Yhteenvetoa vuodesta 2017 ja katse kohti vuotta 2018

Vuodelle 2017 olin listannut itselleni melko pitkän listan haaveissa olevista jutuista. 

Kaikki kisat, jotka olin suunnitellut toteutuivat. Tosin, Dublinissa juoksin flunssassa ja 

se olikin eka kerta, kun joku tauti yritti muuttaa suunnitelmia. Muita juttuja mitä olin tälle vuodelle listannut oli aika monta:

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna - check

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen - check (eikä muuten hetkeäkään liian aikaisin, vaan just sinä päivän kun piti)

- vapaasukellukseen perehtyminen - ehei, tähän ei ollut aikaa

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa - tähän oli aikaa ja on jatkossakin

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö - Jannen iltalenkki jäi väliin, mut Solvalla oli extempore

- vaellusratsastus - edelleen tekemättä. Ollut ajatuksissa, mutta sille tasolle jäänyt

- kiipeily - tehty, sisällä ja ulkona

- lätkätreenit - ei mahtunut tähän vuoteen

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki - vajaa kaksi sataa. Ens kesänä sitten yli.

- pitkät avovesiuinnit - haaveeksi jäi, kun kesä oli mitä oli. Pisin oli täysmatkan uinti.

- olkapääjumppaa säännöllisesti - osittain toteutunut, välillä unohtunut. Parannettavaa.

- hieronnassa käyminen säännöllisesti - säännöllisesti silloin kun on jo jumissa. Auts. Parannettavaa.

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen - hitto. Tätä tein monta kertaa. Onneks jotain osaan.

- muutaman matkan buukkaaminen - tänkin osaan. 

- ajoissa nukkumaan käyminen - ajoittain onnistui. Parannettavaa.

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa - Alkuun toimi. Lopulta on jäänyt tasolle kerran viikossa.. parannettavaa.

- päikkärit aina kun mahdollisuus - Kyllä! Joskus kahdetkin, esim. tänään.

- villasukkajuoksu - vielä tekemättä. Ankea talvi vaikeuttanut toteutumista.

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily - Pyöräily toteutui, juoksu jäi toteutumatta kun suunniteltuna päivänä satoi vettä. Yllätys.

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu - munkkeja on mennyt aika vähän. Karkkia senkii edestä.

- työhyvinvoinnin huomioiminen - parhaamme ollaan tehty ja tehdään jatkossakin. 

Ihan kaikkea en siis ennättänyt mitä suunnittelin - aika jännä. Mut ehdin kyllä sellasta mitä en ollut suunnitellut kuten miekkailemaan, merenneitoilemaan, marjastamaan ja neulomaan hitokseen villasukkia. Ens vuonna voi sitten paikkailla noita mitä ei oo tänä vuonna ehtinyt tai muistanut. Ratsastamaan meen ainakin. Ihan varmasti. Ja moneen reissuun!

Muutoin ensi vuodelle ei oo juurikaan mitään lukkoon lyötyä. Tammikuussa (tai helmikuussa) kotirataultra uusiks, Crossfitin open-lajit teen joko samaan tapaan varjona kun viime vuonnakin.. tai sitten ihan oikeesti. En oo ihan varma oonko siihen valmis, mutta aikaa on onneksi vielä pohtia. Huhtikuussa maraton Roomassa ja lomailua päälle. Ja sitten kesäkuussa kun Ironman saapuu Lahteen, niin on ihan pakosti oltava menossa mukana puolimatkalla. Jorosiin tietysti joukkuekisaan. Taitaa olla pyörävuosi miulla. Saatan myös ehkä käydä fiiliksen mukaan kotikisoissa vähän kokeilemassa miltä juoksu maittaa eli ehkäpä puolikas toukokuussa Lappeenrannassa ja syksyllä maraton joko Joutsenossa. Tai on sitten sellanenkin mahdollisuus olemassa, että jos arpaonni suo niin lähden käymään syksyllä Kolilla koklaamassa miltä maraton maastossa tuntuu. Ei varmasti kivalta eikä nopeelta, mutta eipä tuota vauhtia pääse tällä hetkellä kehumaan asfaltillakaan. Vitosen ja kympin matkoilta vois käydä vähän etsimässä kateissa olevaa vauhtia, ja jos sellainen löytyy niin syksyllä sitten mahdollisesti joku maraton. Ja ehdottomasti joku swimrun.. Porkkalan pitkä matka kutkuttelisi. Uutena juttuna ens vuonna tulee olemaan myös miehen huoltaminen Vantaan maratonilla, kun hän juoksee siellä ekan maratoninsa. Mie pääsen kannustamaan ja juomaan kaljaa. Vaihteeksi niin päin. 

Täysmatkaa en ensi vuodelle haaveile. Ehkä seuraavalle. Ehkä. Tai sitä seuraavalle. Joskus kyllä, mutta kiire ei ole. Täysmatka jätti ikuisen jäljen - mistä sen tietää?! No siitä, että kun sitä ajattelee ei iho lakkaa menemästä kananlihalle. Siitä, että jos sitä pidemmäksi aikaa jää miettimään - herahtaa vesikin silmäkulmaan. Siitä, että joinakin päivinä on nipistettävä itseään että uskoo todella sen tehneensä. Mahtavinta on se, että oon edelleen kokonaissuorituksena täysmatkaan erittäin tyytyväinen. Se meni monelta osin paremmin kun oisin ikinä voinut kuvitella. Tapahtui sellaista minkä olisi voinut ehkä välttää. Mutta jos jokin olisi mennyt toisella tavoin ei se ois ollut enää sama reissu. Kertaakaan en oo mielessäni jossitellut tai vatvonut mitä olisin voinut tehdä enemmän tai paremmin. Jokainen hetki kun olen asiaa ajatellut - ja niitä hetkiä on ollut aika paljon - olen ollut ylpeä itsestäni. Ja tuun olemaan. Toista ensimmästä kertaa ei tule. Oon äärimmäisen onnellinen siitä, että tunnen näin. En oikeestaan sen suhteen voisi olla enää onnellisempi. Pikkujuttu jollekin, miulle yksi isoimmista unelmista. Joka on nyt totta!

Toipuminen fyysisesti sujui nopeammin kun olin aatellut. Lihaskipua ei juurikaan ollut, muutaman päivän viiveellä hiipivä väsymys ei yllättänyt. Tuli se voimallisemmin kun maratonin jälkeen. Mutta osasin varautua. Henkisesti palautuminen sitten kestitikin. En tiiä onko se vieläkään ihan valmis. Kesälomaa jatkui onneksi vielä kaksi viikkoa kisan jälkeen ja oli aikaa rauhassa toipua ja fiilistellä. Treenien pariin siirryin todella hissukseen. Pidin tehot sykkeiden puoleen matalalla ja pikkuhiljaa oon alkanut tehdä vähän kovempiakin treenejä. Juoksussa vauhdit oli totaalisen kateissa ja ei se oo ihmekään, kun koko vuoden tehot on kestävyysharjoittelussa olleet matalalla. Lokakuun loppua kohden vauhtia alkoi kuitenkin löytyä ja haaveita maraton ennätyksestäkin elättelin. Crossfitissä oon paukutellut viime aikoina ihan huolella punasellakin ja ihan mukavaahan se oksennus suussakin treenaaminen välillä on. Tehoja ja kierroksia pitää sitten kevättä kohden alkaa houkuttelemaan enemmän ulos. 

Kaiken kaikkiaan täysmatkan jälkeen oon mennyt hyvin fiiliksellä treenien suhteen. Juoksua muutaman kerran viikossa, uintia kerran viikkoon. Lähinnä vesileikkejä ja vaparia sen verran että tuntuma pysyy. Nyt vasta viimeisen parin viikon aikana oon uinut pari pidempää treeniä ohjelman mukaan. Pyöräilyä harvakseltaan. Tiiän, että kevättä kohden kun pääsee ulos, niin pyöräily alkaa taas kuumottaa. Lähinnä oon käynyt crossfitissä - viis kuus kertaa viikossa. Jostain rytmistä oon yrittänyt pitää kiinni - kolmen tiukemman viikon jälkeen oon pitäyt keveemmän viikon. Pää ei oo vielä valmis mihinkään ohjelmaan. En tiiä onko ensi vuonnakaan. Kaikki liikkuminen perustuu tällä hetkellä fiilikseen ja siihen mitä on kivaa ja mielekästä tehdä. Yhtään hampaat irvessä treeniä en tee - oon itseasiassa aina ollut aika huono tekemään. Viime aikoina intoa on kyllä ollutkin - en kyllä kovin montaa hetkeä elämässä muista etteikö olis ollut. Kokonaiskuormitusta pyrin huomioimaan mahdollisimman hyvin ja kroppa kyllä kertoo, kun sitä vaan kuuntelee. Kaiken kaikkiaan hyvä ja ehjä treenivuosi. Noin 430 tuntia liikettä, yhteensä noin 3000km. Tunneista pari sataa crossfittiä, kilsoista tuhat juoksua ja pyöräilyä noin 1700km. Loput kaikenlaista muuta: hiihtoa, uintia, sauvakävelyäkin.

Fiiliksellä siis mennään eteenpäin kohti ensi vuotta. Luottavaisin mielin suhtaudun siihen, että elämässä on edessä vähän kevyempiä vuosia kun mitä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet. Ja jos niin ei käy, niin aika monessa liemessä on jo muhittu ja kaikesta selvitään lopulta. Miulla on tunne, että ens vuodesta tulee hyvä ja talven kyykkäilyjen jälkeen orhi hirnahtaa keväällä kovaa kohti maanteitä. Kiitos teille kaikille, jotka olitte osa tätä vuotta!

Willimiesajot 2017, Saimaa Road Race

Kukkia ja lettejä. Mitäs sitä muuta. Kuva ja vaatteet: Mikko Nikkinen

Idea Willimiesajoihin osallistumisesta tuli jo viime kesänä, kun ne järjestettiin ensimmäistä kertaa. Viikkoa aikaisemmin polkastu Joroisten joukkueviestin pyöräily ja sitä edeltäneet kolme sprinttistarttia sekä edessä häämöttävä Tahkon puolimatka sekä Reykjavikin maraton saivat miut kuitenkin luopumaan ideasta. Joskus järkikin on mukana ratkaisuissa, vaikka ihan aina ei uskoisikaan.

Huhtikuussa Nikkisen Mikko, tuo maanteiden Indiana Jones, alkoi houkuttelemaan mukaan Willimiesajoihin. No, tunnetusti miuta ei oo ihan hirveen vaikea houkutella mihinkään. Eikä Piakaan. Etenkään, jos se liittyy hikoiluun. Ensin emmin, koska Porkkala Swimrun sattui samalle viikonlopulle. Seuraavassa hetkessä olin kuitenkin jo mukana. Mikon kanssa on seikkailtu monet seikkailut. Ikinä ei oo ollut tylsää, hiljasta eikä rauhallista. Myös Pia on ollut monesti lenkeillä mukana ja pidempikin siivu taittuu heidän kanssa huomaamatta. Pullalle ja kahville tai sitten jäätelölle pysähdytään aina. Ollaanpa myö kerran Mikon kanssa lenkillä löydetty keskeltä ei mitään vohvelit kermavaahdollakin.

Keskeltä ei mitään löydetyt vohvelit ja kahvit.

Kerran oltiin Mikon ja Pian kanssa lenkillä kesällä 2016 ja nuo kaksi tirskuivat miulle, kun kannoin valkoista silmäterääni pienen hiekkaosuuden yli renkaan puhkeamisen pelossa. Kyllä miutakin nauratti. Olihan se vähäsen huvittavaa. Veikkaan, että Nikkisessä heräsi jo silloin into kitkeä tuo naurettava neitimäisyys miusta.. koska myöhemmin samana vuonna löysin itseni Nikkisen kanssa painelemasta maantiepyörällä pitkin hiekkateitä eikä paljon renkaan puhkeaminen pelottanut. Eikä paljon mikään muukaan. Se oli siistiä! Jos sinä päivänä maailma olikin musta, ei se enää sen jälkeen ollut kun oli päästellyt siellä menemään.

Maanteiden Indiana Jonesin kanssa hiekkatiellä.
Kuva: Mikko Nikkinen

Pian kanssa saatiin kesän aikana ihan hyvin kilsoja alle ennen Willimiesajoja ja ulkoilutin kukkapaitaa säännöllisesti muun hikoilun lomassa. Geelien kanssa oli vähän haasteita, koska ne saa aikaan miussa useimmiten oksennusrefleksin. Maisteltiin pahoja, maisteltiin tahmeita ja sitten löytyi SIS. Ei tarvii enää ikin etsiä (toivottavasti) geeliä, koska se on paras ja muuten ainoa ikinä joka on mennyt irvistämättä alas. Porkkalasta edellisenä iltana kotiuduttuani söin hyvin, kuten aina. Etelä-Karjalaisittain vetäsin tuhdin vetytankkauksen, koska alla oli kuitenkin reilun kolmen tunnin kisa ja oli varmistettava ettei lähde matkaan vajaalla tankilla. Ja sen jälkeen nukuin kuin tukki. Aamulla ei sitten muuta ehtinytkään, kun ottaa aamupalaa ja sitten olikin aika vetää vaippahousut jalkaan ja suunnata kohti Rakuunamäkeä. Semmoinen kisasta kisaan viikonloppu.

Iloinen ja odottava tunnelma. Kuva: Ville Tulkki

Tuulan ja Pian kanssa treffailtiin Rakuunamäellä ja nähtiin muitakin tuttuja - seurakavereita ja paljon muita. Sää vaikutti lupaavalta ja oli houkutellut paikalle mukavan kokoisen joukon ihmisiä. Tunnelma oli hyvä ja yllättävän vähän jännitti. Vielä tässä kohtaa. Oltiin porukalla menossa 28km/h, lähtöryhmään numero 7. Mukaan olin ottanut 3 geeliä, pähkinöitä ja pötkön energiakarkkeja. Edessä olisi 135km ja kolme huoltoa, jossa pysähdyttäisiin. Vessareissun jälkeen suunnattiin karsinaan ja siinä kohtaa kun asettauduttiin suunnitellun lähtöryhmän tuntumaan. Pia alkoikin suunnitella siirtymistä lähtöryhmään 7, jossa keskinopeus olisi 30km/h. Tässä kohtaa hetken ämpyilin, samalla kuitenkin toinen puoli halusi haastaa itseään ja kovin kauaa ei Pian tarvinnut miuta houkutella. Sitten oltiinkin jo esittäytymässä lähtöryhmän 6 porukan kanssa. Miulla jääti, mutta Pia onneks supliikkina naisena nostatti tunnelmaa. Päätin täristä kaiken jännityksen tässä kohtaa pois. Tunnustin vetäjille, että ryhmäajokokemusta meikäläisellä on tasan nolla tai ainakin hyvin lähelle sitä. Mietin, että miten vitissä tässä käy. Hyvin kuulemma kävis. Päätin luottaa siihen ja lähteä rohkeana matkaan. Kauaa ei onneksi ehditty empiä, kun jo lähdettiin liikkeelle. Ohjeita tulisi matkan varrella. Aika upeetahan tuommosessa ryhmässä oli liikahtaa. Alku otettiin rauhassa ja muutaman kilsan päästä sitten meidät päästettiin irti ja oli aika siirtyä omaan vauhtiin. Alku oli vähän hakemista itelläni. Menohaluja ois ollut tyypilliseen tapaan, mutta muistuttelin intoilijalle ihon alla, että matka on pitkä ja alun keulimiset taatusti kostautuisivat loppupuolella. 

Porukassa oli kaksi vetäjää, Marko ja Rami, jotka vaikuttivat heti alusta huipputyypeiltä. Muutenkin ryhmässä vallitsi rento ja hyvä fiilis. Ainakin miun mielestä. Meitä oli siinä ehkä kolme naista ja kuusi miestä. En oo kyllä hirveen hyvä laskemaan :D Juttua riitti ja ohjeet ryhmäajoon oli selkeät. Mistään telaketjuista ollut kuullukaan, mutta hyvinhän tuo sitten lähti siihen nähden pyörimään. Kahdelle ekalle vetovuorolle sattui napakka ylämäki ja sitten tovin passailinkin aurinkokannella. Ja siihen kyllä kannustettiinkin. Muuten ajo oli rentoa, mutta vetovuoroja huomasin vähän jännittäväni ja pidin ne lyhyinä. Etenkin vastatuuliosuuksilla viima tuntui etulinjassa karseelta. Miusta ei tulis kovin hyvää tuulenhalkojaa.

Reitti kartalla.

Matka eteni huomaamatta. Ennen ensimmäistä hiekkatieosuutta tiukassa mutkassa oli poliisi. Se enteili huonoa. Kaarteessa ehdin nähdä pyöräilijän pientareella makaamassa liikkumattomana ja samaan aikaan kuulin ambulanssin sireenin. Pahaolo pyörähti kurkunpäässä. Mietin, että käviköhän pahasti. Teki mieli hiljentää vauhtia. Tovin keskityin itseni rauhoittamiseen ja totesin, että miun murehtiminen ei tilannetta muuttaisi. Hyvässä hoidossa olisi pian. Vähitellen ajatukset siirtyivät taas ajamiseen ja ryhmään. Keskittyminen ei saisi herpaantua. Ryhmäajossa piti olla vielä enemmän hereillä, kun itsekseen ajaessa.

Ensimmäinen hiekkatieosuus oli nopeasti ohi ja sujui ongelmitta. Tiesin, että toinen osuus olisi pidempi. Sitä ennen kuitenkin vielä paljon muuta. Ensimmäinen huolto tuli tosi nopsaan ja siellä nappasin geelin ja mukin vettä. Täytin myös juomapullon. Sitten jatkettiinkin jo matkaa. Tiesin myös, että mäkiä on edessä. Paljon. Porukassa ne ei tuntuneet pahoilta. Juttu lensi ja matkalle sattui myös hillittömiä kurveja. Välillä meinasi mennä ihan letkajenkaksi ja pari kertaa jukeboxi revitteli jo ennen Savitaipaletta. Puheenaiheet vaihtelivat laidasta laitaan. Aina eturauhasesta maratonjuoksuun ja pohkeista vaihteiden käyttöön. Ja kaikesta mitä niiden väliin mahtuu. Välillä ryhmässä käväisi muitakin edellisistä ryhmistä tipahtaneita, mutta kukaan ei jäänyt pysyvästi porukoihin. Savitaipaleella oli toinen huolto ja otin taas geelin ja vettä sekä pähkinöitä ja limaisia Cliff-karkkeja. Tarjosin Piallekin ja siinä myö hymyillen vedettiin limaisia karkkeja. Tän tauon kohdilla takana oli noin 80km:ä ja pysähdyksen jälkeen itelle oli tosi vaikea saada rytmistä kiinni. Tunnistan tän saman haasteen maratonillakin. Mielummin pidän saman rytmin kokoajan, koska pysähdyksen jälkeen on vaikea lähteä liikkeelle. Vähitellen rytmi kuitenkin taas löytyi ja todettiin, että sata kilsaa täyttyy parin kilsan päästä.

Kuvitteellinen shamppanjapullo oli jo jäissä. Sitten se alkoi. Hiekkatie. Pitkä ja päättymätön. Ilman Indiana Nikkisen kanssa koettuja seikkailuita oisin ehkä irrottanut jalat polkimista ja kantanut pyörän hiekkaosuuden yli. Hiekan olisi vielä kestänyt, mutta kun siellä oli vielä karsee mäkikin. Putkelle nousessa takarengas suti tyhjää. Jalat meni tyhjiksi ja Jyräs muuttui hetkeksi kuljettajasta matkustajaksi. Tarvittiin Sisua ja Perkelettä! Sadan kilsan kohdilla oli todella heikko hetki. Ilman Markon tsemppiä ja peesiapua oisin saattanut liipasta pyörän mettään ja jatkanut juosten eteenpäin. Käsittämätöntä, miten kahdessa kilometrissä fiilikset voi vaihtua. No, vaihtui ne onneksi taas kahdessa kilsassa takaisin hyviksikin. Ja pian hiekkatieosuus loppuikin. Porukka alkoi puhua ylämäistä, joista olisi edessä. Koitin olla kuuntelematta. Sitten bongasin vasemmalla hotelli Saimaanrannan ja olin kartalla missä mennään. Mietin mäkiä. Ne oli niin monta kertaa ennenkin poljettu, että ei ois ongelma tänäänkään. Alamäissä täysii ja ylämäkeen niin kovaa kun pääsee. Toimi niin kauan, kunnes ketjut putosivat. Kesken ylämäen se on melko siistiä. Etenkin reissun jatkaminen keskeltä mäkeä paikoiltaan valmiiksi hapokkailla jaloilla. Taas tarvittiin Sisua ja Perkelettä! Onneks sitä on aina reilusti mukana. Ylämäissä hapotti ja puuskututti. Kummasti hapot aina hävis reisistä ennen seuraavaa mäkeä. Liikenteenohjauksessa nähtiin Kalle, jo toistamiseen! Vilkutettiin ja hihkuttiin jotain päätöntä.

Marko huikkaa pian, että enää ei ole jäljellä kun yksi isompi nousu. Mietin heti ääneen, että se on Rakuunamäen nousu. Markon mukaan sitä ei laskettu. Mietin, että ei reitillä oo enää yhtään mäkeä. KUNNES tajuan, ei se jokuhitonkalatie. Etelä-Karjalan ehkä karsein mäki, joka pitää juostenkin kontata. Koitan nousta sen Perkeleellä ylös, mutta Perkele alkaa olla lopussa ja Sisukin kortilla. Hivuttelen kuitenkin mäen ylös. Helppoa ei näytä olevan muillakaan. Viimeinen huolto lähenee. Siellä on kolaa. Juon kolme mukia ja hapot laantuu jaloista. Tunnen kuinka kolan mukana Sisu ja Perkele! tasotkin taas nousee ja hymy levenee. Ja sitten myö Pian kanssa mennään. Mittarissa alkaa olla pisin lenkki tähän astisessa elämässä. Kannaksella Saimaanharjulta Lappeenrantaan päin painellaan Pian kanssa, kun oltaisiin ainoot ihmiset maailmassa. Jukeboxissa lähtee soimaan No Doubtin Don't speak. En tiiä miks, mutta se soi "You and me. We used to be together. Everyday together always." Olo on kuolematon. Tie on tuttu ja maalin ja mein välissä ei ole enää muita muttia kun Rakuunamäen nousu. 

Kohta Marko ja Rami sekä muutama muu ryhmästä ottavat meidät kiinni ja edetään loppumatka porukalla. Tai, no Ramin perässä ei enää pysy moottoripyöräkään, mutta myö muut. Kohta kurvataankin jo liikenneympyrään ja sieltä kohti viimeistä nousua. Yritän ottaa vauhtia mäkeen, mutta uskallus ei riitä kaahata kurviin. Viimeinen nousu on tasan niin karsea, kun olin ajatellutkin. Mäen päällä. Ennen maalia vasemmalla siintää työpaikka. Ikinä ei oo tuntunut yhtä pahalta nähdä työpaikkaa. Eikä varmasti tunnukaan. Jalat on tyhjemmät kun ikinä. Pian kanssa edetään rinnakkain maaliin. Käsi kädessä. Tää oli mein yhteinen matka ja todella se yhdessä taitettiin. Ihan mieletön kokemus, mieletön porukka ja upee kukkapaita! 

Maalissa hymyillen! Kuva: Juha

Maalissa kiitän Piaa siitä, että houkutteli miut tuohon ryhmään. Se tuntui lopulta juuri oikelta valinnalta. Vaikka meinasinkin jänistää. Oppia tuli ja ihan törkysen hyvä treeni. Tapahtumaa voin suositella ihan jokaiselle. Tämmönen ekakertalainenkin pärjäsi oikein hyvin, kun oli ryhmän tuki takana. Ens vuonna ehdottomasti uudelleen. Tulkaa työkin, Willimiesajot 2018 calling! Täältä vielä tuoreeltaan fiilikset kanakeiton ääreltä. Näytetäänkö muka edes väsyneiltä ;) 
Kiitos Ville haastettelusta!

Klikkaa alta!

Pian ja Jennin pohdintoja kisan jälkeen

Kahvi ja pulla ei jäänyt väliin tälläkään kertaa.
Kuva: Mikko Nikkinen

Seuraavana päivänä herätessä oon yllättynyt siitä, että mäkien raastamissa jaloissa ei ole mitään tuntemuksia eikä hanurikaan oo pahoillaan vajaan viiden tunnin vinguttamisesta. Jos en tietäsi urheilleeni kisoissa edellisenä parina päivänä kahdeksaa tuntia, en uskoisi sitä kropan tuntemuksista. Ei tuskaa, ei kipua. Pelkkää endorfiinia. Silti kalenterissa luki "lepo" ja siinä pysyttiin. Viron reissua ajatellen täydellinen treeniviikonloppu. Päälle erityisen hyvä ja uskon, että fyysisestikin tästä oli hyötyä. 

Kotiin erityiskiitokset siitä, että ymmärrätte miun menoja ja jaksatte kannustaa. Jokaisessa reissussa olette sydämessä mukana. Ilman hellää huolenpitoa ja mieheni mainiota ruokahuoltoa miulla ei menis näin hyvin. Harva vaimo on kai niin onnellisessa asemassa, että kotona odottaa hyvä ja terveellinen ruoka ja energian riittävästä saannista huolehditaan. Liian harvoin vaan muistan sen sanoa, mutta uskon että sen tiedätte. Ja pahoittelut siitä, että poljettiin niin kovaa ettette ehtineet maaliin kannustamaan. ps. Rakastan teitä <3

Kyllä näillä kelpaa! Pian jonottama kahvi ja Maaritin
ostama tiskirätti. Tiskaaminenkii sujuu leikiten.

Kiitokset vielä Pialle ja myös kaikille muille rinnalla polkeneille, Nikkisen Mikolle, Lappeenrannan pyöräilijöille, WillTrille, Kuntovarikolle ja ihan jokaiselle joita en oo muistanut tai oon muistanut kiitellä.