SSE Airtricity Dublin Marathon 2017

Reittiä..

Viime vuoden joulukuussa ilmoittauduin Dubliniin maratonille. Guinnessin vannoutuneena fanina on miulla ollut vuodesta 2008 asti haaveena päästä Guinnesin kotiin. Varasin hotellin hyvissä ajoin ja se osoittautuikin ihan loistavaksi. Voin suositella lämpimästi, Ashling hotellia. Oltiin varattu neljän hengen huone ystaväpariskunnan kanssa ja saatiin kyllä paljon enemmän kun osattiin odottaa. Kahden makuuhuoneen huoneisto, jossa ois ollut tilaa isommallekin porukalle. Ikkunasta avautui näkymä Liffey joelle sekä Guinnessin tehtaalle, joka oli isompi kun olin ajatellut.  

Syksy on ollut melko kaaoottinen. Pelkkä arjesta selviytyminen on kysynyt voimia ja välillä on menty aika äärirajoilla. Töissä on ollut paljon muutoksia - sen lisäksi lasten uuden koulun systeemit ja koulun aloitus on kysynyt hermoja ja vienyt ihan hitosti paukkuja. Välillä on ollut hermot suurinpiirtein riekaleina. Työ, perhe, omat, miehen ja lasten harrastukset. Koko tän kuluneen vuoden tapahtumien sisäistäminen ja hyväksyminenkin on ottanut osansa. Dubliniin ei ollut mitään ihmeitä tavoitteita - näin olin itselleni lupaillut. Kuitenkin juoksuindeksi oli nousussa, juoksu oli kevyttä ja pohjat hyvin tehty. Saatoin salaa ehkä kuitenkin virittellä toiveita vielä yhdelle onnistuneelle vedolle tälle vuodelle.

No. Toisin kävi. Viikko ennen h-hetkeä sukelluksen perusvälinetesti, että sain snorkkelisukellusohjaajan kortista viimeisen suorituksen räpiköityä.. parempi myöhään kun ei sillonkaan. Päivä ennen viimeistä päivää. Se vei henkistä kapasiteettia oikeastaan enemmän kun sitä edes oli. Sen lisäksi, että henkinen puoli meni tyhjiin, myös hengitystiet otti taas itteensä kun toista tuntia höräsin kemikaaleissa ja kasvualusta infektiolle oli valmis. Seuraavana päivänä töissä altistuminen pärskimiselle.. se oli sitten sitä myöten selvä. Keskiviikkoaamuna heräsin kurkkukipuun - en osannut edes yllättyä. Kaikki maailman keinot kehiin, mutta rää'än määrä on kai vakio. Kuumeeton virustauti ylähengitysteissä. Toivoa kuitenkin oli. Ainakin teoriassa.

Tuli loma ja perjantai. Räkä ei loppunut niistämällä. Lento Dubliniin. Korvat lukossa hain exposta vermeet, mutta olin melko varma etten starttaisi. Jamesonilla kurlailua, josko se auttaisi. Ehkä se vähän auttoikin. Dubliniin tutustumista ja lomailua. Guinnessin tehdaskierros. Hyvää ruokaa ja seuraa. Niistämistä ja nenäsuihketta. Nukuin maratonia edeltävänä yönä 10h unet. Kello oli tällä kertaa armollinen. Sitä siirrettiin tunti taaksepäin. Heräsin aamulla räkäisenä, mutta muuten hyvin voivana. Toivoin, että keuhkoista kuuluisi rahinaa. Yritin räkiä edes yhtä keltaista ysköstä, että olisi syy olla starttaamatta. Ei mitään. Söin aamupalan ja mietin mitä tekisin. Arvoin ja pohdin. En keksinyt yhtään tarpeeksi hyvää syytä olla starttaamatta. Ynnäilin monta euroa, lomapäivää ja treeniä tähän on uhrattu. Mietin, että mielummin paska juoksu kun ei ollenkaan. Vedin juoksukamppeet päälle ja virittelin geelit valmiiksi. Sitten vedin peiton vielä tunniksi korviin. Vielä ikinä en oo lähtenyt kohti lähtökarsinaa suoraan sängystä häntä koipien välissä. 

Tällä kertaa DNS oli hyvin lähellä. Toivon, että tätä lähemmäs sitä en tuu koskaan pääsemään. Tiesin, että DNF ei oo miun kohdalla todennäköisesti vaihtoehto, ellei oikeesti ois isoja pulmia.  Nenäliinapaketin kanssa ajattelin viettäväni reitillä aikaa n. 4h30min välillä kävellen ja niistäen. Ehkä viisikin tuntia siinä saattaisi mennä. Ihan sama. Siirryin lähtöalueellen lähelle ratikalla ja loppumatkan kävellen. Yksin ei tarvinnut matkaa taittaa ja starttialue löytyi helposti. Lähtökarsinaan ykköslähtöryhmään asettuminen tuntui vitsiltä ja numerolapun raiskaamiselta. No, näillä mentäisiin. 

Lähdin rauhassa liikkeelle ihan perältä. Ekat 5km etenin rauhassa kuulostellen ja koska homma tuntuikin käynnistyvän ihan mukavasti, aloin vähitellen vähän kiihdyttelemään. Sillalta bongasin Islannista tutun kannustuslakanan ja Maijun sekä Kimmon. Jatkoin hymyillen matkaa. Kymppi sujui mukavasti niistellen. Phoenix Parkin pitkillä suorilla hyvällä fiiliksellä saatoin unohtaa koko perkeleen flunssan. En tiiä oliko se hyvä vai huono juttu. Kuitenkin todellisuus otti pian nilkasta kiinni kun ylipukeutuneena pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa paidassa auringossa alkoi olla muitakin ongelmia kun vuotava nenä. Noin 14km kohdalla loppuivat jo nenäliinat, mutta hiha sai hoitaa sitä virkaa loppumatkan. Juoksu ei tuntunut kivalta eikä hyvältä. Ei yhtään siltä kun tavallisesti. Ei ollut hymy matkassa. Oli ihan paskaa ja koko homma oli ihan syvältä. Eka puolikas meni alle kahden tunnin (1.56). Siinä kohtaa jo tiesin, että toista puolikasta en edes yrittäis vetää samaa vauhtia vaan himmailisin. Ekankin puolikkaan olin tullut ihan liian kovaa. 

Tokan puolikkaan alussa huolestuin todella juoksun ilottomuudesta. Päätin jo, että tää olisi viidentoista ja viimeinen maraton. Ei näitä suu mutrussa oo tarkoitus mennä. Rämmin ja niistin. Hyvä ettei välillä menny itkuks. Keuhkot toimi kuitenkin, mihinkään ei myöskään koskenut joten eipä ollut tarpeeksi hyvää syytä jättää hommaa keskenkään. Juoksijoita meni ohi massoina. Joku mies kannusti englanniksi ja yritti juttusille. En ollut juttutuulella - se varmaan välittyi oikeinkin hyvin. Ekan kerran elämässä ootin, että saisin ottaa geelin. Varmaan siksi, että kun kaikki neljä geeliä olisi syöty ei olisi enää pitkä matka maaliin. Mutta myös siksi, että vihdoinkin on löytynyt geeli, joka menee yökkimättä alas ja pysyy mahassa. Sen lisäksi se myös maistuu hyvältä. 

Sitten. Kolmenkympin kohdalla tapahtui jotain. Yhtäkkiä alkoi hymyilyttää ja askel keventyä, loppua kohden suorastaan lentää ja ohittelin vaihteeksi hyytyneitä. Go Helen Go - oli lukenut naisen selässä, joka oli ohittanut miut oikealta ja aloittanut loppukirin ihan liian aikaisin. OIin tässä kohtaa melko varma, että tapaisin vielä Helenin selän. Perkele, muistin että kivaahan tää onkin. Olin niin helpottunut havainnosta ja juoksunautinnon paluusta, että hyvä ettei taas mennyt itkuksi. "Last six miles" - isompaa silmään ja vakionopeuden säädin päälle. 35km kohdilla oli "WALL"-kylttejä. Melko moni näytti törmänneen seinään. Miun seinä oli päättynyt ja annoin vaan mennä. Ohitin Helenin, joka oli törmännyt seinään ja hyvin monta muutakin, Viimeiset kolme kilsaa vauhti vaan kiihtyi ja maalissa sen aina viimeistään muistaa miksi tätä tekee. Ylitin maaliviivan hyvävoimaisena, enkä ois varmaan uskonut edeltäviä vaikeuksia ellen ois itse niitä kokenut. En oikein tiedä mitä tapahtui. Toista kertaa en puolikuntoisena starttaa, sen lupaan. Enkä voi suositella kyllä kenellekään muullekaan. Proud Finisher-teksti paidassa tuntui vähän ristiriitaiselta, koska kovin ylpeä en tästä teosta ole.

Mie luulen, että mentaalipuoli näytteli pääosaa tässä tarinassa. Lähtöryhmä 1 tuntui lähinnä numerolapun raiskaamiselta tuossa olotilassa. Sieltä kuitenkin starttasin, ihan hänniltä koska siirtyminen ois tuntunut vielä enemmän luovuttamiselta. Myös epävarmuus siitä uhkaako oma hölmöys omaa terveyttä varmasti vaikutti asiaan. Liikaa päällä ja hirvee hiki tuon epävarmuuden päälle, niin se oli siinä. Kun vähensin vaatetta, voimaannuin 😂 Henkisestikään en ollut ehkä valmis tälle matkalle, vaikka treenit kulkikin hyvin. Liian paljon samalle vuodelle. Täysmatka ehkä söi enemmän henkistä kapasiteettia, kun uskoinkaan. Ja ylipäätään kokonaiskuormitus on ollut liian kova koko vuoden: millään elämän osa-alueella ei oo päässyt hirveen helpolla viimeseen pariin vuoteen ja se alkaa kyllä pitkällä aikavälillä vaikuttamaan. Kolmenkympin kohdalla löytyi kuitenkin vähän vahingossa se kuuluisa perkele ja sisuaskin pohjaltakii löyty vielä jotain puristettavaa. Nyt lepään loppuvuoden! Seuraavan kerran numerolappu nähdään miun torsossa huhtikuussa Roomassa. Ei hetkeäkään aikaisemmin! Jos näette, hakekaa pois!

Vaikka periaattessa juoksu meni olosuhteisiin nähden ihan hyvin (loppuaika 4h2min39s) ja surkeampiakin aikoja on meikäläiseltä nähty, niin silti viikon ajan perässä kulki jonkinmoinen ketutus. Ehkä siksi, että kaiken piti olla hyvin ja eväät hyvään juoksuun oli taskussa. Positiivista tässä on tietysti se, että hölmöilystä huolimatta tauti ei pitkittynyt (ainakaan paljon) ja nöyryyttä ei kai voi oppia liikaa. Ei muuta kun kohti uusia maratoneja - ei tää siis viimeinen ollut. Kuitenkaan. Vielä on 12 minuuttia hampaankolossa ja sehän kaivetaan sieltä pois. Jonakin päivänä. Jossain.

Dublinista kaupunkina jäi hyvä fiilis ja Guinnessin kotimaassa se itsekin maistui vielä paremmalta. Maraton oli hyvin järjestetty tapahtuma: vesi tarjoiltiin pulloista ja olivat vielä sopivan pieniäkin. Maalissa sai pitkähihaisen teknisen paidan ja mitalikin oli ihan komea. Yksi pitkä reitti, sopivasti nousua ja laskua, pitkää suoraa baanaa, bändejä, hienoa kannustusta, laitakaupunkia ja ydinkeskustaa. Ei moitteen sanaa oo sanottavana. Voin lämpimästi suositella 👍

Volkswagen Prague Marathon 2017 - Miun kahdestoista maraton

Tärkeimmät pakattuna jo viikkoa ennen reissua.

Maratonviikolla keventelin treeniä. Crossfit salin ovi meni kiinni ja lenkkarit kaappiin. Tällä kertaa se ei edes tuntunut ihan hirveeltä rangaistukselta. Olin varmuudeksi säästellyt haravointia, ikkunanpesua ja pyörän siirtämistä trainerilta maantielle tuolle viikolle. Kaikki läheiset (ja myös mie itse) tietää että oon maratonviikolla ihan hirviö, kun en "pääse" liikkumaan. Jotenkin viikko oli niin kiireinen töissä sekä kotona, että en ehtinyt tehdä noista lopulta mitään. Söin vaan hirrrveesti ja nukuin paljon. Sitten olikin jo torstai ja jäin lomalle. En ehtinyt oikein edes tajuta, että se päivä tuli. Pakkailin omia tavaroita ja lasten tavaroita. Lähteminen on aina oma hommansa. Ja ikinä ennen lähteminen ei oo kyllä tuntunut yhtä vaikealta. Lapsia oli ikävä jo ennen lähtöä. Itku ei ollut kaukana, kun laittelin aamulla lapsia koulutielle. Lapset kyllä pärjäis. Mutta miten äiti selviää?! Matkaan kun lähdettiin, niin omakin mieli rauhoittui ja lentokentälle saavuttaessa en muistanut maailman murheista yhtäkään. Lentokentällä otettiin lomasiiderit. 

Matka voi alkaa.

Prahaan saavuttiin perjantaina alkuillasta ja mieheni järjesti pienimuotoisen shown jo lentokentällä unohtaessaan rahapussinsa lentokoneen penkin selkämykseen. Jännitystä harvoin mein reissuilta puuttuu. Onneksi jäätiin nostamaan lentokentältä rahaa automaatista ja siinä kohtaa huomasi jo unohduksensa. Se hyvä puoli härdellissä oli, että matkalaukkua ei tarvinnut hihnalta etsiä.. muita laukkuja ei nimittäin enää siellä pyörinyt meidän saapuessa paikalle. 

Eikä koko lentokentällä tainnut mein lisäksi enää muita ollakaan.

Exposta lähdössä.

Pari päivää meni nopsaan. Eka ilta ihmetellessä tsekkiläistä tupakointikulttuuria - joka paikassa haisi rööki.. ravintoloissa poltettiin sisällä ja mein huoneisto oli kun röökiklubi, vaikka siellä tupakoiminen oli EHDOTTOMASTI kielletty. Asiasta laitettiin huoneiston omistajalle tietoa. Kuulemma edellinen asukas oli röökännut sisällä - haju tuli kuitenkin todennäköisesti jostain toisesta huoneistosta. Varmaan samasta, jossa möykättiin ja kolistiin yöt läpeensä.. meitä oli kehotettu olemaan EHDOTTOMASTI hiljaa kello 22 jälkeen. Miuta kolinat ei kauheesti häirinneet, koska nukun kun tukki. Mertolipun ostaminen meinasi olla haasteellista, kum automaattiin sopivat vain kolikot, kukaan ei ollut halukas niitä vaihtamaan ja lippukioski oli kiinni. Tavallaan joutui ratkaisemaan aina tehtäviä, että pääsi seuraavalle pisteelle. Otettiin se haasteena ja iltapäivän puolella lauantaina ehdittiin Expoonkin. Maratonia edeltävänä iltana hairahduttiin juomaan Mojitot.. ja mietittiin, että ei kerrota kellekään tästä salaisesta tankkauksesta. Sen jälkeen fiksuiltiin vähän lisää ja kiivettiin Petrinin kukkulan näköalatorniin. Sovittiin, että vaan puoleen väliin.. mutta ei sieltä nähnyt tarpeeksi hyvin maisemia, joten ylös asti mentiin. Lopulta 299 rappusta ylös ja sitten alas.. ja muutama kymmentä tuhatta askelta, vaikka kuinka reippaasti käytettiin metroa. Illalla pitsaa ja lasi punkkua ja nukkumaan.. liian myöhään. Ei ehkä paras valmistautuminen, mutta ei tältä reissulta enkkaa oltukaan hakemassa. Kaupunkina Praha oli kaunis, viihtyisä ja edullinen. Olut lähes ilmaista ja hyvin toimiva julkinen liikenne. Paljon riittää katseltavaa ja ihmeteltävää. Taksihuijauksen kohteeksi emme joutuneet - koska emme käyttäneet taksia.

Petrinin kukkulan näköalatorni ja 299 rappusta odottaa.

Aamu tuli nopsaan, nukuin kyllä sikeesti. Keiteltiin puuroa ja kahvia kämpillä ja valmistauduttiin. Aika hujahti hetkessä ja pian pitikin jo mennä. Miuta ei oikeestaan jännittänyt yhtään. Vähän palelsi, mutta tiesin että pian ei palelisi. Tuntui siltä, ettei oo juossut vuoteen. Pikanauhojen jälkeen Onnien originaalinauhat tuntui epäilyttäviltä. Ehkä epäilykset juontavat juurensa viime syksyn kompastumisesta kengännauhaan.. joka päättyi asfattiin naama edellä (ja turhaan en muuten epäillyt - nauhat aukes ekasta solmusta jo ennen kuin 5km täyttyi. 36km:n kohdilla laitoin nauhat kiinni, kun en malttanut aikaisemmin pysähtyä :P ) Siirryttiin metrolla lähtöpaikalle. Vessajonot oli karseet, joten sovittiin että vessakäynnille ei oo tarvetta. Korkeiden talojen välissä V800 haki GPS:ää hävyttävän kauan. Kyllä se lopulta löytyi. Miulla ei ollut mitään ihmeempää suunnitelmaa tai tavoitetta. Päätin, että alun ottaisin rauhassa. Kerrankin. Ainakin ekan kympin ja sitten kattelisin miten menee. Ja jos loppuaika alkas kolmosella, niin oisin tyytyväinen. Ei siis suuria tavoitteita tälle reissulle.

Paukusta liikkeelle ja noin neljä ja puoli minsaa sen jälkeen ylitin lähtöviivan. Lähdössä soi niin karsee ranteet auki musiikki, että piti purra huulta etten alkanut itkemään. Naurettiin Jessin kanssa, että jos sama biisi soi maaliin tullessa niin varmaan tulis itku. Aluks juteltiin, mutta aika nopeesti matka alkoi taittumaan hiljaisuuden vallitessa. Välillä kurkkasin aina olan yli, että onko Jessi lähellä. Kympin kohdilla todettiin, että varmaan pisin yhdessä juostu matka kisassa. Mie aika usein huomaamattani häviän omille teilleni. Ei mennyt paljon tosta eteenpäin, kun huomasin äkkiä, ettei Jessiä enää näy. Jatkoin yksin tarpomista ja kiihdytin vähän vauhtia. Alkoi olla hiton kuuma. Miulla oli onneks oma pullo mukana. Juomapisteillä oli tarjolla lämmintä kivennäisvettä, joka yrjötti. Toinen vaihtoehto oli Gatorade. Ei sitäkään. Valitsin vähemmän pahan eli veden. Söin aika alusta asti Clifin energiakarkkeja. Niitä meni matkalla kaksi pakettia. Ois pitänyt ottaa enemmän. Sopivan mauttomia ja helposti syötäviä. Siinä olikin sitten kaikki mitä meni. Geelit oksetti niin kovin, että en voinut edes ajatella niitä. Voi miksi ei voi olla jotain sellasta herkkua mitä mie pystyisin juostessa ilolla syömään. Niin hyvä kun oonkin syömisessä ei liikkuminen ja syöminen vaan sovi yhteen. Mietin, että mitenhän selviän täysmatkalla. Pakko varmaan välillä pysähtyä pitsalle ja jäätelölle.

Menoa aika alkutaipaleelta.

Sanomattakin on selvää, että kahdella karkkipötköllä ei kovin elinvoimaisena maaliin päästä. Niitä ois pitänyt olla ainakin neljä. Tosin, en tiedä oisinko kolmatta saanut noitakaan alas. Mentiin siis sienien voimalla, en siis kuitenkaan niitä syöden. Kilsoista 15 alkaen juoksu oli sienikulholta sienikulholle etenemistä. Kävin "suihkussa" jokaisella pisteellä ja roudasin vissiin sylillisen sieniä mukaan. Join pahaa vettä reippaasti. Loppupuolella reittiä tarjolla alkoi olla appelsiinia ja huoltopisteille saapuminen oli varmaan koominen näky, kun toisessa kädessä miulla oli juomapullo ja aurinkolasit ja toisella kädellä kahmin kilpaa sieniä ja appelsiineja. Juoksu oli koko matkan tasaisen varmaa etenemistä. Ei ollut mitään suuria haasteita, mutta ei mitään hirveitä flow-tilojakaan. Hiton kuuma oli, vaikkei lämpötila ollutkaan kun max 18 astetta. Mutta liian paljon äkkiseltään suomalaiselle kinkulle. 

Laskin sillan ylityksiä. Tiesin, että niitä olisi kymmenen. Olin etukäteen laskenut. Noin kahdeksantoista kertaa. Keskityin enemmän niihin, kun kilometrien seuraamiseen. Kelloa en paljon vilkuillut. Kun kymmenes sillan ylitys oli käsillä, kääntyi suu hymyyn. Vilkaisin kelloa ja totesin, että rauhallinen aloitus ja nelosen alitus toteutuisivat tänään kumpikin. Kun mietin kylmää olutta, saatoin jo hihkua ääneen. Tässä kohtaa päätin kiristää vauhtia. Saisi nopsemmin sitä olutta. Ja lisää Mojitoja. Maalia ennen olisi vielä sillan alitus, tunneli ja pitkä loiva nousu torille. Tunnelissa ei hymyilyttänyt. Mihinkään ei koskenut, ei vaan meinannut enää energia riittää. Kiroilin mielessäni ja irvistelin vähän, mutta vauhtia en hidastanut. Tunnelin jälkeen ylämäessä porukka käveli. Mie irvistin vähän isommin ja kiristin vauhtia. Nyt sitä olutta tänne! Heti! Vilkaisin taakse olan yli ja näin ambulassin lähestyvän takaa oikealta. Pian näinkin edessä miehen, joka oli tuupertunut tien laitaan. Noin kilsa ennen maalia. Elvyttää ei onneksi tarvinnut, varmaan nestehukka kaatanut miehen. Kiristin  taas vauhtia. Edessä juoksi iso porukka miehiä. Ne juos vähän liian hiljaa miun makuun ja päätin rynniä vielä niistä ohi. Koitin vielä kiristää vauhtia, mutta ei kyllä tapahtunut enää missään mitään. Maalilinja lähestyi ja mölinä oli valtaisa. Irvistys vaihtui taas hymyyn ja kädet nousivat ylös tuuletukseen ja maaliviiva ylittyi ajassa 3.54.57. Täysin päivän ja tän hetkisen kunnon mukainen juoksu. Ei jäänyt mitään jossiteltavaa eikä muutenkaan mikään kaivelemaan. Hyvä ja tasainen juoksu, alusta loppuun. Tunnetasolla olin vähän jäässä, mutta niin oon viime aikoina muutenkin ollut. Loppuloma meni syöden, juoden ja nauraen. Voi vitti, että tarvitsin just tuommosta irtiottoa kaikesta. Viimenen vuosi on ollut hyvin monella tapaa kuormittava. Monella elämän osa-alueella on ollut isoja haasteita ja oon joutunut paljon pohtimaan omaa elämääni koskevia ratkaisuja tulevaisuutta ajatellen.

Vihdoinkin sitä olutta. Onneksi huolto oli hereillä.

Jälkeenpäin oon ymmärtänyt miksen edes lähtenyt ruoskimaan itseäni ennätysjuoksuun. Miksi en sitoutunut juoksuohjelmaan, niin kuin ennen silloin kun oon niin päättänyt. Siksi, koska sellaiseen ei olisi ollut voimavaroja. En ois pystynyt. Oisin katkennut. Kaatunut. Aina ei oo oikea hetki edes yrittää ennätystä. Tiesin sen, vaikken ymmärtänytkään. Säästin itseäni fyysisesti, että kestän henkisesti. Ja nyt olen itselleni siitä kiitollinen. Vielä tulee parempia aikoja. Vielä tulee ennätyksiä. Nyt hetki ja tilanne on tämä. Vaikka elämässä ei saakaan valita mitä ottaa, ei riehuminen hyödytä. Elämä tekee joka tapauksessa just niin kuin se haluaa. Repii vaikka sydämen rinnasta. En kuitenkaan usko, että niin julma se on. Kaikki järjestyy. 

Tästäkin selvitään. Katellaan ens keväänä Roomassa uudelleen sitä ennätystä, tää vuosi on jo niin täynnä kaikkea kivaa. Siellä jätän kyllä Mojitot ottamatta.

Mrs. Mojitot. 

Tunnustuksena kerrottakoon, että jo ennen tätä kahdettatoista maratonia pohdin, että seuraava, karmiva kolmastoista, on sitten 3,8km uinnin ja 180km:n pyöräilyn jälkeen elokuussa Virossa. Vaikken kovin taikauskoinen olekaan, niin sen verran kuitenkin.. että en todellakaan ota siitä enää ylimääräistä apinaa hartioille niiden viiden jo siellä valmiiksi istuvan kaveriksi. Siispä päätin jo ennen Prahan reissua, että Virossa juostava maraton onkin numero neljätoista. Numero kolmetoista on vaihteeksi Suomessa, Paloheinässä kesäkuussa. Tarkoituksena on juosta siellä Viron tavoitevauhtia eli tavoitteena noin 4h30min. 

Vesistön ylitys vanhassa kaupungissa.

Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat

Välimeri Nizzan edustalla helmikuussa.

Sini heitti blogihaasteen, aiheena otsikon mukainen "Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat". 

Jotenkin havahduin siihen, että miullahan oli vissiin jotain tavoitteita tälle vuodelle.

Oon tainnut vaan unohtaa ne kaikki. Joten tuntui aika luonnolliselta valinnalta

vastata tähän haasteeseen ja pohtia vähän asiaa.

Jotenkin ylimenokausi on taas venynyt. Tai, ei kai se tavallaan venynyt

ole, mutta oon vaan jäänyt semmoseen samanlaiseen kivaan puuhasteluun mitä oon aina harrastanut. Viime vuotta lukuunottamatta. Viime vuonna oikeesti yritin treenata tavoitteellisesti.

Treenasinkin. Ja tykkäsin siitä. Tykkäsin paljon. Samaan aikaan totesin,

että se on liikaa. Riittämättömyys mikä jää perhettä ja ystäviä kohtaan on liikaa. 

Tässä kohtaa elämää. 

Kun koko perhe harrastaa, niin tavaraa piisaa.

Joskus myöhemmin on sen aika, ei nyt. Lapset ovat kerran pieniä ja näitä aikoja ei saa 

myöhemmin takaisin. Siltikään ei kannata jäädä odottelemaan sitä aikaa. 

Koska elämästä ei koskaan tiedä. Ei todellakaan. Mitä se suunnittelee. Kaikki sen suunnitelmat ei oo mieluisia, jotkut on perseestä. Siksi niitä muka auvoisia treeniaikoja odotellessa voi tässä perhe-elämän ohella kasvaitella rautaista peruskuntoa ja harrastaa monipuolisesti kaikkea mikä kiinnostaa. 

Ja se lista ei ole lyhyt. Se pitenee kokoajan. Ja mikä tärkeintä, toteuttaa haaveita ja unelmia.

Niitä pieniä - ja vähän isompiakin.

Vaikka suuren suuria tavoitteita ei olekaan, niin jotain suunnitelmia kuitenkin:

Kotirataultra

Tähän miun on pitänyt osallistua jo monena vuonna. Kerran osallistuinkin, mutta aikapulan takia ultra oli niinkin pitkä, kun 25km. Tänä vuonna tarkoituksena on vetästä täydet 50km. 

Pitkiksistä on lusmuiltu ja paettu sisätiloihin crossfittaamaan. Nyt maksetaan kilsat kilsoina takaisin. Vuoden eka kisa. Omatoiminen tosin, mutta kilpailu itseä vastaan.

Voit lukea tästä enemmän täältä 

50km.. jalkaa nousee kerran jos toisenkii :)

Prahan maraton

Tänne ilmoittauduin jo syksyllä. Maratonin ja muun matkailun yhdistäminen jatkuu edelleen. Seuraava vuosikin taitaa olla jo melkein buukattu. Tänne oli jotain isoja tavoitteita, mutta ne on karisseet matkan varrella. Kun ohjelman mukaan juokseminen ei oo napannut. Holmenin Janne on koittanut välillä takavasemmalta huudella jotain kilsavauhteja, mutta en oo kuullut oikein mitä se sanoo, kun treenikaverit on Varikolla kolisuttaneet niin kovasti rautaa. Mutta kunhan lumet lähtee, niin katellaan sitten kuntoa ja tavoitteita tarkemmin. Tänne kuitenkin. Jos juoksu floppaa, niin muuten on taatusti mukavaa. Se on onneksi taattu. Ystävien seurassa.

Matkasuunnitelmia ja haaveita.

Joroisten puolimatkan joukkueviesti

Yks kesän kohokohdista. Tänä vuonna miun osuus taitaa olla juoksu. Jokohan sais motivoitua itsensä yrittämään puolimaratonilla enkkaa?! Kahdella viimesimmällä maratonilla vanha puolimaraton ennätys on ekalla puolikkaalla pistetty uusiksi, joten ei pitäisi olla edes vaikeeta. Joroisten reitti ei kyllä oo armelias. Katsellaan. Kivaa tulee kuitenkin taatusti ja se on se juttu.

Pyöräilykautta odotellessa voi onneksi polkea olkkarissa.

Porkkala Swimrun

Tänne suuntaan ekalta swimrunilta tutun parin, Johannan, kanssa. Meillä oli viimeeksikin niin hauskaa, vaikka ei edes tunnettu toisiamme. Kisaolosuhteet tulee olemaan taatusti haastavammat, mutta selvittiin viimeeksikin niin hienosti ja pelattiin loistavasti yksiin että tää tulee olemaan loistokasta. Ootan tätä Johanna jo NIIN kovin. 

Avovesiuintia Pargassa.

Estonia Triathlon

Glup. Tää on sitten se vähän isompi haave. Jotain, mitä en ois muutama vuosi sitten edes haaveillut tekeväni. Mutta. Jos voit juosta puolimaratonin, selviät maratonista. Luulis, että triathloniin pätee sama. Jos pystyt vetämään puolimatkan, ei täysmatkakaan oo ongelma? Ei voi tietää ellei kokeile. Miehen kanssa siis pikku lauttareissu Tallinnaan ja pikkusen urheilua. Mies saa kunnian kannustaa.  Ajatuksissani selviän 3,8km:n uinnista, 180km:n pyöräilystä ja maratonista noin neljässätoista tunnissa. En tiedä selviänkö. Enkä vaadi miestä koko aikaa kannustamaan. 

Mutta aion kokeilla. Sitten tiedän. Kauanko se vie aikaa. 

Nimi listassa. Huimaa.

Dublinin maraton

Veikkaan, että Viron reissun jälkeen ei hirveesti tee mieli uimaan, pyöräilemään tai juoksemaan. Joten todennäköisesti seuraava pitkis sitten lokakuisessa Dublinissa. Kunnon huilijakson jälkeen. Ehkä vielä enemmän, kun maratonia odotan Guinnessin tehdaskierrosta. Ja sitä Guinnessia itseään. Ja lomaa ystävien kanssa. Ja Irlantia itseään. No okei, kyllä se maratonkin tuntuu ihan kivalta ajatukselta. Syksyllä oon yleensä ollut ennätyskunnossa. Ehkä tänäkin syksynä.

Wave 1 - Sub 3:39. Se ei juokse joka pelkää. 

Kovin montaa tapahtumaa ei siis tänä vuonna ole mielessä, jos vertaa edellisiin vuosiin. Mutta muutoin haaveita ja suunnitelmia sitten onkin. Listaan ne epämääräisessä järjestyksessä tähän.

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen

- vapaasukellukseen perehtyminen

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö

- vaellusratsastus

- kiipeily

- lätkätreenit

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki

- pitkät avovesiuinnit

- olkapääjumppaa säännöllisesti

- hieronnassa käyminen säännöllisesti

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen

- muutaman matkan buukkaaminen

- ajoissa nukkumaan käyminen

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa

- päikkärit aina kun mahdollisuus

- villasukkajuoksu

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu

- työhyvinvoinnin huomioiminen

Suurin toive tälle vuodelle on, että itse pysyisi terveenä ja saisi pitää läheiset terveinä ympärillään. Tai edes ympärillään. Monet asiat oivaltaa usein vasta sitten, kun on myöhäistä. 

Nautinto ja mukavuus edellä kaikkeen, mihin ryhdynkin. Ja kun miun mukavuus alue on epämukavuusalue.. niin ei tiedä mihin kaikkeen se johtaa. A wink, A wink :D

Kuva: Mikko Nikkinen