Challenge Turku 2018

Jotain jäi sitten kuitenkin Lahden Ironmanista hampaankoloon. Vaikka olin tyytyväinen Lahden vetäsyyn heti kisan jälkeen, niin pari yötä nukuttuani ja asiaa alitajunnassa pohdittuani tuli nälkä. Ja se nälkä nimenomaan liittyi niihin viiteen minuuttiin, jotka menivät yli kuuden tunnin. Kuuden tunnin alitus on kai miulle vähän samanlainen juttu kun maratonilla neljän tunnin alitus - kohtuullisen hyvän peruskunnon mittari. Miulle. Toki tiedostan sen, että ilman lajikohtaista treeniohjelmaa (miun tapauksessa "teen just mitä huvittaa, milloin huvittaa") ei missään lajissa tehdä mitään kovin huikeita suorituksia. Mutta Lahdesta jäi kuitenkin tuntuma, että varaa olisi ollut kiristää tälläkin pohjalla. 

Lahden kisan jälkeen palailin kesätauon jälkeen CrossFitin (jonka osaan näköjään nyt lähes kahden vuoden harrastelun jälkeen kirjoittaa oikein ;) ) pariin ja siellä taisin ekan kerran ääneen treenikavereille sanoa, että tekisipä mieleni lähteä Turkuun elokuussa puolimatkalle metsästämään kuuden tunnin alitusta. Kisojen hinnat vaan on kohtalaisen korkeat, etenkin mitä vähemmän kisaan on aikaa. Se syö melko tehokkaasti, ainakin omalla kohdallani, ylimääräistä intoa. Päätin jatkaa juoksuohjelmaa kohti Frankfurtin maratonia ja ajattelin, että keskityn nyt siihen. Ehtii sitä ensi kesänäkin taas triathloneja vetää. 

Mainitsin kuitenkin polttelusta Turun kisaa kohtaan omalle äidilleni ja sitten se olikin menoa - tiedänpähän taas mistä oon impulsiivisuuttani perinyt. Pian olikin lastenhoito järjestetty, kisaan ilmoittauduttu ja majoitus varattu. Kisaan oli vielä reilusti aikaa tässä kohtaa ja kisanälkä ehti mukavasti kasvaa viikkojen aikana. Kisaviikon tiistaina kävin vielä CrossFitissä ja keskiviikkona hölkkäilin turistilenkin Hämeenlinnassa. Muuten hölläilin koko viikon - panostin nukkumiseen ja syömiseen. Se ei ollut helppoa - kiipeilin vähän seinillä ja olin rasittava. Käytin pyörän huollossa ja samalla sitä viriteltiin vähän nopeammaksi (takakiekko). Puoliksi vitsillä vähän uhosin, että jos kuuden tunnin alistusta ei tule niin myyn märkkärin ja fillarin ja palailen takaisin kansantanssien pariin. 

Kisaviikolla alkaneet opinnot ehkäisivät melko tehokkaasti liiallista virittäytymistä kisaan. Mietin, ettei ees taas reissaaminen ja uusien asioiden omaksuminen välttämättä sovi hyvin yhteen triathlonkisan kanssa. Jälkeen päin ajateltuna se olikin ehkä oikein hyvä juttu - uusien juttujen myötä virittäydyin sellaiseen tilaan, että en muista millon viimeeksi oon ollut niin innoissani mistään. 

Sopii sisustukseen(kin)

Seurailin tuttuun tapaan viikon varrella sääennusteita. Helteet väistyisivät viikonlopuksi - sen tilalle sitten luvattiinkin kaatosadetta ja ukkosta. Jotenkin en yllättynyt tästä, enkä jaksanut ottaa siitä sen ihmeempiä paineita. Jos jotain hyvää haki, niin tuuliennuste oli vain 2m/s ja eipähän olisi helle. Pakkasin tottuneesti sadeviitan matkaan. Sen keltaisen, joka on matkustanut miun kanssa Jukolasta, Jorosiin ja Tahkolle. En kyllä sinä kohtaa arvannut miten se suuren roolin se tässäkin reissussa tulisi saamaan :D

Starttailtiin lauantaina äitin kanssa hyvissä ajoissa Turkuun. Olikin pitkästä aikaa kiva höpötellä kahdelleen (ilman, että kukaan keskeyttää). Matkalla pysähdyttiin Vantaalla Ikeassa ja jatkettiin motaria Turkuun tunneleita laskien (ei kylläkään saatu niitä laskettua). Matka sujui leppoisasti ja pian oltiinkin jo perillä. Vuokraamamme huoneisto osoittautui juuri niin ihanaksi, kun se oli kuvista näyttänytkin. Suuntasimme lähes suorinta tietä kisapaikalle ja kilpailijarekisteröintiin. Förillä yli ja ihan pieni matka kävellen Aurajoen viertä ja olimmekin perillä. Sprinttikisa oli juuri päättynyt ja palkintojen jako oli käynnissä. Käytiin kurkkaamassa vaihtoalue ja uintipaikka. Rekisteröinti sujui nopeasti. Tapasin Johannan ja vaihdettiin kuulumisia. Kisapaketissa mukana tuli ruokalippu, jolla sai valitsemansa ruoan piha-alueelta. Harmiksemme ruoka oli loppunut kojusta, josta olisi voinut ajatella syömistä ottavansa. Hetken pohdittuamme päätimme suunnata pizzalle. Sergio's tarjoilikin erinomaista pizzaa ja näkymän joelle. Lasi punkkua pizzan kaveriksi on kuulunut miun kisojen viimeiseen silaukseen ainakin Berliinin maratonista lähtien. Mies silloin kyseenalaisti miun menetelmää, mutta reilun 10 minuutin aikaparannus maratonilla vakuutti miut siitä että lasi punkkua ei menoa hidasta, vaan pikemminkin päinvastoin. 

Viimeinen voitelu - se paras!

Matkalla huoneistolle kurvattiin kaupan kautta ostamaan ilta- ja aamupalatarvikkeita. Sitten olikin aika kasata varusteet aamuksi valmiiksi. Melko rutiinilla nuo pussien pakkailut jo sujuvat. Toki Suomen suvessa pukeutuminen on aina hiukan ? ja nytkin oli laitettava pyöräpussiin jos jonkinlaista varustetta varmuudeksi. Koska aamuun lupaili melko rankkaa sadetta pakkasin kamppeet muovipusseihin ja sitten järjestäjän pussiin. Se olikin ihan hyvä idea, koska jätin mustan pussinsuun näkymään järjestäjän pussin suulta ja oma pussi oli helppo tunnistaa vaihtoalueella. Illalla saunottiin ja taisi miuta vähäsen illalla jännittää, kun uni ei tullut helposti. Nukahdettuani nukuinkin sitten sikeästi aamuun asti.

Kaarinin ihana koti Airbnb:n kautta <3

Aamulla satoi. Ja satoikin ihan rankasti. Mietin pyöräilyä kaatosateessa ja se hiukan puistatti. Syötiin aamupalaa ja kasailtiin tavarat valmiiksi. Muut kun kisakamppeet vietiin autoon ja luovutettiin samalla huoneisto pois. Vietyämme tavarat autoon ja laittaessani ovet lukkoon totesin Saabin kaukosäätimen pariston loppuneen kun seinään. Edellisellä kerralla sen loppuessa säätö oli melkoinen ja tiesin, että kisan jälkeen olisi kunnon show odottamassa että päästäisiin kotimatkalle. Hetken kiroilin. Sitten totesin, että tilanne on nyt tämä ja sille ei minkään voi. Ensin kisa ja sitten mietitään muuta. Kohti kisa-aluetta lähdimme melko viime tipassa. 

Tässä mikään kiire ole. Hyvin ehtii kuviakin ottaa :)

Pyörää katsastukseen taluttaessa vasta tajusin, että ei ehkä oltukaan viime tipassa vaan todellakin myöhässä. Nupun kanssa toivoteltiin tässä kohtaa tsempit toisillemme. Katsastus oli jo suurinpiirtein sulkeutunut, mutta sain siitä huolimatta ystävällistä palvelua. Tsekkauksen jälkeen pyörä telineeseen. Kiinnitin kypärän kiinni pyörään, ettei se polkeutuisi kenenkään jalkoihin pussissa. Pussit omille paikoilleen nurmikolle. Oma olo oli rauhallinen enkä omasta mielestäni ollut yhtään myöhässä - vielä kaksikymmentä minsaa PRO-sarjan starttiin. Vedin märkkärin puoliksi päälle ja kävin vielä viemässä repun tavarasäilytykseen. Matkalla sain Sannilta tsemppihalit. Löytäessäni tavarasäilytyksen, siellä oltiin huolissaan siitä miten ehdin starttiin. Lopulta ehdin oikein hyvin. MIun jälkeen meni vielä monta kisaajaa viemään pussiaan. Ehdin odotella omaa vuoroa jonossa lopulta noin 20 minuuttia, joten miun mittapuulla ei ollut missään vaiheessa kiire mihinkään eikä tarvinnut jonottaa mihinkään muualle kun uimaan. Jonossa juttelin muutaman naisen kanssa, kehuivat rolling startin toimuvuutta. Toivoin totisesti, että saisin tänään hienon kokemuksen siitä. Päätös jäädä mahdollisimman taakse, ottaa rauhallinen lähtö ja etsiä paikka jossa uida rauhassa piti. Hyppy laiturilta Aurajokeen ei mahdollistanut linsseihin räkimistä tai lähinnä sen huuhtomista pois, joten olin asennoitunut uimaan tänään(kin) linssit huurussa.

Sinne menee Aurajokeen.

Uinti, 48:20

Kello käyntiin ja hyppy Aurajokeen. Siitä se lähti. Vesi oli lämmintä ja vähän sameaa. Tilaa oli alusta alkaen hyvin ja joessa oli helppo suunnistaa. Ensin uitiin Suomen Joutsenelta Förin suuntaan poijujen vasemmalta puolelta. Ennen Föriä käännös oikealle ja sitte takaisin päin joen viertä. Uinti tuntui kokoajan hyvältä. Linssit oli huurussa, mutta en juurikaan välittänyt nähdäkään mitään. Pyrin välttämään veden joutumista suuhun ja etenkin mahalaukkuun. Vesi maistui laimealta merivedeltä, mutta ei haissut pahalle (olin jotenkin varautunut siihen). Virtauksien vasta- tai myötävaikutuksia en havainnut. Vesi kiersi välillä nenänielussa, vaikka pyrin viimeiset hapet puhaltamaan ulos sekä nenän että suun kautta. En hörännyt vettä, mutta taatusti sitä mahaankin meni. Mietin hetken autonavainta. Ja sitten siirsin ajatukset täysmatkan lähes täydelliseen uintiin. Ennen kääntymistä viimeiselle suoralle jouduin pieneen ruuhkaan, mutta vaihdoin uintilinjaa ja kiristin vähän tahtia. Sitten uin taas yksin, koko loppumatkan. Nousu vedestä tapahtui ramppia pitkin. Vähän jännitti miten nousun kanssa käy. Vahva käsi tarttui miun käsivarteen ja veti ylöspäin. Ja toinen. Muutama askel ja olinkin jo maankamaralla. Vilkaisu kelloon osoitti, että aikaa oli taas mennyt ihan älyttömästi. Myöhemmin suihkussa kuulin, että kaikilla oli mennyt vedessä tavallista pidempään. Joku epäili uintireitin olleen ylimittainen. Tässä kohtaa miusta oli ikuistettu kautta historian karsein valokuva. Suihkun ali kohti T1:stä. Suihkusta huolimatta naama oli musta vielä vaihdoissakin. Itse en toki tätä tiennyt, vaan totuus paljastui valokuvista.

Sieltä tulee joesta (tää ei oo se karsee kuva :P )

T1, 4:32

Tällä kertaa vaihto oli ripeä, vaikka pussin etsimiseen kuten myös pyörän meni tovi. Märkkäri lensi pois päältä. Niin ripeä vaihto, että unohdin pukea irtohihat. Pyöräkengät jalkaan, pussi toimitsijalle. Geeli naamaan ja hölkäten pyörälle. Numerovyö päälle ja kypärä päähän. Sitten oltiinkin menossa jo pojan kanssa. 

Väriä pintaan Aurajoesta :D

Pyörä, 2:50:42

Lankulta pyörälle ja reippaasti liikkeelle. Junaradan ylitykset (2kpl), joita olin Aurajoen lisäksi jännittänyt, tuli ylitettyä heti alkumatkasta. Hyvin ne oli suojattu matoilla eikä niistä ollut vaivaa. Seuraavaksi tunneli - hiljensin ja hyvä niin. Ihanko kummitusjunassa. En tiiä oliko eessä ajavia kovastikin pelottanut ja pullot lennelleet käsistä, kun tunnelissa oli paljon pulloja maassa. Tunnelin jälkeen vähän huolestuin. Vajaa kymppi takana ja jalat ihan hapoilla. Jos näin pitäs polkea 90km, niin juoksussa ei olis taatusti kevyet jalat. Moottoritie alkoi. Tuuli, vaikkei pitänyt. Sadetta ei tullut, mutta tuuli sen sijaan. Oisin ehkä mielummin ottanut kuitenkin sateen. Mielessä vilahti myös autonavain. Mutta vain hetken. Pyöräosuus ajettiin kolmena kierroksena motarilla ja jos toiseen suuntaan tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan oli pakko olla myötätuuli. Vastatuuli ja loiva nousu. Jalat ei meinanneet lähteä pyörimään kunnolla. Seurailin kadenssia ja dieseli jyskytti hitaasti mutta varmasti. Kääntöpaikalla piti ottaa varovasti. Jatkoin pysähtymättä. Kyydissä oli kaikki mitä tarvitsin. Olin päättänyt, että aina Paimion puoleisen kääntöpaikan kohdilla otan geelin ja otin. Hörpin urheilujuomaa tasaiseen tahtiin. Kaiken kaikkiaan pyörän päällä meni kolme geeliä ja 1100ml urheilujuomaa. Ja maha oli ihan täysi. Olin ollut oikeessa. Jos mennessä tuuli vastaan, niin toiseen suuntaan sai puolestaan lasketella menemään. Pääsin kunnolla irti. Hapotus jaloistakin oli hävinnyt. Ohittelin porukkaa ja parin miehen kanssa oli perusmeininkiä, että vuoronperään ohiteltiin toinen toisiamme. Jotkut kovaa ajavat ohittivat todella läheltä. Murisin mielessäni. Paimion suuntaan mennessä vauhti aina hiukan hidastui, mutta pysyi enimmäkseen kolmenkympin paremmalla puolella. Toisella kierroksella Painioon päin mennessä huomasin toiseen suuntaan tulevien kaistalla tapahtuneen kolarin. Siinä oli jotakin vahvasti tuttua viime kesän Viron reissulta. Sillon mie makasin asfaltissa. Hetkellinen voimattomuus pyyhkäisi läpi kropan ja oksennus oli nousta suuhun. Apujoukkoja oli jo paikalla. Toivottavasti kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut vakavasti. Myöhemmin onnettomuuspaikan ohi ajaessani näin kaksi pyörää kolaroituina ja miehen makaamassa liikkumattomana maassa. Auttajia oli paikalla sankoin joukoin ja ambulanssin ääni kuului jo. Tilanne hallinnassa. Myöhemmin kuulin, että molemmat olivat selvinneet rikkoutuneilla varusteilla ja asfaltti-ihottumalla. HUH! Miun pyöräily parani vaan loppua kohden ja viimeinen kierros oli nopein. Ajoin loppuun asti suht reipasta vauhtia. Päätin, että nyt ei nössöillä vaan ajetaan. Ja sen jälkeen juostaan mitä jaloista lähtee. Pian nousinkin jo pyörältä pois ja talutin sen vaihtoon.

Turus polkees <3 kuva: Marko Vallius

T2, 2:36

Jos eka vaihto meni ripeesti, niin tää oli sitten salamannopee miulle. Pyörä telineeseen ja kypärä kiinni siihen. Juosten vaihtoon, pyöräkengät pois ja Onnit jalkaan. Nappasin vielä pannan ja aurinkolasit matkaan ja geelin takataskuun. Sitten jalat olikin jo menossa. 

Juoksu, 1:56:24

Juoksu lähti rullaten käyntiin. Päätin, että ne saa nyt mennä niin lujaa kun haluavat - kyllä vauhti tasottuisi. Reitti oli tosi kaunis ja kulki joen viertä. Pari ihan pientä nousua ja muuten hyvin tasaista baanaa. Niin meikäläisen juttu. Eka kierros sujahti huomaamatta ja vilkaisu kelloon osoitti ekan kierroksen menneen @5.26. Tavoitteena oli pitää yllä sama vauhti niin pitkään kun mahdollista. Aina uudelle kierrokselle lähtiessä sai rannekkeen käteen. Ja jokaisella kierroksella nappasin kääntöpaikalta sienen mukaan. Vaikka ei ollutkaan kuuma se vilvoitti ihanasti ja juoksu alkoi kulkea aina ripeämmin. Montaa tuttua ei Turussa näkynyt. Itseasiassa kisassa en äitiäni lukuunottamatta nähnyt kun Nupun kahdesti pyöräosuudella. Katsomon puolella ei ketään tuttuja. Se oli aika outoa, kun tavallisesti seuran väreissä olevaa porukkaa vilahtelee mennen tullen. Lahden tapaan juoksun alusta asti oli hillitön pissahätä. Päätin kuitenkin, että vessaan en mene. Tsemppasin itseäni matkan varrella. Ennätystä pitää haluta, se ei tule tuosta vaan. Kisaan ei oo tultu nössöilemään, vaan siellä mennään niin kovaa kun päästään. Toinen kierros loppui ja alkoi kolmas. Puistossa, jossa oli bajamajoja, mahassa kourasi. Mietin Aurajoen vettä, joka hillui miun suolistossa. Kiristin vauhtia - ei tässä ennenkään oo vessaan pysähdelty. Paskahätäkin on vaan tunne - se menee ohi. Viimeistään sitten kun paska on housussa. Hihittelin hetken viisaille ajatuksilleni ja tunne meni ohi - ilman, että mitään meni housuun. 

Toiselle kierrokselle.

Pari synkempää hetkeä juoksun aikana oli ja meni. Niinä hetkinä kun ajattelee sellasia ankeita tyyppejä, kutistaa ne mielessään ja heittää Aurajokeen huomaa yhtäkkiä taas hymyilevänsä. Matka taittui nopeasti. Jalat oli kokoajan tuoreet - ei minkäänlaista väsymystä missään vaiheessa. Pissahätäkin katosi. Viimeisellä kierroksella, kun ranteessa oli kaksi valkoista ja yksi punainen ranneke, päätin kiristää tahtia. Olis tehnyt mieli koklata miten Red Bull toimii kisassa. Onneksi en kokeillut, koska taas samassa kohtaa puistoa ohittaessani bajamaja-rivistön mahassa kouraisi. Aikaisempaa kovemmin. Vauhti oli vähän hiipunut, mutta vain vähän. Edelleen alle @5.30. Viimeisellä kierroksella hymyilin vaan. Hymy leveni levenemistään. Viimeiset kolme kilsaa aattelin, että naama repee. Tuntui hyvältä, ihan törkeen siistiltä! Kelloon vilkaistessa tajusin, että kuusi tuntia alittuu ja alittuu reippaasti kerta heitolla. En melkein uskonut mitä kello näytti. Minkäänlaista väsymystä ei ollut havaittavissa vieläkään. Jalat ihan tuoreet ja olo muutenkin freesi - saattoi selittyä sateella, joka vihdoin alkoi kun olin kolmannella juoksukierroksella. Hymyillen maaliin, taisin vähän kirkuakin ja maalissa vilkaisu kelloon. Loppuaika 5:42:32. Spontaanisti suusta tuli PERKELE! Valokuvaaja totes, että ei sitä enää paremmin vois sanoa. No eipä juurikaan, kun miusta on kysymys. Ihan todella hyvin järjestetty tapahtuma. Ainut moite siitä, että ruoka oli loppunut lauantaina kesken. Kaikki toimi ja huoltopisteiden väki oli ihan huippua! Suihkureissulla Finisher-paita unohtui kai naisten pukkarin penkille ja omasta mokastani huolimatta saan postissa uuden kadottamani tilalle. Ironmanin joustamattomuuden jälkeen (paikkaa ei saa siirtää toiselle edes sairastumisen vuoksi) Challenge osoittautui sitäkin joustavammaksi tapahtumaksi. Itse ostin osallistumisen henkilöltä, joka oli estynyt osallistumasta ja vaihtosysteemi oli tosi kätevä. Ehdottomasti valitsen Challengen kisan uudelleen - kotimaassa ja ulkomailla. Kiitos järjestäjille upeasta tapahtumasta! Säänkin saitten viritettyä viimeisen päälle optimaaliseksi :)

Yhteenvetona todettakoon, että olipahan hieno reissu. Missään vaiheessa kisaa ei tuntunut pahalta, vaan nautin jokaisesta 113 km:sta. Nälkä lähteä uudelleen täysmatkalle kasvoi. Tänä kesänä kaksi puolimatkaa, joissa molemmissa juoksu kohtalaisen tasaisena ja vain vähän hyytyvänä ilman yhtään pysähtymistä matkalla. Mie osaan ja pystyn. Mie oon juoksija vielä uinnin ja pyöräilyn jälkeenkin. Pää on varmasti se, mikä on ollut tässä asiassa suurimpana esteenä aikaisemmin. Että en muka pysty enää juoksemaan. CrossFittiä on takana pian kaksi vuotta. Tähän asti miusta on tuntunut, että se tekee miusta hitaan ja raskaan. Epäuskoisena oon kuunnellut miten muiden maratonenkat paranee vaan CrossFitin aloittamisen myötä. Ei oo näkynyt meillä päin. Nyt se alkaa kuitenkin ehkä vähitellen kantaa hedelmää. Parantunut lihaskunto ja etenkin jalkoihin tullut voima varmasti auttavat miuta kestävyyslajeissakin saavuttamaan paremman tason.. siitä huolimatta, että kestävyystreenien osuus on ollut huomattavasti aikaisempia vuosia vähäisempää. Vähitellen oon löytänyt treeneihin myös jonkinlaisen rytmin, millä saan yhdistettyä miulle kaikki tärkeät lajit: juoksun, triathlonin ja CrossFitin. Unen määrään miun pitää edelleen kiinnittää huomiota ja nukkua enemmän. Ruokailurytmeistä kiinni pitää miun keho, joka todellakin huutaa ruokaa kun se sitä tarvitsee eikä tyydy vastaukseen kohta. Ensi vuosi onkin elämässä monella tapaa erilainen vuosi, kun vapaudun opintovapaan myötä työn kuormituksesta ja vietän villiä opiskelijaelämää. 

Valmentajille on muuten luvassa munkkeja. Kiitos Tuomas ja Simo, kun jaksatte vastata miun loputtomaan kysymystulvaan. En lupaa, että se vähenee. Kyselen ja kyseenalaistan. Pohdin ja pakotan joskus teidätkin pohtimaan. Nyt täytyy sanoa, että kovin oikeessa ootte olleet. Monessa asiassa. Eikä kyykyt ja mavet oo menneet hukkaan. Eikä varmasti mikään muukaan. Maailmaakaan ei vissiin luotu yhdessä päivässä. Vaikka joinakin päivinä haluan oppia kaiken ja osata kaiken, niin ymmärrän kyllä että kaikessa ei vaan voi kehittyä samaan aikaan. On päiviä ja on tilipäiviä. Tää päivä oli ehdottomasti tilipäivä. Ja menttaalivalmentaja Ruokonen tulee saamaan monta munkkia. Voit sitten miettiä johtuuko tarve ostaa uusia housuja siun kyykkäämisestä vai Jyräksen enkoista. Ja työkaverit saa tietysti mutakakkua, kuten aina ennenkin enkan tullen.

Niin, ja mites se autonavain?! Paristohan se oli kaukosäätimestä loppu ja uusi saatiin kaupasta kisan jälkeen. Sinällään vähän koomista, että pariston vaihtamisen jälkeen autonavain pitää käyttää virtalukossa ja koodata siten uudelleen. Se on toki hiukan hankalaa, jos mekanismi avaimesta on rikki eikä säätimen sisällä olevaa avainta saa esiin. Miten keltainen sadeviitta ja avain liittyvät toisiinsa?! No tällä kertaa niin, että K-kaupan tuulikaapissa sadetta pidellessä voi ajautua keskusteluun samoissa puuhissa olevan turkulaisen automyyjän kanssa. Totesi meidän olevan onnekkaita, kun meillä on sadeviitta. Totesin, että siihen meidän onni tänään loppuukin ja kerroin tarinan kädessäni olevasta rikkinäisestä autonavaimesta ja toiveesta päästä kotiin tämän vuorokauden puolella. Mies tarjoutui auttamaan avaimen kanssa ja saikin rikkinäisestä mekanismista huolimatta irroitettua avaimen kaukosäätimen sisältä automyyjän ammattitaidolla. Kiitin ja lupasin viedä autokauppiaan rouvineen kaupasta kotiin, mikäli autoon sisälle pääsisin ja se hurahtaisi käyntiin. Keltainen sadeviitta hulmuten kisan jälkeisessä endorfiinipöllyssä autolle juostessa pohdin, että vaikka pidän seikkailuista niin joskus vähän vähempikin riittäisi. Autolle päästessä totesin, että kaukosäädin ei toimi. Vedin henkeä. Avaimella pääsin kun pääsinkin autoon sisään ja säätimen virtalukkoon työntäessä uudelleen koodaus oli tapahtunut. PERKELE - pääs sinä päivänä uudelleenkin ja nauratti päälle. Turkulainen automyyjä rouvineen pääsivät rankkasateesta huolimatta kuivina kaupasta kotiin ja kaksi etelä-karjalaista rouvaa, yksi nuorempi ja toinen vähän vanhempi, pääsivät kotimatkalle kohti Lappeenrantaa. Nää on miusta niitä inhimillisiä kohtaamisia, jollaisia pitäisi olla enemmän. Kivoja muistoja jäi Turusta ja sinne varmasti vielä palaan. Äidille iso kiitos sponsoroinnista, seurasta, kannustuksesta ja valokuvista. Niin ja naurusta. Ilman ihmillisiä kohtaamisia ei miulla ois kyllä tuota pyörääkään. Kun elämässä pitää silmät ja sydämen avoinna, saavuttaa paljon. Kiitos myös teille kaikille, jotka jaksatte tsempata ja kannustaa missä ikinä menenkin. Tiiän, että ootte mukana.

No niinpä :)

IRONMAN 70.3 Finland

Kun reilu vuosi sitten kuulin, että Ironman on rantautumassa vihdoin Suomeen ei ollut juurikaan muita vaihtoehtoja, kun olla sormi valmiina klikkaamaan ilmoittautumisen auetessa. Ilmoittautumusmaksut on kovat näihin kisoihin ja jos Suomessa ois mahdollista kokeilla, että onko tapahtuma hintansa väärti niin pitäähän se(kin) katsoa. Tässä kohtaa täysmatka oli vielä edessäpäin ja olihan se nyt vähän riski-ilmoittautuminen, kun en ollut varma että meniskö varusteet myyntiin 226km rutistuksen jälkeen. Tai sitten itseni tuntien jo tiesin, että ei mee. Ilmoittautuminen lähti siis ensimmäisten joukossa heti, kun se aukes.

Talvi meni aika lailla crossfitin merkeissä. Täysmatkan jälkeen toviin ei napannut pyöräily ja päätin, etten tee yhtään hampaat irvessä treeniä vaan palaisin pyöräilyn pariin kun kiinnostus palaisi. Kovin montaa pyörätreeniä en talven aikana tehnyt. Mutta tilanne on korjaantunut kyllä sen jälkeen kun asfaltti tuli esiin ja fillareita on ulkoilutettu sen jälkeen noin 500km verran. Myöskin uintikilsat tälle vuodelle ovat hyvin vaatimattomat - tuttu ja hyväksi todettu kaava.. Täysmatkalle treenasin 20+ kilsaa, joten puolikkaalle riitti sitten 10+. Odotuksetkaan eivät toki olleet kovin korkealla. Aattelin, että jos puolimatkan uinti menee samaan vauhtiin kun täysmatkan uinti niin oisin tyytyväinen. Noilla miun treenimäärillä kun ei oikein pääse kehittymään. Juossut sentään oon tänä vuonna noin 500km (joka tosin sisältää 6 maratonia). Ei mikään optimaalinen valmistautuminen siis tälläkään kertaa. 

Ai mitäkö oon tehnyt.. No, kaikenlaista.

Mitä sitten oon tehnyt talvella ja tänä vuonna? Lähtenyt mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin, kikkaillut ja mobbaillut. Kyykännyt ja mavettanut. Vetänyt leukoja ja hypännyt hyppistä. Raastanut pressejä ja dippejä, vaikka inhoon niitä. Nii, ja olympianostojen harjoittelustakin on varmaan ollut hyötyä tätä kisaa ajatellen. Fyysisestikin varmasti ehkä, mutta etenkin mentaalisesti. Pää on tullut kovemmaksi, kun on viettänyt paljon aikaa epämukavuusalueella. Vauhtikestävyystreeniä oon myös tehnyt jonkin verran - sekin kuuluu nykyään epämukavuusalueeseen. Enpä ois joskus uskonut - siis silloin mennä vuosina, kun suurinpiirtein kaikki lenkit vedettiin vk-alueella. Melkein puolet tän vuoden treenistä on crossfittii (120+ tuntia). Lisäksi energiaa on mennyt maailman vääryyksiä vastaan taistellessa ja sekin on kyllä kovettanut päätä. Ne tietää, ketkä tietää, mitä tietää ja tarkoitan. Lopulta mikään ei mene hukkaan.

Tämmösillä eväillä mie Lahteen suuntasin perjantaina. Varmana, mutta nöyränä. Tiesin, että Tahkon tulokseen nähden parannusta tulisi taatusti, mutta kuuden tunnin alitus vaatisi kaikilla osa-alueilla täydellistä onnistumista enkä tällä valmistautumisella pitänyt sitä kovin todennäköisenä. Kysyjille vastasin, että loppuaika ois vähän alle tai paljon yli kuusi tuntia. Triathlonissa paljon on kiinni itsestä, mutta niin paljon kiinni myös kaikesta muusta.

Hässäkkäviikon (tai viikkojen!) jälkeen parin tunnin matka autolla yksin Lahteen tarjosi mahdollisuuden järjestellä vähän sekaisin olevia palikoita paikoilleen. Hirveesti en ollut viime viikkojen aikana tähän viikonloppuun ehtinyt valmistautumaan. Paitsi sääennustetta tarkkailemaan ja katon hommaamaan viime tipassa pään päälle. Pari tuntia yksin tuli niin tarpeeseen. Sää oli karmea kun saavuin Lahteen, tuuli niin että meinas tukka lähtee ja sadettakin tuuppasi niskaan. Katsastin heti saavuttuani uintipaikan ja siellä olikin melkoinen aallokko. Lisäks lokit hillui ja rääkyi aallonmurtajilla, joiden välittömässä läheisyydessä uitaisiin. Syke vähän nousi tässä kohtaa - mietin, että Jessicaa ei saisi tuohon järveen.. enkä miekään kaipaisi yhtään hyökkäilevää lokkia uintikaveriksi. Suuntasin vähän nieleskellen sisälle aallokko ja lokit mielessä.

Kaks hiljasta ja rauhallista oottelemassa kisainfoa.

Ovella näin ilokseni Jonnan ja mentiin yhdessä rekisteröitymään ja siitä infoon. Ihana oli nähdä pitkästä aikaa ja kikatella. Paljon oli muitakin tuttuja liikkellä. Seurakavereitakin bongasin infossa ja mentiin porukalla syömään. Sovittiin, että mennään vielä illalla porukassa pizzalle. Onneksi löytyi muitakin, joille pastapartyt oli vaan välipala. Tässä välissä kävin hakemassa avaimet asunnolle ja purin enimmät tavarat autosta. Sain majoituksen ihan ydinkeskustasta ja siirtymä kisapaikalle olisi suht lyhyt.

Syötiin porukassa ja ei ollutkaan ihan helppoa löytää ravintolaa mihin mahtui. Pienen kikattelun ja kaupunkikierroksen jälkeen pizzeria löytyi ja kikattelu jatkui. Suuntasin pizzan jälkeen maha täynnä ajoissa kämpälle ja hampaat kalis kylmyydestä siinä talsiessa. Vähän mietitytti miten pukeutuisi seuraavana päivänä, ettei paleltuisi. Tuli hetkellisesti ikävä hellettä, mutta näitä kun ei voi valita eikä tilata. En jaksanut pohtia asiaa sitten sen enempää. Pakkasin kämpällä vaan hulluna vaatetta vaihtopusseihin ja päätin arpoa sitten vaihdossa jotain päälle. Väsy painoi raskaan viikon päälle ja nukuinkin hyvät pitkät yöunet.

Aamulla heräsin auringonsäteisiin ja tuulikin oli tyyntynyt, pompin tasajalkaa. Aamupalan syötyäni ja autolle suunnatessani jouduin kuitenkin toteamaan, että sää ei kyllä ollutkaan aivan niin ihastuttava - pilviä kerääntyi kokoajan enemmän ja puuskittain tuuli oli kova. Ajoin autolla lähemmäs kisakylää ja puolisen tuntia istuin autossa sään kehittymistä tuumaillen. Ajatus uinnista avovedessä ja sen jälkeen pyöräilemään siirtyminen sai hampaat taas kalisemaan. Mutta ei auttanut kun nousta ja mennä. 

Ilmeesi, kun tajuat että takarengas vuotaa.
Tekstaat hädissäs seurakaverille ja se ottaa huomaamattasi tilanteesta kuvan.
Kuva: Ville Tulkki

Suuntasin pyöräkatsastuksen kautta kohti vaihtoaluetta. Ville oli ehtinyt jo omat kamppeensa viemään ja viestiteltiin siinä. Jäin vielä tekemään pyörälle tsekkausta ja putsaamaan pikkukiviä renkaista, kun olin sen hiekkatietä pitkin taluttanut parkkipaikalta. Niitä kiviä siinä sitten ulkokumista nyppiessäni silmä havaitsi jotain kiiltävää. METALLILANKA. Tajusin heti mistä on kysymys. Viron tuliaisena viime elokuulta miun takakumiin on pesiytynyt lankaa, joka puhkoi siellä monen kumit. Yritin napata langan pois ja samaan aikaan sisäkumista pääsee ilmaa pois. SHHHH! Ei voi olla totta! Varmaan vaan kuvittelen! Teen saman uudestaan, SHHHH! Laitan Villelle viestin, että ehtiikö käymään?! Hätä! Ville tulee miun kanssa asiaa ihmettelemään ja toteaa saman. Sisäkumi falskaa. Mietin sekunnin ajan, että heitän kamat autoon ja lähden kotiin. Liikaa liikkuvia osia. Perkele, enkä lähe! Kiroan ja kiukkuan. Tiedän, että niin tehtyäni pian rauhoitun.

Miksi nyt? Miksi ei 200km sitten?! Oon syynännyt renkaat joka lenkin jälkeen. Puunaan ja hiulaan pyörää (lähes tulkoon :P ) neuroottisesti enkä ole huomannut tätä. Kiroilen ja kiukkuun taas hetken. Saattaahan tuo kestää. Todennäköisesti ei. Ei tee mieli riskeerata ja ei auta kun vetää hihat ylös. Yritän saada ulkokumia vanteelta pois, mutta eipä onnistukaan ihan käden käänteessä. Kynnet katkeilee ja kiroilen taas vähän. Villekin koklaa ja todetaan, että rengasraudat on liian lyhyet. Mie en oo sellaisia koskaan ennen tarvinnut. Toiseen pyörään kumin vaihto käy niin kätevästi. Onneksi aikaa on reilusti. Kävellään takakiekon kanssa huoltopisteelle ja kuullaan, että jonossa on seitsemän pyörää. Päätän, että en jää odottelemaan, koska oon sellaiseen liian kärsimätön. Ostan rengasraudat, pisimmät mitä kaupasta saa. Uudelleen hihat ylös ja ei se ollut helppoa niidenkään kanssa saada kumia vanteelta, mutta onnistuuhan se lopulta. Syynään ulkokumin sata kertaa läpi eikä sieltä löydy mitään terävää. Uuden sisäkumin laitto sujuu onneksi ongelmitta. Kriisi ohi. Toivon totisesti, että tänään ei tarvii toistamiseen tarttua rengasrautoihin. Se tarkoittais nimittäin noin +45 minuuttia loppuaikaan tän vaihdon perusteella. Soimaan itteäni vähän siitä, että arjen hässäkässä oon laiminlyönyt pyörähuollon. Ite en oo sen kanssa niin taitava, että osaisin kaiken tarvittavan huomioida. Tähänkään ajatukseen en jaksa jäädä kiinni, vaan heivaan sen. Villelle suuret kiitokset henkisestä tuesta ja avusta. Joku päivä tarjoon sen oluen, jonka lupasin!

Sitten lopulta pussit naulakkoon ja juomat pulloihin. Sitten alkaakin se tuntien odottelu. Käyn välillä tsekkaamassa, että ilma on pysynyt renkaissa. Käydään myös kurkkaamassa uinnin lähtöpaikka. Aallokko velloo ja taivas on musta. Jotenkaan se ei hetkauta, koska sinne on joka tapauksessa mentävä. Kello käy hitaasti, kunnes se alkaa yhtäkkiä kiiruhtaa. Vessoihin alkaa olla jonoa ja käyn vaihtamassa kisapuvun päälle. Sillä reissulla kadotan Villen ja löydän Outin, Akin ja Lean. Käydään Outin kanssa järvessä viime hetkellä. Vesi tuntuu lämpöiseltä ja on mustaa. Ei oo vaaraa, että tänään näkyy haukia. Aallonmurtajalla on lokkien sijaan ihmisiä. Uskottelen itselleni, että lokit on kuskattu kisan ajaksi autiolle saarelle. Niitä ei ole. Näen Sarin yleisön seassa ja vaihdan muutaman sanan. Sitten suunnataankin jo lähtökarsinaan. Seison enimmäkseen hiljaa. Taivas on tumma, aurinko pilkottaa välillä pilvien lomasta. Tuuli on vähän tyyntynyt ja niin on miun olokin. Hyvä tästä tulee.

Ei uskos, että jännittää.
Kuva: Sari Muurman

Rolling start on miulle ensimmäinen ja oon jännittänyt sitä. En tiedä, nauttiiko massauinneista oikeasti joku. Mie en ainakaan - 1800 ihmistä järvessä kauhomassa kuulostaa miusta hulluudelta. Silti seison rannassa, tosin leuka vähän väpättäen. Starttaan oikeasta reunasta. Todennäköisesti uin siksi tänään pidemmän lenkin kun suurin osa, mutta oon valmis siihen jos saan siten ehjän uinnin. Kuusi uimaria starttaa viiden sekunnin välein. Pian on miun vuoro ja viisi sekuntia siitä kun edellinen on mennyt sukellan Vesijärven aaltoihin. Aloitan rauhassa ja saan ihan hyvän lähdön. Lasit huurtuu ja huuhtaisen ne nopsaan. Pian totean saman uudestaan ja huutelen ne. Kuvio toistuu neljästi. Aallokko velloo ja uimareiden oranssien lakkien seasta on vaikea nähdä poijuja. Uin arviosta jonnekin. Ajoittain saan uida omassa rauhassa, mutta sitten joku tulee jostain ja uintirytmi rikkoutuu. Uintilinjan vaihtaminen ei välttämättä auta, koska järvessä on täyttä. Poijut jäävät aika kauas vasemmalle - pääasia että matka kuitenkin etenee. Ekan suoran lopussa on pakko hakeutua lähemmäs poijua, että pääsee kaartamaan vasemmalle jokseenkin järkevästi. Kuten arvata saattaa, siellä on ruuhkaa. Pohdin siinä kauhoessani, että oon kehittynyt. En siis uintitekniikassa missään tapauksessa. Vaan siinä, että en pelkää vaikka en nautikaan etenemisestä. Vaikka hörppään vettä edellä uivan peräaallosta useita kertoja, linssit on ikihuurussa ja osumia tulee tiuhaan. Aurinko paistaa silmiin eikä poijua näy, mutta siihen on jo totuttu. Käännös uudestaan vasemmalle ja viimeiselle suoralle. Miun oikeella puolella on tovin kuluttua jotain ihme hässäkkää. Samaan aikaan miun oikee käsi osuu jonnekin. Ja osuu uudellen. Ja uudelleen. Oon jossain matalikossa. Tästä ei ollut infossa mitään puhetta. Mietin, että oon varmaan ihan hakoteillä - tosin hyvin monen muun kanssa. Muistan piipun joka on Sibeliustalon vieressä. Sen näen huuruisten lasien läpi ja lähden tarmokkaasti kauhomaan sitä kohden. Tarmokkuus kokee pian kolauksen, kun Ripa rintauimari nasauttaa potkun suoraan reiteen. Haen uutta uintilinjaa, mutta sitä ei löydy. Taas ruuhkaa. Ei voi pysähtyä kun ihmismassaa on kaikkialla. Jotenkin selviydyn tuostakin, en enää muista miten. Suunnistan piippua kohden ja ihmettelen miksi Sibeliustaloa ei näy. Ahaa, piippuja onkin kaksi.  Aallonmurtaja lähenee, sitten enää viimeinen poiju. Sitten kohti rappusia ja ylös, vähän huippaa. Kävelen rauhassa ja annan tasapainoelimen vakautua ja riisun samalla märkkäriä pois. Näen Outin ja pian Jukan. Totean, että uintiaika on just semmonen kun tuollaisella kaaosuinnilla voi olla. En nauttinut yhdestäkään hetkestä vedessä tänään, mutta ei sen väliä. Nyt se on ohi. Uinnin suhteen oon sellanen pienten kylätapahtumien tyttö. En usko, että tästä myllytyksestä opin koskaan tykkäämään. Mutta oon oppinut selviytymään.

T1

Olevinaan toimin ripeesti, mutta en missään tapauksessa johdonmukaisesti. Ensimmäisenä märkkärin riisumisen jälkeen puen kypärän ja numerovyön, sitten vasemman jalan sukan ja kengän. Sitten päätänkin ottaa geeliä. Ville tulee myös vaihtoon. Laitan mie sitten oikeeseenkin jalkaan sukan ja kengän. Päädyn pukemaan irtohihat pyöräilypaidan kaveriksi. Sitten pussi naulaan ja kipi kapi. Huikkaan Villelle, että nähdään kun ohittaa miut pyöräilyssä. Kuulen, kun joku yleisössä huikkaa, että: "Tästä se Häkkinenkii juoksee!" Pyörä nätisti matkaan ja menoks. Toivon vielä, ettei kumit paukkuis ja meen. 

Pyöräily 

Lähtee rauhassa käyntiin. Ehkä liiankin rauhassa. Aluksi on hidasteita, liikenneympyrä ja ylämäkeä. Edessä rasittavan hitaasti etenevää porukkaa, mutta päätän etten lähde keulimaan. Ylämäessä on lopulta pakko ohittaa kun en pysty ajamaan niin hitaasti, että peesiväli pysyy. Inhoon sitä, että peesikielto kisassa peesataan ja vältän sitä kaikin keinoin. Messilän mäessä vauhti kiihtyy ja sen jälkeen annan itelleni luvan mennä niin kovaa kun huvittaa. Ohittelen aika paljon porukkaa ja meno on vauhdikasta. Hymyilyttää. Yhteistyö pyörän kanssa sujuu ja jalat tuntuu vahvoilta. Muistan ottaa säännöllisesti energiaa ja Kärkölään asti matka taittuu kun unessa. Rakastan miun kypärän akustiikkaa. Jotenkin siellä saa olla ihan omissa oloissa. Puoleen väliin asti ihmettelen tasaisin väliajoin kuuluvaa piippausta - Polar muistuttaa, että otahan energiaa. Muistan, että täysmatkalle laitoin sen asetukseksi eikä se huono muistutus ole nytkään. Otan geelin, kun kello käskee. Ja ekan kerran ikinä energian ottaminen pyörän päällä käy iisisti ja hommat sujuu kun elokuvissa muutenkin. Kärkölästä alkaa taistelu mäkiä, vastatuulta ja sadetta vastaan. Ei se mitään - nää haasteet on kohdettu ennenkin. Tasaista vauhtia on vaikea pitää, kun mäissä tulee ruuhkia ja epämääräisiä ihmismassoja. Osa unohtaa ajaa oikeassa reunassa ja veivaa miten sattuu. Lueskelen joutessani numerolapuista ihmisten nimiä ja Ilya nimestä tulee mieleen Ilias ja Odysseia ja yhtäkkiä huomaan pohdiskelevani Kreikan mytologiaa jossain Kärkölän kupeessa rapsipellon laidassa hitonmoisessa sateessa. Naurattaa iteäkin se, miten outoja juttuja voi tulla mieleen. Välillä sade lakkaa, mutta tuuli jatkuu vaan. Se ei hellitä ennen kuin käännytään Lahteen päin. Edessä on Messilän mäki, joka ei olekaan niin paha kun olin ajatellut. Kurkkaan kelloa ja totean, että kolmen tunnin alitus pyöräosuudella vaatis loppurykäyksen ja vois olla juoksun kannalta kohtalokasta. Päädyn ajamaan rauhassa, paitsi viimeiset alamäet on pakko nauttia vauhdin hurmasta vielä. Pian onkin jo aika nousta pyörältä. 

Pyöräily takana.
Kuva: Sari Muurman

T2

Kirmaan pyörän kanssa ilmeisen vakavana vaihtoon. Selvisin ilman teknisiä pulmia, itku nousee kurkkuun. Jätän pyörän telineeseen ja tirautan helpotuksen kyyneleen, kun en joutunut uudelleen renkaanvaihtoon. Sen jälkeen hymy leviää korviin asti ja hölkkäilen klossit kolisten vaihtopussille. Geeli naamaan, lenkkarit jalkaan, Karjalan kovin paita päälle ja lippa vinoon. Aurinkolasit kannattaa myös pukea, niin kukaan ei välttämättä huomaa jos on ihan kujalla. Ja yks shotti kouraan.

Juoksu

Lähtee melko ripeesti liikkeelle, mutta tiedän että vauhti kyllä tasoittuu. Päivän ainut kirkas tavoite on se, että juoksuosuudella ei oteta yhtään kävelyaskelta. Ei yhtään. Totean juostessa, että nesteytys on pyörän päällä hoidettu hyvin ja päätän, että tänään ei myöskään pydähdytä juomaan. Tänään juostaan. Reitillä on mäkiä miusta. Mietin, että taas miuta on huijattu muka tasaisella profiililla. Rannassa on hanhia, siirryn suosiolla hetkeksi vasempaan reunaan. Pauli Kiuru on reitin varrella kannustamassa ja heittämässä ylävitosia. Kannustus on muutenkin vaikuttavaa ja tulee tarpeeseen. Etenkin Sibeliustalon kohdalla kannustus on ihanaa! Red Bull pisteen kohdalla miun on aina pakko pidättää hengitystä, se haisee niin pahalle. Colamukien kohdalla miun taas on kiristettävä vauhtia. Etten vaan pysähtyis. Jatkan vaan ja jokainen askel vie lähemmäs maalia. Koitan kääntää lisää kaasua, mutta talla on jo pohjassa. Ei pääse kovempaa. Tyydyn tähän. Kuuden tunnin alitus karkaa sen myötä käsistä, mutta juoksen. En välitä siitä ja pysyn tavoitteessa. Juoksen pysähtymättä kertaakaan, ottamatta ainoatakaan kävelyaskelta. Hitaasti, mutta varmasti. Laikka punottaen. Ekan kerran triathlonkisassa. Voima on siinä, että pää on päättänyt niin ja päätöksessä pitää pysyä. On niin helppo alkaa selittelemään ja keksimään kaikkea, jos ei ole päättänyt. Jaksoin tänään ja jaksan jatkossakin. Siitä on nyt kokemus. Maalin lähestyessä suu kääntyy niin leveeseen hymyyn, että korviin koskee. Sanoin äitille, että oon maalissa noin kello 22.30 ja kello näyttää 22.29.54. Tarkka tyttö. Ja perkeleen päättäväinen. 

Ja siitä maaliin!
Kuva: Jukka Kupiainen

Olihan se taas melkoinen matka. Yhtään metriä en ois jaksanut ehkä enemmän, toisaalta missään vaiheessa reissussa ei tuntunut pahalta. Vilkaisu Polariin kertoo, että kokoajan on pysytty alle anaerobisen kynnyksen. Ja uintia tuli reilut pari sataa metriä ylimääräistä, kun oli niin kivaa. Nälkä oli kauhee kisan jälkeen ja pari tuntia melkein sitten söinkin. Lounaan, päivällisen ja iltapalan samaan aikaan. Järjestäjälle kiitokset taivaallisen hyvistä karjalanpiirakoista ja munavoista. Suorastaan täydellistä. Iltapäivä lähtö herättää miussa vähän ristiriitaisia ajatuksia - toisaalta ilta oli kaunis, mutta kisaa edeltävät tunnit niin pitkiä että vähän meinasi tylsyys iskeä. Itse pystyn kisapäivänä syömään tasan aamupalan ja en muuta. Aamupalalla iltamyöhään jaksaminen taas on heikkoa, kun ei geeleillä ja urheilujuomallakaan ikuisesti jaksa. Ei kai sillä lopulta ole niin merkitystä, mutta mielummin ehkä starttaan kuitenkin aamulla.

Terkut kotiin heti tuoreeltaan.

Omaan tekemiseen oon tyytyväinen. Pääsin tavoitteeseen ja juoksin. Niin, ja monen muun tavoin voitin Häkkisen Mikan pyöräosuudella. Seurakaverit ja monet triathlontutut kokivat onnistumisia - tekivät hienoja ennätyksiä ja debyyttejä Lahdessa. Mutta kaikista ylpein olen Leasta, joka piti meitä kaikkia loppuun asti jännityksessä saapumalla maaliin vain muutamia kymmeniä sekunteja ennen kuin aikaraja tuli vastaan. Sellasta sinnikkyyttä millä hän lopun juoksuosuudesta tuli en ole hetkeen, jos koskaan nähnyt. Onnea Lea vielä tätäkin kautta! Ootte työ mielettömiä. Sie ja siun ukko! Ja tyttö! 

Huikeeta porukkaa!!

No mites se Ironman. Brändi ei iskenyt ihan sellasella voimalla, kun olin kuvitellut isojen poikien ja tyttöjen kertoman mukaan. Tapahtuma oli odotettua laimeampi. Toisaalta, en kaipaakaan mitään hurjaa hypetystä ja sinällään se oli hyväkin juttu. Finntriathlonin tapahtumat on miusta ihan vastaavia tapahtumia ja samat ihmisethän siellä toki ahkeroivatkin. Mutta tottakai on siistiä, että Suomikin on vihdoin päässyt Ironman-kartalle. Jos ensi kesälle puolimatkaa mietin, niin suuntaan kuitenkin todennäköisesti Joroisiin. Siellä on oma tunnelmansa. Ja Tahkon karuus mäkineenkin kiehtoo. Toisaalta, Islantiinkin haluan palata ja siellä ois kiehtova puolimatkan kisa tarjolla heinäkuussa. En tiedä, tovi pitää pohdiskella. Järjestäjille, joka tapauksessa täydet pisteet tästä. Hienon tapahtuma teitte! Ja onhan toi reppukin nyt aika kiva.

Kohti uusia seikkailuita.

Väliajat ja tulokset.

Iltakisan jälkeen otti aikansa ennen kuin keho asettui sellaiseen tilaan, että pystyin nukkumaan. Seuraavana päivän liian lyhyiden unien jälkeen ajelin kotiin. Taas yksin. Ja ehdin siinä pohdiskella yhtä sun toista. Enimmäkseen pohdin sitä, että miten täysmatkasta voi selvitä hengissä ja melkein täysissä järjissä. Jos en tietäisi, että olen sen tehnyt en tiedä uskoisinko. Jos omaa suoritusta kohtaan tuntee sellaista ylpeyttä, niin kertoo se miusta siitä että on todella onnistunut siinä mitä on tehnyt. Tältä unelmien toteuttamisen kuuluukin tuntua. Mitenhän siistiltä tää tuntuukaan kymmenen vuoden päästä. Kiitos kaikille asianosaisille, just työ kaikki ketä viikonloppuna kohtasin ja ketkä kuljitte ajatuksissa ja sydämessä mukana. 

Jälkijäristyksissä.

Maratona di Roma 2018

Roomaan oon haikaillut jo vuosia, mutta tyyli yks ulkomaan maraton keväällä ja yks syksyllä sallii vaan kaks vuodessa. Nyt vihdoin oli Rooman vuoro. Varailtiin reissu jo viime syksynä ja saatiin edulliset lennot, mukava huoneisto ja huippua matkaseuraa. Itse ilmoittautuminen sitten olikin oma lukunsa. Monimutkainen ilmoittautumissysteemi, joka vaati liittymisen italialaiseen juoksuorganisaatioon, että sai Run Cardin ja lääkärintodistus kaikkine systeemeineen. Järjestelmä vilkutti punaista ja pari kertaa oli hermot riekaleina, mutta kyllä se lopulta kannatti. 

Kyllä tätä kannatti odottaa <3

Treenit jäi maratonia ajatellen vähäisiksi, kun juoksumotivaatio oli talven aikana hukassa. Suunnitelmia kyllä oli, mutta ne jäivät "sitku" ja "mutku" vaiheeseen. Alkuvuosi on tarjoillut jos jonkinlaisia haasteita ja raivokkaat crossfit-treenit ovat olleet tarpeellisempia pääkopan kannalta. En oo vielä ikinä lähtenyt näin pienillä juoksukilsoilla maratonille eikä tavoitteita siis juurikaan ollut. Pikkusen reilut sata kilsaa juoksua koko vuodelle.. Ja kun se sisältää yhden treenimaratonin ja yhden 50km lenkin, niin huonollakin matkalla osaa laskea.. Että siinähän se melkein olikin. Ja kun koko viime vuosi oli pk:n jyystöä, voi todeta ettei vk-juoksuja ole juostu sitten edellisen vuoden. Ihan hyvä tilanne. 

Neljä viikkoa ennen kisaa sain ärhäkän flunssan, jonka jälkeen keuhkot ei lähteneet toimimaan normaalisti. Kroppa ei ottanut vastaan minkäänlaista kovempaa treeniä. Himmailin rauhassa ja vasta viikkoa ennen Roomaa pystyin vetämään treeneissä täysiä. 

Roomaan lennettiin perjantaina ja huoneisto oli just niin mukava kun kuvista näytti. Colosseum kävelymatkan päässä ja metroasema vieressä. Expoon suunnattiin lauantaina heti aamupäivällä ja selvittiin ilman ruuhkia. Loppupäivä kierreltiin nähtävyyksiä ja olihan nähtävää. Tankkaamaan pääsin italialaisella pizzalla ja pastalla (pasta ei kyllä ollut niin hyvää kun olin toivonut) ja perinteisen punkkulasin kurmasin myös. Suht ajoissa nukkumaan ja nukuinkin kun tukki. 

Valmiina koitokseen.

Aamulla heräsin ajoissa ja söin aamupalaa. Muu porukka jäi vielä nukkumaan kun suuntasin hölkkäillen kohti Colosseumia. Aika hiljaiseksi sen suuruus pienen ihmisen vetää. Kuvittelin siinä kävellessä millasta on ollut sillon, kun siellä on käyty taisteluita. Melkein pystyin kuulemaan leijonan murinaa. Iso meni kananlihalle. Kävelin kohti lähtökarsinaa ja sinne olikin helppo löytää. Starttasin ekasta lähtöryhmästä, vaikka se ei vastannutkaan tämän hetkistä juoksukuntoa. Yllättävän vähän oli porukkaa tässä karsinassa. Asetuin vessajonoon ja kolme minsaa ennen starttia pääsinkin bajamajaan. Tovin kyllä arvoin pidättäväni seuraavat viisi tuntia.. Vessasta oli jo paperi loppu ja vessan seinään joku oli onnistunut vetäsemään takalaittoman🚽 

Vessareissun jälkeen tein iloisen bongauksen. Pitkä poika Suomesta - Jan!! Juteltiin siinä tovi, ehkä minsa ja sitten pyssy jo pamahtikin. Kerroin Janille suunnitelmasta aloittaa reippaasti, koska helle taatusti verottaisi tänään ja hyytyminen ois väistämätöntä. Totesin kyllä jo ekan kilsan aikana, että kuumuus on alkanut eikä se ainakaan helpottaisi. Seitsemän kilsan kohdilla aloin kaipaamaan sieniä. Oisin juossut ilman Jania ekojen sienien ohi. Onneksi ääneen huikkasi, että nyt niitä ois tarjolla. Tiristin kaksi suoraan päähän ja yhden survoin topin kaula-aukosta sisään. Welcome to the jungle! Mikä kuumuus. Ah! Matka jatkui. Juteltiin ja välillä oltiin hiljaa. Kymmenen kilsan kohdalla Janin selkä katos. Pitkä poika vaihtoi isompaa silmään ja jäin itekseni taivaltamaan. Mietin, että maraton rankasee niitä jotka on lusmuillut treeneistä. Niitä, jotka on menny kyykkäämään sisälle, kun ois pitänyt juosta räntäsateessa. Se rankasee ja se on lusmuille oikein. Lisäks mietin, että aurinko rankasee niitä jotka on Suomesta. Valkoinen kinkku, joka on kotona kolaillut lunta pimeessä tulee ja luulee selviytyvänsä auringon paahteesta noin vaan. 

Helteessä juoksu on kovaa hommaa.

Juoksin väliaikapisteeltä toiselle, huoltopisteeltä seuraavalle, pyyhin hikeä, irvistin, kiroilin, hymyilin ja biletin sienipisteillä enkä säästellyt todellakaan sieniä vaan mässäilin ihan urakalla vettä niskaan. Ja sen jälkeen jaksoin taas vilkutella kameramiehille. Puolikkaan kohdilla huoltojoukot oli kannustamassa. Valitin kuumuutta ja irvistelin. Sitten jatkoin tutuista virkistyneenä tovin hyvillä mielin. Puolikas tuli täyteen ihan kohtuu ajassa, 1.55. Sitten 25km jälkeen iski se kaikista järettömin kuumuus. Aattelin, että kinkku sulaa ihan just asfalttiin. Tuli mäkee, mukulakivee, hikee, pari perkelettä. Ja sitten lopulta sienipiste. Syöksyin vatien kimppuun ja tuhlasin tällä pisteellä KAHDEKSAN SIENTÄ japaljon aikaa. Ei ekologista, mutta pakko oli saada keho jäähtymään. Elvyin ja lähdin  taas reippaasti eteenpäin. Samassa alkoi ylämäki. Pitkä ja kuuma kun helvetti. Kävelin ja otin geeliä. Totesin, että tässä ei kannata kiirehtiä ettei syty tuleen. Taivalsin kengät lotisten ja vaatteet vettä valuen eteenpäin. Aika moni muukin käveli. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Niin nytkin. Piiitkä ja loiva. Laskettelin alaspäin. Juoksu lähti taas rullaamaan. 

Kolmesta kympistä kolmeen viiteen ei hirveenä muistikuvia. Muistuttelin itteeni lapatuesta, keskivartalosta ja pakaran aktivoinnista. Pohkeet oli betonia ja oikeessa oli pieniä kampin elkeitä. Sille tasolle onneksi jäikin. Sillan alla nitkahtaneita, ambulanssin pillit huuti. Pakko oli ottaa aurinkolasit silmiltä ja että näki eteenpäin. Tunnelissa edettiin ylämäkeen mutta oli viileetä. Yhtäkkiä ylhäältä sillalta kajahtaa tutut äänet, jess! Taas tuli vähän virtaa. Kolkyt viis kilsaa tulee täyteen sillalla. Tiberin vesi on yhtä vihreää kun aiemminkin. Puhallan pari kertaa. Vauhti on pikkusen hyytynyt, muttaei niin paljon kun luulis. Keep going. Kohta saat kaljaa 🍻

Hymyilyttää se kuitenkii!

Sitten yhtäkkiä näen kun Jan taivaltaa omaa tuskaansa vieressä. Huikkaan moikat ja lisään, että: "Nyt ei kyllä kuolla, vaan jatketaan maaliin." Jan huikkaa takas, että nesteet ei imeydy ja että on pakko kävellä. Mie pidän jalat liikkeessä ja päätän, että 37 kohdalla kiristän vauhtia. Todellusuudessa edessä on elämäni pisimmät 5km, en todellakaan kiristele mitään. Vaikka kovasti yritän. Jokaisessa huollossa on pysähdyttävä ja juomapisteillä kaadan kivennäisvettä päähän. Bongaan veriappelsiinilohkoja ja jään syömään niitä. Miten taivaalliselta ne maistuukaan. Tässä kohtaa ei merkkaa sekunnit eikä minuutit. Nautinto menee edelle. Vielä pari mukaan ja menoksi. Hymyilin kameralle varmaan hampaiden välit täynnä hedelmälihaa. Aivan sama. Kääntöpaikalla kuuluu tuttuja ääniä, mutta en näe ketään. Valot on vissiin jo sammuneet. Ohitan Espanjalaiset portaat, haaveilen suihkulähteessä uimisesta. Edessä on tunneli - mukulakiveä ja ylämäkeä. Suurinosa kävelee, vaappuu eteenpäin kun zombiet. Jos ei oma meno tunnu kovin vauhdikkaalta niin ei se näytä helpolta muillakaan. Ehkä aurinko rankasee muitakin. Tai ehkä nekään ei oo käyneet lenkillä. Tunneli loppuu ja just kun ehdin ajatella, että vika kilsa - nyt rauhassa loppuun - kääntyy tie oikealle ja aurinko jää korkeiden talojen taa. Samaan aikaan kun alkaa alamäki, pärähtää kaiuttimista soimaan Eye of the tiger. Sillon kinkku vinkasee, painaa tallan pohjaan ja ottaa irti kaiken mitä lähtee. Hymy nousee huulille ja sitä ei hyydytä edes 50m ennen maalia nilkoille lentävä oksennus -vieressä juokseva mies katkeaa noin lähellä maalia ja oksentaa miun jaloille. Maaliviiva ylittyy ajassa neljä tuntia ja kaksitoista sekuntia. Colosseum komeilee edessä ja ympärillä makaa kaikensa antaneita ihmisiä. Kyynel pyrkii silmäkulmaan. Selvisin. Myö kaikki selvittiin! Sain mitalin kaulaan ja folion ympärille. Sitä en kylläkään tarvinnut. Juomista molempiin käsiin ja kohti huoneistoa. Parin kilsan kävely tuntuu palauttavan hyvin kidutettuja jalkoja. Suihkun kautta syömään ja illanviettoon. Oli mahtava juoksu ja loma. Rankaasusta huolimatta! 

Ryhti painuu jo kumaraan ja askel painaa.

Mitä opin? Muuta kun että maraton rankasee niitä, jotka ei oo käyneet lenkillä eli että lenkillä kannattaa käydä säännöllisesti. No ainakin, että vaikka crossfit on hieno liikuntamuoto, josta en luopuisi mistään hinnasta enää -valitettavasti se ei auta juoksussa kehittymistä yksistään. Ainakaan miuta. Juoksijoita tehdään juoksemalla. Triathlonin kaksi muuta lajia tukevat kehitystä juoksussa - siitä on miun kohdalla faktaa olemassa. Maratonennätykset on vuosilta (2015 ja 2016) jolloin treenasin isoimmat määrät noita kolmea lajia. Näin se vaan on. Tämmösellä systeemillä voi juosta neljän tunnin perusjuoksuja. Ei niissä sinällään ole mitään vikaa ja oon sitä mieltä, että miun kohdalla se on ihan hyvän peruskunnon mittari. 

Vihdoinkin kaljalla!

Mitä jäi hampaankoloon? No se 12 minuuttia siellä on. Tahtotila juoksun suhteen on ollut vähän hakusessa täysmatkan jälkeen. Roomassa se heräsi. Juoksemisen nälkä. Vauhtisokeuden kaipuu. Sykereserviä jäi kahdeksan pykälän verran käyttämättä. Potentiaalia on. 

Tämmöseen porukkaan pääs Expossa.

Mitäs nyt? Syksyllä, kun Suomessa hellevaara on ohi, ulosmitataan naisesta se 12 minuuttia. Se vaatii työtä ja sitoutumista. Myös uhrautumista. Mutta tänä vuonna on sen aika. Matkalla Colosseumilta huoneistolle ehdin tehdä päätöksen, että kotikisassa Joutsenossa syyskuussa mie oon ennätyskunnossa. Rehellisyyden nimissä en todennäköisesti tänä vuonna ole vielä tuossa sub 3.30 kunnossa, mutta matkalla kohti sitä. Se miksi totean näin on se, että oon realisti. Paperilla asiat voi näyttää helpoilta, mutta todellisuudessa jokainen minuutti pois tarkoittaa hitonmoista määrää työtä. Mut nyt tuntuu, että oon valmis 💪