Challenge Turku 2018

Jotain jäi sitten kuitenkin Lahden Ironmanista hampaankoloon. Vaikka olin tyytyväinen Lahden vetäsyyn heti kisan jälkeen, niin pari yötä nukuttuani ja asiaa alitajunnassa pohdittuani tuli nälkä. Ja se nälkä nimenomaan liittyi niihin viiteen minuuttiin, jotka menivät yli kuuden tunnin. Kuuden tunnin alitus on kai miulle vähän samanlainen juttu kun maratonilla neljän tunnin alitus - kohtuullisen hyvän peruskunnon mittari. Miulle. Toki tiedostan sen, että ilman lajikohtaista treeniohjelmaa (miun tapauksessa "teen just mitä huvittaa, milloin huvittaa") ei missään lajissa tehdä mitään kovin huikeita suorituksia. Mutta Lahdesta jäi kuitenkin tuntuma, että varaa olisi ollut kiristää tälläkin pohjalla. 

Lahden kisan jälkeen palailin kesätauon jälkeen CrossFitin (jonka osaan näköjään nyt lähes kahden vuoden harrastelun jälkeen kirjoittaa oikein ;) ) pariin ja siellä taisin ekan kerran ääneen treenikavereille sanoa, että tekisipä mieleni lähteä Turkuun elokuussa puolimatkalle metsästämään kuuden tunnin alitusta. Kisojen hinnat vaan on kohtalaisen korkeat, etenkin mitä vähemmän kisaan on aikaa. Se syö melko tehokkaasti, ainakin omalla kohdallani, ylimääräistä intoa. Päätin jatkaa juoksuohjelmaa kohti Frankfurtin maratonia ja ajattelin, että keskityn nyt siihen. Ehtii sitä ensi kesänäkin taas triathloneja vetää. 

Mainitsin kuitenkin polttelusta Turun kisaa kohtaan omalle äidilleni ja sitten se olikin menoa - tiedänpähän taas mistä oon impulsiivisuuttani perinyt. Pian olikin lastenhoito järjestetty, kisaan ilmoittauduttu ja majoitus varattu. Kisaan oli vielä reilusti aikaa tässä kohtaa ja kisanälkä ehti mukavasti kasvaa viikkojen aikana. Kisaviikon tiistaina kävin vielä CrossFitissä ja keskiviikkona hölkkäilin turistilenkin Hämeenlinnassa. Muuten hölläilin koko viikon - panostin nukkumiseen ja syömiseen. Se ei ollut helppoa - kiipeilin vähän seinillä ja olin rasittava. Käytin pyörän huollossa ja samalla sitä viriteltiin vähän nopeammaksi (takakiekko). Puoliksi vitsillä vähän uhosin, että jos kuuden tunnin alistusta ei tule niin myyn märkkärin ja fillarin ja palailen takaisin kansantanssien pariin. 

Kisaviikolla alkaneet opinnot ehkäisivät melko tehokkaasti liiallista virittäytymistä kisaan. Mietin, ettei ees taas reissaaminen ja uusien asioiden omaksuminen välttämättä sovi hyvin yhteen triathlonkisan kanssa. Jälkeen päin ajateltuna se olikin ehkä oikein hyvä juttu - uusien juttujen myötä virittäydyin sellaiseen tilaan, että en muista millon viimeeksi oon ollut niin innoissani mistään. 

Sopii sisustukseen(kin)

Seurailin tuttuun tapaan viikon varrella sääennusteita. Helteet väistyisivät viikonlopuksi - sen tilalle sitten luvattiinkin kaatosadetta ja ukkosta. Jotenkin en yllättynyt tästä, enkä jaksanut ottaa siitä sen ihmeempiä paineita. Jos jotain hyvää haki, niin tuuliennuste oli vain 2m/s ja eipähän olisi helle. Pakkasin tottuneesti sadeviitan matkaan. Sen keltaisen, joka on matkustanut miun kanssa Jukolasta, Jorosiin ja Tahkolle. En kyllä sinä kohtaa arvannut miten se suuren roolin se tässäkin reissussa tulisi saamaan :D

Starttailtiin lauantaina äitin kanssa hyvissä ajoissa Turkuun. Olikin pitkästä aikaa kiva höpötellä kahdelleen (ilman, että kukaan keskeyttää). Matkalla pysähdyttiin Vantaalla Ikeassa ja jatkettiin motaria Turkuun tunneleita laskien (ei kylläkään saatu niitä laskettua). Matka sujui leppoisasti ja pian oltiinkin jo perillä. Vuokraamamme huoneisto osoittautui juuri niin ihanaksi, kun se oli kuvista näyttänytkin. Suuntasimme lähes suorinta tietä kisapaikalle ja kilpailijarekisteröintiin. Förillä yli ja ihan pieni matka kävellen Aurajoen viertä ja olimmekin perillä. Sprinttikisa oli juuri päättynyt ja palkintojen jako oli käynnissä. Käytiin kurkkaamassa vaihtoalue ja uintipaikka. Rekisteröinti sujui nopeasti. Tapasin Johannan ja vaihdettiin kuulumisia. Kisapaketissa mukana tuli ruokalippu, jolla sai valitsemansa ruoan piha-alueelta. Harmiksemme ruoka oli loppunut kojusta, josta olisi voinut ajatella syömistä ottavansa. Hetken pohdittuamme päätimme suunnata pizzalle. Sergio's tarjoilikin erinomaista pizzaa ja näkymän joelle. Lasi punkkua pizzan kaveriksi on kuulunut miun kisojen viimeiseen silaukseen ainakin Berliinin maratonista lähtien. Mies silloin kyseenalaisti miun menetelmää, mutta reilun 10 minuutin aikaparannus maratonilla vakuutti miut siitä että lasi punkkua ei menoa hidasta, vaan pikemminkin päinvastoin. 

Viimeinen voitelu - se paras!

Matkalla huoneistolle kurvattiin kaupan kautta ostamaan ilta- ja aamupalatarvikkeita. Sitten olikin aika kasata varusteet aamuksi valmiiksi. Melko rutiinilla nuo pussien pakkailut jo sujuvat. Toki Suomen suvessa pukeutuminen on aina hiukan ? ja nytkin oli laitettava pyöräpussiin jos jonkinlaista varustetta varmuudeksi. Koska aamuun lupaili melko rankkaa sadetta pakkasin kamppeet muovipusseihin ja sitten järjestäjän pussiin. Se olikin ihan hyvä idea, koska jätin mustan pussinsuun näkymään järjestäjän pussin suulta ja oma pussi oli helppo tunnistaa vaihtoalueella. Illalla saunottiin ja taisi miuta vähäsen illalla jännittää, kun uni ei tullut helposti. Nukahdettuani nukuinkin sitten sikeästi aamuun asti.

Kaarinin ihana koti Airbnb:n kautta <3

Aamulla satoi. Ja satoikin ihan rankasti. Mietin pyöräilyä kaatosateessa ja se hiukan puistatti. Syötiin aamupalaa ja kasailtiin tavarat valmiiksi. Muut kun kisakamppeet vietiin autoon ja luovutettiin samalla huoneisto pois. Vietyämme tavarat autoon ja laittaessani ovet lukkoon totesin Saabin kaukosäätimen pariston loppuneen kun seinään. Edellisellä kerralla sen loppuessa säätö oli melkoinen ja tiesin, että kisan jälkeen olisi kunnon show odottamassa että päästäisiin kotimatkalle. Hetken kiroilin. Sitten totesin, että tilanne on nyt tämä ja sille ei minkään voi. Ensin kisa ja sitten mietitään muuta. Kohti kisa-aluetta lähdimme melko viime tipassa. 

Tässä mikään kiire ole. Hyvin ehtii kuviakin ottaa :)

Pyörää katsastukseen taluttaessa vasta tajusin, että ei ehkä oltukaan viime tipassa vaan todellakin myöhässä. Nupun kanssa toivoteltiin tässä kohtaa tsempit toisillemme. Katsastus oli jo suurinpiirtein sulkeutunut, mutta sain siitä huolimatta ystävällistä palvelua. Tsekkauksen jälkeen pyörä telineeseen. Kiinnitin kypärän kiinni pyörään, ettei se polkeutuisi kenenkään jalkoihin pussissa. Pussit omille paikoilleen nurmikolle. Oma olo oli rauhallinen enkä omasta mielestäni ollut yhtään myöhässä - vielä kaksikymmentä minsaa PRO-sarjan starttiin. Vedin märkkärin puoliksi päälle ja kävin vielä viemässä repun tavarasäilytykseen. Matkalla sain Sannilta tsemppihalit. Löytäessäni tavarasäilytyksen, siellä oltiin huolissaan siitä miten ehdin starttiin. Lopulta ehdin oikein hyvin. MIun jälkeen meni vielä monta kisaajaa viemään pussiaan. Ehdin odotella omaa vuoroa jonossa lopulta noin 20 minuuttia, joten miun mittapuulla ei ollut missään vaiheessa kiire mihinkään eikä tarvinnut jonottaa mihinkään muualle kun uimaan. Jonossa juttelin muutaman naisen kanssa, kehuivat rolling startin toimuvuutta. Toivoin totisesti, että saisin tänään hienon kokemuksen siitä. Päätös jäädä mahdollisimman taakse, ottaa rauhallinen lähtö ja etsiä paikka jossa uida rauhassa piti. Hyppy laiturilta Aurajokeen ei mahdollistanut linsseihin räkimistä tai lähinnä sen huuhtomista pois, joten olin asennoitunut uimaan tänään(kin) linssit huurussa.

Sinne menee Aurajokeen.

Uinti, 48:20

Kello käyntiin ja hyppy Aurajokeen. Siitä se lähti. Vesi oli lämmintä ja vähän sameaa. Tilaa oli alusta alkaen hyvin ja joessa oli helppo suunnistaa. Ensin uitiin Suomen Joutsenelta Förin suuntaan poijujen vasemmalta puolelta. Ennen Föriä käännös oikealle ja sitte takaisin päin joen viertä. Uinti tuntui kokoajan hyvältä. Linssit oli huurussa, mutta en juurikaan välittänyt nähdäkään mitään. Pyrin välttämään veden joutumista suuhun ja etenkin mahalaukkuun. Vesi maistui laimealta merivedeltä, mutta ei haissut pahalle (olin jotenkin varautunut siihen). Virtauksien vasta- tai myötävaikutuksia en havainnut. Vesi kiersi välillä nenänielussa, vaikka pyrin viimeiset hapet puhaltamaan ulos sekä nenän että suun kautta. En hörännyt vettä, mutta taatusti sitä mahaankin meni. Mietin hetken autonavainta. Ja sitten siirsin ajatukset täysmatkan lähes täydelliseen uintiin. Ennen kääntymistä viimeiselle suoralle jouduin pieneen ruuhkaan, mutta vaihdoin uintilinjaa ja kiristin vähän tahtia. Sitten uin taas yksin, koko loppumatkan. Nousu vedestä tapahtui ramppia pitkin. Vähän jännitti miten nousun kanssa käy. Vahva käsi tarttui miun käsivarteen ja veti ylöspäin. Ja toinen. Muutama askel ja olinkin jo maankamaralla. Vilkaisu kelloon osoitti, että aikaa oli taas mennyt ihan älyttömästi. Myöhemmin suihkussa kuulin, että kaikilla oli mennyt vedessä tavallista pidempään. Joku epäili uintireitin olleen ylimittainen. Tässä kohtaa miusta oli ikuistettu kautta historian karsein valokuva. Suihkun ali kohti T1:stä. Suihkusta huolimatta naama oli musta vielä vaihdoissakin. Itse en toki tätä tiennyt, vaan totuus paljastui valokuvista.

Sieltä tulee joesta (tää ei oo se karsee kuva :P )

T1, 4:32

Tällä kertaa vaihto oli ripeä, vaikka pussin etsimiseen kuten myös pyörän meni tovi. Märkkäri lensi pois päältä. Niin ripeä vaihto, että unohdin pukea irtohihat. Pyöräkengät jalkaan, pussi toimitsijalle. Geeli naamaan ja hölkäten pyörälle. Numerovyö päälle ja kypärä päähän. Sitten oltiinkin menossa jo pojan kanssa. 

Väriä pintaan Aurajoesta :D

Pyörä, 2:50:42

Lankulta pyörälle ja reippaasti liikkeelle. Junaradan ylitykset (2kpl), joita olin Aurajoen lisäksi jännittänyt, tuli ylitettyä heti alkumatkasta. Hyvin ne oli suojattu matoilla eikä niistä ollut vaivaa. Seuraavaksi tunneli - hiljensin ja hyvä niin. Ihanko kummitusjunassa. En tiiä oliko eessä ajavia kovastikin pelottanut ja pullot lennelleet käsistä, kun tunnelissa oli paljon pulloja maassa. Tunnelin jälkeen vähän huolestuin. Vajaa kymppi takana ja jalat ihan hapoilla. Jos näin pitäs polkea 90km, niin juoksussa ei olis taatusti kevyet jalat. Moottoritie alkoi. Tuuli, vaikkei pitänyt. Sadetta ei tullut, mutta tuuli sen sijaan. Oisin ehkä mielummin ottanut kuitenkin sateen. Mielessä vilahti myös autonavain. Mutta vain hetken. Pyöräosuus ajettiin kolmena kierroksena motarilla ja jos toiseen suuntaan tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan oli pakko olla myötätuuli. Vastatuuli ja loiva nousu. Jalat ei meinanneet lähteä pyörimään kunnolla. Seurailin kadenssia ja dieseli jyskytti hitaasti mutta varmasti. Kääntöpaikalla piti ottaa varovasti. Jatkoin pysähtymättä. Kyydissä oli kaikki mitä tarvitsin. Olin päättänyt, että aina Paimion puoleisen kääntöpaikan kohdilla otan geelin ja otin. Hörpin urheilujuomaa tasaiseen tahtiin. Kaiken kaikkiaan pyörän päällä meni kolme geeliä ja 1100ml urheilujuomaa. Ja maha oli ihan täysi. Olin ollut oikeessa. Jos mennessä tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan sai puolestaan lasketella menemään. Pääsin kunnolla irti. Hapotus jaloistakin oli hävinnyt. Ohittelin porukkaa ja parin miehen kanssa oli perusmeininkiä, että vuoronperään ohiteltiin toinen toisiamme. Jotkut kovaa ajavat ohittivat todella läheltä. Murisin mielessäni. Paimion suuntaan mennessä vauhti aina hiukan hidastui, mutta pysyi enimmäkseen kolmenkympin paremmalla puolella. Toisella kierroksella Painioon päin mennessä huomasin toiseen suuntaan tulevien kaistalla tapahtuneen kolarin. Siinä oli jotakin vahvasti tuttua viime kesän Viron reissulta. Sillon mie makasin asfaltissa. Hetkellinen voimattomuus pyyhkäisi läpi kropan ja oksennus oli nousta suuhun. Apujoukkoja oli jo paikalla. Toivottavasti kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut vakavasti. Myöhemmin onnettomuuspaikan ohi ajaessani näin kaksi pyörää kolaroituina ja miehen makaamassa liikkumattomana maassa. Auttajia oli paikalla sankoin joukoin ja ambulanssin ääni kuului jo. Tilanne hallinnassa. Myöhemmin kuulin, että molemmat olivat selvinneet rikkoutuneilla varusteilla ja asfaltti-ihottumalla. HUH! Miun pyöräily parani vaan loppua kohden ja viimeinen kierros oli nopein. Ajoin loppuun asti suht reipasta vauhtia. Päätin, että nyt ei nössöillä vaan ajetaan. Ja sen jälkeen juostaan mitä jaloista lähtee. Pian nousinkin jo pyörältä pois ja talutin sen vaihtoon.

Turus polkees <3 kuva: Marko Vallius

T2, 2:36

Jos eka vaihto meni ripeesti, niin tää oli sitten salamannopee miulle. Pyörä telineeseen ja kypärä kiinni siihen. Juosten vaihtoon, pyöräkengät pois ja Onnit jalkaan. Nappasin vielä pannan ja aurinkolasit matkaan ja geelin takataskuun. Sitten jalat olikin jo menossa. 

Juoksu, 1:56:24

Juoksu lähti rullaten käyntiin. Päätin, että ne saa nyt mennä niin lujaa kun haluavat - kyllä vauhti tasottuisi. Reitti oli tosi kaunis ja kulki joen viertä. Pari ihan pientä nousua ja muuten hyvin tasaista baanaa. Niin meikäläisen juttu. Eka kierros sujahti huomaamatta ja vilkaisu kelloon osoitti ekan kierroksen menneen @5.26. Tavoitteena oli pitää yllä sama vauhti niin pitkään kun mahdollista. Aina uudelle kierrokselle lähtiessä sai rannekkeen käteen. Ja jokaisella kierroksella nappasin kääntöpaikalta sienen mukaan. Vaikka ei ollutkaan kuuma se vilvoitti ihanasti ja juoksu alkoi kulkea aina ripeämmin. Montaa tuttua ei Turussa näkynyt. Itseasiassa kisassa en äitiäni lukuunottamatta nähnyt kun Nupun kahdesti pyöräosuudella. Katsomon puolella ei ketään tuttuja. Se oli aika outoa, kun tavallisesti seuran väreissä olevaa porukkaa vilahtelee mennen tullen. Lahden tapaan juoksun alusta asti oli hillitön pissahätä. Päätin kuitenkin, että vessaan en mene. Tsemppasin itseäni matkan varrella. Ennätystä pitää haluta, se ei tule tuosta vaan. Kisaan ei oo tultu nössöilemään, vaan siellä mennään niin kovaa kun päästään. Toinen kierros loppui ja alkoi kolmas. Puistossa, jossa oli bajamajoja, mahassa kourasi. Mietin Aurajoen vettä, joka hillui miun suolistossa. Kiristin vauhtia - ei tässä ennenkään oo vessaan pysähdelty. Paskahätäkin on vaan tunne - se menee ohi. Viimeistään sitten kun paska on housussa. Hihittelin hetken viisaille ajatuksilleni ja tunne meni ohi - ilman, että mitään meni housuun. 

Toiselle kierrokselle.

Pari synkempää hetkeä juoksun aikana oli ja meni. Niinä hetkinä kun ajattelee sellasia ankeita tyyppejä, kutistaa ne mielessään ja heittää Aurajokeen huomaa yhtäkkiä taas hymyilevänsä. Matka taittui nopeasti. Jalat oli kokoajan tuoreet - ei minkäänlaista väsymystä missään vaiheessa. Pissahätäkin katosi. Viimeisellä kierroksella, kun ranteessa oli kaksi valkoista ja yksi punainen ranneke, päätin kiristää tahtia. Olis tehnyt mieli koklata miten Red Bull toimii kisassa. Onneksi en kokeillut, koska taas samassa kohtaa puistoa ohittaessani bajamaja-rivistön mahassa kouraisi. Aikaisempaa kovemmin. Vauhti oli vähän hiipunut, mutta vain vähän. Edelleen alle @5.30. Viimeisellä kierroksella hymyilin vaan. Hymy leveni levenemistään. Viimeiset kolme kilsaa aattelin, että naama repee. Tuntui hyvältä, ihan törkeen siistiltä! Kelloon vilkaistessa tajusin, että kuusi tuntia alittuu ja alittuu reippaasti kerta heitolla. En melkein uskonut mitä kello näytti. Minkäänlaista väsymystä ei ollut havaittavissa vieläkään. Jalat ihan tuoreet ja olo muutenkin freesi - saattoi selittyä sateella, joka vihdoin alkoi kun olin kolmannella juoksukierroksella. Hymyillen maaliin, taisin vähän kirkuakin ja maalissa vilkaisu kelloon. Loppuaika 5:42:32. Spontaanisti suusta tuli PERKELE! Valokuvaaja totes, että ei sitä enää paremmin vois sanoa. No eipä juurikaan, kun miusta on kysymys. Ihan todella hyvin järjestetty tapahtuma. Ainut moite siitä, että ruoka oli loppunut lauantaina kesken. Kaikki toimi ja huoltopisteiden väki oli ihan huippua! Suihkureissulla Finisher-paita unohtui kai naisten pukkarin penkille ja omasta mokastani huolimatta saan postissa uuden kadottamani tilalle. Ironmanin joustamattomuuden jälkeen (paikkaa ei saa siirtää toiselle edes sairastumisen vuoksi) Challenge osoittautui sitäkin joustavammaksi tapahtumaksi. Itse ostin osallistumisen henkilöltä, joka oli estynyt osallistumasta ja vaihtosysteemi oli tosi kätevä. Ehdottomasti valitsen Challengen kisan uudelleen - kotimaassa ja ulkomailla. Kiitos järjestäjille upeasta tapahtumasta! Säänkin saitten viritettyä viimeisen päälle optimaaliseksi :)

Yhteenvetona todettakoon, että olipahan hieno reissu. Missään vaiheessa kisaa ei tuntunut pahalta, vaan nautin jokaisesta 113 km:sta. Nälkä lähteä uudelleen täysmatkalle kasvoi. Tänä kesänä kaksi puolimatkaa, joissa molemmissa juoksu kohtalaisen tasaisena ja vain vähän hyytyvänä ilman yhtään pysähtymistä matkalla. Mie osaan ja pystyn. Mie oon juoksija vielä uinnin ja pyöräilyn jälkeenkin. Pää on varmasti se, mikä on ollut tässä asiassa suurimpana esteenä aikaisemmin. Että en muka pysty enää juoksemaan. CrossFittiä on takana pian kaksi vuotta. Tähän asti miusta on tuntunut, että se tekee miusta hitaan ja raskaan. Epäuskoisena oon kuunnellut miten muiden maratonenkat paranee vaan CrossFitin aloittamisen myötä. Ei oo näkynyt meillä päin. Nyt se alkaa kuitenkin ehkä vähitellen kantaa hedelmää. Parantunut lihaskunto ja etenkin jalkoihin tullut voima varmasti auttavat miuta kestävyyslajeissakin saavuttamaan paremman tason.. siitä huolimatta, että kestävyystreenien osuus on ollut huomattavasti aikaisempia vuosia vähäisempää. Vähitellen oon löytänyt treeneihin myös jonkinlaisen rytmin, millä saan yhdistettyä miulle kaikki tärkeät lajit: juoksun, triathlonin ja CrossFitin. Unen määrään miun pitää edelleen kiinnittää huomiota ja nukkua enemmän. Ruokailurytmeistä kiinni pitää miun keho, joka todellakin huutaa ruokaa kun se sitä tarvitsee eikä tyydy vastaukseen kohta. Ensi vuosi onkin elämässä monella tapaa erilainen vuosi, kun vapaudun opintovapaan myötä työn kuormituksesta ja vietän villiä opiskelijaelämää. 

Valmentajille on muuten luvassa munkkeja. Kiitos Tuomas ja Simo, kun jaksatte vastata miun loputtomaan kysymystulvaan. En lupaa, että se vähenee. Kyselen ja kyseenalaistan. Pohdin ja pakotan joskus teidätkin pohtimaan. Nyt täytyy sanoa, että kovin oikeessa ootte olleet. Monessa asiassa. Eikä kyykyt ja mavet oo menneet hukkaan. Eikä varmasti mikään muukaan. Maailmaakaan ei vissiin luotu yhdessä päivässä. Vaikka joinakin päivinä haluan oppia kaiken ja osata kaiken, niin ymmärrän kyllä että kaikessa ei vaan voi kehittyä samaan aikaan. On päiviä ja on tilipäiviä. Tää päivä oli ehdottomasti tilipäivä. Ja menttaalivalmentaja Ruokonen tulee saamaan monta munkkia. Voit sitten miettiä johtuuko tarve ostaa uusia housuja siun kyykkäämisestä vai Jyräksen enkoista. Ja työkaverit saa tietysti mutakakkua, kuten aina ennenkin enkan tullen.

Niin, ja mites se autonavain?! Paristohan se oli kaukosäätimestä loppu ja uusi saatiin kaupasta kisan jälkeen. Sinällään vähän koomista, että pariston vaihtamisen jälkeen autonavain pitää käyttää virtalukossa ja koodata siten uudelleen. Se on toki hiukan hankalaa, jos mekanismi avaimesta on rikki eikä säätimen sisällä olevaa avainta saa esiin. Miten keltainen sadeviitta ja avain liittyvät toisiinsa?! No tällä kertaa niin, että K-kaupan tuulikaapissa sadetta pidellessä voi ajautua keskusteluun samoissa puuhissa olevan turkulaisen automyyjän kanssa. Totesi meidän olevan onnekkaita, kun meillä on sadeviitta. Totesin, että siihen meidän onni tänään loppuukin ja kerroin tarinan kädessäni olevasta rikkinäisestä autonavaimesta ja toiveesta päästä kotiin tämän vuorokauden puolella. Mies tarjoutui auttamaan avaimen kanssa ja saikin rikkinäisestä mekanismista huolimatta irroitettua avaimen kaukosäätimen sisältä automyyjän ammattitaidolla. Kiitin ja lupasin viedä autokauppiaan rouvineen kaupasta kotiin, mikäli autoon sisälle pääsisin ja se hurahtaisi käyntiin. Keltainen sadeviitta hulmuten kisan jälkeisessä endorfiinipöllyssä autolle juostessa pohdin, että vaikka pidän seikkailuista niin joskus vähän vähempikin riittäisi. Autolle päästessä totesin, että kaukosäädin ei toimi. Vedin henkeä. Avaimella pääsin kun pääsinkin autoon sisään ja säätimen virtalukkoon työntäessä uudelleen koodaus oli tapahtunut. PERKELE - pääs sinä päivänä uudelleenkin ja nauratti päälle. Turkulainen automyyjä rouvineen pääsivät rankkasateesta huolimatta kuivina kaupasta kotiin ja kaksi etelä-karjalaista rouvaa, yksi nuorempi ja toinen vähän vanhempi, pääsivät kotimatkalle kohti Lappeenrantaa. Nää on miusta niitä inhimillisiä kohtaamisia, jollaisia pitäisi olla enemmän. Kivoja muistoja jäi Turusta ja sinne varmasti vielä palaan. Äidille iso kiitos sponsoroinnista, seurasta, kannustuksesta ja valokuvista. Niin ja naurusta. Ilman ihmillisiä kohtaamisia ei miulla ois kyllä tuota pyörääkään. Kun elämässä pitää silmät ja sydämen avoinna, saavuttaa paljon. Kiitos myös teille kaikille, jotka jaksatte tsempata ja kannustaa missä ikinä menenkin. Tiiän, että ootte mukana.

No niinpä :)

Yhteenvetoa vuodesta 2017 ja katse kohti vuotta 2018

Vuodelle 2017 olin listannut itselleni melko pitkän listan haaveissa olevista jutuista. 

Kaikki kisat, jotka olin suunnitellut toteutuivat. Tosin, Dublinissa juoksin flunssassa ja 

se olikin eka kerta, kun joku tauti yritti muuttaa suunnitelmia. Muita juttuja mitä olin tälle vuodelle listannut oli aika monta:

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna - check

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen - check (eikä muuten hetkeäkään liian aikaisin, vaan just sinä päivän kun piti)

- vapaasukellukseen perehtyminen - ehei, tähän ei ollut aikaa

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa - tähän oli aikaa ja on jatkossakin

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö - Jannen iltalenkki jäi väliin, mut Solvalla oli extempore

- vaellusratsastus - edelleen tekemättä. Ollut ajatuksissa, mutta sille tasolle jäänyt

- kiipeily - tehty, sisällä ja ulkona

- lätkätreenit - ei mahtunut tähän vuoteen

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki - vajaa kaksi sataa. Ens kesänä sitten yli.

- pitkät avovesiuinnit - haaveeksi jäi, kun kesä oli mitä oli. Pisin oli täysmatkan uinti.

- olkapääjumppaa säännöllisesti - osittain toteutunut, välillä unohtunut. Parannettavaa.

- hieronnassa käyminen säännöllisesti - säännöllisesti silloin kun on jo jumissa. Auts. Parannettavaa.

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen - hitto. Tätä tein monta kertaa. Onneks jotain osaan.

- muutaman matkan buukkaaminen - tänkin osaan. 

- ajoissa nukkumaan käyminen - ajoittain onnistui. Parannettavaa.

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa - Alkuun toimi. Lopulta on jäänyt tasolle kerran viikossa.. parannettavaa.

- päikkärit aina kun mahdollisuus - Kyllä! Joskus kahdetkin, esim. tänään.

- villasukkajuoksu - vielä tekemättä. Ankea talvi vaikeuttanut toteutumista.

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily - Pyöräily toteutui, juoksu jäi toteutumatta kun suunniteltuna päivänä satoi vettä. Yllätys.

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu - munkkeja on mennyt aika vähän. Karkkia senkii edestä.

- työhyvinvoinnin huomioiminen - parhaamme ollaan tehty ja tehdään jatkossakin. 

Ihan kaikkea en siis ennättänyt mitä suunnittelin - aika jännä. Mut ehdin kyllä sellasta mitä en ollut suunnitellut kuten miekkailemaan, merenneitoilemaan, marjastamaan ja neulomaan hitokseen villasukkia. Ens vuonna voi sitten paikkailla noita mitä ei oo tänä vuonna ehtinyt tai muistanut. Ratsastamaan meen ainakin. Ihan varmasti. Ja moneen reissuun!

Muutoin ensi vuodelle ei oo juurikaan mitään lukkoon lyötyä. Tammikuussa (tai helmikuussa) kotirataultra uusiks, Crossfitin open-lajit teen joko samaan tapaan varjona kun viime vuonnakin.. tai sitten ihan oikeesti. En oo ihan varma oonko siihen valmis, mutta aikaa on onneksi vielä pohtia. Huhtikuussa maraton Roomassa ja lomailua päälle. Ja sitten kesäkuussa kun Ironman saapuu Lahteen, niin on ihan pakosti oltava menossa mukana puolimatkalla. Jorosiin tietysti joukkuekisaan. Taitaa olla pyörävuosi miulla. Saatan myös ehkä käydä fiiliksen mukaan kotikisoissa vähän kokeilemassa miltä juoksu maittaa eli ehkäpä puolikas toukokuussa Lappeenrannassa ja syksyllä maraton joko Joutsenossa. Tai on sitten sellanenkin mahdollisuus olemassa, että jos arpaonni suo niin lähden käymään syksyllä Kolilla koklaamassa miltä maraton maastossa tuntuu. Ei varmasti kivalta eikä nopeelta, mutta eipä tuota vauhtia pääse tällä hetkellä kehumaan asfaltillakaan. Vitosen ja kympin matkoilta vois käydä vähän etsimässä kateissa olevaa vauhtia, ja jos sellainen löytyy niin syksyllä sitten mahdollisesti joku maraton. Ja ehdottomasti joku swimrun.. Porkkalan pitkä matka kutkuttelisi. Uutena juttuna ens vuonna tulee olemaan myös miehen huoltaminen Vantaan maratonilla, kun hän juoksee siellä ekan maratoninsa. Mie pääsen kannustamaan ja juomaan kaljaa. Vaihteeksi niin päin. 

Täysmatkaa en ensi vuodelle haaveile. Ehkä seuraavalle. Ehkä. Tai sitä seuraavalle. Joskus kyllä, mutta kiire ei ole. Täysmatka jätti ikuisen jäljen - mistä sen tietää?! No siitä, että kun sitä ajattelee ei iho lakkaa menemästä kananlihalle. Siitä, että jos sitä pidemmäksi aikaa jää miettimään - herahtaa vesikin silmäkulmaan. Siitä, että joinakin päivinä on nipistettävä itseään että uskoo todella sen tehneensä. Mahtavinta on se, että oon edelleen kokonaissuorituksena täysmatkaan erittäin tyytyväinen. Se meni monelta osin paremmin kun oisin ikinä voinut kuvitella. Tapahtui sellaista minkä olisi voinut ehkä välttää. Mutta jos jokin olisi mennyt toisella tavoin ei se ois ollut enää sama reissu. Kertaakaan en oo mielessäni jossitellut tai vatvonut mitä olisin voinut tehdä enemmän tai paremmin. Jokainen hetki kun olen asiaa ajatellut - ja niitä hetkiä on ollut aika paljon - olen ollut ylpeä itsestäni. Ja tuun olemaan. Toista ensimmästä kertaa ei tule. Oon äärimmäisen onnellinen siitä, että tunnen näin. En oikeestaan sen suhteen voisi olla enää onnellisempi. Pikkujuttu jollekin, miulle yksi isoimmista unelmista. Joka on nyt totta!

Toipuminen fyysisesti sujui nopeammin kun olin aatellut. Lihaskipua ei juurikaan ollut, muutaman päivän viiveellä hiipivä väsymys ei yllättänyt. Tuli se voimallisemmin kun maratonin jälkeen. Mutta osasin varautua. Henkisesti palautuminen sitten kestitikin. En tiiä onko se vieläkään ihan valmis. Kesälomaa jatkui onneksi vielä kaksi viikkoa kisan jälkeen ja oli aikaa rauhassa toipua ja fiilistellä. Treenien pariin siirryin todella hissukseen. Pidin tehot sykkeiden puoleen matalalla ja pikkuhiljaa oon alkanut tehdä vähän kovempiakin treenejä. Juoksussa vauhdit oli totaalisen kateissa ja ei se oo ihmekään, kun koko vuoden tehot on kestävyysharjoittelussa olleet matalalla. Lokakuun loppua kohden vauhtia alkoi kuitenkin löytyä ja haaveita maraton ennätyksestäkin elättelin. Crossfitissä oon paukutellut viime aikoina ihan huolella punasellakin ja ihan mukavaahan se oksennus suussakin treenaaminen välillä on. Tehoja ja kierroksia pitää sitten kevättä kohden alkaa houkuttelemaan enemmän ulos. 

Kaiken kaikkiaan täysmatkan jälkeen oon mennyt hyvin fiiliksellä treenien suhteen. Juoksua muutaman kerran viikossa, uintia kerran viikkoon. Lähinnä vesileikkejä ja vaparia sen verran että tuntuma pysyy. Nyt vasta viimeisen parin viikon aikana oon uinut pari pidempää treeniä ohjelman mukaan. Pyöräilyä harvakseltaan. Tiiän, että kevättä kohden kun pääsee ulos, niin pyöräily alkaa taas kuumottaa. Lähinnä oon käynyt crossfitissä - viis kuus kertaa viikossa. Jostain rytmistä oon yrittänyt pitää kiinni - kolmen tiukemman viikon jälkeen oon pitäyt keveemmän viikon. Pää ei oo vielä valmis mihinkään ohjelmaan. En tiiä onko ensi vuonnakaan. Kaikki liikkuminen perustuu tällä hetkellä fiilikseen ja siihen mitä on kivaa ja mielekästä tehdä. Yhtään hampaat irvessä treeniä en tee - oon itseasiassa aina ollut aika huono tekemään. Viime aikoina intoa on kyllä ollutkin - en kyllä kovin montaa hetkeä elämässä muista etteikö olis ollut. Kokonaiskuormitusta pyrin huomioimaan mahdollisimman hyvin ja kroppa kyllä kertoo, kun sitä vaan kuuntelee. Kaiken kaikkiaan hyvä ja ehjä treenivuosi. Noin 430 tuntia liikettä, yhteensä noin 3000km. Tunneista pari sataa crossfittiä, kilsoista tuhat juoksua ja pyöräilyä noin 1700km. Loput kaikenlaista muuta: hiihtoa, uintia, sauvakävelyäkin.

Fiiliksellä siis mennään eteenpäin kohti ensi vuotta. Luottavaisin mielin suhtaudun siihen, että elämässä on edessä vähän kevyempiä vuosia kun mitä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet. Ja jos niin ei käy, niin aika monessa liemessä on jo muhittu ja kaikesta selvitään lopulta. Miulla on tunne, että ens vuodesta tulee hyvä ja talven kyykkäilyjen jälkeen orhi hirnahtaa keväällä kovaa kohti maanteitä. Kiitos teille kaikille, jotka olitte osa tätä vuotta!

Triathlon Estonia 2017 - Miun ensimmäinen täysmatka

Triathlon Estonia 2017

Aika tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten, kun netistä ei paljon tiedetty eikä kännykkääkään vielä ollut, luin lehdestä täysmatkan triathlonista ja mietin, että miten ihmeessä kukaan ihminen voi ensin uida 3,8km, sen jälkeen pyöräillä 180km ja sitten juosta maratonin. En muista mikä lehti oli kyseessä, mutta kuva joka siinä oli, on piirtynyt jonnekin syvälle muistikeskukseen. Uskoisin, että kuva oli Konalta. En tuossa kohtaa todellaan itse ajatellut tuollaista tekeväni, mutta kunnioituksen joka juttua lukiessa on noussut on täytynyt olla suuri. Koska kuten kaikki tiedämme, kuusitoistakesäisenä ihminen elää aika hetkessä. Tuon hetken muistan varmaan ikuisesti. Vähitellen viime vuosien aikana muistikuvasta on rakentunut unelma, joka ei ehkä olisikaan saavuttamattomissa.

Tuohon aikaan pelasin lätkää ja treeneissä oli kesäisin paljon juoksua. Pyöräiltyä tuli paljon, kun oikeastaan kaikki sosiaalinen elämä oli kiinni siitä kuinka paljon jaksoi pyöräillä. Sosiaalisena ihmisenä pyöräilin siis paljon. Parhaimmillaan kesälomalla pelkästään paikasta toiseen liikkumisesta tuli kymmeniä kilometrejä päivässä. Sen lisäksi oli treenit ja esim. punttitreenillä käytiin toisella puolella kaupunkia. Sinne siirryttiin usein rullaluistimilla. Matkaa edes takaisin tuli noin 32km. Silloin ei tosin ollut rannetietokoneita tai muita härveleitä eikä treenimääriä mietitty, mutta reitti on edelleen vahvana mielessä.  Jälkeenpäin ajateltuna nuo vuodet ovat olleet varmaan niitä, mitkä ovat rakentaneet miun kohdalla sitä pohjaa jonka päälle on viime vuosina tehty lisäosia. Ja niiden rakentelu on ollut suhteellisen helppoa.

Lätkä loppui ja liikunta siirtyi hetkeksi hiukan taka-alalle, kun opiskelut veivät toiselle paikkakunnalle. Ja myös rakastuin, sillä tiellä ollaan edelleen. Onneksi rakastuin samanlaiseen aktiiviseen ihmiseen, jonka elämässä liikunnalla on iso merkitys. Vaikka mielenkiinnon kohteet eivät ole täysin samat liikunnan tai ylipäätään harrastusten saralla, niin kumpikin ymmärtää toisen intohimon siihen mitä toinen tekee. Edes ruuhkavuodet eivät ole saaneet kumpaakaan luopumaan omista tärkeistä jutuista. Tällainen ei onnistuisi millään ilman syvää kunnioitusta, joka toisen tekemistä kohtaan on. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää että hyväksyy sen mitä toinen tekee ja iloitsee siitä hyvästä olosta joka toiselle harrastuksen kautta tulee. Kimmo. Arvostan ja rakastan. Nyt ja aina. Kiitos, että oot ja ymmärrät.

Jos avaisin kaikki mutkat ja kiemurat matkan varrelta, tästä syntyisi kirja jota kukaan ei jaksaisi taatusti lukea. Lyhyesti en edes yritä kirjoittaa, joten on oma valintasi jatkatko eteenpäin.

Äetee Ruokosen voimakekseillä jaksaa mitä vaan!

Miksi Triathlon Estonia? Viime kesänä Tahkolla ensimmäiseen puolimatkan Via Dolorosaan osallistuttuani ja samoihin aikoihin melko murskaavia uutisia saadessani tein salamapäätöksen palata seuraavana kesänä Tahkolle aikomuksena tuplata kilsat. Jos on puolimatkassa kohti unelmaa, ei leikkiä voi jättää kesken. Ja koska elämästä ei koskaan tiedä, ei kannata jäädä liiaksi hautomaan tai pohtimaan asioita. Ei ehkä sovi jokaiselle tämä ajattelutapa, mutta miulle toimii. Kaikki unelmat ja haaveet eivät toteudu, mutta silti niitä kannattaa kurkotella. Viime kesänä Tahkolla pyöräosuuden jälkeen miut valtasi niin hirveä koti-ikävä, että itkua nieleskelin. Etenkin miestä oisin kaivannut paikan päälle. Silloin jo päätin, että täysmatkalle haluan miehen mukaan. Pelkkä läsnäolo riittää. Jos mie en jaksakaan, on joku joka ottaa kiinni ja huolehtii kaikesta. Sillon ei oo mitään hätää. Kotona kerroin heti puolimatkan jälkeen toiveesta. Yhteinen harrastus ja intohimo meillä on matkustelu maailmalla.  Kallis harrastus, johon uppoaa kaikki rahat, mutta se ei haittaa. Täysmatkan pitäisi tapahtua ulkomailla, että saisin miehen houkuteltua mukaan matkaan. Aloin netin maailmasta selailemaan eri vaihtoehtoja ja löysinkin aika pian tämän kyseisen kisan. Mitä enemmän tutkailin, sitä enemmän innostuin ja eipä mennyt aikaakaan kun ilmoittautuminen oli tehty ja hotelli varattu.

Viime vuonna puolimatkalle harjoitellessani sairastelin jatkuvasti. Etenkin uinti uimahallissa tuntui provosoivan kurkun välittömästi kipeäksi ja seuraavana päivänä nousikin kuume. Yhdeksän nielutulehdusta vuodessa. Syyksi lääkäritkin lopulta uskoivat arpiset nielurisat, jotka imivät itseensä tulehduksen tulehduksen perään. Puolimatkan kisan jälkeen kävin Kreikassa rentoutumassa ja sen jälkeen nielurisaleikkauksessa. Kannatti taistella itsensä leikkaukseen, sen jälkeen en ole ollut kertaakaan kipeänä. Tavallista nuhaa jos ei lasketa mukaan. Taistelu kannatti siis tässäkin asiassa. Uinti hallissa tosin on jäänyt ja tässä nyt tunnustuksena kerrottakoon, että lähdin täysmatkalle vain noin 20km uintitreeniä alla tälle vuodelle. Viime vuonna kilsoja tuli kuitenkin lähemmäs sata. Muutaman kilsan olen uinut tänä vuonna hallissa, muutoin avovedessä. Joku voisi sanoa, että tyhmää. Itse sanon tässä kohtaa, että viisasta.

Kulunut vuosi on ollut raskas. Sitä en nyt lähde tässä avaamaan enempää, mutta miut tuntevat tietävät mitä tarkoitan. Liikunta on ollut henkireikä, jossa oon marinoinut elämän karseimmat surut, suurimmat ilot ja sen koko tunneskaalan mikä on viimeisen vuoden aikana ravisuttanut. Kuolema ja sairaudet ovat olleet niin vahvasti läsnä, että toivon että saan nyt hetken olla niiltä teemoilta rauhassa. Voi olla, että toive on naiivi. Mutta toivon silti. Kokoajan täysmatka on ollut omassa mielessäni tavoitteena ja päämääränä, jota kohti olen päättäväisesti mennyt. Unelmana, jonka oon päättänyt toteuttaa niin että muistan sen ikuisesti. Matkan varrella epävarmuuden hetkiä ei ollut montaa, vaikka uskoin niitäkin tulevan. Matka kohti unelmaa on ollut antoisa ja opettavainen. Myös yllättävä. Paljon on tapahtunut myös uskomattomia ja käsittämättömän mahtavia asioita. Ei elämä onneksi pelkkää paskaa työnnä. Oon koittanut niistä hyvistä jutuista sitten ammentaa energiaa ja siinä onnistunutkin. Toki se on vaatinut joistakin asioista luopumista ja kieltäytymistäkin, mutta en ole katunut.

Rupee oleen valmista!

Miun introt on aina pitkiä, kysykää vaikka Kimmolta.. Joten nyt asiaan. Lopulta oltiin siis siinä pisteessä, että kesäloma koputteli ovella, treenit viimeistelyä vaille valmiit ja uusi pyöräkin  alla. Loman alkajaisiksi kävin hierottamassa kropasta jumit pois ja niitähän riittikin. Kiitos Simo, tää oli taatusti yksi viisaimmista sijoituksista kisaa ajatellen. Tällä kertaa etenkin psyykkiseen valmistautumiseen olin panostanut kesän aikana. Siihen monesti tulee kiinnitettyä liian vähän huomiota. Voin suositella kiinnostuneille Jarmo Liukkosen kirjaa Psyykkinen vahvuus. Vaatii aika paljon työskentelyä itsensä kanssa, pelkkä lukeminen ei ihan riitä. Mutta vaivannäkö kannattaa. Viimeinen silaus Saimaalla loman alkaessa. Rentoutumista ja myös mielen hallintaa Klaara-myrskyn lähestyessä ja lasten pelätessä. Veneessä, Saimaalla. Pelko ei kannattanut, myrsky ei tullutkaan. Se laantui matkalla ja tarjosi meille kauhun sijaan mahtavan luontodokkarin livenä. Mitään ei siis kannata pelätä etukäteen. Voi ja kannataa varautua, mutta pelolle ei kannata antaa valtaa.

Viron reissuun varauduttiin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Vakuutukset kuntoon, lauttaliput, autoon tarvittavat materiaalit mukaan ja tavaraa lainaan pitkin pitäjiä, kun ihan kaikkea ei viitsinyt yhden reissun takia hankkia. Kiitos kaikille tavaroita lainanneille. Torstai-iltana mietin, että mitenköhän kaikki mahtuu yhteen Saabiin. Lopulta kaikki mahtui helposti. Unikin maistui hyvin. Ekan lomaviikon olin ottanut todella kevyesti. Söin hyvin ja nukuin paljon. Halusin olla levännyt ja hyvässä vireessä torven törähtäessä.

Eckecö Linen Ms Finlandia kuljetti mennen tullen. Helppoa ja mukavaa matkustamista.

Perjantaina aamuyöstä suunnattiin tien päälle. Fiilis oli rento, nukuin autossa tunnin verran ja saavuttiin länsisatamaan hyvissä ajoin. Autolla lauttaan ja voiko matkustaminen olla enää helpompaa. No ei ainakaan paljon. Viron päässä oli miun vuoro hypätä ratin taa ja sitten ei ollutkaan ihan niin helppoa. Saattoi olla reissun jännittävin osuus. Pienen säätämisen jälkeen autossa oli Diva-kuorma ja perinteiset olutlaatikot. Ei kai niitä nyt voi jättää ostamatta, vaikka autossa ei oliskaan tilaa. Hotelli löytyi helposti ja koska oltiin vasta puolessa päivässä ajettiin suoraan kohti kisapaikkaa ennen sisäänkirjautumista hotelliin. Ajoin järven rantaan, josta seuraavana aamuna olisi startti. Järvi oli pieni ja matala, jonka keskellä oli saari. Tuli jotenkin kotoisa ja turvallinen olo. Seuraavana päivänä olisin tuolla uimassa kaksi kertaa järven ympäri. Ois tehnyt mieli mennä heti uimaan. Vesi oli lämmintä.

Reittiin tutustumassa edellisenä päivänä.

Seuraavaksi suunta kohti kisakeskusta. Siellä rakennustyöt oli jo menossa. Käveltiin juoksureittiä pitkin vähän matkaa ja kateltiin huoltopisteen paikkaa vähän valmiiksi. Sitten suunnattiin syömään ja kauppaan viimeistelemään hankintoja huoltolaatikkoon. Olikin jo nälkä. Keilasta hotellille päin ajellessa kurvattiin vielä Via Balticalle kurkkaamaan pyöräreitin kierros, jota kierrettäisiin kahdeksan kertaa. Baana oli just niin tasaista kun oli luvattukin. Mutta tuulella aivan karsee. Ja sitä oli luvassa. Sadetta ja tuulta. Mutta en välittänyt. Hotelliin sisäänkirjautuminen kävi näppärästi ja hotellilla oli oikein hyvä vartioitu parkkipaikka. Järkkäisin vähän tavaroita valmiiksi ja yritin ottaa pienet unet. Silmät eivät kuitenkaan pysyneet kiinni. Pian kello olikin jo sen verran, että suunnattiin takaisin Keilaan kisainfoon.

Info oli sekavin, jossa oon koskaan ollut. Mutta tää oli tiedossa eikä kovasti järkyttänyt miuta. Viron kielestä ei kovin paljon käteen jäänyt, mutta miulla ois koko päivä aikaa tutustua reittiin. Selkeeltä se vaikutti. Materiaalit saatiin myös mukaan. Viime vuoden kisaan verrattuna kehitystä oli tapahtunut ja saatiin vaihtopussukat viime vuotisten muovipussien sijaan. Rannekkeiden värin kanssa oli säätöä, mutta siitäkin selvittiin. Chippi oli samanlainen kun suomalaisissakin isommissa kisoissa ja eipä tuolta juuri mitään uutta infoa tullut. Sitten olikin aika taas syödä hyvin, että jaksaa ja suunnattiin viereiseen hampurilaisravintolaan syömään. Hotellilla suihku ja kamppeet kasaan aamua varten. Seurakaveri Veera kävi mahtavan huoltotiiminsä kanssa mein huoneessa ja vaihdettiin kuulumiset. Miuta ei vieläkään jännittänyt. Olo oli rennon odottava. Nukahdin heti, kun laitoin silmät kiinni ja ehdin nukkua noin seitsemän tunnin hyvät unet. Oma tyyny oli mukana ja taatusti lisäs turvallisuuden tunnetta.

Kello oli soimassa puol kuus. Nousin jo ennen kun aloitin perinteisen vessassa ravaamisen. Kroppa tietää, että vessaan ei pienistä pysähdellä ja kuus kertaa tunnissa on meikäläiselle ihan normaalirytmi kisa-aamuna. Aamupalaa tungin vähän väkisin. Ei oikein mikään meinannut upota – iski se jännityspaniikki sittenkii. Selailin samalla somea ja kiitän kaikista tsemppiviesteistä siellä ja etenkin kaikista henkilökohtaisista viesteistä. Niillä on iso merkitys. Virittelin jo edellisenä iltana etukiekon pyörään kiinni. Kuljetuksen aikana se oli irti. Herra G:n autoon saaminen kokonaisena olikin melkonen tuhraus. Jännityspaniikissa kiroilin ja raivosin hotellin pihalla. Ehkä ihan hyvä – pahin jännitys purkaantui ulos. Autossa istuin hiljaa ja kasasin ajatuksia. Hengittelin. 

Tavarat paikoillaan. Pahin jännitys laantunut.

Rannassa oli täysi hulina päällä. Reijon ohjeet muistaen lisäsin vielä Herra G:n renkaisiin lisää ilmaa. Talutin pyörän telineeseen ja vein T1-pussin naulaan odottamaan. Seuraavaksi T2-pussi pakettiautoon ja omat juomat järjestäjälle, joka toimittaisi ne pyöräosuuden huoltopisteelle. Kätevä palvelu. Lähetin sinne neljä pulloa (reilut 2l) odottamaan. Reilu litra oli pyörässä jo urheilujuomaa mukana. Eiköhän näillä selvittäisi. Uintiin numero merkittiin tussilla poskeen. Iloinen virolaisnainen oli tussi valmiina teltassa ja mielestäni selvästi artikuloiden ja oikein venyttäen tavasin ”SIXTEEEEEEN”. Tussi suhis ja onneksi päätin vielä mieheltä varmistaa, mitä poskissa lukee. No, arvashan ton.. 60 :P Ei muuta kun takasin. Kaks virolaista emäntää jatkoivat suhailua tusseilla ja saivat aikaan todella siistin sotamaalauksen. Vielä yks keikka vessaan ja sitten märkkäriä päälle. Alle puin bikinien alaosan ja urheilurintsikat. Koska matka oli pitkä, halusin lähteä pyöräilyyn kuivissa vaatteissa ja siksi kisa-asu jäi nyt kotiin. Vielä pusu miehelle. Käskin häntä menemään hotellille suojaan, jos alkaa sataa. En halunnut, että seisoo rannassa kastumassa. Päivä on pitkä huollollekin. Käyn järvessä vähän lämmittelemässä ja pyörittelen käsiä auki. Vasemman puoleisessa olkapäässä, joka on kränännyt välillä, ei onneksi tänä aamuna tunnu mitään. Märkkäri istuu hyvin ja käsillä tuntuu olevan hyvin tilaa liikkua. Näen Veeran. Sydämessä läikähtää. Toivotetaan toisillemme hyvää matkaa. Tiiän, että miun rantautuessa Veera on jo pyöräillyt hyvän matkaa. Toivotan Veeralle upeaa päivää ja turvallista matkaa. Veeran silmistä loistaa into. Hymyillen siirryn karsinaan oikeaan takareunaan. Vilkutan vielä miehelle ja hymyilen. Matka alkaa ihan just.

Märkkäriä niskaan ja pian menoks.

Startti 19.8.2017 kello 8.00

Uinti 3,8km, 1h29min55s

Torvi törähtää ja kävelen rauhassa veteen viimeisten joukossa. En oikein tajua, että nyt todella mennään ja että edessä on melkein neljä kilsaa uintia. Pisin matka, mitä oisin koskaan yhtä jaksoisesti uinut. Muistutan vielä itselleni, että kiirehtiä ei saa. Rauhassa veteen, kasvot rennoiksi ja sitten vaan pitkää rauhallista vetoa. Tilaa oli hyvin, ihmisiä ympärillä mutta ei minkäänlaista mylläkkää. Oli helppo rentoutua ja suunnata kohti ensimmäistä keltaista poijua. Ensimmäinen poiju tulee nopsaan ja seuraavaa kohden mennessä tajuan, etten näe mitään kun linssit huurtuu. Voi jee. Tätäkö tää onkii. Raotan vasenta linssiä alaalta sen verran, että saan vähän Tammimäenjärven vettä sisään ja pyöräytän linssit puhtaiksi. Painan vasemmalla kädellä lasit takaisin kasvoille ja samaan aikaan oikea käsi vetää jo seuraavaa käsivetoa. Tämän jälkeen linssit pysyvät auki. WAU! Tää kävi kun elokuvissa. Toinen poiju on ohitettu ja kolmannen kohdalla tajuan, että oon saanut kunnolla jujusta kiinni. Eka kierros on pian puolivälissä ja sopiva matkavauhti tuntuu löytyneen. Uinti on kevyen tuntuista. Järvi on matala ja paikoittain pohja näkyy. Miulle se tuo turvallisen olon. Sitten tajuan, että sataa. Kovaa. Näyttää kun sumu laskeutuisi järven päälle. Ei näy mitään muuta kun uimareita siellä täällä. Ja keltainen poiju hämärästi edessäpäin. Oli helppo pysyä suunnitelmassa ”Poiju kerrallaan”, koska edemmäs ei nähnyt. Oma uintilinja tuntui hyvältä, tuntui että uin ihan suoraan poijulta poijulle. GPS todensi myöhemmin tuntuman oikeaksi. Saaren toiselle puolelle päästyäni fiilis oli todella hyvä. En uskois, jos en tietäis että kolme vuotta sitten osasin uida koiraa ja mummorintaa. Sillon kasvojen veteen laittaminen tuntui utopistiselta – mahdottomalta. Syksyllä 2014 uintitekniikkakurssilla vaparia 25m altaassa selvitettyäni ja altaan päässä hengästyneenä seisoessani olin ylpee itsestäni. Enpä ois sillon uskonut, että joskus uin Virossa Tammimäessä järvessä melkein neljä kilsaa ja nautin jokaisesta metristä. Tuntuma oli edelleen rento. Paljon on korvien välistä kiinni. Tuhoton määrä tunteja tekniikkaa opetellen on kannattanut. Tänään on miun tilipäivä. Eka kierros täynnä. Tiedän jo nyt, että tänään tulee miun paras avovesiuinti. Ajalla ei väliä – tuntuma ratkaisee. Mietin Jukkaa – joka uskoi, että opin uimaan. Sillonkin kun en ite uskonut. Mietin avovesiuinteja ekana kesänä eli 2015 – mitä paniikkikohtauksia sain. Mietin ja olin pakahtua ylpeydestä. Seuraavassa hetkessä huomaan sanoittavani Ultra Bran biisiä uudelleen.. mitä vittiä. Inhoon sitä bändiä. Sanna, miun kämppis, on aivopessyt miut siihen joskus vuonna 1998. Pesutulokset on syvällä.. 

”Olen polskinut Itämeren poikki rantaan, uinut yksitoista asteisessa meressä. 

Olen istunut rantahiekalla hiljaa ja nähnyt Lamposaaren lossin. 

Olen kahlannut rantaveteen, suunnistanut kohti lähisaaren majakkaa. 

Olen uinut aallokossa yksin ja kavereiden kanssa Myllysaaressa. 

Olen nähnyt auringonnousun, uinut auringonlaskun aikaan. 

Luullut hukkuvani, mutta aina päässyt takaisin rantaan.” 

Kuvittelin lähteväni rannasta viimeisenä. En näköjään lähtenytkään.

Enpä ois uskonut, että uidessa tulis sanoitettua biisiä. Se ei varsinaisesti muutenkaan oo miun vahvuus. Saati sitten järvessä kasvot pinnan alla. Rakkaus uintiin on syttynyt huomaamatta. Ensin haltuun on otettu järveä. Viime syksynä Pargassa meressä uidessani heräsi intohimo päästä mereen uimaan ja tänä kesänä silmät aukesi siihen miten kaunis Itämeri saaristoineenkin on. Kaikki pelot on voitettavissa. Seuraavaksi mietin Johannaa – miun swimrunvaimoa. Kuinka iso merkitys mein yhteisillä kisoilla on tähän hetkeen. Todella iso. Vaikka on nähty vain kahdesti, tuntuu että ollaan tunnettu ikuisuus. 

Sitten mietin taas Piaa ja rentoja kasvoja. Hymyilen. Lauraa ja sen isoa roolia miun elämässä. Sade lakkaa ja usva häviää ympäriltä. Kaikki tuntuu helpolta. Reilusti yli puolet matkasta on jo takana. Matka on edetty enimmäkseen yläkroppaa hyödyntäen – laiska kaksitahtimoottori on lätkytellyt perässä. Mietin Varikon Simoa ja Tuomasta ja sitä, että crossfitin ansiosta miun yläkroppa jaksaa, vaikka takana on jo melkein kolme kilsaa uintia. Kolme kilsaa vaparia nonstoppina. Pisin matka ikinä pysähtymättä. Tähän lähes täydelliseen uintiin avaimena on crossfittreenit, koska uintitreenejä takana vain ne kaksikymmentä. Ei tuollaisella uintimäärällä pitäs olla rahkeita edes jaksaa uida näin pitkälle ja voisin jatkaa vaan. Mie jaksan ja pystyn. Kiitos Simo ja Tuomas, kun ootte ”pakottaneet” miut pois mukavuusaluuelta ja jaksaneet miun kiukun ja kitinät. 

Sitten hetken vaan uin – ajattelematta mitään. Fiilis on mahtava, toivon ettei tää loppus koskaan. Saari on kierretty toistamiseen ja ehdin just ajatella, että oon varmaan viimeinen, kun missään ei näy ketään. Samaan aikaan miuta käy röyhtäyttämään ihan törkeesti. Koitan röyhtästä samalla kun otan happea. Ei onnistu. Pakko ottaa muutama rintauinnin veto ja pitää pää pinnalla. Röyhtäisyn voimasta uimalasit irtoavat kasvoilta ja täyttyvät vedellä. Repeen nauramaan, tyhjennän lasit ja painan ne takas kasvoille. Samalla näen viimeisen uimarin tulevan kaukana kaukana takana. Mitä, en ookaan viimenen! Matka jatkuu ja sitä on niin vähän jäljellä, että kiristän vauhtia. Poiju numero 13 ohitettu. Kaksi poijua jäljellä ja uinti on takana. Saavutan pari uimaria ja menen ohi. Rannassa lähellä rantautumispaikkaa on ahvenruohomekka. Uin läpi kun rämesuolla ja päässä on vissiin kilo heinää. Taas vähän naurattaa. Nousen seisomaan järvessä ja vettä on enää polviin asti. Rantaudun ja ihmiset kannustavat. Vilkaisu kelloon saa aikaan melkein pyörtymisen – en mie voi uida näin kovaa aikaa. Nauran ääneen ja melkein kaadun. Oon niin sekasin ajasta, että otan ensin väärän pussin. Vaihdan sen ja painun hihitellen vaihtotelttaan.

T1, 6min5s

Olin päättänyt jo etukäteen ottaa vaihdot rauhassa. Riisuuduin ja kuivasin rauhassa itseni, vähän rasvaa hanuriin, vaatteet päälle ja menoksi. Irtohihoja en ota, koska sateesta huolimatta sää on lämmin. Geelipullo on takataskussa, otan siitä huikan mutta pussiin varattu patukka jäi syömättä. Sukat suoraan, ettei varmasti jää kurttuja ja kenkiä EI LIIAN tiukalle. Hanskat käteen. Ulkomaalainen nainen tulee uinnista – tuskailee edessä olevaa pyöräilyä. Kertoo olevansa juoksija. Toivotan naiselle hyvää kisaa ja siirryn pyörälle. Kypärä ja numero odottavat pyörän luona. Veeran huoltotiimi kannustaa ihanasti. Hehkutan onnistunutta uintia. Kypärässä on vettä. Kippaan sen pois, laitan kypärän päähän. Numero kiinni, huikka pullosta ja menoksi. Vaihtoalueella on vielä vaikka kuinka paljon pyöriä.

Pyöräily 180km, 6h0min23s

Pyöräily lähtee käyntiin hymyillen. Edessä menee mies, jonka vauhti on vähän hidasta miun mieleen. Maltan kuitenkin mieleni ja pidän peesivälin (12m). Muutaman kilsan päässä näen ensimmäisen kaatuneen. Tie taitaa olla liukas. Tavoitteena on pysyä pystyssä tänään. Ajaa varovasti ilman riskejä. Ensimmäinen kymmenen kilsaa taittuu nopsaan ja käännytään rampista Via Balticalle, jota kierretään 8 kertaa. Rampin jälkeen ohitan miehet ja vauhti asettuu hiukan kolmen kympin paremmalle puolelle. Alkaa sataa. Keskityn reittiin ja havainnoin riskejä, joita sitten pyrin välttämään. Parilla ekalla kierroksella tutustun reittiin ja otan rauhassa – loppua kohden kiristän vauhtia. Näin kuvittelen tekeväni. 

Hymy loistaa Keilaan asti.

Neljän kympin kohdalla vasen puoli pakarasta tuikkii. Se sama persejumi, joka aika ajoin muistuttaa itsestään. Mietin, että tulee pitkä päivä, jos hanuri ei hiljene. Asentoa vaihtamalla ja pakaraa aktivoimalla vihlonta loppuu – eikä enää palaa. Jei! Kierrokset menevät nopsaan. Kahden joen yli Ääsmäkeen ja kahden joen yli takas – Maidla ja Keila.  Aina kun näen Veeran tien toisella puolen hymyilyttää. Veerallakin näyttää menevän mahtavasti. Neljän kierroksen jälkeen ollaan orhin kanssa jo aika hyvässä synkassa. Säädöt tuntuu hyviltä, pullo on ihan mahtava ja kun pilli on melkein suussa tulee hörpättyä säännöllisesti juomaa. Pari kertaa otan geeliä, mutta pullon kaivaminen takataskusta on liian vaivalloista. Käännökset otan rauhassa ja sateella tiputan vähän nopeutta. Sateen tauotessa taas ajan kovempaa. En ota pienintäkään riskiä, että kaadun. Viidennellä kierroksella pysähdyn täyttämään juomavarastot. Nousen pyörän päältä pois ja jaloittelen samalla. Syön banaanin ja vähän suolakurkkua. Niistän nenän ja sitten jatkan matkaa. 

Meininki hyvä.

Fiilis on ihan mahtava. Ihan hetken kuluttua sata kilsaa täyttyy ja fiilistelen sekä sitä, että hyvää uintia. Pyörä liikkuu myötätuulen uskomatonta vauhtia. Kaikki tuntuu sujuvalta ja helpolta. Sitten – kun salama kirkkaalta taivaalta vasemmalta ohittamaan lähtee mies kovaa vauhtia ja tuntemattomasta syystä törmää Via Baltican varrella olevaan nopeusrajoituskylttiin, menettää pyöränsä hallinnan ja kurvaa suoraan miun edestä oikealle kaiteeseen rysähtäen. Mies lentää katuun ja pyöränsä voltin heitettyään putoaa suoraan miun eteen ja eturengas pyörästä singahtaa jonnekiin. Kaista on tukossa ja tajuan ettei mitään ole tehtävissä. Muistan kirkaisseeni, jarruttaneeni ja seuraava mitä tajuan, on ilmalento ja kipu kyynärpäässä. Ajatus – tässäkö tää oli – tulee mieleen. Avaan silmät ja näen miehen makaavan maassa vähän matkan päässä miusta. Mietin, että kuolikohan mies. Nousen istumaan, mies tekee samoin. Kysyn mieheltä englanniksi onko hän kunnossa. Hän levittelee käsiään ja vaikuttaa olevan enemmän huolissaan pyörästään kun itsestään. Joukko muita kilpailijoita tulee ja kysyy olemmeko kunnossa. Vastaan, etten ole varma. Pyydän naista sanomaan lähellä olevalle ambulanssille, että täällä on kolari. Mies ei vaikuta olevan pahoillaan aiheuttamastaan härdellistä. Miuta alkaa asenne vähän nyppimään ja kiroilen vähän englanniksi. Tunnustelen omaa oloa. Solisluu on paikoillaan, kyynärpää toimii, lonkassa ei murtumaa. Totean sairaanhoitajan ammattitaidolla, että asfaltti-ihottumaa pahempaa ei ole. Tosin, oman kipukynnyksen ja veressä olevan adrenaliinin määrän tietäen en uskalla täysin luottaa omaan arvioon. Paikalle tulee sama mies, joka on edellisenä päivänä kääntänyt kisainfoa virosta englanniksi. Hän kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut – selitän melko voimakkaasti artikuloiden mitä on tapahtunut. Saatan paristi kiroilla. Laitetaan sokin ja suomalaisen temperamentin piikkiin. Kysymättä olemmeko kunnossa, hän alkaa tutkia pyöriä kysyen aionko jatkaa kisaa. Vastaukseksi hän sää melko vahvan ”OF COURSE”. Miun unelmia ei yks urpo virolainen tuhoa. Kysyn puhdistusainetta ja sidettä, että saan kudosnestettä pukkaavan käden pakettiin ja pääsen jatkamaan matkaa. Mies kertoo voivansa putsata käden vedellä. No, antaapa olla. Annan kolarissa irronneen visiirin miehelle ja lupaa toimittaa sen maalialueelle. 

Poistun hiukan tunnekuohussa paikalta. Leuka väpättää, kun nousen pyörän päälle takaisin. Juomapullossa olevalle pikkupoikien kuvalle huikkaan, että äiti tulee ehjänä kotiin. Perkele! Pyörä tuntuu toimivalta. Päässä välähtelee mahdollisuudet mitä olisi voinut tapahtua. Itku on lähellä, mutta blokkaan sen. Jukeboxi lähtee käyntiin ja Pink puskee pintaan vauhdittaen mustan orhin jälleen vauhtiin. Miesviha iskee päälle ja mielessäni huudan vähän virolaiselle ja kiroilen rumasti. Oon hetken kunnon feministibitch. Sitten rauhoitun. Oon kiitollinen siitä, että oon näinkin kunnossa ja päätän, että tilanteen nollaus ja uuteen nousuun. Mietin sitten myöhemmin tätä lisää, jos tarvis vaatii. Kääntöpaikan jälkeen taas kohti Ääsmäkee. Lanssi on parkissa samassa kohdassa kun aikaisemminkin. Käyn siellä putsattavana ja paikattavana. Sama arvio kun omakin – pintanaarmuja. Kaiken kaikkiaan tähän episodiin meni varmaan kymmenen minsaa. Pääsin taas ajamisen makuun kiinni. Melkein unohdin, että oon ollut kolarissa. Kahdelle viimeiselle kierrokselle tuuli voimistuu ja Ääsmäen suuntaan mennessä pitää puskea paria kymppiä menemään. Se vähän turhauttaa. Toisaalta, toiseen suuntaan pääsee sitten painamaan lähemmäs neljää kymppiä, joten ei kannata turhautua. Pientareella näen Veeran, sillä on haasteita pyörän kanssa. Kiroilen vähän. Mutta tiiän, että Veeran päättäväisyydellä vaikka kantaa pyörää loppumatkan. Viimesiä viedään. Vikan kierroksen täyttyessä on enää jäljellä noin kympin pätkä Keilaan. Se on koko matkan sivutuulta. Piennar on kapea ja tärinäviiva tuo omat haasteensa. Pitää oikeesti keskittyä. Tiellä liikkuvat rekat tuovat lisää jännitystä. En välttämättä sitä nyt kaipaisi. Keilan kirkon tornin näkyessä tiiän, että enää ei ole pitkä matka. Viisi liikenneympyrää – ne varovasti. Mäen päälle, ympäri ja takaisin kohti Keilan keskustaa. T2 näkyy ja siellä on Kimmo.

T2, 7min14s

Tunnekuohu nousee uudelleen ja selitän koko episodin Kimmolle nopeutettuna versiona. Helpottaa, kun saan sanottua jollekin mitä on käynyt. Ja vähän tuulettaa. Menen vaihtotelttaan pussin löydettyäni ja hillitön tuulenpuuska tarttuu telttaan nostaen sen ilmaan. Vaihdan kuivat vaatteet päälle ja otan energiaa. Enää juoksu. Sen vaikka ryömin maaliin. Veera tulee vaihtoon miun mylviessä teltassa ja menee menojaan. Kolme rengasrikkoa oli hidastanut Veeran matkaa, mutta kumpikin oltiin taisteltu tiemme vaihtoon. Toinen paketissa ja toinen vanteella.    Perkele. Meitä ei vois estää mikään!

Juoksu 42,2km, 4h51min21s

Eka kierros meni reittiin tutustuessa. Vähän nauratti, kun huomasin että oon matkalla pyörähanskat kädessä. Meneehän se näinkin. Päätä särki. Mietin, että oonkohan saanut sittenkin aivotärähdyksen. Se vähän huolestutti. Kelailin, että jos joku verisuoni tihkuttaakin päässä pikku hiljaa. Etenin oloa kuulostellen varovasti. Loppuajalla ei olis mitään väliä, kunhan pääsisin maaliin. Ekan kierroksen jälkeen huollossa oli kaikki valmiina. Otin kolaa ja kahvia, vaahtokarkkia ja lakua. Kerroin pari huonoa juttua ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. 

Perä laahaa, mut periks ei anneta.

Seuraava kierros. Ei kauheena muistikuvia. Etenin vaan. Ajantaju oli mennyt jo aikapäivää sitten. Ylämäet kävelin. Vatsalihaksista alkoi loppua puhti. Vatsalihaksia ja selkää särki. Oli mahdotonta pitää hyvää juoksuasentoa yllä, vaikka keskityin. Mietin, että oon aina ajatellut, että miun heikoin lenkki on yläkroppa. Se yllätti ja vedin uinnin vahvasti. Jalat on vahvat, niissä ei edelleenkään mitään tuntemuksia. Mutta voi perkele, että selkää ja vatsaa alkoi polttaa. Ei pystynyt enää puristamaan. Päänsärky koveni. Koitin hengittää tehokkaammin. Kaadoin vettä päähän molemmissa huolloissa. Otin kolaa kaikkialta mistä sitä sai. Pysähdyin omaan huoltoon. Kerroin taas pari huonoa juttua, join kahvia ja kolaa, hihittelin ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. Etenin nypytellen – välillä tuli joku hyvä juttu mieleen ja nauroin ääneen. Höpöttelin ihmisille matkalla. Yhtä virolaista luulin suomalaiseksi ja selitin sille pitkän tovin.. ei hää mitään tajunnut. Ajatukset sinkoili – olo ei tuntunut väsyneeltä, mutta taatusti sitä oli. Kierrokset eteni – jokaisen jälkeen enää yks vähemmän jäljellä. Ja jokaiselle kierrokselle jatkoin hanskoissa :D 

Reippaita täysmatkalaisia matkalla maaliin.

Kun oli kolme kiekkaa jäljellä. Sanoin Kimmolle, että ei yhtään enää huvittas. Totes kasvot vakavina, että kyllähän sie tiedät, että ei oo pakko jatkaa. Että voi lopettaa millon haluaa. Kyllä se vaan tietää miten miut saa liikkeelle. Kaks kertaa juoksun aikana pysähdyin pissalle – en muista millä kierroksilla. Olin siitä iloinen. Kroppa toimi ja aineenvaihdunta oli vielä olemassa. Söin ja join jokaisella kierroksella. Kahvi ja kola veivät päänsäryn pois ja ajatukset aivotärähdyksestä ja aivoverenvuodosta hälvenivät. Kimmo tiedusteli, että mitä ottaisin. Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Niitä ei herunut. 

Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Sain kahvia ja kolaa. Ja suolakurkkua.

Veera tuli vastaan ja oli vikalla kierroksella, kun mie lähdin viimeiselle. Pidin peukkuja, että ehtisi maaliin alle 12 tunnin. Oli totisesti sen ansainnut. Reitillä oli paljon suomalaisia ja juttelin monen kanssa. Helppoa ei vaikuttanut olevan oikein kellään. Ainakaan juokseminen. Viimeiselle kierrokselle lähdin iloa täynnä. Jätin hanskat siinä kohtaa huoltolootaan ja huikkasin Kimmolle, että nähdään kohta maalissa. Olin ohjelmoinut Polariin 5km välein tekstin ”Ihan just oot teräsnainen” tekstin ja hymyillen sitä aina sen ilmestyessä pysähdyin katsomaan.            Ihan kohta! Miulle maraton oli helppo, mutta hidas. Juoksemalla ja vaihtoihin panostamalla  ens ker menee alle 12 tuntiin.

Kola on loppu?! Kuinka se on mahdollista?!

Viimeisen etapin kääntöpaikan huoltopisteeltä juoksin vaan. Päätin, etten ota enää yhtään askelta kävellen. Juoksin ja pari kertaa pyyhin kyyneleet silmäkulmasta. Maalissa tulis iso itku. Olin melko varma. Kannustus juoksureitillä oli mahtava. Ihmiset kannusti nimellä ja ”Hyvä Suomi” tuntui älyttömän hyvältä. Mäen päältä näkyi urheiluhallin kulma. Maalialueen äänet lähestyivät ja hymy ylettyi pyllyyn asti. Kimmo, Veera, Kirsi ja Anu kannustivat ja tuntui kun kylällinen porukkaa olisi ollut ottamassa maalissa vastaan. Otin aurinkolasit silmiltä ja lipan päästä ja heitin ne ilmaan. No – kuten arvata saattaa, niin jotain hauskaahan tässäkin kävi. Lippa lensi maalikaaren päälle ja jäi sinne :D Miuta ei yhtäkkiä enää itkettänytkään. Olin tullut maaliin ihan huikeessa ajassa 12h34min59s. Voi kerta kaikkiaan! Mitali kaulaan ja kukitus. Paidassa ja mitalissa lukeva ”226km” tuntui uskomattomalta. Miun unelma oli toteutunut. Ei se helppoa ollut, mutta ei niin vaikeeta hetkeä tullut missään vaiheessa kun kuvittelin tulevan. Ei yhtään Via Dolorosaa, ei yhtään kärsimystä.

Lippa ja lasit taivaalle ja maaliin!

Käytiin Veeran kanssa suihkussa ja saunassa, juteltiin muiden suomalaisten kanssa. Kolaripaikalle tullut nainen on pukkarissa ja kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut. Häneltä kuulen, että takaa Via Balticaa on tullut rekka. Onneksi en väistänyt ajoradalle. Ikävä tapahtuma, mutta kumpikin miehen kanssa selvittiin lopulta maaliin. Toivottavasti hänellekin oppia reissusta tuli. Miulle tuli ainakin. Moneen olin varautunut, mutta en tuohon. Ehkä hyvä niin, etukäteen kun ei kannata pelätä. Ei myrskyä eikä kolaria. Mutta varautua kannattaa. Nyt osaan huomioida tuonkin mahdollisuuden. Sanoin Kimmolle, että itku säikähdyksestä tulee vielä.. ettei säikähdä. Fiilis oli kuitenkin katossa ja käytiin porukassa hotellilla syömässä. Uni tuli puoli kahden aikaan, kun olin saanut puhelimesta purettua kaikki siihen tulleet viestit. Jokaisen niistä luin lämmöllä. 

Rautaiset naiset Suomesta!

Kotimatka sunnuntaina meni sujuvasti ja oli ihana päästä kotiin lasten luo. Illalla lasten jo ollessa nukkumassa mie varovasti aloin kuoria orhia ravan peitosta ja katsomaan totuutta silmiin. Mitä vaurioita olisi tullut. Pakotin miehen kylppäriin henkisen tuen joukkoihin – kaikkeen hääkii joutuu. Tunnin henkeä pidäteltyäni totesin vauriot tilanne huomioiden pieneksi.

 Maanantaina miehen ollessa töissä ja saateltuani lapset kouluun kaivoin kypärän pussista esiin. En ollut vilkaissutkaan sitä. Ilman huitsin hittoon lentänyttä ja Viron reissulle kadonnutta visiiriä myös miun kasvot ois asfatti-ihottumassa. Sohvalla yksin istuessani kypärä päässä se itku sitten vihdoin tuli. Noin kaksi vuorokautta myöhässä. Sen jälkeen tuli nauru ja kyllä mie sanon, että jos joku ois ollut näkemässä tietämättä asioiden taustoja ois varmaan M1 pamahtanut aika varmasti. Nyt rauhassa palutumista, lomaa vielä pari viikkoa jäljellä. Ja sitten vähitellen kohti Dublinin maratonia. Ens keväänä Roomaan ja kesäkuussa sitten taas triathlonkesä käyntiin Lahdessa puolimatkalla.

Oliko eka ja vika täysmatka? No ei varmasti ollut. Tää oli alkusoittoa. Sen verran aikaa ja sitoutumista kuitenkin homma vaatii ja seuraavan kerran sitten 12 tuntia on lähdettävä alittamaan, että aikaisintaan vuonna 2019 sitten. Nyt muita juttuja välillä. Kahden viikon päästä jatkuu Crossfit ja siellä monta juttua odottaa hampaan kolossa.

Joku sanoi, että unemien toteutumisen jälkeen tulee tyhjyys. Post *millonmikäkin* Blues. Voihan se olla, mutta kun en oo kovin blues, vaan enemmän SaiPa niin en usko. Monta unelmaa on vielä toteuttamatta. Niitä kohden! Ja jos tulee, niin sitten välillä vedetään bluesia ja nauretaan päälle.

Paita ja mitali ei lähde päältä ehkä loppu loman aikana.

Kiitoslistasta tulee pitkä, mutta teen sen kuitenkin, koska haluan.

Kiitos Kimmo ja pojat, ilman teitä mikään ei ois mahdollista.

Kiitos äiti. Ilman siuta ei ois miutakaan. Eikä miulla ois ollut ikinä rahaa ostaa uutta pyörää, ellet sie ois lainannut. Ja älä pelkää. Oon sanonut, että jos kuolen uidessa, pyöräillessä tai juostessa. Kuolen onnellisena, se on totta. Mielummin valitsen sen, kun vaikka syövän. Mutta oon varovainen enkä oo kuolemassa. Näethän, pistän parit virolaisetkin ojennukseen jos tarvis vaatii. Kiitos, että huolehdit pojista kun ollaan reissuissa. Ja muutenkin. Samat kiitokset myös vaarille ja mummolle. Ja Nelli. Kiitos, että oot. Ja luojan kiitos oot järkevämpi kun mie, etkä harrasta mitään tyhmää. Oot maailman paras sisko.

Kiitos iskä ja pappa ja Timppa. Terkut sinne taivaaseen. Olikohan miulla joku etiäinen tulevasta, kun papan haudalla pari viikkoa sitten käydessäni kerroin, että oon ostanut uuden pyörän ja lähdössä Viroon. Pyysin katsomaan perään. Taisitte porukalla olla taivaallisissa kannustusjoukoissa ottamassa koppia. Näin haluun uskoa. 
Arvet kertovat eletystä elämästä – niitä on nyt Viron reissusta haettu.

Kiitos Jukka tuhansiin kysymyksiin vastaamisesta, ymmärryksestä ja vertaistuesta. Siun taustatuki on ollut todella merkittävä viimeisen parin vuoden aikana miun pikkuhiljaa kasvaessa juoksijasta triatleetiksi. Ehkä nyt uskallan jo itseänin sellaiseksi tituleerata. Sie uskoit miuhun sillonkin, kun ite olin sitä mieltä etten ikinä opi uimaan ja että hukun Syvärin aallokkoon. Sie oot uskonut miuhun sillonkin, kun mie en ite oo. Oot ymmärtänyt miuta sillonkin, kun kukaan muu ei ole. En aina edes mie ite.

Pia. Olit kovasti mielessä. Joka kerta kun ajattelen siuta, mie hymyilen. Siun kanssa kaikki on helppoa ja mutkatonta. Ja jos joku mutka tulee, niin naurulla ne oikenee. Aina.

Listan lyhentämiseksi kiitän koko WillTri-perhettä yhdellä kertaa ja halaan lujaa. Iällä, siviilisäädyllä, ammatilla eikä taitotasolla ole mitään väliä kun intohimo on sama. Oon saanut monta ystävää tän harrastuksen kautta ja en oo päivääkään katunut seuraan liittymistä, vaikka vähän epäröiden ja sitoutumiskammoisena tulinkin. Kiitos!

Laura. Sie oot kulkenut miun rinnalla aina. Vaikka ootkin ollut välillä kaukana. Oot nytkin. Ajatuksissa ja sydämessä sie oot ihan kokoajan. Ja oot aina miun paras ystävä.

Jessica – kiitos kun oot heittäytynyt miun kanssa millon mihinkin. Kyseenalaistamatta mitään. Luottamus siuhun on järkkymätön. Toivottavasti oon osannut kertoa siulle miten tärkee oot.

Eeva-Liisa. Mie toivon, että jonakin päivänä myö tehään vielä yhdessä jotain tosi siistiä. Ja tehdäänkin. Mie tiiän.

Äetee Ruokone – siun kaa myö tehää jotai mieletöntä jo ens lauantaina. Hihii! Kiitos. Sie oot paras mentaalivalmentaja maailmassa. Ja paljon on siun superkeksien ansiota.

Abu – siun kanssa myö vallotetaan kans vielä pari maailmaa. Tai ainakii crossfitsalii.

Muut työpaikan naiset – nii ja tietysti Penttilä ja Mikael ja Janek. Kiitos, kun jaksatte miun urheiluhulluutta. Se ei varmasti oo aina helppoa. Teille on kakkua luvassa!

Varikon Tuomas ja Simo. Iso kiitos! Tein ansioista miun yläkropassa on voimaa enemmän kun uskoinkaan. No joo, heikot naruthan ne kädet on vieläkin eikä voima näy ulospäin, mutta vähän ees jotain jo löytyy. Sovitaan, että sellasta sisäistä voimaa. Jalatkin on ihan ok, mutta keskivartaloon tarvitaan lisää potkua. Toivottavasti jaksatte jatkossakin miun kiukkuja ja kiroilua, koska vakaa aikomus on jatkaa Crossfittiä.. vielä vähän kovemmalla innolla kun tähän asti. Iso unelma on nyt jaloista pois, niin keskittyminen paranee taatusti. Ehkä. Kohti käsillä kävelyä voi lähteä rohkeana, kun ei tarvii enää pelätä sitä että sen takia menee niskat poikki ja jää ironwomanit saavuttamatta. Edetään nyt kuitenkin sen oman taitotason mukaan :D

Ystävät, sukulaiset, kaverit, treenikaiffarit, tutut, naapurit ja kyläläiset. Kiitos kun ootte uskoneet ja tsempanneet. Kiitos myös teille, jotka ootte epäilleet. Epäilijöitäkin tarvitaan sillon, kun sisu ja perkele on lopussa. Ei teitä kyllä montaa edes oo.

Kroppa on palautunut, mutta mieli edelleen harhailee Virossa.
Tästä SPR:n esitteestä voisi jalostaa oman
"Olet kokenut jotain vitin siistiä"-esitteen kaikille ekan täysmatkan suorittaneille.