Kotirataultra 2017

Mikä ihmeen Kotirataultra? 

Säännöt yksinkertaisuudessaan:

1. Juokse tai kävele 50 km jompana kumpana tai molempina kilpailupäivinä. Suorituksen tulee alkaa ja päättyä ko. vuorokauden aikana.

2. Matkan mittaus ja ajanotto ovat omalla vastuullasi.

3. Tapahtuma on tietenkin ilmainen. 

4. Ilmoita tuloksesi sekunnin tarkkuudella 15.2. mennessä (29.1 juostu tulos) ja 15.3. mennessä 26.2. juostu tulos), mieluiten mahdollisimman pian juoksun jälkeen. Mikäli ilmoitat useita tuloksia samalla, niin tuloksen lähettämisen jälkeen paina selaimen Takaisin -nappia, muuta muuttuneet tiedot ja lähetä lomake uudestaan. Kaikkia tietoja ei siis tarvitse kirjoittaa aina uudestaan kun ne ovat jo lomakkeessa valmiina.

5. Kerro muutamalla sanalla juoksustasi: reitistä, säätilasta, tunnelmista jne.

Suosittelen kokeilemaan. Jos et vielä oo.

Nyt se on takana. Nimittäin pisin juoksulenkki ikinä. 

Viikon alkupuolella tehtiin jo Jessican kanssa suunnitelmaa reitistä ja huollosta.

Etenkin huollosta, koska syöminenhän on näissä juoksujutuissakin

yleensä se paras osuus. Suhtauduin pienellä varauksella tämän

toteutukseen, koska niin monena vuonna aikaisemminkin oli tullut muuttuvia tekijöitä - 

miksei siis myös tänä vuonna. Mutta koska noroa eikä angiinaa 

näkynyt, niin edellisenä iltana jo ihan oikeasti uskallettiin lyödä suunnitelmat lukkoon.

Sanotaan, että maratonin mitta on semmonen hyvä matka tutustua itseensä. Siihen millainen on. 

Ultramatkoilla saattaa joutua tutustumaan myös siihen pimeempään puoleen.

Oon kuullut sanottavan.

En tiennyt riittikö 50km siihen. Mutta siihen oli syytä varautua. Miekkaa en ottanut mukaan, mutta muutamat Kung Fu-liikeet oli pakko opetella, jos tiukaks menis.

Sunnuntaiaamupäivän siivosin alkulämmittelyksi ja kahdelta Jessica tuli meille niin kuin oli sovittu. 

Alkuperäinen suunnitelma muuttui vielä vähän, koska aina saattaa tulla 

parempia ideoita tilalle. Suunnattaisiin ensin Joutsenoon, koska siellä valaistus on huomattavan

paljon heikompaa, kun Lappeenrannan keskustan suunnalla. Anteeksi joutsenolaiset. Eka etappi Joutsenoon sujui iloisesti rupatellen. Miun viimeisin pitkälenkki oli tehty elokuussa Reykjavikissa, joten ois melko todennäköistä ellei täysin varmaa että vaikeuksia tulisi.

Sää pitkälle jolkottelulle oli kyllä ihan täydellinen. Pakkasta 2-3-astetta, puolipilvistä ja kohtalaisen hyvä pito. Vaikka tie näytti monin paikoin liukkaalta, ei se kuitenkaan ollut. 

Juoksijoita tuli useampia vastaan. Sää oli houkutellut muitakin liikenteeseen. Joutsenossa tuli eka vähän hiljasempi hetki. Kumpikin tallusti eteenpäin, hiljaisena ja päättäväisenä. Noin 18km:n kohdalla hiipi jukeboxiin eka biisi. Yritin työntää se sivuun. Samaan aikaan Jessicalle tuli nälkä ja otettiin vähän PowerBarin patukkaa. Tunnustin, että Via Dolorosa soi jo. Totesin, että jos jo nyt niin taitaa tulla pitkä päivä. Sävel oli kuitenkin duurivoittoinen. Päätin ammentaa siitä virtaa.

Pitkä suora Joutsenosta kohti Pontus cityä on yleensä tosi hyvässä kunnossa. Olin etukäteen ajatellut, että vaikka sääolosuhteet olis muutoin haastavat, niin se 5km olisi taatusti hyvää baanaa. 

No, väärin olin ajatellut. Jäisen pohjan päällä oli irtolunta ja jokaisella askeleella oli liukastumisvaara. Jo suoran puolivälissä lonkankoukistajat aneli armoa. Onneksi tilanne parani, kun suora päättyi. Viimeset kolme kilsaa meni taas rallatellen. Kotipihassa mittarissa oli 26kilsaa ja vajaat kolmisen tuntia. 

Puolivälihuolto ennen. Jälkeen kupit oli vähän tyhjemmät.

Kotona totesin, että sukat on litimärät ja että ne on järkevää vaihtaa. Vaihdoin myös yläosastoon kuivat vaatteet kosteiden tilalle ja lyhythihaisen korvasin pitkähihaisella, koska iltaa kohden taatusti viilenisi. Varpaan kärjissä tuntui vähän hellyyttä, joten vaihdoin myös kengät Salomoneista New Balanceihin. Jospa kenkiä vaihtamalla sais uudet jalat?! Syömisen, juomisen ja varustehuollon jälkeen ei auttanut kun jatkaa matkaa. Onneksi oli enää alle puolet jäljellä, auttoi kummasti asennoitumisessa ja 35 minuutin tauon jälkeen mentiin taas. Tehtiin saunatilaus kolmen tunnin päähän. Todennäköisesti vauhti vähän hyytyisi. Ekat kolme kilsaa oli aika takkusta menoa. Palelsi ja kroppa oli täysin ihmeissään siitä mitä tapahtui. Just kun se kuvitteli huilaavansa, niin akka lähti taas. No, onneksi se on jo moiseen tottunut. Via Dolorosa oli hiljentynyt. Tilalle oli tullut Hetken tie on kevyt. En tiiä oliko se nyt tilanteeseen yhtään sopivampi, ehkä vähän huvittava. Mutta niillä mentiin. Noin 7km taivaltamisen jälkeen askel tais keventyä. En ite sitä huomannut, mutta Jessica huomasi. Myllysaaren ohi kohti satamaa tallustettiin taas hyvin hiljaa. Mikä voima onkaan sillä, että toinen kulkee vierellä. Ei tarvita sanoja, ei tarvita puhetta. Riittää. että toinen on siinä ja edetään yhtä matkaa. Näin tehtiin. Eipä myö paljon muuta voitu. Se ken leikkiin ryhtyy.. se leikin loppuun leikkiköön. Ei kyllä muu käynyt mielessäkään. Sää oli onneksi tyyni ja armollinen. Alusta sitä vastoin osin muljuava ja raskas.

Neljän kympin lähestyessä alkoi vähän tehdä mieli hullutella. Jessica ei ollut miun ehdotuksista ihan niin innoissani, kun mie ite. Aika jännä. Mutta sen verran vissiin jo sitä tunnen parin kymmenen vuoden jälkeen , että tiesin sen innostuvan kuitenkii.
Ja niin kävikin. Liikenneympyrään tultuamme Jessica oli mukana ja kierrettiin
liikenneympyrä kolme kertaa, ihan vaan varmuudeksi ettei tarvii ainakaan jatkaa enää kotikulmilla yhtään metriä lisää. Se ois karseeta. Kolmen kiekan jälkeen pysähdyttiin Siwaan, koska tarvittiin Colaa. Todettiin Colaa nauttiessamme, että maratooni tulee ihan just täyteen. Sen jälkeen pälistiin ja mentiin vissiin Colasta niin sekasii, ettei edes huomattu että maratonin mitta täyttyi.
Ensimmäinen endorfiiniryöpsähys tuli kyllä tässä kohtaa. Vähän kikateltiin ja Jessica totes, että sille käy tosi usein silleen että se huomaamatta juoksee maratonin. Ainakii noin kerran viikossa. Joo, niin miullekin.

Maratonilla miulla loppukilsoilla on lähes aina sama tuttu kaava. Kun alkaa tuntua jo vähän pahalta siellä 37 kilsan kohdilla, alan mielikuvissani lähestyä kotia. Mietin aina, että oon nyt siinä ja tuossa kohtaa menossa. Enää sama matka, kun K-Marketilta kotiin. Enää sen verran ko S-Marketilta kotiin. Enää sama kun Lauritsalan kentältä, kanavan sillalta jne. Viimesen kilsan kohdilla kyyneleet tuppaa yleensä nousemaan silmiin. Kotiin on aina niin hyvä mennä. Selostin Jessicalle, että tänään voin oikeesti tepastella nuo etapit ja lopputulemana on sitten 50km.

K-Marketin kohdilla homma vielä toimi. Vähän sen jälkeen huomasin, että joku lähestyy juosten takaa ja aattelin että: "MOI, saat kohta kaks päänahkaa!" (ehkä vähän jo väsyneitä ajatuksia). Ei mennyt aikaakaan, kun takaa tulija saavutti meijät ja tokas, että "Hyvä vauhti tytöillä!" Totesin, että vähänhän tuo alkaa jo hyytyä kun 45 kilsaa on jo takana.

Nätisti pk:lla pysyttiin suurimman osan aikaa :)

Alettiin siinä enemmänkii jutella ja selvis, että kaveri olikin vähän kovemman luokan menijä. Yli yheksänkymmenen maratoonin mies. Jo 43 vuotta juossut joka vuosi maratonin ja sitä rataa.
Jutellessa vauhti tais vaan kiihtyä. Koskaan ei tiedä, mistä ylimääränen boosti lenkillä tai
kisassa tulee. Oon maratonilla sujuvasti jutellut millon mistäkin.. Espoossa Rantamaratonilla oikein hyvin riitti juttua kitaran valmistuksesta ihan tuntemattoman miehen kanssa. Ehkä kymmenen kilsaa, kunnes vaihdoin isomman vaihteen silmään. Todellisuudessa en tiedä aiheesta yhtään mitään. En siis mitään, mutta sillon hetken tiesin. Se auttoi jaksamaan. Hämeenlinnassa juttelin kerran hellemaratonilla niitä näitä.. taas tuntemattoman miehen kanssa. Sitä varmaan
tosi paljon kiinnosti mitä kaikkia jäätelömakuja aion Venetsiassa syödä. Ei ehkä ois voinut elää ilman sitä tietoa. Oon kyllä aina kova puhumaan. Paitsi niinä hetkinä, kun oon hiljaa. Eilenkin niitä hetkiä oli. Välillä taas puhuttiin samaan aikaan. Ja maratonmies toimi kyllä niin loistavana vetoapuna pari kilsan verran. Mutta sitten mein tiet erkani. Mies huuteli vielä perään, että jatkossa varmaan lyhyemmätkin lenkit riittänee.

Loppumatkasta alettiin jo miettiä ääneen ruokaa ja saunaa. Kaikki turhautuminen mitä jossain vaiheessa reissua mukana oli ollut putos matkalta ja alettiin kelloja tuijotellen oottaa hetkeä jolloin 50km tulee täyteen. Metrit eteni ja miun 50km täytty 3m ennen Jessicaa. Kellot seis. Tuuletukset, halaukset ja viimenen kilsa kävellen palautellen perille. Sauna, siideri ja cola.
Sen päälle ruokaa. Ja sitä nimittäin uppos. Ihan loistavaa! Melkein taivas.

Sykkeet pysy pk:lla lähes koko lenkin. Loppupuolella varmasti kävi aerobisen kynnyksen päällä (maksimisyke lenkillä 164, kun aerobinen kynnys 161). Just semmonen lenkki mitä lähdin hakemaankin. Kaikin puolin kiva ja onnistunut. Seura mitä parasta. Mutta, en nyt ihan vielä ens viikolla aio juosta uudelleen. Ehkäpä ensi vuonna, tammikuussa tai helmikuussa.

Viimesimmästä maratonista on aikaa liian kauan. Miun ajatukset selkenee parhaiten pitkillä lenkeillä. Nimenomaan juosten. Vielä ei oo löytynyt toista lajia, joka toimisi yhtä hyvin ajatustyöhön. Vaikka on monia hyviä. Monotooninen, yksinkertainen liike vaan on miuta varten. En muista millon viimeeksi olo on ollut näin tyyni. Ei hetkeen.

Vauhdin oltua hidas ei lihaksissa tänään tunnu juurikaan kipua. Lonkankoukistajat oli arat, mutta venyttely ja pieni palauttava iltalenkki ennen saunaa tuntuivat auttaneen. Vakiovarpaaseen tuli rakkula. Jos ei ois tullut ihmettelisin. Koska siihen tulee AINA. Jos et oo koskaan koklannut juosta pidempään kun maratonin verran, niin koklaa ihmeessä. Pystyt varmasti. Koska ihminen pystyy paljon enempään kun se kuvittelee. Näin se vaan on. Ja vastaus siihen, tapasinko pimeän puoleni. Ei. En tavannut. Tai voi olla, että tapaan sen joka päivä enkä vaan oo tajunnut sitä.
Mysteeri jäi siis ratkaisematta. Matka jatkuu.

Kokonaismatka 50km. Aikaa kului 6 tuntia 23 minuuttia ja 6 sekuntia. Sisältäen
35 minuutin ruokatauon ja 5 minsan colatauon.