Finntriathlon Joroinen 2017, joukkuekisa

Joroisten viikonloppu vuonna 2015 oli miulle ensimmäinen oikee iso triathlontapahtuma missä olin ihmettelemässä. Silloinkin juoksemassa joukkueviestijoukkueessa. Sillon pidin puolimatkan triathlonia matkana aivan käsittämättömänä. Jo pelkästään uinnin vuoksi. Enpä ois sinä päivänä niitä urheilijoita katsellessani uskonut, että joskus itsekin moiseen suoritukseen pystyisin. En etenkään, jos joku olisi kertonut että niin tapahtuu seuraavana kesänä. Jotain suurta Joroisista tarttui mukaan. En tiedä hengitinkö riittävästi triathlonia ilmasta vai kärsinkö vakavasta hapenpuutteesta toinen toistaan hienompia fillareita ihastellen. Kuitenkin. Joku iso sysäys tapahtui tuolloin. Joroisten väliin jättäminen ei oo käynyt pienessä mielessäkään, vaikka esimerkiksi maratoneilla käyn, ainakin toistaiseksi, vain kerran samassa paikassa. Koska tarjontaa on niin paljon ja halu nähdä on suuri.

Ihmettelyä naisten pukkarissa.

Tänäkin vuonna Karjalan Kisulit mauahti matkaan, jälleen hiukan erilaisella kokoonpanolla kun aikaisemmin. Taidan olla Kisuleiden ainoa jäsen, joka on ollut perustamisvuoden 2012 jälkeen joka ikisessä matkassa mukana mitä on tehty. Mutta ei sen väliä. Mauahtavia Kisuja on löytynyt aina tiimiin mukaan ja taatusti löytyy jatkossakin. Tänä vuonna itseasiassa kokoonpano oli täysin sama, kun viime vuonna mutta pientä viilailua oli matkan varrella erinäisten syiden vuoksi. Laura ui perinteitä kunnioittaen. Ja hyvin uikin, ottaen huomioon ettei hän ollut viime vuoden Joroisten reissun jälkeen vetänyt märkkäriä kertaakaan päällensä. Viime vuoden juoksuosuudella enkkansa täräyttäneen Tiian oli määrä fillaroida tänä vuonna. Selkä kuitenkin pilasi suunnitelmat ja varakisuliksi puikkohin saatiin Pia. Mahtavaa! Itse sain tänä vuonna taas nautiskella täysillä Joroisten juoksureitin mäistä ja khuumuudesta. Siltikään, mikään ei saisi miuta jättämään tätä väliin :)

Aiemmista vuosista poiketen mentiin vasta lauantaiaamuna paikan päälle. Kello tärähti soimaan kello 4.00. Kahvit termariin ja kylmälaukku matkaan. Munaleivät jo kolmatta vuotta mukana. Ei tulis mitään ilman. Kello 4.50 nappasin Pian kyytiin ja kurvattiin nappaamaan valmentaja Vormiston rooliin siirtynyt Tiia kyytiin. Höpötyksen määrä on vakio näillä reissuilla ja se on paljon se vakio. Ei ees huomattu, kun oltiinkin jo Ristiinassa mistä Laura hyppäs kyytiin. Maukuna täytti auton ja tunnelmaa ei ois enää varmaan yhtään enempää mahtunut yhteen Saabiin. Saavuttiin Joroisiin hyvissä ajoin ennen kilpailuinfon alkua. Käytiin kisakansliassa ja nähtiin joitakin tuttuja. Sää oli vielä aamusta viileä, mutta vaikutti huomattavan paljon mukavammalta kun viime vuonna. Kisainfossa ei paljon uutta tullut, mutta tulipahan käytyä. 

Laura märkkäriin puettuna.

Pia siirtyi Valvatukselle fillarilla katsastuksen kautta, myö muut bussilla perässä. Siellä olikin sitten aikaa nauraa ja täristä. Jännityksestä ja vähän kylmyydestäkin. Aika meni kuitenkin nopsaan ja pian oltiinkin jo avittamassa Lauralle märkkäriä päälle ja naurettiinkin, että kuinka monta blondia tarvitaan pukemaan yksi märkkäri. Starttia odoteltiin ja pian ekat uimarit lähtivätkin matkaan. Rolling start ei kyllä omaan silmään näytä mitenkään houkuttelevalta. Moni kuului kommentoivan lasien huurustumista odottelussa. Missähän kohtaa ne on järkevä laittaa, että ehtii kunnolla asetella mutta ettei huurusilla laseilla tarvii lähteä?! Liedon Panu ehti omalta uinniltaan jo rantaan, kun osa vielä odotti oman osuutensa alkua. Ei voi kun ihailla Panun uintia. 

Tärinää T1:ssä

Pia siirtyi varmaan vartin jälkeen pyörän luokse tärisemään ja Lauran tullessa rantaan Pia lähti intona omalle osuudelle. Tiesin, että Pia menis kun eläin ja niin hää menikin. Hyvä, että myö muut ehdittiin kisakeskukseen takasin kun Pia oli jo tulossa Rantasalmelta takaisin päin. Kävin siis kiireellä vaihtamassa juoksuvaatteet päälle ja suunnattiin vaihtoalueen lähettyville. Vähän jännitti omalle osuudelle lähtö, koska miun vuosia hyvänä pysytellyt vatsa on viime viikot ollut äärimmäisen kiukkuinen ja oli myös aamupäivän aikana ilmoitellut itsestään. Joroisilla lämpötila nousi ja kokemuksesta tiedän, ettei valmiiksi tulehtunut suolisto tykkää ihan hirveesti helteestä. Olin siis varautunut imeytymispulmiin matkan varrella. Ruokavalio on laitettava taas remonttiin: peruna, tomaatti ja paprika pois. Ankeeta, mutta ainoa joka auttaa. Kolmetoista vuotta on näillä menty ja vaikka toiveikkaana aina muutaman vuoden välein alan lisäämään noita ruokavaliooni en niitä kuitenkaan kestä. Kukaan ei tiedä miksi, mutta en kestä. Mutta nyt vaan taas hiljaa hyväksyn sen ja syön muuta kuin punaista ja perunaa :)

Kikatukset, ylävitoset, chipinvaihdot, numero kiinni ja parit tsatsaat.

Vaihdossa ei kovin kauaa tarvinnut odotella, kun Laura jo hihkaisi että Pia tulee ihan justiinsa. Olin niin innoissani, että pompin tasajalkaa. Pia tuli tuttu virne kasvoillaan ja Laura sai tuon aika hauskan kuvasarjan mein vaihdosta. Jotenkin näistä kuvista tulee esiin se, miksi meillä on aina niin hauskaa kun meillä  on. Kaikki tekee tosissaan ja pistää taatusti ittensä likoon. Silti meillä on aina hauskaa. Ihanaa! Oikeesti voimaannuttavaa! Vaikka välillä vähän itketäänkin. Laura kyllä ehdotti, että voitas olla jotkuu Karjalan Itkijäeukotkii. Mutta niin kauan kun enemmän on naurua kun itkua, niin pidetään tää.

Ylämäki edessä.

Oma juoksu lähti liian vauhdikkaasti matkaan. Tunsin sen, mutta päätin etten vilkuile kelloon. Menin vaan. Liuta miehiä kannusti ottamaan ukot kiinni ja menemään ohi. Ei varsinaisesti hillinnyt miun menohaluja. Alussa oli ruuhkaa, mutta tuoreilla jaloilla oli helppo ohitella pidemmän matkan jo taivaltaneita. Suunnitelma ei yllättäen taaskaan toiminut. Olin ajatellut, että eka kierros rauhassa ja sitten pikku hiljaa kiristellään. Ei. En vaan osaa. Aluks täysii ja lopussa niin kovaa kun pääsee.. se vaan toimii miulla. Mietin tosin, että täysmatkalla en aio sitä kokeilla. Sen verran on (ehkä) järkeä, että tiiän että niin kovaa kun pääsee johtaa seinään törmäämiseen. Pian Joroisilla viime vuonna lanseeraama "Hiljaa nypytellen" tulee olemaan miun motto siellä. Sitten ei oo varaa keulia. Sitten otetaan varman päälle. Viisaasti. Järkevästi. Osaanhan olla sellanen. Hyvä hetki todistaa se itselle. Melkein koko juoksun ajan tuntui hyvältä. Hengitys kulki, mihinkää ei koskenut. Vilkaisin kelloon ekan kierroksen loppupuolella, keskitahti 4.56. Vähän hölläsin. 

Ohitustilanne.

Ekan kierroksen jälkeen oli jo tosi kuuma, vaikka olin napannut heti ekalta kiekalta sienen matkaan ja kaatanut toisessa huollossakin vettä päähän. Joka kierroksella sieni ja ennen nousua muki tai kaks vettä päähän ja saman verran colaa mahaan. Kahdella vikalla kierroksella vikassa mäessä  oli pakko hetki kävellä ja sen jälkeen taas kiristää vauhtia. Kengät ei olleet hiekkaosuudella kovin hyvät. Maa oli muuttunut puolentoistatuhannen juoksijan alla kiiltäväksi ja liukkaaksi. Oli pakko hakeutua kohtiin missä oli irtohiekkaa ja vähän parempi pito. Loppupuolella yritin lisätä vauhtia, mutta sitä ei vaan oo. Keuhkot pelaa ja kaikki toimii. Mutta kun talla on jo pohjassa, ei vauhti vaan kiihdy enempää. Viime kesänä Reykjavikissa samalla (5.15min/km) vauhdilla ja sykkeellä juoksin maratonin, että kaiken järjen mukaan jotain ois pitänyt irrota. Tähän juoksuun ei ollut mitään tavoitteita tai odotuksia eikä kyllä mitään suuria vaikeuksiakaan, joten ei ole mitään syytä olla millään tapaa tyytymätön. Enkä todellakaan olekaan. Hyvä treeni ja mahtava porukka. Hyvä mieli jäi.

Valmentaja-Vormisto ja Karjalan Kisulit.

Joroisten parasta antia kisan jälkeen on kyllä saunarekka ja palju. Niistä nautittiin taas täysillä ja kannustettiin maaliin saapuvia. Vähän saattoi nimet mennä väärin, mutta tunne on tärkein.. ja vesiroiskeet. Kotimatkalle suunnattiin puoli kahdeksan aikaan mahat täynnä. Kotona olin hiukan ennen puolta yhtätoista ja enpä kyllä muista millon oisin ollut noin väsynyt. Uni maistui ja seuraavana päivänä ruoka. Kiitos mauahtavat naiset jälleen reissuseurasta ja Finntriathlon taas hienosta tapahtumasta. Myö niin tullaan ensi vuonnakin.. 
ehkä kahden kisulijoukkueen voimin. 

Kisulit vm 2017

Kovin kauaa ei tarvitse uusia seikkailuita odotella, kun luvassa on taas koko viikonlopun täydeltä puuhaa. Lauantaina suuntaan Kirkkonummelle Porkkala Swimruniin ja sunnuntaina on luvassa Willimiesajojen Saimaa Road Race. 
Seuraava viikko meneekin sitten blogia päivitellessä :)

Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat

Välimeri Nizzan edustalla helmikuussa.

Sini heitti blogihaasteen, aiheena otsikon mukainen "Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat". 

Jotenkin havahduin siihen, että miullahan oli vissiin jotain tavoitteita tälle vuodelle.

Oon tainnut vaan unohtaa ne kaikki. Joten tuntui aika luonnolliselta valinnalta

vastata tähän haasteeseen ja pohtia vähän asiaa.

Jotenkin ylimenokausi on taas venynyt. Tai, ei kai se tavallaan venynyt

ole, mutta oon vaan jäänyt semmoseen samanlaiseen kivaan puuhasteluun mitä oon aina harrastanut. Viime vuotta lukuunottamatta. Viime vuonna oikeesti yritin treenata tavoitteellisesti.

Treenasinkin. Ja tykkäsin siitä. Tykkäsin paljon. Samaan aikaan totesin,

että se on liikaa. Riittämättömyys mikä jää perhettä ja ystäviä kohtaan on liikaa. 

Tässä kohtaa elämää. 

Kun koko perhe harrastaa, niin tavaraa piisaa.

Joskus myöhemmin on sen aika, ei nyt. Lapset ovat kerran pieniä ja näitä aikoja ei saa 

myöhemmin takaisin. Siltikään ei kannata jäädä odottelemaan sitä aikaa. 

Koska elämästä ei koskaan tiedä. Ei todellakaan. Mitä se suunnittelee. Kaikki sen suunnitelmat ei oo mieluisia, jotkut on perseestä. Siksi niitä muka auvoisia treeniaikoja odotellessa voi tässä perhe-elämän ohella kasvaitella rautaista peruskuntoa ja harrastaa monipuolisesti kaikkea mikä kiinnostaa. 

Ja se lista ei ole lyhyt. Se pitenee kokoajan. Ja mikä tärkeintä, toteuttaa haaveita ja unelmia.

Niitä pieniä - ja vähän isompiakin.

Vaikka suuren suuria tavoitteita ei olekaan, niin jotain suunnitelmia kuitenkin:

Kotirataultra

Tähän miun on pitänyt osallistua jo monena vuonna. Kerran osallistuinkin, mutta aikapulan takia ultra oli niinkin pitkä, kun 25km. Tänä vuonna tarkoituksena on vetästä täydet 50km. 

Pitkiksistä on lusmuiltu ja paettu sisätiloihin crossfittaamaan. Nyt maksetaan kilsat kilsoina takaisin. Vuoden eka kisa. Omatoiminen tosin, mutta kilpailu itseä vastaan.

Voit lukea tästä enemmän täältä 

50km.. jalkaa nousee kerran jos toisenkii :)

Prahan maraton

Tänne ilmoittauduin jo syksyllä. Maratonin ja muun matkailun yhdistäminen jatkuu edelleen. Seuraava vuosikin taitaa olla jo melkein buukattu. Tänne oli jotain isoja tavoitteita, mutta ne on karisseet matkan varrella. Kun ohjelman mukaan juokseminen ei oo napannut. Holmenin Janne on koittanut välillä takavasemmalta huudella jotain kilsavauhteja, mutta en oo kuullut oikein mitä se sanoo, kun treenikaverit on Varikolla kolisuttaneet niin kovasti rautaa. Mutta kunhan lumet lähtee, niin katellaan sitten kuntoa ja tavoitteita tarkemmin. Tänne kuitenkin. Jos juoksu floppaa, niin muuten on taatusti mukavaa. Se on onneksi taattu. Ystävien seurassa.

Matkasuunnitelmia ja haaveita.

Joroisten puolimatkan joukkueviesti

Yks kesän kohokohdista. Tänä vuonna miun osuus taitaa olla juoksu. Jokohan sais motivoitua itsensä yrittämään puolimaratonilla enkkaa?! Kahdella viimesimmällä maratonilla vanha puolimaraton ennätys on ekalla puolikkaalla pistetty uusiksi, joten ei pitäisi olla edes vaikeeta. Joroisten reitti ei kyllä oo armelias. Katsellaan. Kivaa tulee kuitenkin taatusti ja se on se juttu.

Pyöräilykautta odotellessa voi onneksi polkea olkkarissa.

Porkkala Swimrun

Tänne suuntaan ekalta swimrunilta tutun parin, Johannan, kanssa. Meillä oli viimeeksikin niin hauskaa, vaikka ei edes tunnettu toisiamme. Kisaolosuhteet tulee olemaan taatusti haastavammat, mutta selvittiin viimeeksikin niin hienosti ja pelattiin loistavasti yksiin että tää tulee olemaan loistokasta. Ootan tätä Johanna jo NIIN kovin. 

Avovesiuintia Pargassa.

Estonia Triathlon

Glup. Tää on sitten se vähän isompi haave. Jotain, mitä en ois muutama vuosi sitten edes haaveillut tekeväni. Mutta. Jos voit juosta puolimaratonin, selviät maratonista. Luulis, että triathloniin pätee sama. Jos pystyt vetämään puolimatkan, ei täysmatkakaan oo ongelma? Ei voi tietää ellei kokeile. Miehen kanssa siis pikku lauttareissu Tallinnaan ja pikkusen urheilua. Mies saa kunnian kannustaa.  Ajatuksissani selviän 3,8km:n uinnista, 180km:n pyöräilystä ja maratonista noin neljässätoista tunnissa. En tiedä selviänkö. Enkä vaadi miestä koko aikaa kannustamaan. 

Mutta aion kokeilla. Sitten tiedän. Kauanko se vie aikaa. 

Nimi listassa. Huimaa.

Dublinin maraton

Veikkaan, että Viron reissun jälkeen ei hirveesti tee mieli uimaan, pyöräilemään tai juoksemaan. Joten todennäköisesti seuraava pitkis sitten lokakuisessa Dublinissa. Kunnon huilijakson jälkeen. Ehkä vielä enemmän, kun maratonia odotan Guinnessin tehdaskierrosta. Ja sitä Guinnessia itseään. Ja lomaa ystävien kanssa. Ja Irlantia itseään. No okei, kyllä se maratonkin tuntuu ihan kivalta ajatukselta. Syksyllä oon yleensä ollut ennätyskunnossa. Ehkä tänäkin syksynä.

Wave 1 - Sub 3:39. Se ei juokse joka pelkää. 

Kovin montaa tapahtumaa ei siis tänä vuonna ole mielessä, jos vertaa edellisiin vuosiin. Mutta muutoin haaveita ja suunnitelmia sitten onkin. Listaan ne epämääräisessä järjestyksessä tähän.

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen

- vapaasukellukseen perehtyminen

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö

- vaellusratsastus

- kiipeily

- lätkätreenit

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki

- pitkät avovesiuinnit

- olkapääjumppaa säännöllisesti

- hieronnassa käyminen säännöllisesti

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen

- muutaman matkan buukkaaminen

- ajoissa nukkumaan käyminen

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa

- päikkärit aina kun mahdollisuus

- villasukkajuoksu

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu

- työhyvinvoinnin huomioiminen

Suurin toive tälle vuodelle on, että itse pysyisi terveenä ja saisi pitää läheiset terveinä ympärillään. Tai edes ympärillään. Monet asiat oivaltaa usein vasta sitten, kun on myöhäistä. 

Nautinto ja mukavuus edellä kaikkeen, mihin ryhdynkin. Ja kun miun mukavuus alue on epämukavuusalue.. niin ei tiedä mihin kaikkeen se johtaa. A wink, A wink :D

Kuva: Mikko Nikkinen

Finntriathlon Tahko 2016 - ensimmäinen puolimatka

Nyt se on takana. Nimittäin ensimmäinen triathlonin puolimatka. Viime kesänä Tahkolta perusmatkalta maaliin suoriuduttuani päätin välittömästi, että rankasta reitistä huolimatta haluan sinne palata ja silloin tuplaisin matkan. Uinti oli melkosta selviytymistaistelua sillon, polkupyörä oli ihan tavallinen fillari ja jalat tottumattomat juoksemaan pyöräilyn päälle. Silti halusin lisää.

Valmistauduin elokuuhun jo hyvissä ajoin. Uintitreenit alkoivat syksyllä ja koko talven kävin tunnollisesti uimahallissa monta kertaa viikossa saaden lopulta tekniikkaan jotain järkeä. Ei sillä vieläkään kehuskelemaan pääse, mutta lähtötaso ajatellen viime elokuusta on tapahtunut huimaa edistymistä. Joulukuussa hankin maantiepyörän ja vähän niin kuin vahingossa sain seuran sisältä valmennusapua. Motivaatio oli huipussaan ja kehitystä tapahtui monessa jutussa. Elämässä on kuitenkin aina varjopuolensakin. Mie, joka ei aiemmin juurikaan elämässään ole sairastellut, olen sairastellut viime syksystä lähtien joka kuukausi. Aina samoin oirein: kuume, kurkkukipu ja korvasärky. Noin kerran kuukadessa oon ollut viikon kipeänä ja aloittanut jokaisen sairastumisen jälkeen alusta. Tai siltä ainakin on tuntunut. Keväällä oli syvä motivaatiokuoppa. Meinasin jo leikata märkkärin saksilla palasiksi, myydä pyörän ja polttaa lenkkarit. Koin toisinaan suurta vääryyttä siitä, että en saanut tehdä sitä mitä halusin. Vaan eipä sekään pidemmän päälle ole kovin palkitsevaa. Ajattelin, että tilanne helpottaa kun tulee kevät ja kesä. Ainahan niin voi toivoa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Yhdeksän nielutulehdusta vajaassa vuodessa ei naurata. Tai, no lopulta se naurattaa kun itkustakaan ei ole hyötyä ja jotenkin eteenpäin on rämmitty.

Ihminen on sellainen, että se alkaa miettiä mistä mikäkin johtuu. Oon miettinyt ihan kaikkea sisäistä ja ulkoista syytä sairasteluun. Oon etsinyt vikaa itsestäni, ympäristöstä ihan kaikesta. Ravannut lääkärissä ja syönyt antibioottikuurin toisensa perään. Levännyt, lukenut, maannut ja saanut välillä jo melkein makuuhaavoja. Välillä se on ollut aika helvettiä. Se, että joku yrittää lohduttaa että kyllä tilanne varmaan jossain kohtaa helpottaa on tuntunut lähinnä pään aukomiselta. Ei varmasti ole sitä ollut, mutta tiedän ainakin mitä itse en sano toiselle vastaavassa tilanteessa. Kesäkuun sain olla terveenä. Hetken jo elin harhassa, että ehkä kierre on katkennut. Joskus on helppo astua ansaan. Mutta viikko Joroisten viikonlopun jälkeen tutut oireet jälleen hiipivät ja mie hiivin vaihteeksi taas työterveyteen. Ystäväni angiinahan se siellä taas lymyili. Tällä kertaa sain antibioottikuurin lisäksi lähetteen erikoissairaanhoitoon. Erävoitto. Jostain on positiivisuus revittävä ja tässä kohtaa revin sen siitä, että tulehdusarvo ei ollut ehtinyt nousta ja olo alkoi korjaantua pian kuurin aloittamisen jälkeen. Passitin koko perheen nielunviljelyyn ja toiselta lapselta löytyikin oireettomana sama bakteeri. Ongelma oli tällä erää siis hoidettu. Puolentoista viikon päästä selviää enemmän. 

 Seuraavaksi elämä heitti muutaman muun haasteen kehiin. Niistä ei sen enempää, kun että itketti, ahdisti ja suretti. Tai olisi tehnyt niin, jos oisin antanut. Päätin kuitenkin kokeilla vangitse ja vapauta-taktiikkaa ja yrittää kääntää suremattomat surut ja itkemättömät itkut aggressiiviseksi tahdonvoimaksi kisaan. Pään leviämiselle oli liian iso riski ja päivät kävivät vähiin. Päätin kääntää vaan katseen kohti Tahkoa ja katsoa miten naisen käy. Päätin luopua kaikista aiemmista aikatavoitteista ja mennä vaan. Maaliin pääsy oli siis miun suurin tavoite. Haaveena oli hallittu ja rento uinti, ajalla ei niin suurta merkitystä kun fiiliksellä. Vauhdikas, mutta järkevä pyöräily riittävine energiatankkauksineen ja lopuksi hyvin rullaava juoksu. Tavoitteena juoksuosuudella olisi pystyä pitämään yllä itselle se tutuin ja turvallisin eli vähintään maratonvauhti. Matka on pitkä ja tuntematon, joten lähtisin tunnustellen matkaan. Lopussa kaikki mitä naisesta on irti otettavissa otetaan irti. En tiennyt oliko se paljon vai vähän. 
Mutta kaikki. 

Pikkupojat mukana matkalla

Aina pelkkä asenne ei riitä, vaikka sitä olisi paljonkin. Viimeinen viikko meni enimmäkseen mustikoita poimiessa ja pään sisäistä kaaosta järjestellessä. En tiedä olisiko tähän osa-alueeseen pitänyt panostaa vieläkin enemmän. Kroppa tuntui ennen kisaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin valmiilta. Tiesin, että fysiikka riittää kyllä. Korvien väli ratkaisee tässäkin lajissa vielä enemmän. Sen kestävyydestä en ollut nyt ihan varma. Liian paljon asioita, liian lyhyessä ajassa. Pää ei välttämättä pysyisi mukana. Päätin, että karkkilakko väistyisi lauantain ajaksi. Varasin evääksi lempikarkkeja. Oikein odotin, että pääsisin syömään niitä. Mukaan lähti myös pikkupoikien valokuvat ja ystävän tekemät kannustustekstit juomapulloihin. Oli pakko valmistaa päätä tavallista paremmin tulevaan. 

Näkymää mein huoneistolta.

Matkattiin Tahkolle perjantaina. Fiilis oli oikein hyvä. Kaksi viikkoa ennen kisaa pelotti. Viikkoa ennen jännitti. Jäljellä oli sopivan kokoinen jännityslataus, mutta enimmäkseen olo oli innokkaan odottava ja tärisevä. Käytiin infossa ja pastapartyssa. Uimalasien kanssa on ollut monelaista hankaluutta ja mukava kuopijjolainen mies möi miulle taitavasti HEADin avovesilasit Piazzalla. No, sehän sopi. Käytiin illalla pyöräilemässä reilun kympin lenkki ja uimassa ja testaamassa laseja. Ilta oli kaunis ja mieli levollinen. Se vähän huolestutti. Mutta päätin olla huolehtimatta. Reilu iltapala ja lasi viiniä. Nukutti hyvin ja aamulla heräsin virkeänä ja valmiina kisaan.

Lasien testailua ja fiilistelyä.

Olin kaulaa myöten Syvärissä ennen kuin huomasinkaan ja sittenhän myö jo uitiin. Matka oli pitkä. Etenkin ensimmäinen suora tuntui loputtomalta. Uudet lasit avas kuitenkin uuden maailman ja mietin miksen oo hankkinut niitä jo aiemmin. Lasien voimin selätin ensimmäisen suoran. Tilaa oli hyvin. Olin varmasti viimenen, mutta ihan sama. Seuraava poijujen välikin meni ihan ok, mutta sitten alkoi aiemmista kisoista tuttu räpellys. Pää ei uskonut, että ranta läheni vaan väitti sen menevän vaan kokoajan kauemmas. Sillan alitus oli lähellä, mutta niin kaukana. Ens vuonna matka ois tuplasti pidempi. Jep. Sitähän juurikin tässä nyt kannattaa ajatella. Ajatus harhaili. Päätin alkaa laskemaan käsivetoja. Keskityin vetämään käsivedon loppuun ja tuntui että oisin ollut matkalla jo tunnin. Lopulta ranta oli niin lähellä, että nousin ylös ja vedin märkkärin auki. Vilkaisu kelloon kertoi, että aikaa oli kulunut 46 minsaa ja risat. 
Aika hyvä aika noin surkeella uinnilla. 

Ensimmäinen etappi ja 1,9km uintia takana. Kuva: Sari Muurman

Vaihdon otin rauhassa. Join urheilujuomaa mukillisen ja vaihdoin rauhassa varusteet. Ei edes huimannut. Siistiä. Pyörä löytyi helposti ja tais miuta vähän hymyilyttää. Pyöräilyn aloitin rauhallisesti, etten vaan polkis jalkoja alta. Karkit poltteli jo, mutta päätin pitkittää nautintoa ja saisin ottaa ekan kourallisen karkkia Varpaisjärvellä kääntöpaikalla. Tai siis heti sen jälkeen. Mietin miltä karkit maistuu. Mutta, sitä ennen pitäs syödä pääruoka. Ällöttävää ruskeeta geeliä ja urheilujuomaa. Reippaana ja tunnollisena tyttönä vetelin niitä kumpaakin. Vaikka inhoon niitä. Aika pian ne kävi kuitenkin yököttämään. Pari kertaa yökkäsin geeliä ottaessa ja kurkussa poltteli. Päätin, ettei semmosta tarvii niellä mikä oksettaa. Katsoin pullossa lilluvaa ruskeeta liejua. Laitoin sen takataskuun ja päätin, etten enää ikinä edes katso sitä. Laukussa oli juustokakun makuisia patukoita, joista normaalisti tykkään. Yökkäsin, kun ajattelin niitä. Join siis urheilujuomaa. Se korvensi ruokatorvea. Mietin, että ens kerran otan mukaan Rennien tai kaks. Ehkä paketillisen. Satoi. Mutta siihen oli jo totuttu Jukolassa ja Joroisissa. Satoi niin lujaa, että sade tuntui neuloina paljaalla iholla. Sade ei häirinnyt, vaikka vettä kertyikin tielle. Pian oltiinkin jo Varpaisjärvellä ja sadekin hellitti. Ei yhtään pahaa mäkeä. Missä ne oikeen on?! Otin kourallisen karkkia suuhun suunnitellusti ja ootin tajunnan räjäyttävää tunnetta. Jumankauta! Eihän nää maistu millekään. Otin uuden kourallisen. Ei mitään tunnetta! Otin urheilujuomaa päälle ja nielasin karkit maistamatta enää edes niitä. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa, jos karkitkaan ei maistu millekään?! 

Pyöräilyyn lähdössä. Kuva: Finntriathlon

Vastatuuli kiusasi paluumatkalla. Ja tulihan ne mäetkin. Ne olikin pahemmat Tahkolle mennessä. Miten tämmösen voi vuodessa unohtaa. Juttelin poikien kuville. Ääneen. Tietysti joku tuli just takaa ja piti varmaan tosi fiksuna. Ihan sama. Seurakavereita tuli vastaan ja aina sillon mieli koheni. Muuten oli enimmäkseen aika tylsää. Isoimmissa mäissä vähän hengästytti, muuten sykkeet oli aika matalat. Alamäissä menin niin kovaa kun vaan pääsin. Pyöräily oli helppo, mutta tylsä. Aattelin, että juoksuun lähtiessä oisin innoissani että pääsen pyörästä eroon ja saan lähteä juoksemaan. Siitähän tykkään. Vaan ei. Juokseminen ei napannut yhtään. Tuntui, että jaloista oli jo kaikki mehut imetty vaikka olin polkenut rauhassa. Mietin tekosyitä ettei tarvis juosta. Mietin miten naurettavalta kuulostan. Oon koko vuoden halunnut tänne ja nyt mietin miten miun ei tarvis. Todella helppoa miellyttää itseään.

Meno päällä. Kuva: Sari Muurman.

Tulin vaihtoon ja kiireettömästi taas vaihtelin varusteet. Pyöräilyssä oli mennyt niin kauan aikaa, että ei tässä kannattas hötkyillä. Yli 3h ja vartti. Juttelin vaihdossa tytön kanssa, joka oli myös ekalla puolikkaalla. Tsempit ja menoks. Otin mukaan pikkupoikien kuvat. Vähän meinas silmäkulma kostua, kun vilkasin kuvia. Sujautin kuvat liiveihin vasemmalle puolelle. Vaikka äiti ei ollut kotona, niin ajatuksissa ootte. Aina. Samaan aikaan tuli ihan hirvee ikävä kotiin. Oisin tarvinnut rohkaisevan halauksen mieheltä. Tai en sittenkään. Oisin alkanut itkeä. Nyt piti vaan mennä. Piazzan ohi oli mentävä äkkiä. Toivottavasti en näkisi ketään tuttua. Alkaisin itkeä. Ei nyt. Ei itketä vaan juostaan. Mietin miten tästä voi selvitä. Mietin miten sadistinen ja pimee laji tää on. Ei kukaan normaali ihminen maksa mansikoita tämmösestä hulluttelusta. Samaan aikaan mietin, että ens vuonna tää reitti juostaan neljä kertaa. En katsonut kelloa, en katsonut kilometritolppia. Etenin vaan askel kerrallaan. Tiesin, että selviäisin maaliin. En kyllä osais yhtään sanoa kauan siihen menis. Mihinkään ei koskenut. Ei kipua, ei tunnetta, ei yhtään järkevää ajatusta. Mikään ei tuntunut miltään. Aika pelottava tunne. Kunnes yhtäkkiä itku koittaa tulla. Pidätän sitä ja alan hyperventiloida. Ajattelen, että seuraavalle reissulle pakkaan mukaan paperipusseja. Mietin ruokaa. Se yleensä auttaa. Tänään se sai aikaan voimakkaan yökkäyksen. Takana tulevat tais vaihtaa juoksulinjojaan. Sain kuitenkin nielastua ja matka jatkui. Mitä tää on?! Juoksu oli rämpimistä, suorastaan ihan kuraa. Oli jotenkin huvittavaa, kun yleisöstä huudeltiin että kevyeltä näyttää. Ylämäet kävelin ja söin karkkia. Yritin kuvitella niihin jotain makua. Mikään ei tunnu eikä maistu miltään. Mutaiseen ylämäkeen rämpiessä Tommi Läntinen laulaa "OO-OO-OOO kärsimysten tie" Ei vois osuvammin enää sanoa. Samaan aikaan joku tarjoaa geeliä. Suljen silmät ja kieltäydyn. Nielaisen ja kieltäydyn myös urheilujuomasta. Seuraavana miulle tarjotaan Coca-Colaa. Tartun mukiin ja rämmin mutaista mäkeä ylös. Cocis pelasti. Juoksen taas. Juoksuun löytyy rytmi ja se tuntuukin taas juoksulta. Päätän ottaa yhden geelin, koska kahvia tekee mieli. Geeli maistuu hyvältä. Pipareilta ja kahvilta. Tunto alkaa palata? Samaan aikaan itku koittaa taas ulos. Käsken sen mennä pois, koska hyperventiloidessa juoksusta tulee asteen tai kahden verran vaikeempaa. Juttelen parin täydellä matkalla olevan miehen kanssa. Oma tilanne alkaa tuntua aika helpolta. Juttelen ekaa puolimatkaa taittavan, lähes yhtä onnellisen kun mie, tytön kanssa. Häntä koskee jalkaan ja ajatukset on synkkiä. Tsemppaan ja päätän, että loppuun asti juostaan. Tyttö päättää samoin. Ja sitten muuten juostaan. Ei ulinaa eikä uikutusta. Maalia kohden. 

Viimeinen ponttoonin ylitys, kuulen että ensimmäinen nainen täysmatkalta on tulossa maaliin. Aika kiiruhtaa. Pian maalisuora on edessä ja ylitän maaliviivan. Samaan aikaan näen kyyneltyvien silmien läpi seurakaverit ja Tiian halatessa miuta viikkojen ajan pidätelty itku purkaantuu. Ei hillitysti eikä hallitusti. Oon onnellinen maaliin tulosta, tietenkin. Mutta samalla purkaantuu niin paljon surua, huolta ja ahdistusta mitä oon kerännyt sisääni. Sitä minkä uskoin pystyväni kääntämään hyödyksi, mutten siihen nyt pystynyt. Itkun jälkeen tulee nauru ja tunto on palannut. Melkonen kokovartalopuudutus. En suosittele kokeilemaan.

Tuhat tunnetta totaalisen tunteettomuuden jälkeen.

Elämässä ei useinkaan voi valita mitä se antaa. On otettava sitä mitä se tarjoilee. Halusi tai ei. Tältä reissulta tuli taas oppia. Ihan älyttömästi. Mutta tuli muuten myös yksi ihan mielettömän upea kokemus, jonka säilön sydämeeni sellaisenaan. Tällä hetkellä oon helpottunut siitä, ettei tänä vuonna näköpiirissä ole enää yhtään triathlonkisaa. Kahden viikon päässä häämöttävä Reykjavikin maraton menee retkeillessä ja päätä kasaillen. Islantiin matkustaminen on ollut haave useiden vuosien ajan. Sen jälkeen seuraava lappu rintaan kiinnitetään vasta vuonna 2017. Ainakin toukokuussa Prahassa maratonilla ja elokuussa taas Tahkolla ja sitten täydellä matkalla. Joskus on aika tehdä, joskus on aika haaveilla. Lähiviikkoina ja kuukausina keskityn enemmän haaveiluun ja oleiluun. Omaan perheeseen ja ystäviin, jotka viime kuukausien hässäkässä ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Ja syyskuussa makaan viikon Kreikassa enkä tee mitään. Onneksi joihinkin asioissa elämässä voi itse vaikuttaa ja antaa itselleen hyvää.

Jotain punaista ja makeaa :)