Triathlon Estonia 2017 - Miun ensimmäinen täysmatka

Triathlon Estonia 2017

Aika tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten, kun netistä ei paljon tiedetty eikä kännykkääkään vielä ollut, luin lehdestä täysmatkan triathlonista ja mietin, että miten ihmeessä kukaan ihminen voi ensin uida 3,8km, sen jälkeen pyöräillä 180km ja sitten juosta maratonin. En muista mikä lehti oli kyseessä, mutta kuva joka siinä oli, on piirtynyt jonnekin syvälle muistikeskukseen. Uskoisin, että kuva oli Konalta. En tuossa kohtaa todellaan itse ajatellut tuollaista tekeväni, mutta kunnioituksen joka juttua lukiessa on noussut on täytynyt olla suuri. Koska kuten kaikki tiedämme, kuusitoistakesäisenä ihminen elää aika hetkessä. Tuon hetken muistan varmaan ikuisesti. Vähitellen viime vuosien aikana muistikuvasta on rakentunut unelma, joka ei ehkä olisikaan saavuttamattomissa.

Tuohon aikaan pelasin lätkää ja treeneissä oli kesäisin paljon juoksua. Pyöräiltyä tuli paljon, kun oikeastaan kaikki sosiaalinen elämä oli kiinni siitä kuinka paljon jaksoi pyöräillä. Sosiaalisena ihmisenä pyöräilin siis paljon. Parhaimmillaan kesälomalla pelkästään paikasta toiseen liikkumisesta tuli kymmeniä kilometrejä päivässä. Sen lisäksi oli treenit ja esim. punttitreenillä käytiin toisella puolella kaupunkia. Sinne siirryttiin usein rullaluistimilla. Matkaa edes takaisin tuli noin 32km. Silloin ei tosin ollut rannetietokoneita tai muita härveleitä eikä treenimääriä mietitty, mutta reitti on edelleen vahvana mielessä.  Jälkeenpäin ajateltuna nuo vuodet ovat olleet varmaan niitä, mitkä ovat rakentaneet miun kohdalla sitä pohjaa jonka päälle on viime vuosina tehty lisäosia. Ja niiden rakentelu on ollut suhteellisen helppoa.

Lätkä loppui ja liikunta siirtyi hetkeksi hiukan taka-alalle, kun opiskelut veivät toiselle paikkakunnalle. Ja myös rakastuin, sillä tiellä ollaan edelleen. Onneksi rakastuin samanlaiseen aktiiviseen ihmiseen, jonka elämässä liikunnalla on iso merkitys. Vaikka mielenkiinnon kohteet eivät ole täysin samat liikunnan tai ylipäätään harrastusten saralla, niin kumpikin ymmärtää toisen intohimon siihen mitä toinen tekee. Edes ruuhkavuodet eivät ole saaneet kumpaakaan luopumaan omista tärkeistä jutuista. Tällainen ei onnistuisi millään ilman syvää kunnioitusta, joka toisen tekemistä kohtaan on. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää että hyväksyy sen mitä toinen tekee ja iloitsee siitä hyvästä olosta joka toiselle harrastuksen kautta tulee. Kimmo. Arvostan ja rakastan. Nyt ja aina. Kiitos, että oot ja ymmärrät.

Jos avaisin kaikki mutkat ja kiemurat matkan varrelta, tästä syntyisi kirja jota kukaan ei jaksaisi taatusti lukea. Lyhyesti en edes yritä kirjoittaa, joten on oma valintasi jatkatko eteenpäin.

Äetee Ruokosen voimakekseillä jaksaa mitä vaan!

Miksi Triathlon Estonia? Viime kesänä Tahkolla ensimmäiseen puolimatkan Via Dolorosaan osallistuttuani ja samoihin aikoihin melko murskaavia uutisia saadessani tein salamapäätöksen palata seuraavana kesänä Tahkolle aikomuksena tuplata kilsat. Jos on puolimatkassa kohti unelmaa, ei leikkiä voi jättää kesken. Ja koska elämästä ei koskaan tiedä, ei kannata jäädä liiaksi hautomaan tai pohtimaan asioita. Ei ehkä sovi jokaiselle tämä ajattelutapa, mutta miulle toimii. Kaikki unelmat ja haaveet eivät toteudu, mutta silti niitä kannattaa kurkotella. Viime kesänä Tahkolla pyöräosuuden jälkeen miut valtasi niin hirveä koti-ikävä, että itkua nieleskelin. Etenkin miestä oisin kaivannut paikan päälle. Silloin jo päätin, että täysmatkalle haluan miehen mukaan. Pelkkä läsnäolo riittää. Jos mie en jaksakaan, on joku joka ottaa kiinni ja huolehtii kaikesta. Sillon ei oo mitään hätää. Kotona kerroin heti puolimatkan jälkeen toiveesta. Yhteinen harrastus ja intohimo meillä on matkustelu maailmalla.  Kallis harrastus, johon uppoaa kaikki rahat, mutta se ei haittaa. Täysmatkan pitäisi tapahtua ulkomailla, että saisin miehen houkuteltua mukaan matkaan. Aloin netin maailmasta selailemaan eri vaihtoehtoja ja löysinkin aika pian tämän kyseisen kisan. Mitä enemmän tutkailin, sitä enemmän innostuin ja eipä mennyt aikaakaan kun ilmoittautuminen oli tehty ja hotelli varattu.

Viime vuonna puolimatkalle harjoitellessani sairastelin jatkuvasti. Etenkin uinti uimahallissa tuntui provosoivan kurkun välittömästi kipeäksi ja seuraavana päivänä nousikin kuume. Yhdeksän nielutulehdusta vuodessa. Syyksi lääkäritkin lopulta uskoivat arpiset nielurisat, jotka imivät itseensä tulehduksen tulehduksen perään. Puolimatkan kisan jälkeen kävin Kreikassa rentoutumassa ja sen jälkeen nielurisaleikkauksessa. Kannatti taistella itsensä leikkaukseen, sen jälkeen en ole ollut kertaakaan kipeänä. Tavallista nuhaa jos ei lasketa mukaan. Taistelu kannatti siis tässäkin asiassa. Uinti hallissa tosin on jäänyt ja tässä nyt tunnustuksena kerrottakoon, että lähdin täysmatkalle vain noin 20km uintitreeniä alla tälle vuodelle. Viime vuonna kilsoja tuli kuitenkin lähemmäs sata. Muutaman kilsan olen uinut tänä vuonna hallissa, muutoin avovedessä. Joku voisi sanoa, että tyhmää. Itse sanon tässä kohtaa, että viisasta.

Kulunut vuosi on ollut raskas. Sitä en nyt lähde tässä avaamaan enempää, mutta miut tuntevat tietävät mitä tarkoitan. Liikunta on ollut henkireikä, jossa oon marinoinut elämän karseimmat surut, suurimmat ilot ja sen koko tunneskaalan mikä on viimeisen vuoden aikana ravisuttanut. Kuolema ja sairaudet ovat olleet niin vahvasti läsnä, että toivon että saan nyt hetken olla niiltä teemoilta rauhassa. Voi olla, että toive on naiivi. Mutta toivon silti. Kokoajan täysmatka on ollut omassa mielessäni tavoitteena ja päämääränä, jota kohti olen päättäväisesti mennyt. Unelmana, jonka oon päättänyt toteuttaa niin että muistan sen ikuisesti. Matkan varrella epävarmuuden hetkiä ei ollut montaa, vaikka uskoin niitäkin tulevan. Matka kohti unelmaa on ollut antoisa ja opettavainen. Myös yllättävä. Paljon on tapahtunut myös uskomattomia ja käsittämättömän mahtavia asioita. Ei elämä onneksi pelkkää paskaa työnnä. Oon koittanut niistä hyvistä jutuista sitten ammentaa energiaa ja siinä onnistunutkin. Toki se on vaatinut joistakin asioista luopumista ja kieltäytymistäkin, mutta en ole katunut.

Rupee oleen valmista!

Miun introt on aina pitkiä, kysykää vaikka Kimmolta.. Joten nyt asiaan. Lopulta oltiin siis siinä pisteessä, että kesäloma koputteli ovella, treenit viimeistelyä vaille valmiit ja uusi pyöräkin  alla. Loman alkajaisiksi kävin hierottamassa kropasta jumit pois ja niitähän riittikin. Kiitos Simo, tää oli taatusti yksi viisaimmista sijoituksista kisaa ajatellen. Tällä kertaa etenkin psyykkiseen valmistautumiseen olin panostanut kesän aikana. Siihen monesti tulee kiinnitettyä liian vähän huomiota. Voin suositella kiinnostuneille Jarmo Liukkosen kirjaa Psyykkinen vahvuus. Vaatii aika paljon työskentelyä itsensä kanssa, pelkkä lukeminen ei ihan riitä. Mutta vaivannäkö kannattaa. Viimeinen silaus Saimaalla loman alkaessa. Rentoutumista ja myös mielen hallintaa Klaara-myrskyn lähestyessä ja lasten pelätessä. Veneessä, Saimaalla. Pelko ei kannattanut, myrsky ei tullutkaan. Se laantui matkalla ja tarjosi meille kauhun sijaan mahtavan luontodokkarin livenä. Mitään ei siis kannata pelätä etukäteen. Voi ja kannataa varautua, mutta pelolle ei kannata antaa valtaa.

Viron reissuun varauduttiin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Vakuutukset kuntoon, lauttaliput, autoon tarvittavat materiaalit mukaan ja tavaraa lainaan pitkin pitäjiä, kun ihan kaikkea ei viitsinyt yhden reissun takia hankkia. Kiitos kaikille tavaroita lainanneille. Torstai-iltana mietin, että mitenköhän kaikki mahtuu yhteen Saabiin. Lopulta kaikki mahtui helposti. Unikin maistui hyvin. Ekan lomaviikon olin ottanut todella kevyesti. Söin hyvin ja nukuin paljon. Halusin olla levännyt ja hyvässä vireessä torven törähtäessä.

Eckecö Linen Ms Finlandia kuljetti mennen tullen. Helppoa ja mukavaa matkustamista.

Perjantaina aamuyöstä suunnattiin tien päälle. Fiilis oli rento, nukuin autossa tunnin verran ja saavuttiin länsisatamaan hyvissä ajoin. Autolla lauttaan ja voiko matkustaminen olla enää helpompaa. No ei ainakaan paljon. Viron päässä oli miun vuoro hypätä ratin taa ja sitten ei ollutkaan ihan niin helppoa. Saattoi olla reissun jännittävin osuus. Pienen säätämisen jälkeen autossa oli Diva-kuorma ja perinteiset olutlaatikot. Ei kai niitä nyt voi jättää ostamatta, vaikka autossa ei oliskaan tilaa. Hotelli löytyi helposti ja koska oltiin vasta puolessa päivässä ajettiin suoraan kohti kisapaikkaa ennen sisäänkirjautumista hotelliin. Ajoin järven rantaan, josta seuraavana aamuna olisi startti. Järvi oli pieni ja matala, jonka keskellä oli saari. Tuli jotenkin kotoisa ja turvallinen olo. Seuraavana päivänä olisin tuolla uimassa kaksi kertaa järven ympäri. Ois tehnyt mieli mennä heti uimaan. Vesi oli lämmintä.

Reittiin tutustumassa edellisenä päivänä.

Seuraavaksi suunta kohti kisakeskusta. Siellä rakennustyöt oli jo menossa. Käveltiin juoksureittiä pitkin vähän matkaa ja kateltiin huoltopisteen paikkaa vähän valmiiksi. Sitten suunnattiin syömään ja kauppaan viimeistelemään hankintoja huoltolaatikkoon. Olikin jo nälkä. Keilasta hotellille päin ajellessa kurvattiin vielä Via Balticalle kurkkaamaan pyöräreitin kierros, jota kierrettäisiin kahdeksan kertaa. Baana oli just niin tasaista kun oli luvattukin. Mutta tuulella aivan karsee. Ja sitä oli luvassa. Sadetta ja tuulta. Mutta en välittänyt. Hotelliin sisäänkirjautuminen kävi näppärästi ja hotellilla oli oikein hyvä vartioitu parkkipaikka. Järkkäisin vähän tavaroita valmiiksi ja yritin ottaa pienet unet. Silmät eivät kuitenkaan pysyneet kiinni. Pian kello olikin jo sen verran, että suunnattiin takaisin Keilaan kisainfoon.

Info oli sekavin, jossa oon koskaan ollut. Mutta tää oli tiedossa eikä kovasti järkyttänyt miuta. Viron kielestä ei kovin paljon käteen jäänyt, mutta miulla ois koko päivä aikaa tutustua reittiin. Selkeeltä se vaikutti. Materiaalit saatiin myös mukaan. Viime vuoden kisaan verrattuna kehitystä oli tapahtunut ja saatiin vaihtopussukat viime vuotisten muovipussien sijaan. Rannekkeiden värin kanssa oli säätöä, mutta siitäkin selvittiin. Chippi oli samanlainen kun suomalaisissakin isommissa kisoissa ja eipä tuolta juuri mitään uutta infoa tullut. Sitten olikin aika taas syödä hyvin, että jaksaa ja suunnattiin viereiseen hampurilaisravintolaan syömään. Hotellilla suihku ja kamppeet kasaan aamua varten. Seurakaveri Veera kävi mahtavan huoltotiiminsä kanssa mein huoneessa ja vaihdettiin kuulumiset. Miuta ei vieläkään jännittänyt. Olo oli rennon odottava. Nukahdin heti, kun laitoin silmät kiinni ja ehdin nukkua noin seitsemän tunnin hyvät unet. Oma tyyny oli mukana ja taatusti lisäs turvallisuuden tunnetta.

Kello oli soimassa puol kuus. Nousin jo ennen kun aloitin perinteisen vessassa ravaamisen. Kroppa tietää, että vessaan ei pienistä pysähdellä ja kuus kertaa tunnissa on meikäläiselle ihan normaalirytmi kisa-aamuna. Aamupalaa tungin vähän väkisin. Ei oikein mikään meinannut upota – iski se jännityspaniikki sittenkii. Selailin samalla somea ja kiitän kaikista tsemppiviesteistä siellä ja etenkin kaikista henkilökohtaisista viesteistä. Niillä on iso merkitys. Virittelin jo edellisenä iltana etukiekon pyörään kiinni. Kuljetuksen aikana se oli irti. Herra G:n autoon saaminen kokonaisena olikin melkonen tuhraus. Jännityspaniikissa kiroilin ja raivosin hotellin pihalla. Ehkä ihan hyvä – pahin jännitys purkaantui ulos. Autossa istuin hiljaa ja kasasin ajatuksia. Hengittelin. 

Tavarat paikoillaan. Pahin jännitys laantunut.

Rannassa oli täysi hulina päällä. Reijon ohjeet muistaen lisäsin vielä Herra G:n renkaisiin lisää ilmaa. Talutin pyörän telineeseen ja vein T1-pussin naulaan odottamaan. Seuraavaksi T2-pussi pakettiautoon ja omat juomat järjestäjälle, joka toimittaisi ne pyöräosuuden huoltopisteelle. Kätevä palvelu. Lähetin sinne neljä pulloa (reilut 2l) odottamaan. Reilu litra oli pyörässä jo urheilujuomaa mukana. Eiköhän näillä selvittäisi. Uintiin numero merkittiin tussilla poskeen. Iloinen virolaisnainen oli tussi valmiina teltassa ja mielestäni selvästi artikuloiden ja oikein venyttäen tavasin ”SIXTEEEEEEN”. Tussi suhis ja onneksi päätin vielä mieheltä varmistaa, mitä poskissa lukee. No, arvashan ton.. 60 :P Ei muuta kun takasin. Kaks virolaista emäntää jatkoivat suhailua tusseilla ja saivat aikaan todella siistin sotamaalauksen. Vielä yks keikka vessaan ja sitten märkkäriä päälle. Alle puin bikinien alaosan ja urheilurintsikat. Koska matka oli pitkä, halusin lähteä pyöräilyyn kuivissa vaatteissa ja siksi kisa-asu jäi nyt kotiin. Vielä pusu miehelle. Käskin häntä menemään hotellille suojaan, jos alkaa sataa. En halunnut, että seisoo rannassa kastumassa. Päivä on pitkä huollollekin. Käyn järvessä vähän lämmittelemässä ja pyörittelen käsiä auki. Vasemman puoleisessa olkapäässä, joka on kränännyt välillä, ei onneksi tänä aamuna tunnu mitään. Märkkäri istuu hyvin ja käsillä tuntuu olevan hyvin tilaa liikkua. Näen Veeran. Sydämessä läikähtää. Toivotetaan toisillemme hyvää matkaa. Tiiän, että miun rantautuessa Veera on jo pyöräillyt hyvän matkaa. Toivotan Veeralle upeaa päivää ja turvallista matkaa. Veeran silmistä loistaa into. Hymyillen siirryn karsinaan oikeaan takareunaan. Vilkutan vielä miehelle ja hymyilen. Matka alkaa ihan just.

Märkkäriä niskaan ja pian menoks.

Startti 19.8.2017 kello 8.00

Uinti 3,8km, 1h29min55s

Torvi törähtää ja kävelen rauhassa veteen viimeisten joukossa. En oikein tajua, että nyt todella mennään ja että edessä on melkein neljä kilsaa uintia. Pisin matka, mitä oisin koskaan yhtä jaksoisesti uinut. Muistutan vielä itselleni, että kiirehtiä ei saa. Rauhassa veteen, kasvot rennoiksi ja sitten vaan pitkää rauhallista vetoa. Tilaa oli hyvin, ihmisiä ympärillä mutta ei minkäänlaista mylläkkää. Oli helppo rentoutua ja suunnata kohti ensimmäistä keltaista poijua. Ensimmäinen poiju tulee nopsaan ja seuraavaa kohden mennessä tajuan, etten näe mitään kun linssit huurtuu. Voi jee. Tätäkö tää onkii. Raotan vasenta linssiä alaalta sen verran, että saan vähän Tammimäenjärven vettä sisään ja pyöräytän linssit puhtaiksi. Painan vasemmalla kädellä lasit takaisin kasvoille ja samaan aikaan oikea käsi vetää jo seuraavaa käsivetoa. Tämän jälkeen linssit pysyvät auki. WAU! Tää kävi kun elokuvissa. Toinen poiju on ohitettu ja kolmannen kohdalla tajuan, että oon saanut kunnolla jujusta kiinni. Eka kierros on pian puolivälissä ja sopiva matkavauhti tuntuu löytyneen. Uinti on kevyen tuntuista. Järvi on matala ja paikoittain pohja näkyy. Miulle se tuo turvallisen olon. Sitten tajuan, että sataa. Kovaa. Näyttää kun sumu laskeutuisi järven päälle. Ei näy mitään muuta kun uimareita siellä täällä. Ja keltainen poiju hämärästi edessäpäin. Oli helppo pysyä suunnitelmassa ”Poiju kerrallaan”, koska edemmäs ei nähnyt. Oma uintilinja tuntui hyvältä, tuntui että uin ihan suoraan poijulta poijulle. GPS todensi myöhemmin tuntuman oikeaksi. Saaren toiselle puolelle päästyäni fiilis oli todella hyvä. En uskois, jos en tietäis että kolme vuotta sitten osasin uida koiraa ja mummorintaa. Sillon kasvojen veteen laittaminen tuntui utopistiselta – mahdottomalta. Syksyllä 2014 uintitekniikkakurssilla vaparia 25m altaassa selvitettyäni ja altaan päässä hengästyneenä seisoessani olin ylpee itsestäni. Enpä ois sillon uskonut, että joskus uin Virossa Tammimäessä järvessä melkein neljä kilsaa ja nautin jokaisesta metristä. Tuntuma oli edelleen rento. Paljon on korvien välistä kiinni. Tuhoton määrä tunteja tekniikkaa opetellen on kannattanut. Tänään on miun tilipäivä. Eka kierros täynnä. Tiedän jo nyt, että tänään tulee miun paras avovesiuinti. Ajalla ei väliä – tuntuma ratkaisee. Mietin Jukkaa – joka uskoi, että opin uimaan. Sillonkin kun en ite uskonut. Mietin avovesiuinteja ekana kesänä eli 2015 – mitä paniikkikohtauksia sain. Mietin ja olin pakahtua ylpeydestä. Seuraavassa hetkessä huomaan sanoittavani Ultra Bran biisiä uudelleen.. mitä vittiä. Inhoon sitä bändiä. Sanna, miun kämppis, on aivopessyt miut siihen joskus vuonna 1998. Pesutulokset on syvällä.. 

”Olen polskinut Itämeren poikki rantaan, uinut yksitoista asteisessa meressä. 

Olen istunut rantahiekalla hiljaa ja nähnyt Lamposaaren lossin. 

Olen kahlannut rantaveteen, suunnistanut kohti lähisaaren majakkaa. 

Olen uinut aallokossa yksin ja kavereiden kanssa Myllysaaressa. 

Olen nähnyt auringonnousun, uinut auringonlaskun aikaan. 

Luullut hukkuvani, mutta aina päässyt takaisin rantaan.” 

Kuvittelin lähteväni rannasta viimeisenä. En näköjään lähtenytkään.

Enpä ois uskonut, että uidessa tulis sanoitettua biisiä. Se ei varsinaisesti muutenkaan oo miun vahvuus. Saati sitten järvessä kasvot pinnan alla. Rakkaus uintiin on syttynyt huomaamatta. Ensin haltuun on otettu järveä. Viime syksynä Pargassa meressä uidessani heräsi intohimo päästä mereen uimaan ja tänä kesänä silmät aukesi siihen miten kaunis Itämeri saaristoineenkin on. Kaikki pelot on voitettavissa. Seuraavaksi mietin Johannaa – miun swimrunvaimoa. Kuinka iso merkitys mein yhteisillä kisoilla on tähän hetkeen. Todella iso. Vaikka on nähty vain kahdesti, tuntuu että ollaan tunnettu ikuisuus. 

Sitten mietin taas Piaa ja rentoja kasvoja. Hymyilen. Lauraa ja sen isoa roolia miun elämässä. Sade lakkaa ja usva häviää ympäriltä. Kaikki tuntuu helpolta. Reilusti yli puolet matkasta on jo takana. Matka on edetty enimmäkseen yläkroppaa hyödyntäen – laiska kaksitahtimoottori on lätkytellyt perässä. Mietin Varikon Simoa ja Tuomasta ja sitä, että crossfitin ansiosta miun yläkroppa jaksaa, vaikka takana on jo melkein kolme kilsaa uintia. Kolme kilsaa vaparia nonstoppina. Pisin matka ikinä pysähtymättä. Tähän lähes täydelliseen uintiin avaimena on crossfittreenit, koska uintitreenejä takana vain ne kaksikymmentä. Ei tuollaisella uintimäärällä pitäs olla rahkeita edes jaksaa uida näin pitkälle ja voisin jatkaa vaan. Mie jaksan ja pystyn. Kiitos Simo ja Tuomas, kun ootte ”pakottaneet” miut pois mukavuusaluuelta ja jaksaneet miun kiukun ja kitinät. 

Sitten hetken vaan uin – ajattelematta mitään. Fiilis on mahtava, toivon ettei tää loppus koskaan. Saari on kierretty toistamiseen ja ehdin just ajatella, että oon varmaan viimeinen, kun missään ei näy ketään. Samaan aikaan miuta käy röyhtäyttämään ihan törkeesti. Koitan röyhtästä samalla kun otan happea. Ei onnistu. Pakko ottaa muutama rintauinnin veto ja pitää pää pinnalla. Röyhtäisyn voimasta uimalasit irtoavat kasvoilta ja täyttyvät vedellä. Repeen nauramaan, tyhjennän lasit ja painan ne takas kasvoille. Samalla näen viimeisen uimarin tulevan kaukana kaukana takana. Mitä, en ookaan viimenen! Matka jatkuu ja sitä on niin vähän jäljellä, että kiristän vauhtia. Poiju numero 13 ohitettu. Kaksi poijua jäljellä ja uinti on takana. Saavutan pari uimaria ja menen ohi. Rannassa lähellä rantautumispaikkaa on ahvenruohomekka. Uin läpi kun rämesuolla ja päässä on vissiin kilo heinää. Taas vähän naurattaa. Nousen seisomaan järvessä ja vettä on enää polviin asti. Rantaudun ja ihmiset kannustavat. Vilkaisu kelloon saa aikaan melkein pyörtymisen – en mie voi uida näin kovaa aikaa. Nauran ääneen ja melkein kaadun. Oon niin sekasin ajasta, että otan ensin väärän pussin. Vaihdan sen ja painun hihitellen vaihtotelttaan.

T1, 6min5s

Olin päättänyt jo etukäteen ottaa vaihdot rauhassa. Riisuuduin ja kuivasin rauhassa itseni, vähän rasvaa hanuriin, vaatteet päälle ja menoksi. Irtohihoja en ota, koska sateesta huolimatta sää on lämmin. Geelipullo on takataskussa, otan siitä huikan mutta pussiin varattu patukka jäi syömättä. Sukat suoraan, ettei varmasti jää kurttuja ja kenkiä EI LIIAN tiukalle. Hanskat käteen. Ulkomaalainen nainen tulee uinnista – tuskailee edessä olevaa pyöräilyä. Kertoo olevansa juoksija. Toivotan naiselle hyvää kisaa ja siirryn pyörälle. Kypärä ja numero odottavat pyörän luona. Veeran huoltotiimi kannustaa ihanasti. Hehkutan onnistunutta uintia. Kypärässä on vettä. Kippaan sen pois, laitan kypärän päähän. Numero kiinni, huikka pullosta ja menoksi. Vaihtoalueella on vielä vaikka kuinka paljon pyöriä.

Pyöräily 180km, 6h0min23s

Pyöräily lähtee käyntiin hymyillen. Edessä menee mies, jonka vauhti on vähän hidasta miun mieleen. Maltan kuitenkin mieleni ja pidän peesivälin (12m). Muutaman kilsan päässä näen ensimmäisen kaatuneen. Tie taitaa olla liukas. Tavoitteena on pysyä pystyssä tänään. Ajaa varovasti ilman riskejä. Ensimmäinen kymmenen kilsaa taittuu nopsaan ja käännytään rampista Via Balticalle, jota kierretään 8 kertaa. Rampin jälkeen ohitan miehet ja vauhti asettuu hiukan kolmen kympin paremmalle puolelle. Alkaa sataa. Keskityn reittiin ja havainnoin riskejä, joita sitten pyrin välttämään. Parilla ekalla kierroksella tutustun reittiin ja otan rauhassa – loppua kohden kiristän vauhtia. Näin kuvittelen tekeväni. 

Hymy loistaa Keilaan asti.

Neljän kympin kohdalla vasen puoli pakarasta tuikkii. Se sama persejumi, joka aika ajoin muistuttaa itsestään. Mietin, että tulee pitkä päivä, jos hanuri ei hiljene. Asentoa vaihtamalla ja pakaraa aktivoimalla vihlonta loppuu – eikä enää palaa. Jei! Kierrokset menevät nopsaan. Kahden joen yli Ääsmäkeen ja kahden joen yli takas – Maidla ja Keila.  Aina kun näen Veeran tien toisella puolen hymyilyttää. Veerallakin näyttää menevän mahtavasti. Neljän kierroksen jälkeen ollaan orhin kanssa jo aika hyvässä synkassa. Säädöt tuntuu hyviltä, pullo on ihan mahtava ja kun pilli on melkein suussa tulee hörpättyä säännöllisesti juomaa. Pari kertaa otan geeliä, mutta pullon kaivaminen takataskusta on liian vaivalloista. Käännökset otan rauhassa ja sateella tiputan vähän nopeutta. Sateen tauotessa taas ajan kovempaa. En ota pienintäkään riskiä, että kaadun. Viidennellä kierroksella pysähdyn täyttämään juomavarastot. Nousen pyörän päältä pois ja jaloittelen samalla. Syön banaanin ja vähän suolakurkkua. Niistän nenän ja sitten jatkan matkaa. 

Meininki hyvä.

Fiilis on ihan mahtava. Ihan hetken kuluttua sata kilsaa täyttyy ja fiilistelen sekä sitä, että hyvää uintia. Pyörä liikkuu myötätuulen uskomatonta vauhtia. Kaikki tuntuu sujuvalta ja helpolta. Sitten – kun salama kirkkaalta taivaalta vasemmalta ohittamaan lähtee mies kovaa vauhtia ja tuntemattomasta syystä törmää Via Baltican varrella olevaan nopeusrajoituskylttiin, menettää pyöränsä hallinnan ja kurvaa suoraan miun edestä oikealle kaiteeseen rysähtäen. Mies lentää katuun ja pyöränsä voltin heitettyään putoaa suoraan miun eteen ja eturengas pyörästä singahtaa jonnekiin. Kaista on tukossa ja tajuan ettei mitään ole tehtävissä. Muistan kirkaisseeni, jarruttaneeni ja seuraava mitä tajuan, on ilmalento ja kipu kyynärpäässä. Ajatus – tässäkö tää oli – tulee mieleen. Avaan silmät ja näen miehen makaavan maassa vähän matkan päässä miusta. Mietin, että kuolikohan mies. Nousen istumaan, mies tekee samoin. Kysyn mieheltä englanniksi onko hän kunnossa. Hän levittelee käsiään ja vaikuttaa olevan enemmän huolissaan pyörästään kun itsestään. Joukko muita kilpailijoita tulee ja kysyy olemmeko kunnossa. Vastaan, etten ole varma. Pyydän naista sanomaan lähellä olevalle ambulanssille, että täällä on kolari. Mies ei vaikuta olevan pahoillaan aiheuttamastaan härdellistä. Miuta alkaa asenne vähän nyppimään ja kiroilen vähän englanniksi. Tunnustelen omaa oloa. Solisluu on paikoillaan, kyynärpää toimii, lonkassa ei murtumaa. Totean sairaanhoitajan ammattitaidolla, että asfaltti-ihottumaa pahempaa ei ole. Tosin, oman kipukynnyksen ja veressä olevan adrenaliinin määrän tietäen en uskalla täysin luottaa omaan arvioon. Paikalle tulee sama mies, joka on edellisenä päivänä kääntänyt kisainfoa virosta englanniksi. Hän kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut – selitän melko voimakkaasti artikuloiden mitä on tapahtunut. Saatan paristi kiroilla. Laitetaan sokin ja suomalaisen temperamentin piikkiin. Kysymättä olemmeko kunnossa, hän alkaa tutkia pyöriä kysyen aionko jatkaa kisaa. Vastaukseksi hän sää melko vahvan ”OF COURSE”. Miun unelmia ei yks urpo virolainen tuhoa. Kysyn puhdistusainetta ja sidettä, että saan kudosnestettä pukkaavan käden pakettiin ja pääsen jatkamaan matkaa. Mies kertoo voivansa putsata käden vedellä. No, antaapa olla. Annan kolarissa irronneen visiirin miehelle ja lupaa toimittaa sen maalialueelle. 

Poistun hiukan tunnekuohussa paikalta. Leuka väpättää, kun nousen pyörän päälle takaisin. Juomapullossa olevalle pikkupoikien kuvalle huikkaan, että äiti tulee ehjänä kotiin. Perkele! Pyörä tuntuu toimivalta. Päässä välähtelee mahdollisuudet mitä olisi voinut tapahtua. Itku on lähellä, mutta blokkaan sen. Jukeboxi lähtee käyntiin ja Pink puskee pintaan vauhdittaen mustan orhin jälleen vauhtiin. Miesviha iskee päälle ja mielessäni huudan vähän virolaiselle ja kiroilen rumasti. Oon hetken kunnon feministibitch. Sitten rauhoitun. Oon kiitollinen siitä, että oon näinkin kunnossa ja päätän, että tilanteen nollaus ja uuteen nousuun. Mietin sitten myöhemmin tätä lisää, jos tarvis vaatii. Kääntöpaikan jälkeen taas kohti Ääsmäkee. Lanssi on parkissa samassa kohdassa kun aikaisemminkin. Käyn siellä putsattavana ja paikattavana. Sama arvio kun omakin – pintanaarmuja. Kaiken kaikkiaan tähän episodiin meni varmaan kymmenen minsaa. Pääsin taas ajamisen makuun kiinni. Melkein unohdin, että oon ollut kolarissa. Kahdelle viimeiselle kierrokselle tuuli voimistuu ja Ääsmäen suuntaan mennessä pitää puskea paria kymppiä menemään. Se vähän turhauttaa. Toisaalta, toiseen suuntaan pääsee sitten painamaan lähemmäs neljää kymppiä, joten ei kannata turhautua. Pientareella näen Veeran, sillä on haasteita pyörän kanssa. Kiroilen vähän. Mutta tiiän, että Veeran päättäväisyydellä vaikka kantaa pyörää loppumatkan. Viimesiä viedään. Vikan kierroksen täyttyessä on enää jäljellä noin kympin pätkä Keilaan. Se on koko matkan sivutuulta. Piennar on kapea ja tärinäviiva tuo omat haasteensa. Pitää oikeesti keskittyä. Tiellä liikkuvat rekat tuovat lisää jännitystä. En välttämättä sitä nyt kaipaisi. Keilan kirkon tornin näkyessä tiiän, että enää ei ole pitkä matka. Viisi liikenneympyrää – ne varovasti. Mäen päälle, ympäri ja takaisin kohti Keilan keskustaa. T2 näkyy ja siellä on Kimmo.

T2, 7min14s

Tunnekuohu nousee uudelleen ja selitän koko episodin Kimmolle nopeutettuna versiona. Helpottaa, kun saan sanottua jollekin mitä on käynyt. Ja vähän tuulettaa. Menen vaihtotelttaan pussin löydettyäni ja hillitön tuulenpuuska tarttuu telttaan nostaen sen ilmaan. Vaihdan kuivat vaatteet päälle ja otan energiaa. Enää juoksu. Sen vaikka ryömin maaliin. Veera tulee vaihtoon miun mylviessä teltassa ja menee menojaan. Kolme rengasrikkoa oli hidastanut Veeran matkaa, mutta kumpikin oltiin taisteltu tiemme vaihtoon. Toinen paketissa ja toinen vanteella.    Perkele. Meitä ei vois estää mikään!

Juoksu 42,2km, 4h51min21s

Eka kierros meni reittiin tutustuessa. Vähän nauratti, kun huomasin että oon matkalla pyörähanskat kädessä. Meneehän se näinkin. Päätä särki. Mietin, että oonkohan saanut sittenkin aivotärähdyksen. Se vähän huolestutti. Kelailin, että jos joku verisuoni tihkuttaakin päässä pikku hiljaa. Etenin oloa kuulostellen varovasti. Loppuajalla ei olis mitään väliä, kunhan pääsisin maaliin. Ekan kierroksen jälkeen huollossa oli kaikki valmiina. Otin kolaa ja kahvia, vaahtokarkkia ja lakua. Kerroin pari huonoa juttua ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. 

Perä laahaa, mut periks ei anneta.

Seuraava kierros. Ei kauheena muistikuvia. Etenin vaan. Ajantaju oli mennyt jo aikapäivää sitten. Ylämäet kävelin. Vatsalihaksista alkoi loppua puhti. Vatsalihaksia ja selkää särki. Oli mahdotonta pitää hyvää juoksuasentoa yllä, vaikka keskityin. Mietin, että oon aina ajatellut, että miun heikoin lenkki on yläkroppa. Se yllätti ja vedin uinnin vahvasti. Jalat on vahvat, niissä ei edelleenkään mitään tuntemuksia. Mutta voi perkele, että selkää ja vatsaa alkoi polttaa. Ei pystynyt enää puristamaan. Päänsärky koveni. Koitin hengittää tehokkaammin. Kaadoin vettä päähän molemmissa huolloissa. Otin kolaa kaikkialta mistä sitä sai. Pysähdyin omaan huoltoon. Kerroin taas pari huonoa juttua, join kahvia ja kolaa, hihittelin ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. Etenin nypytellen – välillä tuli joku hyvä juttu mieleen ja nauroin ääneen. Höpöttelin ihmisille matkalla. Yhtä virolaista luulin suomalaiseksi ja selitin sille pitkän tovin.. ei hää mitään tajunnut. Ajatukset sinkoili – olo ei tuntunut väsyneeltä, mutta taatusti sitä oli. Kierrokset eteni – jokaisen jälkeen enää yks vähemmän jäljellä. Ja jokaiselle kierrokselle jatkoin hanskoissa :D 

Reippaita täysmatkalaisia matkalla maaliin.

Kun oli kolme kiekkaa jäljellä. Sanoin Kimmolle, että ei yhtään enää huvittas. Totes kasvot vakavina, että kyllähän sie tiedät, että ei oo pakko jatkaa. Että voi lopettaa millon haluaa. Kyllä se vaan tietää miten miut saa liikkeelle. Kaks kertaa juoksun aikana pysähdyin pissalle – en muista millä kierroksilla. Olin siitä iloinen. Kroppa toimi ja aineenvaihdunta oli vielä olemassa. Söin ja join jokaisella kierroksella. Kahvi ja kola veivät päänsäryn pois ja ajatukset aivotärähdyksestä ja aivoverenvuodosta hälvenivät. Kimmo tiedusteli, että mitä ottaisin. Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Niitä ei herunut. 

Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Sain kahvia ja kolaa. Ja suolakurkkua.

Veera tuli vastaan ja oli vikalla kierroksella, kun mie lähdin viimeiselle. Pidin peukkuja, että ehtisi maaliin alle 12 tunnin. Oli totisesti sen ansainnut. Reitillä oli paljon suomalaisia ja juttelin monen kanssa. Helppoa ei vaikuttanut olevan oikein kellään. Ainakaan juokseminen. Viimeiselle kierrokselle lähdin iloa täynnä. Jätin hanskat siinä kohtaa huoltolootaan ja huikkasin Kimmolle, että nähdään kohta maalissa. Olin ohjelmoinut Polariin 5km välein tekstin ”Ihan just oot teräsnainen” tekstin ja hymyillen sitä aina sen ilmestyessä pysähdyin katsomaan.            Ihan kohta! Miulle maraton oli helppo, mutta hidas. Juoksemalla ja vaihtoihin panostamalla  ens ker menee alle 12 tuntiin.

Kola on loppu?! Kuinka se on mahdollista?!

Viimeisen etapin kääntöpaikan huoltopisteeltä juoksin vaan. Päätin, etten ota enää yhtään askelta kävellen. Juoksin ja pari kertaa pyyhin kyyneleet silmäkulmasta. Maalissa tulis iso itku. Olin melko varma. Kannustus juoksureitillä oli mahtava. Ihmiset kannusti nimellä ja ”Hyvä Suomi” tuntui älyttömän hyvältä. Mäen päältä näkyi urheiluhallin kulma. Maalialueen äänet lähestyivät ja hymy ylettyi pyllyyn asti. Kimmo, Veera, Kirsi ja Anu kannustivat ja tuntui kun kylällinen porukkaa olisi ollut ottamassa maalissa vastaan. Otin aurinkolasit silmiltä ja lipan päästä ja heitin ne ilmaan. No – kuten arvata saattaa, niin jotain hauskaahan tässäkin kävi. Lippa lensi maalikaaren päälle ja jäi sinne :D Miuta ei yhtäkkiä enää itkettänytkään. Olin tullut maaliin ihan huikeessa ajassa 12h34min59s. Voi kerta kaikkiaan! Mitali kaulaan ja kukitus. Paidassa ja mitalissa lukeva ”226km” tuntui uskomattomalta. Miun unelma oli toteutunut. Ei se helppoa ollut, mutta ei niin vaikeeta hetkeä tullut missään vaiheessa kun kuvittelin tulevan. Ei yhtään Via Dolorosaa, ei yhtään kärsimystä.

Lippa ja lasit taivaalle ja maaliin!

Käytiin Veeran kanssa suihkussa ja saunassa, juteltiin muiden suomalaisten kanssa. Kolaripaikalle tullut nainen on pukkarissa ja kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut. Häneltä kuulen, että takaa Via Balticaa on tullut rekka. Onneksi en väistänyt ajoradalle. Ikävä tapahtuma, mutta kumpikin miehen kanssa selvittiin lopulta maaliin. Toivottavasti hänellekin oppia reissusta tuli. Miulle tuli ainakin. Moneen olin varautunut, mutta en tuohon. Ehkä hyvä niin, etukäteen kun ei kannata pelätä. Ei myrskyä eikä kolaria. Mutta varautua kannattaa. Nyt osaan huomioida tuonkin mahdollisuuden. Sanoin Kimmolle, että itku säikähdyksestä tulee vielä.. ettei säikähdä. Fiilis oli kuitenkin katossa ja käytiin porukassa hotellilla syömässä. Uni tuli puoli kahden aikaan, kun olin saanut puhelimesta purettua kaikki siihen tulleet viestit. Jokaisen niistä luin lämmöllä. 

Rautaiset naiset Suomesta!

Kotimatka sunnuntaina meni sujuvasti ja oli ihana päästä kotiin lasten luo. Illalla lasten jo ollessa nukkumassa mie varovasti aloin kuoria orhia ravan peitosta ja katsomaan totuutta silmiin. Mitä vaurioita olisi tullut. Pakotin miehen kylppäriin henkisen tuen joukkoihin – kaikkeen hääkii joutuu. Tunnin henkeä pidäteltyäni totesin vauriot tilanne huomioiden pieneksi.

 Maanantaina miehen ollessa töissä ja saateltuani lapset kouluun kaivoin kypärän pussista esiin. En ollut vilkaissutkaan sitä. Ilman huitsin hittoon lentänyttä ja Viron reissulle kadonnutta visiiriä myös miun kasvot ois asfatti-ihottumassa. Sohvalla yksin istuessani kypärä päässä se itku sitten vihdoin tuli. Noin kaksi vuorokautta myöhässä. Sen jälkeen tuli nauru ja kyllä mie sanon, että jos joku ois ollut näkemässä tietämättä asioiden taustoja ois varmaan M1 pamahtanut aika varmasti. Nyt rauhassa palutumista, lomaa vielä pari viikkoa jäljellä. Ja sitten vähitellen kohti Dublinin maratonia. Ens keväänä Roomaan ja kesäkuussa sitten taas triathlonkesä käyntiin Lahdessa puolimatkalla.

Oliko eka ja vika täysmatka? No ei varmasti ollut. Tää oli alkusoittoa. Sen verran aikaa ja sitoutumista kuitenkin homma vaatii ja seuraavan kerran sitten 12 tuntia on lähdettävä alittamaan, että aikaisintaan vuonna 2019 sitten. Nyt muita juttuja välillä. Kahden viikon päästä jatkuu Crossfit ja siellä monta juttua odottaa hampaan kolossa.

Joku sanoi, että unemien toteutumisen jälkeen tulee tyhjyys. Post *millonmikäkin* Blues. Voihan se olla, mutta kun en oo kovin blues, vaan enemmän SaiPa niin en usko. Monta unelmaa on vielä toteuttamatta. Niitä kohden! Ja jos tulee, niin sitten välillä vedetään bluesia ja nauretaan päälle.

Paita ja mitali ei lähde päältä ehkä loppu loman aikana.

Kiitoslistasta tulee pitkä, mutta teen sen kuitenkin, koska haluan.

Kiitos Kimmo ja pojat, ilman teitä mikään ei ois mahdollista.

Kiitos äiti. Ilman siuta ei ois miutakaan. Eikä miulla ois ollut ikinä rahaa ostaa uutta pyörää, ellet sie ois lainannut. Ja älä pelkää. Oon sanonut, että jos kuolen uidessa, pyöräillessä tai juostessa. Kuolen onnellisena, se on totta. Mielummin valitsen sen, kun vaikka syövän. Mutta oon varovainen enkä oo kuolemassa. Näethän, pistän parit virolaisetkin ojennukseen jos tarvis vaatii. Kiitos, että huolehdit pojista kun ollaan reissuissa. Ja muutenkin. Samat kiitokset myös vaarille ja mummolle. Ja Nelli. Kiitos, että oot. Ja luojan kiitos oot järkevämpi kun mie, etkä harrasta mitään tyhmää. Oot maailman paras sisko.

Kiitos iskä ja pappa ja Timppa. Terkut sinne taivaaseen. Olikohan miulla joku etiäinen tulevasta, kun papan haudalla pari viikkoa sitten käydessäni kerroin, että oon ostanut uuden pyörän ja lähdössä Viroon. Pyysin katsomaan perään. Taisitte porukalla olla taivaallisissa kannustusjoukoissa ottamassa koppia. Näin haluun uskoa. 
Arvet kertovat eletystä elämästä – niitä on nyt Viron reissusta haettu.

Kiitos Jukka tuhansiin kysymyksiin vastaamisesta, ymmärryksestä ja vertaistuesta. Siun taustatuki on ollut todella merkittävä viimeisen parin vuoden aikana miun pikkuhiljaa kasvaessa juoksijasta triatleetiksi. Ehkä nyt uskallan jo itseänin sellaiseksi tituleerata. Sie uskoit miuhun sillonkin, kun ite olin sitä mieltä etten ikinä opi uimaan ja että hukun Syvärin aallokkoon. Sie oot uskonut miuhun sillonkin, kun mie en ite oo. Oot ymmärtänyt miuta sillonkin, kun kukaan muu ei ole. En aina edes mie ite.

Pia. Olit kovasti mielessä. Joka kerta kun ajattelen siuta, mie hymyilen. Siun kanssa kaikki on helppoa ja mutkatonta. Ja jos joku mutka tulee, niin naurulla ne oikenee. Aina.

Listan lyhentämiseksi kiitän koko WillTri-perhettä yhdellä kertaa ja halaan lujaa. Iällä, siviilisäädyllä, ammatilla eikä taitotasolla ole mitään väliä kun intohimo on sama. Oon saanut monta ystävää tän harrastuksen kautta ja en oo päivääkään katunut seuraan liittymistä, vaikka vähän epäröiden ja sitoutumiskammoisena tulinkin. Kiitos!

Laura. Sie oot kulkenut miun rinnalla aina. Vaikka ootkin ollut välillä kaukana. Oot nytkin. Ajatuksissa ja sydämessä sie oot ihan kokoajan. Ja oot aina miun paras ystävä.

Jessica – kiitos kun oot heittäytynyt miun kanssa millon mihinkin. Kyseenalaistamatta mitään. Luottamus siuhun on järkkymätön. Toivottavasti oon osannut kertoa siulle miten tärkee oot.

Eeva-Liisa. Mie toivon, että jonakin päivänä myö tehään vielä yhdessä jotain tosi siistiä. Ja tehdäänkin. Mie tiiän.

Äetee Ruokone – siun kaa myö tehää jotai mieletöntä jo ens lauantaina. Hihii! Kiitos. Sie oot paras mentaalivalmentaja maailmassa. Ja paljon on siun superkeksien ansiota.

Abu – siun kanssa myö vallotetaan kans vielä pari maailmaa. Tai ainakii crossfitsalii.

Muut työpaikan naiset – nii ja tietysti Penttilä ja Mikael ja Janek. Kiitos, kun jaksatte miun urheiluhulluutta. Se ei varmasti oo aina helppoa. Teille on kakkua luvassa!

Varikon Tuomas ja Simo. Iso kiitos! Tein ansioista miun yläkropassa on voimaa enemmän kun uskoinkaan. No joo, heikot naruthan ne kädet on vieläkin eikä voima näy ulospäin, mutta vähän ees jotain jo löytyy. Sovitaan, että sellasta sisäistä voimaa. Jalatkin on ihan ok, mutta keskivartaloon tarvitaan lisää potkua. Toivottavasti jaksatte jatkossakin miun kiukkuja ja kiroilua, koska vakaa aikomus on jatkaa Crossfittiä.. vielä vähän kovemmalla innolla kun tähän asti. Iso unelma on nyt jaloista pois, niin keskittyminen paranee taatusti. Ehkä. Kohti käsillä kävelyä voi lähteä rohkeana, kun ei tarvii enää pelätä sitä että sen takia menee niskat poikki ja jää ironwomanit saavuttamatta. Edetään nyt kuitenkin sen oman taitotason mukaan :D

Ystävät, sukulaiset, kaverit, treenikaiffarit, tutut, naapurit ja kyläläiset. Kiitos kun ootte uskoneet ja tsempanneet. Kiitos myös teille, jotka ootte epäilleet. Epäilijöitäkin tarvitaan sillon, kun sisu ja perkele on lopussa. Ei teitä kyllä montaa edes oo.

Kroppa on palautunut, mutta mieli edelleen harhailee Virossa.
Tästä SPR:n esitteestä voisi jalostaa oman
"Olet kokenut jotain vitin siistiä"-esitteen kaikille ekan täysmatkan suorittaneille.