Yhteenvetoa vuodesta 2017 ja katse kohti vuotta 2018

Vuodelle 2017 olin listannut itselleni melko pitkän listan haaveissa olevista jutuista. 

Kaikki kisat, jotka olin suunnitellut toteutuivat. Tosin, Dublinissa juoksin flunssassa ja 

se olikin eka kerta, kun joku tauti yritti muuttaa suunnitelmia. Muita juttuja mitä olin tälle vuodelle listannut oli aika monta:

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna - check

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen - check (eikä muuten hetkeäkään liian aikaisin, vaan just sinä päivän kun piti)

- vapaasukellukseen perehtyminen - ehei, tähän ei ollut aikaa

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa - tähän oli aikaa ja on jatkossakin

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö - Jannen iltalenkki jäi väliin, mut Solvalla oli extempore

- vaellusratsastus - edelleen tekemättä. Ollut ajatuksissa, mutta sille tasolle jäänyt

- kiipeily - tehty, sisällä ja ulkona

- lätkätreenit - ei mahtunut tähän vuoteen

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki - vajaa kaksi sataa. Ens kesänä sitten yli.

- pitkät avovesiuinnit - haaveeksi jäi, kun kesä oli mitä oli. Pisin oli täysmatkan uinti.

- olkapääjumppaa säännöllisesti - osittain toteutunut, välillä unohtunut. Parannettavaa.

- hieronnassa käyminen säännöllisesti - säännöllisesti silloin kun on jo jumissa. Auts. Parannettavaa.

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen - hitto. Tätä tein monta kertaa. Onneks jotain osaan.

- muutaman matkan buukkaaminen - tänkin osaan. 

- ajoissa nukkumaan käyminen - ajoittain onnistui. Parannettavaa.

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa - Alkuun toimi. Lopulta on jäänyt tasolle kerran viikossa.. parannettavaa.

- päikkärit aina kun mahdollisuus - Kyllä! Joskus kahdetkin, esim. tänään.

- villasukkajuoksu - vielä tekemättä. Ankea talvi vaikeuttanut toteutumista.

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily - Pyöräily toteutui, juoksu jäi toteutumatta kun suunniteltuna päivänä satoi vettä. Yllätys.

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu - munkkeja on mennyt aika vähän. Karkkia senkii edestä.

- työhyvinvoinnin huomioiminen - parhaamme ollaan tehty ja tehdään jatkossakin. 

Ihan kaikkea en siis ennättänyt mitä suunnittelin - aika jännä. Mut ehdin kyllä sellasta mitä en ollut suunnitellut kuten miekkailemaan, merenneitoilemaan, marjastamaan ja neulomaan hitokseen villasukkia. Ens vuonna voi sitten paikkailla noita mitä ei oo tänä vuonna ehtinyt tai muistanut. Ratsastamaan meen ainakin. Ihan varmasti. Ja moneen reissuun!

Muutoin ensi vuodelle ei oo juurikaan mitään lukkoon lyötyä. Tammikuussa (tai helmikuussa) kotirataultra uusiks, Crossfitin open-lajit teen joko samaan tapaan varjona kun viime vuonnakin.. tai sitten ihan oikeesti. En oo ihan varma oonko siihen valmis, mutta aikaa on onneksi vielä pohtia. Huhtikuussa maraton Roomassa ja lomailua päälle. Ja sitten kesäkuussa kun Ironman saapuu Lahteen, niin on ihan pakosti oltava menossa mukana puolimatkalla. Jorosiin tietysti joukkuekisaan. Taitaa olla pyörävuosi miulla. Saatan myös ehkä käydä fiiliksen mukaan kotikisoissa vähän kokeilemassa miltä juoksu maittaa eli ehkäpä puolikas toukokuussa Lappeenrannassa ja syksyllä maraton joko Joutsenossa. Tai on sitten sellanenkin mahdollisuus olemassa, että jos arpaonni suo niin lähden käymään syksyllä Kolilla koklaamassa miltä maraton maastossa tuntuu. Ei varmasti kivalta eikä nopeelta, mutta eipä tuota vauhtia pääse tällä hetkellä kehumaan asfaltillakaan. Vitosen ja kympin matkoilta vois käydä vähän etsimässä kateissa olevaa vauhtia, ja jos sellainen löytyy niin syksyllä sitten mahdollisesti joku maraton. Ja ehdottomasti joku swimrun.. Porkkalan pitkä matka kutkuttelisi. Uutena juttuna ens vuonna tulee olemaan myös miehen huoltaminen Vantaan maratonilla, kun hän juoksee siellä ekan maratoninsa. Mie pääsen kannustamaan ja juomaan kaljaa. Vaihteeksi niin päin. 

Täysmatkaa en ensi vuodelle haaveile. Ehkä seuraavalle. Ehkä. Tai sitä seuraavalle. Joskus kyllä, mutta kiire ei ole. Täysmatka jätti ikuisen jäljen - mistä sen tietää?! No siitä, että kun sitä ajattelee ei iho lakkaa menemästä kananlihalle. Siitä, että jos sitä pidemmäksi aikaa jää miettimään - herahtaa vesikin silmäkulmaan. Siitä, että joinakin päivinä on nipistettävä itseään että uskoo todella sen tehneensä. Mahtavinta on se, että oon edelleen kokonaissuorituksena täysmatkaan erittäin tyytyväinen. Se meni monelta osin paremmin kun oisin ikinä voinut kuvitella. Tapahtui sellaista minkä olisi voinut ehkä välttää. Mutta jos jokin olisi mennyt toisella tavoin ei se ois ollut enää sama reissu. Kertaakaan en oo mielessäni jossitellut tai vatvonut mitä olisin voinut tehdä enemmän tai paremmin. Jokainen hetki kun olen asiaa ajatellut - ja niitä hetkiä on ollut aika paljon - olen ollut ylpeä itsestäni. Ja tuun olemaan. Toista ensimmästä kertaa ei tule. Oon äärimmäisen onnellinen siitä, että tunnen näin. En oikeestaan sen suhteen voisi olla enää onnellisempi. Pikkujuttu jollekin, miulle yksi isoimmista unelmista. Joka on nyt totta!

Toipuminen fyysisesti sujui nopeammin kun olin aatellut. Lihaskipua ei juurikaan ollut, muutaman päivän viiveellä hiipivä väsymys ei yllättänyt. Tuli se voimallisemmin kun maratonin jälkeen. Mutta osasin varautua. Henkisesti palautuminen sitten kestitikin. En tiiä onko se vieläkään ihan valmis. Kesälomaa jatkui onneksi vielä kaksi viikkoa kisan jälkeen ja oli aikaa rauhassa toipua ja fiilistellä. Treenien pariin siirryin todella hissukseen. Pidin tehot sykkeiden puoleen matalalla ja pikkuhiljaa oon alkanut tehdä vähän kovempiakin treenejä. Juoksussa vauhdit oli totaalisen kateissa ja ei se oo ihmekään, kun koko vuoden tehot on kestävyysharjoittelussa olleet matalalla. Lokakuun loppua kohden vauhtia alkoi kuitenkin löytyä ja haaveita maraton ennätyksestäkin elättelin. Crossfitissä oon paukutellut viime aikoina ihan huolella punasellakin ja ihan mukavaahan se oksennus suussakin treenaaminen välillä on. Tehoja ja kierroksia pitää sitten kevättä kohden alkaa houkuttelemaan enemmän ulos. 

Kaiken kaikkiaan täysmatkan jälkeen oon mennyt hyvin fiiliksellä treenien suhteen. Juoksua muutaman kerran viikossa, uintia kerran viikkoon. Lähinnä vesileikkejä ja vaparia sen verran että tuntuma pysyy. Nyt vasta viimeisen parin viikon aikana oon uinut pari pidempää treeniä ohjelman mukaan. Pyöräilyä harvakseltaan. Tiiän, että kevättä kohden kun pääsee ulos, niin pyöräily alkaa taas kuumottaa. Lähinnä oon käynyt crossfitissä - viis kuus kertaa viikossa. Jostain rytmistä oon yrittänyt pitää kiinni - kolmen tiukemman viikon jälkeen oon pitäyt keveemmän viikon. Pää ei oo vielä valmis mihinkään ohjelmaan. En tiiä onko ensi vuonnakaan. Kaikki liikkuminen perustuu tällä hetkellä fiilikseen ja siihen mitä on kivaa ja mielekästä tehdä. Yhtään hampaat irvessä treeniä en tee - oon itseasiassa aina ollut aika huono tekemään. Viime aikoina intoa on kyllä ollutkin - en kyllä kovin montaa hetkeä elämässä muista etteikö olis ollut. Kokonaiskuormitusta pyrin huomioimaan mahdollisimman hyvin ja kroppa kyllä kertoo, kun sitä vaan kuuntelee. Kaiken kaikkiaan hyvä ja ehjä treenivuosi. Noin 430 tuntia liikettä, yhteensä noin 3000km. Tunneista pari sataa crossfittiä, kilsoista tuhat juoksua ja pyöräilyä noin 1700km. Loput kaikenlaista muuta: hiihtoa, uintia, sauvakävelyäkin.

Fiiliksellä siis mennään eteenpäin kohti ensi vuotta. Luottavaisin mielin suhtaudun siihen, että elämässä on edessä vähän kevyempiä vuosia kun mitä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet. Ja jos niin ei käy, niin aika monessa liemessä on jo muhittu ja kaikesta selvitään lopulta. Miulla on tunne, että ens vuodesta tulee hyvä ja talven kyykkäilyjen jälkeen orhi hirnahtaa keväällä kovaa kohti maanteitä. Kiitos teille kaikille, jotka olitte osa tätä vuotta!

SSE Airtricity Dublin Marathon 2017

Reittiä..

Viime vuoden joulukuussa ilmoittauduin Dubliniin maratonille. Guinnessin vannoutuneena fanina on miulla ollut vuodesta 2008 asti haaveena päästä Guinnesin kotiin. Varasin hotellin hyvissä ajoin ja se osoittautuikin ihan loistavaksi. Voin suositella lämpimästi, Ashling hotellia. Oltiin varattu neljän hengen huone ystaväpariskunnan kanssa ja saatiin kyllä paljon enemmän kun osattiin odottaa. Kahden makuuhuoneen huoneisto, jossa ois ollut tilaa isommallekin porukalle. Ikkunasta avautui näkymä Liffey joelle sekä Guinnessin tehtaalle, joka oli isompi kun olin ajatellut.  

Syksy on ollut melko kaaoottinen. Pelkkä arjesta selviytyminen on kysynyt voimia ja välillä on menty aika äärirajoilla. Töissä on ollut paljon muutoksia - sen lisäksi lasten uuden koulun systeemit ja koulun aloitus on kysynyt hermoja ja vienyt ihan hitosti paukkuja. Välillä on ollut hermot suurinpiirtein riekaleina. Työ, perhe, omat, miehen ja lasten harrastukset. Koko tän kuluneen vuoden tapahtumien sisäistäminen ja hyväksyminenkin on ottanut osansa. Dubliniin ei ollut mitään ihmeitä tavoitteita - näin olin itselleni lupaillut. Kuitenkin juoksuindeksi oli nousussa, juoksu oli kevyttä ja pohjat hyvin tehty. Saatoin salaa ehkä kuitenkin virittellä toiveita vielä yhdelle onnistuneelle vedolle tälle vuodelle.

No. Toisin kävi. Viikko ennen h-hetkeä sukelluksen perusvälinetesti, että sain snorkkelisukellusohjaajan kortista viimeisen suorituksen räpiköityä.. parempi myöhään kun ei sillonkaan. Päivä ennen viimeistä päivää. Se vei henkistä kapasiteettia oikeastaan enemmän kun sitä edes oli. Sen lisäksi, että henkinen puoli meni tyhjiin, myös hengitystiet otti taas itteensä kun toista tuntia höräsin kemikaaleissa ja kasvualusta infektiolle oli valmis. Seuraavana päivänä töissä altistuminen pärskimiselle.. se oli sitten sitä myöten selvä. Keskiviikkoaamuna heräsin kurkkukipuun - en osannut edes yllättyä. Kaikki maailman keinot kehiin, mutta rää'än määrä on kai vakio. Kuumeeton virustauti ylähengitysteissä. Toivoa kuitenkin oli. Ainakin teoriassa.

Tuli loma ja perjantai. Räkä ei loppunut niistämällä. Lento Dubliniin. Korvat lukossa hain exposta vermeet, mutta olin melko varma etten starttaisi. Jamesonilla kurlailua, josko se auttaisi. Ehkä se vähän auttoikin. Dubliniin tutustumista ja lomailua. Guinnessin tehdaskierros. Hyvää ruokaa ja seuraa. Niistämistä ja nenäsuihketta. Nukuin maratonia edeltävänä yönä 10h unet. Kello oli tällä kertaa armollinen. Sitä siirrettiin tunti taaksepäin. Heräsin aamulla räkäisenä, mutta muuten hyvin voivana. Toivoin, että keuhkoista kuuluisi rahinaa. Yritin räkiä edes yhtä keltaista ysköstä, että olisi syy olla starttaamatta. Ei mitään. Söin aamupalan ja mietin mitä tekisin. Arvoin ja pohdin. En keksinyt yhtään tarpeeksi hyvää syytä olla starttaamatta. Ynnäilin monta euroa, lomapäivää ja treeniä tähän on uhrattu. Mietin, että mielummin paska juoksu kun ei ollenkaan. Vedin juoksukamppeet päälle ja virittelin geelit valmiiksi. Sitten vedin peiton vielä tunniksi korviin. Vielä ikinä en oo lähtenyt kohti lähtökarsinaa suoraan sängystä häntä koipien välissä. 

Tällä kertaa DNS oli hyvin lähellä. Toivon, että tätä lähemmäs sitä en tuu koskaan pääsemään. Tiesin, että DNF ei oo miun kohdalla todennäköisesti vaihtoehto, ellei oikeesti ois isoja pulmia.  Nenäliinapaketin kanssa ajattelin viettäväni reitillä aikaa n. 4h30min välillä kävellen ja niistäen. Ehkä viisikin tuntia siinä saattaisi mennä. Ihan sama. Siirryin lähtöalueellen lähelle ratikalla ja loppumatkan kävellen. Yksin ei tarvinnut matkaa taittaa ja starttialue löytyi helposti. Lähtökarsinaan ykköslähtöryhmään asettuminen tuntui vitsiltä ja numerolapun raiskaamiselta. No, näillä mentäisiin. 

Lähdin rauhassa liikkeelle ihan perältä. Ekat 5km etenin rauhassa kuulostellen ja koska homma tuntuikin käynnistyvän ihan mukavasti, aloin vähitellen vähän kiihdyttelemään. Sillalta bongasin Islannista tutun kannustuslakanan ja Maijun sekä Kimmon. Jatkoin hymyillen matkaa. Kymppi sujui mukavasti niistellen. Phoenix Parkin pitkillä suorilla hyvällä fiiliksellä saatoin unohtaa koko perkeleen flunssan. En tiiä oliko se hyvä vai huono juttu. Kuitenkin todellisuus otti pian nilkasta kiinni kun ylipukeutuneena pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa paidassa auringossa alkoi olla muitakin ongelmia kun vuotava nenä. Noin 14km kohdalla loppuivat jo nenäliinat, mutta hiha sai hoitaa sitä virkaa loppumatkan. Juoksu ei tuntunut kivalta eikä hyvältä. Ei yhtään siltä kun tavallisesti. Ei ollut hymy matkassa. Oli ihan paskaa ja koko homma oli ihan syvältä. Eka puolikas meni alle kahden tunnin (1.56). Siinä kohtaa jo tiesin, että toista puolikasta en edes yrittäis vetää samaa vauhtia vaan himmailisin. Ekankin puolikkaan olin tullut ihan liian kovaa. 

Tokan puolikkaan alussa huolestuin todella juoksun ilottomuudesta. Päätin jo, että tää olisi viidentoista ja viimeinen maraton. Ei näitä suu mutrussa oo tarkoitus mennä. Rämmin ja niistin. Hyvä ettei välillä menny itkuks. Keuhkot toimi kuitenkin, mihinkään ei myöskään koskenut joten eipä ollut tarpeeksi hyvää syytä jättää hommaa keskenkään. Juoksijoita meni ohi massoina. Joku mies kannusti englanniksi ja yritti juttusille. En ollut juttutuulella - se varmaan välittyi oikeinkin hyvin. Ekan kerran elämässä ootin, että saisin ottaa geelin. Varmaan siksi, että kun kaikki neljä geeliä olisi syöty ei olisi enää pitkä matka maaliin. Mutta myös siksi, että vihdoinkin on löytynyt geeli, joka menee yökkimättä alas ja pysyy mahassa. Sen lisäksi se myös maistuu hyvältä. 

Sitten. Kolmenkympin kohdalla tapahtui jotain. Yhtäkkiä alkoi hymyilyttää ja askel keventyä, loppua kohden suorastaan lentää ja ohittelin vaihteeksi hyytyneitä. Go Helen Go - oli lukenut naisen selässä, joka oli ohittanut miut oikealta ja aloittanut loppukirin ihan liian aikaisin. OIin tässä kohtaa melko varma, että tapaisin vielä Helenin selän. Perkele, muistin että kivaahan tää onkin. Olin niin helpottunut havainnosta ja juoksunautinnon paluusta, että hyvä ettei taas mennyt itkuksi. "Last six miles" - isompaa silmään ja vakionopeuden säädin päälle. 35km kohdilla oli "WALL"-kylttejä. Melko moni näytti törmänneen seinään. Miun seinä oli päättynyt ja annoin vaan mennä. Ohitin Helenin, joka oli törmännyt seinään ja hyvin monta muutakin, Viimeiset kolme kilsaa vauhti vaan kiihtyi ja maalissa sen aina viimeistään muistaa miksi tätä tekee. Ylitin maaliviivan hyvävoimaisena, enkä ois varmaan uskonut edeltäviä vaikeuksia ellen ois itse niitä kokenut. En oikein tiedä mitä tapahtui. Toista kertaa en puolikuntoisena starttaa, sen lupaan. Enkä voi suositella kyllä kenellekään muullekaan. Proud Finisher-teksti paidassa tuntui vähän ristiriitaiselta, koska kovin ylpeä en tästä teosta ole.

Mie luulen, että mentaalipuoli näytteli pääosaa tässä tarinassa. Lähtöryhmä 1 tuntui lähinnä numerolapun raiskaamiselta tuossa olotilassa. Sieltä kuitenkin starttasin, ihan hänniltä koska siirtyminen ois tuntunut vielä enemmän luovuttamiselta. Myös epävarmuus siitä uhkaako oma hölmöys omaa terveyttä varmasti vaikutti asiaan. Liikaa päällä ja hirvee hiki tuon epävarmuuden päälle, niin se oli siinä. Kun vähensin vaatetta, voimaannuin 😂 Henkisestikään en ollut ehkä valmis tälle matkalle, vaikka treenit kulkikin hyvin. Liian paljon samalle vuodelle. Täysmatka ehkä söi enemmän henkistä kapasiteettia, kun uskoinkaan. Ja ylipäätään kokonaiskuormitus on ollut liian kova koko vuoden: millään elämän osa-alueella ei oo päässyt hirveen helpolla viimeseen pariin vuoteen ja se alkaa kyllä pitkällä aikavälillä vaikuttamaan. Kolmenkympin kohdalla löytyi kuitenkin vähän vahingossa se kuuluisa perkele ja sisuaskin pohjaltakii löyty vielä jotain puristettavaa. Nyt lepään loppuvuoden! Seuraavan kerran numerolappu nähdään miun torsossa huhtikuussa Roomassa. Ei hetkeäkään aikaisemmin! Jos näette, hakekaa pois!

Vaikka periaattessa juoksu meni olosuhteisiin nähden ihan hyvin (loppuaika 4h2min39s) ja surkeampiakin aikoja on meikäläiseltä nähty, niin silti viikon ajan perässä kulki jonkinmoinen ketutus. Ehkä siksi, että kaiken piti olla hyvin ja eväät hyvään juoksuun oli taskussa. Positiivista tässä on tietysti se, että hölmöilystä huolimatta tauti ei pitkittynyt (ainakaan paljon) ja nöyryyttä ei kai voi oppia liikaa. Ei muuta kun kohti uusia maratoneja - ei tää siis viimeinen ollut. Kuitenkaan. Vielä on 12 minuuttia hampaankolossa ja sehän kaivetaan sieltä pois. Jonakin päivänä. Jossain.

Dublinista kaupunkina jäi hyvä fiilis ja Guinnessin kotimaassa se itsekin maistui vielä paremmalta. Maraton oli hyvin järjestetty tapahtuma: vesi tarjoiltiin pulloista ja olivat vielä sopivan pieniäkin. Maalissa sai pitkähihaisen teknisen paidan ja mitalikin oli ihan komea. Yksi pitkä reitti, sopivasti nousua ja laskua, pitkää suoraa baanaa, bändejä, hienoa kannustusta, laitakaupunkia ja ydinkeskustaa. Ei moitteen sanaa oo sanottavana. Voin lämpimästi suositella 👍

Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat

Välimeri Nizzan edustalla helmikuussa.

Sini heitti blogihaasteen, aiheena otsikon mukainen "Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat". 

Jotenkin havahduin siihen, että miullahan oli vissiin jotain tavoitteita tälle vuodelle.

Oon tainnut vaan unohtaa ne kaikki. Joten tuntui aika luonnolliselta valinnalta

vastata tähän haasteeseen ja pohtia vähän asiaa.

Jotenkin ylimenokausi on taas venynyt. Tai, ei kai se tavallaan venynyt

ole, mutta oon vaan jäänyt semmoseen samanlaiseen kivaan puuhasteluun mitä oon aina harrastanut. Viime vuotta lukuunottamatta. Viime vuonna oikeesti yritin treenata tavoitteellisesti.

Treenasinkin. Ja tykkäsin siitä. Tykkäsin paljon. Samaan aikaan totesin,

että se on liikaa. Riittämättömyys mikä jää perhettä ja ystäviä kohtaan on liikaa. 

Tässä kohtaa elämää. 

Kun koko perhe harrastaa, niin tavaraa piisaa.

Joskus myöhemmin on sen aika, ei nyt. Lapset ovat kerran pieniä ja näitä aikoja ei saa 

myöhemmin takaisin. Siltikään ei kannata jäädä odottelemaan sitä aikaa. 

Koska elämästä ei koskaan tiedä. Ei todellakaan. Mitä se suunnittelee. Kaikki sen suunnitelmat ei oo mieluisia, jotkut on perseestä. Siksi niitä muka auvoisia treeniaikoja odotellessa voi tässä perhe-elämän ohella kasvaitella rautaista peruskuntoa ja harrastaa monipuolisesti kaikkea mikä kiinnostaa. 

Ja se lista ei ole lyhyt. Se pitenee kokoajan. Ja mikä tärkeintä, toteuttaa haaveita ja unelmia.

Niitä pieniä - ja vähän isompiakin.

Vaikka suuren suuria tavoitteita ei olekaan, niin jotain suunnitelmia kuitenkin:

Kotirataultra

Tähän miun on pitänyt osallistua jo monena vuonna. Kerran osallistuinkin, mutta aikapulan takia ultra oli niinkin pitkä, kun 25km. Tänä vuonna tarkoituksena on vetästä täydet 50km. 

Pitkiksistä on lusmuiltu ja paettu sisätiloihin crossfittaamaan. Nyt maksetaan kilsat kilsoina takaisin. Vuoden eka kisa. Omatoiminen tosin, mutta kilpailu itseä vastaan.

Voit lukea tästä enemmän täältä 

50km.. jalkaa nousee kerran jos toisenkii :)

Prahan maraton

Tänne ilmoittauduin jo syksyllä. Maratonin ja muun matkailun yhdistäminen jatkuu edelleen. Seuraava vuosikin taitaa olla jo melkein buukattu. Tänne oli jotain isoja tavoitteita, mutta ne on karisseet matkan varrella. Kun ohjelman mukaan juokseminen ei oo napannut. Holmenin Janne on koittanut välillä takavasemmalta huudella jotain kilsavauhteja, mutta en oo kuullut oikein mitä se sanoo, kun treenikaverit on Varikolla kolisuttaneet niin kovasti rautaa. Mutta kunhan lumet lähtee, niin katellaan sitten kuntoa ja tavoitteita tarkemmin. Tänne kuitenkin. Jos juoksu floppaa, niin muuten on taatusti mukavaa. Se on onneksi taattu. Ystävien seurassa.

Matkasuunnitelmia ja haaveita.

Joroisten puolimatkan joukkueviesti

Yks kesän kohokohdista. Tänä vuonna miun osuus taitaa olla juoksu. Jokohan sais motivoitua itsensä yrittämään puolimaratonilla enkkaa?! Kahdella viimesimmällä maratonilla vanha puolimaraton ennätys on ekalla puolikkaalla pistetty uusiksi, joten ei pitäisi olla edes vaikeeta. Joroisten reitti ei kyllä oo armelias. Katsellaan. Kivaa tulee kuitenkin taatusti ja se on se juttu.

Pyöräilykautta odotellessa voi onneksi polkea olkkarissa.

Porkkala Swimrun

Tänne suuntaan ekalta swimrunilta tutun parin, Johannan, kanssa. Meillä oli viimeeksikin niin hauskaa, vaikka ei edes tunnettu toisiamme. Kisaolosuhteet tulee olemaan taatusti haastavammat, mutta selvittiin viimeeksikin niin hienosti ja pelattiin loistavasti yksiin että tää tulee olemaan loistokasta. Ootan tätä Johanna jo NIIN kovin. 

Avovesiuintia Pargassa.

Estonia Triathlon

Glup. Tää on sitten se vähän isompi haave. Jotain, mitä en ois muutama vuosi sitten edes haaveillut tekeväni. Mutta. Jos voit juosta puolimaratonin, selviät maratonista. Luulis, että triathloniin pätee sama. Jos pystyt vetämään puolimatkan, ei täysmatkakaan oo ongelma? Ei voi tietää ellei kokeile. Miehen kanssa siis pikku lauttareissu Tallinnaan ja pikkusen urheilua. Mies saa kunnian kannustaa.  Ajatuksissani selviän 3,8km:n uinnista, 180km:n pyöräilystä ja maratonista noin neljässätoista tunnissa. En tiedä selviänkö. Enkä vaadi miestä koko aikaa kannustamaan. 

Mutta aion kokeilla. Sitten tiedän. Kauanko se vie aikaa. 

Nimi listassa. Huimaa.

Dublinin maraton

Veikkaan, että Viron reissun jälkeen ei hirveesti tee mieli uimaan, pyöräilemään tai juoksemaan. Joten todennäköisesti seuraava pitkis sitten lokakuisessa Dublinissa. Kunnon huilijakson jälkeen. Ehkä vielä enemmän, kun maratonia odotan Guinnessin tehdaskierrosta. Ja sitä Guinnessia itseään. Ja lomaa ystävien kanssa. Ja Irlantia itseään. No okei, kyllä se maratonkin tuntuu ihan kivalta ajatukselta. Syksyllä oon yleensä ollut ennätyskunnossa. Ehkä tänäkin syksynä.

Wave 1 - Sub 3:39. Se ei juokse joka pelkää. 

Kovin montaa tapahtumaa ei siis tänä vuonna ole mielessä, jos vertaa edellisiin vuosiin. Mutta muutoin haaveita ja suunnitelmia sitten onkin. Listaan ne epämääräisessä järjestyksessä tähän.

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen

- vapaasukellukseen perehtyminen

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö

- vaellusratsastus

- kiipeily

- lätkätreenit

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki

- pitkät avovesiuinnit

- olkapääjumppaa säännöllisesti

- hieronnassa käyminen säännöllisesti

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen

- muutaman matkan buukkaaminen

- ajoissa nukkumaan käyminen

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa

- päikkärit aina kun mahdollisuus

- villasukkajuoksu

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu

- työhyvinvoinnin huomioiminen

Suurin toive tälle vuodelle on, että itse pysyisi terveenä ja saisi pitää läheiset terveinä ympärillään. Tai edes ympärillään. Monet asiat oivaltaa usein vasta sitten, kun on myöhäistä. 

Nautinto ja mukavuus edellä kaikkeen, mihin ryhdynkin. Ja kun miun mukavuus alue on epämukavuusalue.. niin ei tiedä mihin kaikkeen se johtaa. A wink, A wink :D

Kuva: Mikko Nikkinen