Finntriathlon Joroinen 2016, sprintti ja joukkuekisa

Jo viime kesänä Joroisissa puolimatkan joukkuekisassa ollessamme ja perjantaista sprintin maaliintuloa seuratessa päätin, että seuraavana kesänä haluaisin olla mukana sprintillä(kin). Ja kun ilmoittautuminen elokuussa aukesi, niin ilmoittauduin heti mukaan. Perjantaina sprintti ja launtaina joukkuekisan pyöräilyosuus, selkee suunnitelma. Kolmeen viikkoon tää olisi miulle kolmas sprintti. Silti se jännitti eniten. Oltiinhan isossa tapahtumassa. Suurimpana tavoitteena olisi saada kisatuntumaa paremmaksi ja epävarmuutta pois itsestä. Suurimmat epävarmuustekijät liittyy, kuten varmaan kaikki jo tietääkin, uintiin. Tarkoitus oli myös lähteä pitämään kavereiden kanssa hauskaa ja lomailemaan. Eka oikea karavaanarireissu ikinä.

Seurailin pitkin viikkoa säätiedotusta ja näytti uhkaavasti siltä, että tarjolla olisi yhtä kaunista säätä kun Jukolassa kuukautta aiemmin. Kävin hakemassa kaupasta pari sadeviittaa mukaan ja varasin runsaasti vaatetta matkaan. Säähän kun ei voi itse vaikuttaa, niin sitä on turha jäädä surkuttelemaan. Jännitys hiipi mahanpohjaan tiistaina, kun lueskelin kisainfoa. Se oli kivaa jännitystä, ei ollenkaan lamaannuttavaa. 

Asuntoauton kaapissa kamppeet valmiina.

Kasailin kamppeita pitkin viikkoa kasaan ja torstai-iltana hain matkailuauton jo pihaan. Tankki täyteen ja petasin sängyt jo valmiiksi. Mukaan pakkasin myös ylimääräsiä peittoja ja villasukkia. Suomen-Suvi ei muuten yllättäisi meitä. Reissusuunnitelma oli selkeä ja Lauran kanssa startattiin meiltä ysin jälkeen. Haettiin Pia matkaan mukaan ja suunnitelmissa oli pysähtyä Juvalle syömään. Näin tehtiinkin. Matka meni iloisessa puheensorinassa ja kuulumisia vaihtaessa. Porukan neljäs vahvistus Tiia saapuisi illalla ja liittyisi mukaan karavaaniin. 

Pia kyytiin ja menoksi. JEI!

Hommat meni suunnitelmien mukaan Juvalle asti. Hypättiin mahat täynnä ja eväät mukana takaisin autoon ja auto ei startannutkaan. Yritin monta kertaa ja tuloksena aina sama vaimea köhähdys. Mitään syytä ei tuolle keksitty. Mutta kolme toimeliasta naista ei tuommosesta oo moksiskaan, vaan yks singahtaa kysymään apua ja virtaa parkkipaikalla olevilta miehiltä. Yks avaa konepellin (insinööri tietenkin) ja alkaa tutkailla mistä vois olla kyse. Mie hetken asiaa mietittyäni soitin äidille ja kysyin mitä tehdä. Sain ohjeen hankkia tarvittaessa uuden akun. Apua, sen enempää ku virtaakaan, ei herunut. Kunnes eräs ystävällinen mies asteli mein luokse kun siinä seisoskeltiin ja tuijoteltiin konepellin alle. Myönsi, ettei itsekään kovin paljon autoista ymmärrä, mutta oli silti valmis auttamaan naisia pulassa. Kyseli millaista ääntä piti kun yritti startata ja kun hyppäsin ratin taa äänen esitelläkseni ja auto hyrähtikin käyntiin. Siinä sitten kiljuttiin kilpaa ja en sentään halannut miestä vaan tyydyin ylävitoseen. Kiiteltiin korjaavasta katseesta ja lähimmäisten auttamisesta. Vaikkei aina tietäisikään tai osaisikaan, niin asenne ratkaisee. Kiitos siulle, jos satut tämän tekstin lukemaan. 

Matka jatkui ja pian oltiinkin Joroisissa, sää oli just sitä mitä ennustus oli luvannutkin. Märkää, harmaata ja sateista. Se ei paljon meidän hymyjä hyydyttänyt. Saatiin auto hyvään paikkaan parkkiin ja suunnattiin suoraan kisakansliaan. Näin seurakaveria, joka oli myös suuntaamassa sprinttiin ja sovittin tärskyt kymmentä vaille neljä. Hommat toimi sujuvasti ja pian olinkin jo laittamassa tavaroita pusseihin autossa. Pyörä pois paketista ja kello olikin sen verran, että siirryttiin pyörillä kohti pyöräkatsastusta ja Valvatusta. Tie oli märkä ja mietin, että uskaltaakohan sitä tänään ollenkaan luukutella.

Näillä rannekkeilla pääsee kaikkiin laitteisiin.

Paikat pyörille löytyi helposti ja vietiin pussitkin paikoilleen. Uintireitti näytti melko vaatimattomalta, verrattuna seuraavan päivän sotureiden reittiin. Ehdittiin hyvin käydä verryttelemässä ja uintiin maaliintulokaaren alta toiselle poijulle. Oikeaa linssiä en saanut jostain syystä asettumaan, vaan sinne falskasi kokoajan vettä. Uinti tuntui sujuvalta ja lämpötila sopivalta (20,9). Noustiin rantaan ja täristiin vähän jännityksestä. Startti tapahtui kolmena yhteislähtönä: miehet kello 17.00, naiset kello 17.05 ja nuoret 17.10. 

Eiko menoks!

Uinti 400m

Asetuttiin rantaveteen. Eturivissä oli varmaankin vahvimmat uimarit ja sitten olikin väljää. Jäätiin aika eteen keskelle ja naureskelin, että tää keskipaikkahan on se mitä kaikkialla aina suositellaan. Missä saa uida tosi rauhassa. Reilut sata naista starttasi sprintille. Sain linssit liimattua jotenkin naamaan kiinni ja uinti lähti nätisti käyntiin. Sitä kestikin noin neljä sekuntia. Sen jälkeen tuli kättä, jalkaa ja pärskeitä. Ekalla poijulla oli enemmän ihmisiä kun vettä. Kaikkea muuta kun hallittua toimintaa. Missään ei näyttänyt olevan yhtään enemmän tilaa. Päätin, että tänään ei siis uitaisi vaan painittaisiin. Sama se, ranta näkyi jo. Oma uinti tuntui todella surkeelta ja varmasti sitä olikin, silti uimaan jäi vielä runsain mitoin porukkaa. Oma GPS mittasi matkaa 531m, vaikka mitään suurempia mutkia en matkalla tehnyt. Uintiaika 400m 9.09.

T1

Puku lähti hyvin päältä ja varusteet vaihtui sujuvasti. Ajatus ei kuitenkaan liikahtanut ja vein rekan sijaan pussin takaisin naulaan. Onneksi ystävällinen mies huomautti asiasta ja ei tuossa montaa sekuntia tuhraantunut. Tällä kertaa lasitkaan ei hävinneet. Pyörä löytyi helposti ja ei muuta kun mäki ylös ja menoksi. Aikaa siirtymään meni 3.44.

Pyörä 20km

Lankulta kyytiin ja menoks. Pyörä oli peesivapaa. Etukäteissuunitelman mukaan en peesaisi ketään vaan ajaisin vaan niin paljon kun irti lähtis. Tänään se tarkottas märän tien vuoksi, niin lujaa kun uskaltaisin. No, toisin kävi. Ekan kääntöpaikan jälkeen päähän porautu taas se kuuluisa reikä. Unohtui liukkaus ja unohtui kaikki muukin. Mentiin vaan. Pyörä liikkui hyvin ja takaisin vaihtoon päin mennessä löytyi pari hyvää peesiä. Lopussa runttasin niin paljon kun irti lähti ja nauratti. Vitti miten siistii!! Ihan loppupuolella peesasin yhtä tyttöä ja viimeisessä mäessä tuntu, että kulki kovempaa. Huikkasin tytölle, että "Tuu kyytiin, mie vedän välillä!" ja saatiin vielä pari kovaa(?) menevää miestä kiinni ja jäätiin niitten peesiin. Reikä oli todella iso, koska miuta ei märästä asfaltista huolimatta pelottanut yhtään. Matka loppui tänään vähän kesken, tätä ois voinut jatkaa pidempään. Aika 37min15s, keskinopeus 32,2km/h. 

Kuva: Finntriathlon

T2

Klonkutellen vaihtoon ja nopsaan lenkkarit jalkaan, tää oli helppo. Sukat oli litimärät ja kengät painoi tonnin. Onneksi pussista sai kevyet kengät jalkaan. Aikaa 2.01, ja menoks.

Juoksu 5km

Hengitys ei kulkenut normaaliin tapaan. Alun nousussa puuskututti ja siinä tyttö, jonka kanssa olin fillariosuudella tullut yhtä matkaa, meni ohi. Kiitteli mukavasta pyöräseurasta ja muutama sana vaihdettiin. Jalat toimi hyvin, hengitys vaan ei jostain syystä pelannut vaikka sykkeet oli matalammat kun maratonilla. En paljon kelloon vilkuillut, menin vaan ja korvissa pari kertaa humis. Tänään ei todellakaan menty mukavuusalueella ja irti otettiin kaikki mitä irti oli otettavissa. Vauhti ei päätä huimannut, mutta oon tyytyväinen. Vika kilsa tuntui pitkältä kun nälkävuosi ja ylimatkaa miulle kertyi juoksustakin 250m. Usko ois saattanut loppua, ellei mein karavaanarinaiset ois olleet viimesellä kilsalla kannustamassa niin älyttömästi. Niin oikeessa paikassa oikeeseen aikaan. Punaisella olin käynyt kokonaiset 22s. Kummallista, kun normaalisti sinne on helppo mennä. Jospa se sokka sitten irtoaa Tahkolla. Juoksuun aikaa meni 26.25. 

Hymystä irvistykseen on matkaa pelottavan vähän.

Loppuaika 1.18.36 ja sijoitus 27/107. Vuoden harrastelulla ihan jees. Viime vuoden vastaavaan matkaan nähden noin viiden minuutin parantuminen ajassa. Tavoite täyttyi: kokemusta kertyi ja kaikki tavallaan toimi. Vaikka ainahan kaikki vois mennä paremminkin. Perjantaina nukkumaan meni kuitenkin iloinen ja tyytyväinen nainen. Se ei vielä tiennyt, mitä seuraavana päivänä odotti. Käytiin kisan jälkeen saunarekassa ja se oli kyllä ihan kaiken hehkutuksen veroinen.

Illalla Pian kanssa odoteltiin, että sade taukoaisi sen verran että päästäisiin viemään pyörät Valvatukselle jo valmiiksi aamua varten. Taukoa ei tullut, joten kymmeneltä oli mentävä, koska 22.30 katsastuskonttori meni kiinni. Homma hoitui sujuvasti ja saatiin kyyti takaisin päin eikä tarvinnut kävellä. Samalla kuultiin, että suurella todennäköisyydellä seuraavana päivänä tuulisi niin, että sivutuulta ja myös vastatuulta olisi kumpaankin suuntaan. Olin kuullut, että Joroisten reitti oli profiililtaan tasainen. Valmistauduin siihen, että seuraavana päivänä poljettaisiin sateessa ja vastatuulessa.

Nukuin yön tosi hyvin matkailuautossa ja söin tukevan aamupalan. Kyllä munaleipä ja kahvi naisen tiellä pitää. Myös myslipatukoita upposi useampi ja maha oli täynnä. Pää oli kuitenkin tavallistakin pehmeämpi edellisen päivän startista. Oli niin paljon jännitettävää, fiilisteltävää, juteltavaa ja mietittävää, että silloin ei ihan kaikkea pysty järkevästi ajattelemaan. Etenkään sillon. Ei useimmiten kyllä muullonkaan. Otin mukaan urheilujuomaa pulloon. Sen tarkemmin katsomatta tuoteselostetta. Ennenkin on urheilujuoman voimin menty. Yhden patukan ja geelin tyrkkäsin satulalaukkuun vararenkaan ja pumpun seuraksi. Olin melko varma, että en niihin koskisi. Eihän miulla ois "kun" 90km poljettavana. Sen jälkeen pääsis syömään. Kyllä sen nyt vetää vaikka asenteella. Niinhän mie luulin. 

Valvatukselle siirryttiin kymmenen aikaan bussilla. Tiellä urissa oli paljon vettä. Miuta kouras pari kertaa mahasta, kun mietin sileitä renkaita ja tien liukkautta. Taas samoja ajatuksia. Onneksi oli yksi kierros eikä siis ollut vaaraa siitä, että olis kierroksella ohitettava ja jäis jalkoihin. Valvatuksella odotti sateinen harmaus. Se ei kylläkään enää yllättänyt. Kumisaappaat julistin pannaan Jukolan jälkeen nyrkin kokoisen rakkulan vuoksi. Kokeilin toista lähestymistapaa ja voin suositella lämpimästi Softshell-puvun ja sadeviitan kaveriksi pinkkejä crocseja. Kun varpaat on jo valmiiksi märät, ei haittaa yhtään vaikka kulkis kaikista maailman lammikoista. 

Laura lähti uimaan ja mie aloin vähitellen valmistautua omaan siirtymiseen. Puin kuivat sukat jalkaan ja laitoin ne edellisestä päivästä märkiin fillarikenkiin. Pyöräilystä tulis varmasti ihana. Tavoitteena oli pitää 30km/h vauhtia, ei keulimisia vaan tasanen vauhti. Vedin pyöräilypaidan kaveriksi irtohihat ja korvia suojasin puffilla. Olin valmis. Lauran tullessa uinnista nappasin sovitusti chipin nilkasta ja kirmasin pyörälle. 

Kuva: Finntriathlon

Tästä se lähtis: pikkuretki Rantasalmelle muutaman muun kanssa. Tästä tulis kivaa. Säästä viis. Alku lähti hyvin käyntiin. Melkein unohdin koko sateen. Tai, no muistin mie sen aina siinä kohtaa kun linsseistä ei nähnyt läpi ja niitä piti pyyhkästä hihalla. Mietin, että oon käynyt Rantasalmella viimeeks teininä. Luettiin kaverin mökillä aitassa Laura Palmerin päiväkirjaa, pelättiin Bobia niin kovin että henki salpaantu ja oltiin ihan varmoja, että se vaanii meitä aitan ikkunan takana. Miuta hymyilytti nuo muistot ja lähestyin innolla Rantasalmea. Sen on pakko olla edelleen tosi jees paikka. Rantasalmi tulikin vastaan yllättävän nopsaan. Sinne mennessä olin juonut koko pullollisen urheilujuomaa. Ihan omin pikku kätösin ottanut pullon telineestä ja juonut. Yhdenlainen ihme. Jos osaisin ajaa ilman käsiä, niin oisin vetänyt ylävitoset itteni kanssa. Ylävitosta oli muuten urheilujuomakin.. siitä enemmin tuonnempana. Kuvittelin siis, että olin saanut energiaa tulomatkalla, paluumatkalle siis vaan vettä kiitos. Jess. Onpas kivan värinen uusi pullo. Ei tässä mitään banaania tarvita, menoks vaan. Rantasalmelle mennessä keskinopeus 31,2km/h. Oikein hyvä. Takaisin kohti Joroista. 

Ja voi jee. Jokuhan tais mainita vastatuulesta, no ei sen väliä. Tuule vaan, saat maistaa omaa lääkettäs. Hahaa! Ylämäissä nousin seisaalleen polkemaan, hyvin kulki. Alamäissä, etenkin jokaisessa pitkässä jossa kuvittelin laskettelevani 50km/h alaspäin tuuli niin kovaa vastaan, että vaikka poljin isolla vaihteella KOKOAJAN ja painauduin niin pieneksi kun pääsin ja silti tuntui ettei pyörä liikkunut mihinkään. Ärsytti. Aloin oottaa seuraavaa piippausta kellosta. Välillä en kuullut mitään kun tuuli suhisi korvissa. 70km:n kohdalla alkoi ottaa päähän. Ärsyttää oikein kunnolla. Mahassa kurni. Saispa ruokaa. Join vettä. Ylämäkee, alamäki ja vastatuuli. Ylämäkee. Miuta on huijattu, tää reitti ei oo tasanen. Miusta niin ei oo. Viimeselle kympille päätin ottaa raivokkaan loppukirin. Kun käännyttiin Rantasalmelta tulevalta tieltä Varkauteen päin näin ne päättymättömät mäet. Iski epätoivo. En jaksa enää. Mikä miuta vaivaa. Haluun kotiin. Haluun syömään. Haluun itkee! Purin hammasta, nousin seisomaan ja raivolla poljin mäet ylös. Alaspäin tulisin lujaa, uskoin vielä naiivisti. Oli ehkä pakko uskoa. Totesin sykkeiden laahatessa pk:lla raivosta huolimatta, että 10km:n loppukiriä ei nähtäisi. Mentäisiin just sitä vauhtia kun pyörä liikkus. Viimesessä ylämäessä ehkä talutettas. 

Oikeaan nivuseen, ehkä johonkin jänteeseen koski aivan hitosti. Ois tehnyt mieli irrottaa satula ja heittää se jorpakkoon. Ois tehnyt mieli heittää koko pyörä jorpakkoon. Vähän ennen Teboilia oli Jari-Pekan kyltti: "Lounas seisovastapöydästä". Purskahdin melkein itkuun ja oli lähellä etten jatkanut Teboililta suoraan eteenpäin Jari-Pekan ruokapöytään. Lopulta edessä oli kyltti: "Nouse pyörältä". Nousin todellakin. Päätin, että en ajais pyörällä enää ikinä. Yritin juosta, nivuseen koski. Kävelin ja vein rauhassa pyörän telineeseen. Sitten vasta uskalsin alkaa juosta. Irrotin numerolapun vyötäisiltä ja ojensin sen vaihdossa olevalle Tiialle ja sen jälkeen siirsin chipin Tiialle. En ehtinyt sanoa mitään, kun Tiian jo ampas matkaan. GO GO! Samaan aikaan, kun poistuin vaihtoalueelta alko itku nousta. Näin Lauran ja itkin, en hiljaa ja hillitysti, vaan oikeesti huutamalla. Kerroin, että reissu oli ihan hirvee ja vuodatin huolella. En vielä tässä kohtaa tiennyt miksi olo oli niin kurja. Aikaa meni 3h11min20s, ei se huonosti mennyt. Mutta jos miun ois tuon jälkeen pitänyt vielä juosta, niin en olis pystynyt. En millään. 

Vaihdossa.. jo melkein polvillaan.

Mentiin autolle ja vaihdoin kuivaa vaatetta päälle. Söin kaiken mitä käteen sattui. Kurkkasin urheilujuomapurnukkaa ja siinä kohtaa tajusin, missä mättää. Energiat loppu, tankki tyhjä. Bensa finito. Ei kerta kaikkiaan edes varatankissa yhtään mitään. Uhopussikin tyhjä. Ei mitään jäljellä. Samaan aikaan olin helpottunut. High5 urheilujuoma onkii silleen laadukasta kamaa, että siinä onkin nolla kaloria ja ei lainkaan sokeria. Harva ihminenpä sitä varmaan vedellä ja magnesiumilla pyörää polkee. Ei auta vaikka kuinka tekee vähän vahvempaa litkua. Näin tällä kertaa, oppia tuli tästäkin reissusta ja jatkossa syön vaikka ei tekis mitään mieli. 

Syötyäni auton tyhjäksi eväistä suunnattiin kannustamaan juoksuosuudella menijöitä. Tuttujen ja omien seuralaisten osalta nähtiin ihan huikeita onnistumisia ja mein joukkueen juoksija teki omalla osuudellaan oman ennätyksensä. Pettymys ja ehkä vähän huolikin unohtui hyvin nopeasti ja vaihtui iloksi ja riemun kiljahteluiksi. Pian miun oli taas pakko päästä syömään. Iso annos kanaa ja riisiä, paljon salaattia ja leipää. Vasta sitten kykenin saunaan. Saunarekassa oli toisenakin päivänä riemukas meno ja vaikkei suihkusta tullut kun kylmää vettä, niin ei paljon haitannut. Johan tuohon märkään ja kylmään taivaalta tulevaan oli totuttu. 

Karjalan Kisulit maalissa.

Pakkailtiin tavarat kasaan ja suunnattiin Jari-Pekan kautta kotimatkalle. Söin vielä 30cm:n subin, kahvin ja cokiksen kera. Kotimatkalla uppos mahaan pussillinen pähkinöitä ja Batterya. Ja nälkä on jatkunut tänäänkin ihan tajuttomana. Kotimatka taittui naurun ja iloisen pälinän säestyksellä. Vaikka pettymyksiäkin matkalle mahtui, eikä pää pysynyt ihan kaikessa mukana niin sanoisin, että kovin paljon mukavampaa ei ois voinut enää olla. Elämä ei oo pelkkää vaaleenpunasta höttöä, ei etenkään miun elämä. Aina vähän sattuu ja tapahtuu. Ens vuonna karavaani liikahtaa taas Joroisten suuntaan.

Tänään todella tajusin sen, että kolme viikkoa ja miun pitäisi Tahkolla uida 1,9km, pyöräillä tuo sama 90km ja sen jälkeen juosta puolimaraton. En oo yhtään varma pystynkö. Mihinkään noista. Nyt alkaa henkinen valmistautuminen todenteolla. Veikkaan, että seuraavat kolme viikkoa ei oo helpot.

Vartti Triathlon Käyrälampi 2016

Tänään oli vuorossa Vartti Triathlon Kouvolassa. Viime vuonna tapahtuma järjestettiin Orilammella ja se oli miun eka triathlonstartti ikinä. Viime vuonna satoi koko kisan ja sää oli ihan karsee. Just siistii! Päätin jo sillon, että tänne uudelleen. Matkojen piti olla tänä vuonna samat: uinti 500m, pyörä 20km ja juoksu 5km. Piti, muttei ihan ollut. 

Karavaanarit starttaamassa kotipihasta.

Mein äiti (=maailman paras triathlonhuoltopäällikkö) oli taas lupautunut lähtemään kannustusjoukkoihin pikkupoikien kanssa. Startattiin aamusta muka-ajoissa perinteisen säätämisen vauhdittamana. Pyörä ei mahtunut autoon, jolla piti siirtyä mein porukoille. Samassa muistin miksi. Koska pikkupojat oli mukana. Pyörän olin muovittanut enkä jaksanut alkaa enää purkamaan pakettia ja irroittamaan eturengasta. Soitin siis äidille ja hän tulikin hakemaan meitä. Tän päivänen oli pre-Joroinen-kisa. Monessakin mielessä. Mentiin Käyrälammelle asuntoautolla, jolla suuntaan sitten perjantaiaamuna matkaan. Ikinä ennen en ollut matkailuauton puikoissa ollut ja ensikosketus autoon oli peruuttaminen omalta pihalta. No hyvinhän se meni. Aamun säätämisen takia aikataulut hiukan myöhästyi ja vaikka tiesin, että karavaanarin matka on hitaampi kuin muiden en ihan ollut ehkä osannut kuitenkaan varautua siihen kuinka paljon. Vedin miehekästä letkaa perässä Luumäen kohdilla ja kohteliaasti annoin tietä kiireisemmille ja koukkasin välillä 6-tieltä pois. Utissa totesin lapsille, että ei muuten pysähdytä pillimehuja ostamaan vaan painetaan talla pohjassa Käyrälammelle. Onneks mein pojat tietää, että sillon kun äiti on tosissaan.. se on tosissaan. Aika usein se ei ole. Kohteessa oltiin vähän yli puoli ykstoista. Pyörä muoveissa, kamat levällään ja puhelin piippaillen.. aikaahan oli siis todella runsaasti, kun startti oli vasta kello 11.00. Ei muuten paljon ehtinyt lähtöä jännäilemään. Kolmee vaille ykstoista olin Käyrälammessa ja valmiina menemään. Ei varsinaisesti taas kovin hallittu valmistautuminen, mutta enpä tiiä tekisinkö silti mitään toisin. 

Starttiin enää hetki. Takarivin paikat oli tänään suosittuja.

Uinti

Liikkeelle lähdettiin rantavedestä, lähdin rauhassa. Uinti lähtikin tosi hyvin liikkeelle. Lasit istui täydellisesti, uinti tuntui järkevältä ja hallitulta. Eka poiju tuli nopeasti vastaan ja kiersin sen vasemmalta. Siinä kohtaa tuli hiukan ruuhkaa ja totesin uivani kahden naisen välissä. Toinen monotti ja toinen huitoi kädellä. Ihan sama. Hörppäsin kuitenkin hässäkässä vettä. Annoin silti vaan mennä. Muutama veto rintaa ja kurkistus missä mennään. Hyvin menee, ehkä. Kohti viimeistä poijua, ei mitään hätää. Tää on kivaa. Lopussa iski epätoivo, meenkö sittenkää oikeelle poijulle. Taas muutama veto rintaa, se ei kuitenkaan jäänyt taaskaan päälle vaan sain rytmin helposti taas päälle. Uinti kohti rantaa ja luulin jo olevani tarpeeksi rannassa. Pöh, kainaloihin asti vettä. Jatkoin vielä uimista. Rantautuminen onnistui lopulta hyvin. Kuvista voin todeta, että puku oli puoliksi pois jo pian vedestä noustuani. Jännästi tuokin tulee jo jostain selkäytimestä eikä sitä edes ajattele, vaikka kokemuksella en voi todella voi kehuskella. Rannassa jokaisen piti huutaa omaa numeroaan (etenkin silloin, kun ei ehtinyt kirjoittaa sitä käsivarteensa) ja sai käteensä emitin. Eka leimaus rannassa ja siitä uintiaika. Se oli huikeesti parempi kun viime vuonna. Ja viime viikolla! Jospa uinnin sujuminen alkaakin olla lähellä? Otetta pitää saada paremmaksi. En tiiä johtuuko märkkäristä, mutta etenkin heikompi otteinen vasuri tarvitsee treeniä.

Ilme on vähän kärsivä, vaikka fiilis oli huippu.

T1

Vaihto meni sujuvasti, vaikka emitin kanssa puljaaminen vähän huvittikin. Varusteet löyty hyvin ja pian olin jo valmis menemään. 

Pyörä

Pyörä liikahti alla kepeesti ja aattelin, että nyt senko mennään. Ekat kolme kilsaa oli nousua, ei sen väliä.. toiseen suuntaan se olis alamäkeä. Suunnittelin jo, että takas tullessa isoa vaihdetta silmään ja niin lujaa ko pyörä kulkis. Vähän tuli taas ikävä muulta liikenteeltä suljettua kisaa. Ärsyttävää, kun joutuu keskittymään johonkii autoihin. Kisa oli peesivapaa. Ei paljon kyllä sopivia peesattavia näkynyt. Joko ne meni kauheeta vauhtia ohi tai sitten mie tein nille samoin. Joku sen sijaan roikku miun peräsimessä kiinni paluu matkalla, maalissa kuulin että mahdollisesti joku numerolaputon turisti. Kesälomapuuhansa kullakin :D Kääntöpaikalla aloin epäillä monen muun tavoin, että pyöräilyä ei tänään tulisi mittariin millään 20km vaan ihan jotain muuta. Päätin olla välittämättä, koska miun tarkoitus oli pitää hauskaa ja ihan sama mitä matkat ois. Polkasin siis vähän lisää vauhtia koneeseen. Pian oltiinkin jo siinä lopun 3km pitkässä alamäessä ja uskalsin ajaa hetken jopa aerotangolta. WOU! Keskinopeus pyöräosuudella 31,9km/h. Siihenkin oon tyytyväinen.

Kyllä se aina vähän hymyilyttää, kun uinnista selviää hengissä.

T2

Vaihto sujui melko jouhevasti. Emitin kanssa meni taas oma aikansa. Tri-puvun takataskusta se oli helppo kyllä vetästä esiin. Ja Jukolassahan sitä oli jo harjoiteltu. Pikanauhat lenkkareissa on kyllä yks maailman parhaista keksinnöistä. 

Juoksu

Juoksuosuus oli maastojuoksua ja mäkiäkin riitti, se juostin kahtena kierroksena ja emit-leimauspisteitä piisas. Ei kovin ihanaa, mutta ei auttanu valittaa. Piti vaan mennä. Aluks homma meinas mennä keulimiseksi ja jalat toimikin yllättävän hyvin. Jos siis vertaa vaikka viime viikonloppuun. Mein äiti ja pikkupojat kannusti matkalla. "Hyvä äiti!" kuulostaa jotenkin niin liikkikseltä. Kroppa on ollut mm. työkiireiden ja yleisen ketutuksen vuoksi aika väsyneen oloinen ja se alkoi kyllä toisella kierroksella painaa. Tänään en vaatinut siltä yhtään punaiselle menoa. Tahkolla kyllä vaadin ja huudatan, mutta en tänään. Seurakaverin sattuessa kohdalle läpyt ja meno jatkui. Kummasti saa kyllä virtaa tutusta samalla reitillä. Muutaman ystävällisen miehen kanssa juttelin matkalla, muutoin porukka oli aika hiljaa ja puuskutti. Maalisuora vei rantalenttikentän poikki.. kohti maalileimausta. Tuntu kun ois juossut juoksuhiekassa :D  

Etenemistä kuolleilla jaloilla juoksuhiekassa.

Maalissa vaihdoin muutaman sanan seurakavereiden kanssa ja otettiin yhteiskuva. Sää oli tänä vuonna tavallaan parempi ja aurinko paistoi koko kisan. Vaikka viime vuodessakin oli oma tunnelmansa. Khuuma kyllä oli, mutta kai sitä vähän lämmin ja läähätys kuuluu tullakin. Suihkua en jaksanut lähteä etsimään, joten suuntasin Käyrälampeen pesulle. Sen jälkeen pienille kannustajille oli luvassa pyörimistä Tykkimäellä ja tulihan tuota itsekin kaikissa laiteissa pyörittyä. Ihana päivä! Mukava ja pikkuinen tapahtuma. Kaikki toimi, omalla persoonallisella tavallaan.

Taifunista oli hyvä tähyillä kisapaikkaa ja fiilistellä.

Loppuaika jotain 1h1min40s (tuloksia ei ole tullut vielä, joten ihan varmaa faktaa ei ole tämä)

Uinti 500m 7min32s 

T1 2min

Pyörä 14km 26min24s

T2 1min16s

Juoksu 5km 24min40s

Mitä tänään opin? Joroisten sprintin startti on kello 17.00. Lähden noin kello 5.00 liikenteeseen, ettei tarvitse jälleen Mrs. Beanmaisesti pukea märkäpukua päälle suurinpiirtein autoa ajaessa.

Taipalsaari Triathlon III

                                                                                   

Aika usein, kun kotikulmilla järjestetään jotain kisoja oon ollut jossain muualla päin maailmaa. Vaikka lähtökohtaisesti oon sitä mieltä, että on turha lähteä merta edemmäs kalaan. Tähän kotiseutukisaan olin jo talvella päättänyt lähteä mukaan, vaikka pitäisi siirtää pari vuorta. Ja tavallaan pitikin. Lapsen jalisturnaus toisessa kaupungissa sattui samalle viikonlopulle. Piti miettiä kuka hoitaisi pienempää sen aikaa, kun mies huoltaisi toista maailmalla. Päätin, että osallistun harrastesarjaan, jottei osallistumismaksu mene hukkaan mikäli ylitsepääsemättömiä esteitä ilmenisi. Lastenhoitokuvio järjestyi, mutta torstaina ilmeni uusia haasteita. Toinen automme oli hinattu korjaamolle (TAAS kerran) ja olisin lauantaina autoton. Päätin, että en tästä paineita ottaisi ja luotin (TAAS kerran) siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ja niinhän ne järjestyivätkin.

Matkana sprintissä harrastesarjassa olivat uinti 400m, pyörä 10km ja juoksu 5km. En valmistautunut kisaan muutoin, kun että lakkasin kynnet edellisenä iltana. Tavallaan sillon, kun kynnet on hyvin.. kaikki on hyvin. Tarkoituksena oli ensisijaisesti lähteä pitämään hauskaa ja koska uinti on edelleen se selvästi haastavin ja pelottavinkin osuus miulle päätin asettaa itselleni jonkinlaisen tavoitteen sen suhteen. Viime kesänä sekä sprintissä että perusmatkalla sorruin uimaan hyvin paljon rintaa. Vaikka taitotaso olisi varmasti riittänyt parempaankin, niin itseluottamus uinnin suhteen oli melko nolla. Talven aikana kehitystä ja henkistä vahvistumista kyllä tapahtui, melko paljonkin, mutta talven ja kevään sairasteluiden myötä se itseluottamus on kadonnut kun tuhka tuuleen. Tänään tavoitteena oli uida koko 400m matka vapaauintia. Vaikka väkisin. Tiesin, että se on enemmän päästä kun fysiikasta kiinni. Muita tavoitteita en tälle päivälle asettanut.

Sää oli tasan niin kaunis, kun kesäpäivä vaan voi olla ja lämmintä riitti. Tiesin, että juoksuosuudella tulisi kuuma, mutta se olisi lyhyt eikä mitään ylimäärästä kikkailua nesteytyksen suhteen tarvittaisi. Saapuessani kisapaikalle oli parkkipaikoilla jo täyttä ja jouduin ajamaan kopperoni (sen pari päivää sitten korjaamolle hinatun) kirkon pihaan syrjemmäs. Kasailin tavarat ja kävin pikaisesti kisakansliassa. Jännitystä en tuntenut, mutta kohelluksesta päätellen sitä kuitenkin oli. Toki osaan koheltaa aina, mutta jännittyneenä kohellan vielä tavallista enemmän. Pyörä katsastukseen ja tavarat omille paikoilleen ja sen jälkeen seurakavereiden kanssa fiilistelyä ja jännittynyttä odottelua. Pian olikin aika vetää märkkäri päälle ja porukalla mentiin käymään järvessä, ja sinne jäätiinkin. Olo oli rauhallinen ja Saimaa tuntui turvalliselta ja vesi lämpimältä. Oikean linssin sisään tulvi vettä, ilmeisesti tiiviste ei aurinkovoidekerroksen vuoksi asettunut tiiviisti kasvoja vasten. Lopulta sain lasit asettumaan. Kello kulki nopeasti eteenpäin ja ei mennyt kun hetki, kun jo mentiin.

Alussa oli ruuhkaa, mutta lähdin määrätietoisesti eteenpäin. Osumaa tuli, mutta en välittänyt siitä. Tiesin, että ensimmäisen poijun kohdalla helpottaisi, kun kilpasarjalaiset jatkaisivat pidemmälle kierrokselle. Tilaa tulikin hyvin ensimmäisen käännöksen jälkeen. Tässä kohtaa aloin urpoilemaan ja rytmi katosi, sain kuitenkin nopeasti uudelleen siitä kiinni ja toiselle poijulle asti tilanne oli hallinassa. Suuntaa katsoessa aloin uida rintaa, kasvojen laittaminen veteen tuntui mahdottomalta ja ehdin uida kymmenkunta vetoa rintaa. Sitten otin henkisesti itseäni niskasta kiinni ja painoin kasvot veteen. Kun automaattisesti kädet alkoivat tehdä vapaauinnin vetoja ja loppuun asti menikin tosi hyvin. Lopussa menin ohi miehestä, joka oli aikaisemmin ohittanut miut. Nyt on sekin ihme nähty, että mie ohitan vedessä jonkun muun kun loukkaantuneen tai keskeyttäneen. Rantautuminen tuli eteen jotenkin niin yhtäkkiä, että en ehtinyt edes tajuta sitä. Päässä vippas vähän ja korvat oli täynnä vettä. Uimalakki piti jättää rantaan.. arvatkaa muistinko? No en, jalat alkoi juoksemaan heti, kun ne osu maahan ja piti tehdä lukkojarrutus ja riisua lakki. Vaihtoon mennessä päässä vippas, mutta tiesin että se menis pian ohi.

                                                                              

Ekassa vaihdossa en kerrankin juurikaan säheltänyt. Jopa sukat sujahti hyvin jalkaan, eikä kengissäkään soljet olleet tällä kertaa kiinni. Ei muuta kun Rouva-X telineestä ja menoksi. Kovin pitkää matkaa ei tarvinnut pyörää taluttaa, kun sai jo nousta kyytiin ja antaa mennä. Ja annoinkin. Teitä ei oltu suljettu liikenteeltä ja se vähän ärsytti. Kaksi kertaa piti jarruttaa täydestä vauhdista, kun autot ruuhkauttivat tien. Kerran murisin ääneen, se vähän helpotti. Pyörä alla liikkui kuuliaisesti ja pyöräily oli helppoa, ohitettavia oli ehkä viisi. Kymmenen kilsaa sujahti nopsaan ja pian kurvasinkin taas mäkeä alas rantaan. Toisessa vaihdossa ei kauan nokka tuhissut. Lenkkarit jalkaan ja innolla eteenpäin. 

                                                                              

                                                              

Vaikka jaloissa ei pyöräilyssä tuntunut mitään erityistä, niin juostessa mäen päälle noustessa todella tuntui. Lähdin ehkä hiukan turhan kipakasti liikkeelle ja mäen loppupuolella piti ottaa pari kävelyaskelta. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja eivät nousseet mihinkään. Kuumakin oli. Mietin, että vauhti olisi varmasti lähellä jotain 7min/km. Sellaselta taaperrukselta se tuntui. Juoksureitti muodostui kahdesta 2,5km lenkistä. Tokalle kiekalle lähtiessä otin mukillisen vettä, josta yhden hörpyn suuhun ja loput päähän. Vihdoin juoksukin alkoi rullata. Vilkaisin kelloa ja sehän oli tasaisen varmaa maratonvauhtia. Naurahdin.. matka kun matka, niin miun keskitahti on aina sama 5.15. Niin vitosella, kympillä, puolikkaalla kun maratonilla. Mutta ei sen väliä, tää oli oikein hyvä. Sain lopussa vähän kiristettyä vauhtia ja sain sykkeenkin nousemaan anaerobisen kynnyksen tuntumaan. Kannustus matkan varrella oli ihan loistavaa, kiitos seurakavereille ja omalle perheelle. Viimeinen alamäki ja maali häämöttikin jo edessä. Maalissa hymyilytti. Tää päivä oli tarjonnut juuri sitä mitä lähdinkin hakemaan - kokemuksia ja hyvää fiilistä. Enkä voi sanoa, että olisin uintiin pettynyt. Vaikka rintauintia tuli vejettyä vähän mukaan, tuntui siltä että mie hallitsin uintia eikä uinti miuta. Ehkä se uinti-itsetunto sieltä taas löytyy. Lisää vaan harjoitusta ja uusia kokemuksia. Eikä niitä tarvitse kauaa odottaakaan.

                                                                             

Hetken maalissa tuttujen kanssa juteltuani lähdin kasailemaan tavaroita. Samaan aikaan kuulutettiin harrastesarjan tuloksia ja kun kuulin oman nimeni ensimmäisenä maaliintulleena naisena en ollut uskoa korviani. En ollut koko kisan aikana ajatellut monentena olisin tai edes miettinyt mitään sijoittumisia. Olin hetken jopa hämmentynyt. Kuskailin tavarat autoon ja hain suihkukamppeet, samalla lähetin kotiväen edellä jo mummilaan ja lähdin suihkuun. Muut seuralaiset olivat jo menneet menojaan miun tullessa suihkusta ja menin rantaan istumaan ja nauttimaan auringosta. Viestijoukkuille jaettiin juuri palkintoja. En ollut tässäkään kohtaa vielä ajatellut, että miekin saisin jonkun palkinnon. Pian kuulin kuitenkin taas oman nimeni ja tajusin nipin napin mennä hakemaan palkintoa. Seuraava ihmettelyn aihe olikin palkinto: 50€:n lahjakortti ja taottu riipus. Missään ei oo sanottu, että kenen tekemä se on, mutta miulla on vahva epäilys, että kyseessä on paikallisen taidesepän, Antti Niemisen, teos. Siinä on nimittäin jotain tuttua.

                                                               

Kävin ostamassa jätskiä ja kävelin autolle päin. Taipalsaaren kirkossa juuri kaksi onnellista olivat sanoneet toisilleen "Tahdon" ja hääväki oli oven edessä odottamassa morsiusparia kirkosta ulos. Koska miun auto oli sopivasti juuri kirkon edessä parkissa katsoin itse parhaimmaksi istahtaa nurmikolle syömään jäätelöä ja nauttimaan kiireettömästä kesäpäivästä. Ja se kyllä kannatti. Sivuosassa seurasin kahden rakastuneen onnellista päivää ja koska oon vähän tämmönen pöljä, liikutuinkin. Toivon heille pitkää ja onnellista avioliittoa. Tänään kesä tuntui juuri siltä, kun se joskus lapsena tuntui. Siltä, että se on vasta edessä ja että tapahtuu varmasti vielä kaikkea ihanaa! Arjen raskauden lomassa sanoisin, että tää päivä kaikkinensa oli hyvin voimaannuttava. Ja loma on vasta edessä.