NUTS Ylläs Pallas Trail Run 100km

Blogi ei oo sittenkään kuollut. Vaikka into kirjoittaa on vuosien saatossa välillä vähän vaihdellut, on omassa päiväkirjassa kaikki seikkailut yläällä. Nyt oli sen verran siisti seikkailu pitkästä aikaa, että ajattelin puhaltaa blogin päältä pölyt pois ja pistää vähän asioita ylös tännekin. Tiedän, että moni 37km tai 66km matkan NUTS Yllä Pallas Traililla mennyt pohtii kotona, että meniskö satku ja joku muuten vaan siitä haaveilee. Menee, ihan varmasti. 

Ennen kisaa pähkäilemässä, että mitenhän eukon käy.

Taisin alkaa jollain tasolla haaveilemaan Pallas-Ylläksen yöttömästä yöstä heti Karhunkierroksen 55km jälkeen pari vuotta sitten, kun näin mainoksen. Yötön yö. Se kiinnosti kovasti. Viime vuosi meni himmaillessa kaiken kanssa enkä sitten lopulta ajatellut edes ilmoittautumista mihinkään. Olin alunperinkin ajatellut jonkinlaista välivuotta pitkistä kisoista ja pandemia sitten vahvisti päätöksen. Oisin saattanut muuten kyllä siitä lipsua. Ei se yötön yö kuitenkaan mihinkään unohtunut. Viime marraskuussa käytiin miehen kanssa kahdelleen pohjoisessa, Nuorgamissa ja Norjassa asti. Ensimmäisen kerran ikinä Kuusamon yläpuolella. Näin kaamoksen aaton ja tajusin vasta siellä ollessani miten hämärää pohjoisessa kaamoksen aikaan ihan oikeasti on. Kokoajan. Halusin entistä enemmän nähdä myös yöttömän yön. Siellä ajatus sitten alitajuisesti varmaan jotenkin kypsyi, koska heti kohta kotiutumisen jälkeen ilmoittauduin mukaan 100km:lle. Lapset oli vähän pahoillaan, kun marraskuun reissuun suunnattiin miehen kanssa kahdelleen ja nyt sitten tarjoutui samalla mahdollisuus lähteä lasten kanssa reissuun - vähän niinko kaks kärpästä yhdellä huiskasulla. Tai paarmaa!

Lapin reissun jälkeen ostin maastopyörän ja hurahdin siihen vähän enemmän kun oli tarkoitus. Talvella tulikin pyöräiltyä usein ja juoksumäärät jäivätkin ennätyksellisen alhaisiksi. Toisaalta, tuli melottua useamman kerran pitkiä lenkkejä ja ulkoiltua muuten pitkästi. Silti lähestyvä heinäkuu vähän karmi selkänahassa - niin vähän juoksua, että voiko tunturista selvitä? Mäkitreenejä sentään tein useamman, mutta en mitään kunnon tunkkauksia. Juostaisiinko lainkaan - miltä pandemiatilanne vaikuttaisi kisan aikoihin? Monenlaisia ajatuksia risteili päässä. Päätin olla murehtimatta liikoja ja päätin, että kaikki liike on hyväksi. Kyykkäsin, nostin painoja, ratsastin ja relasin. Aina välillä mietin, että mitähän tästä tulee - mutta pysyin kuitenkin omaan tapaani vähän turhankin huolettomana. Suurimpana uhkana näin mäkäräiset ja paarmat. Kävin kisaa edeltävänä viikonlopun seikkailukisassa Miran kanssa totuttautumassa helteeseen ja syöttämässä itseni kaikenlaisille hyönteisille. Näin itseni pahimmissa kauhukuvissa 60 kiloisena märkäpaiseena kisan jälkeen. Anafylaktisena reaktiona tunturin huipulla, kun viisi metrinen paarma on purrut miusta irti ison palasen. No, toisaalta hyvä että huolet oli tätä tasoa. Kävelin apteekkiin, ostin antihistamiinia ja kortisonia repun täyteen ja mietin, että "HV paarmat ja mäkäräiset!" Pakkasin myös ihan kiitettävän apteekin mukaan tiukkoja tilanteita varten. Kävin myös tuttuun tapaan hieronnassa ja Simo nappas seikkalukisan jäljiltä enimmät jumit pois. Sitten iski levollisuus. Ja hyvä niin.

Heinäkuun kisaviikonlopun lähestyessä yhä usempi tuttu alkoi kysellä aikatavoitteita reissuun. Tiedustella kuntoa ja läpäisy mahdollisuuksia. Kyseenalaistaa juoksun järkevyyttä - suurinosa kuitenkin odotti päivää yhtä kovin kun mie ite. Miulle ei merkkaisi mitään se, kuinka kauan reissussa kestäisi. Mie lähtisin reissuun ilman aikatavoitteita, ilman hätää ja hoppuilua. Mie aikoisin nauttia matkasta ja sen tarjoamista maisemista.

Muistan mummon pohjoisesta tuomat kivet lapsuudesta. Miusta Pallas ja Ylläs kuulosti jänniltä paikoilta. Ehkä siksi matka Pallakselta Ylläkselle kiehtoi erityisesti. Mummon käsiala kivistä on jo vuosien saatossa kulunut, mutta vielä sen näkee - "Ylläs 14.8.1986". Nyt 35 vuotta myöhemmin taidan tyrkätä omalla reissulla kiviä reppuun ja varmistaa, että perinne siirtyy.

Mummon Ylläkseltä tuoma kivi.

Startattiin kesälomareissu tiistaina kukonlaulun aikaan. Mie, pojat, mummi ja husky. Ajettiin satoja kilsoja, pyörittiin PowerParkissa ja uitiin matkalla kaikissa mahdollisissa vesistöissä mitä matkalle osui - meressä, järvissä, joissa ja lammikoissa. Nukuttiin pusikossa ja mökissä. Vatsalihakset naurettiin kipeeksi ja tunturimaisemia ihailtiin niin ettei melkein maltettu nukkua. Miun osalta alkulämmittelyt oli perjantaina tehty ja sitten alkoi meikäläisen kesäloman huipennus. Illalla muut lähti tunturiin ja sillä aikaa mie vedin vähän unta palloon ja lähtisin sitten vuorostani tunturiin yrittelemään, ajatuksella että vuorokaudeksi.

Reissukamut <3

Äiti halus niin kovasti seurata miun reissua, että kuullessaan että 17 euron hintaan saa varmasti GPS-paikantimen se lähti välittömästi tilaukseen ja niin mahdollistui sitten monelle muullekin seuraaminen - kiitokset tästä(kin) äidille. Reppu oli pullollaan tavaraa ja Peurakaltion huoltoon lähti vielä iso säkki kaikkea - itseni tuntien oli parasta varautua kaikkeen mahdolliseen tarpeeseen ja pussissa oli kaikkea kuivalihan ja kuivien sukkien väliltä. Keskeytyskonun laitoin myös huoltokassiin, koska tilaa oli rajallisesti. Mikäli Peurakaltiossa tuntuisi siltä, että keskeyttäminen on vaihtoehto tyrkkäisin sen siellä reppuun. Päätin lähteä alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen shortseissa ja t-paidassa liikkeelle - alunperin olin ajatellut juosta yöllä pitkissä, koska palelen herkästi. Sää kuitenkin muuttui loppumetreillä ja mahdolliset ajoittaiset sadekuurot ja miellyttävä max 20 asteen lämpötila olivat vaihtuneet sateettomaksi helteeksi. Pitkät sukat oli pakko laittaa, koska en oo ollenkaan mikään vuorikauris ja taatusti rönyäisin jalat rikki. Kuvittelin sukkien ehkä jotenkin pelastavan tilannetta. Vähän samalla tavalla, kun antihistamiinin pelastavan hengen. Näennäinen turvallisuuden tunnekin riitti. 

Iltaunien jälkeen otin enää nestettä. Sen verran alkoi vissiin jännittää, että ei enää kiinteä ruoka maistunut. Onneksi tortillat oli ennen unia uponneet hyvin ja muutenkin oli edellisinä päivinä syöty ja juotu reippaasti. Starttiin ei ollut mökiltä matkaa kun vajaa kilsa, mutta kannustusjoukot lähtivät saatille. Jounin kaupan lähestyessä alkoi jännitys vähän nousta. Kävin viemässä huoltokassin rullakkoon kohti Peurakaltion huoltoa. Bussin lähtöön tuntui olevan vielä ikuisuus. Timon bongasin väkijoukosta ja muutaman muun lähtijän kanssa haastelin myös. Jännitys ilmenee miussa niin, että oon tavallista hiljaisempi ja vähän vetäydyn. Lopulta bongasin Samin väkijoukosta. Mummolta perityt onnenpotkut molempiin perskankkuihin ja kuopukselta läpyt ja kohti bussipysäkkiä. Samin kanssa höpötellessä matka Pallakseen hujahti hetkessä. Jotenkin pitkiä matkoja aikaisemmin uurastaneen seura sai oman, hiukan levottoman mielen rauhoittumaan ja aloin odottamaan starttia.

Pallas-hotellin edessä oli poroja joita luulin ensin patsaiksi - vissiin vähän unetti. Kävin vielä vessassa ja istuskelin hetken hotellin aulassa. Mietin, että torkahtaisiko hetkeksi, mutta karkkipäiväkarkit polttelivat repun sivutaskussa ja nappasin muutaman karkin. Edellinen karkkipäivä on ollut 2019 Karhunkierroksella, mutta ei karkinmaku ollut mihinkään unohtunut. Päätin käydä tsekkaamassa lähtöpaikan, ettei tule kiire. Ulkona olikin reilusti porukkaa ja yllättävän viileää. Päätin, että vedän kuitenkin pitkähihaisen juoksupaidan päälle ja suihkuttelen vielä vähän ohvia nahkaan. Näin tehtyäni laitoin äidille viestin, että laitan netin pois päältä (että akku kestää varmasti eikä puhelin repussa piippaile) ja että nähdään huomenna. Sitten virittelin repun selkään ja asetuin vähitellen starttin leppoisaan ja odottavaan tunnelmaan. Siinä odotellessa yhtäkkiä joku huuteli miun nimellä ja hetken hölmönä seisottuani tajusin, että Kirsihän se huuteli tsemppejä - oli itse tullut 66km reissusta maaliin. Tuli tosi hyvä fiilis! Kauaa ei tarvinnutkaan fiilistellä, kun olikin enää 15 sekuntia starttiin.

Pallakselta nappasin tän yhen kuvan. Ja toisen poroista.
Siinä koko reissun kuva-anti :D

Letka lähti rauhassa liikkeelle ja eteni poluille, joka oli odottamaani teknisempää. Rauhallinen vauhti sopi hyvin miulle ja alku mentiin todella hiljaa. Jossain kohtaa mietin hiukan huvittuneena, että lähden yksin nauttimaan tunturiin yöttömästä yöstä... muistin Karhunkierrokselta saman fiiliksen. Kuvitelma yksin tunturissa vrt. ryhmäliikuntatunti pusikossa. No, muutaman ohittelun jälkeen aika samanvauhtinen porukka - ei missään nimessä liian kova - löytyi ja mietin, että hyvä niin. Jos olisin juossut yksin en olisi malttanut pitää vauhtia yhtä rauhallisena. Kaatuneita puita oli aika paljon ja niiden lisäksi ikävästi paljaita reisiä repiviä karahkoita. Välillä mentiin märkiä mutaisia pätkiä ja välillä taas kuivempaa polkua. Polku oli teknisyydestään huolimatta mukavaa juostavaa. Yöllä paistava aurinko oli upea, kyllä sen takia kannatti lähteä. Tunturien päältä maisemat olivat mykistävän hienot, mietin välillä mummoa ja sitä minkä verran paikka on 35 vuoden aikana muuttunut. Seurailin pariin otteeseen sykettä ja nousuissa se hiukan kohosi toivottua korkeammaksi, mutta tasaisilla osuuksilla pysytteli nätisti pk:lla. Geeliä otin tasaiseen tahtiin ja hörpi vettä pullosta. Nousuissa söin karkkia ja nautiskelin todella karkkipäivästä. Noin 18km kohdilla maha mouraisi ensimmäisen kerran ja mietin, että ensimmäisessä huollossa kurvaan vessaan. Ekassa huollossa, kun oli taivallettu noin puolimaratonin verran, oli kuitenkin vain yksi vessa ja sinne jonoa. Täytin pullot, otin banaania ja sipsiä ja jatkoin matkaa kävellen.

Välillä yksin, välillä yhdessä. Yöttömän yön aurinko <3
Kuva: Maijaliisa Mikkonen

Alamäissä pommin lailla edellennyt Timo oli myös Rauhalan huollossa ja jatkettiin matkaa asfalttibaanaa pitkin yhdessä. Vähän tylsää loivaa nousua, mutta hyvässä seurassa matka taittui mukavasti. Pian polun alettua kerroin Timolle, että pian luonto kutsuu ja oli pakko käydä puskassa (noin 25km kohdalla). Mietin, että jos tästä tulee Joensuu Night Runin kaltainen vessamaraton, niin hanuri on varmaan sen näköinen, että siellä on ollut mäkäräisten kokoontumisajot. Hulivili, sanos Harakan Janne. Käynti kuitenkin kannatti, koska sen jälkeen elämä helpotti ja juoksu alkoi rullata taas mukavasti. Porukkaa meni välillä ohi ja jossain kohtaa taas ohittelin samoja juoksijoita - tietyn väriset paidat ja shortsit jäi mieleen ja toisten kanssa tuli höpöteltyä enemmän. Pahtavuoman huollosta ei oo juurikaan muistikuvia - pysähdyin niin nopsaan aina huolloissa, ettei osa jäänyt edes mieleen. Joka kerta täytin pullot ja otin banaania ja sipsiä sekä välillä suolakurkkua. Geeliä yritin ottaa tasaiseen tahtiin, mutta jo tässä kohtaa alkoi tökkiä. Etenkin High5 Tropical kofeiinilla höystettynää saa edelleen aikaan vilunväristyksiä kehossa - HYI HITTO! Aloin odottaa Peurakaltion huoltoa, että saisin nuudelia ja lempikarkkeja. Mahassa velloi taas vähän ja mietin, että tätäkö tää nyt sitten on. Maha ei kuitenkaan haitannut juoksua. Myös jalkapohjissa alkoi olla hiukan ikäviä fiiliksiä ja paarmat heräsivät. Onneksi otin Buffin mukaan ja sitä oli hyvä käyttää paarmojen huiskimiseen.

Oltiin jo tovi juostu pienehkössä porukassa, jota mie vedin. Miun takana juokseva nainen oli aikaisemminkin juossut reitin ja hänen kanssaan alettiin enemmän jutella. Mie valittelin heikkoa polkujuoksutekniikkaa ja kömpelyyttä - hää vakuutteli, että ei se nyt niin surkeaa ole. Ylämäissä, jos meinasin juosta muistutteli rauhoittamaan menoa ja säästämään voimia. Mie mieluusti kuuntelin kokeneemman ohjeita. Äkäskerolle nousu oli ensimmäinen, joka koetteli - mie jäin kauas taakse Annasta, jonka nimen olin lukenut lapusta. Anna meni kun gaselli ja kinkku vingahteli kaukana perässä. Myös alaslaskeutumisessa oli jyrkemmissä kohdissa omat haasteensa. Mutta lopulta selvisin ja muistaakseni aika pian tämän jälkeen Antti Tuiskun Bailantai pärähti soimaan päässä: "Tule vaan, tule vaan, sä kuulet musa soi, sitä päin, sitä päin, nyt ryömi juuri noin" ja pian saavuttiin Peurakaltion huoltoon nuudelin kuvat silmissä. Kun on taistellut tunturin yli peräsuoli pitkällä ja haaveíllut nuudeleista, ei varsinaisesti ilahdu kuullessaan ettei täällä mitään nuudelia ole - ei kuulemma pitänytkään olla (just tarkistin Nutsin sivuilta, että: "Jos ei pitsa maita, voi tankata liemen kanssa nuudelia". Bailantait päättyi siihen. Pelkkää pitsaa ja kaurapuuroa. Lisäksi samaan hengenvetoon ilmoitettiin, ettei seuraavassa huollossa Kotamajalla ole vettä. Miuta alkoi ottaa aivolohkoon lujaa. Kävin vessassa ja riisuin pitkähihaisen paidan. Jalkoja kolotteli siihen malliin, että kaivoin yhden buranan esiin. Kuulin useamman tekevän päätöksen keskeytyksestä - mietin, että miten helvetissä selviän helteessä Peurakaltiosta Ylläsjärvelle reilut 30km helteessä. Juuri ennen kun lähdin liikkeelle, huollosta huikattiin että vettä on sittekin saatu paikalle. Lämpötila alkoi olla kohdillaan, onneksi en tiennyt mitä mittari näytti.

Anna oli samoihin aikoihin valmis. Oli vaihtanut jo vaatteet, miuta ei kiinnostanut edes huoltokassissa olevat herkut, kun olin niin nuudeleita vaille. Seuraavan kerran otan omat mukaan. Ei kannattaisi luvata mitään mitä ei ole. Otin suolaa ja glukoosia toistamiseen, koska lämpötila tulisi vain nousemaan. Sormet olivat reilusti turvoksissa ja niiden taivuttelu oli vaikeeta. Mittailin rannetta ja pohdin senkin olevan jonkin verran turvonnut. Kelailin hellettä, natrium-kalium tasapainoa, rytmihäiriön mahdollisuuksia - tsekkailin sykettä ja kuulostelin päätä. Olin jo Peurakaltiossa kastellut pään ja laittanut Buffin päähän. Kokemuksesta tiesin, että miun kuuman arka kroppa alkaisi hyvi herkästi kiehumaan. Annan kanssa jatkettiin matkaa kahden. Jotenkin hänen kanssaan oli hyvä olla - semmonen tunne, että olisi tuntenut pidempäänkin vaikkei koskaan aikaisemmin ole tavannut. Tai, no myöhemmin selvisi että oonhan mie Annan palloa metsässä seuraillut useammankin kerran, kun onkin vähän eri tason menijä kun mie. Toisaalta hyvä, että sain tietää vasta myöhäisemmässä vaiheessa - tuskin oisin hänen matkaansa uskaltatunut. Kotamajalle matka taittui suhteellisen vaivattomasti. Onneksi matkalla alkoi olla puroja missä kastautua ja saatiin kun saatiinkin pullot täytettyä. Sami oli Kotamajalla ja kertoi keskeyttävänsä - oli loukannut itseään. Hetkellinen huoliaalto pyyhkäisi yli, mutta sitten vakuuttelin itselleni että Sami on konkari ja selviää kyllä. Silti oli pari kertaa pakko vilkaista taakse päin.

Annan kanssa edettiin ja edettiin. Ajantaju oli mennyt jo aikaa sitten. Jossain vaiheessa saksalainen mies kulki mein kanssa samaa matkaa. Anna puhui englantia miehen kanssa, mie keskityin sillä aikaa kaatuilemaan ehkä koko reitin helpoimmilla osuuksilla. Otin geeliä ja suolaa ja vettä. Välillä juteltiin Annan kanssa ja silloin matka taittui huomaamatta. Pian tultiinkin jo Kesänkijärvelle ja jotenkin yllätyin, että oltiin jo siinä. Juoksin laiturille ja sinä maaten kastelin koko pään ja valelin järvivettä ihan huolella kehoon. Tuntui, että kiehun. Ennen Varkaankurun pitkospuu nousuja Annan gasellimainen askel meni menojaan. Olin kiitollinen Annalle yhdessä kuljetuista kilometreistä. Mie keskityin puljamaan joka ikisellä puron ylittävällä sillalla ja viilensin itteeni. Juurikaan ketään muita ei näkynyt. Purovesi oli niin viileää, että melkein itketti ihanuudesta. Oli pakko riisua paitakin ja kastella se. Ai että mikä uusi elämä. Hampaat tuntui likaisilta ja mietin, että oisimpa pakannut hammasharjan mukaan. On se hyvä, että tein tän kaiken vaikka aikaa tuhraantuikin, koska Kellostapulin helvetillinen aavikko oli edessä - luojan kiitos en tiennyt sitä etukäteen. Se tuntui ikuisuudelta - ja ohi surraavat sähköpyörät vähän herättivät ärsytystä. Joku pätkän samaa vauhtia kulkenut mies ehdotti ens vuodelle satamailista. Nauroin makeesti ja sanoin, että normaaliuden ja hulluuden raja kulkee tasan sadassa kilometrissä. Joku samalla porukassa etenevä mies totesi, että kyllä se taitaa kulkea jo vähän aiemmin. Naurettiin porukassa.

Pallo saapumassa Ylläsjärven huoltoon.

Pissatti, mutta olin siitä iloinen koska jos sisään menee hitokseen kaikkea, on luonnotonta jos ulos ei tuu mitään. Käsiä pisteli ja sormet oli kun nakit. Muuten olo oli hyvä. Enää geeli ei uponnut. Onneksi Fastin Boosterit uppos ja tehoo aina. Kiitin itteeni siiä että otin niitä enemmän kun olin ajatellut. Kävin pissalla pusikossa ja just kun vähän synkissä ajatuksissa yksin tarvoin kohti Ylläsjärven huoltoa näin Eeva-Liisan ja Matiaksen. Tuntuu, että olisin ollut vuoden yksin ja piristyin melkoisesti heidät nähtyäni. Ylläsjärven huollossa haikailin colaa ja hölväsin veden kanssa urakalla. Riisuin paidan ja kastelin, täytin pullot ja otin perus banaanisipsisetin. Eeviksen ja Matiaksen tsempeillä kohti rakkahelvettiä. Matias muistutteli, että laskeutuminen Ylläkseltä on raskas ja syö etureidet - käski ottaa sen rauhassa. Painoin ohjeet mieleen. 

Ylläksen nousua oli ajatellut pahana, mutta se oli potenssiin kymmenen. Tai ehkä jopa sata. Istuin välillä kiven päälle ja söin karkkia. Mietin, että miten hitossa tollaseen saatanalliseen kivikkoon voidaan tehdä laskettelurinne. Ei ihan parikytä senttiä lunta riitä. Nousussa 37km juoksijoita alkoi tulla reippaasti ohi, mutta ei se nousu helppoa näyttänyt olevan heilläkään. Välillä ihailin poroja. Välillä kipusin taas. Sitten taas söin kirpeitä karkkeja auringon paahteessa. Joku ohi menevä mies kysyi, että onko kaikki ok. Vastasin, et joo. Miulla on karkkipäivä. Mietin, että onneksi on koko talvi kyykätty, onneksi on mavetettu ja että reisi ei perkele loppus. Eikä saatana tarvii kantaa maastopyörää mukana. Lopulta olin huipulla, mutta edessä oli vielä ihmeellinen rotko, mikä piti ylittää pudottautumalla hiekkakuopan pohjalle ja kivuta ylös. Ei ois napannut. Lopulta tasaisella. Pieni itku tuli ulos - iso pyrki, mutta aattelin, että tässä oo nyt helvetti aikaa enää alkaa itkemään. Keskityin ihailemaan maisemia ja päätin, että seuraava nousu Ylläkselle tapahtuu hissillä. Ylläkseltä alastulo oli silkkaa kävelyä - yritin välillä ottaa juoksuaskelia, mutta vasemman jalan sääri uhkaili heti krampilla. Hyvin nopsaan totesin, että antaa olla. Tiesin, että edessä oli vielä Pirunkuru. Muistaakseni korkeuskäyrässä jäi kuitenkin reilusti Ylläkselle, joten päätin mielessäni että se on todella paljon pienempi pala paskaa. Ylläksen laelta oli melkein saattanut nähdä sieltä nousevan lämpöväreilyn. Se ois kun helvetillinen kiuas, jonne yksi juoksija toisen jälkeen vuodattaisi hikeä ja ehkä vähän kyyneliäkin, mutta on tässä ennenkin saunottu. Taas alaspäin ja kylpemistä puroissa ja kehon mekaanista viilennystä. Kellokkaan huolto läheni ja fiilis nousi. Se ois vika huolta ja aloin olla varma, että ehdin maaliin enneko helle sulattaa. Ennen huoltoa kuulin tuttuja ääniä - äiti ja pojat olikii siellä kannustamassa <3 

                                            Mitäpä siihen lisättävää :P 

Videolle tallentui spontaani "vi**u mitä paskaa"-lausahdus, mutta ihan kepeeltä askel vielä näytti ja hymykin kertoi että elinvoimaa oli jäljellä. Huollossa hitokseen kolaa, paita pois ja märäks, pää suihkuun ja eiko menoks taas. Pirunkuruun asti suht iisii, mutta sen alla piti hetki henkästä ja ottaa yks Fastin Boost vielä - silläkin uhalla, ettei maha kestä enempää. Pari miestä oli siinä pyöriensä kanssa ja niiden kanssa juttelin oluesta. Oispa kaljaa. Sitten vaan Pirunkuruu pikku hiljaa ylös. Karkkia, vettä ja ylöspäin. Päässä soi nonstoppina Apulannan Lokin päällä lokki. Ei sillä, hyvä biisihän se on. Yritin vähän posiitiivisempaakin viritellä, muttei lähtenyt. No, ihan hyvä näinkin. Aluksi istahdin kivelle ja katselin maisemia. Kuitenkin totesi sen loppua kohden kannattamattomaksi, koska aina istahtaessa pohkeet meinas krampata ja joku 3500 paarmaa tuli kimppuun. Loppumatkan huilasin pyllistelleen käsillä rakkaan nojaten ja hiki senkun lorisi rakkakivikkoon. Rakkaani rakka, voisiko jo loppua <3 Välillä kiroilin vähän. Pari kertaa vähän enemmän. Mitä lähemmäs huippua tultiin, sitä enemmän tuulenvire alkoi ulottaa jo kohtalaisen väsyneeseen matkaajaan. Huipulla juttelin naisen kanssa, joka pohti että selviääkö maaliin kun nestehukka ja pahoinvointi vaanii. Vesikin oli lopussa. Tsekkasin omat pullot - vähissä oli itselläkin enkä voinut auttaa, mutta tarjosin pahoinvointilääkettä - todettiin yhteistuumin ettei taitas auttaa. Oli pakko vaan jatkaa eteenpäin. 

Kävin vähän etukäteen jo kattomassa.
Pirunkuru. Ei hymyilyttänyt. 

Pirunkurun jälkeen alkoi kohtalaisen juostava pätkä - tai se olisi ollut juostava, ellei jalkapohjissa olisi ollut vahvoja tuntemuksia siitä, että poikittaisholvin kokoinen rakkula jatkoi kasvamistaan. Jokainen päkijän osuma maahan tuntui veitsen tuikkaukselta, mutta sitä oli jo niin monta kilometriä koettu että terävin kipu oli jo kadonnut. Mietin, että en ole varmaan puoleentoista vuoteen ollut näin montaa tuntia ajattelematta kasvokipua - sen olemassa oloa ei tuossa kohtaa huomannut. Näppärää. Vähän huvittuneena mietin keinoa, jolla joskus nuoruudessa kehoitettiin pääsemän pääsärystä eroon: laita tikku isovarpaan kynnen alle ja potkaise seinää. Päänsärky väistyy. En muista kokeiliko kukaan koskaan tota.

Kuva ei liity tapahtumaan. Tää auringonlasku
Nallikarissa menomatkalla.

Hetkittäin ankeus meinasin aina yllättää, kun viimeiset kilometrit maaliin tuntuivat kertyvän NIIN hitaasti. Porukkaa ei enää juurikaan mennyt ohi - 37km:n matkaajistakin moni käveli. Heiltä sai kyllä ihanasti tsemppiä ja kaikin puolin polulla oli hyvä meininki - yhdessä jaettu kärsimys lähentää. Mietin Annaa - hän oli varmaan jo maalissa. Iloitsin yhdessä taitetuista kilometreistä ja mietin, että upeimmat tyypit löytyy kyllä yllättävimmistä paikoista. Sitten pähkäilin, että missähän kohtaa Timon matka on menossa - olikohan hän päivätansseissa vai kentien jo nauttimassa all inclusive-pöydän antimia Kreetan parhaassa buffetissa. Onneksi en tiennyt lämpötilaa tai keskeyttäneiden määrää. Yritin pitää mielen korkealla ja se onnistui aika hyvin, etenkin kun välillä kiroili vähän.

Maali lähestyi lähestymistään. Ylimääräinen into oli jo otettu pois ja pää alkoi keksi kaikenlaista syitä, ettei tarvitsisi enää juosta. Pakotin jalat kuitenkin vähän reippaampaan vauhtiin välillä ja rytmin muutos teki hyvää vähän pysähtyneelle päällekin. Loppumatkan taitoin miehen kanssa, jonka nimen painoin mieleeni että voin myöhemmin kiittää matkaseurasta - mutta kuinkas ollakaan - ei mitään käryä. Äkäshotellin kohdalla tiesin, että nyt todellakin ollaan lähellä. Pienessä mäessä ennen loppusuoralle kääntymistä tuli nimellä kannustusta (en kyllä keksinyt kuka kannustaa, mutta myöhemmin selvisi). Loppukirin virittelyä ja hyvihän se vielä lähti. Kuopus oli odottamassa ennen maalia ja juoksi rinnalla. Oli ehdottomasti yksi parhaista hetkistä ikinä <3 Näin Sarin ja Arin maalisuoralla ja tuuletellen - vähän itkuakin pidätellen - kirmasin maaliin. WAU! Niin siistiä, mutta ei enää ikinä tämmöstä! Onneksi järjestäjä alkoi kysellä GPS:n perään - en ois todellakaan muistanut antaa itse sitä pois. Poseerausta kyltin kanssa hetki ja sitten totesin, että nyt mökille. Kaikki maalibileet jäi taas miun osalta väliin. Halusin kylmään suihkuun ja kylmän kaljan, joka jääkaapissa odotteli. Niin kujalla olin, että vasta autossa muistin, että huoltokassi pitää hakea myöskin ja sen vielä vetreillä jaloilla klonksuttelin hakemaan. 

Tässä kohtaa oli melko onnellinen olo.
Kuva: Sari Muurman

Mökillä iski huono olo. Suihkuun mennessä meinasin pyörtyä, mutta viileä suihku virkisti ja kun sain mehujäätelöä, olo koheni hetkellisesti. Söin kissan annoksen kanaa ja riisiä - oli nälkä, mutta mitään ei voinut oikein syödä. Väsytti ja oisin halunnut nukkua, mutta kroppa oli niin kuuma ettei pystynyt - eikä oikein uskaltanut, kun ei tiennyt mitä tapahtuu. Olo oli kun 40 asteen kuumeessa, mutta kuume oli vaan päässä ja kaulassa. Sormet ja varpaat kramppaili. Mietin hetken, että oisko pitänyt mennä tippaan tai ainakin näytille. Toisaalta, olin käynyt pissalla just ja ei ollut pahoinvointia - päätin jatkaa kotikonstein vielä, mutta henkisesti varauduin jo siihen että joudun tuhlaamaan terveydenhuollon resursseja oman tyhmäilyn takia. Hiton helle. Söin pari jälkiruokakupillista sipsejä, mehujäätä, vettä ja kävin vielä uudestaan kylmässä suihkussa ja sen jälkeen vetäydyin kylmäkallen kanssa sohvalle nukkumaan ennen klo 21. Puolilta öin heräsin vessaan ja olo oli normaali - huh. Selvisin!

Kisan jälkeen kylmäkalle oli paras kaveri.

Aamulla nukuttuani melkein kellon ympäri oli kropassa yllättävän hyvä olo. Jalkojen moninaiset rakkulat puhkoin, putsasin ja paikkasin Compeedillä kokoon - aika hyvä tuli. Ankkamainen kävely herätti hilpeyttä niin itsessäni kun lähipiirissäkin. Aamupalan jälkeen kamat kasaan ja kohti Etelä-Karjalaa - Kiitos vakionopeuden säätimen keksijälle, helpotti kummasti ajamista. Ja onneksi oli kaksi kuskia. Nyt keskiviikkona tätä kirjoittaessani voin todeta, että kroppa on lähtenyt palautumaan oletettua nopeammin. Eilen kävin pyöräilemässä pienen testilenkin, ihan vaan että tiiän uskallanko tänään lähteä pyörällä töihin. Ei, en lähde. Hanuriosasto ilmoitti hyvinkin selvästi, että ei muuta kun sohvalle suunnittelemaan uusia seikkailuja - ja sitähän on tehty. Uutta karkkipäivää suunniteltu. Lupaan, että tulette kuulemaan :D Täytyy vielä todeta, etten itekään ymmärrä miten oon tullut 100km kohtuullisen pienellä energiamäärällä - geelejä meni vain kymmenen, Fastin Boosteja neljä ja lempikarkitkin jäi syömättä. Karkkia meni ehkä 300-400g. Aika vähän. En ymmärrä. Toki otin jokaisessa huollossa puolikkaan banaanin ja sipsii. Kaks suolatabuu ja kaks siripirii ja yhen buranan. Ja join viis mukii colaa. Ja nyt keskiviikkona odotan edelleen sitä maratonin jälkeistä jäätävää nälkää, joka ei lopu millään. Sitä ei oo vielä tullut. No, ehkä mie oon ultrajuoksijana semmonen Nissan Micra - helvetin hidas ja vähäruokainen.

Onnea miulle!

Hiton hieno reissu. Upeat maisemat, mykistävä luonto. Yhtään kuvaa ei juoksulta kameraan napsahtanut, mutta sieluun ja sydämeen ne on tallennettu. Tuonne, tuntureille, vielä palaan. Ylläkseltä on kivet mukana, kaksin kappalein, ettei tule sitten niistä riitaa perinnön jaossa. Lapsiinkin Lapin henki kolahti ja pienempi totesi jo kotimatkalla ikävöivänsä Lappiin. Kiitos matkaseuralle, ootte timanttia ja kultaa <3

Sata hiton kilsaa!