Aika usein, kun kotikulmilla järjestetään jotain kisoja oon ollut jossain muualla päin maailmaa. Vaikka lähtökohtaisesti oon sitä mieltä, että on turha lähteä merta edemmäs kalaan. Tähän kotiseutukisaan olin jo talvella päättänyt lähteä mukaan, vaikka pitäisi siirtää pari vuorta. Ja tavallaan pitikin. Lapsen jalisturnaus toisessa kaupungissa sattui samalle viikonlopulle. Piti miettiä kuka hoitaisi pienempää sen aikaa, kun mies huoltaisi toista maailmalla. Päätin, että osallistun harrastesarjaan, jottei osallistumismaksu mene hukkaan mikäli ylitsepääsemättömiä esteitä ilmenisi. Lastenhoitokuvio järjestyi, mutta torstaina ilmeni uusia haasteita. Toinen automme oli hinattu korjaamolle (TAAS kerran) ja olisin lauantaina autoton. Päätin, että en tästä paineita ottaisi ja luotin (TAAS kerran) siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ja niinhän ne järjestyivätkin.
Matkana sprintissä harrastesarjassa olivat uinti 400m, pyörä 10km ja juoksu 5km. En valmistautunut kisaan muutoin, kun että lakkasin kynnet edellisenä iltana. Tavallaan sillon, kun kynnet on hyvin.. kaikki on hyvin. Tarkoituksena oli ensisijaisesti lähteä pitämään hauskaa ja koska uinti on edelleen se selvästi haastavin ja pelottavinkin osuus miulle päätin asettaa itselleni jonkinlaisen tavoitteen sen suhteen. Viime kesänä sekä sprintissä että perusmatkalla sorruin uimaan hyvin paljon rintaa. Vaikka taitotaso olisi varmasti riittänyt parempaankin, niin itseluottamus uinnin suhteen oli melko nolla. Talven aikana kehitystä ja henkistä vahvistumista kyllä tapahtui, melko paljonkin, mutta talven ja kevään sairasteluiden myötä se itseluottamus on kadonnut kun tuhka tuuleen. Tänään tavoitteena oli uida koko 400m matka vapaauintia. Vaikka väkisin. Tiesin, että se on enemmän päästä kun fysiikasta kiinni. Muita tavoitteita en tälle päivälle asettanut.
Sää oli tasan niin kaunis, kun kesäpäivä vaan voi olla ja lämmintä riitti. Tiesin, että juoksuosuudella tulisi kuuma, mutta se olisi lyhyt eikä mitään ylimäärästä kikkailua nesteytyksen suhteen tarvittaisi. Saapuessani kisapaikalle oli parkkipaikoilla jo täyttä ja jouduin ajamaan kopperoni (sen pari päivää sitten korjaamolle hinatun) kirkon pihaan syrjemmäs. Kasailin tavarat ja kävin pikaisesti kisakansliassa. Jännitystä en tuntenut, mutta kohelluksesta päätellen sitä kuitenkin oli. Toki osaan koheltaa aina, mutta jännittyneenä kohellan vielä tavallista enemmän. Pyörä katsastukseen ja tavarat omille paikoilleen ja sen jälkeen seurakavereiden kanssa fiilistelyä ja jännittynyttä odottelua. Pian olikin aika vetää märkkäri päälle ja porukalla mentiin käymään järvessä, ja sinne jäätiinkin. Olo oli rauhallinen ja Saimaa tuntui turvalliselta ja vesi lämpimältä. Oikean linssin sisään tulvi vettä, ilmeisesti tiiviste ei aurinkovoidekerroksen vuoksi asettunut tiiviisti kasvoja vasten. Lopulta sain lasit asettumaan. Kello kulki nopeasti eteenpäin ja ei mennyt kun hetki, kun jo mentiin.
Ekassa vaihdossa en kerrankin juurikaan säheltänyt. Jopa sukat sujahti hyvin jalkaan, eikä kengissäkään soljet olleet tällä kertaa kiinni. Ei muuta kun Rouva-X telineestä ja menoksi. Kovin pitkää matkaa ei tarvinnut pyörää taluttaa, kun sai jo nousta kyytiin ja antaa mennä. Ja annoinkin. Teitä ei oltu suljettu liikenteeltä ja se vähän ärsytti. Kaksi kertaa piti jarruttaa täydestä vauhdista, kun autot ruuhkauttivat tien. Kerran murisin ääneen, se vähän helpotti. Pyörä alla liikkui kuuliaisesti ja pyöräily oli helppoa, ohitettavia oli ehkä viisi. Kymmenen kilsaa sujahti nopsaan ja pian kurvasinkin taas mäkeä alas rantaan. Toisessa vaihdossa ei kauan nokka tuhissut. Lenkkarit jalkaan ja innolla eteenpäin.
Vaikka jaloissa ei pyöräilyssä tuntunut mitään erityistä, niin juostessa mäen päälle noustessa todella tuntui. Lähdin ehkä hiukan turhan kipakasti liikkeelle ja mäen loppupuolella piti ottaa pari kävelyaskelta. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja eivät nousseet mihinkään. Kuumakin oli. Mietin, että vauhti olisi varmasti lähellä jotain 7min/km. Sellaselta taaperrukselta se tuntui. Juoksureitti muodostui kahdesta 2,5km lenkistä. Tokalle kiekalle lähtiessä otin mukillisen vettä, josta yhden hörpyn suuhun ja loput päähän. Vihdoin juoksukin alkoi rullata. Vilkaisin kelloa ja sehän oli tasaisen varmaa maratonvauhtia. Naurahdin.. matka kun matka, niin miun keskitahti on aina sama 5.15. Niin vitosella, kympillä, puolikkaalla kun maratonilla. Mutta ei sen väliä, tää oli oikein hyvä. Sain lopussa vähän kiristettyä vauhtia ja sain sykkeenkin nousemaan anaerobisen kynnyksen tuntumaan. Kannustus matkan varrella oli ihan loistavaa, kiitos seurakavereille ja omalle perheelle. Viimeinen alamäki ja maali häämöttikin jo edessä. Maalissa hymyilytti. Tää päivä oli tarjonnut juuri sitä mitä lähdinkin hakemaan - kokemuksia ja hyvää fiilistä. Enkä voi sanoa, että olisin uintiin pettynyt. Vaikka rintauintia tuli vejettyä vähän mukaan, tuntui siltä että mie hallitsin uintia eikä uinti miuta. Ehkä se uinti-itsetunto sieltä taas löytyy. Lisää vaan harjoitusta ja uusia kokemuksia. Eikä niitä tarvitse kauaa odottaakaan.
Hetken maalissa tuttujen kanssa juteltuani lähdin kasailemaan tavaroita. Samaan aikaan kuulutettiin harrastesarjan tuloksia ja kun kuulin oman nimeni ensimmäisenä maaliintulleena naisena en ollut uskoa korviani. En ollut koko kisan aikana ajatellut monentena olisin tai edes miettinyt mitään sijoittumisia. Olin hetken jopa hämmentynyt. Kuskailin tavarat autoon ja hain suihkukamppeet, samalla lähetin kotiväen edellä jo mummilaan ja lähdin suihkuun. Muut seuralaiset olivat jo menneet menojaan miun tullessa suihkusta ja menin rantaan istumaan ja nauttimaan auringosta. Viestijoukkuille jaettiin juuri palkintoja. En ollut tässäkään kohtaa vielä ajatellut, että miekin saisin jonkun palkinnon. Pian kuulin kuitenkin taas oman nimeni ja tajusin nipin napin mennä hakemaan palkintoa. Seuraava ihmettelyn aihe olikin palkinto: 50€:n lahjakortti ja taottu riipus. Missään ei oo sanottu, että kenen tekemä se on, mutta miulla on vahva epäilys, että kyseessä on paikallisen taidesepän, Antti Niemisen, teos. Siinä on nimittäin jotain tuttua.
Kävin ostamassa jätskiä ja kävelin autolle päin. Taipalsaaren kirkossa juuri kaksi onnellista olivat sanoneet toisilleen "Tahdon" ja hääväki oli oven edessä odottamassa morsiusparia kirkosta ulos. Koska miun auto oli sopivasti juuri kirkon edessä parkissa katsoin itse parhaimmaksi istahtaa nurmikolle syömään jäätelöä ja nauttimaan kiireettömästä kesäpäivästä. Ja se kyllä kannatti. Sivuosassa seurasin kahden rakastuneen onnellista päivää ja koska oon vähän tämmönen pöljä, liikutuinkin. Toivon heille pitkää ja onnellista avioliittoa. Tänään kesä tuntui juuri siltä, kun se joskus lapsena tuntui. Siltä, että se on vasta edessä ja että tapahtuu varmasti vielä kaikkea ihanaa! Arjen raskauden lomassa sanoisin, että tää päivä kaikkinensa oli hyvin voimaannuttava. Ja loma on vasta edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti