Jukolauta Jukola 2016 - Jukolan viestin 4. osuus

En ihan tarkkaan muista mistä se ajatus lähti ja miten. Harvoin kun omassa ajatuksen juoksussani pysyn perässä. Mutta ajatus siitä, että kun sirkus tulee kaupunkiin niin sinne on päästävä vahvistui ja olin jo viime syksynä päättänyt änkeä itseni johonkin porukkaan. Ihan sama kumpaan, Venloihin vai Jusseihin. WillTrin porukoissa Jukolaa väläyteltiin ehkä jo viime vuoden puolella, mutta lopullinen päätös asiasta syntyi kevätkokouksessa ja kun kysyttiin sitovia ilmoittautumisia joukkueeseen nousi miun käsi "vahva kyllä"-merkiksi. Nousi moni muukin käsi ja näytti siltä, että joukkue ja varamiehet oli välittömästi kasassa. Talvi muuttui kevääksi.. ja kompassi pysyi kaupassa. Jotenkin oli niin paljon kaikkea, että ei vaan ennättänyt. Valmistaudun asioihin kisa kerrallaan ja vasta toukokuisen Krakovan maratonin jälkeen aloin orientoitua Jukolaan. Aikaa oli siis tasan kuukausi. Aika vähän.. mutta en antanut sen häiritä. Muistin kouluajoilta, että kompassin käyttö ei ollut kovin vaikeeta, mutta muistaakseni sluibailtiin aika monesti koulun suunnistuksesta vaihtamalla koodeja toisten kanssa. Eli kovin vahvaa osaamista siellä ei oltu kasvateltu. Viime kesäisen esikoisen käymän rastikoulun ansiosta karttamerkit oli joten kuten muistissa. Ja silloin olin käynyt myös kaksi kertaa kuopuksen kanssa rastireitillä. Melko vahvat meriitit Jukolan viestin nelososuudelle. Osuudet hahmoteltiin hyvissä ajoin ja en sentään pimeintä ja pisintä osuutta saanut. Ehdin "intensiivikuukauden" aikana kahdesti metsään. Eka kerta oli ns. oppikirjan mukainen suoritus: pysyin kartalla kokoajan ja homma tuntui selkeältä. Totesin ääneen, ettei tämmösellä suorituksella voi lähteä Jukolaan. Onnistumisen jälkeen tulee aina epäonnistuminen ja toinen kerta olikin ihan floppi. Tosin, hauskaa oli ja sehän on tärkeintä. Olin flopista ihan tyytyväinen, koska en pysynyt yhtään kartalla enkä tajunnut maastosta mitään. Niin huonosti ei voisi mennä toiste. Aika loppui ja tässä oli treenit Jukolaan. Varmaan surkein treenaus kautta Jukolan historian. Kompassikauppaan en ikinä ehtinyt, mutta toveri Jussi lainasi ystävällisesti omaansa. Kiitos siitä! Päätin, että mitään hifistelyä, kikkailua tai rynnimistä ei sallittaisi ja mielessä kirkkaana pitäisi pitää lauseet: "Keep It Simple!" ja "Luota kompassiin!". 

Odotin Jukolaa samaan aikaan innosta pinkeänä ja kauhusta kankeana. Välillä olin jopa hiukan ahdistunut ja näin parina yönä koko yön mittaisen unen, että sekoilin kartan kanssa ja etsin rasteja ihan tohkeissani. Jotenkaan niiden öiden jälkeen en tuntenut itseäni kovin levänneeksi. Alitajunta kai yritti viestittää, että: "Älä nyt hyvä nainen edes mieti sinne menoa!". No, se nyt on sanomattakin selvää että en edes harkinnut menemättä jättämistä, vaikka muut joukkueen naiset joutuivatkin matkan varrella luopumaan omista osuuksistaan. Hyvistä syistä kylläkin. Mie päätin, että mie menen. Ainoana munattomana Jussina. Koska olin päättänyt niin. Viikolla seurailin säätiedotusta ja totesin monen muun tavoin, että märkää ja tuulista tulee olemaan. Oli sii pakattava reilusti kampetta mukaan. Ja varauduttava kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Päätin, että auto saa jäädä keskustaan ja menen Jukola-bussilla paikan päälle. Jälkeenpäin ehdottomasti viisas päätös. Pisteet itselleni siitä. Kaivoin suunnistusnastarit varastosta ja viikon aikana opin mm. mikä on keskinasta ja mikä sen tarkoitus on. Kiitos internetin suunnistus for dummies-kurssien. Ja aika moni miun lähipiiristäkin on nyt keskinastan osalta valistunut. 

Lauantaina olin niin paniikissa, että Yle Femiltä Venlojen starttia katsellessa välillä kourasi mahasta niin kovaa, että meinas taju paeta. Kurkin lähetystä välillä kulman takaa keittiöstä, kun en uskaltanut enää katsoa. TV-rasti kuulosti aika kammottavalta. Olin melko varma, että onnistuisin tuollasella kaatumaan ja kiroilemaan silleen, että äiti sais olla taas ylpee. Ihan normaali pikkupaniikki siis ennen kisapaikalle siirtymistä. Ulkona satoi ja sivusilmällä näin että takapihalla liikahti joku. Kaksi tuolia terassilta lennähti ikkunan ohi. Keveä tuuli, toivottavasti edes se laantuisi. Edes vähän. Laitoin joukkueen miehille viestin, että: "Taidankin jäädä kotiin telkkarista katselemaan kun työ kirmaatte." En tietenkään ollut tosissani, ehkä. Kuvittelin, että oisin nukkunut päiväunet. No, kuvitelmaksi jäi. Silmäluomet ei olisi pysyneet kiinni edes pikaliimalla. Järetön määrä adrenaliinia veressä, päässä suhisi ja olin kuitenkin vielä kotona. Vein lapset hoitoon vaarilaan ja mummolta sain uskomattoman arvokasta tukea ja ymmärrystä. Seuraattiin yhdessä Venlojen tuloksia, useat kaverit oli tehneet siellä huippusuorituksia. 

Onneksi mummo lähti mukaan itse kisapaikallekin. Ajettiin auto Kisapuistoon ja hypätiin bussiin monen muun tavoin. Kohteessa pikainen teltan kasaaminen sateessa ja tavarat sateen suojaan. Kisakeskukseen oli noin parin kilsan tarpominen ja melko useaan kertaan tuo väli tulikin tarvottua. Pian kello olikin jo 23.00 ja siirryttiin lähtöpaikalle katsomaan starttia. Ihan huikea näky ja fiilis. Sinne ne yönritarit lähti lamppuineen, turvallista matkaa! Tässä kohtaa käytiin vähän syömässä ja hain emitin ja tarkistuskortin sekä numerolapun jo valmiiksi itselleni. Varasin kisavaatteet valmiiksi ja ekalla osuudella tahkonnut Iiro vetikin reilusti ennakoitua kovempaa. Hoputtelin Jukkaa ja ihan hyvä niin, koska kiirehän meille tuli. Siirryttiin vähitellen kisakeskukseen ja Jussi siirtyi tässä vaiheessa höyhensaarille. Olin ohuesti kateellinen, mutta vain pienen hetken. Muistin teltan ja sen pohjalla olevan -ei niin mukavan- sänkipeltopatjan, kosteuden ja simuloin pikaisesti mielessäni fiiliksen kun tuollaisesta herää. Ei nukuttanut enää yhtään. Saattelin Jukkaa lähtöalueelle ja saattaa olla, että miun osalta homma lipes vähän käsistä siinä kohtaa kun tajuttiin, että Iiro olikin jo vauhdilla tulossa vaihtoon. Otin äidillisesti tilanteen haltuun ja puin Jukalle siinä sujuvasti kengät jalkaan ja varmistin että kompassi ja emit on mukana. Jukan nenää en sentään niistänyt ja mistä oon erityisen ylpee.. en sanonut että "Ole varovainen!". Omalta äidiltä opittu ihanan ärsyttävä tapa. Kovin vähän sillä on kyllä ollut miuhunkaan vaikutusta. Melko harvoin muistan olla varovainen. Sinne se Jukka sukelsi lähtöalueelle ja oli valmis mutakylpyyn. Mie jäin naureskelemaan sateeseen. Väsymystila alkoi olla jo melkonen. Yritin katseella hakea Iiroa, mutta en pimeydessä tunnistanut sitten millään. Iiro onneks tunnisti miut ja metsästä saapuikin melkoisen fiiliksissä oleva mies. Oli ihan huippua kuulla tuoreet uutiset metsiköstä. Ihan huippureissu oli miehellä ollut. Tässä kohtaa alkoi todella poltella metsään pääsy. Hetken jutustelun jälkeen Iiro poistui pesulle ja kotiin. Mie jäin kun orpo piru jukolauta Jukolan mutavelliin nauttimaan.

Sitten alkokin oman osuuden odotus totisesti. Se oli piinaavaa. Se ois  ollut piinaavaa ilman sadetta, mutaa ja pimeyttäkin. Mutta erityisesti niiden vuoksi se oli ajoittain todella syvältä. Pari kertaa aattelin lähteä kotiin. Haaveilin kuivista sukista, lämpimästä sängystä ja sikeästä unesta. Ois tehny mieli kiukutella, mutta mummo sai miut taas rauhoittumaan. Selasin väliaikoja ja Jukalla näytti kulkevan hyvin. Samoin muillakin tutuilla. Seuraavalle osuudelle lähtisi Atte ja olin melko varma, että Atte ryskäis metässä ihan älyttömän ajan ja miun pitäisi olla todella hereillä, että olisin ajoissa vaihdossa. Kävelin välillä, koska paikoillaan ollessa alkoi paleltaa. Näin joitakin tuttuja ja yhdessä vaiheessa Sanna pelasti miut toimitsijoiden telttaan. Ihana oli hetki istua. Tässä kohtaa olin taas valmis vaihtamaan osia ihan kenen tahansa kanssa. Iski ihan hillitön epävarmuus ja sen kanssa sitten painiskelinkin. Väsymys toi oman kipeän lisänsä odotteluun, mutta päätin että periksi en anna. Jukolauta. Mummo poistui tässä kohtaa kotiin ja omaan osuuteen asti ois pärjättävä ilman henkistä tukea. Pian Jukka tulikin omalta osuudeltaan ja Atte ampaisi matkaan. Kävin vastaanottamassa Jukan ja kuulin tuoreeltaan Jukankin fiilikset metästä. Ihan pian miekin pääsisin. Ihan kohta. Jukan hyvä fiilis tarttu väkisin. Tästä pitäisin kiinni. Jukka lähti saunaan ja mie jatkoin mutavaellusta. Jalkoihin koski ja oikeessa kantapäässä oli mehevä rakkula, kiitos kumisaappaiden. Varsinaiset helvetinpelit, ois pitänyt mielummin ottaa korkkarit.

Vilkuilin väliaikoja ja päätin siirtyä hyvissä ajoin lähtöalueelle. Kisanumeron ois pitänyt olla vaatteessa kiinni. Hiukan vaikeeta, kun paita johon lappu tuli oli muovipussissa miun kädessä. Vaihdoin sujuvasti vaatteet teltassa, jossa tarkistetaan kisanumerot. Toimitsija vilkuili muutaman kerran hiukan huvittuneesti, mutta jatkoin pukeutumista. Tuntu ihan luksukselta saada kuivat sukat ja kengät jalkaan. Tässä kohtaa en tiennyt, että ehtisin nauttia niistä noin viisi minuuttia. Lopulta olin valmis ja mies tokaisi hymyillen, että tuli ainakin varusteet tarkistettua. No kyllä. Emitin rekisteröinti ja mutapileet oli valmiit alkamaan. Heti teltasta lähtöalueelle astuessa olin nilkkoja myöten mudassa. Miun punaiset suunnistusnastarit muuttu sekunnissa saman värisiksi kun ne oli kaikilla muillakin. Ah! Sain tavarat annettua Sannalle ja taisin tässä kohtaa vielä vähän avautua siitä, että mitä ihmettä tein noissa mutajuhlissa. Oli tosi epävarma olo ja oksetti. Kävin äkkiä vielä vessassa. Onneksi tosi nopsaan, sillä pian Atte jo kirmasi paikalle. Atte kertoi, että ojat on pahoja ja muistutti tarkistamaan koodit.

Sitten miun jalat jo liikahtikin ja rämmin eteenpäin kohti K-pistettä mitä mudalta pääsin. K-pisteellä pysähdyin, otin suunnan kompassilla ja kaikki lähti muka hitsin hyvin käyntiin. Päätin, että en katso rastimäärää etten ahdistu. Etenen rasti rastilta, peruna kerrallaan. Kirmasin yksin menemään ja mietin missä on se ryysis mistä kaikki puhuu. Olinkohan mennyt kuitenkin vikaan. Aloin sähläämään, en luottanut kompassiin. Vaikka piti. Lopulta rämmin suossa ja mietin että metsään meni. Olin kaartanut liikaa oikealle ja menossa ekalle rastille päin hittoja. Korjasin suuntaa ja kuten arvata saattaa, kurvasin liikaa vasemmalle. Melkosta juoponpolkua. Löysin rastin 95. NOUU! Jatkoin matkaa ja löysin rastin 94. NOUU! Olin jo luovuttaa, suunnittelin myös itkun tihrustamista mutta silti jatkoin pää painuksissa jonnekin suuntaan. Päättelin, ettei 93 voi olla kaukana. Näin jo itteni keskeyttämässä ja kertomassa, että oon tässä sysipaska.. KUNNES rasti numero 93 seisoi edessäni. Hetken mietin, että voiko olla että jos et mene rastin luo niin rasti tulee siun luo. Sisuunnuin, leimasin ja nyt katsoin tarkkaan suunnan kohti seuraavaa rastia. Nyt LUOTTAISIN kompassiin enkä alkais häröilemään. Kaksi seuraavaa rastia löytyi helposti ja sitten tulikin pitkä siirtymä. Sain tietää millasia on mutaset ojat. Ne on jukolauta melkosia. Suurimman osan yli hyppäsin kun aropupu, mutta oli myös niitä joihin molskahti koko toinen jalka nivusia myöten. Porukka ympärillä vaihtui ja kaikki ketä tapasin oli ihan huipputyyppejä. Ihan tajuttomia superpappoja ja kohteliaita miehiä. Ääniefektit oli herkässä ja pari kirosanaa lipsahti matkalla. Parin leveän ojan ylityksen kohdalla tein ilmassa jo sammakkouinnin liikkeitä, koska olin varma ettei ponnistusvoima riitä niiden ylitykseen. Mutta jumaleissön se riitti. Keskinasta tuli todettua hyväksi kaveriksi puunrunkoja ylitellessä ja nastareiden pitävyys kallioilla oli uskomaton. En oo tajunnutkaan mitkä huippupeli on varastossa seisoneet. Rastit taittuivat ongelmitta, kunnes yhdellä rastilla tajusin leimanneeni väärällä rastilla heti ku asetin emitin lukijaan. Meinas iskee epätoivo ja aloin melkein kirkua, kunnes muistin että viisaammat oli kertoneet että väärä leimaus ei haitannut, jos sen jälkeen hakisi oikean. Asenteella eteenpäin ja löytyihän se oikeakin.

Jossain kohtaa, en enää tarkkaan muista missä, ampaisin yhden samalla hajonnalla olevan kovaa juoksevan nuoren miehen perään ja päätin että roikun tässä. Hää ei pistänyt sitä pahakseen ollenkaan ja yhdessä pähkittiin mihin seuraavaksi mennään. Olipa jopa niin kohtelias matkakaveri, että jäi pitämään oksia edessä syrjään. Totesin kyllä heti että anna niitten vaan olla, että jo tässä on kasvoille osuviin oksiin totuttu. En tiiä vaikutinko niin neidiltä vai kuuluuko tää suunnistuksen ohjesääntöön, että naisille raivataan tietä edessä. Vauhti kuitenkii kasvoi vaan ja rastit väheni. Oli niin huippu peesi, että oisin ollut mieluusti siinä loppuun asti. Siinä tarakalla oli turvallista matkata vaikka mentiinkin aika reilua ylinopeutta riskillä. Rastin 133 kohdalla kurkkasin ja riemuitsin: ENÄÄ KOLME RASTIA. Samaan aikaan todettiin huippupeesin kanssa, että mein tiet erkanee. Vedin henkeä ja päätin, että lopun menen eksymättä tai häröilemättä. Rasti 149 löytyi helposti ja kun kurvattiin pellolle, jossa oli kaksi viimestä rastia olin vähän pettynyt. En ois halunnut vielä lopettaa. Leimasin viimeset rastit ja revin itestäni irti kaiken mitä siinä mudassa lähti ja loiske vaan kuului. Ei muuta kuin maalileimaus, kartta tiskiin ja totesin, että vaihtopaikka on paikoillaan eikä yhteislähtöä vielä olla virittelemässä. Karttatelineelle, Teemun kartta matkaan ja sitten huutamaan "TEEEEMUUU!" En nimittäin ihan tarkkaan tiennyt minkä näköinen mies siellä olisi odottelemassa. Kartta viuhuen ja Teemua huudellen vaihtoon ja Teemu matkaan. Voi taivas mikä olotila. Ihan huikea. Kello pysähtyi aikaan 1h41min ja sekunnit päälle. Oma tavoite oli alle 2,5h. Olin todella yllättynyt siitä. Metsässä ajantaju meni ihan tyystin, nautin vaan matkasta. Mokia ja virheitä tuli, mutta todella vähän siihen nähden kun odotin. En rehellisesti sanottuna ollut ihan varma osaisinko metsästä pois itse. Siksi olin varustautunut värikkäillä vaatteilla.. että jos eksyn niin joku miut joskus löytää. En siis siksi, että olisin halunnut olla jotenkin trendikäs. Kertakaikkiaan varsinainen jukolauta matka mutavelliin. Kaikki yöllä koettu kurjuus ja kylmyys unohtu. Onnellisuus ja väsymys yhdessä muodostavat melkoisen coctailin. Etenkin, kun aamupalaksi nauttii makkaran, maitokahvin ja oluen. Sen jälkeen saattaa kuvitella pystyvänsä ihan mihin vain. Silloin pitää todeta itselleen, että nyt on aika mennä kotiin, käydä suihkussa ja mennä nukkumaan.

Teemu, Jussi ja Jarkko jäivät vielä urheina suorittamaan omia osuuksiaan, Jukka otti tässä kohtaa äidin roolin itselleen ja jäi huolehtimaan joukkueesta kun tää äiti lähti kotiin nukkumaan. Bussissa Iiron kanssa pilkittiin kilpaa ja selvisin onneksi suht hereillä kotiin asti. Unen annoin tulla vasta, kun Jarkon loppuaika ilmestyi ruutuun. Tipahdin välittömästi. Ja voi miten oma sänky tuntui upeelta. Jalat on edelleen mudassa, vaikka suihkussa on käyty jo useita kertoja. Kai ne ajastaan kuluu pois. Ihan mieletön reissu, ihan huikee porukka. Viikon voi luvan kanssa taas viettää ihan missa sfääreissä. Että jos mietit, että uskaltasko ens vuonna lähtee Enoon. Sanon, mene! Jos mie selvisin, selviit siekin. Oikeesti. Ja mie aion selvitä myös ensi vuonna. Eli kohti Enoa sitten vaan. Jos vaikka yrittäisi vähän treenatakin. Niiko oikeesti.