Willimiesajot 2017, Saimaa Road Race

Kukkia ja lettejä. Mitäs sitä muuta. Kuva ja vaatteet: Mikko Nikkinen

Idea Willimiesajoihin osallistumisesta tuli jo viime kesänä, kun ne järjestettiin ensimmäistä kertaa. Viikkoa aikaisemmin polkastu Joroisten joukkueviestin pyöräily ja sitä edeltäneet kolme sprinttistarttia sekä edessä häämöttävä Tahkon puolimatka sekä Reykjavikin maraton saivat miut kuitenkin luopumaan ideasta. Joskus järkikin on mukana ratkaisuissa, vaikka ihan aina ei uskoisikaan.

Huhtikuussa Nikkisen Mikko, tuo maanteiden Indiana Jones, alkoi houkuttelemaan mukaan Willimiesajoihin. No, tunnetusti miuta ei oo ihan hirveen vaikea houkutella mihinkään. Eikä Piakaan. Etenkään, jos se liittyy hikoiluun. Ensin emmin, koska Porkkala Swimrun sattui samalle viikonlopulle. Seuraavassa hetkessä olin kuitenkin jo mukana. Mikon kanssa on seikkailtu monet seikkailut. Ikinä ei oo ollut tylsää, hiljasta eikä rauhallista. Myös Pia on ollut monesti lenkeillä mukana ja pidempikin siivu taittuu heidän kanssa huomaamatta. Pullalle ja kahville tai sitten jäätelölle pysähdytään aina. Ollaanpa myö kerran Mikon kanssa lenkillä löydetty keskeltä ei mitään vohvelit kermavaahdollakin.

Keskeltä ei mitään löydetyt vohvelit ja kahvit.

Kerran oltiin Mikon ja Pian kanssa lenkillä kesällä 2016 ja nuo kaksi tirskuivat miulle, kun kannoin valkoista silmäterääni pienen hiekkaosuuden yli renkaan puhkeamisen pelossa. Kyllä miutakin nauratti. Olihan se vähäsen huvittavaa. Veikkaan, että Nikkisessä heräsi jo silloin into kitkeä tuo naurettava neitimäisyys miusta.. koska myöhemmin samana vuonna löysin itseni Nikkisen kanssa painelemasta maantiepyörällä pitkin hiekkateitä eikä paljon renkaan puhkeaminen pelottanut. Eikä paljon mikään muukaan. Se oli siistiä! Jos sinä päivänä maailma olikin musta, ei se enää sen jälkeen ollut kun oli päästellyt siellä menemään.

Maanteiden Indiana Jonesin kanssa hiekkatiellä.
Kuva: Mikko Nikkinen

Pian kanssa saatiin kesän aikana ihan hyvin kilsoja alle ennen Willimiesajoja ja ulkoilutin kukkapaitaa säännöllisesti muun hikoilun lomassa. Geelien kanssa oli vähän haasteita, koska ne saa aikaan miussa useimmiten oksennusrefleksin. Maisteltiin pahoja, maisteltiin tahmeita ja sitten löytyi SIS. Ei tarvii enää ikin etsiä (toivottavasti) geeliä, koska se on paras ja muuten ainoa ikinä joka on mennyt irvistämättä alas. Porkkalasta edellisenä iltana kotiuduttuani söin hyvin, kuten aina. Etelä-Karjalaisittain vetäsin tuhdin vetytankkauksen, koska alla oli kuitenkin reilun kolmen tunnin kisa ja oli varmistettava ettei lähde matkaan vajaalla tankilla. Ja sen jälkeen nukuin kuin tukki. Aamulla ei sitten muuta ehtinytkään, kun ottaa aamupalaa ja sitten olikin aika vetää vaippahousut jalkaan ja suunnata kohti Rakuunamäkeä. Semmoinen kisasta kisaan viikonloppu.

Iloinen ja odottava tunnelma. Kuva: Ville Tulkki

Tuulan ja Pian kanssa treffailtiin Rakuunamäellä ja nähtiin muitakin tuttuja - seurakavereita ja paljon muita. Sää vaikutti lupaavalta ja oli houkutellut paikalle mukavan kokoisen joukon ihmisiä. Tunnelma oli hyvä ja yllättävän vähän jännitti. Vielä tässä kohtaa. Oltiin porukalla menossa 28km/h, lähtöryhmään numero 7. Mukaan olin ottanut 3 geeliä, pähkinöitä ja pötkön energiakarkkeja. Edessä olisi 135km ja kolme huoltoa, jossa pysähdyttäisiin. Vessareissun jälkeen suunnattiin karsinaan ja siinä kohtaa kun asettauduttiin suunnitellun lähtöryhmän tuntumaan. Pia alkoikin suunnitella siirtymistä lähtöryhmään 7, jossa keskinopeus olisi 30km/h. Tässä kohtaa hetken ämpyilin, samalla kuitenkin toinen puoli halusi haastaa itseään ja kovin kauaa ei Pian tarvinnut miuta houkutella. Sitten oltiinkin jo esittäytymässä lähtöryhmän 6 porukan kanssa. Miulla jääti, mutta Pia onneks supliikkina naisena nostatti tunnelmaa. Päätin täristä kaiken jännityksen tässä kohtaa pois. Tunnustin vetäjille, että ryhmäajokokemusta meikäläisellä on tasan nolla tai ainakin hyvin lähelle sitä. Mietin, että miten vitissä tässä käy. Hyvin kuulemma kävis. Päätin luottaa siihen ja lähteä rohkeana matkaan. Kauaa ei onneksi ehditty empiä, kun jo lähdettiin liikkeelle. Ohjeita tulisi matkan varrella. Aika upeetahan tuommosessa ryhmässä oli liikahtaa. Alku otettiin rauhassa ja muutaman kilsan päästä sitten meidät päästettiin irti ja oli aika siirtyä omaan vauhtiin. Alku oli vähän hakemista itelläni. Menohaluja ois ollut tyypilliseen tapaan, mutta muistuttelin intoilijalle ihon alla, että matka on pitkä ja alun keulimiset taatusti kostautuisivat loppupuolella. 

Porukassa oli kaksi vetäjää, Marko ja Rami, jotka vaikuttivat heti alusta huipputyypeiltä. Muutenkin ryhmässä vallitsi rento ja hyvä fiilis. Ainakin miun mielestä. Meitä oli siinä ehkä kolme naista ja kuusi miestä. En oo kyllä hirveen hyvä laskemaan :D Juttua riitti ja ohjeet ryhmäajoon oli selkeät. Mistään telaketjuista ollut kuullukaan, mutta hyvinhän tuo sitten lähti siihen nähden pyörimään. Kahdelle ekalle vetovuorolle sattui napakka ylämäki ja sitten tovin passailinkin aurinkokannella. Ja siihen kyllä kannustettiinkin. Muuten ajo oli rentoa, mutta vetovuoroja huomasin vähän jännittäväni ja pidin ne lyhyinä. Etenkin vastatuuliosuuksilla viima tuntui etulinjassa karseelta. Miusta ei tulis kovin hyvää tuulenhalkojaa.

Reitti kartalla.

Matka eteni huomaamatta. Ennen ensimmäistä hiekkatieosuutta tiukassa mutkassa oli poliisi. Se enteili huonoa. Kaarteessa ehdin nähdä pyöräilijän pientareella makaamassa liikkumattomana ja samaan aikaan kuulin ambulanssin sireenin. Pahaolo pyörähti kurkunpäässä. Mietin, että käviköhän pahasti. Teki mieli hiljentää vauhtia. Tovin keskityin itseni rauhoittamiseen ja totesin, että miun murehtiminen ei tilannetta muuttaisi. Hyvässä hoidossa olisi pian. Vähitellen ajatukset siirtyivät taas ajamiseen ja ryhmään. Keskittyminen ei saisi herpaantua. Ryhmäajossa piti olla vielä enemmän hereillä, kun itsekseen ajaessa.

Ensimmäinen hiekkatieosuus oli nopeasti ohi ja sujui ongelmitta. Tiesin, että toinen osuus olisi pidempi. Sitä ennen kuitenkin vielä paljon muuta. Ensimmäinen huolto tuli tosi nopsaan ja siellä nappasin geelin ja mukin vettä. Täytin myös juomapullon. Sitten jatkettiinkin jo matkaa. Tiesin myös, että mäkiä on edessä. Paljon. Porukassa ne ei tuntuneet pahoilta. Juttu lensi ja matkalle sattui myös hillittömiä kurveja. Välillä meinasi mennä ihan letkajenkaksi ja pari kertaa jukeboxi revitteli jo ennen Savitaipaletta. Puheenaiheet vaihtelivat laidasta laitaan. Aina eturauhasesta maratonjuoksuun ja pohkeista vaihteiden käyttöön. Ja kaikesta mitä niiden väliin mahtuu. Välillä ryhmässä käväisi muitakin edellisistä ryhmistä tipahtaneita, mutta kukaan ei jäänyt pysyvästi porukoihin. Savitaipaleella oli toinen huolto ja otin taas geelin ja vettä sekä pähkinöitä ja limaisia Cliff-karkkeja. Tarjosin Piallekin ja siinä myö hymyillen vedettiin limaisia karkkeja. Tän tauon kohdilla takana oli noin 80km:ä ja pysähdyksen jälkeen itelle oli tosi vaikea saada rytmistä kiinni. Tunnistan tän saman haasteen maratonillakin. Mielummin pidän saman rytmin kokoajan, koska pysähdyksen jälkeen on vaikea lähteä liikkeelle. Vähitellen rytmi kuitenkin taas löytyi ja todettiin, että sata kilsaa täyttyy parin kilsan päästä.

Kuvitteellinen shamppanjapullo oli jo jäissä. Sitten se alkoi. Hiekkatie. Pitkä ja päättymätön. Ilman Indiana Nikkisen kanssa koettuja seikkailuita oisin ehkä irrottanut jalat polkimista ja kantanut pyörän hiekkaosuuden yli. Hiekan olisi vielä kestänyt, mutta kun siellä oli vielä karsee mäkikin. Putkelle nousessa takarengas suti tyhjää. Jalat meni tyhjiksi ja Jyräs muuttui hetkeksi kuljettajasta matkustajaksi. Tarvittiin Sisua ja Perkelettä! Sadan kilsan kohdilla oli todella heikko hetki. Ilman Markon tsemppiä ja peesiapua oisin saattanut liipasta pyörän mettään ja jatkanut juosten eteenpäin. Käsittämätöntä, miten kahdessa kilometrissä fiilikset voi vaihtua. No, vaihtui ne onneksi taas kahdessa kilsassa takaisin hyviksikin. Ja pian hiekkatieosuus loppuikin. Porukka alkoi puhua ylämäistä, joista olisi edessä. Koitin olla kuuntelematta. Sitten bongasin vasemmalla hotelli Saimaanrannan ja olin kartalla missä mennään. Mietin mäkiä. Ne oli niin monta kertaa ennenkin poljettu, että ei ois ongelma tänäänkään. Alamäissä täysii ja ylämäkeen niin kovaa kun pääsee. Toimi niin kauan, kunnes ketjut putosivat. Kesken ylämäen se on melko siistiä. Etenkin reissun jatkaminen keskeltä mäkeä paikoiltaan valmiiksi hapokkailla jaloilla. Taas tarvittiin Sisua ja Perkelettä! Onneks sitä on aina reilusti mukana. Ylämäissä hapotti ja puuskututti. Kummasti hapot aina hävis reisistä ennen seuraavaa mäkeä. Liikenteenohjauksessa nähtiin Kalle, jo toistamiseen! Vilkutettiin ja hihkuttiin jotain päätöntä.

Marko huikkaa pian, että enää ei ole jäljellä kun yksi isompi nousu. Mietin heti ääneen, että se on Rakuunamäen nousu. Markon mukaan sitä ei laskettu. Mietin, että ei reitillä oo enää yhtään mäkeä. KUNNES tajuan, ei se jokuhitonkalatie. Etelä-Karjalan ehkä karsein mäki, joka pitää juostenkin kontata. Koitan nousta sen Perkeleellä ylös, mutta Perkele alkaa olla lopussa ja Sisukin kortilla. Hivuttelen kuitenkin mäen ylös. Helppoa ei näytä olevan muillakaan. Viimeinen huolto lähenee. Siellä on kolaa. Juon kolme mukia ja hapot laantuu jaloista. Tunnen kuinka kolan mukana Sisu ja Perkele! tasotkin taas nousee ja hymy levenee. Ja sitten myö Pian kanssa mennään. Mittarissa alkaa olla pisin lenkki tähän astisessa elämässä. Kannaksella Saimaanharjulta Lappeenrantaan päin painellaan Pian kanssa, kun oltaisiin ainoot ihmiset maailmassa. Jukeboxissa lähtee soimaan No Doubtin Don't speak. En tiiä miks, mutta se soi "You and me. We used to be together. Everyday together always." Olo on kuolematon. Tie on tuttu ja maalin ja mein välissä ei ole enää muita muttia kun Rakuunamäen nousu. 

Kohta Marko ja Rami sekä muutama muu ryhmästä ottavat meidät kiinni ja edetään loppumatka porukalla. Tai, no Ramin perässä ei enää pysy moottoripyöräkään, mutta myö muut. Kohta kurvataankin jo liikenneympyrään ja sieltä kohti viimeistä nousua. Yritän ottaa vauhtia mäkeen, mutta uskallus ei riitä kaahata kurviin. Viimeinen nousu on tasan niin karsea, kun olin ajatellutkin. Mäen päällä. Ennen maalia vasemmalla siintää työpaikka. Ikinä ei oo tuntunut yhtä pahalta nähdä työpaikkaa. Eikä varmasti tunnukaan. Jalat on tyhjemmät kun ikinä. Pian kanssa edetään rinnakkain maaliin. Käsi kädessä. Tää oli mein yhteinen matka ja todella se yhdessä taitettiin. Ihan mieletön kokemus, mieletön porukka ja upee kukkapaita! 

Maalissa hymyillen! Kuva: Juha

Maalissa kiitän Piaa siitä, että houkutteli miut tuohon ryhmään. Se tuntui lopulta juuri oikelta valinnalta. Vaikka meinasinkin jänistää. Oppia tuli ja ihan törkysen hyvä treeni. Tapahtumaa voin suositella ihan jokaiselle. Tämmönen ekakertalainenkin pärjäsi oikein hyvin, kun oli ryhmän tuki takana. Ens vuonna ehdottomasti uudelleen. Tulkaa työkin, Willimiesajot 2018 calling! Täältä vielä tuoreeltaan fiilikset kanakeiton ääreltä. Näytetäänkö muka edes väsyneiltä ;) 
Kiitos Ville haastettelusta!

Klikkaa alta!

Pian ja Jennin pohdintoja kisan jälkeen

Kahvi ja pulla ei jäänyt väliin tälläkään kertaa.
Kuva: Mikko Nikkinen

Seuraavana päivänä herätessä oon yllättynyt siitä, että mäkien raastamissa jaloissa ei ole mitään tuntemuksia eikä hanurikaan oo pahoillaan vajaan viiden tunnin vinguttamisesta. Jos en tietäsi urheilleeni kisoissa edellisenä parina päivänä kahdeksaa tuntia, en uskoisi sitä kropan tuntemuksista. Ei tuskaa, ei kipua. Pelkkää endorfiinia. Silti kalenterissa luki "lepo" ja siinä pysyttiin. Viron reissua ajatellen täydellinen treeniviikonloppu. Päälle erityisen hyvä ja uskon, että fyysisestikin tästä oli hyötyä. 

Kotiin erityiskiitokset siitä, että ymmärrätte miun menoja ja jaksatte kannustaa. Jokaisessa reissussa olette sydämessä mukana. Ilman hellää huolenpitoa ja mieheni mainiota ruokahuoltoa miulla ei menis näin hyvin. Harva vaimo on kai niin onnellisessa asemassa, että kotona odottaa hyvä ja terveellinen ruoka ja energian riittävästä saannista huolehditaan. Liian harvoin vaan muistan sen sanoa, mutta uskon että sen tiedätte. Ja pahoittelut siitä, että poljettiin niin kovaa ettette ehtineet maaliin kannustamaan. ps. Rakastan teitä <3

Kyllä näillä kelpaa! Pian jonottama kahvi ja Maaritin
ostama tiskirätti. Tiskaaminenkii sujuu leikiten.

Kiitokset vielä Pialle ja myös kaikille muille rinnalla polkeneille, Nikkisen Mikolle, Lappeenrannan pyöräilijöille, WillTrille, Kuntovarikolle ja ihan jokaiselle joita en oo muistanut tai oon muistanut kiitellä.

Porkkala Swimrun 2017

Kynnet valmiina!

Viime elokuussa extempore Swimrunin maailmaan hypätessäni en totisesti ymmärtänyt millaiseen maailmaan - vedenalaiseen ja maanpäälliseen - olinkaan hypännyt. Elokuinen Järvestä järveen-kisa meni ihon alle ja tunteisiin. Sinne en valitettavasti tänä vuonna pääse. Piti keksiä muuta. Porkkala kiinnosti, mutta myös jännitti koska olin kuullut sen olevan teknisesti haastavampi. Yhden kisan kokemuksella sinne. Into voitti järjen taas - ja hyvä niin.

Askelmerkit selvät.

Lauantaina vihdoin oli se aamu, kun sain taas herätä kello 4.15 ja alkaa laittamaan eväitä valmiiksi. Tällä kertaa suuntasin yksin matkaan, parini Johanna asuu pääkaupunkiseudulla. Eväät eivät siis olleet niin mittavat, kun edellisenä viikonloppuna. Varustesäätöä olin tehnyt edellisinä päivinä ja pakannut kaikki jo illalla valmiiksi. Join aamukahvit jo totuttuun tapaan autossa ja kuuntelin Gunnareita. Sää oli kirkas ja aurinko alkoi paistella heti viiden jälkeen. Erehdyin laittamaan aurinkolasit silmille vain todetakseni, että miun melatoniinin erityksellä aurinkolaseja ei voi käyttää tähän aikaan aamusta. Efekti oli vähän sama, kun olisi laittanut pimennysverhot kiinni ja painanut pään tyynyyn. Otin siis lisää evästä ja laitoin radiosta ääntä lisää. Matka taittui nopsaan hyvällä fiiliksellä. 

Osuudet. Kuva: Porkkala Swimrun.

Saavuttiin Upinniemen varuskuntaan juuri kahdeksaksi ja käytiin ilmoittautumassa. Syteen tai saveen liikahtaisi tänään numerolla seitsemän. Nautittiin auringosta ja tsekkailtiin karttaa. Yhdeksältä alkoi kisainfo ja vähitellen alkoi pikkusen jännittää. Maha ei taaskaan ollut parhaimmillaan, mutta päätin antaa sen elää omaa elämäänsä. Pakolliset varusteet: ensiapuside, kompassi, kaksi pilliä, kaksi märkäpukua, uimalakit ja kartta oli varattu. Mukaan otin myös lättärit ja pullarin ja pari geeliä varmuudeksi. Kaikki oli niin kuin pitikin. Kannustettiin pitkälle reitille (20km juoksua ja 5km uintia) lähtevät matkaan ja sen jälkeen viimeisteltiin omat varusteet ja vietiin ylimääräiset kamppeet pukkariin. Kohta kello olikin jo 10.27 eli kolme minsaa aikaisemmin oltiin lähtöviivalla ja ei kauaa tarvinnut starttia odottaa.

Reitti. Kuva: Porkkala Swimrun

Startattiin ihan hänniltä, koska tarkoitus oli mennä ihan rauhassa ja nauttia matkasta. Eka juoksuosuus oli hiukan päälle kaksi kilometriä. Alkoi tulla nopsaan kuuma ja kun meri vilkahti puiden katveesta sydän loi kerran ylimääräistä. Se tunne. Kun on niin kuuma, että märkkäri on just sulamassa nahkaan kii ja meri ottaa syleilyynsä. Se on jotain. Mieletöntä. Ei sitä ehkä voi selittää. Se oli jotain niin siistiä. Ja meressä uiminen.. Se elää ja velloo. Haastaa. Ei meinaa päästää rantaan. Ja sitten päästääkin. Edessä on kallio. Liukas. Et meinaa päästä sille. Sitten pääsetkin. Nastarit rouskuvat kalliota vasten. Adrenaliini kohisee. Silmät kostuu, kun juokset läpi saaren ja näet jotain sellasta maisemaa mitä et näkis ikinä. Jos et tänään ois tullut. Ei sitä ehkä voi selittää. Se oli niin siistiä. Tätä toistettiin reilut kolme tuntia ja miusta reissu loppui liian aikaisin. 

Ensimmäisissä ylityksissä tapasin jotain ruohoa. Se tuli kasvoille, suorastaan silmille. Yritti suuhunkin. Kädet osuivat siihen ja aattelin, että se on niin ällöä että inhoon sitä. Rantautuessa irrottelin sitä lättäreistä ja ääneen pälisin, että miten voikin olla näin ällöä. Kaksi samaan aikaan rantautuvaa miestä informoivat makeiden vesien tyttöä. Kertoivat, että se on rakkolevää ja että siitä kannattaa olla iloinen, koska se on merkki siitä että meri voi hyvin. Suorastaan innostuin. Päätin, että rakkolevä on kiva kaveri. Sen jälkeen tultiin hyvin toimeen. Ja kotona oli pakko lukea lisää rakkolevästä. Sillähän onkin mieletön merkitys ekosysteemissä. WAU! Pitää ehkä googlettaa myös ahvenruoho.. vaikka epäilen, että sen päälimmäinen tarkoitus on olla ällöä ja kiusata ihmisiä. Oon tässä vähän alkanut miettimään myös semmosta, että vois ehkä alkaa kalojenkii kaveriks. Jos nekin muuttuisivat sitten kivoiksi. Oikeesti harkitsen sitä!

Syteen tai Saveen fiiliksissä. Kuva: Harri Hytönen.

Uinnissa edettiin kokoajan aika samaan tahtiin, parilla osuudella Johanna kiristeli vauhtia ja miulla oli perässä pysyminen. Kuitenkin 10m etäisyys oli helppo säilyttää. Sovittiin, että juoksuosuuksilla Johanna menisi edellä.. ihan vaan siksi, etten mie alkas keulimaan. Ja myös siksi, että suunnistajana Johanna on tämmöstä asfalttisoturia kätevämpi haastavassa maastossa. No, en mie ihan aina muistanut tätä vaan kuten kuvassakin näkyy, niin siellähän sitä keulitaan. Pari kertaa selostin ja keulin ja olin vetää lipat. En kuitenkaan vetänyt. Ei yhtään kaatumista tai rymyä, vaikka maasto oli teknisesti haastava. Menohaluja ois ollut kyllä, mutta edettiin Johannan vauhtia. Hyvä niin, koska seuraavana päivänä olisi Willimiesajoissa pyöräilyä edessä 135km:n verran. Pk-sykkeillä pysyminen oli siis miulle pelastus. 

Ihan mahtavaa oli myös se, ettei kolmen kilsan uinti lättäreillä tuntunut missään. Tai siis tuntui hyvältä, kokoajan. Vaikka rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että uin vain kilometrin testiuinnin noilla isommilla lättäreillä. Totuttuun tapaan lähdin soitellen sotaan. Luotin siihen, että voima riittää ja se riitti. Viimeisellä pidemmällä uintiosuudella vähän yläkropassa tuntui lämpöä, mutta kivuksi sitä ei voi sanoa. Talvi on tainut tuoda yläkroppaan vähän voimaa. Vaikka ei se ulospäin näykään. Ens kerralla pitää ehkä ottaa vielä vähän isommat :D Kotimatka meni taas iloisissa tunnelmissa. Kotona tuhti tankkaus ja unta palloon. Ja Willimiesajojen kisaopas iltasaduksi. Ei paljon laakereilla lepäillä!

Maisemat oli upeat! Kuva: Harri Hytönen

Aivan mieletön päivä <3 Vähän aloin haaveilemaan, että ensi kesänä koklaisin tuota pidempää matkaa. Pari vaan pitäisi saada, Johanna ei noin pitkästä juoksusta innostu.. vaikka onhan tässä vielä vuosi aikaa. Kiven alla tuntuu olevan swimrunista innostuneet. Vaikka tää on ihan mahtavaa! Että.. jos innostuit, niin lähesty ihmeessä.

Kiitos Porkkala Swimrun! Tavataan ensi vuonna uudelleen!

Finntriathlon Joroinen 2017, joukkuekisa

Joroisten viikonloppu vuonna 2015 oli miulle ensimmäinen oikee iso triathlontapahtuma missä olin ihmettelemässä. Silloinkin juoksemassa joukkueviestijoukkueessa. Sillon pidin puolimatkan triathlonia matkana aivan käsittämättömänä. Jo pelkästään uinnin vuoksi. Enpä ois sinä päivänä niitä urheilijoita katsellessani uskonut, että joskus itsekin moiseen suoritukseen pystyisin. En etenkään, jos joku olisi kertonut että niin tapahtuu seuraavana kesänä. Jotain suurta Joroisista tarttui mukaan. En tiedä hengitinkö riittävästi triathlonia ilmasta vai kärsinkö vakavasta hapenpuutteesta toinen toistaan hienompia fillareita ihastellen. Kuitenkin. Joku iso sysäys tapahtui tuolloin. Joroisten väliin jättäminen ei oo käynyt pienessä mielessäkään, vaikka esimerkiksi maratoneilla käyn, ainakin toistaiseksi, vain kerran samassa paikassa. Koska tarjontaa on niin paljon ja halu nähdä on suuri.

Ihmettelyä naisten pukkarissa.

Tänäkin vuonna Karjalan Kisulit mauahti matkaan, jälleen hiukan erilaisella kokoonpanolla kun aikaisemmin. Taidan olla Kisuleiden ainoa jäsen, joka on ollut perustamisvuoden 2012 jälkeen joka ikisessä matkassa mukana mitä on tehty. Mutta ei sen väliä. Mauahtavia Kisuja on löytynyt aina tiimiin mukaan ja taatusti löytyy jatkossakin. Tänä vuonna itseasiassa kokoonpano oli täysin sama, kun viime vuonna mutta pientä viilailua oli matkan varrella erinäisten syiden vuoksi. Laura ui perinteitä kunnioittaen. Ja hyvin uikin, ottaen huomioon ettei hän ollut viime vuoden Joroisten reissun jälkeen vetänyt märkkäriä kertaakaan päällensä. Viime vuoden juoksuosuudella enkkansa täräyttäneen Tiian oli määrä fillaroida tänä vuonna. Selkä kuitenkin pilasi suunnitelmat ja varakisuliksi puikkohin saatiin Pia. Mahtavaa! Itse sain tänä vuonna taas nautiskella täysillä Joroisten juoksureitin mäistä ja khuumuudesta. Siltikään, mikään ei saisi miuta jättämään tätä väliin :)

Aiemmista vuosista poiketen mentiin vasta lauantaiaamuna paikan päälle. Kello tärähti soimaan kello 4.00. Kahvit termariin ja kylmälaukku matkaan. Munaleivät jo kolmatta vuotta mukana. Ei tulis mitään ilman. Kello 4.50 nappasin Pian kyytiin ja kurvattiin nappaamaan valmentaja Vormiston rooliin siirtynyt Tiia kyytiin. Höpötyksen määrä on vakio näillä reissuilla ja se on paljon se vakio. Ei ees huomattu, kun oltiinkin jo Ristiinassa mistä Laura hyppäs kyytiin. Maukuna täytti auton ja tunnelmaa ei ois enää varmaan yhtään enempää mahtunut yhteen Saabiin. Saavuttiin Joroisiin hyvissä ajoin ennen kilpailuinfon alkua. Käytiin kisakansliassa ja nähtiin joitakin tuttuja. Sää oli vielä aamusta viileä, mutta vaikutti huomattavan paljon mukavammalta kun viime vuonna. Kisainfossa ei paljon uutta tullut, mutta tulipahan käytyä. 

Laura märkkäriin puettuna.

Pia siirtyi Valvatukselle fillarilla katsastuksen kautta, myö muut bussilla perässä. Siellä olikin sitten aikaa nauraa ja täristä. Jännityksestä ja vähän kylmyydestäkin. Aika meni kuitenkin nopsaan ja pian oltiinkin jo avittamassa Lauralle märkkäriä päälle ja naurettiinkin, että kuinka monta blondia tarvitaan pukemaan yksi märkkäri. Starttia odoteltiin ja pian ekat uimarit lähtivätkin matkaan. Rolling start ei kyllä omaan silmään näytä mitenkään houkuttelevalta. Moni kuului kommentoivan lasien huurustumista odottelussa. Missähän kohtaa ne on järkevä laittaa, että ehtii kunnolla asetella mutta ettei huurusilla laseilla tarvii lähteä?! Liedon Panu ehti omalta uinniltaan jo rantaan, kun osa vielä odotti oman osuutensa alkua. Ei voi kun ihailla Panun uintia. 

Tärinää T1:ssä

Pia siirtyi varmaan vartin jälkeen pyörän luokse tärisemään ja Lauran tullessa rantaan Pia lähti intona omalle osuudelle. Tiesin, että Pia menis kun eläin ja niin hää menikin. Hyvä, että myö muut ehdittiin kisakeskukseen takasin kun Pia oli jo tulossa Rantasalmelta takaisin päin. Kävin siis kiireellä vaihtamassa juoksuvaatteet päälle ja suunnattiin vaihtoalueen lähettyville. Vähän jännitti omalle osuudelle lähtö, koska miun vuosia hyvänä pysytellyt vatsa on viime viikot ollut äärimmäisen kiukkuinen ja oli myös aamupäivän aikana ilmoitellut itsestään. Joroisilla lämpötila nousi ja kokemuksesta tiedän, ettei valmiiksi tulehtunut suolisto tykkää ihan hirveesti helteestä. Olin siis varautunut imeytymispulmiin matkan varrella. Ruokavalio on laitettava taas remonttiin: peruna, tomaatti ja paprika pois. Ankeeta, mutta ainoa joka auttaa. Kolmetoista vuotta on näillä menty ja vaikka toiveikkaana aina muutaman vuoden välein alan lisäämään noita ruokavaliooni en niitä kuitenkaan kestä. Kukaan ei tiedä miksi, mutta en kestä. Mutta nyt vaan taas hiljaa hyväksyn sen ja syön muuta kuin punaista ja perunaa :)

Kikatukset, ylävitoset, chipinvaihdot, numero kiinni ja parit tsatsaat.

Vaihdossa ei kovin kauaa tarvinnut odotella, kun Laura jo hihkaisi että Pia tulee ihan justiinsa. Olin niin innoissani, että pompin tasajalkaa. Pia tuli tuttu virne kasvoillaan ja Laura sai tuon aika hauskan kuvasarjan mein vaihdosta. Jotenkin näistä kuvista tulee esiin se, miksi meillä on aina niin hauskaa kun meillä  on. Kaikki tekee tosissaan ja pistää taatusti ittensä likoon. Silti meillä on aina hauskaa. Ihanaa! Oikeesti voimaannuttavaa! Vaikka välillä vähän itketäänkin. Laura kyllä ehdotti, että voitas olla jotkuu Karjalan Itkijäeukotkii. Mutta niin kauan kun enemmän on naurua kun itkua, niin pidetään tää.

Ylämäki edessä.

Oma juoksu lähti liian vauhdikkaasti matkaan. Tunsin sen, mutta päätin etten vilkuile kelloon. Menin vaan. Liuta miehiä kannusti ottamaan ukot kiinni ja menemään ohi. Ei varsinaisesti hillinnyt miun menohaluja. Alussa oli ruuhkaa, mutta tuoreilla jaloilla oli helppo ohitella pidemmän matkan jo taivaltaneita. Suunnitelma ei yllättäen taaskaan toiminut. Olin ajatellut, että eka kierros rauhassa ja sitten pikku hiljaa kiristellään. Ei. En vaan osaa. Aluks täysii ja lopussa niin kovaa kun pääsee.. se vaan toimii miulla. Mietin tosin, että täysmatkalla en aio sitä kokeilla. Sen verran on (ehkä) järkeä, että tiiän että niin kovaa kun pääsee johtaa seinään törmäämiseen. Pian Joroisilla viime vuonna lanseeraama "Hiljaa nypytellen" tulee olemaan miun motto siellä. Sitten ei oo varaa keulia. Sitten otetaan varman päälle. Viisaasti. Järkevästi. Osaanhan olla sellanen. Hyvä hetki todistaa se itselle. Melkein koko juoksun ajan tuntui hyvältä. Hengitys kulki, mihinkää ei koskenut. Vilkaisin kelloon ekan kierroksen loppupuolella, keskitahti 4.56. Vähän hölläsin. 

Ohitustilanne.

Ekan kierroksen jälkeen oli jo tosi kuuma, vaikka olin napannut heti ekalta kiekalta sienen matkaan ja kaatanut toisessa huollossakin vettä päähän. Joka kierroksella sieni ja ennen nousua muki tai kaks vettä päähän ja saman verran colaa mahaan. Kahdella vikalla kierroksella vikassa mäessä  oli pakko hetki kävellä ja sen jälkeen taas kiristää vauhtia. Kengät ei olleet hiekkaosuudella kovin hyvät. Maa oli muuttunut puolentoistatuhannen juoksijan alla kiiltäväksi ja liukkaaksi. Oli pakko hakeutua kohtiin missä oli irtohiekkaa ja vähän parempi pito. Loppupuolella yritin lisätä vauhtia, mutta sitä ei vaan oo. Keuhkot pelaa ja kaikki toimii. Mutta kun talla on jo pohjassa, ei vauhti vaan kiihdy enempää. Viime kesänä Reykjavikissa samalla (5.15min/km) vauhdilla ja sykkeellä juoksin maratonin, että kaiken järjen mukaan jotain ois pitänyt irrota. Tähän juoksuun ei ollut mitään tavoitteita tai odotuksia eikä kyllä mitään suuria vaikeuksiakaan, joten ei ole mitään syytä olla millään tapaa tyytymätön. Enkä todellakaan olekaan. Hyvä treeni ja mahtava porukka. Hyvä mieli jäi.

Valmentaja-Vormisto ja Karjalan Kisulit.

Joroisten parasta antia kisan jälkeen on kyllä saunarekka ja palju. Niistä nautittiin taas täysillä ja kannustettiin maaliin saapuvia. Vähän saattoi nimet mennä väärin, mutta tunne on tärkein.. ja vesiroiskeet. Kotimatkalle suunnattiin puoli kahdeksan aikaan mahat täynnä. Kotona olin hiukan ennen puolta yhtätoista ja enpä kyllä muista millon oisin ollut noin väsynyt. Uni maistui ja seuraavana päivänä ruoka. Kiitos mauahtavat naiset jälleen reissuseurasta ja Finntriathlon taas hienosta tapahtumasta. Myö niin tullaan ensi vuonnakin.. 
ehkä kahden kisulijoukkueen voimin. 

Kisulit vm 2017

Kovin kauaa ei tarvitse uusia seikkailuita odotella, kun luvassa on taas koko viikonlopun täydeltä puuhaa. Lauantaina suuntaan Kirkkonummelle Porkkala Swimruniin ja sunnuntaina on luvassa Willimiesajojen Saimaa Road Race. 
Seuraava viikko meneekin sitten blogia päivitellessä :)

Vartti Triathlon Käyrälampi 2017

Mistä tietää, että taas yksi vuosi on kulunut? No siitä, että on Vartti Triathlonin aika. Mukana siis tänäkin vuonna ja ehdottomasti myös ensi vuonna. Paljon on vuodessa tapahtunutkin, niin paljon että onneksi ei etukäteen tiedä mitä on tulossa. En ehtinyt arjen hulinoissa juurikaan kisaan valmistautua, mutta hyvin se meni ilmankin. Edelliselle päivälle olin kaavaillut yhdistelmätreeniä (3h pyöräilyä ja 8km juoksu). Nousin heti kukon laulun jälkeen vapaapäivänä, että ehdin kotiin ennen kun mies lähtee töihin. Lähdinkin. Sää oli aurinkoinen ja fiilis kaikin puolin oikein hyvä. Lenkki eteni suunnitelmien mukaan - nautiskellen. Kunnes hetken katkaisee vaihdevivun täysi tunnottomuus. Mitään ei tapahdu. Veri alkaa kiehua - pettymys valtaa mielen, kun hyvin suunniteltu ja vähän jo tehtykin treeni keskeytyy. En tiedä mitä tapahtuu, mutta italialaistyyppinen ei niin hallittu temperamenttini ei kiehukaan. Olo rauhoittuu. Tutkin tilannetta ja epäilen vaihdevaijerin katkenneen. Totean rauhallisesti - onneksi nyt. Onneksi ei kisassa. Samaan aikaan mietin, että miten ihmeessä lähden tämän päiväiseen kisaan. Mummopyörällä? Kyllä. Näpyttelen tien päältä viestiä pyöräliike Varustamolle. Sen jälkeen soitan rauhassa miehelle ja pyydän kyytiä kotiin. Tuttu kuvio aikaisemmilta kesiltä. Saan puhelun aikana vastauksen Varustamolta ja pyörän pian huoltoon. Kävelen rauhassa bussipysäkille odottamaan. Totean tämän olleen vaan yksi treeni, jonka väliin jäämiselle en voi mitään. Päätän, että aurinkoinen sää on hyödynnettävä ja päätän että suunnataan lasten kanssa rannalle. Muutama tunti eteenpäin kaikki on taas kunnossa. 

Pyöräliike Varustamo pelastaa.

Kisakamppeet pakkasin vasta kisapäivän aamuna. Ne alkavat löytää paikkansa vaihtopusseista jo aika rutiinilla. Eväät mukaan ja menoksi. Mukaan lähtee taas se maailman paras huoltotiimi: huoltopäällikkö (oma äiti) sekä hovivalokuvaaja kuopuksemme. Saavumme perille lähes yhtä myöhään kun viime vuonnakin, mutta ehdin oleelliset asiat ja kohta vedänkin jo märkkäriä päälle. 

Lähtöroiskeita.

Uinti, 500m

Reitti on sama kun viime vuonnakin. Tosin viimeeksi startti tapahtui rantavedestä, tänä vuonna käsky kävi lähteä kuivalta maalta. Muistuttelin itselleni, että vaikka kyseessä on sprintti on miun kesän suurin tavoite löytää rauhallinen ja tasainen matkavauhti jota jaksan pitää yllä neljä kilometriä. Vuoden teema "Pitkään ja hitaasti" ei saa täysin unohtua tänäänkään. Pian lähtölaskenta jo alkaakin ja vuoden teema unohtuu hetkeksi. Hyökkään kun pantteri veteen ja alan kauhoa. Onneksi pian saan palautettua kuitenkin ajatuksen mieleeni ja rauhoitan. Oma paikka löytyy hyvin eikä suurempia törmäilyjä tule. Uinti etenee tasaisesti ja varmasti poijulta toiseen, vedessä suunnistaminen sujuu vaivattomasti. Laseilla on väliä, väitän. Pian olenkin jo rannassa. Uinti ei ole nopeudella pilattu, mutta ehjä ja hyvä kokonaisuus. Ensimmäisen kerran ikinä olen täysin tyytyväinen uintiin. Aika suurin piirtein sama, kun viime vuonnakin 7.29.

Tiukassa on hiha. Ilmeestä ei taas uskois, että uinti sujui :)

T1

Tuttuun tapaan EMIT kouraan rannassa ja märkkäriä pois päältä. Sujuvasti menee jo tää ja sukatkin sujahtavat jalkoihin helposti. Reilut pari minsaa menee tässä.

Taivas on sininen ja valkoinen ja meno päällä.

Pyöräily, 20km

Leimaus ja menoksi. Pyörä lähtee hyvin liikkeelle, vaikka alku edetään vastatuuleen ja ylämäkeen. Muistuttelen rauhassa ottamista. Kisa on peesivapaa, viime vuonna sitä ei päässyt hyödyntämään mutta tänä vuonna pääsi. Kisakaverin kanssa vuorovedoin edeten melkein loppuun asti. Harmittavan paljon oli irtohiekkaa tiellä ja reitti aika mutkainen. Siihen nähden mukava vauhti. Tänä vuonna reittikään ei ollut alimittainen. Aikaa meni 38 minuttia ja risat. Keskinnopeus päälle kolmenkympin. 

T2

Tässä ei kauaa nokka tuhissut. Kypärä pois, lenkkarit jalkaan ja lippa vinoon. Nopee leimaus ja sit menoks. Tässä kohtaa alkoi olla kuuma, juomista olisi kaivannut.

Ekalle kierrokselle. Lämmintä oli.

Juoksu, 5km

Sama reitti kun viime vuonna. Alku juoksuhiekan läpi, puiston läpi ja tien yli tunneliin ja sitten nousu ylös. Tän kävelin reippaasti, koska edellisenä vuonna muistin tappaneeni jalat tässä mäessä. Muutoin vauhti oli reippaampaa kun miltä tuntui. Metsässä oli lisää upottavaa hiekkaa ja purua. Tuulen virekään ei käynyt ja nenässä tuntui voimakas havunneulasten tuoksu. Toivoin salaa, että VPK olisi metsässä suihkuttamassa vettä. No, eipä näkynyt. Kannustusta ei tuolla pätkällä ollut, joten aloin kannustaa itse kaikkia vastaantulijoita saaden samaa itsekin. Kuumuudesta huolimatta metsässä oli hyvä meininki. Leimaus ja ympäri. Alun ylämäki olikin tietysti toiseen suuntaan mennessä alamäki ja otin kaiken ilon irti siitä. Kierros puiston läpi, leimaus ja toiselle kierrokselle. Meno tuntui matelulta, mutta kello väitti muuta. Uskotaan. Kääntöpaikalla leimaus ja kohti vikaa kilsaa. Pian maali jo häämöttikin. Kiva ja helppo juoksu, ei kuitenkaan täydellinen. Maastokenkä ois ehkä ollut Onneja fiksumpi valinta. Koitan ensi vuonna muistaa. Juoksuhiekan läpi maaliin ja vika leimaus. Keskivauhti 5.21min/km luokkaa.

Ja juoksuhiekan läpi maaliin. EMIT ojossa :D

Loppuaika 1h15min56s. Oon tyytyväinen!

Ja saattoi tuolta matkalta vähän muutakin tarttua matkaan.. siitä ehkä lisää myöhemmin ;)

Nälkää kasvateltu. Kohti seuraavia seikkailuita.