358. Paloheinämaraton - Miun kolmastoista maraton

13. maraton pitkänä pk-treeninä Paloheinässä 4.6.2017. Apina revitty harteilta 💪

Monkey Number 13.

Ajatus 13. maratonin juoksemisesta kesäkuussa Paloheinässä sai alkunsa jo ennen Prahan reissua, kun tajusin että muussa tapauksessa Viron kesälomamatkalla alkulämmiteltyäni uinnissa vajaan neljän kilometrin verran ja hikoiltuani hanuri puuduksissa noin seitsemän kahdeksan tuntia Rouva X:n selässä olisi sen 13. maratonin vuoro. Tuon kevyen alkuverryttelun jälkeen pää saattaa olla jo siinä jamassa, ettei se uskoisi kolmannentoista maratonin maaliin pääsyä vaan sortuisi synkistelyyn. Vaikken olekaan suuremmin taikauskoinen, en tiennyt miten taikauskoisesti ylipitkän työpäivän pituisen päivän päätteeksi siihen suhtautuisin. Apinoita hartioilla riittää, joten päätin luopua yhdestä epävarmuustekijästä jo hyvissä ajoin. Samalla näin tän maratonin mahdollisuutena vetää hyvä pitkä treeni pk:lla, suurinpiirtein sitä vauhtia kun näen realistisena juosta maratonin triathlonin täysmatkalla. Koska syöminen on miulle haaste (siis suorituksen aikana, muutoin on enimmäkseen haastavaa olla syömättä) niin myös siihen pääton panostaa.

Rajojen hakemista - kirjaimellisesti.

Jessican kanssa kaivettiin kalenterit taas esiin ja todettiin kesäkuun ekan viikonlopun olevan paras mahdollinen kummallekin. Lyötiin se lukkoon ja ilmoitin Paloheinähoodeille, että ollaan saapumassa. Koska tarkoitus oli juosta maraton pitkänä lenkkinä en aikonut siihen mitenkään erityisesti tankkailla tai kevennellä treenejä. Päätin päin vastoin vetästä reilusti treeniä alle ja lähteä liikkeelle mahdollisimman tukkoisilla jaloilla ja epävarmalla ajatuksella. Aika hyvin tässä onnistuinkin. Kolmeen maratonia edeltävään viikkoon mahtui ihan mukavasti puuhaa: paljon crossfittiä, vähän uintia, kohtalaisesti pyöräilyä sekä juoksua. Pitkästä aikaa treenimäärät semmoista, kun pitääkin. Reilun puolen vuoden ylimenokausi on siis vihdoin julistettu päättyneeksi. Treeni on tuntunut kokoajan kivalta ja "mennyt perille". Erityisen mahtavalta on tuntunut avovesiuintiin tullut varmuus. Läpätys rinnassa ei uidessa johdu enää pelosta, vaan rakkaudesta lajiin. Jotenkaan kesällä 2015 en ois vielä voinut uskoa, että näin käy. Rouva X:n kanssa alkaa olla senssit selvät puolentoista vuoden suhteen jälkeen ja taidetaan tuntea jo toistemme metkut aika hyvin. Takapuoli ei boikotoi enää satulassa istumista edes pidemmillä lenkeillä. Juoksu, se tuntuu hyvältä ja helpolta. Crossfitissä on tullut lyhyessä ajassa monia ahaa-elämyksiä ja jopa edistysaskelia, se tuo mukavan lisämausteen noihin kolmeen niin rakkaaseen lajiin. Ja rakas on tullut tästäkin - haikeudella, suurella sellaisella siirrän sen kahdeksi kuukaudeksi sivuun, että maltan riittävästi keskittyä noihin kolmeen. Yhdelle naiselle niissäkin on riittävästi hallittavaa. Joskus jopa liikaa. 

Kyllä pulla naisen tiellä pitää.

Sunnuntaina kello soi 5.20. Keittelin kahvit ja tein eväät valmiiksi. Olin vielä edellisenä iltana tehnyt parin tunnin pyörätreenin. Sisällä pyöräily mahdollisti sen, että samaan aikaan kun pyöräilin tankkasin. Tämmöstä en oo vielä ennen kokeillut, mutta hyvin tuntui ruoka uppoavan. Etenkin kun ei tarvinnut pelätä pyörän syöksymistä ojaan.. koska se pysyi paikallaan. Nappasin Jessican kyytiin heti kuuden jälkeen ja ajeltiin Paloheinään. Fiilis oli hyvä, niin kuin aina Jessin kanssa. Puhuttiin asiaa ja paljon sen vierestä. Saavuttiin Helsinkiin hyvissä ajoin, oltiin sovittu järjestäjän kanssa että startataan kello 10. Syötiin vielä autossa evästä ja katseltiin kääntöpaikalla pistäytyviä aikaisemmin startanneita juoksijoita. Maraton juostaan Paloheinässä kahdeksana kierroksena. Samalla tavoin, kun tullaan Estonia Triathlonillakin juoksemaan. 

Vähän evästä ja sitten raville.

Vähitellen siirryttiin lähelle starttia ja kerrottiin, että reitti ei ole meille ennestään tuttu. Katseltiin kartasta reittiä ja kiinniteltiin numerolappua. Samaan aikaan Unski ja Hanna juoksivat ja järjestäjä kehoitti meitä lähtemään heidän peesiin ensimmäisen kierroksen ajaksi, että reitti tulisi tutuksi. Sitä ei oltu erikseen merkattu. Asetuttiin starttiviivalle ja lähtö oli todella lentävä. Mie meinasin startata väärään suuntaan ja ensimmäiselle kääntöpaikalle asti meni hihitellessä. Apina numero 13 keikkui vasemmalla hartialla. Tarkoituksena oli saada se irroitettua tänään. Juostiin alku liian kovaa, yllättäen. Ei paljon väsytystaktiikka siis toiminut miun jaloille. Jessica kielsi keulimasta, aika monta kertaa reissun aikana. Onni on oma jarrunainen. Jessica oli virittänyt kelloon näkymään sen hetkisen tahdin ja mie keskitahdin. Aina kun vauhti alkoi kiihtyä vitosella alkavaksi tuli heti napakka käsky hiljentää. Eka kierros edettiin konkareiden välittömässä läheisyydessä ja loppumatka sitten hyvinkin kahdelleen. Kannustajia ei ollut reitin varrella luonnollisestikaan, mutta juoksijoiden keskinäinen kannustus vastaantullessa oli vaikuttavaa. 

Saanko esitellä -
THE koristegeelit

Toiselle kierrokselle lähdettäessä päätettiin vielä skipata huolto. Muistin kuitenkin, että saatavilla oli colaa, joten muutin mieleni ja tein äkkijärrutuksen. Ja seuraavalle kiekalle. Ei tullut juurikaan ajateltua kilometrejä vaan enemmänkin kierroksia. Keulimisia raportoitiin kierros kierrokselta vähemmän ja juoksu kulki mukavasti. Joka kerta huollossa otin colaa ja vettä, arvasin että nestettä tulee liikaa mutta koska aikaa oli käydä vessassakin (joka siis Paloheinässä tarkoittaa pusikkoa) päätin ottaa sen riskin mielummin kun juoda liian vähän. Jessica aloitti puskarundin 20km:n kohdalla ja mie söin sillä välin karkkia ja etenin kävellen. Mie jatkoin puskaperinnettä 4km myöhemmin. Puskassa käyminen oli sen verran kivaa, että kymmenen kilsaa myöhemmin pistäydyin uudelleen. Geeleja olin päättänyt ottaa matkalla neljä. Kaksi geeliä sain otettua ja kahdesta muusta kieltäytymisen pystyin perustelemaan itselleni niin hyvin, että en pakottanut itseäni niitä ottamaan. Voikin olla epämieluisaa hommaa. Nimesin Berliinistä asti vyössä roikkuneet kaksi geeliä ansaitusti koristegeeleiksi. Ne vaan roikkuu kisasta toiseen mukana. Tuskin niitä koskaan tulen syömään. Persikan makuinen Squeezy-geeli saa oksennuksen nousemaan suuhun jo pelkästä ajatuksesta ja paksun ällömakean GU-geelin mössööntyminen suuhun nostaa karvat pystyyn ja vedet silmiin. En vaan voi. Huollosta nappasin suuhun suolakurkkuja ja sokerinpalan. Mitä vaan, kunhan ei geeliä. Miksi kukaan ei voi valmistaa geeliä, joka luiskahtaa huomaamatta kurkusta alan eikä tahmaa käsiä. Eikä etenkään saa mahaa mourimaan epämiellyttävästi. Joku puolen tunnin välein automaattisesti suuhun pruuttaava malli ois miulle sopiva. Jos jollain on vinkata nirsolle ihmiselle sopivaa tapaa saada kisan aikana energiaa, niin otan ilolla vastaan. 

Karkit sentään uppos.

Juoksu luisti mukavasti 24km:n asti. Sen jälkeen vasemmassa pohkeessa alkoi olla kramppivaara ja tuplasin suolakurkkujen määrän huollossa. Molemmissa kankuissa sivuilla alkoi tuntua synnytyspolttoihin verrattavaa tunnetta. Kiinnitin juostessa huomiota asentoon ja keskivartalon hallintaan. Keskityin pakaraan ja askellukseen. Polte oli ja pysyi. Muttei estänyt tekemästä sitä mitä tein. Takapuoli yritti kai viestittää aivoille, että laittakaa nyt se nainen jo kevyelle viikolle mutta pää ei aina kuuntele. Seitsemännelle kierrokselle lähtiessä tuttu Via Dolorosa alkoi soida Jukeboxissa. Välillä oli vuorossa Kaija Koon Supernaiset. Antti Tuiskun Hanuri ois varmaan soinut päässä, jos oisin muistanut miten se menee - sen verran kovin oma hanuri muistutteli olemassa olostaan. Viimeisen kerran kääntöpaikalle, colat naamariin ja menoks. Sanoja ei tarvittu, vauhti kiihtyi vähitellen ja kumpikaan ei edes yrittänyt enää jarrutella. Nälkä päästä maaliin tais tempasta molemmat mukaan ja vika kierros kiihyteltiin. Yllättävän hyvin vielä lähti ja saattoi olla aika realistinen kisasimulaatio. Jalat kuoli 24km:ssa, mutta kuolemasta huolimatta vikat kilsat 5.52, 5.40, 5.38, 5.34 ja 5.09 ihan hyvin kuolleilla jaloilla. Apina irtosi parisataa metriä ennen maaliviivaa jonne kurvattiin käsi kädessä, vihdoinkin yhdessä aika hyvin tavoiteajassa 4.26.24 kun tavoitteena oli 4.30. Ei voi olla kun tyytyväinen. Ihan mahtava treeni ja päivä ystävän kanssa. Voin suositella Paloheinämaratonia ihan jokaiselle. 

Sympaattinen, hyvin järjestetty tapahtuma ja kiva reitti. Iloisia ja auttavaisia juoksijoita ja viimesen päälle konkareita. Hienoa tavata ihmisiä, joiden elämässä juoksu on pysynyt vuosikymmeniä ja sydän sykkii juoksulle.

Apina irti ja kullitettu.

Jos usein lepopäivä on vaikea pitää, koska liikkuminen on vaan niin kivaa niin tänään lepopäivän pitäminen on ollut uskomattoman helppoa. Taitaa mennä vielä toinenkin päivä huilaillessa. Ja sitten kohti uusia seikkailuita. 

Touko-kesäkuun puuhasteluja.