan alettiin enemmän jutella. Mie valittelin heikkoa polkujuoksutekniikkaa ja kömpelyyttä - hää vakuutteli, että ei se nyt niin surkeaa ole. Ylämäissä, jos meinasin juosta muistutteli rauhoittamaan menoa ja säästämään voimia. Mie mieluusti kuuntelin kokeneemman ohjeita. Äkäskerolle nousu oli ensimmäinen, joka koetteli - mie jäin kauas taakse Annasta, jonka nimen olin lukenut lapusta. Anna meni kun gaselli ja kinkku vingahteli kaukana perässä. Myös alaslaskeutumisessa oli jyrkemmissä kohdissa omat haasteensa. Mutta lopulta selvisin ja muistaakseni aika pian tämän jälkeen Antti Tuiskun Bailantai pärähti soimaan päässä: "Tule vaan, tule vaan, sä kuulet musa soi, sitä päin, sitä päin, nyt ryömi juuri noin" ja pian saavuttiin Peurakaltion huoltoon nuudelin kuvat silmissä. Kun on taistellut tunturin yli peräsuoli pitkällä ja haaveíllut nuudeleista, ei varsinaisesti ilahdu kuullessaan ettei täällä mitään nuudelia ole - ei kuulemma pitänytkään olla (just tarkistin Nutsin sivuilta, että: "Jos ei pitsa maita, voi tankata liemen kanssa nuudelia". Bailantait päättyi siihen. Pelkkää pitsaa ja kaurapuuroa. Lisäksi samaan hengenvetoon ilmoitettiin, ettei seuraavassa huollossa Kotamajalla ole vettä. Miuta alkoi ottaa aivolohkoon lujaa. Kävin vessassa ja riisuin pitkähihaisen paidan. Jalkoja kolotteli siihen malliin, että kaivoin yhden buranan esiin. Kuulin useamman tekevän päätöksen keskeytyksestä - mietin, että miten helvetissä selviän helteessä Peurakaltiosta Ylläsjärvelle reilut 30km helteessä. Juuri ennen kun lähdin liikkeelle, huollosta huikattiin että vettä on sittekin saatu paikalle. Lämpötila alkoi olla kohdillaan, onneksi en tiennyt mitä mittari näytti.

Anna oli samoihin aikoihin valmis. Oli vaihtanut jo vaatteet, miuta ei kiinnostanut edes huoltokassissa olevat herkut, kun olin niin nuudeleita vaille. Seuraavan kerran otan omat mukaan. Ei kannattaisi luvata mitään mitä ei ole. Otin suolaa ja glukoosia toistamiseen, koska lämpötila tulisi vain nousemaan. Sormet olivat reilusti turvoksissa ja niiden taivuttelu oli vaikeeta. Mittailin rannetta ja pohdin senkin olevan jonkin verran turvonnut. Kelailin hellettä, natrium-kalium tasapainoa, rytmihäiriön mahdollisuuksia - tsekkailin sykettä ja kuulostelin päätä. Olin jo Peurakaltiossa kastellut pään ja laittanut Buffin päähän. Kokemuksesta tiesin, että miun kuuman arka kroppa alkaisi hyvi herkästi kiehumaan. Annan kanssa jatkettiin matkaa kahden. Jotenkin hänen kanssaan oli hyvä olla - semmonen tunne, että olisi tuntenut pidempäänkin vaikkei koskaan aikaisemmin ole tavannut. Tai, no myöhemmin selvisi että oonhan mie Annan palloa metsässä seuraillut useammankin kerran, kun onkin vähän eri tason menijä kun mie. Toisaalta hyvä, että sain tietää vasta myöhäisemmässä vaiheessa - tuskin oisin hänen matkaansa uskaltatunut. Kotamajalle matka taittui suhteellisen vaivattomasti. Onneksi matkalla alkoi olla puroja missä kastautua ja saatiin kun saatiinkin pullot täytettyä. Sami oli Kotamajalla ja kertoi keskeyttävänsä - oli loukannut itseään. Hetkellinen huoliaalto pyyhkäisi yli, mutta sitten vakuuttelin itselleni että Sami on konkari ja selviää kyllä. Silti oli pari kertaa pakko vilkaista taakse päin.

Annan kanssa edettiin ja edettiin. Ajantaju oli mennyt jo aikaa sitten. Jossain vaiheessa saksalainen mies kulki mein kanssa samaa matkaa. Anna puhui englantia miehen kanssa, mie keskityin sillä aikaa kaatuilemaan ehkä koko reitin helpoimmilla osuuksilla. Otin geeliä ja suolaa ja vettä. Välillä juteltiin Annan kanssa ja silloin matka taittui huomaamatta. Pian tultiinkin jo Kesänkijärvelle ja jotenkin yllätyin, että oltiin jo siinä. Juoksin laiturille ja sinä maaten kastelin koko pään ja valelin järvivettä ihan huolella kehoon. Tuntui, että kiehun. Ennen Varkaankurun pitkospuu nousuja Annan gasellimainen askel meni menojaan. Olin kiitollinen Annalle yhdessä kuljetuista kilometreistä. Mie keskityin puljamaan joka ikisellä puron ylittävällä sillalla ja viilensin itteeni. Juurikaan ketään muita ei näkynyt. Purovesi oli niin viileää, että melkein itketti ihanuudesta. Oli pakko riisua paitakin ja kastella se. Ai että mikä uusi elämä. Hampaat tuntui likaisilta ja mietin, että oisimpa pakannut hammasharjan mukaan. On se hyvä, että tein tän kaiken vaikka aikaa tuhraantuikin, koska Kellostapulin helvetillinen aavikko oli edessä - luojan kiitos en tiennyt sitä etukäteen. Se tuntui ikuisuudelta - ja ohi surraavat sähköpyörät vähän herättivät ärsytystä. Joku pätkän samaa vauhtia kulkenut mies ehdotti ens vuodelle satamailista. Nauroin makeesti ja sanoin, että normaaliuden ja hulluuden raja kulkee tasan sadassa kilometrissä. Joku samalla porukassa etenevä mies totesi, että kyllä se taitaa kulkea jo vähän aiemmin. Naurettiin porukassa.

Pallo saapumassa Ylläsjärven huoltoon.

Pissatti, mutta olin siitä iloinen koska jos sisään menee hitokseen kaikkea, on luonnotonta jos ulos ei tuu mitään. Käsiä pisteli ja sormet oli kun nakit. Muuten olo oli hyvä. Enää geeli ei uponnut. Onneksi Fastin Boosterit uppos ja tehoo aina. Kiitin itteeni siiä että otin niitä enemmän kun olin ajatellut. Kävin pissalla pusikossa ja just kun vähän synkissä ajatuksissa yksin tarvoin kohti Ylläsjärven huoltoa näin Eeva-Liisan ja Matiaksen. Tuntuu, että olisin ollut vuoden yksin ja piristyin melkoisesti heidät nähtyäni. Ylläsjärven huollossa haikailin colaa ja hölväsin veden kanssa urakalla. Riisuin paidan ja kastelin, täytin pullot ja otin perus banaanisipsisetin. Eeviksen ja Matiaksen tsempeillä kohti rakkahelvettiä. Matias muistutteli, että laskeutuminen Ylläkseltä on raskas ja syö etureidet - käski ottaa sen rauhassa. Painoin ohjeet mieleen. 

Ylläksen nousua oli ajatellut pahana, mutta se oli potenssiin kymmenen. Tai ehkä jopa sata. Istuin välillä kiven päälle ja söin karkkia. Mietin, että miten hitossa tollaseen saatanalliseen kivikkoon voidaan tehdä laskettelurinne. Ei ihan parikytä senttiä lunta riitä. Nousussa 37km juoksijoita alkoi tulla reippaasti ohi, mutta ei se nousu helppoa näyttänyt olevan heilläkään. Välillä ihailin poroja. Välillä kipusin taas. Sitten taas söin kirpeitä karkkeja auringon paahteessa. Joku ohi menevä mies kysyi, että onko kaikki ok. Vastasin, et joo. Miulla on karkkipäivä. Mietin, että onneksi on koko talvi kyykätty, onneksi on mavetettu ja että reisi ei perkele loppus. Eikä saatana tarvii kantaa maastopyörää mukana. Lopulta olin huipulla, mutta edessä oli vielä ihmeellinen rotko, mikä piti ylittää pudottautumalla hiekkakuopan pohjalle ja kivuta ylös. Ei ois napannut. Lopulta tasaisella. Pieni itku tuli ulos - iso pyrki, mutta aattelin, että tässä oo nyt helvetti aikaa enää alkaa itkemään. Keskityin ihailemaan maisemia ja päätin, että seuraava nousu Ylläkselle tapahtuu hissillä. Ylläkseltä alastulo oli silkkaa kävelyä - yritin välillä ottaa juoksuaskelia, mutta vasemman jalan sääri uhkaili heti krampilla. Hyvin nopsaan totesin, että antaa olla. Tiesin, että edessä oli vielä Pirunkuru. Muistaakseni korkeuskäyrässä jäi kuitenkin reilusti Ylläkselle, joten päätin mielessäni että se on todella paljon pienempi pala paskaa. Ylläksen laelta oli melkein saattanut nähdä sieltä nousevan lämpöväreilyn. Se ois kun helvetillinen kiuas, jonne yksi juoksija toisen jälkeen vuodattaisi hikeä ja ehkä vähän kyyneliäkin, mutta on tässä ennenkin saunottu. Taas alaspäin ja kylpemistä puroissa ja kehon mekaanista viilennystä. Kellokkaan huolto läheni ja fiilis nousi. Se ois vika huolta ja aloin olla varma, että ehdin maaliin enneko helle sulattaa. Ennen huoltoa kuulin tuttuja ääniä - äiti ja pojat olikii siellä kannustamassa <3 

                                            Mitäpä siihen lisättävää :P 

Videolle tallentui spontaani "vi**u mitä paskaa"-lausahdus, mutta ihan kepeeltä askel vielä näytti ja hymykin kertoi että elinvoimaa oli jäljellä. Huollossa hitokseen kolaa, paita pois ja märäks, pää suihkuun ja eiko menoks taas. Pirunkuruun asti suht iisii, mutta sen alla piti hetki henkästä ja ottaa yks Fastin Boost vielä - silläkin uhalla, ettei maha kestä enempää. Pari miestä oli siinä pyöriensä kanssa ja niiden kanssa juttelin oluesta. Oispa kaljaa. Sitten vaan Pirunkuruu pikku hiljaa ylös. Karkkia, vettä ja ylöspäin. Päässä soi nonstoppina Apulannan Lokin päällä lokki. Ei sillä, hyvä biisihän se on. Yritin vähän posiitiivisempaakin viritellä, muttei lähtenyt. No, ihan hyvä näinkin. Aluksi istahdin kivelle ja katselin maisemia. Kuitenkin totesi sen loppua kohden kannattamattomaksi, koska aina istahtaessa pohkeet meinas krampata ja joku 3500 paarmaa tuli kimppuun. Loppumatkan huilasin pyllistelleen käsillä rakkaan nojaten ja hiki senkun lorisi rakkakivikkoon. Rakkaani rakka, voisiko jo loppua <3 Välillä kiroilin vähän. Pari kertaa vähän enemmän. Mitä lähemmäs huippua tultiin, sitä enemmän tuulenvire alkoi ulottaa jo kohtalaisen väsyneeseen matkaajaan. Huipulla juttelin naisen kanssa, joka pohti että selviääkö maaliin kun nestehukka ja pahoinvointi vaanii. Vesikin oli lopussa. Tsekkasin omat pullot - vähissä oli itselläkin enkä voinut auttaa, mutta tarjosin pahoinvointilääkettä - todettiin yhteistuumin ettei taitas auttaa. Oli pakko vaan jatkaa eteenpäin. 

Kävin vähän etukäteen jo kattomassa.
Pirunkuru. Ei hymyilyttänyt. 

Pirunkurun jälkeen alkoi kohtalaisen juostava pätkä - tai se olisi ollut juostava, ellei jalkapohjissa olisi ollut vahvoja tuntemuksia siitä, että poikittaisholvin kokoinen rakkula jatkoi kasvamistaan. Jokainen päkijän osuma maahan tuntui veitsen tuikkaukselta, mutta sitä oli jo niin monta kilometriä koettu että terävin kipu oli jo kadonnut. Mietin, että en ole varmaan puoleentoista vuoteen ollut näin montaa tuntia ajattelematta kasvokipua - sen olemassa oloa ei tuossa kohtaa huomannut. Näppärää. Vähän huvittuneena mietin keinoa, jolla joskus nuoruudessa kehoitettiin pääsemän pääsärystä eroon: laita tikku isovarpaan kynnen alle ja potkaise seinää. Päänsärky väistyy. En muista kokeiliko kukaan koskaan tota.

Kuva ei liity tapahtumaan. Tää auringonlasku
Nallikarissa menomatkalla.

Hetkittäin ankeus meinasin aina yllättää, kun viimeiset kilometrit maaliin tuntuivat kertyvän NIIN hitaasti. Porukkaa ei enää juurikaan mennyt ohi - 37km:n matkaajistakin moni käveli. Heiltä sai kyllä ihanasti tsemppiä ja kaikin puolin polulla oli hyvä meininki - yhdessä jaettu kärsimys lähentää. Mietin Annaa - hän oli varmaan jo maalissa. Iloitsin yhdessä taitetuista kilometreistä ja mietin, että upeimmat tyypit löytyy kyllä yllättävimmistä paikoista. Sitten pähkäilin, että missähän kohtaa Timon matka on menossa - olikohan hän päivätansseissa vai kentien jo nauttimassa all inclusive-pöydän antimia Kreetan parhaassa buffetissa. Onneksi en tiennyt lämpötilaa tai keskeyttäneiden määrää. Yritin pitää mielen korkealla ja se onnistui aika hyvin, etenkin kun välillä kiroili vähän.

Maali lähestyi lähestymistään. Ylimääräinen into oli jo otettu pois ja pää alkoi keksi kaikenlaista syitä, ettei tarvitsisi enää juosta. Pakotin jalat kuitenkin vähän reippaampaan vauhtiin välillä ja rytmin muutos teki hyvää vähän pysähtyneelle päällekin. Loppumatkan taitoin miehen kanssa, jonka nimen painoin mieleeni että voin myöhemmin kiittää matkaseurasta - mutta kuinkas ollakaan - ei mitään käryä. Äkäshotellin kohdalla tiesin, että nyt todellakin ollaan lähellä. Pienessä mäessä ennen loppusuoralle kääntymistä tuli nimellä kannustusta (en kyllä keksinyt kuka kannustaa, mutta myöhemmin selvisi). Loppukirin virittelyä ja hyvihän se vielä lähti. Kuopus oli odottamassa ennen maalia ja juoksi rinnalla. Oli ehdottomasti yksi parhaista hetkistä ikinä <3 Näin Sarin ja Arin maalisuoralla ja tuuletellen - vähän itkuakin pidätellen - kirmasin maaliin. WAU! Niin siistiä, mutta ei enää ikinä tämmöstä! Onneksi järjestäjä alkoi kysellä GPS:n perään - en ois todellakaan muistanut antaa itse sitä pois. Poseerausta kyltin kanssa hetki ja sitten totesin, että nyt mökille. Kaikki maalibileet jäi taas miun osalta väliin. Halusin kylmään suihkuun ja kylmän kaljan, joka jääkaapissa odotteli. Niin kujalla olin, että vasta autossa muistin, että huoltokassi pitää hakea myöskin ja sen vielä vetreillä jaloilla klonksuttelin hakemaan. 

Tässä kohtaa oli melko onnellinen olo.
Kuva: Sari Muurman

Mökillä iski huono olo. Suihkuun mennessä meinasin pyörtyä, mutta viileä suihku virkisti ja kun sain mehujäätelöä, olo koheni hetkellisesti. Söin kissan annoksen kanaa ja riisiä - oli nälkä, mutta mitään ei voinut oikein syödä. Väsytti ja oisin halunnut nukkua, mutta kroppa oli niin kuuma ettei pystynyt - eikä oikein uskaltanut, kun ei tiennyt mitä tapahtuu. Olo oli kun 40 asteen kuumeessa, mutta kuume oli vaan päässä ja kaulassa. Sormet ja varpaat kramppaili. Mietin hetken, että oisko pitänyt mennä tippaan tai ainakin näytille. Toisaalta, olin käynyt pissalla just ja ei ollut pahoinvointia - päätin jatkaa kotikonstein vielä, mutta henkisesti varauduin jo siihen että joudun tuhlaamaan terveydenhuollon resursseja oman tyhmäilyn takia. Hiton helle. Söin pari jälkiruokakupillista sipsejä, mehujäätä, vettä ja kävin vielä uudestaan kylmässä suihkussa ja sen jälkeen vetäydyin kylmäkallen kanssa sohvalle nukkumaan ennen klo 21. Puolilta öin heräsin vessaan ja olo oli normaali - huh. Selvisin!

Kisan jälkeen kylmäkalle oli paras kaveri.

Aamulla nukuttuani melkein kellon ympäri oli kropassa yllättävän hyvä olo. Jalkojen moninaiset rakkulat puhkoin, putsasin ja paikkasin Compeedillä kokoon - aika hyvä tuli. Ankkamainen kävely herätti hilpeyttä niin itsessäni kun lähipiirissäkin. Aamupalan jälkeen kamat kasaan ja kohti Etelä-Karjalaa - Kiitos vakionopeuden säätimen keksijälle, helpotti kummasti ajamista. Ja onneksi oli kaksi kuskia. Nyt keskiviikkona tätä kirjoittaessani voin todeta, että kroppa on lähtenyt palautumaan oletettua nopeammin. Eilen kävin pyöräilemässä pienen testilenkin, ihan vaan että tiiän uskallanko tänään lähteä pyörällä töihin. Ei, en lähde. Hanuriosasto ilmoitti hyvinkin selvästi, että ei muuta kun sohvalle suunnittelemaan uusia seikkailuja - ja sitähän on tehty. Uutta karkkipäivää suunniteltu. Lupaan, että tulette kuulemaan :D Täytyy vielä todeta, etten itekään ymmärrä miten oon tullut 100km kohtuullisen pienellä energiamäärällä - geelejä meni vain kymmenen, Fastin Boosteja neljä ja lempikarkitkin jäi syömättä. Karkkia meni ehkä 300-400g. Aika vähän. En ymmärrä. Toki otin jokaisessa huollossa puolikkaan banaanin ja sipsii. Kaks suolatabuu ja kaks siripirii ja yhen buranan. Ja join viis mukii colaa. Ja nyt keskiviikkona odotan edelleen sitä maratonin jälkeistä jäätävää nälkää, joka ei lopu millään. Sitä ei oo vielä tullut. No, ehkä mie oon ultrajuoksijana semmonen Nissan Micra - helvetin hidas ja vähäruokainen.

Onnea miulle!

Hiton hieno reissu. Upeat maisemat, mykistävä luonto. Yhtään kuvaa ei juoksulta kameraan napsahtanut, mutta sieluun ja sydämeen ne on tallennettu. Tuonne, tuntureille, vielä palaan. Ylläkseltä on kivet mukana, kaksin kappalein, ettei tule sitten niistä riitaa perinnön jaossa. Lapsiinkin Lapin henki kolahti ja pienempi totesi jo kotimatkalla ikävöivänsä Lappiin. Kiitos matkaseuralle, ootte timanttia ja kultaa <3

Sata hiton kilsaa!

Yhteenvetoa vuodesta 2019 ja vähän haaveilua tulevasta!

Monta vuotta on ollut jo tapana ynnätä loppuvuodesta mitä kaikkea onkaan tullut puuhasteltua vuoden aikana. Ajattelin pitää tästä kiinni tänäkin vuonna, niin on sitten myöhemmin kiva lueskella tiivistelmiä kuluneista vuosista. Koska miun elämässä liikunnalla on niin iso merkitys (toki sen edelle menee oma perhe kuitenkin), niin on luonnollista tehdä ynnäys blogiin. Vuoden 2019 blogitekstit on näin jälkeenpäin tarkasteltuna kaikki edelleen luonnostilassa ja tekstiä kaksi riviä vähän vaikeeta on enää palata tunnelmiin, mutta yritän. Ehkä vielä jotain muistuu mieleen. Kouluhommat vei tehokkaasti intoa näköjään vapaa-ajan kirjoittamiselta.

Tänä vuonna biletin normaalia ennemmän ja juoksin vähemmän.
Ens vuonna tän pitää muuttua.

Vuosi alkoi jännittävästi, kun hyppäsin vauhdissa ulos oravanpyörästä. Työelämä sai hetkeksi väistyä ja jäin opintovapaalle. Ei ollut kovin vaikeaa sopeutua muutokseen, enkä kyllä kyllästynyt vuoden aikana rennompaan elämänrytmiin - suorastaan rakastuin siihen. Kaikista merkittävintä vuodessa oli se, että oli aikaa olla riittävästi läsnä omalle perheelle. Olla pullantuoksuinen äiti, ja tästä sain lapsiltakin runsaasti palautetta. Sen lisäksi nukuin (enimmäkseen) hyvin ja sain rauhassa palautua syksyisestä pohjaan palamisesta. Ei sillä että olisin siitä vieläkään ihan kokonaan toipunut. Toisaalta oon ajatellut, että tuskin sellaisen kokemuksen jälkeen täysin samaksi ihmiseksi enää tuleekaan. Oon opetellut lisää armollisuutta itseäni kohtaan - rajaamaan ja sanomaan ei. Kivoillekin jutuille, koska joskus vaan täytyy. Ihan vielä en oo osannut kuitenkaan kieltäytyä kaikista jutuista, joita en halua(isi) tehdä - mutta ei kai kukaan hetkessä opikaan. Eikä kivasta kannata tietenkään usein kieltäytyä. Etenkään, jos se liittyy matkusteluun tai liikuntaan.

Käytiin miehen kanssa hiihtämässä.

Olin joitakin suunnitelmia vuodelle 2019 itselleni listannut (löytyvät tekstistä kursivoituina), katotaan miten niitten kanssa sitten oikein kävikään (tää on aina yhtä jännää ja huvittavaa miusta itestä). Vuoden aikana ennätti taas vaikka mitä:

Painonnostoleirillä oivalluksia.

Talvikarkelot Taijan kanssa, kiitos Simolle tuomaroinnista.

Tammikuussa kävin Laura Niemelän painnonostoleirillä ja tajusin tempauksesta enemmän kun ikinä tähän asti. Sekä osallistuin treenikaveri Taijan houkuttelemana Talvikarkeloiden parikisaan - tää oli ihan huippukivaa! Kiitos Taija, että pyysit mukaan. Juostiin myös Jessican ja Jussin kanssa puolikas Kotirataultra (25km) talvisissa tunnelmissa. Ja helmikuussa sitten tietysti perinteisesti pidemmän kaavan mukaan "ihan huomaamatta" 50km, Kirsikin oli osan matkaa mukana. 

Helmikuun Kotirataultran ekan etapin taivallusta,

Openeissa olin mukana tänäkin vuonna - Jopa kahdesti, koska systeemi muuttui ja vuoden 2019 openit oli alkuvuodesta ja 2020 openit jo syksyllä. Keväiset sujui omalta kohdaltani paremmin ja ylitin itteni tekemällä ensimmäiset Bar Muscle Upit - Openeiden taikakortti siis olkoon miun osalta nyt käytetty. 

Sinne heilahti <3

Openeissa kaikilla on aina kivaa!

Maaliskuussa soudin Pariisin maratonille valmistavana treeninä elämäni ekan maratonin ja se oli yllättävän kivaa. Nyt tammi-helmikuun vaihteessa ajattelin tehdä tästä uusinnan. Toimii pitkänä maratoniin valmistavana pk-treeninä hurjan hyvin. Ekan kerran ikinä soutu tuntui kivalta. Päätin myös alkaa uhmaamaan painovoimaa ja opettelemaan miulle lähes mahdotonta käsilläseisontaa (ja vähäsen kävelyäkin) ja tän parissa sitten menikin aikaa enemmän ja vähemmän. Valmentaja Tuomakselle (jälleen) isot kiitokset lempeästä, mutta napakasta ohjauksesta. Yksi pelko voitettu.

Tästä se lähti.

Huhtikuussa suuntasin Pariisiin maratonille (josta oon kirjoittanut näköjään kolme riviä tekstiä). Ennätystavoite oli vahvana mielessä ja ois ollut hyvinkin saavutettavissa, mutta ei mennyt taaskaan niin kuin elokuvissa. Reissu muuten oli sen sijaan onnistunut, eikä se juoksukaan sitten lopulta huono niin ajallisesti ollut. Ottaen huomioon vatsakrampit ja 25km jälkeisen kyykkäämisen, pääsin lopussa taas ihan hyvään nousuun - Harakan Jannea jälleen lainatakseni- hulivilimahasta huolimatta.

Starttia oottamassa Champs Elyseella.

Toukokuussa kävin ekoissa CrossFit-kisoissa, vaikka ei ikinä pitänyt ja olihan se nyt ihan vitin kivaa. Karhunkierroksella taivalsin euforiassa 55km. Sain korjaavan kokemuksen maastorymystä ja olin enemmän kun tyytyväinen. Käytiin myös naisporukalla koskenlaskussa Villillä reitillä (Niskakoski II, Myllykoski IV, Aallokkokoski IV, Jyrävä VI (kierretään maitse) Heinäkoski I-II, Vattumutka) ja hitsin hauskaahan se oli sekin.

Vikan lajin kimppuun Rakkaudella Karjalasta-kisassa.

Maalissa onnellinen nainen, Karhunkierros 55km takana.

Kesä-heinäkuun ajan lomailin taas Varikolta ja tarjoilin kropalle vähän erilaista ärsykettä. Avovesikausi uiden oli edelliskesää aktiivisempi ja pyöräilinkin ihan mukavia reissuja. Fillarin vaihteistopulmat rassas vähäsen hermoja, mutta onneksi supermies Reijo pelasti miut taas pinteestä. Ja vaaleenpunaiset hiuslenkit ja kynsilakat. Kesäkuun kohokohta on aina Pururata Tour, jossa kierretään juosten Lappeenrannan pururadat ja siirtymät kuljetaan pyörillä. Samalla tulee nähtyä juoksututtujakin. Ja tiestysti käytiin perinteisesti timanttisella juhannuslenkillä ja tänäkin vuonna oli kyllä hyvät menot ja vielä paremmat eväät matkassa. Enshi juhannusta odotellessa ;) 

Juhannushumua :)

Heinäkuussa oltiin kesälomareissulla asuntovaunun kanssa. Käytiin perheen kanssa Helvetinjärven kansallispuistossa ja kesken lomareissun kävin vetreyttämässä autossa kangistuneita jalkoja ja vetäsemässä Johannan kanssa SwimRun-kisan Pikonlinnassa (hiphei, siitäkin rapsaa kolme riviä). Pari viikkoa myöhemmin Joroisilla yllätin itseni uimalla hitsin hyvin, pyöräilemällä kun eläin ja juoksemalla tahdon voimalla ja raastovaihteella ja paransin ennätystä parikymmentä minsaa ja sijoittumalla omassa ikäluokassani SM-kisassa TOP 10:iin. En ois ihan äkkiä uskonut. Oli muutenkin mukava ja rentouttava reissu, vaikka mieli ja kroppa kävikin ylikierroksilla vielä monta päivää kisan jälkeen - silleen hyvällä tavalla.

Matkalla Tough Vikingin starttiin.

Elokuussa lomailin perheen kanssa Kreetalla ja heti seuraavalla viikolla kotiinpaluun jälkeen käytiin Jessican kanssa Helsingissä Tough Viking-kisassa hakemassa ihan uudenlaista kokemusta - se oli enimmäkseen kivaa, mutta parin esteen osalta myös vähän pelottavaa. Vikalla esteellä, jossa kiivettiin konttikasan päälle ja laskeuduttiin alas meni kohtalaisen paljon aikaa, kun välillä piti halailla polvia ja hyperventiloida. Mutta selvittiin alas ja maaliin.

Syksyn Kullervo maratonilta ei syntynyt edes blogitekstiä (eikä muuten edes luonnosta). Se meni penkin alle, osui liian kovaa sieluun ja sai aikaan hetkellisen yhteyden katkeamisen juoksuhommiin. 25km asti olin taas tavoitevauhdissa, mutta missään kohtaa juoksu ei lähtenyt lentoon ja oli melkosta väkisin makaamista. Taivalsin koko matkan ylhäisessä yksinäisyydessä eikä sellasta Berliinin tai Reykjavikin kaltaista hurmosvaihdetta vaan löytynyt, vaikka kaikki keinot pakottamisesta mentalisaatioon ja biisien sanoitukseen oli käytössä. Luulen, että Joroisten jättipottionnistuminen vaikutti myöskin vielä pohjalla ja pää ei ehtinyt latautua syyskuulle sellaiseen iskuun kun enkkaan olisi vaadittu. No, sittemmin mykkäkoulu juoksun kanssa on päättynyt ja yhteys siihen on taas vähitellen löytynyt.

Syksyn openit oli myöskin enimmäkseen matalalentoa pieleen menneen viisaudenhampaan leikkauksen, sen myötä tulleen hermovaurion ja sitä seuranneen kolmoishermosäryn takia. Onneksi mein Tiputiimi ja Varikon henki oli sitä luokkaa, ettei tunnoton naama ja kuolat rinnuksilla sitten lopulta niin hirveesti jumppaamista haitanneet, eikä alisuorittaminenkaan lopulta edes kirpassut. Jäipähän parannettavaa seuraavaan kertaan.

Treenailen hyvällä asenteella fiiliksen mukaan - lepopäiviä ja kehonhuoltoa unohtamatta. Kehonhuollon kyllä muistin - asenteeseen jäi vähän parannettavaa ja lepopäivien pitäminen pari kertaa saattoi unohtua.

Piipahdan välillä avannossa - itseasiassa helmikuusta jäiden lähtöön asti useammin kun olin ajatellut, sehän olikim suorastaan koukuttavaa. Lokakuussa jatkoin ja nyt loppuvuodesta olen harvakseltaan käynyt. Uuden arjen opettelu haastaa taas aikatauluja.

Nousen hevosen selkään. Taatusti. Ehkä myös miekkailen. Ja ammun - No, miekkailut ja ampumiset jäi nyt tänä vuonna, mutta hevosen selkään nousin. Se oli ihanaa! Jonnalle isot kiitokset siitä. Vaikka jäikin kertaluonteiseksi, niin jatkoa seuraa.

Mie <3 Tahvo

Nautin elämästä ihan joka päivä - No, ihan joka päivä varmaan pienen hetken. Mutta onhan tää nyt ihan paska tavoitekin (missähän opintovapaaeuforiassa oon tän kirjoittanut..) Enimmäkseen elämästä on ollut tänä vuonna helppo nauttia, mutta sillon kun rapa roiskuu urakalla on turha yrittää väkisin repiä hymyä pyllystä. Oon ehkä tän vuoden aikana saanut pakkopositivismista näppylöitä ja joutunut hakemaan vastalääkettä sille. Kyllä sillonko ottaa aivoon, saa ottaa aivoon. Esimerkiksi sillon, kun puolet naamasta on tunnoton kolmoishermosärkyä lukuunottamatta ja toiselta puolelta irtoaa paikka hampaasta hermon paljastaen... väitän, että on hiukan vaikeeta nauttia elämästä. Jos oot eri mieltä, niin suosittelen kokeilemaan. EI! En suosittele. En toivo oikeesti kenellekään sellasta.

Ja sitten oli listalla vielä "ehkäpä":

Juoksen maratonin tai pari tai kolme - no kaksi juoksin ja yhden ultran. Tai oikeestaan kaksi, kun olihan helmikuussa tietty Kotirataultra 50km Jessican kanssa. Ja myös sen yhden maratonin soudin.  Mykkäkoulusta juoksuun - pitkässä suhteessa tulee välillä kuoppiakin, ja tää oli kyllä juoksun suhteen pisin ja syvin tähän astisista. Onneksi pidemmänkin tauon jälkeen tuntuma siihen on ollut helppo löytää. Vuonna 2020 menee (väkisinkii, vaikka juoksisin vielä vähemmän kun 2019) rikki 10 000 kilometriä juoksua alkaen siitä, kun maaliskuussa 2012 neljän vuoden juoksutauon jälkeen laitoin lenkkarit taas jalkaan. Rehellisesti sanoen, en ois todellakaan uskonut silloin mihin kaikkialle lenkkarit miuta kuljettaa. Hienoihin paikkoihin ja upeisiin kokemuksiin. Kaupan päällisenä on rakentunut ihan ok peruskunto. Että, jos joku pohtii juoksun aloittamista niin tässä mainospuhe mihin se saattaa johtaa.

Kullervo maratonin maalissa.

Raastan vähän enemmän punaisellakin - pk on tärkeetä, mutta ei yksin oikeen riitä. PLAAAH! Ens vuonna tälle asialle on OIKEESTI tehtävä jotain - tästä heräsi sitten se ajatus panostaa alimatkoihin ja hakea sitä kautta lisää vaihteita ja vauhtia dieseliin (todennäköisesti luen taas vuoden päästä tän ja nauran makeesti).

Löytysköhän uintiin lisää vaihteita - ei löydy, jos ei ui!!

Extempore-juttuja - Kirsin kanssa ihan varmasti ensi vuonnakin. No Kotirataultralla ja Jannen iltalenkillä käytiin kyllä. Ja koskenlaskussa, kun satuttiin Karhunkierrokselle samaan aikaan. Muuten pysyin aika hyvin tänä vuonna ruodussa ja startteja tuli (ehkä?) aikaisempia vuosia huomattavasti vähemmän. Sitä en tiiä onko se hyvä :D

Kirsin kanssa Jannen iltalenkin tunnelimissa Tenkasen keikalla.

Fatbikee ois kiva koklailla. No tätä en ehtinyt - melontaa sen sijaan pääsin kokeilemaan useemman kerran. Ja telttasaunaa. Kiitos Pette! Sitä ennen olin kesällä Varikkotauon aikana Saaran kanssa aikuisten sirkusleirillä, jossa tavattiin Pette ja sirkuleiristä sitten alkoikin taas yksi uusi seikkailu. Retkiluistelemaan en oo vielä ehtinyt, mutta toivottavasti aikataulut ja säät joku päivä natsaaja tulee sekin koettua.

Sirkusleirillä tehtiin kivoja (ja vaikeita!) juttuja. Ja tavattiin Pette...

Vapaasukellus kurssia kärkyn - kärkyin kyllä, mutta vielä en mennyt kun aika ja rahat ei riittäneet tähän. Sen sijaan ekoihin vapaasukelluskisoihin osallistuin ja enkkaa pukkas väkisin. Ootan kyllä innolla uusintaa. Jussille kiitos yllytyksestä ja varusteiden lainaamisesta. Sukellushommiin kaipaisin kyllä jotain uusia juttuja - vähän alkaa pyöriä liikaa samaa rataa harjoitteet ja motivaatio on ollut hetkittäin hukassa. Ehkä tähänkin lääkettä löytyy. Laitesukellus ei edelleenkään nappaa, mutta ehkä ihan hyvä niin (tavaramäärää ja rahanmenoa ajatellen).

... Pette vei meidät melomaan.

Välitän vielä aiempaakin vähemmän siitä mitä muut ajattelee ja luotan siihen, että karma korjaa ne ketkä muiden tielle kuoppia kaivelee - No, tässä oon onnistunut kyllä aika hyvin. Eikä oo kusipäitäkään osunut tänä vuonna tielle :) En tiiä oonko osannut väistellä vai väisteleekö ne nykyään miuta. 

***

"Elän tässä ja nyt päivä kerrallaan. Nukun, syön, hengitän ja treenailen. Vietän aikaa perheen kanssa. Otan päiväunet silloin kun huvittaa. Neulon, luen ja tuijotan kiireettömästi takkatulta." Näin tein. Paljon. Luin (ja kuuntelin äänikirjoja) enemmän kun vuosiin, neuloin kasan sukkia ja pidin tulta takassa. Pelattiin lautapelejä ja oltiin yhdessä. Päikkäreitä ei tarvinnut ottaa kovin usein, koska elämänrytmi oli miulle sopiva eikä uuvuttanut. Nyt (kun oon hypännyt taas oravanpyörään) opettelen parempaa tasapainoa - töissä vauhti ei tule kiihtymään - se pysyy rauhallisella perustasolla ja teen sen verran, kun mistä miulle maksetaan. Pitää aina vauhdin kiihtyessä kurkata työsopimusta ja palkkaa siinä. Mitä sen eteen kannattaa tehdä - ei ainakaan menettää henkeään tai edes järkeään. Paine on kokoajan tehdä enemmän, kun mihin pystyy mutta siihen junaan en lähde enää. En ikinä! Jos joku pakottaa, niin sitten viimeistään hyppään siitä junasta.

Näin kivaa on jumppaaminen. Töissä ei mennä tälle tasolle enää ikinä :D

Tälle vuodelle juoksua tuli vähemmän (n. 750km), kun minään vuonna vuoden 2012 jälkeen. Sen sijaan tuntimäärällisesti liikettä tuli enemmän kun ikinä ennen (461h). Vuosien varrella treenit on monipuolistuneet ja osaltaan järkevöityneet - kyllä niissä edelleen ois varaa järkevöitymiselle, mutta koska vähän järjetön on miusta hauskaa ja tykkään mennä fiiliksellä on tää miulle hyvä. Kehonhuolto tulee joka vuosi tärkeemmäksi ja säännöllisen venyttelyn lisäksi aion pitää kiinni säännöllisestä hieronnasta. Simolle kiitokset toimivasta kropasta. Keho (ja mielikin) toimii paremmin, kun ei ole liiaksi ylimääräisiä jännitystiloja kropassa.

Timanttinen Tiput Tangolla eli Tiputiimi.

Urheilullisia tavoitteita pitää aina olla, mutta niitä on ollut tosi vaikea miettiä - haluaisin kaikkea, mutta tiiän että kaikkea ei voi saada eikä edes kannata tavoitella. Lätkäkuume nostaa vaan kovemmin päätään ja koska triathlonpajatso on tyhjennetty miun tasolla aika totaalisesti (eikä upgreidaus oo tässä elämäntilanteessa mahdollista), niin olin syksyllä vakaasti sitä mieltä että pidän välivuoden triathlonista. Vuodelle 2020 en vielä täysmatkaa haaveile ja puolimatka ei kiinnosta, koska enkkahan se on aina mielessä, ja en todellaan ees halua lähteä yrittämään 5.20 alitusta (koska muistan vielä liian hyvin miten kamalaa vikat kaksi tuntia oli). Lyhyemmät matkat taas ei oikein kiinnosta. Tai kiinnostaneet yhteen marraskuiseen päivään asti. Olin jo päättänyt kaivaa lätkäkassin varastosta ja hypätä kaukaloon (johon mieheni rakastavasti kannusti: "Kyllä nyt kannattaa, oot pian liian vanha!"). Kuitenkin eräänä päivänä puhelin soi ja hiilikuitu vei taas naisen mennessään - toiset on heikkona timantteihin... Miun heikkoudet taitaa liittyä fillareihin. Kaluston päivitys sitten siirsi ehkä taas lätkäkuumetta, kun eihän viritettyä kalustoa nyt vaan voi jättää laakereille lepäämään. Kuinkakohan kovaksi lätkäkuume ehtiikään kasvaa? Ehdinkö saamaan hokkareita jalkaan ennenko oon liian vanha? Mihinkään en oo vielä Talvikarkeloita ja Madridin maratonia lukuunottamatta ilmoittautunut, mutta suunnitelmissa olisi varmasti (V) ja ehkä (E):

* Talvikarkelot parikisa Jannin kaa <3 (V)

* Madridin maraton huhtikuussa (V)

* sprintti ja perusmatka triathlonissa (V)

* Rakkaudella Karjalasta (E)

* Kotirataultra 25km ja 50km (V)

* Red Bull 400 (V)

* 5km ja 10km maantiekisat (E)

* Varustamo Cup - jos se järjestetään (E)

* SwimRunii Johannan kanssa jossain (V)

* Ja tietysti CrossFit Openit syksyllä uudessa ikäsarjassa naiset 40-44. 
Pitääkö tähän sanoo jihuu?! (V)

Talviuinti tuli elämään jäädäkseen.

Vuodelle 2020 en aseta minkäänlaisia aika- tai määrätavoitteita mihinkään. Tai, no ehkä yksi: punaisella aion nyt (OIKEESTI) viettää aikaa ainakin 5 minuuttia viikossa (kannattaa laittaa tavoite mahdollisimman alas, että sen saavuttaa varmasti) ja vauhtia koneeseen haen nyt lyhyemmiltä matkoilta. CrossFitissä kehitys varmaan jatkuu yhtä hitaana, kun tähänkin asti mutta pääasia että jotain tapahtuu. Oikotietä onneen ei ole. 

Ja edelleen pysyivät nämä kolme: perhe, liikunta ja ystävät, ja niihin panostan myös ensi vuonna. Opiskelutkin tuli tehtyä valmiiksi tavoiteajassa ja sain ammatillisen opettajan paperit. Nyt voi taas (ainakin) hetken nauttia liikkumisen riemusta ilman koulutehtäviä ja pänttäämistä - yllättävän paljon jää aikaa taas kun opintoja ei ole - mutta tiiän, että niitäkin vielä tulee.

Todistus kourassa ja valat vannottu.

Finntriathlon Joroinen 2019

Osallistuin Joroisten kisaan ensimmäisen kerran vuonna 2015 joukkuekisassa. En ollut sillon vielä koskaan startannut yksin millekään matkalle triathlonissa ja reissun tarkoituksena oli lähteä ihmettelemään ja hakemaan vähän triathlonkuumetta yhdessä kavereiden kanssa. Karjalan Kisulit lähti siis Joroisiin, mie olin ekana vuonna juoksuosuudella. Muistan, että olin kun pikkutyttö karkkikaupassa kun katselin toinen toistaan hienompia pyöriä ja kovempi kuntoisia urheiloijoita. Muistan miten silmäkulma kastui aamulla Valvatuksen rannassa, kun miun paras ystävä lähti uimaan huikean pitkää uintia ja 90km pyöräilykin pyörrytti. Omaa vuoroa odotellessa ehti hyvin ihailemaan muiden huikeaa menoa. Muistan vieläkin sen kunnioituksen, jota tunsin omalla juoksuosuudella yksilökilpailijoita kohtaan ja mietin, että miten ne pystyy.  Ja myös miten upeeta ois, jos joskus itse pystyisi samanlaiseen vetoon.

Päivän tavoite: mennä omin jaloin tästä :)

Vuodenvaihteessa mie ilmoittauduin Joroisten puolimatkan SM-kisaan yksilökisaan. Vaikka puolimatkoja oli takana kolme, niin jostain syystä tää ilmoittautuminen jännitti enemmän kun mikään aikaisemmista. En lähtisikään Joroisissa matkaan joukkueen kanssa, vaan yksin. Joku ihmeellinen haikeus iski - oltiin Lauran kanssa oltu yhdessä, nyt menisin yksin. Päätin myös, että tän kesän meen yhden triathlon kisan-taktiikalla ja kokeilen miten semmonen miulle sopii. Fyysisesti palaudun kyllä kisoista nopsaan, mutta viime syksyisen uupumisen jäljiltä henkinen suorituskyky ei ollut miun tuntemusten mukaan vielä ihan entisellään. Koska liikunnan merkitys miun elämässä on hyvinvoinnin lisääminen en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että pää ei ehtisi palautua kisojen välillä. Koska jos niin kävisi, lisääntyisi hyvinvoinnin sijaan pahoinvointi. Erilaisia ärsykkeitä pää kesti kyllä paremmin - juoksuun valmistautuminen on nykyään melkein arkipäivää ja lenkkareiden mukaan pakkaaminen on helppoa. Ulkomaan maratoneillekin voi lähteä jo pelkillä käsimatkatavaroilla. Oon joskus vitsaillut, että aina pitää olla varatankissa sen verran että jos huomenna huvittaakin juosta maraton, niin energiat riittää siihen. CrossFit-kisojen kokeilu oli sekin huippukiva juttu, johon ei sen ihmeemmin tarvinnut valmistautua. Triathlon-kisa vaatii valmistautumisen osalta monenlaista. Pelkästään logistiikan suunnittelu vaatii pohdintaa. Saati sitten kaikkien varusteiden kasaaminen ja etenkin niiden toimivuuden varmistaminen. Ja tietysti myös kolmeen pitkähköön lajiin valmistautuminen on oma juttunsa. Kun kesässä on vain yksi kisa on kai sanomattakin selvää, että kaiken haluaa tehdä valmistautumisessa mahdollisimman hyvin.

Kaikki valmiina.

Kesäkuun alusta CrossFit jäi kesätauolle. Olin varautunut henkisesti raastavaan viikkoon vierotusoireiden kanssa kamppaillessa. Yllättäen solahtaminen kestävyyslajien maailmaan tapahtuikin helposti ja se oli jopa vähän hämmentävää. Henkinen pohjatyö tauon kanssa oli ilmeisen onnistuneesti tehty ja nälkä triathlonin pariin iso. Talvella uusittu märkkäri odotteli kaapissa, orhi hirnahteli jo varastossa ja juoksu oli jo pitkin kevättä kulkenut kevyemmin kun aikoihin. Pari alimatkojen starttia, kuten olin suunnitellutkin (5km ja 10km) - ihan vaan, että saan kovempia treenejä tehtyä ja samalla nähtyä juoksututtuja. Tein joitakin pitkiä lenkkejä ja panostin yhdistelmätreeneihin, kerrankin. Treenimäärät pysyivät kuitenkin melko maltillisina ja se hiukan huolestutti. Olin kuvitellut ehtiväni treenaamaan enemmän, mutta perhe-elämässä joutuu usein luopumaan omista suunnitelmistaan. Useana päivänä vaihdoin pitkän pyörälenkin perheen kanssa puuhasteluun - enkä kadu kyllä hetkeäkään. Yhden 100+km lenkin tein pyörällä ja jo lenkin alkuvaiheilla tapahtui jotain ennen kuulumatonta - ketjut putosivat ja vaihteet tuntuivat jotenkin oudoilta. Matka taittui kuitenkin muuten mukavasti, joten en huolestunut. Puolessa välissä lenkkiä vaihteiden tilanne oli jo hiukan haastavampi ja pyrin ajamaan mahdollisimman paljon samalla vaihteella. Mietin, että onneksi nyt eikä kisassa. Käytin pyörän huollossa se enempää asiasta ressaamatta. Kävin myös vihdoin testaamassa Muukossa 10km tempoajoa ja olihan taas jotain ihan uutta ja ihmeellistä - karseeta ja ihanaa samaan aikaan. Pyörä liikahtikin kovempaa, kun olin ikinä ajatellut. Uinti alkoi kulkea treeni treeniltä paremmin - uusi puku on ihan huippu ja etenkin käsien liikkuvuus on uuden puvun myötä parantunut huomattavasti eikä uusi puku kiristä hartioista. Yhdistelmätreeneissä yritin "polkea jalat" alta ja tavoittelin tuskaista juoksua, mutten kertaakaan onnistunut siinä. Aina juoksu kulki ilman jalkojen tukkeutumista - vaikutti aika hyvältä.

Jostain syystä epävarmuus hiipi kuitenkin Pontukselle ja yritti painaa hartioita kasaan. Kesälomareissulta kevyen treeniviikon jälkeen palattuani epävarmuus kasvoi selaisiin mittoihin, että ensimmäisen kerran ikinä pohdin etten lähde kisaan. Myyn paikan. Hetken taisin olla ihan tosissani. Moneen kisaan startanneena tiesin kyllä, että tunne siitä että ei ole valmis on hyvinkin tavallinen reilua viikkoa ennen kisaa. Siitä ei pitäisi olla huolissaan, mutta olin kuitenkin vähän. Periaatteessa mitään ei ole enää tehtävissä kunnon puoleen, mutta kaiken voi sössiä. Epävarmuuden pahimpana hetkenä vaihteet levisi. Taas. Itku kirveli silmissä, mutta taistelin epätoivoa vastaan. Sillon kun hommat leviää, tarvitaan jotain vaaleanpunaista. Tai paljon vaaleanpunaista - nyt ne toteutui avaimenperän, hiuslenkkien ja kynsilakan (sävy: candy floss = hattara) muodossa. Lisäksi ympärillä on onneksi myös niitä ihmisiä, jotka osaa valaa toivoa silloin kun itse on luovuttamassa. Ja pyörähuolto, joka toimii 24/7. Sekä seurakavereita, joiden kanssa voi tehdä ihan huippuja viimeistelytreenejä. Näiden edellä mainittujen seikkojen ja oman pohdinnan lopputulemana olikin yhtäkkiä ehjä pyörä, kohtalaisen eheä pää ja nousujohteinen kisafiilis. Ois ollut helppo jäädä vellomaan negatiivisten sattumusten aiheuttaman tuskan kanssa, mutta valitsin vaaleanpunaisen selviytymiskeinon. Ja se toimi.

Kisaviikko valmistautumisineen hujahti nopsaan. Tällä kertaa kumpikin lapsista pysyi terveenä, eikä uhkatekijöitä kisa-aamun kurkkukivulle ollut näköpiirissä. Koko vuoden enemmän tai vähemmän kiukutellut vatsa oli säyseä. Nukuin, söin ja venyttelin. Luin, kuuntelin äänikirjoja ja vietin aikaa perheen kanssa. Keskiviikkona kävin hieronnassa ja sain pari kiristävää kohtaa auki. Tuomakselle suuret kiitokset hätäapuajasta! Keskiviikkoiltana olin jo pakannut suurimman osan tavaroista ja perjantaina aamusta laitoin loput kamppeet kasaan. Mie, pyörä ja lätkäkassi oltiin valmiina ja munaleivät pakattuina. Matka Rantasalmen kautta Joroisille hujahti nopsaan seurakavereiden kanssa höpötellessä. Käytiin kisainfossa ja ilmoittautumassa. Sen jälkeen suunnattiin Jari-Pekkaan pizzalle ja pizzaa odotellessa katselin Karjalan Kovimman live-lähetystä Imatralta. Muutama muukin oli pizzaa vaille ja siinähän se ilta hujahtikin.

Illalla hotellilla tatuoinnit käteen ja kaikki aamua varten valmiiksi. Ulkona sateli, mutta lupaili selkenevää seuraavalle aamulle. Miulla oli levoton ja innokas mieli - ois tehnyt mieli kirmailla pitkin peltoja, kävellä käsillä ja kiipeillä seinille. Selvästi keventely oli riittävää - päivääkään en ois enää kestänyt. Illalla silmät ei meinanneet mennä kiinni, mutta kun pakotin ne umpeen niin nukahdin heti. Aamulla valmistelut sujuivat jouhevasti ja pian aamupuuron jälkeen oltiinkin jo matkalla Jorosiin. Vietiin porukassa vaihtopussit paikoilleen ja suunnattiin pyörillä Valvatukselle. Jännitys nousi - silleen sopivasti. Pyörä katsastukseen ja Hagqvistin Antin iloinen hymy sai omankin suun hymyyn. Pyörä paikoilleensa ja tsekkasin vielä rannasta tullessa reitin pyörälle. Jotain pikkusen hermostunutta puuhailua siinä tein ja sitten otettiin ryhmäkuva seuralaisten kanssa rannassa. Vähitellen huomasin vetäytyväni vessajonon kautta enemmän omiin oloihini ja niin tuntuivat tekevän muutkin. Uinnin starttia odotellessa jännitys kasvoi, mutta jotenkin oli yhtäkkiä oudon varma olotila kaikesta. Hain oman paikan ihan vasemmasta reunasta ja hengittelin rauhassa. Odotin innolla edessä olevaa päivää.

Uinti 1,9km - 40:59 (@2.09/100m)

Ylitin ajanottomaton ja napsautin oman kellon käyntiin. Tästä se taas lähtisi. Vesi tuntui lämpimältä ja heti ensimmäisestä käsivedosta jotenkin tiesin, että tänään tulisi hyvä uinti. Tilaa uida oli alusta asti hyvin - positiivinen kokemus rolling startista. Kerrankin olin uskaltanut mennä riittävän eteen startissa - miun uimarin itsetunto oli vissiin tänään voimissaan. Valvatus oli yhtä tyyni kun miun mieli ja ensimmäinen suora hujahti hetkessä. Kääntöpaikoilla oli aina hiukan ruuhkaa, mutta en saanut yhtään potkua. Tuntui, että ympärillä oli uimareita jotka tietävät mitä tekevät ja minne ovat menossa. Näin ei ole ollut vielä koskaan kisassa. Aurinko tuli esiin pilviverhon takaa. Uinti oli rauhallista ja helppoa - pohdin, pitäisikö kiristää vauhtia. Toisaalta tiesin, että edessä on pitkä päivä ja hutiloimalla voisin pilata kaiken. Jatkoin rauhalliseen tahtiin, koska sykkeen noustessa miun vauhti ei kovin merkittävästi nousisi. Yhden vaihteen nainen. Ekan kerran ikinä miuta peesattiin uinnissa - se hiukan pisti hymyilyttämään, kun oma uintivauhti ei päätä huimaa. Otin peesin kohteliaisuutena. Pian käännyttiin viimeiselle suoralle ja pohdin, että tänään uinti loppuu liian aikaisin. Lasit huurustuivat hiukan loppua kohden, mutta en antanut sen häiritä. Uin vaan kohti seuraavaa poijua. Pian ranta häämöttikin jo ihan lähellä. Rannassa nopea vilkaisu kelloon ja uinti oli mennyt vielä paremmin, kun olin aavistellut. JESS!

Kun vauhti on maltillinen, kannattaa uida
suorinta mahdollista reittiä :)

T1 - 4:07

Oma pussi löytyi helposti ja siirryin vähän matkan päähän vaihtamaan varusteita. Vieressä pyöräkenkiä jalkaan laittavalle Martinalle huikkasin tsempit ja kuulutuksista kuulin, että ihan miun vierestä uimaan lähtenyt Antti Tuisku nousi järvestä pari minsaa miun jälkeen. Mitään muuta en sitten kuullutkaan. Hörppäsin energiashotin kurkusta alas, heitin vaihtopussin rekkaan ja hölkkäilin pyörälle. Pyöräkin löytyi helposti. Nousu mäen päälle vähän turhautti, kun edessä könkkäili hitaampia - kärsivällisyys ei kisatilanteessa oo miun vahvuus. No, ei kyllä muutenkaan.

Pyöräily 90km - 2:37:36 (@34,3km/h)

Sää oli lämmin ja mitään lisävaatetta en pukenut. Nousin pyörän päälle, polkasin liikkeelle ja pyörä lähti rullaamaan kevyesti eteenpäin. Menohaluja oli enemmän kun tarpeeksi ja kotiin muistutella, että matka on pitkä. Ei hötkyillä. Päätin, että Teboilin kääntöön asti ihan rauhassa ja sitten vähitellen lisää vauhtia. Pää ei pysynyt päätöksessä, vaan halusi yhdessä jalkojen kanssa vaan mennä. En jarrutellut. Peesivälit pidin tiukasti - en ottanut pienintäkään riskiä, että joutuisin penalty boxiin. Välillä oli hetkiä, että edellä ajava ajoi napsun liian hiljaa miun mieleen ja menin ohi. Pian taas sama tyyppi ohitti miut ja jäi ärsyttävästi taas ajamaan liian hiljaa eteen. Sainpahan lisäruiskeen adrenaliinia vereen moisista veivaajista. Kisaajana oon sääntöorientoitunut enkä voi sietää sääntöjä rikkovia urpoja - jos kisassa on peesikielto, niin sillon ei peesata. Vastuu on jokaisella itsellään. Miun korviin ei kantautunut koko 90 km aikana yhtään pillin vihellystä, mutta kisan jälkeen kuulin että penalteja oli kyllä jaeltu. Geelit uppos tänään hyvin ja urheilujuomat mitä oli kyydissä sain kaikki juotua. Juoksuun oli siis hyvin energiaa kropassa. Pyöräilyssä nautin ihan jokaisesta kilometristä. Vaihteet toimivat moitteettomasti ja miun ja Herra G:n välillä hetkellisesti kaihertanut luottamuspula oli poistunut. Viimeinen käännös ja kohti Teboilia. En lopussa höllännyt yhtään, vaan luotin siihen että jalat toimii juoksussa. Ja jos ei toimi, niin sitten juostaan puujaloilla. Kelloon en katsonut. Ajalla ei ollut mikään merkitystä, fiilis sai viedä. Alusta loppuun.

T2 - 2:33
Pyörän päältä pois ja jalat oli kun olikin puujalat. Miuta alkoi vähän naurattaa - treeneissä yritin ajaa itseltäni jalat alta, että pääsisin juoksemaan pökkelöjaloilla. En onnistunut, mutta kisassa sitten se onnistuu. Pakotin jalat hölkkään ja klossit naputtaen kipitin viemään pyörän telineeseen. Puujalkojen lisäksi mahassa kouras pari kertaa. Työnsin tuntemukset taka-alalle ja keskityin kenkien vaihtoon. Nappasin energiashotin nyrkkiin, tyrkkäsin aurinkolasit päähän ja sitten juoksin jo pois vaihtoalueelta. 

Juoksu 21,1km - 1:54:57 (@5.26min/km)

Juoksu tuntui matelulta. Reisien sisäsivut polvien yläpuolelta oli tulessa. Muuten ei tuntunut kipua tai kramppiherkkyyttä. Mahaan en uskaltanut laittaa mitään ja shotti kulki nyrkissä mukana. Tiesin, että juoksusta ei tuu tänään helppo. Muistutin itseäni: lapatuki, keskivartalo ja takapuoli tiukaksi. Välillä kyllä perä laahas. Kaukana oli se lento, jota Turussa viime kesänä nähtiin, mutta muistutin itteäni siitä että viime kesänä oon vetänyt kaksi puolimatkan juoksua ilman kävelyaskelia - pysähtymättä. Outi oli käskenyt olemaan kovis. Hitto, en antas periksi. En yhtään. Heikko sielu yritti keksiä kaikkia tekosyitä ottaa muutama kävelyaskel, mutta pistin hanttiin. Show must go on! Nappasin shotin ja parin kymmenen minsan päästä olo oli reippaampi ja jo muutaman kilsan juoksun jälkeen juoksu vähän helpottui. Mietin, että ei oo enää kun alle 20 kilsaa jäljellä. Juoksureitti kierrettiin neljä kertaa - kuulostaa tylsältä, mutta kun lopulta muistaa siitä jokaisen mutkan ja tietää milloin saa vettä päähän, sienen käteen ja pääsee taas uudelle kierrokselle tulee reitistä tuttu ja turvallinen. Alun nousut palkitaan sitten loppureitin laskulla. Nousussa miun reidet tilttas joka kierroksella ja lupasin kolmannen kerran ylös tikuttaessani, että vikalla kierroksella saisin kävellä mäen jyrkimmän kohdan. Todennäköisesti se ei paljon vauhtia hidastaisi, koska ei tarvitsisi irvistellen ravistella jalkoja auki mäkeä seuraavaa suoraa. Oli khuuma - pyysin pilviä menemään auringon eteen. Kerran ne totteli, mutta muuten saatiin nauttia auringosta koko rahalla. Kun mie olin kolmannella kierroksella ohitti Nuppu miut. Tsempattiin toisiamme - olin varma, että Nuppu alittaisi tänään 5 tunnin. Kerroin, että oon koko päivän pitänyt peukkuja ja toivonut, että tänään on se päivä. Nuppu meni menojaan ja mie jatkoin omaa taivallustani. Vesitornin jälkeen oli sieniä tarjolla ja otin niitä aina sylillisen ja puristelin vettä päälle. Molempiin käsiin jätin sienet ja niitten kanssa puuhastelin niin kauan kunnes sain uudet sienet. Sitten taas päättäväisesti eteenpäin. Kahdella ensimmäisellä kierroksella otin vettä, molemmissa huolloissa vähän suuhun ja loput päähän. Kolmannen kierroksen loppupään huollossa kuulin, että joku sanoi taikasanan: "COLA". Olin just hörppäämässä vesimukista ja käsi pysähtyi kesken matkan ja sanoin: "Kyllä kiitos!" Kaadoin vedet niskaan ja pysähdyin juomaan colaa. Sitten juoksin vieressä olevan vesisuihkun alta ja jatkoin matkaa. Vesi lotisi iloisesti lenkkareissa ja olo oli taas hetken virkeä. Vaikkei varmaan hellelukemissa oltu, niin miulla oli niin kuuma. En vaan oo lämpimän sään juoksija. En silti antanut tuumaakaan periksi. Kiroilin ja mielessäni vähän kiukkusinkin. Välillä juttelin kanssakilpailijoiden kanssa ja seurakavereille kirosin kannustavasti. Tai se oli ainakin tarkoitus. Matkalla päätin, että tää on miun viimenen puolimatkan kisa, koska onhan se nyt ihan saatanasta. Viimeisellä kierroksella kävelin mäen jyrkimmän kohdan, lonasin sienten kanssa, join colaa, kiroilin ja kikattelin sekä kävin vielä viimeisen kerran vesisuihkussa virkistäytymässä. Loppumatkasta juttelin kilpasiskon kanssa niitä näitä - pari kilsaa ennen maalia vilkaisin kelloon ensimmäisen kerran sitten Valvatuksesta nousun. Kello näytti 5:08 - huonolla matikalla ja lähes pysähtyneillä aivoilla suoritin jonkinlaisen päässä laskun ja totesin vieressä juoksevalle naiselle, että vaikka vikaan kahteen kilsaan menisi kymmenen minsaa per kilometri, niin miulla ois tänään enkkapäivä. Nainen kannusti miuta loppukiriin ja miehän lähdin. Vikat pari kilsaa juoksin niin kovaa kun pääsin (ei se hirveen kovaa ollut) ja kuulin maalikuulutusten lähenevän. Kun näin punaisen maton ja maalisuoran kyyneleet pyrki silmiin ja hymy repi poskia. Maaliviivan ylittäessäni kuulin oman nimeni (aika meni kyllä ohi) ja että sijotuin omassa sarjassani SM-sijoitukselle 10. Jumalauta, TOP 10:iin. 

Jalat kramppaa, vaan ei anneta häiritä :)

Loppuaika 5:20:03

Oma viime kesäinen ennätys parani vaatimattomat 22 minuuttia. Sanotaan, että kestävyysurheilussa suorituksesta 20% tehdään fysiikalla ja 80% henkisellä kapasiteetilla. Allekirjoitan. Miun henkinen tila alkaa olla entisellä tasolla. Miun ainut vastustaja katsoo miuta peilistä. Tänään voin käsi sydämellä sanoa, että oon todella ylpeä itsestäni. Miun ei ikinä tarvii pystyä parempaan. Tää on enemmän, kun oon ikinä uskaltanut edes toivoa. Viime kesänä suht helposti tulleen ennätyksen jälkeen pohdin, että hyvänä päivänä 5.30 vois olla miulle mahdollinen. Alle sen en ole suoraan sanottuna edes ajatellut yrittäväni. Kaikkeni annoin tänään enkä ois pystynyt siihen yksin. Kiitos WillTrin upee perhe. Ja oma. Ja erityisterkut myös Varikon porukalle ja ystäville. Ja Antille taustatiimeineen kiitos ja kumarrus ihan vitin upeesta tapahtumasta. 

Itku on vahvuuden, ei heikkoudet merkki #karjalanitkijänaiset

Itkuksihan se maalissa taas meni. Mutta itku on vahvuuden, ei heikkouden merkki. Se, että uskaltaa haastaa itsensä. Uskaltaa pelätä ja kohdata pelkonsa. Uskaltaa olla ylpeä itsestään sillon kun sen ansainnut. Lähdin tekemään parhaani - sain niin paljon enemmän. Tai miun paras oli enemmän, kun olin ajatellut. Kroppa kävi kisan jälkeen ylikierroksilla ja meni pari yötä vähän heikoilla unilla. Etenkin kisan jälkeisen yön olin niin pistoksissa, että tuntui kun tuli olisi roihunnut sisällä. En oo varmaan ikinä saanut ulos mitattua itsestäni kaikkea niin hyvin, kun tässä kisassa. Ja oon maksellut hintaa siitä nyt kisan jälkeisinä päivinä poukkoillessa aivottomana paikasta toiseen. Tuloslistaa on ollut pakko katsoa monta kertaa, että on voinut uskoa että oikeesti on tehnyt jotain noin älytöntä. Nyt rauhassa hyvät palauttelut ja paluu CrossFitin pariin. Seuraava isompi puristus sitten syyskuussa Kullervolla, kun koitellaan puristella maratonilta kotikisoissa yhtä hienosti tehoja ulos. Viimeisin maratonennätys on kolmen vuoden takaa, joten alkas sekin jo vähitellen maistua. Jos ei ala kuulua, niin pitää vissiin lähteä hakemaan ennätys Islannista kotiin.

Räkä poskella, mutta onnellisena <3

Sen lisäksi, että oon ylpeä omasta huikeesta vedostani, oon sikaylpee miun seurakavereista - teistä jokaisesta ketkä olitte kisaamassa ja katsomossa (paikan päällä ja kotona). Lisäksi Veeran SM-hopea omassa sarjassaan ja Nupun viiden tunnin alitus - Niin onnellinen myös muiden onnistumisista. Vaikka triathlon on yksilölaji ja se on usein (ainakin miulle) myös yksinäistä puurtamista. Mutta tää henki joka tän lajin harrastajien keskuudessa on, on jotain ainutlaatuista <3

Ensi vuodelle täysmatka on jo pohdinnassa. Vielä en tiedä milloin ja missä, mutta ensi vuonna. Huomaan myös hiukan pohtivani, että millaisia tuloksia voisi saada aikaan järkevämmällä treenillä - vai voisiko saada? Vai sopiiko miulle vaan "Keep It Simple" ja "Tee Mitä Tykkäät - Kunhan Se On Kivaa" treenimuodot. Tätä pitää pohtia :)