IRONMAN 70.3 Finland

Kun reilu vuosi sitten kuulin, että Ironman on rantautumassa vihdoin Suomeen ei ollut juurikaan muita vaihtoehtoja, kun olla sormi valmiina klikkaamaan ilmoittautumisen auetessa. Ilmoittautumusmaksut on kovat näihin kisoihin ja jos Suomessa ois mahdollista kokeilla, että onko tapahtuma hintansa väärti niin pitäähän se(kin) katsoa. Tässä kohtaa täysmatka oli vielä edessäpäin ja olihan se nyt vähän riski-ilmoittautuminen, kun en ollut varma että meniskö varusteet myyntiin 226km rutistuksen jälkeen. Tai sitten itseni tuntien jo tiesin, että ei mee. Ilmoittautuminen lähti siis ensimmäisten joukossa heti, kun se aukes.

Talvi meni aika lailla crossfitin merkeissä. Täysmatkan jälkeen toviin ei napannut pyöräily ja päätin, etten tee yhtään hampaat irvessä treeniä vaan palaisin pyöräilyn pariin kun kiinnostus palaisi. Kovin montaa pyörätreeniä en talven aikana tehnyt. Mutta tilanne on korjaantunut kyllä sen jälkeen kun asfaltti tuli esiin ja fillareita on ulkoilutettu sen jälkeen noin 500km verran. Myöskin uintikilsat tälle vuodelle ovat hyvin vaatimattomat - tuttu ja hyväksi todettu kaava.. Täysmatkalle treenasin 20+ kilsaa, joten puolikkaalle riitti sitten 10+. Odotuksetkaan eivät toki olleet kovin korkealla. Aattelin, että jos puolimatkan uinti menee samaan vauhtiin kun täysmatkan uinti niin oisin tyytyväinen. Noilla miun treenimäärillä kun ei oikein pääse kehittymään. Juossut sentään oon tänä vuonna noin 500km (joka tosin sisältää 6 maratonia). Ei mikään optimaalinen valmistautuminen siis tälläkään kertaa. 

Ai mitäkö oon tehnyt.. No, kaikenlaista.

Mitä sitten oon tehnyt talvella ja tänä vuonna? Lähtenyt mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin, kikkaillut ja mobbaillut. Kyykännyt ja mavettanut. Vetänyt leukoja ja hypännyt hyppistä. Raastanut pressejä ja dippejä, vaikka inhoon niitä. Nii, ja olympianostojen harjoittelustakin on varmaan ollut hyötyä tätä kisaa ajatellen. Fyysisestikin varmasti ehkä, mutta etenkin mentaalisesti. Pää on tullut kovemmaksi, kun on viettänyt paljon aikaa epämukavuusalueella. Vauhtikestävyystreeniä oon myös tehnyt jonkin verran - sekin kuuluu nykyään epämukavuusalueeseen. Enpä ois joskus uskonut - siis silloin mennä vuosina, kun suurinpiirtein kaikki lenkit vedettiin vk-alueella. Melkein puolet tän vuoden treenistä on crossfittii (120+ tuntia). Lisäksi energiaa on mennyt maailman vääryyksiä vastaan taistellessa ja sekin on kyllä kovettanut päätä. Ne tietää, ketkä tietää, mitä tietää ja tarkoitan. Lopulta mikään ei mene hukkaan.

Tämmösillä eväillä mie Lahteen suuntasin perjantaina. Varmana, mutta nöyränä. Tiesin, että Tahkon tulokseen nähden parannusta tulisi taatusti, mutta kuuden tunnin alitus vaatisi kaikilla osa-alueilla täydellistä onnistumista enkä tällä valmistautumisella pitänyt sitä kovin todennäköisenä. Kysyjille vastasin, että loppuaika ois vähän alle tai paljon yli kuusi tuntia. Triathlonissa paljon on kiinni itsestä, mutta niin paljon kiinni myös kaikesta muusta.

Hässäkkäviikon (tai viikkojen!) jälkeen parin tunnin matka autolla yksin Lahteen tarjosi mahdollisuuden järjestellä vähän sekaisin olevia palikoita paikoilleen. Hirveesti en ollut viime viikkojen aikana tähän viikonloppuun ehtinyt valmistautumaan. Paitsi sääennustetta tarkkailemaan ja katon hommaamaan viime tipassa pään päälle. Pari tuntia yksin tuli niin tarpeeseen. Sää oli karmea kun saavuin Lahteen, tuuli niin että meinas tukka lähtee ja sadettakin tuuppasi niskaan. Katsastin heti saavuttuani uintipaikan ja siellä olikin melkoinen aallokko. Lisäks lokit hillui ja rääkyi aallonmurtajilla, joiden välittömässä läheisyydessä uitaisiin. Syke vähän nousi tässä kohtaa - mietin, että Jessicaa ei saisi tuohon järveen.. enkä miekään kaipaisi yhtään hyökkäilevää lokkia uintikaveriksi. Suuntasin vähän nieleskellen sisälle aallokko ja lokit mielessä.

Kaks hiljasta ja rauhallista oottelemassa kisainfoa.

Ovella näin ilokseni Jonnan ja mentiin yhdessä rekisteröitymään ja siitä infoon. Ihana oli nähdä pitkästä aikaa ja kikatella. Paljon oli muitakin tuttuja liikkellä. Seurakavereitakin bongasin infossa ja mentiin porukalla syömään. Sovittiin, että mennään vielä illalla porukassa pizzalle. Onneksi löytyi muitakin, joille pastapartyt oli vaan välipala. Tässä välissä kävin hakemassa avaimet asunnolle ja purin enimmät tavarat autosta. Sain majoituksen ihan ydinkeskustasta ja siirtymä kisapaikalle olisi suht lyhyt.

Syötiin porukassa ja ei ollutkaan ihan helppoa löytää ravintolaa mihin mahtui. Pienen kikattelun ja kaupunkikierroksen jälkeen pizzeria löytyi ja kikattelu jatkui. Suuntasin pizzan jälkeen maha täynnä ajoissa kämpälle ja hampaat kalis kylmyydestä siinä talsiessa. Vähän mietitytti miten pukeutuisi seuraavana päivänä, ettei paleltuisi. Tuli hetkellisesti ikävä hellettä, mutta näitä kun ei voi valita eikä tilata. En jaksanut pohtia asiaa sitten sen enempää. Pakkasin kämpällä vaan hulluna vaatetta vaihtopusseihin ja päätin arpoa sitten vaihdossa jotain päälle. Väsy painoi raskaan viikon päälle ja nukuinkin hyvät pitkät yöunet.

Aamulla heräsin auringonsäteisiin ja tuulikin oli tyyntynyt, pompin tasajalkaa. Aamupalan syötyäni ja autolle suunnatessani jouduin kuitenkin toteamaan, että sää ei kyllä ollutkaan aivan niin ihastuttava - pilviä kerääntyi kokoajan enemmän ja puuskittain tuuli oli kova. Ajoin autolla lähemmäs kisakylää ja puolisen tuntia istuin autossa sään kehittymistä tuumaillen. Ajatus uinnista avovedessä ja sen jälkeen pyöräilemään siirtyminen sai hampaat taas kalisemaan. Mutta ei auttanut kun nousta ja mennä. 

Ilmeesi, kun tajuat että takarengas vuotaa.
Tekstaat hädissäs seurakaverille ja se ottaa huomaamattasi tilanteesta kuvan.
Kuva: Ville Tulkki

Suuntasin pyöräkatsastuksen kautta kohti vaihtoaluetta. Ville oli ehtinyt jo omat kamppeensa viemään ja viestiteltiin siinä. Jäin vielä tekemään pyörälle tsekkausta ja putsaamaan pikkukiviä renkaista, kun olin sen hiekkatietä pitkin taluttanut parkkipaikalta. Niitä kiviä siinä sitten ulkokumista nyppiessäni silmä havaitsi jotain kiiltävää. METALLILANKA. Tajusin heti mistä on kysymys. Viron tuliaisena viime elokuulta miun takakumiin on pesiytynyt lankaa, joka puhkoi siellä monen kumit. Yritin napata langan pois ja samaan aikaan sisäkumista pääsee ilmaa pois. SHHHH! Ei voi olla totta! Varmaan vaan kuvittelen! Teen saman uudestaan, SHHHH! Laitan Villelle viestin, että ehtiikö käymään?! Hätä! Ville tulee miun kanssa asiaa ihmettelemään ja toteaa saman. Sisäkumi falskaa. Mietin sekunnin ajan, että heitän kamat autoon ja lähden kotiin. Liikaa liikkuvia osia. Perkele, enkä lähe! Kiroan ja kiukkuan. Tiedän, että niin tehtyäni pian rauhoitun.

Miksi nyt? Miksi ei 200km sitten?! Oon syynännyt renkaat joka lenkin jälkeen. Puunaan ja hiulaan pyörää (lähes tulkoon :P ) neuroottisesti enkä ole huomannut tätä. Kiroilen ja kiukkuun taas hetken. Saattaahan tuo kestää. Todennäköisesti ei. Ei tee mieli riskeerata ja ei auta kun vetää hihat ylös. Yritän saada ulkokumia vanteelta pois, mutta eipä onnistukaan ihan käden käänteessä. Kynnet katkeilee ja kiroilen taas vähän. Villekin koklaa ja todetaan, että rengasraudat on liian lyhyet. Mie en oo sellaisia koskaan ennen tarvinnut. Toiseen pyörään kumin vaihto käy niin kätevästi. Onneksi aikaa on reilusti. Kävellään takakiekon kanssa huoltopisteelle ja kuullaan, että jonossa on seitsemän pyörää. Päätän, että en jää odottelemaan, koska oon sellaiseen liian kärsimätön. Ostan rengasraudat, pisimmät mitä kaupasta saa. Uudelleen hihat ylös ja ei se ollut helppoa niidenkään kanssa saada kumia vanteelta, mutta onnistuuhan se lopulta. Syynään ulkokumin sata kertaa läpi eikä sieltä löydy mitään terävää. Uuden sisäkumin laitto sujuu onneksi ongelmitta. Kriisi ohi. Toivon totisesti, että tänään ei tarvii toistamiseen tarttua rengasrautoihin. Se tarkoittais nimittäin noin +45 minuuttia loppuaikaan tän vaihdon perusteella. Soimaan itteäni vähän siitä, että arjen hässäkässä oon laiminlyönyt pyörähuollon. Ite en oo sen kanssa niin taitava, että osaisin kaiken tarvittavan huomioida. Tähänkään ajatukseen en jaksa jäädä kiinni, vaan heivaan sen. Villelle suuret kiitokset henkisestä tuesta ja avusta. Joku päivä tarjoon sen oluen, jonka lupasin!

Sitten lopulta pussit naulakkoon ja juomat pulloihin. Sitten alkaakin se tuntien odottelu. Käyn välillä tsekkaamassa, että ilma on pysynyt renkaissa. Käydään myös kurkkaamassa uinnin lähtöpaikka. Aallokko velloo ja taivas on musta. Jotenkaan se ei hetkauta, koska sinne on joka tapauksessa mentävä. Kello käy hitaasti, kunnes se alkaa yhtäkkiä kiiruhtaa. Vessoihin alkaa olla jonoa ja käyn vaihtamassa kisapuvun päälle. Sillä reissulla kadotan Villen ja löydän Outin, Akin ja Lean. Käydään Outin kanssa järvessä viime hetkellä. Vesi tuntuu lämpöiseltä ja on mustaa. Ei oo vaaraa, että tänään näkyy haukia. Aallonmurtajalla on lokkien sijaan ihmisiä. Uskottelen itselleni, että lokit on kuskattu kisan ajaksi autiolle saarelle. Niitä ei ole. Näen Sarin yleisön seassa ja vaihdan muutaman sanan. Sitten suunnataankin jo lähtökarsinaan. Seison enimmäkseen hiljaa. Taivas on tumma, aurinko pilkottaa välillä pilvien lomasta. Tuuli on vähän tyyntynyt ja niin on miun olokin. Hyvä tästä tulee.

Ei uskos, että jännittää.
Kuva: Sari Muurman

Rolling start on miulle ensimmäinen ja oon jännittänyt sitä. En tiedä, nauttiiko massauinneista oikeasti joku. Mie en ainakaan - 1800 ihmistä järvessä kauhomassa kuulostaa miusta hulluudelta. Silti seison rannassa, tosin leuka vähän väpättäen. Starttaan oikeasta reunasta. Todennäköisesti uin siksi tänään pidemmän lenkin kun suurin osa, mutta oon valmis siihen jos saan siten ehjän uinnin. Kuusi uimaria starttaa viiden sekunnin välein. Pian on miun vuoro ja viisi sekuntia siitä kun edellinen on mennyt sukellan Vesijärven aaltoihin. Aloitan rauhassa ja saan ihan hyvän lähdön. Lasit huurtuu ja huuhtaisen ne nopsaan. Pian totean saman uudestaan ja huutelen ne. Kuvio toistuu neljästi. Aallokko velloo ja uimareiden oranssien lakkien seasta on vaikea nähdä poijuja. Uin arviosta jonnekin. Ajoittain saan uida omassa rauhassa, mutta sitten joku tulee jostain ja uintirytmi rikkoutuu. Uintilinjan vaihtaminen ei välttämättä auta, koska järvessä on täyttä. Poijut jäävät aika kauas vasemmalle - pääasia että matka kuitenkin etenee. Ekan suoran lopussa on pakko hakeutua lähemmäs poijua, että pääsee kaartamaan vasemmalle jokseenkin järkevästi. Kuten arvata saattaa, siellä on ruuhkaa. Pohdin siinä kauhoessani, että oon kehittynyt. En siis uintitekniikassa missään tapauksessa. Vaan siinä, että en pelkää vaikka en nautikaan etenemisestä. Vaikka hörppään vettä edellä uivan peräaallosta useita kertoja, linssit on ikihuurussa ja osumia tulee tiuhaan. Aurinko paistaa silmiin eikä poijua näy, mutta siihen on jo totuttu. Käännös uudestaan vasemmalle ja viimeiselle suoralle. Miun oikeella puolella on tovin kuluttua jotain ihme hässäkkää. Samaan aikaan miun oikee käsi osuu jonnekin. Ja osuu uudellen. Ja uudelleen. Oon jossain matalikossa. Tästä ei ollut infossa mitään puhetta. Mietin, että oon varmaan ihan hakoteillä - tosin hyvin monen muun kanssa. Muistan piipun joka on Sibeliustalon vieressä. Sen näen huuruisten lasien läpi ja lähden tarmokkaasti kauhomaan sitä kohden. Tarmokkuus kokee pian kolauksen, kun Ripa rintauimari nasauttaa potkun suoraan reiteen. Haen uutta uintilinjaa, mutta sitä ei löydy. Taas ruuhkaa. Ei voi pysähtyä kun ihmismassaa on kaikkialla. Jotenkin selviydyn tuostakin, en enää muista miten. Suunnistan piippua kohden ja ihmettelen miksi Sibeliustaloa ei näy. Ahaa, piippuja onkin kaksi.  Aallonmurtaja lähenee, sitten enää viimeinen poiju. Sitten kohti rappusia ja ylös, vähän huippaa. Kävelen rauhassa ja annan tasapainoelimen vakautua ja riisun samalla märkkäriä pois. Näen Outin ja pian Jukan. Totean, että uintiaika on just semmonen kun tuollaisella kaaosuinnilla voi olla. En nauttinut yhdestäkään hetkestä vedessä tänään, mutta ei sen väliä. Nyt se on ohi. Uinnin suhteen oon sellanen pienten kylätapahtumien tyttö. En usko, että tästä myllytyksestä opin koskaan tykkäämään. Mutta oon oppinut selviytymään.

T1

Olevinaan toimin ripeesti, mutta en missään tapauksessa johdonmukaisesti. Ensimmäisenä märkkärin riisumisen jälkeen puen kypärän ja numerovyön, sitten vasemman jalan sukan ja kengän. Sitten päätänkin ottaa geeliä. Ville tulee myös vaihtoon. Laitan mie sitten oikeeseenkin jalkaan sukan ja kengän. Päädyn pukemaan irtohihat pyöräilypaidan kaveriksi. Sitten pussi naulaan ja kipi kapi. Huikkaan Villelle, että nähdään kun ohittaa miut pyöräilyssä. Kuulen, kun joku yleisössä huikkaa, että: "Tästä se Häkkinenkii juoksee!" Pyörä nätisti matkaan ja menoks. Toivon vielä, ettei kumit paukkuis ja meen. 

Pyöräily 

Lähtee rauhassa käyntiin. Ehkä liiankin rauhassa. Aluksi on hidasteita, liikenneympyrä ja ylämäkeä. Edessä rasittavan hitaasti etenevää porukkaa, mutta päätän etten lähde keulimaan. Ylämäessä on lopulta pakko ohittaa kun en pysty ajamaan niin hitaasti, että peesiväli pysyy. Inhoon sitä, että peesikielto kisassa peesataan ja vältän sitä kaikin keinoin. Messilän mäessä vauhti kiihtyy ja sen jälkeen annan itelleni luvan mennä niin kovaa kun huvittaa. Ohittelen aika paljon porukkaa ja meno on vauhdikasta. Hymyilyttää. Yhteistyö pyörän kanssa sujuu ja jalat tuntuu vahvoilta. Muistan ottaa säännöllisesti energiaa ja Kärkölään asti matka taittuu kun unessa. Rakastan miun kypärän akustiikkaa. Jotenkin siellä saa olla ihan omissa oloissa. Puoleen väliin asti ihmettelen tasaisin väliajoin kuuluvaa piippausta - Polar muistuttaa, että otahan energiaa. Muistan, että täysmatkalle laitoin sen asetukseksi eikä se huono muistutus ole nytkään. Otan geelin, kun kello käskee. Ja ekan kerran ikinä energian ottaminen pyörän päällä käy iisisti ja hommat sujuu kun elokuvissa muutenkin. Kärkölästä alkaa taistelu mäkiä, vastatuulta ja sadetta vastaan. Ei se mitään - nää haasteet on kohdettu ennenkin. Tasaista vauhtia on vaikea pitää, kun mäissä tulee ruuhkia ja epämääräisiä ihmismassoja. Osa unohtaa ajaa oikeassa reunassa ja veivaa miten sattuu. Lueskelen joutessani numerolapuista ihmisten nimiä ja Ilya nimestä tulee mieleen Ilias ja Odysseia ja yhtäkkiä huomaan pohdiskelevani Kreikan mytologiaa jossain Kärkölän kupeessa rapsipellon laidassa hitonmoisessa sateessa. Naurattaa iteäkin se, miten outoja juttuja voi tulla mieleen. Välillä sade lakkaa, mutta tuuli jatkuu vaan. Se ei hellitä ennen kuin käännytään Lahteen päin. Edessä on Messilän mäki, joka ei olekaan niin paha kun olin ajatellut. Kurkkaan kelloa ja totean, että kolmen tunnin alitus pyöräosuudella vaatis loppurykäyksen ja vois olla juoksun kannalta kohtalokasta. Päädyn ajamaan rauhassa, paitsi viimeiset alamäet on pakko nauttia vauhdin hurmasta vielä. Pian onkin jo aika nousta pyörältä. 

Pyöräily takana.
Kuva: Sari Muurman

T2

Kirmaan pyörän kanssa ilmeisen vakavana vaihtoon. Selvisin ilman teknisiä pulmia, itku nousee kurkkuun. Jätän pyörän telineeseen ja tirautan helpotuksen kyyneleen, kun en joutunut uudelleen renkaanvaihtoon. Sen jälkeen hymy leviää korviin asti ja hölkkäilen klossit kolisten vaihtopussille. Geeli naamaan, lenkkarit jalkaan, Karjalan kovin paita päälle ja lippa vinoon. Aurinkolasit kannattaa myös pukea, niin kukaan ei välttämättä huomaa jos on ihan kujalla. Ja yks shotti kouraan.

Juoksu

Lähtee melko ripeesti liikkeelle, mutta tiedän että vauhti kyllä tasoittuu. Päivän ainut kirkas tavoite on se, että juoksuosuudella ei oteta yhtään kävelyaskelta. Ei yhtään. Totean juostessa, että nesteytys on pyörän päällä hoidettu hyvin ja päätän, että tänään ei myöskään pydähdytä juomaan. Tänään juostaan. Reitillä on mäkiä miusta. Mietin, että taas miuta on huijattu muka tasaisella profiililla. Rannassa on hanhia, siirryn suosiolla hetkeksi vasempaan reunaan. Pauli Kiuru on reitin varrella kannustamassa ja heittämässä ylävitosia. Kannustus on muutenkin vaikuttavaa ja tulee tarpeeseen. Etenkin Sibeliustalon kohdalla kannustus on ihanaa! Red Bull pisteen kohdalla miun on aina pakko pidättää hengitystä, se haisee niin pahalle. Colamukien kohdalla miun taas on kiristettävä vauhtia. Etten vaan pysähtyis. Jatkan vaan ja jokainen askel vie lähemmäs maalia. Koitan kääntää lisää kaasua, mutta talla on jo pohjassa. Ei pääse kovempaa. Tyydyn tähän. Kuuden tunnin alitus karkaa sen myötä käsistä, mutta juoksen. En välitä siitä ja pysyn tavoitteessa. Juoksen pysähtymättä kertaakaan, ottamatta ainoatakaan kävelyaskelta. Hitaasti, mutta varmasti. Laikka punottaen. Ekan kerran triathlonkisassa. Voima on siinä, että pää on päättänyt niin ja päätöksessä pitää pysyä. On niin helppo alkaa selittelemään ja keksimään kaikkea, jos ei ole päättänyt. Jaksoin tänään ja jaksan jatkossakin. Siitä on nyt kokemus. Maalin lähestyessä suu kääntyy niin leveeseen hymyyn, että korviin koskee. Sanoin äitille, että oon maalissa noin kello 22.30 ja kello näyttää 22.29.54. Tarkka tyttö. Ja perkeleen päättäväinen. 

Ja siitä maaliin!
Kuva: Jukka Kupiainen

Olihan se taas melkoinen matka. Yhtään metriä en ois jaksanut ehkä enemmän, toisaalta missään vaiheessa reissussa ei tuntunut pahalta. Vilkaisu Polariin kertoo, että kokoajan on pysytty alle anaerobisen kynnyksen. Ja uintia tuli reilut pari sataa metriä ylimääräistä, kun oli niin kivaa. Nälkä oli kauhee kisan jälkeen ja pari tuntia melkein sitten söinkin. Lounaan, päivällisen ja iltapalan samaan aikaan. Järjestäjälle kiitokset taivaallisen hyvistä karjalanpiirakoista ja munavoista. Suorastaan täydellistä. Iltapäivä lähtö herättää miussa vähän ristiriitaisia ajatuksia - toisaalta ilta oli kaunis, mutta kisaa edeltävät tunnit niin pitkiä että vähän meinasi tylsyys iskeä. Itse pystyn kisapäivänä syömään tasan aamupalan ja en muuta. Aamupalalla iltamyöhään jaksaminen taas on heikkoa, kun ei geeleillä ja urheilujuomallakaan ikuisesti jaksa. Ei kai sillä lopulta ole niin merkitystä, mutta mielummin ehkä starttaan kuitenkin aamulla.

Terkut kotiin heti tuoreeltaan.

Omaan tekemiseen oon tyytyväinen. Pääsin tavoitteeseen ja juoksin. Niin, ja monen muun tavoin voitin Häkkisen Mikan pyöräosuudella. Seurakaverit ja monet triathlontutut kokivat onnistumisia - tekivät hienoja ennätyksiä ja debyyttejä Lahdessa. Mutta kaikista ylpein olen Leasta, joka piti meitä kaikkia loppuun asti jännityksessä saapumalla maaliin vain muutamia kymmeniä sekunteja ennen kuin aikaraja tuli vastaan. Sellasta sinnikkyyttä millä hän lopun juoksuosuudesta tuli en ole hetkeen, jos koskaan nähnyt. Onnea Lea vielä tätäkin kautta! Ootte työ mielettömiä. Sie ja siun ukko! Ja tyttö! 

Huikeeta porukkaa!!

No mites se Ironman. Brändi ei iskenyt ihan sellasella voimalla, kun olin kuvitellut isojen poikien ja tyttöjen kertoman mukaan. Tapahtuma oli odotettua laimeampi. Toisaalta, en kaipaakaan mitään hurjaa hypetystä ja sinällään se oli hyväkin juttu. Finntriathlonin tapahtumat on miusta ihan vastaavia tapahtumia ja samat ihmisethän siellä toki ahkeroivatkin. Mutta tottakai on siistiä, että Suomikin on vihdoin päässyt Ironman-kartalle. Jos ensi kesälle puolimatkaa mietin, niin suuntaan kuitenkin todennäköisesti Joroisiin. Siellä on oma tunnelmansa. Ja Tahkon karuus mäkineenkin kiehtoo. Toisaalta, Islantiinkin haluan palata ja siellä ois kiehtova puolimatkan kisa tarjolla heinäkuussa. En tiedä, tovi pitää pohdiskella. Järjestäjille, joka tapauksessa täydet pisteet tästä. Hienon tapahtuma teitte! Ja onhan toi reppukin nyt aika kiva.

Kohti uusia seikkailuita.

Väliajat ja tulokset.

Iltakisan jälkeen otti aikansa ennen kuin keho asettui sellaiseen tilaan, että pystyin nukkumaan. Seuraavana päivän liian lyhyiden unien jälkeen ajelin kotiin. Taas yksin. Ja ehdin siinä pohdiskella yhtä sun toista. Enimmäkseen pohdin sitä, että miten täysmatkasta voi selvitä hengissä ja melkein täysissä järjissä. Jos en tietäisi, että olen sen tehnyt en tiedä uskoisinko. Jos omaa suoritusta kohtaan tuntee sellaista ylpeyttä, niin kertoo se miusta siitä että on todella onnistunut siinä mitä on tehnyt. Tältä unelmien toteuttamisen kuuluukin tuntua. Mitenhän siistiltä tää tuntuukaan kymmenen vuoden päästä. Kiitos kaikille asianosaisille, just työ kaikki ketä viikonloppuna kohtasin ja ketkä kuljitte ajatuksissa ja sydämessä mukana. 

Jälkijäristyksissä.

Triathlon Estonia 2017 - Miun ensimmäinen täysmatka

Triathlon Estonia 2017

Aika tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten, kun netistä ei paljon tiedetty eikä kännykkääkään vielä ollut, luin lehdestä täysmatkan triathlonista ja mietin, että miten ihmeessä kukaan ihminen voi ensin uida 3,8km, sen jälkeen pyöräillä 180km ja sitten juosta maratonin. En muista mikä lehti oli kyseessä, mutta kuva joka siinä oli, on piirtynyt jonnekin syvälle muistikeskukseen. Uskoisin, että kuva oli Konalta. En tuossa kohtaa todellaan itse ajatellut tuollaista tekeväni, mutta kunnioituksen joka juttua lukiessa on noussut on täytynyt olla suuri. Koska kuten kaikki tiedämme, kuusitoistakesäisenä ihminen elää aika hetkessä. Tuon hetken muistan varmaan ikuisesti. Vähitellen viime vuosien aikana muistikuvasta on rakentunut unelma, joka ei ehkä olisikaan saavuttamattomissa.

Tuohon aikaan pelasin lätkää ja treeneissä oli kesäisin paljon juoksua. Pyöräiltyä tuli paljon, kun oikeastaan kaikki sosiaalinen elämä oli kiinni siitä kuinka paljon jaksoi pyöräillä. Sosiaalisena ihmisenä pyöräilin siis paljon. Parhaimmillaan kesälomalla pelkästään paikasta toiseen liikkumisesta tuli kymmeniä kilometrejä päivässä. Sen lisäksi oli treenit ja esim. punttitreenillä käytiin toisella puolella kaupunkia. Sinne siirryttiin usein rullaluistimilla. Matkaa edes takaisin tuli noin 32km. Silloin ei tosin ollut rannetietokoneita tai muita härveleitä eikä treenimääriä mietitty, mutta reitti on edelleen vahvana mielessä.  Jälkeenpäin ajateltuna nuo vuodet ovat olleet varmaan niitä, mitkä ovat rakentaneet miun kohdalla sitä pohjaa jonka päälle on viime vuosina tehty lisäosia. Ja niiden rakentelu on ollut suhteellisen helppoa.

Lätkä loppui ja liikunta siirtyi hetkeksi hiukan taka-alalle, kun opiskelut veivät toiselle paikkakunnalle. Ja myös rakastuin, sillä tiellä ollaan edelleen. Onneksi rakastuin samanlaiseen aktiiviseen ihmiseen, jonka elämässä liikunnalla on iso merkitys. Vaikka mielenkiinnon kohteet eivät ole täysin samat liikunnan tai ylipäätään harrastusten saralla, niin kumpikin ymmärtää toisen intohimon siihen mitä toinen tekee. Edes ruuhkavuodet eivät ole saaneet kumpaakaan luopumaan omista tärkeistä jutuista. Tällainen ei onnistuisi millään ilman syvää kunnioitusta, joka toisen tekemistä kohtaan on. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää että hyväksyy sen mitä toinen tekee ja iloitsee siitä hyvästä olosta joka toiselle harrastuksen kautta tulee. Kimmo. Arvostan ja rakastan. Nyt ja aina. Kiitos, että oot ja ymmärrät.

Jos avaisin kaikki mutkat ja kiemurat matkan varrelta, tästä syntyisi kirja jota kukaan ei jaksaisi taatusti lukea. Lyhyesti en edes yritä kirjoittaa, joten on oma valintasi jatkatko eteenpäin.

Äetee Ruokosen voimakekseillä jaksaa mitä vaan!

Miksi Triathlon Estonia? Viime kesänä Tahkolla ensimmäiseen puolimatkan Via Dolorosaan osallistuttuani ja samoihin aikoihin melko murskaavia uutisia saadessani tein salamapäätöksen palata seuraavana kesänä Tahkolle aikomuksena tuplata kilsat. Jos on puolimatkassa kohti unelmaa, ei leikkiä voi jättää kesken. Ja koska elämästä ei koskaan tiedä, ei kannata jäädä liiaksi hautomaan tai pohtimaan asioita. Ei ehkä sovi jokaiselle tämä ajattelutapa, mutta miulle toimii. Kaikki unelmat ja haaveet eivät toteudu, mutta silti niitä kannattaa kurkotella. Viime kesänä Tahkolla pyöräosuuden jälkeen miut valtasi niin hirveä koti-ikävä, että itkua nieleskelin. Etenkin miestä oisin kaivannut paikan päälle. Silloin jo päätin, että täysmatkalle haluan miehen mukaan. Pelkkä läsnäolo riittää. Jos mie en jaksakaan, on joku joka ottaa kiinni ja huolehtii kaikesta. Sillon ei oo mitään hätää. Kotona kerroin heti puolimatkan jälkeen toiveesta. Yhteinen harrastus ja intohimo meillä on matkustelu maailmalla.  Kallis harrastus, johon uppoaa kaikki rahat, mutta se ei haittaa. Täysmatkan pitäisi tapahtua ulkomailla, että saisin miehen houkuteltua mukaan matkaan. Aloin netin maailmasta selailemaan eri vaihtoehtoja ja löysinkin aika pian tämän kyseisen kisan. Mitä enemmän tutkailin, sitä enemmän innostuin ja eipä mennyt aikaakaan kun ilmoittautuminen oli tehty ja hotelli varattu.

Viime vuonna puolimatkalle harjoitellessani sairastelin jatkuvasti. Etenkin uinti uimahallissa tuntui provosoivan kurkun välittömästi kipeäksi ja seuraavana päivänä nousikin kuume. Yhdeksän nielutulehdusta vuodessa. Syyksi lääkäritkin lopulta uskoivat arpiset nielurisat, jotka imivät itseensä tulehduksen tulehduksen perään. Puolimatkan kisan jälkeen kävin Kreikassa rentoutumassa ja sen jälkeen nielurisaleikkauksessa. Kannatti taistella itsensä leikkaukseen, sen jälkeen en ole ollut kertaakaan kipeänä. Tavallista nuhaa jos ei lasketa mukaan. Taistelu kannatti siis tässäkin asiassa. Uinti hallissa tosin on jäänyt ja tässä nyt tunnustuksena kerrottakoon, että lähdin täysmatkalle vain noin 20km uintitreeniä alla tälle vuodelle. Viime vuonna kilsoja tuli kuitenkin lähemmäs sata. Muutaman kilsan olen uinut tänä vuonna hallissa, muutoin avovedessä. Joku voisi sanoa, että tyhmää. Itse sanon tässä kohtaa, että viisasta.

Kulunut vuosi on ollut raskas. Sitä en nyt lähde tässä avaamaan enempää, mutta miut tuntevat tietävät mitä tarkoitan. Liikunta on ollut henkireikä, jossa oon marinoinut elämän karseimmat surut, suurimmat ilot ja sen koko tunneskaalan mikä on viimeisen vuoden aikana ravisuttanut. Kuolema ja sairaudet ovat olleet niin vahvasti läsnä, että toivon että saan nyt hetken olla niiltä teemoilta rauhassa. Voi olla, että toive on naiivi. Mutta toivon silti. Kokoajan täysmatka on ollut omassa mielessäni tavoitteena ja päämääränä, jota kohti olen päättäväisesti mennyt. Unelmana, jonka oon päättänyt toteuttaa niin että muistan sen ikuisesti. Matkan varrella epävarmuuden hetkiä ei ollut montaa, vaikka uskoin niitäkin tulevan. Matka kohti unelmaa on ollut antoisa ja opettavainen. Myös yllättävä. Paljon on tapahtunut myös uskomattomia ja käsittämättömän mahtavia asioita. Ei elämä onneksi pelkkää paskaa työnnä. Oon koittanut niistä hyvistä jutuista sitten ammentaa energiaa ja siinä onnistunutkin. Toki se on vaatinut joistakin asioista luopumista ja kieltäytymistäkin, mutta en ole katunut.

Rupee oleen valmista!

Miun introt on aina pitkiä, kysykää vaikka Kimmolta.. Joten nyt asiaan. Lopulta oltiin siis siinä pisteessä, että kesäloma koputteli ovella, treenit viimeistelyä vaille valmiit ja uusi pyöräkin  alla. Loman alkajaisiksi kävin hierottamassa kropasta jumit pois ja niitähän riittikin. Kiitos Simo, tää oli taatusti yksi viisaimmista sijoituksista kisaa ajatellen. Tällä kertaa etenkin psyykkiseen valmistautumiseen olin panostanut kesän aikana. Siihen monesti tulee kiinnitettyä liian vähän huomiota. Voin suositella kiinnostuneille Jarmo Liukkosen kirjaa Psyykkinen vahvuus. Vaatii aika paljon työskentelyä itsensä kanssa, pelkkä lukeminen ei ihan riitä. Mutta vaivannäkö kannattaa. Viimeinen silaus Saimaalla loman alkaessa. Rentoutumista ja myös mielen hallintaa Klaara-myrskyn lähestyessä ja lasten pelätessä. Veneessä, Saimaalla. Pelko ei kannattanut, myrsky ei tullutkaan. Se laantui matkalla ja tarjosi meille kauhun sijaan mahtavan luontodokkarin livenä. Mitään ei siis kannata pelätä etukäteen. Voi ja kannataa varautua, mutta pelolle ei kannata antaa valtaa.

Viron reissuun varauduttiin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Vakuutukset kuntoon, lauttaliput, autoon tarvittavat materiaalit mukaan ja tavaraa lainaan pitkin pitäjiä, kun ihan kaikkea ei viitsinyt yhden reissun takia hankkia. Kiitos kaikille tavaroita lainanneille. Torstai-iltana mietin, että mitenköhän kaikki mahtuu yhteen Saabiin. Lopulta kaikki mahtui helposti. Unikin maistui hyvin. Ekan lomaviikon olin ottanut todella kevyesti. Söin hyvin ja nukuin paljon. Halusin olla levännyt ja hyvässä vireessä torven törähtäessä.

Eckecö Linen Ms Finlandia kuljetti mennen tullen. Helppoa ja mukavaa matkustamista.

Perjantaina aamuyöstä suunnattiin tien päälle. Fiilis oli rento, nukuin autossa tunnin verran ja saavuttiin länsisatamaan hyvissä ajoin. Autolla lauttaan ja voiko matkustaminen olla enää helpompaa. No ei ainakaan paljon. Viron päässä oli miun vuoro hypätä ratin taa ja sitten ei ollutkaan ihan niin helppoa. Saattoi olla reissun jännittävin osuus. Pienen säätämisen jälkeen autossa oli Diva-kuorma ja perinteiset olutlaatikot. Ei kai niitä nyt voi jättää ostamatta, vaikka autossa ei oliskaan tilaa. Hotelli löytyi helposti ja koska oltiin vasta puolessa päivässä ajettiin suoraan kohti kisapaikkaa ennen sisäänkirjautumista hotelliin. Ajoin järven rantaan, josta seuraavana aamuna olisi startti. Järvi oli pieni ja matala, jonka keskellä oli saari. Tuli jotenkin kotoisa ja turvallinen olo. Seuraavana päivänä olisin tuolla uimassa kaksi kertaa järven ympäri. Ois tehnyt mieli mennä heti uimaan. Vesi oli lämmintä.

Reittiin tutustumassa edellisenä päivänä.

Seuraavaksi suunta kohti kisakeskusta. Siellä rakennustyöt oli jo menossa. Käveltiin juoksureittiä pitkin vähän matkaa ja kateltiin huoltopisteen paikkaa vähän valmiiksi. Sitten suunnattiin syömään ja kauppaan viimeistelemään hankintoja huoltolaatikkoon. Olikin jo nälkä. Keilasta hotellille päin ajellessa kurvattiin vielä Via Balticalle kurkkaamaan pyöräreitin kierros, jota kierrettäisiin kahdeksan kertaa. Baana oli just niin tasaista kun oli luvattukin. Mutta tuulella aivan karsee. Ja sitä oli luvassa. Sadetta ja tuulta. Mutta en välittänyt. Hotelliin sisäänkirjautuminen kävi näppärästi ja hotellilla oli oikein hyvä vartioitu parkkipaikka. Järkkäisin vähän tavaroita valmiiksi ja yritin ottaa pienet unet. Silmät eivät kuitenkaan pysyneet kiinni. Pian kello olikin jo sen verran, että suunnattiin takaisin Keilaan kisainfoon.

Info oli sekavin, jossa oon koskaan ollut. Mutta tää oli tiedossa eikä kovasti järkyttänyt miuta. Viron kielestä ei kovin paljon käteen jäänyt, mutta miulla ois koko päivä aikaa tutustua reittiin. Selkeeltä se vaikutti. Materiaalit saatiin myös mukaan. Viime vuoden kisaan verrattuna kehitystä oli tapahtunut ja saatiin vaihtopussukat viime vuotisten muovipussien sijaan. Rannekkeiden värin kanssa oli säätöä, mutta siitäkin selvittiin. Chippi oli samanlainen kun suomalaisissakin isommissa kisoissa ja eipä tuolta juuri mitään uutta infoa tullut. Sitten olikin aika taas syödä hyvin, että jaksaa ja suunnattiin viereiseen hampurilaisravintolaan syömään. Hotellilla suihku ja kamppeet kasaan aamua varten. Seurakaveri Veera kävi mahtavan huoltotiiminsä kanssa mein huoneessa ja vaihdettiin kuulumiset. Miuta ei vieläkään jännittänyt. Olo oli rennon odottava. Nukahdin heti, kun laitoin silmät kiinni ja ehdin nukkua noin seitsemän tunnin hyvät unet. Oma tyyny oli mukana ja taatusti lisäs turvallisuuden tunnetta.

Kello oli soimassa puol kuus. Nousin jo ennen kun aloitin perinteisen vessassa ravaamisen. Kroppa tietää, että vessaan ei pienistä pysähdellä ja kuus kertaa tunnissa on meikäläiselle ihan normaalirytmi kisa-aamuna. Aamupalaa tungin vähän väkisin. Ei oikein mikään meinannut upota – iski se jännityspaniikki sittenkii. Selailin samalla somea ja kiitän kaikista tsemppiviesteistä siellä ja etenkin kaikista henkilökohtaisista viesteistä. Niillä on iso merkitys. Virittelin jo edellisenä iltana etukiekon pyörään kiinni. Kuljetuksen aikana se oli irti. Herra G:n autoon saaminen kokonaisena olikin melkonen tuhraus. Jännityspaniikissa kiroilin ja raivosin hotellin pihalla. Ehkä ihan hyvä – pahin jännitys purkaantui ulos. Autossa istuin hiljaa ja kasasin ajatuksia. Hengittelin. 

Tavarat paikoillaan. Pahin jännitys laantunut.

Rannassa oli täysi hulina päällä. Reijon ohjeet muistaen lisäsin vielä Herra G:n renkaisiin lisää ilmaa. Talutin pyörän telineeseen ja vein T1-pussin naulaan odottamaan. Seuraavaksi T2-pussi pakettiautoon ja omat juomat järjestäjälle, joka toimittaisi ne pyöräosuuden huoltopisteelle. Kätevä palvelu. Lähetin sinne neljä pulloa (reilut 2l) odottamaan. Reilu litra oli pyörässä jo urheilujuomaa mukana. Eiköhän näillä selvittäisi. Uintiin numero merkittiin tussilla poskeen. Iloinen virolaisnainen oli tussi valmiina teltassa ja mielestäni selvästi artikuloiden ja oikein venyttäen tavasin ”SIXTEEEEEEN”. Tussi suhis ja onneksi päätin vielä mieheltä varmistaa, mitä poskissa lukee. No, arvashan ton.. 60 :P Ei muuta kun takasin. Kaks virolaista emäntää jatkoivat suhailua tusseilla ja saivat aikaan todella siistin sotamaalauksen. Vielä yks keikka vessaan ja sitten märkkäriä päälle. Alle puin bikinien alaosan ja urheilurintsikat. Koska matka oli pitkä, halusin lähteä pyöräilyyn kuivissa vaatteissa ja siksi kisa-asu jäi nyt kotiin. Vielä pusu miehelle. Käskin häntä menemään hotellille suojaan, jos alkaa sataa. En halunnut, että seisoo rannassa kastumassa. Päivä on pitkä huollollekin. Käyn järvessä vähän lämmittelemässä ja pyörittelen käsiä auki. Vasemman puoleisessa olkapäässä, joka on kränännyt välillä, ei onneksi tänä aamuna tunnu mitään. Märkkäri istuu hyvin ja käsillä tuntuu olevan hyvin tilaa liikkua. Näen Veeran. Sydämessä läikähtää. Toivotetaan toisillemme hyvää matkaa. Tiiän, että miun rantautuessa Veera on jo pyöräillyt hyvän matkaa. Toivotan Veeralle upeaa päivää ja turvallista matkaa. Veeran silmistä loistaa into. Hymyillen siirryn karsinaan oikeaan takareunaan. Vilkutan vielä miehelle ja hymyilen. Matka alkaa ihan just.

Märkkäriä niskaan ja pian menoks.

Startti 19.8.2017 kello 8.00

Uinti 3,8km, 1h29min55s

Torvi törähtää ja kävelen rauhassa veteen viimeisten joukossa. En oikein tajua, että nyt todella mennään ja että edessä on melkein neljä kilsaa uintia. Pisin matka, mitä oisin koskaan yhtä jaksoisesti uinut. Muistutan vielä itselleni, että kiirehtiä ei saa. Rauhassa veteen, kasvot rennoiksi ja sitten vaan pitkää rauhallista vetoa. Tilaa oli hyvin, ihmisiä ympärillä mutta ei minkäänlaista mylläkkää. Oli helppo rentoutua ja suunnata kohti ensimmäistä keltaista poijua. Ensimmäinen poiju tulee nopsaan ja seuraavaa kohden mennessä tajuan, etten näe mitään kun linssit huurtuu. Voi jee. Tätäkö tää onkii. Raotan vasenta linssiä alaalta sen verran, että saan vähän Tammimäenjärven vettä sisään ja pyöräytän linssit puhtaiksi. Painan vasemmalla kädellä lasit takaisin kasvoille ja samaan aikaan oikea käsi vetää jo seuraavaa käsivetoa. Tämän jälkeen linssit pysyvät auki. WAU! Tää kävi kun elokuvissa. Toinen poiju on ohitettu ja kolmannen kohdalla tajuan, että oon saanut kunnolla jujusta kiinni. Eka kierros on pian puolivälissä ja sopiva matkavauhti tuntuu löytyneen. Uinti on kevyen tuntuista. Järvi on matala ja paikoittain pohja näkyy. Miulle se tuo turvallisen olon. Sitten tajuan, että sataa. Kovaa. Näyttää kun sumu laskeutuisi järven päälle. Ei näy mitään muuta kun uimareita siellä täällä. Ja keltainen poiju hämärästi edessäpäin. Oli helppo pysyä suunnitelmassa ”Poiju kerrallaan”, koska edemmäs ei nähnyt. Oma uintilinja tuntui hyvältä, tuntui että uin ihan suoraan poijulta poijulle. GPS todensi myöhemmin tuntuman oikeaksi. Saaren toiselle puolelle päästyäni fiilis oli todella hyvä. En uskois, jos en tietäis että kolme vuotta sitten osasin uida koiraa ja mummorintaa. Sillon kasvojen veteen laittaminen tuntui utopistiselta – mahdottomalta. Syksyllä 2014 uintitekniikkakurssilla vaparia 25m altaassa selvitettyäni ja altaan päässä hengästyneenä seisoessani olin ylpee itsestäni. Enpä ois sillon uskonut, että joskus uin Virossa Tammimäessä järvessä melkein neljä kilsaa ja nautin jokaisesta metristä. Tuntuma oli edelleen rento. Paljon on korvien välistä kiinni. Tuhoton määrä tunteja tekniikkaa opetellen on kannattanut. Tänään on miun tilipäivä. Eka kierros täynnä. Tiedän jo nyt, että tänään tulee miun paras avovesiuinti. Ajalla ei väliä – tuntuma ratkaisee. Mietin Jukkaa – joka uskoi, että opin uimaan. Sillonkin kun en ite uskonut. Mietin avovesiuinteja ekana kesänä eli 2015 – mitä paniikkikohtauksia sain. Mietin ja olin pakahtua ylpeydestä. Seuraavassa hetkessä huomaan sanoittavani Ultra Bran biisiä uudelleen.. mitä vittiä. Inhoon sitä bändiä. Sanna, miun kämppis, on aivopessyt miut siihen joskus vuonna 1998. Pesutulokset on syvällä.. 

”Olen polskinut Itämeren poikki rantaan, uinut yksitoista asteisessa meressä. 

Olen istunut rantahiekalla hiljaa ja nähnyt Lamposaaren lossin. 

Olen kahlannut rantaveteen, suunnistanut kohti lähisaaren majakkaa. 

Olen uinut aallokossa yksin ja kavereiden kanssa Myllysaaressa. 

Olen nähnyt auringonnousun, uinut auringonlaskun aikaan. 

Luullut hukkuvani, mutta aina päässyt takaisin rantaan.” 

Kuvittelin lähteväni rannasta viimeisenä. En näköjään lähtenytkään.

Enpä ois uskonut, että uidessa tulis sanoitettua biisiä. Se ei varsinaisesti muutenkaan oo miun vahvuus. Saati sitten järvessä kasvot pinnan alla. Rakkaus uintiin on syttynyt huomaamatta. Ensin haltuun on otettu järveä. Viime syksynä Pargassa meressä uidessani heräsi intohimo päästä mereen uimaan ja tänä kesänä silmät aukesi siihen miten kaunis Itämeri saaristoineenkin on. Kaikki pelot on voitettavissa. Seuraavaksi mietin Johannaa – miun swimrunvaimoa. Kuinka iso merkitys mein yhteisillä kisoilla on tähän hetkeen. Todella iso. Vaikka on nähty vain kahdesti, tuntuu että ollaan tunnettu ikuisuus. 

Sitten mietin taas Piaa ja rentoja kasvoja. Hymyilen. Lauraa ja sen isoa roolia miun elämässä. Sade lakkaa ja usva häviää ympäriltä. Kaikki tuntuu helpolta. Reilusti yli puolet matkasta on jo takana. Matka on edetty enimmäkseen yläkroppaa hyödyntäen – laiska kaksitahtimoottori on lätkytellyt perässä. Mietin Varikon Simoa ja Tuomasta ja sitä, että crossfitin ansiosta miun yläkroppa jaksaa, vaikka takana on jo melkein kolme kilsaa uintia. Kolme kilsaa vaparia nonstoppina. Pisin matka ikinä pysähtymättä. Tähän lähes täydelliseen uintiin avaimena on crossfittreenit, koska uintitreenejä takana vain ne kaksikymmentä. Ei tuollaisella uintimäärällä pitäs olla rahkeita edes jaksaa uida näin pitkälle ja voisin jatkaa vaan. Mie jaksan ja pystyn. Kiitos Simo ja Tuomas, kun ootte ”pakottaneet” miut pois mukavuusaluuelta ja jaksaneet miun kiukun ja kitinät. 

Sitten hetken vaan uin – ajattelematta mitään. Fiilis on mahtava, toivon ettei tää loppus koskaan. Saari on kierretty toistamiseen ja ehdin just ajatella, että oon varmaan viimeinen, kun missään ei näy ketään. Samaan aikaan miuta käy röyhtäyttämään ihan törkeesti. Koitan röyhtästä samalla kun otan happea. Ei onnistu. Pakko ottaa muutama rintauinnin veto ja pitää pää pinnalla. Röyhtäisyn voimasta uimalasit irtoavat kasvoilta ja täyttyvät vedellä. Repeen nauramaan, tyhjennän lasit ja painan ne takas kasvoille. Samalla näen viimeisen uimarin tulevan kaukana kaukana takana. Mitä, en ookaan viimenen! Matka jatkuu ja sitä on niin vähän jäljellä, että kiristän vauhtia. Poiju numero 13 ohitettu. Kaksi poijua jäljellä ja uinti on takana. Saavutan pari uimaria ja menen ohi. Rannassa lähellä rantautumispaikkaa on ahvenruohomekka. Uin läpi kun rämesuolla ja päässä on vissiin kilo heinää. Taas vähän naurattaa. Nousen seisomaan järvessä ja vettä on enää polviin asti. Rantaudun ja ihmiset kannustavat. Vilkaisu kelloon saa aikaan melkein pyörtymisen – en mie voi uida näin kovaa aikaa. Nauran ääneen ja melkein kaadun. Oon niin sekasin ajasta, että otan ensin väärän pussin. Vaihdan sen ja painun hihitellen vaihtotelttaan.

T1, 6min5s

Olin päättänyt jo etukäteen ottaa vaihdot rauhassa. Riisuuduin ja kuivasin rauhassa itseni, vähän rasvaa hanuriin, vaatteet päälle ja menoksi. Irtohihoja en ota, koska sateesta huolimatta sää on lämmin. Geelipullo on takataskussa, otan siitä huikan mutta pussiin varattu patukka jäi syömättä. Sukat suoraan, ettei varmasti jää kurttuja ja kenkiä EI LIIAN tiukalle. Hanskat käteen. Ulkomaalainen nainen tulee uinnista – tuskailee edessä olevaa pyöräilyä. Kertoo olevansa juoksija. Toivotan naiselle hyvää kisaa ja siirryn pyörälle. Kypärä ja numero odottavat pyörän luona. Veeran huoltotiimi kannustaa ihanasti. Hehkutan onnistunutta uintia. Kypärässä on vettä. Kippaan sen pois, laitan kypärän päähän. Numero kiinni, huikka pullosta ja menoksi. Vaihtoalueella on vielä vaikka kuinka paljon pyöriä.

Pyöräily 180km, 6h0min23s

Pyöräily lähtee käyntiin hymyillen. Edessä menee mies, jonka vauhti on vähän hidasta miun mieleen. Maltan kuitenkin mieleni ja pidän peesivälin (12m). Muutaman kilsan päässä näen ensimmäisen kaatuneen. Tie taitaa olla liukas. Tavoitteena on pysyä pystyssä tänään. Ajaa varovasti ilman riskejä. Ensimmäinen kymmenen kilsaa taittuu nopsaan ja käännytään rampista Via Balticalle, jota kierretään 8 kertaa. Rampin jälkeen ohitan miehet ja vauhti asettuu hiukan kolmen kympin paremmalle puolelle. Alkaa sataa. Keskityn reittiin ja havainnoin riskejä, joita sitten pyrin välttämään. Parilla ekalla kierroksella tutustun reittiin ja otan rauhassa – loppua kohden kiristän vauhtia. Näin kuvittelen tekeväni. 

Hymy loistaa Keilaan asti.

Neljän kympin kohdalla vasen puoli pakarasta tuikkii. Se sama persejumi, joka aika ajoin muistuttaa itsestään. Mietin, että tulee pitkä päivä, jos hanuri ei hiljene. Asentoa vaihtamalla ja pakaraa aktivoimalla vihlonta loppuu – eikä enää palaa. Jei! Kierrokset menevät nopsaan. Kahden joen yli Ääsmäkeen ja kahden joen yli takas – Maidla ja Keila.  Aina kun näen Veeran tien toisella puolen hymyilyttää. Veerallakin näyttää menevän mahtavasti. Neljän kierroksen jälkeen ollaan orhin kanssa jo aika hyvässä synkassa. Säädöt tuntuu hyviltä, pullo on ihan mahtava ja kun pilli on melkein suussa tulee hörpättyä säännöllisesti juomaa. Pari kertaa otan geeliä, mutta pullon kaivaminen takataskusta on liian vaivalloista. Käännökset otan rauhassa ja sateella tiputan vähän nopeutta. Sateen tauotessa taas ajan kovempaa. En ota pienintäkään riskiä, että kaadun. Viidennellä kierroksella pysähdyn täyttämään juomavarastot. Nousen pyörän päältä pois ja jaloittelen samalla. Syön banaanin ja vähän suolakurkkua. Niistän nenän ja sitten jatkan matkaa. 

Meininki hyvä.

Fiilis on ihan mahtava. Ihan hetken kuluttua sata kilsaa täyttyy ja fiilistelen sekä sitä, että hyvää uintia. Pyörä liikkuu myötätuulen uskomatonta vauhtia. Kaikki tuntuu sujuvalta ja helpolta. Sitten – kun salama kirkkaalta taivaalta vasemmalta ohittamaan lähtee mies kovaa vauhtia ja tuntemattomasta syystä törmää Via Baltican varrella olevaan nopeusrajoituskylttiin, menettää pyöränsä hallinnan ja kurvaa suoraan miun edestä oikealle kaiteeseen rysähtäen. Mies lentää katuun ja pyöränsä voltin heitettyään putoaa suoraan miun eteen ja eturengas pyörästä singahtaa jonnekiin. Kaista on tukossa ja tajuan ettei mitään ole tehtävissä. Muistan kirkaisseeni, jarruttaneeni ja seuraava mitä tajuan, on ilmalento ja kipu kyynärpäässä. Ajatus – tässäkö tää oli – tulee mieleen. Avaan silmät ja näen miehen makaavan maassa vähän matkan päässä miusta. Mietin, että kuolikohan mies. Nousen istumaan, mies tekee samoin. Kysyn mieheltä englanniksi onko hän kunnossa. Hän levittelee käsiään ja vaikuttaa olevan enemmän huolissaan pyörästään kun itsestään. Joukko muita kilpailijoita tulee ja kysyy olemmeko kunnossa. Vastaan, etten ole varma. Pyydän naista sanomaan lähellä olevalle ambulanssille, että täällä on kolari. Mies ei vaikuta olevan pahoillaan aiheuttamastaan härdellistä. Miuta alkaa asenne vähän nyppimään ja kiroilen vähän englanniksi. Tunnustelen omaa oloa. Solisluu on paikoillaan, kyynärpää toimii, lonkassa ei murtumaa. Totean sairaanhoitajan ammattitaidolla, että asfaltti-ihottumaa pahempaa ei ole. Tosin, oman kipukynnyksen ja veressä olevan adrenaliinin määrän tietäen en uskalla täysin luottaa omaan arvioon. Paikalle tulee sama mies, joka on edellisenä päivänä kääntänyt kisainfoa virosta englanniksi. Hän kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut – selitän melko voimakkaasti artikuloiden mitä on tapahtunut. Saatan paristi kiroilla. Laitetaan sokin ja suomalaisen temperamentin piikkiin. Kysymättä olemmeko kunnossa, hän alkaa tutkia pyöriä kysyen aionko jatkaa kisaa. Vastaukseksi hän sää melko vahvan ”OF COURSE”. Miun unelmia ei yks urpo virolainen tuhoa. Kysyn puhdistusainetta ja sidettä, että saan kudosnestettä pukkaavan käden pakettiin ja pääsen jatkamaan matkaa. Mies kertoo voivansa putsata käden vedellä. No, antaapa olla. Annan kolarissa irronneen visiirin miehelle ja lupaa toimittaa sen maalialueelle. 

Poistun hiukan tunnekuohussa paikalta. Leuka väpättää, kun nousen pyörän päälle takaisin. Juomapullossa olevalle pikkupoikien kuvalle huikkaan, että äiti tulee ehjänä kotiin. Perkele! Pyörä tuntuu toimivalta. Päässä välähtelee mahdollisuudet mitä olisi voinut tapahtua. Itku on lähellä, mutta blokkaan sen. Jukeboxi lähtee käyntiin ja Pink puskee pintaan vauhdittaen mustan orhin jälleen vauhtiin. Miesviha iskee päälle ja mielessäni huudan vähän virolaiselle ja kiroilen rumasti. Oon hetken kunnon feministibitch. Sitten rauhoitun. Oon kiitollinen siitä, että oon näinkin kunnossa ja päätän, että tilanteen nollaus ja uuteen nousuun. Mietin sitten myöhemmin tätä lisää, jos tarvis vaatii. Kääntöpaikan jälkeen taas kohti Ääsmäkee. Lanssi on parkissa samassa kohdassa kun aikaisemminkin. Käyn siellä putsattavana ja paikattavana. Sama arvio kun omakin – pintanaarmuja. Kaiken kaikkiaan tähän episodiin meni varmaan kymmenen minsaa. Pääsin taas ajamisen makuun kiinni. Melkein unohdin, että oon ollut kolarissa. Kahdelle viimeiselle kierrokselle tuuli voimistuu ja Ääsmäen suuntaan mennessä pitää puskea paria kymppiä menemään. Se vähän turhauttaa. Toisaalta, toiseen suuntaan pääsee sitten painamaan lähemmäs neljää kymppiä, joten ei kannata turhautua. Pientareella näen Veeran, sillä on haasteita pyörän kanssa. Kiroilen vähän. Mutta tiiän, että Veeran päättäväisyydellä vaikka kantaa pyörää loppumatkan. Viimesiä viedään. Vikan kierroksen täyttyessä on enää jäljellä noin kympin pätkä Keilaan. Se on koko matkan sivutuulta. Piennar on kapea ja tärinäviiva tuo omat haasteensa. Pitää oikeesti keskittyä. Tiellä liikkuvat rekat tuovat lisää jännitystä. En välttämättä sitä nyt kaipaisi. Keilan kirkon tornin näkyessä tiiän, että enää ei ole pitkä matka. Viisi liikenneympyrää – ne varovasti. Mäen päälle, ympäri ja takaisin kohti Keilan keskustaa. T2 näkyy ja siellä on Kimmo.

T2, 7min14s

Tunnekuohu nousee uudelleen ja selitän koko episodin Kimmolle nopeutettuna versiona. Helpottaa, kun saan sanottua jollekin mitä on käynyt. Ja vähän tuulettaa. Menen vaihtotelttaan pussin löydettyäni ja hillitön tuulenpuuska tarttuu telttaan nostaen sen ilmaan. Vaihdan kuivat vaatteet päälle ja otan energiaa. Enää juoksu. Sen vaikka ryömin maaliin. Veera tulee vaihtoon miun mylviessä teltassa ja menee menojaan. Kolme rengasrikkoa oli hidastanut Veeran matkaa, mutta kumpikin oltiin taisteltu tiemme vaihtoon. Toinen paketissa ja toinen vanteella.    Perkele. Meitä ei vois estää mikään!

Juoksu 42,2km, 4h51min21s

Eka kierros meni reittiin tutustuessa. Vähän nauratti, kun huomasin että oon matkalla pyörähanskat kädessä. Meneehän se näinkin. Päätä särki. Mietin, että oonkohan saanut sittenkin aivotärähdyksen. Se vähän huolestutti. Kelailin, että jos joku verisuoni tihkuttaakin päässä pikku hiljaa. Etenin oloa kuulostellen varovasti. Loppuajalla ei olis mitään väliä, kunhan pääsisin maaliin. Ekan kierroksen jälkeen huollossa oli kaikki valmiina. Otin kolaa ja kahvia, vaahtokarkkia ja lakua. Kerroin pari huonoa juttua ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. 

Perä laahaa, mut periks ei anneta.

Seuraava kierros. Ei kauheena muistikuvia. Etenin vaan. Ajantaju oli mennyt jo aikapäivää sitten. Ylämäet kävelin. Vatsalihaksista alkoi loppua puhti. Vatsalihaksia ja selkää särki. Oli mahdotonta pitää hyvää juoksuasentoa yllä, vaikka keskityin. Mietin, että oon aina ajatellut, että miun heikoin lenkki on yläkroppa. Se yllätti ja vedin uinnin vahvasti. Jalat on vahvat, niissä ei edelleenkään mitään tuntemuksia. Mutta voi perkele, että selkää ja vatsaa alkoi polttaa. Ei pystynyt enää puristamaan. Päänsärky koveni. Koitin hengittää tehokkaammin. Kaadoin vettä päähän molemmissa huolloissa. Otin kolaa kaikkialta mistä sitä sai. Pysähdyin omaan huoltoon. Kerroin taas pari huonoa juttua, join kahvia ja kolaa, hihittelin ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. Etenin nypytellen – välillä tuli joku hyvä juttu mieleen ja nauroin ääneen. Höpöttelin ihmisille matkalla. Yhtä virolaista luulin suomalaiseksi ja selitin sille pitkän tovin.. ei hää mitään tajunnut. Ajatukset sinkoili – olo ei tuntunut väsyneeltä, mutta taatusti sitä oli. Kierrokset eteni – jokaisen jälkeen enää yks vähemmän jäljellä. Ja jokaiselle kierrokselle jatkoin hanskoissa :D 

Reippaita täysmatkalaisia matkalla maaliin.

Kun oli kolme kiekkaa jäljellä. Sanoin Kimmolle, että ei yhtään enää huvittas. Totes kasvot vakavina, että kyllähän sie tiedät, että ei oo pakko jatkaa. Että voi lopettaa millon haluaa. Kyllä se vaan tietää miten miut saa liikkeelle. Kaks kertaa juoksun aikana pysähdyin pissalle – en muista millä kierroksilla. Olin siitä iloinen. Kroppa toimi ja aineenvaihdunta oli vielä olemassa. Söin ja join jokaisella kierroksella. Kahvi ja kola veivät päänsäryn pois ja ajatukset aivotärähdyksestä ja aivoverenvuodosta hälvenivät. Kimmo tiedusteli, että mitä ottaisin. Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Niitä ei herunut. 

Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Sain kahvia ja kolaa. Ja suolakurkkua.

Veera tuli vastaan ja oli vikalla kierroksella, kun mie lähdin viimeiselle. Pidin peukkuja, että ehtisi maaliin alle 12 tunnin. Oli totisesti sen ansainnut. Reitillä oli paljon suomalaisia ja juttelin monen kanssa. Helppoa ei vaikuttanut olevan oikein kellään. Ainakaan juokseminen. Viimeiselle kierrokselle lähdin iloa täynnä. Jätin hanskat siinä kohtaa huoltolootaan ja huikkasin Kimmolle, että nähdään kohta maalissa. Olin ohjelmoinut Polariin 5km välein tekstin ”Ihan just oot teräsnainen” tekstin ja hymyillen sitä aina sen ilmestyessä pysähdyin katsomaan.            Ihan kohta! Miulle maraton oli helppo, mutta hidas. Juoksemalla ja vaihtoihin panostamalla  ens ker menee alle 12 tuntiin.

Kola on loppu?! Kuinka se on mahdollista?!

Viimeisen etapin kääntöpaikan huoltopisteeltä juoksin vaan. Päätin, etten ota enää yhtään askelta kävellen. Juoksin ja pari kertaa pyyhin kyyneleet silmäkulmasta. Maalissa tulis iso itku. Olin melko varma. Kannustus juoksureitillä oli mahtava. Ihmiset kannusti nimellä ja ”Hyvä Suomi” tuntui älyttömän hyvältä. Mäen päältä näkyi urheiluhallin kulma. Maalialueen äänet lähestyivät ja hymy ylettyi pyllyyn asti. Kimmo, Veera, Kirsi ja Anu kannustivat ja tuntui kun kylällinen porukkaa olisi ollut ottamassa maalissa vastaan. Otin aurinkolasit silmiltä ja lipan päästä ja heitin ne ilmaan. No – kuten arvata saattaa, niin jotain hauskaahan tässäkin kävi. Lippa lensi maalikaaren päälle ja jäi sinne :D Miuta ei yhtäkkiä enää itkettänytkään. Olin tullut maaliin ihan huikeessa ajassa 12h34min59s. Voi kerta kaikkiaan! Mitali kaulaan ja kukitus. Paidassa ja mitalissa lukeva ”226km” tuntui uskomattomalta. Miun unelma oli toteutunut. Ei se helppoa ollut, mutta ei niin vaikeeta hetkeä tullut missään vaiheessa kun kuvittelin tulevan. Ei yhtään Via Dolorosaa, ei yhtään kärsimystä.

Lippa ja lasit taivaalle ja maaliin!

Käytiin Veeran kanssa suihkussa ja saunassa, juteltiin muiden suomalaisten kanssa. Kolaripaikalle tullut nainen on pukkarissa ja kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut. Häneltä kuulen, että takaa Via Balticaa on tullut rekka. Onneksi en väistänyt ajoradalle. Ikävä tapahtuma, mutta kumpikin miehen kanssa selvittiin lopulta maaliin. Toivottavasti hänellekin oppia reissusta tuli. Miulle tuli ainakin. Moneen olin varautunut, mutta en tuohon. Ehkä hyvä niin, etukäteen kun ei kannata pelätä. Ei myrskyä eikä kolaria. Mutta varautua kannattaa. Nyt osaan huomioida tuonkin mahdollisuuden. Sanoin Kimmolle, että itku säikähdyksestä tulee vielä.. ettei säikähdä. Fiilis oli kuitenkin katossa ja käytiin porukassa hotellilla syömässä. Uni tuli puoli kahden aikaan, kun olin saanut puhelimesta purettua kaikki siihen tulleet viestit. Jokaisen niistä luin lämmöllä. 

Rautaiset naiset Suomesta!

Kotimatka sunnuntaina meni sujuvasti ja oli ihana päästä kotiin lasten luo. Illalla lasten jo ollessa nukkumassa mie varovasti aloin kuoria orhia ravan peitosta ja katsomaan totuutta silmiin. Mitä vaurioita olisi tullut. Pakotin miehen kylppäriin henkisen tuen joukkoihin – kaikkeen hääkii joutuu. Tunnin henkeä pidäteltyäni totesin vauriot tilanne huomioiden pieneksi.

 Maanantaina miehen ollessa töissä ja saateltuani lapset kouluun kaivoin kypärän pussista esiin. En ollut vilkaissutkaan sitä. Ilman huitsin hittoon lentänyttä ja Viron reissulle kadonnutta visiiriä myös miun kasvot ois asfatti-ihottumassa. Sohvalla yksin istuessani kypärä päässä se itku sitten vihdoin tuli. Noin kaksi vuorokautta myöhässä. Sen jälkeen tuli nauru ja kyllä mie sanon, että jos joku ois ollut näkemässä tietämättä asioiden taustoja ois varmaan M1 pamahtanut aika varmasti. Nyt rauhassa palutumista, lomaa vielä pari viikkoa jäljellä. Ja sitten vähitellen kohti Dublinin maratonia. Ens keväänä Roomaan ja kesäkuussa sitten taas triathlonkesä käyntiin Lahdessa puolimatkalla.

Oliko eka ja vika täysmatka? No ei varmasti ollut. Tää oli alkusoittoa. Sen verran aikaa ja sitoutumista kuitenkin homma vaatii ja seuraavan kerran sitten 12 tuntia on lähdettävä alittamaan, että aikaisintaan vuonna 2019 sitten. Nyt muita juttuja välillä. Kahden viikon päästä jatkuu Crossfit ja siellä monta juttua odottaa hampaan kolossa.

Joku sanoi, että unemien toteutumisen jälkeen tulee tyhjyys. Post *millonmikäkin* Blues. Voihan se olla, mutta kun en oo kovin blues, vaan enemmän SaiPa niin en usko. Monta unelmaa on vielä toteuttamatta. Niitä kohden! Ja jos tulee, niin sitten välillä vedetään bluesia ja nauretaan päälle.

Paita ja mitali ei lähde päältä ehkä loppu loman aikana.

Kiitoslistasta tulee pitkä, mutta teen sen kuitenkin, koska haluan.

Kiitos Kimmo ja pojat, ilman teitä mikään ei ois mahdollista.

Kiitos äiti. Ilman siuta ei ois miutakaan. Eikä miulla ois ollut ikinä rahaa ostaa uutta pyörää, ellet sie ois lainannut. Ja älä pelkää. Oon sanonut, että jos kuolen uidessa, pyöräillessä tai juostessa. Kuolen onnellisena, se on totta. Mielummin valitsen sen, kun vaikka syövän. Mutta oon varovainen enkä oo kuolemassa. Näethän, pistän parit virolaisetkin ojennukseen jos tarvis vaatii. Kiitos, että huolehdit pojista kun ollaan reissuissa. Ja muutenkin. Samat kiitokset myös vaarille ja mummolle. Ja Nelli. Kiitos, että oot. Ja luojan kiitos oot järkevämpi kun mie, etkä harrasta mitään tyhmää. Oot maailman paras sisko.

Kiitos iskä ja pappa ja Timppa. Terkut sinne taivaaseen. Olikohan miulla joku etiäinen tulevasta, kun papan haudalla pari viikkoa sitten käydessäni kerroin, että oon ostanut uuden pyörän ja lähdössä Viroon. Pyysin katsomaan perään. Taisitte porukalla olla taivaallisissa kannustusjoukoissa ottamassa koppia. Näin haluun uskoa. 
Arvet kertovat eletystä elämästä – niitä on nyt Viron reissusta haettu.

Kiitos Jukka tuhansiin kysymyksiin vastaamisesta, ymmärryksestä ja vertaistuesta. Siun taustatuki on ollut todella merkittävä viimeisen parin vuoden aikana miun pikkuhiljaa kasvaessa juoksijasta triatleetiksi. Ehkä nyt uskallan jo itseänin sellaiseksi tituleerata. Sie uskoit miuhun sillonkin, kun ite olin sitä mieltä etten ikinä opi uimaan ja että hukun Syvärin aallokkoon. Sie oot uskonut miuhun sillonkin, kun mie en ite oo. Oot ymmärtänyt miuta sillonkin, kun kukaan muu ei ole. En aina edes mie ite.

Pia. Olit kovasti mielessä. Joka kerta kun ajattelen siuta, mie hymyilen. Siun kanssa kaikki on helppoa ja mutkatonta. Ja jos joku mutka tulee, niin naurulla ne oikenee. Aina.

Listan lyhentämiseksi kiitän koko WillTri-perhettä yhdellä kertaa ja halaan lujaa. Iällä, siviilisäädyllä, ammatilla eikä taitotasolla ole mitään väliä kun intohimo on sama. Oon saanut monta ystävää tän harrastuksen kautta ja en oo päivääkään katunut seuraan liittymistä, vaikka vähän epäröiden ja sitoutumiskammoisena tulinkin. Kiitos!

Laura. Sie oot kulkenut miun rinnalla aina. Vaikka ootkin ollut välillä kaukana. Oot nytkin. Ajatuksissa ja sydämessä sie oot ihan kokoajan. Ja oot aina miun paras ystävä.

Jessica – kiitos kun oot heittäytynyt miun kanssa millon mihinkin. Kyseenalaistamatta mitään. Luottamus siuhun on järkkymätön. Toivottavasti oon osannut kertoa siulle miten tärkee oot.

Eeva-Liisa. Mie toivon, että jonakin päivänä myö tehään vielä yhdessä jotain tosi siistiä. Ja tehdäänkin. Mie tiiän.

Äetee Ruokone – siun kaa myö tehää jotai mieletöntä jo ens lauantaina. Hihii! Kiitos. Sie oot paras mentaalivalmentaja maailmassa. Ja paljon on siun superkeksien ansiota.

Abu – siun kanssa myö vallotetaan kans vielä pari maailmaa. Tai ainakii crossfitsalii.

Muut työpaikan naiset – nii ja tietysti Penttilä ja Mikael ja Janek. Kiitos, kun jaksatte miun urheiluhulluutta. Se ei varmasti oo aina helppoa. Teille on kakkua luvassa!

Varikon Tuomas ja Simo. Iso kiitos! Tein ansioista miun yläkropassa on voimaa enemmän kun uskoinkaan. No joo, heikot naruthan ne kädet on vieläkin eikä voima näy ulospäin, mutta vähän ees jotain jo löytyy. Sovitaan, että sellasta sisäistä voimaa. Jalatkin on ihan ok, mutta keskivartaloon tarvitaan lisää potkua. Toivottavasti jaksatte jatkossakin miun kiukkuja ja kiroilua, koska vakaa aikomus on jatkaa Crossfittiä.. vielä vähän kovemmalla innolla kun tähän asti. Iso unelma on nyt jaloista pois, niin keskittyminen paranee taatusti. Ehkä. Kohti käsillä kävelyä voi lähteä rohkeana, kun ei tarvii enää pelätä sitä että sen takia menee niskat poikki ja jää ironwomanit saavuttamatta. Edetään nyt kuitenkin sen oman taitotason mukaan :D

Ystävät, sukulaiset, kaverit, treenikaiffarit, tutut, naapurit ja kyläläiset. Kiitos kun ootte uskoneet ja tsempanneet. Kiitos myös teille, jotka ootte epäilleet. Epäilijöitäkin tarvitaan sillon, kun sisu ja perkele on lopussa. Ei teitä kyllä montaa edes oo.

Kroppa on palautunut, mutta mieli edelleen harhailee Virossa.
Tästä SPR:n esitteestä voisi jalostaa oman
"Olet kokenut jotain vitin siistiä"-esitteen kaikille ekan täysmatkan suorittaneille.