Volkswagen Prague Marathon 2017 - Miun kahdestoista maraton

Tärkeimmät pakattuna jo viikkoa ennen reissua.

Maratonviikolla keventelin treeniä. Crossfit salin ovi meni kiinni ja lenkkarit kaappiin. Tällä kertaa se ei edes tuntunut ihan hirveeltä rangaistukselta. Olin varmuudeksi säästellyt haravointia, ikkunanpesua ja pyörän siirtämistä trainerilta maantielle tuolle viikolle. Kaikki läheiset (ja myös mie itse) tietää että oon maratonviikolla ihan hirviö, kun en "pääse" liikkumaan. Jotenkin viikko oli niin kiireinen töissä sekä kotona, että en ehtinyt tehdä noista lopulta mitään. Söin vaan hirrrveesti ja nukuin paljon. Sitten olikin jo torstai ja jäin lomalle. En ehtinyt oikein edes tajuta, että se päivä tuli. Pakkailin omia tavaroita ja lasten tavaroita. Lähteminen on aina oma hommansa. Ja ikinä ennen lähteminen ei oo kyllä tuntunut yhtä vaikealta. Lapsia oli ikävä jo ennen lähtöä. Itku ei ollut kaukana, kun laittelin aamulla lapsia koulutielle. Lapset kyllä pärjäis. Mutta miten äiti selviää?! Matkaan kun lähdettiin, niin omakin mieli rauhoittui ja lentokentälle saavuttaessa en muistanut maailman murheista yhtäkään. Lentokentällä otettiin lomasiiderit. 

Matka voi alkaa.

Prahaan saavuttiin perjantaina alkuillasta ja mieheni järjesti pienimuotoisen shown jo lentokentällä unohtaessaan rahapussinsa lentokoneen penkin selkämykseen. Jännitystä harvoin mein reissuilta puuttuu. Onneksi jäätiin nostamaan lentokentältä rahaa automaatista ja siinä kohtaa huomasi jo unohduksensa. Se hyvä puoli härdellissä oli, että matkalaukkua ei tarvinnut hihnalta etsiä.. muita laukkuja ei nimittäin enää siellä pyörinyt meidän saapuessa paikalle. 

Eikä koko lentokentällä tainnut mein lisäksi enää muita ollakaan.

Exposta lähdössä.

Pari päivää meni nopsaan. Eka ilta ihmetellessä tsekkiläistä tupakointikulttuuria - joka paikassa haisi rööki.. ravintoloissa poltettiin sisällä ja mein huoneisto oli kun röökiklubi, vaikka siellä tupakoiminen oli EHDOTTOMASTI kielletty. Asiasta laitettiin huoneiston omistajalle tietoa. Kuulemma edellinen asukas oli röökännut sisällä - haju tuli kuitenkin todennäköisesti jostain toisesta huoneistosta. Varmaan samasta, jossa möykättiin ja kolistiin yöt läpeensä.. meitä oli kehotettu olemaan EHDOTTOMASTI hiljaa kello 22 jälkeen. Miuta kolinat ei kauheesti häirinneet, koska nukun kun tukki. Mertolipun ostaminen meinasi olla haasteellista, kum automaattiin sopivat vain kolikot, kukaan ei ollut halukas niitä vaihtamaan ja lippukioski oli kiinni. Tavallaan joutui ratkaisemaan aina tehtäviä, että pääsi seuraavalle pisteelle. Otettiin se haasteena ja iltapäivän puolella lauantaina ehdittiin Expoonkin. Maratonia edeltävänä iltana hairahduttiin juomaan Mojitot.. ja mietittiin, että ei kerrota kellekään tästä salaisesta tankkauksesta. Sen jälkeen fiksuiltiin vähän lisää ja kiivettiin Petrinin kukkulan näköalatorniin. Sovittiin, että vaan puoleen väliin.. mutta ei sieltä nähnyt tarpeeksi hyvin maisemia, joten ylös asti mentiin. Lopulta 299 rappusta ylös ja sitten alas.. ja muutama kymmentä tuhatta askelta, vaikka kuinka reippaasti käytettiin metroa. Illalla pitsaa ja lasi punkkua ja nukkumaan.. liian myöhään. Ei ehkä paras valmistautuminen, mutta ei tältä reissulta enkkaa oltukaan hakemassa. Kaupunkina Praha oli kaunis, viihtyisä ja edullinen. Olut lähes ilmaista ja hyvin toimiva julkinen liikenne. Paljon riittää katseltavaa ja ihmeteltävää. Taksihuijauksen kohteeksi emme joutuneet - koska emme käyttäneet taksia.

Petrinin kukkulan näköalatorni ja 299 rappusta odottaa.

Aamu tuli nopsaan, nukuin kyllä sikeesti. Keiteltiin puuroa ja kahvia kämpillä ja valmistauduttiin. Aika hujahti hetkessä ja pian pitikin jo mennä. Miuta ei oikeestaan jännittänyt yhtään. Vähän palelsi, mutta tiesin että pian ei palelisi. Tuntui siltä, ettei oo juossut vuoteen. Pikanauhojen jälkeen Onnien originaalinauhat tuntui epäilyttäviltä. Ehkä epäilykset juontavat juurensa viime syksyn kompastumisesta kengännauhaan.. joka päättyi asfattiin naama edellä (ja turhaan en muuten epäillyt - nauhat aukes ekasta solmusta jo ennen kuin 5km täyttyi. 36km:n kohdilla laitoin nauhat kiinni, kun en malttanut aikaisemmin pysähtyä :P ) Siirryttiin metrolla lähtöpaikalle. Vessajonot oli karseet, joten sovittiin että vessakäynnille ei oo tarvetta. Korkeiden talojen välissä V800 haki GPS:ää hävyttävän kauan. Kyllä se lopulta löytyi. Miulla ei ollut mitään ihmeempää suunnitelmaa tai tavoitetta. Päätin, että alun ottaisin rauhassa. Kerrankin. Ainakin ekan kympin ja sitten kattelisin miten menee. Ja jos loppuaika alkas kolmosella, niin oisin tyytyväinen. Ei siis suuria tavoitteita tälle reissulle.

Paukusta liikkeelle ja noin neljä ja puoli minsaa sen jälkeen ylitin lähtöviivan. Lähdössä soi niin karsee ranteet auki musiikki, että piti purra huulta etten alkanut itkemään. Naurettiin Jessin kanssa, että jos sama biisi soi maaliin tullessa niin varmaan tulis itku. Aluks juteltiin, mutta aika nopeesti matka alkoi taittumaan hiljaisuuden vallitessa. Välillä kurkkasin aina olan yli, että onko Jessi lähellä. Kympin kohdilla todettiin, että varmaan pisin yhdessä juostu matka kisassa. Mie aika usein huomaamattani häviän omille teilleni. Ei mennyt paljon tosta eteenpäin, kun huomasin äkkiä, ettei Jessiä enää näy. Jatkoin yksin tarpomista ja kiihdytin vähän vauhtia. Alkoi olla hiton kuuma. Miulla oli onneks oma pullo mukana. Juomapisteillä oli tarjolla lämmintä kivennäisvettä, joka yrjötti. Toinen vaihtoehto oli Gatorade. Ei sitäkään. Valitsin vähemmän pahan eli veden. Söin aika alusta asti Clifin energiakarkkeja. Niitä meni matkalla kaksi pakettia. Ois pitänyt ottaa enemmän. Sopivan mauttomia ja helposti syötäviä. Siinä olikin sitten kaikki mitä meni. Geelit oksetti niin kovin, että en voinut edes ajatella niitä. Voi miksi ei voi olla jotain sellasta herkkua mitä mie pystyisin juostessa ilolla syömään. Niin hyvä kun oonkin syömisessä ei liikkuminen ja syöminen vaan sovi yhteen. Mietin, että mitenhän selviän täysmatkalla. Pakko varmaan välillä pysähtyä pitsalle ja jäätelölle.

Menoa aika alkutaipaleelta.

Sanomattakin on selvää, että kahdella karkkipötköllä ei kovin elinvoimaisena maaliin päästä. Niitä ois pitänyt olla ainakin neljä. Tosin, en tiedä oisinko kolmatta saanut noitakaan alas. Mentiin siis sienien voimalla, en siis kuitenkaan niitä syöden. Kilsoista 15 alkaen juoksu oli sienikulholta sienikulholle etenemistä. Kävin "suihkussa" jokaisella pisteellä ja roudasin vissiin sylillisen sieniä mukaan. Join pahaa vettä reippaasti. Loppupuolella reittiä tarjolla alkoi olla appelsiinia ja huoltopisteille saapuminen oli varmaan koominen näky, kun toisessa kädessä miulla oli juomapullo ja aurinkolasit ja toisella kädellä kahmin kilpaa sieniä ja appelsiineja. Juoksu oli koko matkan tasaisen varmaa etenemistä. Ei ollut mitään suuria haasteita, mutta ei mitään hirveitä flow-tilojakaan. Hiton kuuma oli, vaikkei lämpötila ollutkaan kun max 18 astetta. Mutta liian paljon äkkiseltään suomalaiselle kinkulle. 

Laskin sillan ylityksiä. Tiesin, että niitä olisi kymmenen. Olin etukäteen laskenut. Noin kahdeksantoista kertaa. Keskityin enemmän niihin, kun kilometrien seuraamiseen. Kelloa en paljon vilkuillut. Kun kymmenes sillan ylitys oli käsillä, kääntyi suu hymyyn. Vilkaisin kelloa ja totesin, että rauhallinen aloitus ja nelosen alitus toteutuisivat tänään kumpikin. Kun mietin kylmää olutta, saatoin jo hihkua ääneen. Tässä kohtaa päätin kiristää vauhtia. Saisi nopsemmin sitä olutta. Ja lisää Mojitoja. Maalia ennen olisi vielä sillan alitus, tunneli ja pitkä loiva nousu torille. Tunnelissa ei hymyilyttänyt. Mihinkään ei koskenut, ei vaan meinannut enää energia riittää. Kiroilin mielessäni ja irvistelin vähän, mutta vauhtia en hidastanut. Tunnelin jälkeen ylämäessä porukka käveli. Mie irvistin vähän isommin ja kiristin vauhtia. Nyt sitä olutta tänne! Heti! Vilkaisin taakse olan yli ja näin ambulassin lähestyvän takaa oikealta. Pian näinkin edessä miehen, joka oli tuupertunut tien laitaan. Noin kilsa ennen maalia. Elvyttää ei onneksi tarvinnut, varmaan nestehukka kaatanut miehen. Kiristin  taas vauhtia. Edessä juoksi iso porukka miehiä. Ne juos vähän liian hiljaa miun makuun ja päätin rynniä vielä niistä ohi. Koitin vielä kiristää vauhtia, mutta ei kyllä tapahtunut enää missään mitään. Maalilinja lähestyi ja mölinä oli valtaisa. Irvistys vaihtui taas hymyyn ja kädet nousivat ylös tuuletukseen ja maaliviiva ylittyi ajassa 3.54.57. Täysin päivän ja tän hetkisen kunnon mukainen juoksu. Ei jäänyt mitään jossiteltavaa eikä muutenkaan mikään kaivelemaan. Hyvä ja tasainen juoksu, alusta loppuun. Tunnetasolla olin vähän jäässä, mutta niin oon viime aikoina muutenkin ollut. Loppuloma meni syöden, juoden ja nauraen. Voi vitti, että tarvitsin just tuommosta irtiottoa kaikesta. Viimenen vuosi on ollut hyvin monella tapaa kuormittava. Monella elämän osa-alueella on ollut isoja haasteita ja oon joutunut paljon pohtimaan omaa elämääni koskevia ratkaisuja tulevaisuutta ajatellen.

Vihdoinkin sitä olutta. Onneksi huolto oli hereillä.

Jälkeenpäin oon ymmärtänyt miksen edes lähtenyt ruoskimaan itseäni ennätysjuoksuun. Miksi en sitoutunut juoksuohjelmaan, niin kuin ennen silloin kun oon niin päättänyt. Siksi, koska sellaiseen ei olisi ollut voimavaroja. En ois pystynyt. Oisin katkennut. Kaatunut. Aina ei oo oikea hetki edes yrittää ennätystä. Tiesin sen, vaikken ymmärtänytkään. Säästin itseäni fyysisesti, että kestän henkisesti. Ja nyt olen itselleni siitä kiitollinen. Vielä tulee parempia aikoja. Vielä tulee ennätyksiä. Nyt hetki ja tilanne on tämä. Vaikka elämässä ei saakaan valita mitä ottaa, ei riehuminen hyödytä. Elämä tekee joka tapauksessa just niin kuin se haluaa. Repii vaikka sydämen rinnasta. En kuitenkaan usko, että niin julma se on. Kaikki järjestyy. 

Tästäkin selvitään. Katellaan ens keväänä Roomassa uudelleen sitä ennätystä, tää vuosi on jo niin täynnä kaikkea kivaa. Siellä jätän kyllä Mojitot ottamatta.

Mrs. Mojitot. 

Tunnustuksena kerrottakoon, että jo ennen tätä kahdettatoista maratonia pohdin, että seuraava, karmiva kolmastoista, on sitten 3,8km uinnin ja 180km:n pyöräilyn jälkeen elokuussa Virossa. Vaikken kovin taikauskoinen olekaan, niin sen verran kuitenkin.. että en todellakaan ota siitä enää ylimääräistä apinaa hartioille niiden viiden jo siellä valmiiksi istuvan kaveriksi. Siispä päätin jo ennen Prahan reissua, että Virossa juostava maraton onkin numero neljätoista. Numero kolmetoista on vaihteeksi Suomessa, Paloheinässä kesäkuussa. Tarkoituksena on juosta siellä Viron tavoitevauhtia eli tavoitteena noin 4h30min. 

Vesistön ylitys vanhassa kaupungissa.

Helsinki Spring Marathon 2017 puolikas

Eskarilaisen näkemys äidistä. 

Kauden 2017 tavoitteita ja suunnitelmia aikaisemmin listatessani saatoin pohtia puolimaratonin ennätyksen päivittämistä tänä vuonna. Ja pohdinkin. En jäänyt sitä aktiivisesti kovin pitkäksi aikaa pohtimaan, mutta koska miun alitajunta on hiukan (yli)aktiivinen huomasinkin jo pian suunnittelevani keväistä matkaa Helsinkiin.

Jotenkin näin se lähti.

Hyvät ideat syntyvät yleensä hetken mielijohteesta. Ne hyvät ideat tuntuvat yleensä h-hetken koittaessa ihan paskoilta ideoilta. Niin tälläkin kertaa. Ajatuksena ja tavoitteena tälle reissulle oli vakionopeudensäätimen kalibrointi kohti Prahaa. Liian vähän juoksua ja "liian hitailla" vauhdeilla on saanut aikaan sen, että turbodieselistä on hävinnyt turbo. Epävarma se on ollut kyllä aikaisemminkin. Alkuviikosta piti keventää kyykkäämistä ja loppuviikkoa kohden kevennellä kaikesta, koska järkikin sanoo että loppuun ajetuilla jaloilla ja päällä on turha edes lähteä mihinkään. Tunnetusti keventely ei oo miun vahvuus, kiipeilen seinille pelkästä tiedosta. Crossfitin syrjään laittaminen torstain jälkeen tuntui rangaistukselta. Tehostin vaikutusta ja varmistin selustan itseltäni ilmoittamalla valmentajalle, että mikäli yrittäisin tulla ennen maanantaita, niin miut sais aja kepillä kotiin keventelemään. Koska tykkään kiduttaa itteäni, joka ilta kurkin salaa mikä treeni ois seuraavana päivänä. Ilman tietoa kepistä oisin saattanut vaikka kokeilla onneani. Pysyin poissa. Onneksi. Ihme.  Jalat tuntuivat vetreiltä ja kroppa muutenkin ihan levänneeltä jo lauantaina.

Joskus totaalikieltäytymistä voi helpottaa paidalla. Toimi!

Ajeltiin naisten kanssa aamusta Helsinkiin. Etelä-Karjalan aurinko vaihtui synkeäksi ja ankeaksi säätilaksi mitä lähemmäs Helsinkiä tultiin. Nauru raikas ja fiilis oli hyvä, ainakin autossa paistoi aurinko. En tainnut vielä tuossa kohtaa edes tajuta mitä edessä on. Vasta Pukinmäkeen saavuettaessa ekan kerran mahassa kouras. Tänään pitäs juosta. Tuntus pahalta ja ällöttäs. Taatusti. Kaikista ikinä juoksemista matkoista puolikas on ehdottomasti karsein. Vuodesta 2013 asti hampaankolossa on ollut 18 sekuntia. Lähdin silloin puolikkaalla alittamaan 1.50 ja aikaa meni 1.50.17. Saatoin silloin suutuspäissäni sanoa, että ikinä en enää puolikasta juokse. No oon mie juossut, semmosia mukavuusaluejuoksuja. Tällä hetkellä kunto on surkee. Eipä oo kyllä paljon tullut juostuakaan, ennen sunnuntaita yhteensä 250km tälle vuodelle. Naurettavan vähän. Onneks katsoin tän vasta juoksun jälkeen. Ois saattanut vaikuttaa vielä enempi korvien väliin. Lähdin ihan takki auki matkaan. Ja hampaat hanurissa. Kummastakaan ei varsinaisesti ollut ihan kauheesti hyötyä. 

Onneks munkit ootti takakontissa. Lupasin syödä ne heti, kun oisin juossut.

Ennen starttia istuttiin J:n kanssa autossa. Varmaan kaikki muut oli lämppäämässä. Mietittiin semmosta penkinlämmitin alkulämmittelyä. Että laitetaan vaan auto käyntiin ja napsautetaan penkinlämmittimet päälle. Mietittiin miks hitossa on ajettu Helsinkiin, eikä jääty vaan kotiin nukkumaan?! Oltiin melko varmoja kumpikin, että tänään ryömiteltäs ja ehkä vähän kontattas. Käytiin myö kuitenkin sitten vähän lämppäämässäkin ja nähtiin samalla tuttuja. Ei ehkä ollutkaan niin kylmä, kun ajattelin. Starttialueella oli hyväntuulista porukkaa ja puhetta riitti. Oli aika jännä näky, kun lumisaderintama läheni pikkuhiljaa. Kahdenkymmenen metrin päässä satoi ja meillä ei vielä, mutta pian satoi. 

Liikkeelle takki auki ja hampaat hanurissa. 

Starttipyssy pamahti ja keväiselle juoksulle lähdettiin aika talvisissa tunnelmissa. Jos maratonilla tossut vie aluksi liian lujaa, ei puolikas tee miun kohdalla poikkeusta. Aluks täysii ja lopussa niin kovaa kun pääse on toiminut ennenkin miun kohdalla. Samalla taktiikalla siis eteenpäin tänäänkin. Jos vauhdinjako oli alusta asti paska, niin nesteytys ja energiansaanti oli vielä paskempaa. Koska puolikas on miun päässä pikamatka maratoniin verrattuna ja olin vähän tankannut etukäteen vaikka puolikkaalle ei niin tarviskaan, mietin että en varmaan tarvii mitään vaan juoksen maaliin kuivin suin. Väärin! Taas!

Kymppiin asti juoksu kulki unelmasti, en paljon aatellut mitään. Juoksin vaan. Sitten hyyty energiat. Äkkiä tän tajuttuani nappasin urheilujuomaa ja sätin itteäni. Urpo! Tää ei oo cooperi. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi eteenpäin. Aattelin, että näin lyhyen matkan voi mennä ilman energiaakin. Tahdonvoimalla. No, en uskonut tota itekään. Kolmentoista kilsan kohdilla tuntui, että vauhti hyytyy. Nopee vilkaisu kelloon ja totesin että onneks se oli enemmän tuntemus. Kilsat 13-15 oli ihan syvältä. Kiroilin mielessäni varmasti enemmän, kun ikinä. Ja kiroilen aina aika paljon. Haistatin haltioille paskat ja mietin mitä toivoisin, jos saisin haltialta kolme toivomusta. Ne eivät olleet kauniita toiveita. Synkkyyteen vaipuneena havahduin siihen, että miehiä tuli ohi oikeelta ja vasemmalta ihan yhtäkkiä. Olinkin pitkään taivaltanut aika itsekseen ja toivonut, että jostain taivaasta tipahtas joku leveillä hartioilla varustettu mies halkomaan tuulta miun eteen. Ja yhtäkkiä niitä olikin neljä. Päätin, että sitä porukkaa en päästäisi karkuun ja jäin roikkumaan pitkäjalkaisen miehen peesiin. Päätin, että roikun siinä maaliin asti (Kiitos ja anteeksi!). Ja muuten roikuin. Vähän enemmän, kun 18 sekuntia irtos hampaankolosta ja kello pysähtyi aikaan 1.49.23. Tälle päivälle parempi juoksu, kun mitä oisin ikinä uskonut. Vauhti on vissiin aina sama, matkasta riippumatta. Jospa Prahassa näillä mentäs sitte :D Vähän rauhallisempi aloitus ja parempi nesteen- ja energianotto, ihan hyvä siitä tulee. Enkkaa ei varmasti, mutta Dublinissa sitten lokakuussa. Varmasti juoksen vielä joskus puolikkaankin, mutta kyllä maraton on matkojen matka :) 

Ennätysnaiset maalissa. 

Juoksun jälkeen suihkuun ja kotimatkalle. Vähän maha kuris nestehukan vuoksi, mutta hampurilaisateria, berliinimunkki ja kunnon nesteytys niin kotimatkan jälkeen alkoi jo olla aika voittajaolo. Tuloslistoja katsellessa täytyy olla ihan tyytyväinen siihen, että naurettavalla juoksumäärällä tuli kun tulikin puolikkaan enkka ja sijoitus 13./79. naisten sarjassa ei ollenkaan huono. Vaikkei sijoituksilla juuri väliä olekaan. 

Oikein kiva kevätretki. Kiitos Vilmalle ja Mikalle kannustuksesta reitin varrella. Ja mahtaville naisille matkaseurasta. Kiva oli törmätä myös teihin juoksututut ympäri Suomen.

Kotirataultra 2017

Mikä ihmeen Kotirataultra? 

Säännöt yksinkertaisuudessaan:

1. Juokse tai kävele 50 km jompana kumpana tai molempina kilpailupäivinä. Suorituksen tulee alkaa ja päättyä ko. vuorokauden aikana.

2. Matkan mittaus ja ajanotto ovat omalla vastuullasi.

3. Tapahtuma on tietenkin ilmainen. 

4. Ilmoita tuloksesi sekunnin tarkkuudella 15.2. mennessä (29.1 juostu tulos) ja 15.3. mennessä 26.2. juostu tulos), mieluiten mahdollisimman pian juoksun jälkeen. Mikäli ilmoitat useita tuloksia samalla, niin tuloksen lähettämisen jälkeen paina selaimen Takaisin -nappia, muuta muuttuneet tiedot ja lähetä lomake uudestaan. Kaikkia tietoja ei siis tarvitse kirjoittaa aina uudestaan kun ne ovat jo lomakkeessa valmiina.

5. Kerro muutamalla sanalla juoksustasi: reitistä, säätilasta, tunnelmista jne.

Suosittelen kokeilemaan. Jos et vielä oo.

Nyt se on takana. Nimittäin pisin juoksulenkki ikinä. 

Viikon alkupuolella tehtiin jo Jessican kanssa suunnitelmaa reitistä ja huollosta.

Etenkin huollosta, koska syöminenhän on näissä juoksujutuissakin

yleensä se paras osuus. Suhtauduin pienellä varauksella tämän

toteutukseen, koska niin monena vuonna aikaisemminkin oli tullut muuttuvia tekijöitä - 

miksei siis myös tänä vuonna. Mutta koska noroa eikä angiinaa 

näkynyt, niin edellisenä iltana jo ihan oikeasti uskallettiin lyödä suunnitelmat lukkoon.

Sanotaan, että maratonin mitta on semmonen hyvä matka tutustua itseensä. Siihen millainen on. 

Ultramatkoilla saattaa joutua tutustumaan myös siihen pimeempään puoleen.

Oon kuullut sanottavan.

En tiennyt riittikö 50km siihen. Mutta siihen oli syytä varautua. Miekkaa en ottanut mukaan, mutta muutamat Kung Fu-liikeet oli pakko opetella, jos tiukaks menis.

Sunnuntaiaamupäivän siivosin alkulämmittelyksi ja kahdelta Jessica tuli meille niin kuin oli sovittu. 

Alkuperäinen suunnitelma muuttui vielä vähän, koska aina saattaa tulla 

parempia ideoita tilalle. Suunnattaisiin ensin Joutsenoon, koska siellä valaistus on huomattavan

paljon heikompaa, kun Lappeenrannan keskustan suunnalla. Anteeksi joutsenolaiset. Eka etappi Joutsenoon sujui iloisesti rupatellen. Miun viimeisin pitkälenkki oli tehty elokuussa Reykjavikissa, joten ois melko todennäköistä ellei täysin varmaa että vaikeuksia tulisi.

Sää pitkälle jolkottelulle oli kyllä ihan täydellinen. Pakkasta 2-3-astetta, puolipilvistä ja kohtalaisen hyvä pito. Vaikka tie näytti monin paikoin liukkaalta, ei se kuitenkaan ollut. 

Juoksijoita tuli useampia vastaan. Sää oli houkutellut muitakin liikenteeseen. Joutsenossa tuli eka vähän hiljasempi hetki. Kumpikin tallusti eteenpäin, hiljaisena ja päättäväisenä. Noin 18km:n kohdalla hiipi jukeboxiin eka biisi. Yritin työntää se sivuun. Samaan aikaan Jessicalle tuli nälkä ja otettiin vähän PowerBarin patukkaa. Tunnustin, että Via Dolorosa soi jo. Totesin, että jos jo nyt niin taitaa tulla pitkä päivä. Sävel oli kuitenkin duurivoittoinen. Päätin ammentaa siitä virtaa.

Pitkä suora Joutsenosta kohti Pontus cityä on yleensä tosi hyvässä kunnossa. Olin etukäteen ajatellut, että vaikka sääolosuhteet olis muutoin haastavat, niin se 5km olisi taatusti hyvää baanaa. 

No, väärin olin ajatellut. Jäisen pohjan päällä oli irtolunta ja jokaisella askeleella oli liukastumisvaara. Jo suoran puolivälissä lonkankoukistajat aneli armoa. Onneksi tilanne parani, kun suora päättyi. Viimeset kolme kilsaa meni taas rallatellen. Kotipihassa mittarissa oli 26kilsaa ja vajaat kolmisen tuntia. 

Puolivälihuolto ennen. Jälkeen kupit oli vähän tyhjemmät.

Kotona totesin, että sukat on litimärät ja että ne on järkevää vaihtaa. Vaihdoin myös yläosastoon kuivat vaatteet kosteiden tilalle ja lyhythihaisen korvasin pitkähihaisella, koska iltaa kohden taatusti viilenisi. Varpaan kärjissä tuntui vähän hellyyttä, joten vaihdoin myös kengät Salomoneista New Balanceihin. Jospa kenkiä vaihtamalla sais uudet jalat?! Syömisen, juomisen ja varustehuollon jälkeen ei auttanut kun jatkaa matkaa. Onneksi oli enää alle puolet jäljellä, auttoi kummasti asennoitumisessa ja 35 minuutin tauon jälkeen mentiin taas. Tehtiin saunatilaus kolmen tunnin päähän. Todennäköisesti vauhti vähän hyytyisi. Ekat kolme kilsaa oli aika takkusta menoa. Palelsi ja kroppa oli täysin ihmeissään siitä mitä tapahtui. Just kun se kuvitteli huilaavansa, niin akka lähti taas. No, onneksi se on jo moiseen tottunut. Via Dolorosa oli hiljentynyt. Tilalle oli tullut Hetken tie on kevyt. En tiiä oliko se nyt tilanteeseen yhtään sopivampi, ehkä vähän huvittava. Mutta niillä mentiin. Noin 7km taivaltamisen jälkeen askel tais keventyä. En ite sitä huomannut, mutta Jessica huomasi. Myllysaaren ohi kohti satamaa tallustettiin taas hyvin hiljaa. Mikä voima onkaan sillä, että toinen kulkee vierellä. Ei tarvita sanoja, ei tarvita puhetta. Riittää. että toinen on siinä ja edetään yhtä matkaa. Näin tehtiin. Eipä myö paljon muuta voitu. Se ken leikkiin ryhtyy.. se leikin loppuun leikkiköön. Ei kyllä muu käynyt mielessäkään. Sää oli onneksi tyyni ja armollinen. Alusta sitä vastoin osin muljuava ja raskas.

Neljän kympin lähestyessä alkoi vähän tehdä mieli hullutella. Jessica ei ollut miun ehdotuksista ihan niin innoissani, kun mie ite. Aika jännä. Mutta sen verran vissiin jo sitä tunnen parin kymmenen vuoden jälkeen , että tiesin sen innostuvan kuitenkii.
Ja niin kävikin. Liikenneympyrään tultuamme Jessica oli mukana ja kierrettiin
liikenneympyrä kolme kertaa, ihan vaan varmuudeksi ettei tarvii ainakaan jatkaa enää kotikulmilla yhtään metriä lisää. Se ois karseeta. Kolmen kiekan jälkeen pysähdyttiin Siwaan, koska tarvittiin Colaa. Todettiin Colaa nauttiessamme, että maratooni tulee ihan just täyteen. Sen jälkeen pälistiin ja mentiin vissiin Colasta niin sekasii, ettei edes huomattu että maratonin mitta täyttyi.
Ensimmäinen endorfiiniryöpsähys tuli kyllä tässä kohtaa. Vähän kikateltiin ja Jessica totes, että sille käy tosi usein silleen että se huomaamatta juoksee maratonin. Ainakii noin kerran viikossa. Joo, niin miullekin.

Maratonilla miulla loppukilsoilla on lähes aina sama tuttu kaava. Kun alkaa tuntua jo vähän pahalta siellä 37 kilsan kohdilla, alan mielikuvissani lähestyä kotia. Mietin aina, että oon nyt siinä ja tuossa kohtaa menossa. Enää sama matka, kun K-Marketilta kotiin. Enää sen verran ko S-Marketilta kotiin. Enää sama kun Lauritsalan kentältä, kanavan sillalta jne. Viimesen kilsan kohdilla kyyneleet tuppaa yleensä nousemaan silmiin. Kotiin on aina niin hyvä mennä. Selostin Jessicalle, että tänään voin oikeesti tepastella nuo etapit ja lopputulemana on sitten 50km.

K-Marketin kohdilla homma vielä toimi. Vähän sen jälkeen huomasin, että joku lähestyy juosten takaa ja aattelin että: "MOI, saat kohta kaks päänahkaa!" (ehkä vähän jo väsyneitä ajatuksia). Ei mennyt aikaakaan, kun takaa tulija saavutti meijät ja tokas, että "Hyvä vauhti tytöillä!" Totesin, että vähänhän tuo alkaa jo hyytyä kun 45 kilsaa on jo takana.

Nätisti pk:lla pysyttiin suurimman osan aikaa :)

Alettiin siinä enemmänkii jutella ja selvis, että kaveri olikin vähän kovemman luokan menijä. Yli yheksänkymmenen maratoonin mies. Jo 43 vuotta juossut joka vuosi maratonin ja sitä rataa.
Jutellessa vauhti tais vaan kiihtyä. Koskaan ei tiedä, mistä ylimääränen boosti lenkillä tai
kisassa tulee. Oon maratonilla sujuvasti jutellut millon mistäkin.. Espoossa Rantamaratonilla oikein hyvin riitti juttua kitaran valmistuksesta ihan tuntemattoman miehen kanssa. Ehkä kymmenen kilsaa, kunnes vaihdoin isomman vaihteen silmään. Todellisuudessa en tiedä aiheesta yhtään mitään. En siis mitään, mutta sillon hetken tiesin. Se auttoi jaksamaan. Hämeenlinnassa juttelin kerran hellemaratonilla niitä näitä.. taas tuntemattoman miehen kanssa. Sitä varmaan
tosi paljon kiinnosti mitä kaikkia jäätelömakuja aion Venetsiassa syödä. Ei ehkä ois voinut elää ilman sitä tietoa. Oon kyllä aina kova puhumaan. Paitsi niinä hetkinä, kun oon hiljaa. Eilenkin niitä hetkiä oli. Välillä taas puhuttiin samaan aikaan. Ja maratonmies toimi kyllä niin loistavana vetoapuna pari kilsan verran. Mutta sitten mein tiet erkani. Mies huuteli vielä perään, että jatkossa varmaan lyhyemmätkin lenkit riittänee.

Loppumatkasta alettiin jo miettiä ääneen ruokaa ja saunaa. Kaikki turhautuminen mitä jossain vaiheessa reissua mukana oli ollut putos matkalta ja alettiin kelloja tuijotellen oottaa hetkeä jolloin 50km tulee täyteen. Metrit eteni ja miun 50km täytty 3m ennen Jessicaa. Kellot seis. Tuuletukset, halaukset ja viimenen kilsa kävellen palautellen perille. Sauna, siideri ja cola.
Sen päälle ruokaa. Ja sitä nimittäin uppos. Ihan loistavaa! Melkein taivas.

Sykkeet pysy pk:lla lähes koko lenkin. Loppupuolella varmasti kävi aerobisen kynnyksen päällä (maksimisyke lenkillä 164, kun aerobinen kynnys 161). Just semmonen lenkki mitä lähdin hakemaankin. Kaikin puolin kiva ja onnistunut. Seura mitä parasta. Mutta, en nyt ihan vielä ens viikolla aio juosta uudelleen. Ehkäpä ensi vuonna, tammikuussa tai helmikuussa.

Viimesimmästä maratonista on aikaa liian kauan. Miun ajatukset selkenee parhaiten pitkillä lenkeillä. Nimenomaan juosten. Vielä ei oo löytynyt toista lajia, joka toimisi yhtä hyvin ajatustyöhön. Vaikka on monia hyviä. Monotooninen, yksinkertainen liike vaan on miuta varten. En muista millon viimeeksi olo on ollut näin tyyni. Ei hetkeen.

Vauhdin oltua hidas ei lihaksissa tänään tunnu juurikaan kipua. Lonkankoukistajat oli arat, mutta venyttely ja pieni palauttava iltalenkki ennen saunaa tuntuivat auttaneen. Vakiovarpaaseen tuli rakkula. Jos ei ois tullut ihmettelisin. Koska siihen tulee AINA. Jos et oo koskaan koklannut juosta pidempään kun maratonin verran, niin koklaa ihmeessä. Pystyt varmasti. Koska ihminen pystyy paljon enempään kun se kuvittelee. Näin se vaan on. Ja vastaus siihen, tapasinko pimeän puoleni. Ei. En tavannut. Tai voi olla, että tapaan sen joka päivä enkä vaan oo tajunnut sitä.
Mysteeri jäi siis ratkaisematta. Matka jatkuu.

Kokonaismatka 50km. Aikaa kului 6 tuntia 23 minuuttia ja 6 sekuntia. Sisältäen
35 minuutin ruokatauon ja 5 minsan colatauon.

Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat

Välimeri Nizzan edustalla helmikuussa.

Sini heitti blogihaasteen, aiheena otsikon mukainen "Kauden 2017 tavoitteet ja suunnitelmat". 

Jotenkin havahduin siihen, että miullahan oli vissiin jotain tavoitteita tälle vuodelle.

Oon tainnut vaan unohtaa ne kaikki. Joten tuntui aika luonnolliselta valinnalta

vastata tähän haasteeseen ja pohtia vähän asiaa.

Jotenkin ylimenokausi on taas venynyt. Tai, ei kai se tavallaan venynyt

ole, mutta oon vaan jäänyt semmoseen samanlaiseen kivaan puuhasteluun mitä oon aina harrastanut. Viime vuotta lukuunottamatta. Viime vuonna oikeesti yritin treenata tavoitteellisesti.

Treenasinkin. Ja tykkäsin siitä. Tykkäsin paljon. Samaan aikaan totesin,

että se on liikaa. Riittämättömyys mikä jää perhettä ja ystäviä kohtaan on liikaa. 

Tässä kohtaa elämää. 

Kun koko perhe harrastaa, niin tavaraa piisaa.

Joskus myöhemmin on sen aika, ei nyt. Lapset ovat kerran pieniä ja näitä aikoja ei saa 

myöhemmin takaisin. Siltikään ei kannata jäädä odottelemaan sitä aikaa. 

Koska elämästä ei koskaan tiedä. Ei todellakaan. Mitä se suunnittelee. Kaikki sen suunnitelmat ei oo mieluisia, jotkut on perseestä. Siksi niitä muka auvoisia treeniaikoja odotellessa voi tässä perhe-elämän ohella kasvaitella rautaista peruskuntoa ja harrastaa monipuolisesti kaikkea mikä kiinnostaa. 

Ja se lista ei ole lyhyt. Se pitenee kokoajan. Ja mikä tärkeintä, toteuttaa haaveita ja unelmia.

Niitä pieniä - ja vähän isompiakin.

Vaikka suuren suuria tavoitteita ei olekaan, niin jotain suunnitelmia kuitenkin:

Kotirataultra

Tähän miun on pitänyt osallistua jo monena vuonna. Kerran osallistuinkin, mutta aikapulan takia ultra oli niinkin pitkä, kun 25km. Tänä vuonna tarkoituksena on vetästä täydet 50km. 

Pitkiksistä on lusmuiltu ja paettu sisätiloihin crossfittaamaan. Nyt maksetaan kilsat kilsoina takaisin. Vuoden eka kisa. Omatoiminen tosin, mutta kilpailu itseä vastaan.

Voit lukea tästä enemmän täältä 

50km.. jalkaa nousee kerran jos toisenkii :)

Prahan maraton

Tänne ilmoittauduin jo syksyllä. Maratonin ja muun matkailun yhdistäminen jatkuu edelleen. Seuraava vuosikin taitaa olla jo melkein buukattu. Tänne oli jotain isoja tavoitteita, mutta ne on karisseet matkan varrella. Kun ohjelman mukaan juokseminen ei oo napannut. Holmenin Janne on koittanut välillä takavasemmalta huudella jotain kilsavauhteja, mutta en oo kuullut oikein mitä se sanoo, kun treenikaverit on Varikolla kolisuttaneet niin kovasti rautaa. Mutta kunhan lumet lähtee, niin katellaan sitten kuntoa ja tavoitteita tarkemmin. Tänne kuitenkin. Jos juoksu floppaa, niin muuten on taatusti mukavaa. Se on onneksi taattu. Ystävien seurassa.

Matkasuunnitelmia ja haaveita.

Joroisten puolimatkan joukkueviesti

Yks kesän kohokohdista. Tänä vuonna miun osuus taitaa olla juoksu. Jokohan sais motivoitua itsensä yrittämään puolimaratonilla enkkaa?! Kahdella viimesimmällä maratonilla vanha puolimaraton ennätys on ekalla puolikkaalla pistetty uusiksi, joten ei pitäisi olla edes vaikeeta. Joroisten reitti ei kyllä oo armelias. Katsellaan. Kivaa tulee kuitenkin taatusti ja se on se juttu.

Pyöräilykautta odotellessa voi onneksi polkea olkkarissa.

Porkkala Swimrun

Tänne suuntaan ekalta swimrunilta tutun parin, Johannan, kanssa. Meillä oli viimeeksikin niin hauskaa, vaikka ei edes tunnettu toisiamme. Kisaolosuhteet tulee olemaan taatusti haastavammat, mutta selvittiin viimeeksikin niin hienosti ja pelattiin loistavasti yksiin että tää tulee olemaan loistokasta. Ootan tätä Johanna jo NIIN kovin. 

Avovesiuintia Pargassa.

Estonia Triathlon

Glup. Tää on sitten se vähän isompi haave. Jotain, mitä en ois muutama vuosi sitten edes haaveillut tekeväni. Mutta. Jos voit juosta puolimaratonin, selviät maratonista. Luulis, että triathloniin pätee sama. Jos pystyt vetämään puolimatkan, ei täysmatkakaan oo ongelma? Ei voi tietää ellei kokeile. Miehen kanssa siis pikku lauttareissu Tallinnaan ja pikkusen urheilua. Mies saa kunnian kannustaa.  Ajatuksissani selviän 3,8km:n uinnista, 180km:n pyöräilystä ja maratonista noin neljässätoista tunnissa. En tiedä selviänkö. Enkä vaadi miestä koko aikaa kannustamaan. 

Mutta aion kokeilla. Sitten tiedän. Kauanko se vie aikaa. 

Nimi listassa. Huimaa.

Dublinin maraton

Veikkaan, että Viron reissun jälkeen ei hirveesti tee mieli uimaan, pyöräilemään tai juoksemaan. Joten todennäköisesti seuraava pitkis sitten lokakuisessa Dublinissa. Kunnon huilijakson jälkeen. Ehkä vielä enemmän, kun maratonia odotan Guinnessin tehdaskierrosta. Ja sitä Guinnessia itseään. Ja lomaa ystävien kanssa. Ja Irlantia itseään. No okei, kyllä se maratonkin tuntuu ihan kivalta ajatukselta. Syksyllä oon yleensä ollut ennätyskunnossa. Ehkä tänäkin syksynä.

Wave 1 - Sub 3:39. Se ei juokse joka pelkää. 

Kovin montaa tapahtumaa ei siis tänä vuonna ole mielessä, jos vertaa edellisiin vuosiin. Mutta muutoin haaveita ja suunnitelmia sitten onkin. Listaan ne epämääräisessä järjestyksessä tähän.

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen

- vapaasukellukseen perehtyminen

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö

- vaellusratsastus

- kiipeily

- lätkätreenit

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki

- pitkät avovesiuinnit

- olkapääjumppaa säännöllisesti

- hieronnassa käyminen säännöllisesti

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen

- muutaman matkan buukkaaminen

- ajoissa nukkumaan käyminen

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa

- päikkärit aina kun mahdollisuus

- villasukkajuoksu

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu

- työhyvinvoinnin huomioiminen

Suurin toive tälle vuodelle on, että itse pysyisi terveenä ja saisi pitää läheiset terveinä ympärillään. Tai edes ympärillään. Monet asiat oivaltaa usein vasta sitten, kun on myöhäistä. 

Nautinto ja mukavuus edellä kaikkeen, mihin ryhdynkin. Ja kun miun mukavuus alue on epämukavuusalue.. niin ei tiedä mihin kaikkeen se johtaa. A wink, A wink :D

Kuva: Mikko Nikkinen

Crossfit - uusi aluevaltaus

Syksy meni enemmän ja vähemmän lepäillessä. Hyvä se on tietysti välillä huilatakin, mutta erityisen tarpeellista se oli tänä syksynä. Eikä juurikaan ollut kyllä vaihtoehtoja, kun yhdeksän angiinan vuositahti johti lopulta siihen että lokakuussa päädyin leikkauspöydälle. Hyvä niin! Nyt on elelty ilman risoja ja angiinaa ja lepäilty todella. Kroppa on taatusti palautunut vuoden rytkeestä.

Lokakuussa saattoi välillä tuntua tältä.

Ilmoittauduin peruskurssille jo alkusyksystä, heti kun leikkauksen ajankohta varmistui. Se auttoi jaksamaan henkisesti raskaan ja fyysisesti lähes mahdottoman sohvalla makuun yli. Tiesin, että on jotain jännää tulossa. Crossfit on kiinnostanut jo vuosia, mutta ikinä sille ei ole ollut oikein aikaa. Moni on lajia hehkuttanut ja suoraan sanottuna en ole ihan semmoista hypetystä ymmärtänyt. Kaikki fanatismi saa miussa aikaan lähes anafylaksiaan verrattavia oireita. Oli kyse sitten uskonnosta, politiikasta tai liikunnasta. Pidin siis pään kylmänä ja päätin lähteä kurssille vaille mitään suuria odotuksia. Kovasti kehutut elokuvatkin tuottavat usein pettymyksen.

Hyppynaruun voi luottaa aina.

Peruskurssi alkoi marraskuun loppupuolella. Kaveriksi kurssille sain huikean työkaverini. Oli kiva, kun oli joku jonka kanssa kahvitauolla vähän vaihtaa tunnelmia jo ennen kurssin alkua. Meitä tais kumpaakin vähän jännittää. Odotukset kasvoivat kuitenkin melko korkeiksi, vaikka olin päättänyt pitää jalat maassa. Harjoituspäiväkirjassa muistiinpano peruskurssin ekan kerran jälkeen on kuvaava: 

"Tänään se alkoi. Ja loppui miun makuun liian aikasin. Ehkä ne yrjöttävät treenit tulee myöhemmin. Ei ainakaan ekan treenin perusteella saanut aikaan mitään suuria väristyksiä. Niin moni on tätä hehkuttanut. Ehkä sekin vielä tulee. Ehkä ei. Alkuun tekniikkaa. Jotain venyttelyjä, ihan hyvin tuntu.

WOD

-Juoksu x 2

-Punnerrus ja kyykyt 15-12-9

-Juoksu x 2

aika 3.17

Ehä tämmönen dieseli ehtiny ko lähtee liikkeelle, ko jo piti lopettaa!"

Ekan päivän jälkeen olin siis suorastaan pettynyt. Ei tullut edes kunnolla hiki. Pöh! Tokassa treenissä sain jo vähän hikeä pintaan. Tosin, kyseenalaistin että onko treenit aina noin lyhyitä. Ei kuulemma. Parempaa olisi tulossa. Ehkä tämmöselle tuntikausien jyystäjälle vaan ei mee jakeluun, että lyhytkin treeni voi olla tehokas. Vai voiko? 

Kolmannet treenit oli peruttu. Voitteko uskoa syyn. PIKKUJOULUJEN TAKIA! Siis ehkä maailman huonoin syy. Ei kukaan voi perua treenejä siksi, että on pikkujoulut. Ainakaan, jos joku yrittää justiinsa päästä vauhtiin. Onneksi aina voi juosta. Juoksin. Paljon. Sillä väisty pahin pettymys.

Seuraavalla viikolla hommat jatkui ja harjoteltiin etukyykkyä ja takakyykkyä. Wallballissa 14kg:n nahkakuulan kanssa taistellessa (sai muuten taistellakin) tuntui eka kerran siltä, että ehkä tästä saattaakin innostua. Mieli oli jopa ihan iloinen, kun hikisenä treenin jälkeen poistuin. Seuraava treenikerta vahvisti tunnetta, vaikka kaikissa voimajutuissa olinkin totaalisen surkea. Ja nuo nimet. Voi taivas. Mikään niistä ei jää mieleen enkä varmaan ikinä muista mikä tarkoittaa mitäkin. Se on havaittavissa myös tästä sekavasta treenipäiväkirja sepustuksesta. Onnea itselleni, kun yritän näistä myöhemmin jotain ymmärtää. Jos yritän.

"Tänään aluksi eläintarha, herätti vähän hilpeyttä. Jänistä leikkiessä reidet jäi kiinni siitä että ne on kipeet. Sit harjoteltiin käsillä seisontaa. Aattelin etten ikinä pysty, mut ajatus hävis äkkiä ja seisoin vitti hetken käsillä ilman että jalat otti tukea seinästä. Tää oli niin kivaa!! 

Voimaosuudessa kehonpainoharjoituksia jalat boxilla käsillä seisonta asennossa, vatsapito, pitkä lankku ja supermies 30s per liike 30s lepo ja 3 kierrosta.

Death by.. kuulosti pahalta ja olikin. 12kg kahvakuula liikkeelle ja nousevalla määrällä liikkeitä, minuutti aikaa. Eka kierros 1 liike kumpaakin, tokalla kaks, kolmannella kolme jne. Liikkeet oli jotain outoja nimeltään, en vaa muista noita millää. Joku sumo.. eli kyykky ja pystysoutu ja sitten etuheilautus. 14 kierrosta jaksoin ja sit kuolin.

Loppuun vielä venyttelyt. Alan ehkä pikkuhiljaa koukuttua tähän."

Ehkä. Tässä kohtaa jo ehkä. Melko vahva ehkä. Jalat kuitenkin maassa.

"Tänään harjoteltiin tempausta varten liikkeitä, pääosassa valakyykky. Koska voimaa ei oo, niin kaikki nää voimailujutut tylsistyttää ja vähän kiroiluttaa 🙊 mut teen kuitenkii melkee kiltisti. Kahvakuula on kiva kaveri, mut tangon kanssa ei tulla niin hyvin toimeen. Huomaan pälyileväni vaan renkaita ja köysiä ja tankoja ja vain vaivoin saan hillittyäni itteni etten ala apinoimaan. 

WOD oli kiva, koska olin molemmissa hyvä, jää varmaan ainutlaatuiseksi kokemukseksi: naruhyppely 50x ja KB snatch 5+5, aikaa 7min. Ehdin 8 kokonaista kiekkaa + yheksännestä hypyt ja 4 snatchii. Tuplahyppyy on alettava harjotella HETI😉

Käsillä seisontaa oli koklattava uudelleen. Jos edellinen kerta olikin vahinko ja uskottava 
se on, että sen mie osaan. En hyvin, mutta osaan 💪"

Tuhannen epäonnistumisen jälkeen tulee usein onnistuminen. Ei aina.

Näitä lukiessa melkein jo osaa aavistaa lopputuleman. Mutta vähän vielä tarinaa ennen sitä, koska jos joku menee hyvin.. niin taatusti seuraava juttu menee sitten ihan jotenkii muuten..

"Tänään vuorossa soututekniikkaa, vähän keppijumppaa ja sitten magnesiumia kouraan ja eiko leukoja vetämään. Miun löysänpulskat käsivarret oli jo pelkän roikkumisen jälkeen ihan ko löysät makaroonit. Kippileuassa heiluri lähti hyvin liikkeelle, mutta rohkeus ei riittänyt edes kunnolla yrittää. Ei ois kyllä voimakaan varmaan riittänyt. Sitten tavan leukoja, tangot on niin korkeella että hyvä että tämmönen pygmi ees yletti. Hirveetä rimpuilua, mut yrittänyttä ei laiteta. En just nyt uskos, että joskus on mennyt kymmenen leukaa. No, tätäkin on vaan harjoteltava vaan. Paska pygmi." 

Tangossa rimpuilu on enimmäkseen tämmöstä.
Onneks kiroilu vähän auttaa.

Jotenkii vois kuvitella, että tää laji pitää ihmisen hirveen nöyränä. Vaikka oisin jossain jutussa ihan hiton hyvä, oot taatusti viidessä muussa ihan sysipaska. Tietysti aluksi kuvittelin, että vaan miun kohdalla asia on näin. Mutta sen puheen perusteella mitä oon tähän asti kuullut, niin on joillakin muillakin. Onkohan ketään sellasta, jolla on kaikki mahdollinen hallussa. Ehkä jossain. Mutta taatusti harvassa. Tavallaan pistää miettimään, että miten vitissä tää on niin suosittua, jos epäonnistumisen tunne on tavallisempi kun onnistumisen. Ehkä tuhansien epäonnistumisien jälkeen yks onnistumisen tuntuu hyvältä?!

"Tänään löyty TAAS juttu, missä oon ihan paska. Thruster. Vihasin sitä alkumetreistä asti. Ja se vihas miuta, Silti tein joka ikisen toiston mitä käskettiin. Vähän kitisin ja kiroilin, mutta tein. Vasen olkapää kitis kanssa. Ja muljahteli. Joku saakelin jumi se on taas. Valmentaja teki siihen jonkuu ihmeen virityksen.. staassas vissiin käden kuolioon ja sitte tein käsi kuoliossa thrusterii. Mutta hitto vie se auttoi. Käden muljahteluun.. ei siihen, että vihaisin thrusteria vähemmän. NIIN pois mukavuusalueelta, mutta joku sano että siellä kehittyy. Jos niin on, niin tänää kehityin ainakii hitokseen." 

Kuulostaa kyllä taivaallisen kivalta harrastukselta. Sellaselta, että jos tää kotiolot voittaa niin niiden on kyllä pakko olla todella kurjat. Miten oonkin saanut sen kuulostaamaan noin ihanalta. Ja kuulkaa. Aina vaan paranee ja sekoilu liikkeiden nimien kanssa syvenee:

"Boxihypyt - jees. Narukiipeily - jees. Varpaat leuanvetotankoon (joku hieno nimi Z52Yfpkihvg tv.. en to muista mikä, mutta oli niin paska etten välitäkään muistaa). Noita paskoja tehdessä ekana aukes lukot selästä, nap nap nap nap. Hetkeä myöhemmin rintarangassa pamahti ja lämmin kipu levis kainaloista tisseihin, oli vaikee hengittää. Oksetti ja kylmähiki puski päälle. Mietin saanko sydärin. No en saanut. Joku saatanallinen lukko tais aueta. Ehkä. 

Wodissa boxihyppyjä ja noita saatanoita.  Tai yritelmiä niistä, 10minsaa aikaa. Oisin jyystänyt boxilla mielummin kymmenen minsaa putkeen. 

Kotona otin hetken lukua, nyt alkaa puristus hellittää. Uskon yhä vahvemmin siihen  että joku vitinmoinen lukko todella aukes. Ihan kun liikkuvuus ois parantunut. Pelottavaa."

Ajatelkaa, seuraavan kerran kun menin treenaamaan kuulin jonkun sanovan miun äänellä, että aikoo jatkaa tätä. En vielä itekään tiennyt sitä, mutta hyvä että tuli puheeksi. Tai, no saattoi miulla joku aavistus olla. Vaikka en ihan aina itsekään pysy itseni perässä. 

Joskus kannattaa keskittyä siihen missä on hyvä.
Tai ainakin jotain saumaa.

"Viimenen kerta. Tempausta olan takaa 😄 Ekana tuntui vaikeelta, mutta kun oli rohkeutta vaan tehdä niin sujuikin hyvin. Tykkäsin. Hui! Lopussa sama WODi kun ekalla kerralla (juoksu, punnerrus ja kyykky 15-12-9 ja juoksu) ja menihän se reilusti nopeemmin kun ekalla kerralla. Sillon 3.17 ja nyt 2.34.

Elämä ottaa ja antaa. Pohdiskelun jälkeen päätin, että koska oon nainen voin muuttaa taas mieltäni. Hokkarit pysyy naulassa ja jäähallin sijaan suuntaan ensi vuonnakin Varikolle. Hitsi. Kun ei tarvis käydä töissä ja vois vaan harrastaa kaikkea. Ois niin siistiä. Jos voittasin lotossa, alkaisin työttömäksi ammattiurheilijaksi. Siihen asti on pakko soveltaa ja tehdä mitä ehtii. Crossfitissä en todellakaan oo mukavuusalueella. Mutta niskahartiaseudun lukot on loksahelleet auki yks kerrallaan. Tätä on siis jatkettava. Vaikka tuntikausien jyystäminen onkii miun juttu, niin ohella voi jyystää muutakin. Ainakin niin nyt uskon 💪 Maanantaina eka oikee lähtö 🙊"

Että.. jos mie tämmösestä lähtökohdasta ja näillä kokemuksilla oon ihastunut lajiin ja aion jatkaa, niin sanoisin että ihan kenen tahansa on mahdollista hurahtaa tähän. Kokeile jos uskallat, saatat jäädä koukkuun. Itselleni suurin haaste on tällä hetkellä se, että miten yhdistää kestävyyslajit ja crossfit. Ilman, että kokonaiskuormitus nousee liian suureksi ja palutumiselle jää riittävästi aikaa. Seuraavat kolme kuukautta keskityn treenin ohella tämän arvoituksen ratkaisemiseen. 

Tää ovi aukee jatkossakin. Todennäköisesti usein.
Todennäköisesti aina ei ole kivaa.