perjantai 25. elokuuta 2017

Triathlon Estonia 2017 - Miun ensimmäinen täysmatka

Triathlon Estonia 2017
Aika tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten, kun netistä ei paljon tiedetty eikä kännykkääkään vielä ollut, luin lehdestä täysmatkan triathlonista ja mietin, että miten ihmeessä kukaan ihminen voi ensin uida 3,8km, sen jälkeen pyöräillä 180km ja sitten juosta maratonin. En muista mikä lehti oli kyseessä, mutta kuva joka siinä oli, on piirtynyt jonnekin syvälle muistikeskukseen. Uskoisin, että kuva oli Konalta. En tuossa kohtaa todellaan itse ajatellut tuollaista tekeväni, mutta kunnioituksen joka juttua lukiessa on noussut on täytynyt olla suuri. Koska kuten kaikki tiedämme, kuusitoistakesäisenä ihminen elää aika hetkessä. Tuon hetken muistan varmaan ikuisesti. Vähitellen viime vuosien aikana muistikuvasta on rakentunut unelma, joka ei ehkä olisikaan saavuttamattomissa.
Tuohon aikaan pelasin lätkää ja treeneissä oli kesäisin paljon juoksua. Pyöräiltyä tuli paljon, kun oikeastaan kaikki sosiaalinen elämä oli kiinni siitä kuinka paljon jaksoi pyöräillä. Sosiaalisena ihmisenä pyöräilin siis paljon. Parhaimmillaan kesälomalla pelkästään paikasta toiseen liikkumisesta tuli kymmeniä kilometrejä päivässä. Sen lisäksi oli treenit ja esim. punttitreenillä käytiin toisella puolella kaupunkia. Sinne siirryttiin usein rullaluistimilla. Matkaa edes takaisin tuli noin 32km. Silloin ei tosin ollut rannetietokoneita tai muita härveleitä eikä treenimääriä mietitty, mutta reitti on edelleen vahvana mielessä.  Jälkeenpäin ajateltuna nuo vuodet ovat olleet varmaan niitä, mitkä ovat rakentaneet miun kohdalla sitä pohjaa jonka päälle on viime vuosina tehty lisäosia. Ja niiden rakentelu on ollut suhteellisen helppoa.
Lätkä loppui ja liikunta siirtyi hetkeksi hiukan taka-alalle, kun opiskelut veivät toiselle paikkakunnalle. Ja myös rakastuin, sillä tiellä ollaan edelleen. Onneksi rakastuin samanlaiseen aktiiviseen ihmiseen, jonka elämässä liikunnalla on iso merkitys. Vaikka mielenkiinnon kohteet eivät ole täysin samat liikunnan tai ylipäätään harrastusten saralla, niin kumpikin ymmärtää toisen intohimon siihen mitä toinen tekee. Edes ruuhkavuodet eivät ole saaneet kumpaakaan luopumaan omista tärkeistä jutuista. Tällainen ei onnistuisi millään ilman syvää kunnioitusta, joka toisen tekemistä kohtaan on. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää että hyväksyy sen mitä toinen tekee ja iloitsee siitä hyvästä olosta joka toiselle harrastuksen kautta tulee. Kimmo. Arvostan ja rakastan. Nyt ja aina. Kiitos, että oot ja ymmärrät.
Jos avaisin kaikki mutkat ja kiemurat matkan varrelta, tästä syntyisi kirja jota kukaan ei jaksaisi taatusti lukea. Lyhyesti en edes yritä kirjoittaa, joten on oma valintasi jatkatko eteenpäin.
Äetee Ruokosen voimakekseillä jaksaa mitä vaan!
Miksi Triathlon Estonia? Viime kesänä Tahkolla ensimmäiseen puolimatkan Via Dolorosaan osallistuttuani ja samoihin aikoihin melko murskaavia uutisia saadessani tein salamapäätöksen palata seuraavana kesänä Tahkolle aikomuksena tuplata kilsat. Jos on puolimatkassa kohti unelmaa, ei leikkiä voi jättää kesken. Ja koska elämästä ei koskaan tiedä, ei kannata jäädä liiaksi hautomaan tai pohtimaan asioita. Ei ehkä sovi jokaiselle tämä ajattelutapa, mutta miulle toimii. Kaikki unelmat ja haaveet eivät toteudu, mutta silti niitä kannattaa kurkotella. Viime kesänä Tahkolla pyöräosuuden jälkeen miut valtasi niin hirveä koti-ikävä, että itkua nieleskelin. Etenkin miestä oisin kaivannut paikan päälle. Silloin jo päätin, että täysmatkalle haluan miehen mukaan. Pelkkä läsnäolo riittää. Jos mie en jaksakaan, on joku joka ottaa kiinni ja huolehtii kaikesta. Sillon ei oo mitään hätää. Kotona kerroin heti puolimatkan jälkeen toiveesta. Yhteinen harrastus ja intohimo meillä on matkustelu maailmalla.  Kallis harrastus, johon uppoaa kaikki rahat, mutta se ei haittaa. Täysmatkan pitäisi tapahtua ulkomailla, että saisin miehen houkuteltua mukaan matkaan. Aloin netin maailmasta selailemaan eri vaihtoehtoja ja löysinkin aika pian tämän kyseisen kisan. Mitä enemmän tutkailin, sitä enemmän innostuin ja eipä mennyt aikaakaan kun ilmoittautuminen oli tehty ja hotelli varattu.
Viime vuonna puolimatkalle harjoitellessani sairastelin jatkuvasti. Etenkin uinti uimahallissa tuntui provosoivan kurkun välittömästi kipeäksi ja seuraavana päivänä nousikin kuume. Yhdeksän nielutulehdusta vuodessa. Syyksi lääkäritkin lopulta uskoivat arpiset nielurisat, jotka imivät itseensä tulehduksen tulehduksen perään. Puolimatkan kisan jälkeen kävin Kreikassa rentoutumassa ja sen jälkeen nielurisaleikkauksessa. Kannatti taistella itsensä leikkaukseen, sen jälkeen en ole ollut kertaakaan kipeänä. Tavallista nuhaa jos ei lasketa mukaan. Taistelu kannatti siis tässäkin asiassa. Uinti hallissa tosin on jäänyt ja tässä nyt tunnustuksena kerrottakoon, että lähdin täysmatkalle vain noin 20km uintitreeniä alla tälle vuodelle. Viime vuonna kilsoja tuli kuitenkin lähemmäs sata. Muutaman kilsan olen uinut tänä vuonna hallissa, muutoin avovedessä. Joku voisi sanoa, että tyhmää. Itse sanon tässä kohtaa, että viisasta.
Kulunut vuosi on ollut raskas. Sitä en nyt lähde tässä avaamaan enempää, mutta miut tuntevat tietävät mitä tarkoitan. Liikunta on ollut henkireikä, jossa oon marinoinut elämän karseimmat surut, suurimmat ilot ja sen koko tunneskaalan mikä on viimeisen vuoden aikana ravisuttanut. Kuolema ja sairaudet ovat olleet niin vahvasti läsnä, että toivon että saan nyt hetken olla niiltä teemoilta rauhassa. Voi olla, että toive on naiivi. Mutta toivon silti. Kokoajan täysmatka on ollut omassa mielessäni tavoitteena ja päämääränä, jota kohti olen päättäväisesti mennyt. Unelmana, jonka oon päättänyt toteuttaa niin että muistan sen ikuisesti. Matkan varrella epävarmuuden hetkiä ei ollut montaa, vaikka uskoin niitäkin tulevan. Matka kohti unelmaa on ollut antoisa ja opettavainen. Myös yllättävä. Paljon on tapahtunut myös uskomattomia ja käsittämättömän mahtavia asioita. Ei elämä onneksi pelkkää paskaa työnnä. Oon koittanut niistä hyvistä jutuista sitten ammentaa energiaa ja siinä onnistunutkin. Toki se on vaatinut joistakin asioista luopumista ja kieltäytymistäkin, mutta en ole katunut.


Rupee oleen valmista!
Miun introt on aina pitkiä, kysykää vaikka Kimmolta.. Joten nyt asiaan. Lopulta oltiin siis siinä pisteessä, että kesäloma koputteli ovella, treenit viimeistelyä vaille valmiit ja uusi pyöräkin  alla. Loman alkajaisiksi kävin hierottamassa kropasta jumit pois ja niitähän riittikin. Kiitos Simo, tää oli taatusti yksi viisaimmista sijoituksista kisaa ajatellen. Tällä kertaa etenkin psyykkiseen valmistautumiseen olin panostanut kesän aikana. Siihen monesti tulee kiinnitettyä liian vähän huomiota. Voin suositella kiinnostuneille Jarmo Liukkosen kirjaa Psyykkinen vahvuus. Vaatii aika paljon työskentelyä itsensä kanssa, pelkkä lukeminen ei ihan riitä. Mutta vaivannäkö kannattaa. Viimeinen silaus Saimaalla loman alkaessa. Rentoutumista ja myös mielen hallintaa Klaara-myrskyn lähestyessä ja lasten pelätessä. Veneessä, Saimaalla. Pelko ei kannattanut, myrsky ei tullutkaan. Se laantui matkalla ja tarjosi meille kauhun sijaan mahtavan luontodokkarin livenä. Mitään ei siis kannata pelätä etukäteen. Voi ja kannataa varautua, mutta pelolle ei kannata antaa valtaa.
Viron reissuun varauduttiin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Vakuutukset kuntoon, lauttaliput, autoon tarvittavat materiaalit mukaan ja tavaraa lainaan pitkin pitäjiä, kun ihan kaikkea ei viitsinyt yhden reissun takia hankkia. Kiitos kaikille tavaroita lainanneille. Torstai-iltana mietin, että mitenköhän kaikki mahtuu yhteen Saabiin. Lopulta kaikki mahtui helposti. Unikin maistui hyvin. Ekan lomaviikon olin ottanut todella kevyesti. Söin hyvin ja nukuin paljon. Halusin olla levännyt ja hyvässä vireessä torven törähtäessä.


Eckecö Linen Ms Finlandia kuljetti mennen tullen. Helppoa ja mukavaa matkustamista.
Perjantaina aamuyöstä suunnattiin tien päälle. Fiilis oli rento, nukuin autossa tunnin verran ja saavuttiin länsisatamaan hyvissä ajoin. Autolla lauttaan ja voiko matkustaminen olla enää helpompaa. No ei ainakaan paljon. Viron päässä oli miun vuoro hypätä ratin taa ja sitten ei ollutkaan ihan niin helppoa. Saattoi olla reissun jännittävin osuus. Pienen säätämisen jälkeen autossa oli Diva-kuorma ja perinteiset olutlaatikot. Ei kai niitä nyt voi jättää ostamatta, vaikka autossa ei oliskaan tilaa. Hotelli löytyi helposti ja koska oltiin vasta puolessa päivässä ajettiin suoraan kohti kisapaikkaa ennen sisäänkirjautumista hotelliin. Ajoin järven rantaan, josta seuraavana aamuna olisi startti. Järvi oli pieni ja matala, jonka keskellä oli saari. Tuli jotenkin kotoisa ja turvallinen olo. Seuraavana päivänä olisin tuolla uimassa kaksi kertaa järven ympäri. Ois tehnyt mieli mennä heti uimaan. Vesi oli lämmintä.


Reittiin tutustumassa edellisenä päivänä.
Seuraavaksi suunta kohti kisakeskusta. Siellä rakennustyöt oli jo menossa. Käveltiin juoksureittiä pitkin vähän matkaa ja kateltiin huoltopisteen paikkaa vähän valmiiksi. Sitten suunnattiin syömään ja kauppaan viimeistelemään hankintoja huoltolaatikkoon. Olikin jo nälkä. Keilasta hotellille päin ajellessa kurvattiin vielä Via Balticalle kurkkaamaan pyöräreitin kierros, jota kierrettäisiin kahdeksan kertaa. Baana oli just niin tasaista kun oli luvattukin. Mutta tuulella aivan karsee. Ja sitä oli luvassa. Sadetta ja tuulta. Mutta en välittänyt. Hotelliin sisäänkirjautuminen kävi näppärästi ja hotellilla oli oikein hyvä vartioitu parkkipaikka. Järkkäisin vähän tavaroita valmiiksi ja yritin ottaa pienet unet. Silmät eivät kuitenkaan pysyneet kiinni. Pian kello olikin jo sen verran, että suunnattiin takaisin Keilaan kisainfoon.
Info oli sekavin, jossa oon koskaan ollut. Mutta tää oli tiedossa eikä kovasti järkyttänyt miuta. Viron kielestä ei kovin paljon käteen jäänyt, mutta miulla ois koko päivä aikaa tutustua reittiin. Selkeeltä se vaikutti. Materiaalit saatiin myös mukaan. Viime vuoden kisaan verrattuna kehitystä oli tapahtunut ja saatiin vaihtopussukat viime vuotisten muovipussien sijaan. Rannekkeiden värin kanssa oli säätöä, mutta siitäkin selvittiin. Chippi oli samanlainen kun suomalaisissakin isommissa kisoissa ja eipä tuolta juuri mitään uutta infoa tullut. Sitten olikin aika taas syödä hyvin, että jaksaa ja suunnattiin viereiseen hampurilaisravintolaan syömään. Hotellilla suihku ja kamppeet kasaan aamua varten. Seurakaveri Veera kävi mahtavan huoltotiiminsä kanssa mein huoneessa ja vaihdettiin kuulumiset. Miuta ei vieläkään jännittänyt. Olo oli rennon odottava. Nukahdin heti, kun laitoin silmät kiinni ja ehdin nukkua noin seitsemän tunnin hyvät unet. Oma tyyny oli mukana ja taatusti lisäs turvallisuuden tunnetta.
Kello oli soimassa puol kuus. Nousin jo ennen kun aloitin perinteisen vessassa ravaamisen. Kroppa tietää, että vessaan ei pienistä pysähdellä ja kuus kertaa tunnissa on meikäläiselle ihan normaalirytmi kisa-aamuna. Aamupalaa tungin vähän väkisin. Ei oikein mikään meinannut upota – iski se jännityspaniikki sittenkii. Selailin samalla somea ja kiitän kaikista tsemppiviesteistä siellä ja etenkin kaikista henkilökohtaisista viesteistä. Niillä on iso merkitys. Virittelin jo edellisenä iltana etukiekon pyörään kiinni. Kuljetuksen aikana se oli irti. Herra G:n autoon saaminen kokonaisena olikin melkonen tuhraus. Jännityspaniikissa kiroilin ja raivosin hotellin pihalla. Ehkä ihan hyvä – pahin jännitys purkaantui ulos. Autossa istuin hiljaa ja kasasin ajatuksia. Hengittelin. 


Tavarat paikoillaan. Pahin jännitys laantunut.
Rannassa oli täysi hulina päällä. Reijon ohjeet muistaen lisäsin vielä Herra G:n renkaisiin lisää ilmaa. Talutin pyörän telineeseen ja vein T1-pussin naulaan odottamaan. Seuraavaksi T2-pussi pakettiautoon ja omat juomat järjestäjälle, joka toimittaisi ne pyöräosuuden huoltopisteelle. Kätevä palvelu. Lähetin sinne neljä pulloa (reilut 2l) odottamaan. Reilu litra oli pyörässä jo urheilujuomaa mukana. Eiköhän näillä selvittäisi. Uintiin numero merkittiin tussilla poskeen. Iloinen virolaisnainen oli tussi valmiina teltassa ja mielestäni selvästi artikuloiden ja oikein venyttäen tavasin ”SIXTEEEEEEN”. Tussi suhis ja onneksi päätin vielä mieheltä varmistaa, mitä poskissa lukee. No, arvashan ton.. 60 :P Ei muuta kun takasin. Kaks virolaista emäntää jatkoivat suhailua tusseilla ja saivat aikaan todella siistin sotamaalauksen. Vielä yks keikka vessaan ja sitten märkkäriä päälle. Alle puin bikinien alaosan ja urheilurintsikat. Koska matka oli pitkä, halusin lähteä pyöräilyyn kuivissa vaatteissa ja siksi kisa-asu jäi nyt kotiin. Vielä pusu miehelle. Käskin häntä menemään hotellille suojaan, jos alkaa sataa. En halunnut, että seisoo rannassa kastumassa. Päivä on pitkä huollollekin. Käyn järvessä vähän lämmittelemässä ja pyörittelen käsiä auki. Vasemman puoleisessa olkapäässä, joka on kränännyt välillä, ei onneksi tänä aamuna tunnu mitään. Märkkäri istuu hyvin ja käsillä tuntuu olevan hyvin tilaa liikkua. Näen Veeran. Sydämessä läikähtää. Toivotetaan toisillemme hyvää matkaa. Tiiän, että miun rantautuessa Veera on jo pyöräillyt hyvän matkaa. Toivotan Veeralle upeaa päivää ja turvallista matkaa. Veeran silmistä loistaa into. Hymyillen siirryn karsinaan oikeaan takareunaan. Vilkutan vielä miehelle ja hymyilen. Matka alkaa ihan just.


Märkkäriä niskaan ja pian menoks.

Startti 19.8.2017 kello 8.00
Uinti 3,8km, 1h29min55s
Torvi törähtää ja kävelen rauhassa veteen viimeisten joukossa. En oikein tajua, että nyt todella mennään ja että edessä on melkein neljä kilsaa uintia. Pisin matka, mitä oisin koskaan yhtä jaksoisesti uinut. Muistutan vielä itselleni, että kiirehtiä ei saa. Rauhassa veteen, kasvot rennoiksi ja sitten vaan pitkää rauhallista vetoa. Tilaa oli hyvin, ihmisiä ympärillä mutta ei minkäänlaista mylläkkää. Oli helppo rentoutua ja suunnata kohti ensimmäistä keltaista poijua. Ensimmäinen poiju tulee nopsaan ja seuraavaa kohden mennessä tajuan, etten näe mitään kun linssit huurtuu. Voi jee. Tätäkö tää onkii. Raotan vasenta linssiä alaalta sen verran, että saan vähän Tammimäenjärven vettä sisään ja pyöräytän linssit puhtaiksi. Painan vasemmalla kädellä lasit takaisin kasvoille ja samaan aikaan oikea käsi vetää jo seuraavaa käsivetoa. Tämän jälkeen linssit pysyvät auki. WAU! Tää kävi kun elokuvissa. Toinen poiju on ohitettu ja kolmannen kohdalla tajuan, että oon saanut kunnolla jujusta kiinni. Eka kierros on pian puolivälissä ja sopiva matkavauhti tuntuu löytyneen. Uinti on kevyen tuntuista. Järvi on matala ja paikoittain pohja näkyy. Miulle se tuo turvallisen olon. Sitten tajuan, että sataa. Kovaa. Näyttää kun sumu laskeutuisi järven päälle. Ei näy mitään muuta kun uimareita siellä täällä. Ja keltainen poiju hämärästi edessäpäin. Oli helppo pysyä suunnitelmassa ”Poiju kerrallaan”, koska edemmäs ei nähnyt. Oma uintilinja tuntui hyvältä, tuntui että uin ihan suoraan poijulta poijulle. GPS todensi myöhemmin tuntuman oikeaksi. Saaren toiselle puolelle päästyäni fiilis oli todella hyvä. En uskois, jos en tietäis että kolme vuotta sitten osasin uida koiraa ja mummorintaa. Sillon kasvojen veteen laittaminen tuntui utopistiselta – mahdottomalta. Syksyllä 2014 uintitekniikkakurssilla vaparia 25m altaassa selvitettyäni ja altaan päässä hengästyneenä seisoessani olin ylpee itsestäni. Enpä ois sillon uskonut, että joskus uin Virossa Tammimäessä järvessä melkein neljä kilsaa ja nautin jokaisesta metristä. Tuntuma oli edelleen rento. Paljon on korvien välistä kiinni. Tuhoton määrä tunteja tekniikkaa opetellen on kannattanut. Tänään on miun tilipäivä. Eka kierros täynnä. Tiedän jo nyt, että tänään tulee miun paras avovesiuinti. Ajalla ei väliä – tuntuma ratkaisee. Mietin Jukkaa – joka uskoi, että opin uimaan. Sillonkin kun en ite uskonut. Mietin avovesiuinteja ekana kesänä eli 2015 – mitä paniikkikohtauksia sain. Mietin ja olin pakahtua ylpeydestä. Seuraavassa hetkessä huomaan sanoittavani Ultra Bran biisiä uudelleen.. mitä vittiä. Inhoon sitä bändiä. Sanna, miun kämppis, on aivopessyt miut siihen joskus vuonna 1998. Pesutulokset on syvällä.. 

”Olen polskinut Itämeren poikki rantaan, uinut yksitoista asteisessa meressä. 
Olen istunut rantahiekalla hiljaa ja nähnyt Lamposaaren lossin. 
Olen kahlannut rantaveteen, suunnistanut kohti lähisaaren majakkaa. 
Olen uinut aallokossa yksin ja kavereiden kanssa Myllysaaressa. 
Olen nähnyt auringonnousun, uinut auringonlaskun aikaan. 
Luullut hukkuvani, mutta aina päässyt takaisin rantaan.” 


Kuvittelin lähteväni rannasta viimeisenä. En näköjään lähtenytkään.
Enpä ois uskonut, että uidessa tulis sanoitettua biisiä. Se ei varsinaisesti muutenkaan oo miun vahvuus. Saati sitten järvessä kasvot pinnan alla. Rakkaus uintiin on syttynyt huomaamatta. Ensin haltuun on otettu järveä. Viime syksynä Pargassa meressä uidessani heräsi intohimo päästä mereen uimaan ja tänä kesänä silmät aukesi siihen miten kaunis Itämeri saaristoineenkin on. Kaikki pelot on voitettavissa. Seuraavaksi mietin Johannaa – miun swimrunvaimoa. Kuinka iso merkitys mein yhteisillä kisoilla on tähän hetkeen. Todella iso. Vaikka on nähty vain kahdesti, tuntuu että ollaan tunnettu ikuisuus. 
Sitten mietin taas Piaa ja rentoja kasvoja. Hymyilen. Lauraa ja sen isoa roolia miun elämässä. Sade lakkaa ja usva häviää ympäriltä. Kaikki tuntuu helpolta. Reilusti yli puolet matkasta on jo takana. Matka on edetty enimmäkseen yläkroppaa hyödyntäen – laiska kaksitahtimoottori on lätkytellyt perässä. Mietin Varikon Simoa ja Tuomasta ja sitä, että crossfitin ansiosta miun yläkroppa jaksaa, vaikka takana on jo melkein kolme kilsaa uintia. Kolme kilsaa vaparia nonstoppina. Pisin matka ikinä pysähtymättä. Tähän lähes täydelliseen uintiin avaimena on crossfittreenit, koska uintitreenejä takana vain ne kaksikymmentä. Ei tuollaisella uintimäärällä pitäs olla rahkeita edes jaksaa uida näin pitkälle ja voisin jatkaa vaan. Mie jaksan ja pystyn. Kiitos Simo ja Tuomas, kun ootte ”pakottaneet” miut pois mukavuusaluuelta ja jaksaneet miun kiukun ja kitinät. 
Sitten hetken vaan uin – ajattelematta mitään. Fiilis on mahtava, toivon ettei tää loppus koskaan. Saari on kierretty toistamiseen ja ehdin just ajatella, että oon varmaan viimeinen, kun missään ei näy ketään. Samaan aikaan miuta käy röyhtäyttämään ihan törkeesti. Koitan röyhtästä samalla kun otan happea. Ei onnistu. Pakko ottaa muutama rintauinnin veto ja pitää pää pinnalla. Röyhtäisyn voimasta uimalasit irtoavat kasvoilta ja täyttyvät vedellä. Repeen nauramaan, tyhjennän lasit ja painan ne takas kasvoille. Samalla näen viimeisen uimarin tulevan kaukana kaukana takana. Mitä, en ookaan viimenen! Matka jatkuu ja sitä on niin vähän jäljellä, että kiristän vauhtia. Poiju numero 13 ohitettu. Kaksi poijua jäljellä ja uinti on takana. Saavutan pari uimaria ja menen ohi. Rannassa lähellä rantautumispaikkaa on ahvenruohomekka. Uin läpi kun rämesuolla ja päässä on vissiin kilo heinää. Taas vähän naurattaa. Nousen seisomaan järvessä ja vettä on enää polviin asti. Rantaudun ja ihmiset kannustavat. Vilkaisu kelloon saa aikaan melkein pyörtymisen – en mie voi uida näin kovaa aikaa. Nauran ääneen ja melkein kaadun. Oon niin sekasin ajasta, että otan ensin väärän pussin. Vaihdan sen ja painun hihitellen vaihtotelttaan.
T1, 6min5s
Olin päättänyt jo etukäteen ottaa vaihdot rauhassa. Riisuuduin ja kuivasin rauhassa itseni, vähän rasvaa hanuriin, vaatteet päälle ja menoksi. Irtohihoja en ota, koska sateesta huolimatta sää on lämmin. Geelipullo on takataskussa, otan siitä huikan mutta pussiin varattu patukka jäi syömättä. Sukat suoraan, ettei varmasti jää kurttuja ja kenkiä EI LIIAN tiukalle. Hanskat käteen. Ulkomaalainen nainen tulee uinnista – tuskailee edessä olevaa pyöräilyä. Kertoo olevansa juoksija. Toivotan naiselle hyvää kisaa ja siirryn pyörälle. Kypärä ja numero odottavat pyörän luona. Veeran huoltotiimi kannustaa ihanasti. Hehkutan onnistunutta uintia. Kypärässä on vettä. Kippaan sen pois, laitan kypärän päähän. Numero kiinni, huikka pullosta ja menoksi. Vaihtoalueella on vielä vaikka kuinka paljon pyöriä.
Pyöräily 180km, 6h0min23s
Pyöräily lähtee käyntiin hymyillen. Edessä menee mies, jonka vauhti on vähän hidasta miun mieleen. Maltan kuitenkin mieleni ja pidän peesivälin (12m). Muutaman kilsan päässä näen ensimmäisen kaatuneen. Tie taitaa olla liukas. Tavoitteena on pysyä pystyssä tänään. Ajaa varovasti ilman riskejä. Ensimmäinen kymmenen kilsaa taittuu nopsaan ja käännytään rampista Via Balticalle, jota kierretään 8 kertaa. Rampin jälkeen ohitan miehet ja vauhti asettuu hiukan kolmen kympin paremmalle puolelle. Alkaa sataa. Keskityn reittiin ja havainnoin riskejä, joita sitten pyrin välttämään. Parilla ekalla kierroksella tutustun reittiin ja otan rauhassa – loppua kohden kiristän vauhtia. Näin kuvittelen tekeväni. 


Hymy loistaa Keilaan asti.
Neljän kympin kohdalla vasen puoli pakarasta tuikkii. Se sama persejumi, joka aika ajoin muistuttaa itsestään. Mietin, että tulee pitkä päivä, jos hanuri ei hiljene. Asentoa vaihtamalla ja pakaraa aktivoimalla vihlonta loppuu – eikä enää palaa. Jei! Kierrokset menevät nopsaan. Kahden joen yli Ääsmäkeen ja kahden joen yli takas – Maidla ja Keila.  Aina kun näen Veeran tien toisella puolen hymyilyttää. Veerallakin näyttää menevän mahtavasti. Neljän kierroksen jälkeen ollaan orhin kanssa jo aika hyvässä synkassa. Säädöt tuntuu hyviltä, pullo on ihan mahtava ja kun pilli on melkein suussa tulee hörpättyä säännöllisesti juomaa. Pari kertaa otan geeliä, mutta pullon kaivaminen takataskusta on liian vaivalloista. Käännökset otan rauhassa ja sateella tiputan vähän nopeutta. Sateen tauotessa taas ajan kovempaa. En ota pienintäkään riskiä, että kaadun. Viidennellä kierroksella pysähdyn täyttämään juomavarastot. Nousen pyörän päältä pois ja jaloittelen samalla. Syön banaanin ja vähän suolakurkkua. Niistän nenän ja sitten jatkan matkaa. 


Meininki hyvä.
Fiilis on ihan mahtava. Ihan hetken kuluttua sata kilsaa täyttyy ja fiilistelen sekä sitä, että hyvää uintia. Pyörä liikkuu myötätuulen uskomatonta vauhtia. Kaikki tuntuu sujuvalta ja helpolta. Sitten – kun salama kirkkaalta taivaalta vasemmalta ohittamaan lähtee mies kovaa vauhtia ja tuntemattomasta syystä törmää Via Baltican varrella olevaan nopeusrajoituskylttiin, menettää pyöränsä hallinnan ja kurvaa suoraan miun edestä oikealle kaiteeseen rysähtäen. Mies lentää katuun ja pyöränsä voltin heitettyään putoaa suoraan miun eteen ja eturengas pyörästä singahtaa jonnekiin. Kaista on tukossa ja tajuan ettei mitään ole tehtävissä. Muistan kirkaisseeni, jarruttaneeni ja seuraava mitä tajuan, on ilmalento ja kipu kyynärpäässä. Ajatus – tässäkö tää oli – tulee mieleen. Avaan silmät ja näen miehen makaavan maassa vähän matkan päässä miusta. Mietin, että kuolikohan mies. Nousen istumaan, mies tekee samoin. Kysyn mieheltä englanniksi onko hän kunnossa. Hän levittelee käsiään ja vaikuttaa olevan enemmän huolissaan pyörästään kun itsestään. Joukko muita kilpailijoita tulee ja kysyy olemmeko kunnossa. Vastaan, etten ole varma. Pyydän naista sanomaan lähellä olevalle ambulanssille, että täällä on kolari. Mies ei vaikuta olevan pahoillaan aiheuttamastaan härdellistä. Miuta alkaa asenne vähän nyppimään ja kiroilen vähän englanniksi. Tunnustelen omaa oloa. Solisluu on paikoillaan, kyynärpää toimii, lonkassa ei murtumaa. Totean sairaanhoitajan ammattitaidolla, että asfaltti-ihottumaa pahempaa ei ole. Tosin, oman kipukynnyksen ja veressä olevan adrenaliinin määrän tietäen en uskalla täysin luottaa omaan arvioon. Paikalle tulee sama mies, joka on edellisenä päivänä kääntänyt kisainfoa virosta englanniksi. Hän kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut – selitän melko voimakkaasti artikuloiden mitä on tapahtunut. Saatan paristi kiroilla. Laitetaan sokin ja suomalaisen temperamentin piikkiin. Kysymättä olemmeko kunnossa, hän alkaa tutkia pyöriä kysyen aionko jatkaa kisaa. Vastaukseksi hän sää melko vahvan ”OF COURSE”. Miun unelmia ei yks urpo virolainen tuhoa. Kysyn puhdistusainetta ja sidettä, että saan kudosnestettä pukkaavan käden pakettiin ja pääsen jatkamaan matkaa. Mies kertoo voivansa putsata käden vedellä. No, antaapa olla. Annan kolarissa irronneen visiirin miehelle ja lupaa toimittaa sen maalialueelle. 
Poistun hiukan tunnekuohussa paikalta. Leuka väpättää, kun nousen pyörän päälle takaisin. Juomapullossa olevalle pikkupoikien kuvalle huikkaan, että äiti tulee ehjänä kotiin. Perkele! Pyörä tuntuu toimivalta. Päässä välähtelee mahdollisuudet mitä olisi voinut tapahtua. Itku on lähellä, mutta blokkaan sen. Jukeboxi lähtee käyntiin ja Pink puskee pintaan vauhdittaen mustan orhin jälleen vauhtiin. Miesviha iskee päälle ja mielessäni huudan vähän virolaiselle ja kiroilen rumasti. Oon hetken kunnon feministibitch. Sitten rauhoitun. Oon kiitollinen siitä, että oon näinkin kunnossa ja päätän, että tilanteen nollaus ja uuteen nousuun. Mietin sitten myöhemmin tätä lisää, jos tarvis vaatii. Kääntöpaikan jälkeen taas kohti Ääsmäkee. Lanssi on parkissa samassa kohdassa kun aikaisemminkin. Käyn siellä putsattavana ja paikattavana. Sama arvio kun omakin – pintanaarmuja. Kaiken kaikkiaan tähän episodiin meni varmaan kymmenen minsaa. Pääsin taas ajamisen makuun kiinni. Melkein unohdin, että oon ollut kolarissa. Kahdelle viimeiselle kierrokselle tuuli voimistuu ja Ääsmäen suuntaan mennessä pitää puskea paria kymppiä menemään. Se vähän turhauttaa. Toisaalta, toiseen suuntaan pääsee sitten painamaan lähemmäs neljää kymppiä, joten ei kannata turhautua. Pientareella näen Veeran, sillä on haasteita pyörän kanssa. Kiroilen vähän. Mutta tiiän, että Veeran päättäväisyydellä vaikka kantaa pyörää loppumatkan. Viimesiä viedään. Vikan kierroksen täyttyessä on enää jäljellä noin kympin pätkä Keilaan. Se on koko matkan sivutuulta. Piennar on kapea ja tärinäviiva tuo omat haasteensa. Pitää oikeesti keskittyä. Tiellä liikkuvat rekat tuovat lisää jännitystä. En välttämättä sitä nyt kaipaisi. Keilan kirkon tornin näkyessä tiiän, että enää ei ole pitkä matka. Viisi liikenneympyrää – ne varovasti. Mäen päälle, ympäri ja takaisin kohti Keilan keskustaa. T2 näkyy ja siellä on Kimmo.
T2, 7min14s
Tunnekuohu nousee uudelleen ja selitän koko episodin Kimmolle nopeutettuna versiona. Helpottaa, kun saan sanottua jollekin mitä on käynyt. Ja vähän tuulettaa. Menen vaihtotelttaan pussin löydettyäni ja hillitön tuulenpuuska tarttuu telttaan nostaen sen ilmaan. Vaihdan kuivat vaatteet päälle ja otan energiaa. Enää juoksu. Sen vaikka ryömin maaliin. Veera tulee vaihtoon miun mylviessä teltassa ja menee menojaan. Kolme rengasrikkoa oli hidastanut Veeran matkaa, mutta kumpikin oltiin taisteltu tiemme vaihtoon. Toinen paketissa ja toinen vanteella.    Perkele. Meitä ei vois estää mikään!

Juoksu 42,2km, 4h51min21s
Eka kierros meni reittiin tutustuessa. Vähän nauratti, kun huomasin että oon matkalla pyörähanskat kädessä. Meneehän se näinkin. Päätä särki. Mietin, että oonkohan saanut sittenkin aivotärähdyksen. Se vähän huolestutti. Kelailin, että jos joku verisuoni tihkuttaakin päässä pikku hiljaa. Etenin oloa kuulostellen varovasti. Loppuajalla ei olis mitään väliä, kunhan pääsisin maaliin. Ekan kierroksen jälkeen huollossa oli kaikki valmiina. Otin kolaa ja kahvia, vaahtokarkkia ja lakua. Kerroin pari huonoa juttua ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. 


Perä laahaa, mut periks ei anneta.
Seuraava kierros. Ei kauheena muistikuvia. Etenin vaan. Ajantaju oli mennyt jo aikapäivää sitten. Ylämäet kävelin. Vatsalihaksista alkoi loppua puhti. Vatsalihaksia ja selkää särki. Oli mahdotonta pitää hyvää juoksuasentoa yllä, vaikka keskityin. Mietin, että oon aina ajatellut, että miun heikoin lenkki on yläkroppa. Se yllätti ja vedin uinnin vahvasti. Jalat on vahvat, niissä ei edelleenkään mitään tuntemuksia. Mutta voi perkele, että selkää ja vatsaa alkoi polttaa. Ei pystynyt enää puristamaan. Päänsärky koveni. Koitin hengittää tehokkaammin. Kaadoin vettä päähän molemmissa huolloissa. Otin kolaa kaikkialta mistä sitä sai. Pysähdyin omaan huoltoon. Kerroin taas pari huonoa juttua, join kahvia ja kolaa, hihittelin ja jatkoin seuraavalle kierrokselle – hanskat kädessä. Etenin nypytellen – välillä tuli joku hyvä juttu mieleen ja nauroin ääneen. Höpöttelin ihmisille matkalla. Yhtä virolaista luulin suomalaiseksi ja selitin sille pitkän tovin.. ei hää mitään tajunnut. Ajatukset sinkoili – olo ei tuntunut väsyneeltä, mutta taatusti sitä oli. Kierrokset eteni – jokaisen jälkeen enää yks vähemmän jäljellä. Ja jokaiselle kierrokselle jatkoin hanskoissa :D 


Reippaita täysmatkalaisia matkalla maaliin.
Kun oli kolme kiekkaa jäljellä. Sanoin Kimmolle, että ei yhtään enää huvittas. Totes kasvot vakavina, että kyllähän sie tiedät, että ei oo pakko jatkaa. Että voi lopettaa millon haluaa. Kyllä se vaan tietää miten miut saa liikkeelle. Kaks kertaa juoksun aikana pysähdyin pissalle – en muista millä kierroksilla. Olin siitä iloinen. Kroppa toimi ja aineenvaihdunta oli vielä olemassa. Söin ja join jokaisella kierroksella. Kahvi ja kola veivät päänsäryn pois ja ajatukset aivotärähdyksestä ja aivoverenvuodosta hälvenivät. Kimmo tiedusteli, että mitä ottaisin. Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Niitä ei herunut. 


Pyysin kaljaa ja tupakkaa. Sain kahvia ja kolaa. Ja suolakurkkua.
Veera tuli vastaan ja oli vikalla kierroksella, kun mie lähdin viimeiselle. Pidin peukkuja, että ehtisi maaliin alle 12 tunnin. Oli totisesti sen ansainnut. Reitillä oli paljon suomalaisia ja juttelin monen kanssa. Helppoa ei vaikuttanut olevan oikein kellään. Ainakaan juokseminen. Viimeiselle kierrokselle lähdin iloa täynnä. Jätin hanskat siinä kohtaa huoltolootaan ja huikkasin Kimmolle, että nähdään kohta maalissa. Olin ohjelmoinut Polariin 5km välein tekstin ”Ihan just oot teräsnainen” tekstin ja hymyillen sitä aina sen ilmestyessä pysähdyin katsomaan.            Ihan kohta! Miulle maraton oli helppo, mutta hidas. Juoksemalla ja vaihtoihin panostamalla  ens ker menee alle 12 tuntiin.


Kola on loppu?! Kuinka se on mahdollista?!
Viimeisen etapin kääntöpaikan huoltopisteeltä juoksin vaan. Päätin, etten ota enää yhtään askelta kävellen. Juoksin ja pari kertaa pyyhin kyyneleet silmäkulmasta. Maalissa tulis iso itku. Olin melko varma. Kannustus juoksureitillä oli mahtava. Ihmiset kannusti nimellä ja ”Hyvä Suomi” tuntui älyttömän hyvältä. Mäen päältä näkyi urheiluhallin kulma. Maalialueen äänet lähestyivät ja hymy ylettyi pyllyyn asti. Kimmo, Veera, Kirsi ja Anu kannustivat ja tuntui kun kylällinen porukkaa olisi ollut ottamassa maalissa vastaan. Otin aurinkolasit silmiltä ja lipan päästä ja heitin ne ilmaan. No – kuten arvata saattaa, niin jotain hauskaahan tässäkin kävi. Lippa lensi maalikaaren päälle ja jäi sinne :D Miuta ei yhtäkkiä enää itkettänytkään. Olin tullut maaliin ihan huikeessa ajassa 12h34min59s. Voi kerta kaikkiaan! Mitali kaulaan ja kukitus. Paidassa ja mitalissa lukeva ”226km” tuntui uskomattomalta. Miun unelma oli toteutunut. Ei se helppoa ollut, mutta ei niin vaikeeta hetkeä tullut missään vaiheessa kun kuvittelin tulevan. Ei yhtään Via Dolorosaa, ei yhtään kärsimystä.


Lippa ja lasit taivaalle ja maaliin!
Käytiin Veeran kanssa suihkussa ja saunassa, juteltiin muiden suomalaisten kanssa. Kolaripaikalle tullut nainen on pukkarissa ja kysyy mitä tilanteessa on tapahtunut. Häneltä kuulen, että takaa Via Balticaa on tullut rekka. Onneksi en väistänyt ajoradalle. Ikävä tapahtuma, mutta kumpikin miehen kanssa selvittiin lopulta maaliin. Toivottavasti hänellekin oppia reissusta tuli. Miulle tuli ainakin. Moneen olin varautunut, mutta en tuohon. Ehkä hyvä niin, etukäteen kun ei kannata pelätä. Ei myrskyä eikä kolaria. Mutta varautua kannattaa. Nyt osaan huomioida tuonkin mahdollisuuden. Sanoin Kimmolle, että itku säikähdyksestä tulee vielä.. ettei säikähdä. Fiilis oli kuitenkin katossa ja käytiin porukassa hotellilla syömässä. Uni tuli puoli kahden aikaan, kun olin saanut puhelimesta purettua kaikki siihen tulleet viestit. Jokaisen niistä luin lämmöllä. 


Rautaiset naiset Suomesta!
Kotimatka sunnuntaina meni sujuvasti ja oli ihana päästä kotiin lasten luo. Illalla lasten jo ollessa nukkumassa mie varovasti aloin kuoria orhia ravan peitosta ja katsomaan totuutta silmiin. Mitä vaurioita olisi tullut. Pakotin miehen kylppäriin henkisen tuen joukkoihin – kaikkeen hääkii joutuu. Tunnin henkeä pidäteltyäni totesin vauriot tilanne huomioiden pieneksi.
 Maanantaina miehen ollessa töissä ja saateltuani lapset kouluun kaivoin kypärän pussista esiin. En ollut vilkaissutkaan sitä. Ilman huitsin hittoon lentänyttä ja Viron reissulle kadonnutta visiiriä myös miun kasvot ois asfatti-ihottumassa. Sohvalla yksin istuessani kypärä päässä se itku sitten vihdoin tuli. Noin kaksi vuorokautta myöhässä. Sen jälkeen tuli nauru ja kyllä mie sanon, että jos joku ois ollut näkemässä tietämättä asioiden taustoja ois varmaan M1 pamahtanut aika varmasti. Nyt rauhassa palutumista, lomaa vielä pari viikkoa jäljellä. Ja sitten vähitellen kohti Dublinin maratonia. Ens keväänä Roomaan ja kesäkuussa sitten taas triathlonkesä käyntiin Lahdessa puolimatkalla.
Oliko eka ja vika täysmatka? No ei varmasti ollut. Tää oli alkusoittoa. Sen verran aikaa ja sitoutumista kuitenkin homma vaatii ja seuraavan kerran sitten 12 tuntia on lähdettävä alittamaan, että aikaisintaan vuonna 2019 sitten. Nyt muita juttuja välillä. Kahden viikon päästä jatkuu Crossfit ja siellä monta juttua odottaa hampaan kolossa.
Joku sanoi, että unemien toteutumisen jälkeen tulee tyhjyys. Post *millonmikäkin* Blues. Voihan se olla, mutta kun en oo kovin blues, vaan enemmän SaiPa niin en usko. Monta unelmaa on vielä toteuttamatta. Niitä kohden! Ja jos tulee, niin sitten välillä vedetään bluesia ja nauretaan päälle.


Paita ja mitali ei lähde päältä ehkä loppu loman aikana.

Kiitoslistasta tulee pitkä, mutta teen sen kuitenkin, koska haluan.
Kiitos Kimmo ja pojat, ilman teitä mikään ei ois mahdollista.
Kiitos äiti. Ilman siuta ei ois miutakaan. Eikä miulla ois ollut ikinä rahaa ostaa uutta pyörää, ellet sie ois lainannut. Ja älä pelkää. Oon sanonut, että jos kuolen uidessa, pyöräillessä tai juostessa. Kuolen onnellisena, se on totta. Mielummin valitsen sen, kun vaikka syövän. Mutta oon varovainen enkä oo kuolemassa. Näethän, pistän parit virolaisetkin ojennukseen jos tarvis vaatii. Kiitos, että huolehdit pojista kun ollaan reissuissa. Ja muutenkin. Samat kiitokset myös vaarille ja mummolle. Ja Nelli. Kiitos, että oot. Ja luojan kiitos oot järkevämpi kun mie, etkä harrasta mitään tyhmää. Oot maailman paras sisko.
Kiitos iskä ja pappa ja Timppa. Terkut sinne taivaaseen. Olikohan miulla joku etiäinen tulevasta, kun papan haudalla pari viikkoa sitten käydessäni kerroin, että oon ostanut uuden pyörän ja lähdössä Viroon. Pyysin katsomaan perään. Taisitte porukalla olla taivaallisissa kannustusjoukoissa ottamassa koppia. Näin haluun uskoa. 
Arvet kertovat eletystä elämästä – niitä on nyt Viron reissusta haettu.
Kiitos Jukka tuhansiin kysymyksiin vastaamisesta, ymmärryksestä ja vertaistuesta. Siun taustatuki on ollut todella merkittävä viimeisen parin vuoden aikana miun pikkuhiljaa kasvaessa juoksijasta triatleetiksi. Ehkä nyt uskallan jo itseänin sellaiseksi tituleerata. Sie uskoit miuhun sillonkin, kun ite olin sitä mieltä etten ikinä opi uimaan ja että hukun Syvärin aallokkoon. Sie oot uskonut miuhun sillonkin, kun mie en ite oo. Oot ymmärtänyt miuta sillonkin, kun kukaan muu ei ole. En aina edes mie ite.
Pia. Olit kovasti mielessä. Joka kerta kun ajattelen siuta, mie hymyilen. Siun kanssa kaikki on helppoa ja mutkatonta. Ja jos joku mutka tulee, niin naurulla ne oikenee. Aina.
Listan lyhentämiseksi kiitän koko WillTri-perhettä yhdellä kertaa ja halaan lujaa. Iällä, siviilisäädyllä, ammatilla eikä taitotasolla ole mitään väliä kun intohimo on sama. Oon saanut monta ystävää tän harrastuksen kautta ja en oo päivääkään katunut seuraan liittymistä, vaikka vähän epäröiden ja sitoutumiskammoisena tulinkin. Kiitos!
Laura. Sie oot kulkenut miun rinnalla aina. Vaikka ootkin ollut välillä kaukana. Oot nytkin. Ajatuksissa ja sydämessä sie oot ihan kokoajan. Ja oot aina miun paras ystävä.
Jessica – kiitos kun oot heittäytynyt miun kanssa millon mihinkin. Kyseenalaistamatta mitään. Luottamus siuhun on järkkymätön. Toivottavasti oon osannut kertoa siulle miten tärkee oot.
Eeva-Liisa. Mie toivon, että jonakin päivänä myö tehään vielä yhdessä jotain tosi siistiä. Ja tehdäänkin. Mie tiiän.
Äetee Ruokone – siun kaa myö tehää jotai mieletöntä jo ens lauantaina. Hihii! Kiitos. Sie oot paras mentaalivalmentaja maailmassa. Ja paljon on siun superkeksien ansiota.
Abu – siun kanssa myö vallotetaan kans vielä pari maailmaa. Tai ainakii crossfitsalii.
Muut työpaikan naiset – nii ja tietysti Penttilä ja Mikael ja Janek. Kiitos, kun jaksatte miun urheiluhulluutta. Se ei varmasti oo aina helppoa. Teille on kakkua luvassa!
Varikon Tuomas ja Simo. Iso kiitos! Tein ansioista miun yläkropassa on voimaa enemmän kun uskoinkaan. No joo, heikot naruthan ne kädet on vieläkin eikä voima näy ulospäin, mutta vähän ees jotain jo löytyy. Sovitaan, että sellasta sisäistä voimaa. Jalatkin on ihan ok, mutta keskivartaloon tarvitaan lisää potkua. Toivottavasti jaksatte jatkossakin miun kiukkuja ja kiroilua, koska vakaa aikomus on jatkaa Crossfittiä.. vielä vähän kovemmalla innolla kun tähän asti. Iso unelma on nyt jaloista pois, niin keskittyminen paranee taatusti. Ehkä. Kohti käsillä kävelyä voi lähteä rohkeana, kun ei tarvii enää pelätä sitä että sen takia menee niskat poikki ja jää ironwomanit saavuttamatta. Edetään nyt kuitenkin sen oman taitotason mukaan :D
Ystävät, sukulaiset, kaverit, treenikaiffarit, tutut, naapurit ja kyläläiset. Kiitos kun ootte uskoneet ja tsempanneet. Kiitos myös teille, jotka ootte epäilleet. Epäilijöitäkin tarvitaan sillon, kun sisu ja perkele on lopussa. Ei teitä kyllä montaa edes oo.


Kroppa on palautunut, mutta mieli edelleen harhailee Virossa.
Tästä SPR:n esitteestä voisi jalostaa oman
"Olet kokenut jotain vitin siistiä"-esitteen kaikille ekan täysmatkan suorittaneille. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Willimiesajot 2017, Saimaa Road Race

Kukkia ja lettejä. Mitäs sitä muuta. Kuva ja vaatteet: Mikko Nikkinen
Idea Willimiesajoihin osallistumisesta tuli jo viime kesänä, kun ne järjestettiin ensimmäistä kertaa. Viikkoa aikaisemmin polkastu Joroisten joukkueviestin pyöräily ja sitä edeltäneet kolme sprinttistarttia sekä edessä häämöttävä Tahkon puolimatka sekä Reykjavikin maraton saivat miut kuitenkin luopumaan ideasta. Joskus järkikin on mukana ratkaisuissa, vaikka ihan aina ei uskoisikaan.
Huhtikuussa Nikkisen Mikko, tuo maanteiden Indiana Jones, alkoi houkuttelemaan mukaan Willimiesajoihin. No, tunnetusti miuta ei oo ihan hirveen vaikea houkutella mihinkään. Eikä Piakaan. Etenkään, jos se liittyy hikoiluun. Ensin emmin, koska Porkkala Swimrun sattui samalle viikonlopulle. Seuraavassa hetkessä olin kuitenkin jo mukana. Mikon kanssa on seikkailtu monet seikkailut. Ikinä ei oo ollut tylsää, hiljasta eikä rauhallista. Myös Pia on ollut monesti lenkeillä mukana ja pidempikin siivu taittuu heidän kanssa huomaamatta. Pullalle ja kahville tai sitten jäätelölle pysähdytään aina. Ollaanpa myö kerran Mikon kanssa lenkillä löydetty keskeltä ei mitään vohvelit kermavaahdollakin.
Keskeltä ei mitään löydetyt vohvelit ja kahvit.
Kerran oltiin Mikon ja Pian kanssa lenkillä kesällä 2016 ja nuo kaksi tirskuivat miulle, kun kannoin valkoista silmäterääni pienen hiekkaosuuden yli renkaan puhkeamisen pelossa. Kyllä miutakin nauratti. Olihan se vähäsen huvittavaa. Veikkaan, että Nikkisessä heräsi jo silloin into kitkeä tuo naurettava neitimäisyys miusta.. koska myöhemmin samana vuonna löysin itseni Nikkisen kanssa painelemasta maantiepyörällä pitkin hiekkateitä eikä paljon renkaan puhkeaminen pelottanut. Eikä paljon mikään muukaan. Se oli siistiä! Jos sinä päivänä maailma olikin musta, ei se enää sen jälkeen ollut kun oli päästellyt siellä menemään.
Maanteiden Indiana Jonesin kanssa hiekkatiellä.
Kuva: Mikko Nikkinen
Pian kanssa saatiin kesän aikana ihan hyvin kilsoja alle ennen Willimiesajoja ja ulkoilutin kukkapaitaa säännöllisesti muun hikoilun lomassa. Geelien kanssa oli vähän haasteita, koska ne saa aikaan miussa useimmiten oksennusrefleksin. Maisteltiin pahoja, maisteltiin tahmeita ja sitten löytyi SIS. Ei tarvii enää ikin etsiä (toivottavasti) geeliä, koska se on paras ja muuten ainoa ikinä joka on mennyt irvistämättä alas. Porkkalasta edellisenä iltana kotiuduttuani söin hyvin, kuten aina. Etelä-Karjalaisittain vetäsin tuhdin vetytankkauksen, koska alla oli kuitenkin reilun kolmen tunnin kisa ja oli varmistettava ettei lähde matkaan vajaalla tankilla. Ja sen jälkeen nukuin kuin tukki. Aamulla ei sitten muuta ehtinytkään, kun ottaa aamupalaa ja sitten olikin aika vetää vaippahousut jalkaan ja suunnata kohti Rakuunamäkeä. Semmoinen kisasta kisaan viikonloppu.
Iloinen ja odottava tunnelma. Kuva: Ville Tulkki
Tuulan ja Pian kanssa treffailtiin Rakuunamäellä ja nähtiin muitakin tuttuja - seurakavereita ja paljon muita. Sää vaikutti lupaavalta ja oli houkutellut paikalle mukavan kokoisen joukon ihmisiä. Tunnelma oli hyvä ja yllättävän vähän jännitti. Vielä tässä kohtaa. Oltiin porukalla menossa 28km/h, lähtöryhmään numero 7. Mukaan olin ottanut 3 geeliä, pähkinöitä ja pötkön energiakarkkeja. Edessä olisi 135km ja kolme huoltoa, jossa pysähdyttäisiin. Vessareissun jälkeen suunnattiin karsinaan ja siinä kohtaa kun asettauduttiin suunnitellun lähtöryhmän tuntumaan. Pia alkoikin suunnitella siirtymistä lähtöryhmään 7, jossa keskinopeus olisi 30km/h. Tässä kohtaa hetken ämpyilin, samalla kuitenkin toinen puoli halusi haastaa itseään ja kovin kauaa ei Pian tarvinnut miuta houkutella. Sitten oltiinkin jo esittäytymässä lähtöryhmän 6 porukan kanssa. Miulla jääti, mutta Pia onneks supliikkina naisena nostatti tunnelmaa. Päätin täristä kaiken jännityksen tässä kohtaa pois. Tunnustin vetäjille, että ryhmäajokokemusta meikäläisellä on tasan nolla tai ainakin hyvin lähelle sitä. Mietin, että miten vitissä tässä käy. Hyvin kuulemma kävis. Päätin luottaa siihen ja lähteä rohkeana matkaan. Kauaa ei onneksi ehditty empiä, kun jo lähdettiin liikkeelle. Ohjeita tulisi matkan varrella. Aika upeetahan tuommosessa ryhmässä oli liikahtaa. Alku otettiin rauhassa ja muutaman kilsan päästä sitten meidät päästettiin irti ja oli aika siirtyä omaan vauhtiin. Alku oli vähän hakemista itelläni. Menohaluja ois ollut tyypilliseen tapaan, mutta muistuttelin intoilijalle ihon alla, että matka on pitkä ja alun keulimiset taatusti kostautuisivat loppupuolella. 
Porukassa oli kaksi vetäjää, Marko ja Rami, jotka vaikuttivat heti alusta huipputyypeiltä. Muutenkin ryhmässä vallitsi rento ja hyvä fiilis. Ainakin miun mielestä. Meitä oli siinä ehkä kolme naista ja kuusi miestä. En oo kyllä hirveen hyvä laskemaan :D Juttua riitti ja ohjeet ryhmäajoon oli selkeät. Mistään telaketjuista ollut kuullukaan, mutta hyvinhän tuo sitten lähti siihen nähden pyörimään. Kahdelle ekalle vetovuorolle sattui napakka ylämäki ja sitten tovin passailinkin aurinkokannella. Ja siihen kyllä kannustettiinkin. Muuten ajo oli rentoa, mutta vetovuoroja huomasin vähän jännittäväni ja pidin ne lyhyinä. Etenkin vastatuuliosuuksilla viima tuntui etulinjassa karseelta. Miusta ei tulis kovin hyvää tuulenhalkojaa.
Reitti kartalla.
Matka eteni huomaamatta. Ennen ensimmäistä hiekkatieosuutta tiukassa mutkassa oli poliisi. Se enteili huonoa. Kaarteessa ehdin nähdä pyöräilijän pientareella makaamassa liikkumattomana ja samaan aikaan kuulin ambulanssin sireenin. Pahaolo pyörähti kurkunpäässä. Mietin, että käviköhän pahasti. Teki mieli hiljentää vauhtia. Tovin keskityin itseni rauhoittamiseen ja totesin, että miun murehtiminen ei tilannetta muuttaisi. Hyvässä hoidossa olisi pian. Vähitellen ajatukset siirtyivät taas ajamiseen ja ryhmään. Keskittyminen ei saisi herpaantua. Ryhmäajossa piti olla vielä enemmän hereillä, kun itsekseen ajaessa.
Ensimmäinen hiekkatieosuus oli nopeasti ohi ja sujui ongelmitta. Tiesin, että toinen osuus olisi pidempi. Sitä ennen kuitenkin vielä paljon muuta. Ensimmäinen huolto tuli tosi nopsaan ja siellä nappasin geelin ja mukin vettä. Täytin myös juomapullon. Sitten jatkettiinkin jo matkaa. Tiesin myös, että mäkiä on edessä. Paljon. Porukassa ne ei tuntuneet pahoilta. Juttu lensi ja matkalle sattui myös hillittömiä kurveja. Välillä meinasi mennä ihan letkajenkaksi ja pari kertaa jukeboxi revitteli jo ennen Savitaipaletta. Puheenaiheet vaihtelivat laidasta laitaan. Aina eturauhasesta maratonjuoksuun ja pohkeista vaihteiden käyttöön. Ja kaikesta mitä niiden väliin mahtuu. Välillä ryhmässä käväisi muitakin edellisistä ryhmistä tipahtaneita, mutta kukaan ei jäänyt pysyvästi porukoihin. Savitaipaleella oli toinen huolto ja otin taas geelin ja vettä sekä pähkinöitä ja limaisia Cliff-karkkeja. Tarjosin Piallekin ja siinä myö hymyillen vedettiin limaisia karkkeja. Tän tauon kohdilla takana oli noin 80km:ä ja pysähdyksen jälkeen itelle oli tosi vaikea saada rytmistä kiinni. Tunnistan tän saman haasteen maratonillakin. Mielummin pidän saman rytmin kokoajan, koska pysähdyksen jälkeen on vaikea lähteä liikkeelle. Vähitellen rytmi kuitenkin taas löytyi ja todettiin, että sata kilsaa täyttyy parin kilsan päästä.
Kuvitteellinen shamppanjapullo oli jo jäissä. Sitten se alkoi. Hiekkatie. Pitkä ja päättymätön. Ilman Indiana Nikkisen kanssa koettuja seikkailuita oisin ehkä irrottanut jalat polkimista ja kantanut pyörän hiekkaosuuden yli. Hiekan olisi vielä kestänyt, mutta kun siellä oli vielä karsee mäkikin. Putkelle nousessa takarengas suti tyhjää. Jalat meni tyhjiksi ja Jyräs muuttui hetkeksi kuljettajasta matkustajaksi. Tarvittiin Sisua ja Perkelettä! Sadan kilsan kohdilla oli todella heikko hetki. Ilman Markon tsemppiä ja peesiapua oisin saattanut liipasta pyörän mettään ja jatkanut juosten eteenpäin. Käsittämätöntä, miten kahdessa kilometrissä fiilikset voi vaihtua. No, vaihtui ne onneksi taas kahdessa kilsassa takaisin hyviksikin. Ja pian hiekkatieosuus loppuikin. Porukka alkoi puhua ylämäistä, joista olisi edessä. Koitin olla kuuntelematta. Sitten bongasin vasemmalla hotelli Saimaanrannan ja olin kartalla missä mennään. Mietin mäkiä. Ne oli niin monta kertaa ennenkin poljettu, että ei ois ongelma tänäänkään. Alamäissä täysii ja ylämäkeen niin kovaa kun pääsee. Toimi niin kauan, kunnes ketjut putosivat. Kesken ylämäen se on melko siistiä. Etenkin reissun jatkaminen keskeltä mäkeä paikoiltaan valmiiksi hapokkailla jaloilla. Taas tarvittiin Sisua ja Perkelettä! Onneks sitä on aina reilusti mukana. Ylämäissä hapotti ja puuskututti. Kummasti hapot aina hävis reisistä ennen seuraavaa mäkeä. Liikenteenohjauksessa nähtiin Kalle, jo toistamiseen! Vilkutettiin ja hihkuttiin jotain päätöntä.
Marko huikkaa pian, että enää ei ole jäljellä kun yksi isompi nousu. Mietin heti ääneen, että se on Rakuunamäen nousu. Markon mukaan sitä ei laskettu. Mietin, että ei reitillä oo enää yhtään mäkeä. KUNNES tajuan, ei se jokuhitonkalatie. Etelä-Karjalan ehkä karsein mäki, joka pitää juostenkin kontata. Koitan nousta sen Perkeleellä ylös, mutta Perkele alkaa olla lopussa ja Sisukin kortilla. Hivuttelen kuitenkin mäen ylös. Helppoa ei näytä olevan muillakaan. Viimeinen huolto lähenee. Siellä on kolaa. Juon kolme mukia ja hapot laantuu jaloista. Tunnen kuinka kolan mukana Sisu ja Perkele! tasotkin taas nousee ja hymy levenee. Ja sitten myö Pian kanssa mennään. Mittarissa alkaa olla pisin lenkki tähän astisessa elämässä. Kannaksella Saimaanharjulta Lappeenrantaan päin painellaan Pian kanssa, kun oltaisiin ainoot ihmiset maailmassa. Jukeboxissa lähtee soimaan No Doubtin Don't speak. En tiiä miks, mutta se soi "You and me. We used to be together. Everyday together always." Olo on kuolematon. Tie on tuttu ja maalin ja mein välissä ei ole enää muita muttia kun Rakuunamäen nousu. 
Kohta Marko ja Rami sekä muutama muu ryhmästä ottavat meidät kiinni ja edetään loppumatka porukalla. Tai, no Ramin perässä ei enää pysy moottoripyöräkään, mutta myö muut. Kohta kurvataankin jo liikenneympyrään ja sieltä kohti viimeistä nousua. Yritän ottaa vauhtia mäkeen, mutta uskallus ei riitä kaahata kurviin. Viimeinen nousu on tasan niin karsea, kun olin ajatellutkin. Mäen päällä. Ennen maalia vasemmalla siintää työpaikka. Ikinä ei oo tuntunut yhtä pahalta nähdä työpaikkaa. Eikä varmasti tunnukaan. Jalat on tyhjemmät kun ikinä. Pian kanssa edetään rinnakkain maaliin. Käsi kädessä. Tää oli mein yhteinen matka ja todella se yhdessä taitettiin. Ihan mieletön kokemus, mieletön porukka ja upee kukkapaita! 
Maalissa hymyillen! Kuva: Juha

Maalissa kiitän Piaa siitä, että houkutteli miut tuohon ryhmään. Se tuntui lopulta juuri oikelta valinnalta. Vaikka meinasinkin jänistää. Oppia tuli ja ihan törkysen hyvä treeni. Tapahtumaa voin suositella ihan jokaiselle. Tämmönen ekakertalainenkin pärjäsi oikein hyvin, kun oli ryhmän tuki takana. Ens vuonna ehdottomasti uudelleen. Tulkaa työkin, Willimiesajot 2018 calling! Täältä vielä tuoreeltaan fiilikset kanakeiton ääreltä. Näytetäänkö muka edes väsyneiltä ;) 
Kiitos Ville haastettelusta!
Klikkaa alta!
Kahvi ja pulla ei jäänyt väliin tälläkään kertaa.
Kuva: Mikko Nikkinen
Seuraavana päivänä herätessä oon yllättynyt siitä, että mäkien raastamissa jaloissa ei ole mitään tuntemuksia eikä hanurikaan oo pahoillaan vajaan viiden tunnin vinguttamisesta. Jos en tietäsi urheilleeni kisoissa edellisenä parina päivänä kahdeksaa tuntia, en uskoisi sitä kropan tuntemuksista. Ei tuskaa, ei kipua. Pelkkää endorfiinia. Silti kalenterissa luki "lepo" ja siinä pysyttiin. Viron reissua ajatellen täydellinen treeniviikonloppu. Päälle erityisen hyvä ja uskon, että fyysisestikin tästä oli hyötyä. 
Kotiin erityiskiitokset siitä, että ymmärrätte miun menoja ja jaksatte kannustaa. Jokaisessa reissussa olette sydämessä mukana. Ilman hellää huolenpitoa ja mieheni mainiota ruokahuoltoa miulla ei menis näin hyvin. Harva vaimo on kai niin onnellisessa asemassa, että kotona odottaa hyvä ja terveellinen ruoka ja energian riittävästä saannista huolehditaan. Liian harvoin vaan muistan sen sanoa, mutta uskon että sen tiedätte. Ja pahoittelut siitä, että poljettiin niin kovaa ettette ehtineet maaliin kannustamaan. ps. Rakastan teitä <3
Kyllä näillä kelpaa! Pian jonottama kahvi ja Maaritin
ostama tiskirätti. Tiskaaminenkii sujuu leikiten.
Kiitokset vielä Pialle ja myös kaikille muille rinnalla polkeneille, Nikkisen Mikolle, Lappeenrannan pyöräilijöille, WillTrille, Kuntovarikolle ja ihan jokaiselle joita en oo muistanut tai oon muistanut kiitellä.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Porkkala Swimrun 2017


Kynnet valmiina!
Viime elokuussa extempore Swimrunin maailmaan hypätessäni en totisesti ymmärtänyt millaiseen maailmaan - vedenalaiseen ja maanpäälliseen - olinkaan hypännyt. Elokuinen Järvestä järveen-kisa meni ihon alle ja tunteisiin. Sinne en valitettavasti tänä vuonna pääse. Piti keksiä muuta. Porkkala kiinnosti, mutta myös jännitti koska olin kuullut sen olevan teknisesti haastavampi. Yhden kisan kokemuksella sinne. Into voitti järjen taas - ja hyvä niin.
Askelmerkit selvät.
Lauantaina vihdoin oli se aamu, kun sain taas herätä kello 4.15 ja alkaa laittamaan eväitä valmiiksi. Tällä kertaa suuntasin yksin matkaan, parini Johanna asuu pääkaupunkiseudulla. Eväät eivät siis olleet niin mittavat, kun edellisenä viikonloppuna. Varustesäätöä olin tehnyt edellisinä päivinä ja pakannut kaikki jo illalla valmiiksi. Join aamukahvit jo totuttuun tapaan autossa ja kuuntelin Gunnareita. Sää oli kirkas ja aurinko alkoi paistella heti viiden jälkeen. Erehdyin laittamaan aurinkolasit silmille vain todetakseni, että miun melatoniinin erityksellä aurinkolaseja ei voi käyttää tähän aikaan aamusta. Efekti oli vähän sama, kun olisi laittanut pimennysverhot kiinni ja painanut pään tyynyyn. Otin siis lisää evästä ja laitoin radiosta ääntä lisää. Matka taittui nopsaan hyvällä fiiliksellä. 
Osuudet. Kuva: Porkkala Swimrun.
Saavuttiin Upinniemen varuskuntaan juuri kahdeksaksi ja käytiin ilmoittautumassa. Syteen tai saveen liikahtaisi tänään numerolla seitsemän. Nautittiin auringosta ja tsekkailtiin karttaa. Yhdeksältä alkoi kisainfo ja vähitellen alkoi pikkusen jännittää. Maha ei taaskaan ollut parhaimmillaan, mutta päätin antaa sen elää omaa elämäänsä. Pakolliset varusteet: ensiapuside, kompassi, kaksi pilliä, kaksi märkäpukua, uimalakit ja kartta oli varattu. Mukaan otin myös lättärit ja pullarin ja pari geeliä varmuudeksi. Kaikki oli niin kuin pitikin. Kannustettiin pitkälle reitille (20km juoksua ja 5km uintia) lähtevät matkaan ja sen jälkeen viimeisteltiin omat varusteet ja vietiin ylimääräiset kamppeet pukkariin. Kohta kello olikin jo 10.27 eli kolme minsaa aikaisemmin oltiin lähtöviivalla ja ei kauaa tarvinnut starttia odottaa.
Reitti. Kuva: Porkkala Swimrun
Startattiin ihan hänniltä, koska tarkoitus oli mennä ihan rauhassa ja nauttia matkasta. Eka juoksuosuus oli hiukan päälle kaksi kilometriä. Alkoi tulla nopsaan kuuma ja kun meri vilkahti puiden katveesta sydän loi kerran ylimääräistä. Se tunne. Kun on niin kuuma, että märkkäri on just sulamassa nahkaan kii ja meri ottaa syleilyynsä. Se on jotain. Mieletöntä. Ei sitä ehkä voi selittää. Se oli jotain niin siistiä. Ja meressä uiminen.. Se elää ja velloo. Haastaa. Ei meinaa päästää rantaan. Ja sitten päästääkin. Edessä on kallio. Liukas. Et meinaa päästä sille. Sitten pääsetkin. Nastarit rouskuvat kalliota vasten. Adrenaliini kohisee. Silmät kostuu, kun juokset läpi saaren ja näet jotain sellasta maisemaa mitä et näkis ikinä. Jos et tänään ois tullut. Ei sitä ehkä voi selittää. Se oli niin siistiä. Tätä toistettiin reilut kolme tuntia ja miusta reissu loppui liian aikaisin. 

Ensimmäisissä ylityksissä tapasin jotain ruohoa. Se tuli kasvoille, suorastaan silmille. Yritti suuhunkin. Kädet osuivat siihen ja aattelin, että se on niin ällöä että inhoon sitä. Rantautuessa irrottelin sitä lättäreistä ja ääneen pälisin, että miten voikin olla näin ällöä. Kaksi samaan aikaan rantautuvaa miestä informoivat makeiden vesien tyttöä. Kertoivat, että se on rakkolevää ja että siitä kannattaa olla iloinen, koska se on merkki siitä että meri voi hyvin. Suorastaan innostuin. Päätin, että rakkolevä on kiva kaveri. Sen jälkeen tultiin hyvin toimeen. Ja kotona oli pakko lukea lisää rakkolevästä. Sillähän onkin mieletön merkitys ekosysteemissä. WAU! Pitää ehkä googlettaa myös ahvenruoho.. vaikka epäilen, että sen päälimmäinen tarkoitus on olla ällöä ja kiusata ihmisiä. Oon tässä vähän alkanut miettimään myös semmosta, että vois ehkä alkaa kalojenkii kaveriks. Jos nekin muuttuisivat sitten kivoiksi. Oikeesti harkitsen sitä!
Syteen tai Saveen fiiliksissä. Kuva: Harri Hytönen.
Uinnissa edettiin kokoajan aika samaan tahtiin, parilla osuudella Johanna kiristeli vauhtia ja miulla oli perässä pysyminen. Kuitenkin 10m etäisyys oli helppo säilyttää. Sovittiin, että juoksuosuuksilla Johanna menisi edellä.. ihan vaan siksi, etten mie alkas keulimaan. Ja myös siksi, että suunnistajana Johanna on tämmöstä asfalttisoturia kätevämpi haastavassa maastossa. No, en mie ihan aina muistanut tätä vaan kuten kuvassakin näkyy, niin siellähän sitä keulitaan. Pari kertaa selostin ja keulin ja olin vetää lipat. En kuitenkaan vetänyt. Ei yhtään kaatumista tai rymyä, vaikka maasto oli teknisesti haastava. Menohaluja ois ollut kyllä, mutta edettiin Johannan vauhtia. Hyvä niin, koska seuraavana päivänä olisi Willimiesajoissa pyöräilyä edessä 135km:n verran. Pk-sykkeillä pysyminen oli siis miulle pelastus. 

Ihan mahtavaa oli myös se, ettei kolmen kilsan uinti lättäreillä tuntunut missään. Tai siis tuntui hyvältä, kokoajan. Vaikka rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että uin vain kilometrin testiuinnin noilla isommilla lättäreillä. Totuttuun tapaan lähdin soitellen sotaan. Luotin siihen, että voima riittää ja se riitti. Viimeisellä pidemmällä uintiosuudella vähän yläkropassa tuntui lämpöä, mutta kivuksi sitä ei voi sanoa. Talvi on tainut tuoda yläkroppaan vähän voimaa. Vaikka ei se ulospäin näykään. Ens kerralla pitää ehkä ottaa vielä vähän isommat :D Kotimatka meni taas iloisissa tunnelmissa. Kotona tuhti tankkaus ja unta palloon. Ja Willimiesajojen kisaopas iltasaduksi. Ei paljon laakereilla lepäillä!
Maisemat oli upeat! Kuva: Harri Hytönen
Aivan mieletön päivä <3 Vähän aloin haaveilemaan, että ensi kesänä koklaisin tuota pidempää matkaa. Pari vaan pitäisi saada, Johanna ei noin pitkästä juoksusta innostu.. vaikka onhan tässä vielä vuosi aikaa. Kiven alla tuntuu olevan swimrunista innostuneet. Vaikka tää on ihan mahtavaa! Että.. jos innostuit, niin lähesty ihmeessä.
Kiitos Porkkala Swimrun! Tavataan ensi vuonna uudelleen!

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Finntriathlon Joroinen 2017, joukkuekisa

Joroisten viikonloppu vuonna 2015 oli miulle ensimmäinen oikee iso triathlontapahtuma missä olin ihmettelemässä. Silloinkin juoksemassa joukkueviestijoukkueessa. Sillon pidin puolimatkan triathlonia matkana aivan käsittämättömänä. Jo pelkästään uinnin vuoksi. Enpä ois sinä päivänä niitä urheilijoita katsellessani uskonut, että joskus itsekin moiseen suoritukseen pystyisin. En etenkään, jos joku olisi kertonut että niin tapahtuu seuraavana kesänä. Jotain suurta Joroisista tarttui mukaan. En tiedä hengitinkö riittävästi triathlonia ilmasta vai kärsinkö vakavasta hapenpuutteesta toinen toistaan hienompia fillareita ihastellen. Kuitenkin. Joku iso sysäys tapahtui tuolloin. Joroisten väliin jättäminen ei oo käynyt pienessä mielessäkään, vaikka esimerkiksi maratoneilla käyn, ainakin toistaiseksi, vain kerran samassa paikassa. Koska tarjontaa on niin paljon ja halu nähdä on suuri.
Ihmettelyä naisten pukkarissa.

Tänäkin vuonna Karjalan Kisulit mauahti matkaan, jälleen hiukan erilaisella kokoonpanolla kun aikaisemmin. Taidan olla Kisuleiden ainoa jäsen, joka on ollut perustamisvuoden 2012 jälkeen joka ikisessä matkassa mukana mitä on tehty. Mutta ei sen väliä. Mauahtavia Kisuja on löytynyt aina tiimiin mukaan ja taatusti löytyy jatkossakin. Tänä vuonna itseasiassa kokoonpano oli täysin sama, kun viime vuonna mutta pientä viilailua oli matkan varrella erinäisten syiden vuoksi. Laura ui perinteitä kunnioittaen. Ja hyvin uikin, ottaen huomioon ettei hän ollut viime vuoden Joroisten reissun jälkeen vetänyt märkkäriä kertaakaan päällensä. Viime vuoden juoksuosuudella enkkansa täräyttäneen Tiian oli määrä fillaroida tänä vuonna. Selkä kuitenkin pilasi suunnitelmat ja varakisuliksi puikkohin saatiin Pia. Mahtavaa! Itse sain tänä vuonna taas nautiskella täysillä Joroisten juoksureitin mäistä ja khuumuudesta. Siltikään, mikään ei saisi miuta jättämään tätä väliin :)
Aiemmista vuosista poiketen mentiin vasta lauantaiaamuna paikan päälle. Kello tärähti soimaan kello 4.00. Kahvit termariin ja kylmälaukku matkaan. Munaleivät jo kolmatta vuotta mukana. Ei tulis mitään ilman. Kello 4.50 nappasin Pian kyytiin ja kurvattiin nappaamaan valmentaja Vormiston rooliin siirtynyt Tiia kyytiin. Höpötyksen määrä on vakio näillä reissuilla ja se on paljon se vakio. Ei ees huomattu, kun oltiinkin jo Ristiinassa mistä Laura hyppäs kyytiin. Maukuna täytti auton ja tunnelmaa ei ois enää varmaan yhtään enempää mahtunut yhteen Saabiin. Saavuttiin Joroisiin hyvissä ajoin ennen kilpailuinfon alkua. Käytiin kisakansliassa ja nähtiin joitakin tuttuja. Sää oli vielä aamusta viileä, mutta vaikutti huomattavan paljon mukavammalta kun viime vuonna. Kisainfossa ei paljon uutta tullut, mutta tulipahan käytyä. 
Laura märkkäriin puettuna.

Pia siirtyi Valvatukselle fillarilla katsastuksen kautta, myö muut bussilla perässä. Siellä olikin sitten aikaa nauraa ja täristä. Jännityksestä ja vähän kylmyydestäkin. Aika meni kuitenkin nopsaan ja pian oltiinkin jo avittamassa Lauralle märkkäriä päälle ja naurettiinkin, että kuinka monta blondia tarvitaan pukemaan yksi märkkäri. Starttia odoteltiin ja pian ekat uimarit lähtivätkin matkaan. Rolling start ei kyllä omaan silmään näytä mitenkään houkuttelevalta. Moni kuului kommentoivan lasien huurustumista odottelussa. Missähän kohtaa ne on järkevä laittaa, että ehtii kunnolla asetella mutta ettei huurusilla laseilla tarvii lähteä?! Liedon Panu ehti omalta uinniltaan jo rantaan, kun osa vielä odotti oman osuutensa alkua. Ei voi kun ihailla Panun uintia. 
Tärinää T1:ssä

Pia siirtyi varmaan vartin jälkeen pyörän luokse tärisemään ja Lauran tullessa rantaan Pia lähti intona omalle osuudelle. Tiesin, että Pia menis kun eläin ja niin hää menikin. Hyvä, että myö muut ehdittiin kisakeskukseen takasin kun Pia oli jo tulossa Rantasalmelta takaisin päin. Kävin siis kiireellä vaihtamassa juoksuvaatteet päälle ja suunnattiin vaihtoalueen lähettyville. Vähän jännitti omalle osuudelle lähtö, koska miun vuosia hyvänä pysytellyt vatsa on viime viikot ollut äärimmäisen kiukkuinen ja oli myös aamupäivän aikana ilmoitellut itsestään. Joroisilla lämpötila nousi ja kokemuksesta tiedän, ettei valmiiksi tulehtunut suolisto tykkää ihan hirveesti helteestä. Olin siis varautunut imeytymispulmiin matkan varrella. Ruokavalio on laitettava taas remonttiin: peruna, tomaatti ja paprika pois. Ankeeta, mutta ainoa joka auttaa. Kolmetoista vuotta on näillä menty ja vaikka toiveikkaana aina muutaman vuoden välein alan lisäämään noita ruokavaliooni en niitä kuitenkaan kestä. Kukaan ei tiedä miksi, mutta en kestä. Mutta nyt vaan taas hiljaa hyväksyn sen ja syön muuta kuin punaista ja perunaa :)
Kikatukset, ylävitoset, chipinvaihdot, numero kiinni ja parit tsatsaat.

Vaihdossa ei kovin kauaa tarvinnut odotella, kun Laura jo hihkaisi että Pia tulee ihan justiinsa. Olin niin innoissani, että pompin tasajalkaa. Pia tuli tuttu virne kasvoillaan ja Laura sai tuon aika hauskan kuvasarjan mein vaihdosta. Jotenkin näistä kuvista tulee esiin se, miksi meillä on aina niin hauskaa kun meillä  on. Kaikki tekee tosissaan ja pistää taatusti ittensä likoon. Silti meillä on aina hauskaa. Ihanaa! Oikeesti voimaannuttavaa! Vaikka välillä vähän itketäänkin. Laura kyllä ehdotti, että voitas olla jotkuu Karjalan Itkijäeukotkii. Mutta niin kauan kun enemmän on naurua kun itkua, niin pidetään tää.
Ylämäki edessä.

Oma juoksu lähti liian vauhdikkaasti matkaan. Tunsin sen, mutta päätin etten vilkuile kelloon. Menin vaan. Liuta miehiä kannusti ottamaan ukot kiinni ja menemään ohi. Ei varsinaisesti hillinnyt miun menohaluja. Alussa oli ruuhkaa, mutta tuoreilla jaloilla oli helppo ohitella pidemmän matkan jo taivaltaneita. Suunnitelma ei yllättäen taaskaan toiminut. Olin ajatellut, että eka kierros rauhassa ja sitten pikku hiljaa kiristellään. Ei. En vaan osaa. Aluks täysii ja lopussa niin kovaa kun pääsee.. se vaan toimii miulla. Mietin tosin, että täysmatkalla en aio sitä kokeilla. Sen verran on (ehkä) järkeä, että tiiän että niin kovaa kun pääsee johtaa seinään törmäämiseen. Pian Joroisilla viime vuonna lanseeraama "Hiljaa nypytellen" tulee olemaan miun motto siellä. Sitten ei oo varaa keulia. Sitten otetaan varman päälle. Viisaasti. Järkevästi. Osaanhan olla sellanen. Hyvä hetki todistaa se itselle. Melkein koko juoksun ajan tuntui hyvältä. Hengitys kulki, mihinkää ei koskenut. Vilkaisin kelloon ekan kierroksen loppupuolella, keskitahti 4.56. Vähän hölläsin. 
Ohitustilanne.

Ekan kierroksen jälkeen oli jo tosi kuuma, vaikka olin napannut heti ekalta kiekalta sienen matkaan ja kaatanut toisessa huollossakin vettä päähän. Joka kierroksella sieni ja ennen nousua muki tai kaks vettä päähän ja saman verran colaa mahaan. Kahdella vikalla kierroksella vikassa mäessä  oli pakko hetki kävellä ja sen jälkeen taas kiristää vauhtia. Kengät ei olleet hiekkaosuudella kovin hyvät. Maa oli muuttunut puolentoistatuhannen juoksijan alla kiiltäväksi ja liukkaaksi. Oli pakko hakeutua kohtiin missä oli irtohiekkaa ja vähän parempi pito. Loppupuolella yritin lisätä vauhtia, mutta sitä ei vaan oo. Keuhkot pelaa ja kaikki toimii. Mutta kun talla on jo pohjassa, ei vauhti vaan kiihdy enempää. Viime kesänä Reykjavikissa samalla (5.15min/km) vauhdilla ja sykkeellä juoksin maratonin, että kaiken järjen mukaan jotain ois pitänyt irrota. Tähän juoksuun ei ollut mitään tavoitteita tai odotuksia eikä kyllä mitään suuria vaikeuksiakaan, joten ei ole mitään syytä olla millään tapaa tyytymätön. Enkä todellakaan olekaan. Hyvä treeni ja mahtava porukka. Hyvä mieli jäi.
Valmentaja-Vormisto ja Karjalan Kisulit.


Joroisten parasta antia kisan jälkeen on kyllä saunarekka ja palju. Niistä nautittiin taas täysillä ja kannustettiin maaliin saapuvia. Vähän saattoi nimet mennä väärin, mutta tunne on tärkein.. ja vesiroiskeet. Kotimatkalle suunnattiin puoli kahdeksan aikaan mahat täynnä. Kotona olin hiukan ennen puolta yhtätoista ja enpä kyllä muista millon oisin ollut noin väsynyt. Uni maistui ja seuraavana päivänä ruoka. Kiitos mauahtavat naiset jälleen reissuseurasta ja Finntriathlon taas hienosta tapahtumasta. Myö niin tullaan ensi vuonnakin.. 
ehkä kahden kisulijoukkueen voimin. 
Kisulit vm 2017

Kovin kauaa ei tarvitse uusia seikkailuita odotella, kun luvassa on taas koko viikonlopun täydeltä puuhaa. Lauantaina suuntaan Kirkkonummelle Porkkala Swimruniin ja sunnuntaina on luvassa Willimiesajojen Saimaa Road Race. 
Seuraava viikko meneekin sitten blogia päivitellessä :)

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Vartti Triathlon Käyrälampi 2017

Mistä tietää, että taas yksi vuosi on kulunut? No siitä, että on Vartti Triathlonin aika. Mukana siis tänäkin vuonna ja ehdottomasti myös ensi vuonna. Paljon on vuodessa tapahtunutkin, niin paljon että onneksi ei etukäteen tiedä mitä on tulossa. En ehtinyt arjen hulinoissa juurikaan kisaan valmistautua, mutta hyvin se meni ilmankin. Edelliselle päivälle olin kaavaillut yhdistelmätreeniä (3h pyöräilyä ja 8km juoksu). Nousin heti kukon laulun jälkeen vapaapäivänä, että ehdin kotiin ennen kun mies lähtee töihin. Lähdinkin. Sää oli aurinkoinen ja fiilis kaikin puolin oikein hyvä. Lenkki eteni suunnitelmien mukaan - nautiskellen. Kunnes hetken katkaisee vaihdevivun täysi tunnottomuus. Mitään ei tapahdu. Veri alkaa kiehua - pettymys valtaa mielen, kun hyvin suunniteltu ja vähän jo tehtykin treeni keskeytyy. En tiedä mitä tapahtuu, mutta italialaistyyppinen ei niin hallittu temperamenttini ei kiehukaan. Olo rauhoittuu. Tutkin tilannetta ja epäilen vaihdevaijerin katkenneen. Totean rauhallisesti - onneksi nyt. Onneksi ei kisassa. Samaan aikaan mietin, että miten ihmeessä lähden tämän päiväiseen kisaan. Mummopyörällä? Kyllä. Näpyttelen tien päältä viestiä pyöräliike Varustamolle. Sen jälkeen soitan rauhassa miehelle ja pyydän kyytiä kotiin. Tuttu kuvio aikaisemmilta kesiltä. Saan puhelun aikana vastauksen Varustamolta ja pyörän pian huoltoon. Kävelen rauhassa bussipysäkille odottamaan. Totean tämän olleen vaan yksi treeni, jonka väliin jäämiselle en voi mitään. Päätän, että aurinkoinen sää on hyödynnettävä ja päätän että suunnataan lasten kanssa rannalle. Muutama tunti eteenpäin kaikki on taas kunnossa. 

Pyöräliike Varustamo pelastaa.

Kisakamppeet pakkasin vasta kisapäivän aamuna. Ne alkavat löytää paikkansa vaihtopusseista jo aika rutiinilla. Eväät mukaan ja menoksi. Mukaan lähtee taas se maailman paras huoltotiimi: huoltopäällikkö (oma äiti) sekä hovivalokuvaaja kuopuksemme. Saavumme perille lähes yhtä myöhään kun viime vuonnakin, mutta ehdin oleelliset asiat ja kohta vedänkin jo märkkäriä päälle. 

Lähtöroiskeita.

Uinti, 500m
Reitti on sama kun viime vuonnakin. Tosin viimeeksi startti tapahtui rantavedestä, tänä vuonna käsky kävi lähteä kuivalta maalta. Muistuttelin itselleni, että vaikka kyseessä on sprintti on miun kesän suurin tavoite löytää rauhallinen ja tasainen matkavauhti jota jaksan pitää yllä neljä kilometriä. Vuoden teema "Pitkään ja hitaasti" ei saa täysin unohtua tänäänkään. Pian lähtölaskenta jo alkaakin ja vuoden teema unohtuu hetkeksi. Hyökkään kun pantteri veteen ja alan kauhoa. Onneksi pian saan palautettua kuitenkin ajatuksen mieleeni ja rauhoitan. Oma paikka löytyy hyvin eikä suurempia törmäilyjä tule. Uinti etenee tasaisesti ja varmasti poijulta toiseen, vedessä suunnistaminen sujuu vaivattomasti. Laseilla on väliä, väitän. Pian olenkin jo rannassa. Uinti ei ole nopeudella pilattu, mutta ehjä ja hyvä kokonaisuus. Ensimmäisen kerran ikinä olen täysin tyytyväinen uintiin. Aika suurin piirtein sama, kun viime vuonnakin 7.29.

Tiukassa on hiha. Ilmeestä ei taas uskois, että uinti sujui :)

T1
Tuttuun tapaan EMIT kouraan rannassa ja märkkäriä pois päältä. Sujuvasti menee jo tää ja sukatkin sujahtavat jalkoihin helposti. Reilut pari minsaa menee tässä.

Taivas on sininen ja valkoinen ja meno päällä.

Pyöräily, 20km
Leimaus ja menoksi. Pyörä lähtee hyvin liikkeelle, vaikka alku edetään vastatuuleen ja ylämäkeen. Muistuttelen rauhassa ottamista. Kisa on peesivapaa, viime vuonna sitä ei päässyt hyödyntämään mutta tänä vuonna pääsi. Kisakaverin kanssa vuorovedoin edeten melkein loppuun asti. Harmittavan paljon oli irtohiekkaa tiellä ja reitti aika mutkainen. Siihen nähden mukava vauhti. Tänä vuonna reittikään ei ollut alimittainen. Aikaa meni 38 minuttia ja risat. Keskinnopeus päälle kolmenkympin. 

T2
Tässä ei kauaa nokka tuhissut. Kypärä pois, lenkkarit jalkaan ja lippa vinoon. Nopee leimaus ja sit menoks. Tässä kohtaa alkoi olla kuuma, juomista olisi kaivannut.

Ekalle kierrokselle. Lämmintä oli.

Juoksu, 5km
Sama reitti kun viime vuonna. Alku juoksuhiekan läpi, puiston läpi ja tien yli tunneliin ja sitten nousu ylös. Tän kävelin reippaasti, koska edellisenä vuonna muistin tappaneeni jalat tässä mäessä. Muutoin vauhti oli reippaampaa kun miltä tuntui. Metsässä oli lisää upottavaa hiekkaa ja purua. Tuulen virekään ei käynyt ja nenässä tuntui voimakas havunneulasten tuoksu. Toivoin salaa, että VPK olisi metsässä suihkuttamassa vettä. No, eipä näkynyt. Kannustusta ei tuolla pätkällä ollut, joten aloin kannustaa itse kaikkia vastaantulijoita saaden samaa itsekin. Kuumuudesta huolimatta metsässä oli hyvä meininki. Leimaus ja ympäri. Alun ylämäki olikin tietysti toiseen suuntaan mennessä alamäki ja otin kaiken ilon irti siitä. Kierros puiston läpi, leimaus ja toiselle kierrokselle. Meno tuntui matelulta, mutta kello väitti muuta. Uskotaan. Kääntöpaikalla leimaus ja kohti vikaa kilsaa. Pian maali jo häämöttikin. Kiva ja helppo juoksu, ei kuitenkaan täydellinen. Maastokenkä ois ehkä ollut Onneja fiksumpi valinta. Koitan ensi vuonna muistaa. Juoksuhiekan läpi maaliin ja vika leimaus. Keskivauhti 5.21min/km luokkaa.

Ja juoksuhiekan läpi maaliin. EMIT ojossa :D


Loppuaika 1h15min56s. Oon tyytyväinen!
Ja saattoi tuolta matkalta vähän muutakin tarttua matkaan.. siitä ehkä lisää myöhemmin ;)

Nälkää kasvateltu. Kohti seuraavia seikkailuita.