Reykjavikur Marathon Islandsbanka 2016 - miun yhdestoista maraton

Haaveilu Islannin matkasta on alkanut jo nuoruudessa. En muista ihan tarkkaan milloin, mutta maantiedon tunneilta Islanti jäi erityisenä mieleen. Varmaan juurikin sen erityisyyden vuoksi. Ystäväni on siellä reissannut vuosittain monta kertaa siskonsa perheen luona ja jo pari vuotta sitten ajatus maratonmatkasta Islantiin sai alkunsa. Itseasiassa, alkuperäisen suunnitelman mukaan mein piti suunnata Islantiin jo viime elokuussa. Berliinin maratonin arpa kuitenkin muutti suunnitelmia ja Islanti sai odottaa vielä vuoden.

Kuvamuistoja Islannista.

Ostettiin lennot jo viime vuoden puolella. Jos joku kuvittelee, että Islantiin lentäminen on kallista niin tuhotaan se kuvitelma nyt. Meno-paluulennolle jäi hintaa n. 250€. Myös osallistumismaksu maratonille oli kohtuullisen edullinen, 62€. Majoitusvaihtoehtoja emme edes katselleet, koska saimme yöpyä ystäväni siskon perheen luona Reykjavikin kupeessa. En siis osaa sanoa majoitusten hintatasoon mitään. Islannin hintataso on melko korkea Suomen hintatasoon verrattuna. Kovin minimalistisella budjetilla reissuun ei kannata lähteä. Tai, jos lähtee niin kannattaa varautua siihen, että ihan kaikkea mitä tekisi mieli maistaa ja ostaa ei ehkä pysty ostamaan. Itseäni hintataso hiukan huimasi, mutta edellinen matkakohde Krakova olikin niin  edullinen, että vertailupohja on huono. Lontoon jälkeen Reykjavik ei ehkä olisi tuntunut kalliilta. 

Islantia lintuperspektiivistä.

Kahden viikon takaisen Tahkon puolimatkan jälkeen ainut kovempitehoinen treeni oli edellisen viikon swimrun ja Polar iloisesti rallattelikin, että aliharjoiteltu on. Kokemuksesta tiesin, että se olisi ihan hyvä lähtökohta lähteä pidemmälle lenkille. Odotukset eivät olleet korkealla ja ajatuksena oli alunperin lähteä juoksemaan noin neljän tunnin aikaa. Palautuminen Tahkolta oli kuitenkin nopeampaa, kun olin ajatellut ja elämän mukanaan tuomat mausteet sai miut muuttamaan ajatuksia maratonin lähestyessä. Mikset antaisi kaikkeasi silloin, kun pystyt? Huomenna et enää välttämättä pysty, vaikka haluaisitkin. Päätin lähteä ilman kellon tuomia paineita matkaan. Jätin Polariin aiemmin siihen virittämäni 4h aikaan tähtäävän kisa-asetuksen, jota en ennen ollut käyttänyt. En tiennyt miten se toimisi. Kisan sääntö numero yksi: kokeile aina kaikkea uutta, ei varmasti tule tylsää.

Expossa perjantaina.

Saavuimme Islantiin kisaa edeltävänä päivänä ja hetimmiten suuntasimme expoon. Se ei ollut kovin iso muihin ulkomaankisoihin verrattuna, mutta kaikki oleellinen sieltä löytyi. Compressportin kojulla viivyttiin tovi ja mukaan lähti vihdoinkin se haaveilemani On-Off panta. Expon jälkeen käveltiin kurkkaamaan lähtöpaikka ja piipahdettiin terassilla oluella. Islantilainen olut oli oikein hyvää; Viking, Gull ja Boli tuli testattua reissun aikana. Ainut huono puoli niissä oli hinta, kovin janoisena olisi tullut kalliiksi. Kaupungilla tepastelun jälkeen otettiin taksi kotikylille. Ilta meni varusteita valmistellessa ja syödessä. Sain paikallisoppaalta reittiselostuksen ja se helpotti ymmärtämään milloin mentäisiin mihinkin. Koska Islannissa ei koskaan paista aurinko, niin aurinkolipan sijaan päähän laittaisin uuden pannan. 

Valmistautumista maratonille.

Kisaa edeltävän yön nukuin todella hyvin. Osaltaan ehkä siksi, että edellinen päivä oli ollut aikaisen herätyksen ja aikaeron vuoksi todella pitkä. Startti oli aikainen, kello 8.40 paikallista aikaa, heräilin kuuden jälkeen. Aamupalaksi meetwurstisämpylä, Skyr, banaani ja tuoremehua. Niin, ja rippeet suklaalevystä jonka olin edellisenä päivänä syönyt lähes kokonaan. Karkkilakko ei ole voimassa Pohjois-Atlantin alueella. Niin päätin. Oli aika jumalaisen hyvää. Aamulla tuttu hermostus hiipi triathlonpukuun. Sulkeuduin ja toivoin, että pääsisin jo pian juoksemaan. Terveiset kotiin, pikkupoikien kuvat mukaan ja numerovyö lantiolle. Mukaan suolaa, glukoosia, viisi geeliä ja hopeatoffeeta. Pullon jätin arpomisen jälkeen matkalaukkuun, koska eihän Islannissa koskaan paistaisi aurinko tai olisi kuuma. Myöskin aurinkovoiteet jätin laittamatta. Oltiinhan Islannissa. Sain autokyydin keskustaan ja lähtöalueella olikin jo kuhinaa. Samassa lähdössä starttasivat kympin, puolikkaan ja maratonin juoksijat, ihan komea joukko. Asettauduin karsinaan kolmanteen lähtöryhmään, koska se sopi miun väreihin. Eli vihreä lähtöryhmä, saattoi se sopia korvien välissä olevaan aikaankin. Sen suhteen oli kyllä pallo täysin sillä, miltä meno tuntuisi. Jos olisi tuntemuksia, että kroppa olisi vielä edellisistä puuhailuista väsynyt niin hölläilisin. Jos ei, niin antaisin mennä. Jotenkin löysin taas paikkani karsinasta pitkien miesten seasta enkä nähnyt muita, kun selkiä ja väistelin kyynärpäitä. 

Hetkeä ennen lähtöä. Jännittää :)

Paukusta hiljalleen liikkelle. Puolisen minuuttia menee, kun ylitän lähtöviivan. Lähdössä kävellään, se ei miuta haittaa. Rauhallinen liikkeelle lähtö, ei keulimisia. Lopussa voisi kiihdytellä, jos siltä tuntuisi. Aika alkumatkasta reitillä on kannustamassa tanssiva jääkarhu, joka puhaltelee saippuakuplia. Naurattaa ääneen. Aluksi juostaan kaupungin poikki ja hyvin pian ollaankin jo merenrannassa. Keskityn enimmäkseen maisemien katseluun ja täytyy sanoa, että koskaan ennen en ole juossut noin mykistävissä maisemissa. Hymyilyttää ja samaan aikaan silmäkulma kostuu. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun sain olla siellä. Siellä, minne olin kauan haaveillut pääseväni. Juoksemassa maratonia. Pian saavun jo ensimmäiselle juomapisteelle ja vaikka olin suunnitellut ohittavani sen, en ohitakaan koska omaa pulloa ei ole mukana. Aurinko porottaa täysin siniseltä taivaalta. Ei pilven pilveä. Mietin, että aurinko paistaisi todennäköisesti koko kisan ajan. Tai siihen varaudun. Matka jatkuu ja kymmenen kilsan kohdalla miulla oli jo hiki. Islannissa, missä piti olla viileää. Satamassa haisee kala, ehkä kuuluisa kuivattu turska. Mietin, että onneksi sinne ei tarvitse tulla uudelleen. Hengitän pelkästään suun kautta, ettei hyvä fiilis hukkuisi turskan löyhkään. Otan ensimmäisen geelin ja ensimmäisen kerran ikinä geeli maistuu oikeesti hyvältä. Johtuikohan se turskasta?! 

Maisemia Þingvelliristä.

Jokaisella juomapisteellä otan vettä, yhden kupin päähän ja yhden suuhun. Kokoajan janottaa.Urheilujuoma on radioaktiivisen näköistä, sinistä. Yököttää ajatuskin siitä. Geelit kuitenkin uppoavat hyvin. Yllättävää. Reitti jatkuu merenrantaa pitkin. Ihailen Atlanttia, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Tuijotan vuoria, joiden suuruus tuntui mykistävältä. Tunnen oloni pieneksi, mutta vahvaksi. Kilometrit taittuvat ja juoksu tuntuu hyvältä. Paremmalta, kun pitkään aikaan. Tiedän, että reitillä on myös nousuja ja jos tuuli päättäisi nousta muuttuisi reitti todella raskaaksi. Pieni tuulenvire vaan piristää ja helpottaa kuumuutta. Tiedän, että lähestyttiin 16km kääntöpaikkaa ja pian sen jälkeen puolikkaan juoksijat jatkaisivat matkaansa suoraan kohti maalia. Maratoonarit kaartaisivat vasemmalle ja matka jatkuisi. Edessä juoksevan tanskalaisen miehen paidan selkämyksessä lukee "No pain, No beer!" Ihan hyvä sääntö. Meniskö samalla? Pian kuuluukin jo maton piippausta ja tehdään U-käännös. Tanskalaisen miehen kaveri oikaisee eteen viereiseltä kaistalta ja kuulen miehen vinkkaavan kaverilleen, että ei saa aikaa jos ei käy matolla. Niin mies luikki sitten sinne mistä tulikin. Ekaa kertaa ikinä näen kisassa, että joku yrittää oikaista. Ja lopulta saikin kiertää ylimääräistä. 

Pian tullaan risteykseen, jossa vilkutan puolikkaan juoksijoille ja kaarran jyrkästi vasemmalle. Porukka pienenee huomattavasti, mutta homma etenee kivasti. Mietin, että kesken ois loppunut matka tänään jos ois jo maaliin pitänyt mennä. Olen tyytyväinen, että matkaa on vielä jäljellä. Pian kurvataan eläinpuiston puistikkoon ja siellä on hetken varjoisampaa. Edessä on taas ylämäki ja selkiä tulee vastaan. Osa juoksijoista kävelee, mutta mie vedän kun veturi mäkeä ylös. Tänne oo tultu kävelemään. Toivottavasti ei myöhemmin kostaudu, mietin. Puolikas täyttyy ihan inhimillisessä ajassa, en tiedä kylläkään aikaa juostessa, koska oma kello näyttää ihan ihmeellisiä lukemia eikä väliaikapisteellä ole kelloa. Kiristän ekan puolikkaan jälkeen vähän vauhtia ja pari juoksijaa jonka kanssa matka on taittunut siihen asti putoaa kyydistä. Puistikossa juoksen miehen perässä, jonka paidan selkämyksessä on teksti, jossa kerrotaan vapaasti suomentaen että "Haimasyöpä on kova, olen kovempi. Voitin sen!" Tekisi ohi juostessa mieli tsempata miestä, mutta en voi koska pelkään että alkaisin itkeä. Itkiessä juokseminen muuttuu mahdottomaksi. Kiristän siis vauhtia ylämäkeen ja saan voimaa syövästä. Mielessäni haistatan v***t kaikille maailman syöville ja mietin miksi sellasta p****a pitää olla maailmassa. Silta ylittyy huomaamatta, raivo laantuu ja edessä on alamäki. 

Pian juostaan saman tien ali, jonka yli hetki sitten mentiin ja kevyenliikenteenväylän varressa on sympaattinen pieni vesiputous ja lapsia kannustamassa. Taas hymyilyttää. Tiedän, että ryhmärämä on kannustuskyltteineen pian reitin varrella ja eipä mene aikaakaan, kun sinivalkoinen "Go Jenni Go"-lakana näkyy jo kaukaa. Saan ihan hurjasti voimia tuosta porukasta ja vauhti kiihtyy. Tiedän, että 27km:n kohdilla ei paljon kannata alkaa vielä keulia, mutta jos vähäsen kuitenkin. Edessä on ylämäki ja veturi jyskyttää eteenpäin. Vahvana ja päättäväisenä. Uhopussi on täynnä ja tänään käyttäisin kaiken mitä siellä on. Selkiä tulee vastaan ja mäki jatkuu sillalle, joka vie ison tien yli. Silta hytkyy ja pomppii ja miuta naurattaa. Edessä on taas nousua. Mietin äskeisiä kannustusjoukkoja ja sitä, että hulluimmat fanit kotona seuraa väliaikoja. Niiden ei kannata antaa odotella turhia. Kaasua siis.

Mäen päällä, noin 29km kohdilla on parinkymmenen hengen porukka tien molemmin puolin ja jo kaukaa kuuluu kannustusta "HU-HU-HU..." Ihokarvat nousevat pystyyn. Voin vaan kuvitella jalismiesten viboja, kun stadionilla yleisö on kannustanut. Juoksen taputtaen ja hihkuen ohi kannustajista. Tän voimin muutama kilsa hujahtaa taas huomaamatta ja vauhti tuntuu kiihtyvän. Ohitan ihmisiä, monella jalat kramppailevat ja osa on pysähtynyt venyttelemään niitä. Osa kävelee. Mie paahdan rantaraittia eteenpäin edelleen tuoreen tuntuisin jaloin ja 38km:n kohdille asti kaikki sujuu kun tanssi. Sitten jostain jysähtää ihan tajuton hedari. Mietin, oonko saanut auringonpistoksen. Kaadan juomapisteellä vettä päähän ja koitan saada päätä viileeksi. Päätän, että raahaudun vaikka pää kainalossa maaliin enkä taatusti hiljennä vauhtia. En yhtään. Mietin taas syövän p**kaa ja kärsimystä mitä sitä sairastavat joutuu kokemaan. Oma kärsimys tuntuu pieneltä siihen verrattuna. Kaksi kilsaa jäljellä. Ei paljon mitään. Tän mie osaan, tän mie hallitsen. Mikään ei voi pysäyttää miuta. Loppuun en enää saa vauhtia juuri kiristettyä, mutta päätän antaa veturin vaan jyskyttää samaan aikaan kun päässä jyskyttää moukari. Viimeinen suora odottaa ja siellä näkyykin tuttu ja turvallinen Suomen lippu sekä iloiset kannustusjoukot. Hymy irtoaa vielä tässä kohtaa ja päänsärkykin unohtuu. Maaliviiva ylittyy ja ennätyskin sieltä tulee. Sen suuremmin yrittämättä. Siirryn folioon kääriytyneenä mitali kaulassa virkistäytymään. Istun taatusti puusta pudonneen näköisenä tuolilla banaania syöden ja vettä ryystäen. Joku kysyy oonko Islannista, en edes muista mitä vastaan. Pää on ihan jumissa. Meen sovittuun paikkaan odottamaan kannustusjoukkoja sekä ystävääni maaliin omalta matkaltaan. Päätä särkee enkä keksi mistä se johtuu. Miuta ei koskaan särje päätä. 

Mitalit kaulassa ja hymyt kasvoilla.

Kotimatkalla autossa muistan, etten aamulla juonut kahvia. Miuta särkee päätä suurinpiirtein vain kahvin vierotusoireissa. Kahvi ei enää auta, vaikka koitan elvyttää itseäni ja joudun myöhemmin ottamaan myös särkylääkkeen. Ennenkuulumatonta. Niin, ennenkuulumatonta on myös se, että ekaa kertaa miun maratonhistoriassa en lähde ulkoiluttamaan korkkareita siksi, etten jaksa. Mutta paikallisessa uimahallissa sentään käydään lillumassa. Itse kutsuisin paikkaa kylpyläksi, vaikka saunaa sieltä ei kyllä löytynyt. Sen sijaan lämminvesialtaita löytyy joka lähtöön. Ilta menee sohvalla skumppaa juoden, löhöillen ja rentoutuen. 

Maratoonari palaa aina reitille.

Ihan loistava juoksu miulta. Hyvää yritin, priimaa pukkas. Täytyy sanoa, että yllätin itsenikin. Pari päivää asiaa pohdittuani on alkanut tehdä mieli kokeilla millaseen aikaan pystys jos treenaisi juoksua vähän aktiivisemmin. Tän vuoden juoksukilsat on naurettavan vähäiset. Jos toukokuiseen Prahaan lähtis paremmalla valmistautumisella, niin aika vois hyvinkin olla 3.3x.xx. Sen verran ajatus kutkuttaa, että siihen on pakko tarttua. Toteuttakaa unelmianne, tehkää mitä haluatte tehdä. Huomisesta ei koskaan tiedä. Sen elämä on tänä vuonna opettanut.

Pohjois-Atlantin viileydestä nauttimassa. 

Islannin matka tuli niin hyvään saumaan, että parempaan ei ois voinut. Ne maisemat, se karu mahtavuus ja luonnon ihmeellisyys on ehkä maailman paras tapa tyhjentää päätä. Juoksemisen lisäksi. Juoksu ja matkustelu pitää miut järjissäni. Vaikka tapahtuisi mitä. Oon päättänyt niin. Elämässä pitää olla mitä odottaa. Mutta ei voi pelkästään odottaa, vaan joka päivä pitää elää ja toteuttaa unelmia. Aion jatkaa tällä valitsemallani tiellä. Se sopii miulle. 

Islantia ihannoiville sanon: Menkää! Sen voi uskoa todeksi vasta, kun siellä on käynyt. Itse vaikutuin siinä määrin, että yksi unelma on taas syntynyt ja vahvistunut. Tänne haluan: 

Järvestä Järveen Swimrun

Jo viime kesänä haaveilin tästä lajikokeilusta. En kuitenkaan saanut millekään viikonlopulle mahdutettua kokeilua, koska jostain ihmeellisestä syystä aika moni viikonloppu oli jo täynnä. Ja oli toinenkin ongelma: miulla ei ollut paria, jonka laji vaati. Uinnista innostuneet kaverit ei innostuneet juoksusta, osa koki puolestaan uimataidon riittämättömäksi ja loput katsoivat sitten suurin piirtein haavi auki miun ehdotusta. Talven ajaksi unohdin koko jutun. Kevään tullessa homma muistui taas mieleen ja aloitin taas houkuttelun. Yhtä huonolla menestyksellä. Ja, totesin myös viikonloppujen osalta saman ongelman. Unohdin taas. Ehtiihän sitä myöhemminkin.

Lakkia on siinä monenlaista.

Tahkon puolimatkasta on kulunut vasta viikko. Saatoin vannoa, että Reykjavikin maratonin lisäksi ei enää lappua rintaan. No, onneksi nainen voi muuttaa aina mieltään. Ja täällähän kisanumero kirjoitettiin vain käteen. Sunnuntai ja maanantai totaalilepoa ja tiistaina jo totaalinen kyllästyminen lepoon. Kroppa oli vireessä, mutta pää edellen väsynyt. Nukuin paljon. Käytiin kaverin kanssa uimassa tiistai-iltana ja lähtöä rannasta tehdessämme oltiin näkevinämme mies juoksemassa märkäpuvussa pitkin rantareittiä ja naureskeltiin, että joku on lähtenyt märkkärissä juoksemaan. No ei sillä mitään märkkäriä ollut, nähtiin väärin. Samaisena iltana olin menossa jo nukkumaan. Nopsaan vielä selailin sängyssä nettiä ja KPK 24/7:lla Johanna etsi paria sunnuntain swimrunille. En ehtnyt edes ajatella asiaa, kun olin jo laittanut Johannalle viestin että olen kiinnostunut. Samaan aikaan tajusin, ettei miulla ois ehkä lapsille edes hoitajaa. Painoin pään tyynyyn ja nukahdin. Aamulla, kun heräsin oli Johanna vastannut viestiin. Puoleen päivään mennessä lastenhoitoon liittyvät pulmat olivat ratkenneet, nimi joukkueelle keksitty ja ilmoittautuminen sunnuntain kisaan oli sisässä. Vaikka oma impulsiivisuus pelottaa joskus jopa miuta itseäni, on se samalla myös yksi miun parhaista ominaisuuksista. 

Varustetestailua innoissaan. Ei kai se vaan näy.

Viikko meni innosta täristessä ja unissaan uidessa. Todellakaan lakanat ei meinanneet pysyä sängyssä, kun niin huolella valmistauduin. Sunnuntaina seitsemän aikaan vein pojat hoitoon ja ajelin vesisateen saattelemana Espooseen. Reitti oli tuttu. Oltiin käyty joskus Luukissa uimassa. Olin hyvissä ajoin paikalla ja ehdin syödä vielä toisen aamupalankin Johannaa odotellessa. 

Pinkit kynnet ja aamukahvi Luukissa.

Kahvikuppi ja kynnet oli sattumalta sävysävyyn. Johanna tuli sovitusti paikalle ja meillä synkkas heti. Keskusteluiden perusteella Johanna oli vahvempi uimari kun mie ja mie taas treenannut juoksua enemmän. Tosin, Johannan vahvuus on metsä. Ja sitä oli tänään tarjolla. Sovittiin, että edetään hitaamman mukaan ja tarkoitus ei ollut lähteä repimään vaan nauttimaan matkasta. Käytiin ilmoittautumassa ja sen jälkeen sitten vaihtamaan kamppeita. Pukuhuone täyttyi naurusta ja puheensorinasta. Pakollisiksi varusteiksi järjestäjä oli määritellyt: ensiapusiteen, kartan ja kaksi pilliä. Irroitin pelastusliivien pillit matkaan ja Johanna hankki siteen. Kartan sujautin minigrippiin ja tuubivyöhön. Otin mukaan geelejä, vaikka olinkin melko varma etten niitä tarvitse, enkä tarvinnutkaan. Kenkien kanssa en arponut, vaan mukaan lähti suunnistusnastarit. Täydellinen valinta. Juomarakko jäi kotiin. Totesin, että en tarvitse.

Infoa vastaanottamassa Kuva: Järvestä Järveen Swimrun.

Lähtöalueella oli info ja siitä siirryttiin sitten starttiin. Sade oli loppunut ja ukkonenkin väistänyt. Jäätiin aika taakse ja sovittiin, että alku mennään rauhassa tunnustellen. Kello 12.00 hep ja liikkelle. Nauratti ääneen, kun kieltämättä meininki näytti siltä että pöpit on päästetty ulkoilemaan. Missään lajissa ikinä ei oo ollut noin letkee meno jo lähdössä. Liikkeelle lähti 46 paria eli melkein satapäinen porukka. Ensimmäinen juoksusiirtymä oli reilun kilsan ja porukka hajaantui melko hyvin, koska ekalle uintiosuudelle päästiin jonottamatta. Eka uintiosuus oli pisin, 540m. Se oli ainut osuus, josta vastaranta ei näkynyt vaan piti suunnistaa poijulle ja sitten toiselle ja sitten vasta rannalla näkyvälle swimrun-kyltille. Uintiin Johannan kanssa aika tasatahtiin. Uutta uinnissa oli se, että eteenpäin tähystämisen lisäksi piti tähystää taaksekin ja muistaa pitää sääntöjen määrämä maksimi 10m etäisyys pariin. Eka uintiosuus sujahti nopsaan, reilussa 10 minsassa. Rantautuminen hiukan nauratti. Ensin tuoksu suo, sitten piti könytä soista reunaa ylös ja lopulta oli kokonaan semmosessa töhnässä. Seuraava juoksuosuus oli puunrunkojen ali ja yli mönkimistä. Johanna meni ketterämpänä edessä ja mie kompuroin perässä. Taisin jo tässä kohtaa todeta, että tää on ehkä siisteintä mitä oon koskaan tehnyt. Etapit eteni etenemistään ja hymy kasvoilla leveni vaan. Aurinkokin tuli esiin, se alkoi pidemmillä juoksuosuuksilla olla jopa tukala. Uintiosuuden alkamista oikein odotti. Lammet olivat erilaisia: osa kirkkaita, osa sameita, osa täynnä lumpeita, osa puunrunkoja. Mikä oudointa, en kertaakaan koko reissun aikana jännittäny veteen menoa. Normaalisti oisin kirkunut puunrunkoja ja hyperventiloinut käsiin osuvia lumpeita. Ja ollut hepulissa uimalaseista, joiden linssi on täynnä vettä. Nyt vaan nautin menosta. Jokaisesta käsivedosta, jokaisesta sisään hengityksestä ja ulos puhalluksesta. Uinti oli rentoa ja kivaa. Juoksu sujui yllättävän kivuttomasti märkkärissä metsikössä. Nastarit toimi älyttömän hyvin ja on ehdottomasti paras valinta tämmöseen kisaan. Avokalliolla sai ihan rauhassa rouskutella menemään. Ja oli pakko ihailla maisemia. 

Uimareita Hepojärvellä. Kuva: Järvestä Järveen Swimrun

Energiapysäkillä nautittiin rauhassa antimista. Sain palautetta pinkeistä pilkullisista kynsistä: kuulemma kisan hienoimmat kynnet. Pysäkillä ollut huoltomies käski varoa haukia. Kuulemma niitä saattas mokomat kiinnostaa. Seuraavan uintiosuuden mietin vähän haukia ja pidin kynnet piilossa. Sitten unohdin taas hauet ja muut ällöt. Pian Johanna sanoi, että edessä olisi enää yksi uintiosuus ennen pidempää juoksusiirtymää Luukkiin. Todettiin yhteen ääneen, että ei tää vielä saa loppua. Kysyttiin, että saako vetää toisen kierroksen. No, innolla lähettiin liikkelle ja oltiinkii sitten niin intona, että juostiin ohi reitiltä. Pitkän matkaa juostiin ja yhtäkkiä tajusin, ettei sinisiä nauhoja oo näkynyt toviin. Ei muuta kun ravia takasin ja tehtiin pisimmästä juoksuosuudesta ekstrapitkä. No, ei sen väliä. Tein vielä toisenkin pummin matkalla kun halusin jo niin kovin uimaan. Viimenen osuus oli Luukinjärvessä 300m kiekka, jossa kierrettiin kuusi poijua. Sitten ylös järvestä ja viimenen juoksuosuus kohti maalia. Juostiin käsi kädessä maaliin. Ihan huikeeta! Tää oli ihan mahtavaa. Haluan tätä(kin) lisää!!! Tää on yks siisteimmistä lajeista mitä oon kokeillut koskaan. Tässä on jotain tosi ainutlaatuista! Älä siirrä ensi kesälle sitä, mitä voit kokeilla jo tänä kesänä. Ensi kesänä voi olla liian myöhäistä. Ehkä vähän synkkää, mutta tosi kun lammenvesi.

Reissussa rähjääntyneet varusteet. Nainen sen sijaan voimaantui :)

Uintia noin 2,1km ja juoksua 10,2km.. nää siis järjestäjän ilmoittamat. Meille tuli vähän enemmän :D Loppuaika 2h20min. Oltiin kuntosarjassa sijalla 6/12.

Reittikartta. Kuva: Järvestä Järveen Swimrun.



Ja sitten.. Kuka lähtis miun kaa? Mies, nainen. Iällä ei väliä. Kunhan tykkäät uida ja juosta. 

Hiljaa tai kovaa!

Finntriathlon Tahko 2016 - ensimmäinen puolimatka

Nyt se on takana. Nimittäin ensimmäinen triathlonin puolimatka. Viime kesänä Tahkolta perusmatkalta maaliin suoriuduttuani päätin välittömästi, että rankasta reitistä huolimatta haluan sinne palata ja silloin tuplaisin matkan. Uinti oli melkosta selviytymistaistelua sillon, polkupyörä oli ihan tavallinen fillari ja jalat tottumattomat juoksemaan pyöräilyn päälle. Silti halusin lisää.

Valmistauduin elokuuhun jo hyvissä ajoin. Uintitreenit alkoivat syksyllä ja koko talven kävin tunnollisesti uimahallissa monta kertaa viikossa saaden lopulta tekniikkaan jotain järkeä. Ei sillä vieläkään kehuskelemaan pääse, mutta lähtötaso ajatellen viime elokuusta on tapahtunut huimaa edistymistä. Joulukuussa hankin maantiepyörän ja vähän niin kuin vahingossa sain seuran sisältä valmennusapua. Motivaatio oli huipussaan ja kehitystä tapahtui monessa jutussa. Elämässä on kuitenkin aina varjopuolensakin. Mie, joka ei aiemmin juurikaan elämässään ole sairastellut, olen sairastellut viime syksystä lähtien joka kuukausi. Aina samoin oirein: kuume, kurkkukipu ja korvasärky. Noin kerran kuukadessa oon ollut viikon kipeänä ja aloittanut jokaisen sairastumisen jälkeen alusta. Tai siltä ainakin on tuntunut. Keväällä oli syvä motivaatiokuoppa. Meinasin jo leikata märkkärin saksilla palasiksi, myydä pyörän ja polttaa lenkkarit. Koin toisinaan suurta vääryyttä siitä, että en saanut tehdä sitä mitä halusin. Vaan eipä sekään pidemmän päälle ole kovin palkitsevaa. Ajattelin, että tilanne helpottaa kun tulee kevät ja kesä. Ainahan niin voi toivoa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Yhdeksän nielutulehdusta vajaassa vuodessa ei naurata. Tai, no lopulta se naurattaa kun itkustakaan ei ole hyötyä ja jotenkin eteenpäin on rämmitty.

Ihminen on sellainen, että se alkaa miettiä mistä mikäkin johtuu. Oon miettinyt ihan kaikkea sisäistä ja ulkoista syytä sairasteluun. Oon etsinyt vikaa itsestäni, ympäristöstä ihan kaikesta. Ravannut lääkärissä ja syönyt antibioottikuurin toisensa perään. Levännyt, lukenut, maannut ja saanut välillä jo melkein makuuhaavoja. Välillä se on ollut aika helvettiä. Se, että joku yrittää lohduttaa että kyllä tilanne varmaan jossain kohtaa helpottaa on tuntunut lähinnä pään aukomiselta. Ei varmasti ole sitä ollut, mutta tiedän ainakin mitä itse en sano toiselle vastaavassa tilanteessa. Kesäkuun sain olla terveenä. Hetken jo elin harhassa, että ehkä kierre on katkennut. Joskus on helppo astua ansaan. Mutta viikko Joroisten viikonlopun jälkeen tutut oireet jälleen hiipivät ja mie hiivin vaihteeksi taas työterveyteen. Ystäväni angiinahan se siellä taas lymyili. Tällä kertaa sain antibioottikuurin lisäksi lähetteen erikoissairaanhoitoon. Erävoitto. Jostain on positiivisuus revittävä ja tässä kohtaa revin sen siitä, että tulehdusarvo ei ollut ehtinyt nousta ja olo alkoi korjaantua pian kuurin aloittamisen jälkeen. Passitin koko perheen nielunviljelyyn ja toiselta lapselta löytyikin oireettomana sama bakteeri. Ongelma oli tällä erää siis hoidettu. Puolentoista viikon päästä selviää enemmän. 

 Seuraavaksi elämä heitti muutaman muun haasteen kehiin. Niistä ei sen enempää, kun että itketti, ahdisti ja suretti. Tai olisi tehnyt niin, jos oisin antanut. Päätin kuitenkin kokeilla vangitse ja vapauta-taktiikkaa ja yrittää kääntää suremattomat surut ja itkemättömät itkut aggressiiviseksi tahdonvoimaksi kisaan. Pään leviämiselle oli liian iso riski ja päivät kävivät vähiin. Päätin kääntää vaan katseen kohti Tahkoa ja katsoa miten naisen käy. Päätin luopua kaikista aiemmista aikatavoitteista ja mennä vaan. Maaliin pääsy oli siis miun suurin tavoite. Haaveena oli hallittu ja rento uinti, ajalla ei niin suurta merkitystä kun fiiliksellä. Vauhdikas, mutta järkevä pyöräily riittävine energiatankkauksineen ja lopuksi hyvin rullaava juoksu. Tavoitteena juoksuosuudella olisi pystyä pitämään yllä itselle se tutuin ja turvallisin eli vähintään maratonvauhti. Matka on pitkä ja tuntematon, joten lähtisin tunnustellen matkaan. Lopussa kaikki mitä naisesta on irti otettavissa otetaan irti. En tiennyt oliko se paljon vai vähän. 
Mutta kaikki. 

Pikkupojat mukana matkalla

Aina pelkkä asenne ei riitä, vaikka sitä olisi paljonkin. Viimeinen viikko meni enimmäkseen mustikoita poimiessa ja pään sisäistä kaaosta järjestellessä. En tiedä olisiko tähän osa-alueeseen pitänyt panostaa vieläkin enemmän. Kroppa tuntui ennen kisaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin valmiilta. Tiesin, että fysiikka riittää kyllä. Korvien väli ratkaisee tässäkin lajissa vielä enemmän. Sen kestävyydestä en ollut nyt ihan varma. Liian paljon asioita, liian lyhyessä ajassa. Pää ei välttämättä pysyisi mukana. Päätin, että karkkilakko väistyisi lauantain ajaksi. Varasin evääksi lempikarkkeja. Oikein odotin, että pääsisin syömään niitä. Mukaan lähti myös pikkupoikien valokuvat ja ystävän tekemät kannustustekstit juomapulloihin. Oli pakko valmistaa päätä tavallista paremmin tulevaan. 

Näkymää mein huoneistolta.

Matkattiin Tahkolle perjantaina. Fiilis oli oikein hyvä. Kaksi viikkoa ennen kisaa pelotti. Viikkoa ennen jännitti. Jäljellä oli sopivan kokoinen jännityslataus, mutta enimmäkseen olo oli innokkaan odottava ja tärisevä. Käytiin infossa ja pastapartyssa. Uimalasien kanssa on ollut monelaista hankaluutta ja mukava kuopijjolainen mies möi miulle taitavasti HEADin avovesilasit Piazzalla. No, sehän sopi. Käytiin illalla pyöräilemässä reilun kympin lenkki ja uimassa ja testaamassa laseja. Ilta oli kaunis ja mieli levollinen. Se vähän huolestutti. Mutta päätin olla huolehtimatta. Reilu iltapala ja lasi viiniä. Nukutti hyvin ja aamulla heräsin virkeänä ja valmiina kisaan.

Lasien testailua ja fiilistelyä.

Olin kaulaa myöten Syvärissä ennen kuin huomasinkaan ja sittenhän myö jo uitiin. Matka oli pitkä. Etenkin ensimmäinen suora tuntui loputtomalta. Uudet lasit avas kuitenkin uuden maailman ja mietin miksen oo hankkinut niitä jo aiemmin. Lasien voimin selätin ensimmäisen suoran. Tilaa oli hyvin. Olin varmasti viimenen, mutta ihan sama. Seuraava poijujen välikin meni ihan ok, mutta sitten alkoi aiemmista kisoista tuttu räpellys. Pää ei uskonut, että ranta läheni vaan väitti sen menevän vaan kokoajan kauemmas. Sillan alitus oli lähellä, mutta niin kaukana. Ens vuonna matka ois tuplasti pidempi. Jep. Sitähän juurikin tässä nyt kannattaa ajatella. Ajatus harhaili. Päätin alkaa laskemaan käsivetoja. Keskityin vetämään käsivedon loppuun ja tuntui että oisin ollut matkalla jo tunnin. Lopulta ranta oli niin lähellä, että nousin ylös ja vedin märkkärin auki. Vilkaisu kelloon kertoi, että aikaa oli kulunut 46 minsaa ja risat. 
Aika hyvä aika noin surkeella uinnilla. 

Ensimmäinen etappi ja 1,9km uintia takana. Kuva: Sari Muurman

Vaihdon otin rauhassa. Join urheilujuomaa mukillisen ja vaihdoin rauhassa varusteet. Ei edes huimannut. Siistiä. Pyörä löytyi helposti ja tais miuta vähän hymyilyttää. Pyöräilyn aloitin rauhallisesti, etten vaan polkis jalkoja alta. Karkit poltteli jo, mutta päätin pitkittää nautintoa ja saisin ottaa ekan kourallisen karkkia Varpaisjärvellä kääntöpaikalla. Tai siis heti sen jälkeen. Mietin miltä karkit maistuu. Mutta, sitä ennen pitäs syödä pääruoka. Ällöttävää ruskeeta geeliä ja urheilujuomaa. Reippaana ja tunnollisena tyttönä vetelin niitä kumpaakin. Vaikka inhoon niitä. Aika pian ne kävi kuitenkin yököttämään. Pari kertaa yökkäsin geeliä ottaessa ja kurkussa poltteli. Päätin, ettei semmosta tarvii niellä mikä oksettaa. Katsoin pullossa lilluvaa ruskeeta liejua. Laitoin sen takataskuun ja päätin, etten enää ikinä edes katso sitä. Laukussa oli juustokakun makuisia patukoita, joista normaalisti tykkään. Yökkäsin, kun ajattelin niitä. Join siis urheilujuomaa. Se korvensi ruokatorvea. Mietin, että ens kerran otan mukaan Rennien tai kaks. Ehkä paketillisen. Satoi. Mutta siihen oli jo totuttu Jukolassa ja Joroisissa. Satoi niin lujaa, että sade tuntui neuloina paljaalla iholla. Sade ei häirinnyt, vaikka vettä kertyikin tielle. Pian oltiinkin jo Varpaisjärvellä ja sadekin hellitti. Ei yhtään pahaa mäkeä. Missä ne oikeen on?! Otin kourallisen karkkia suuhun suunnitellusti ja ootin tajunnan räjäyttävää tunnetta. Jumankauta! Eihän nää maistu millekään. Otin uuden kourallisen. Ei mitään tunnetta! Otin urheilujuomaa päälle ja nielasin karkit maistamatta enää edes niitä. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa, jos karkitkaan ei maistu millekään?! 

Pyöräilyyn lähdössä. Kuva: Finntriathlon

Vastatuuli kiusasi paluumatkalla. Ja tulihan ne mäetkin. Ne olikin pahemmat Tahkolle mennessä. Miten tämmösen voi vuodessa unohtaa. Juttelin poikien kuville. Ääneen. Tietysti joku tuli just takaa ja piti varmaan tosi fiksuna. Ihan sama. Seurakavereita tuli vastaan ja aina sillon mieli koheni. Muuten oli enimmäkseen aika tylsää. Isoimmissa mäissä vähän hengästytti, muuten sykkeet oli aika matalat. Alamäissä menin niin kovaa kun vaan pääsin. Pyöräily oli helppo, mutta tylsä. Aattelin, että juoksuun lähtiessä oisin innoissani että pääsen pyörästä eroon ja saan lähteä juoksemaan. Siitähän tykkään. Vaan ei. Juokseminen ei napannut yhtään. Tuntui, että jaloista oli jo kaikki mehut imetty vaikka olin polkenut rauhassa. Mietin tekosyitä ettei tarvis juosta. Mietin miten naurettavalta kuulostan. Oon koko vuoden halunnut tänne ja nyt mietin miten miun ei tarvis. Todella helppoa miellyttää itseään.

Meno päällä. Kuva: Sari Muurman.

Tulin vaihtoon ja kiireettömästi taas vaihtelin varusteet. Pyöräilyssä oli mennyt niin kauan aikaa, että ei tässä kannattas hötkyillä. Yli 3h ja vartti. Juttelin vaihdossa tytön kanssa, joka oli myös ekalla puolikkaalla. Tsempit ja menoks. Otin mukaan pikkupoikien kuvat. Vähän meinas silmäkulma kostua, kun vilkasin kuvia. Sujautin kuvat liiveihin vasemmalle puolelle. Vaikka äiti ei ollut kotona, niin ajatuksissa ootte. Aina. Samaan aikaan tuli ihan hirvee ikävä kotiin. Oisin tarvinnut rohkaisevan halauksen mieheltä. Tai en sittenkään. Oisin alkanut itkeä. Nyt piti vaan mennä. Piazzan ohi oli mentävä äkkiä. Toivottavasti en näkisi ketään tuttua. Alkaisin itkeä. Ei nyt. Ei itketä vaan juostaan. Mietin miten tästä voi selvitä. Mietin miten sadistinen ja pimee laji tää on. Ei kukaan normaali ihminen maksa mansikoita tämmösestä hulluttelusta. Samaan aikaan mietin, että ens vuonna tää reitti juostaan neljä kertaa. En katsonut kelloa, en katsonut kilometritolppia. Etenin vaan askel kerrallaan. Tiesin, että selviäisin maaliin. En kyllä osais yhtään sanoa kauan siihen menis. Mihinkään ei koskenut. Ei kipua, ei tunnetta, ei yhtään järkevää ajatusta. Mikään ei tuntunut miltään. Aika pelottava tunne. Kunnes yhtäkkiä itku koittaa tulla. Pidätän sitä ja alan hyperventiloida. Ajattelen, että seuraavalle reissulle pakkaan mukaan paperipusseja. Mietin ruokaa. Se yleensä auttaa. Tänään se sai aikaan voimakkaan yökkäyksen. Takana tulevat tais vaihtaa juoksulinjojaan. Sain kuitenkin nielastua ja matka jatkui. Mitä tää on?! Juoksu oli rämpimistä, suorastaan ihan kuraa. Oli jotenkin huvittavaa, kun yleisöstä huudeltiin että kevyeltä näyttää. Ylämäet kävelin ja söin karkkia. Yritin kuvitella niihin jotain makua. Mikään ei tunnu eikä maistu miltään. Mutaiseen ylämäkeen rämpiessä Tommi Läntinen laulaa "OO-OO-OOO kärsimysten tie" Ei vois osuvammin enää sanoa. Samaan aikaan joku tarjoaa geeliä. Suljen silmät ja kieltäydyn. Nielaisen ja kieltäydyn myös urheilujuomasta. Seuraavana miulle tarjotaan Coca-Colaa. Tartun mukiin ja rämmin mutaista mäkeä ylös. Cocis pelasti. Juoksen taas. Juoksuun löytyy rytmi ja se tuntuukin taas juoksulta. Päätän ottaa yhden geelin, koska kahvia tekee mieli. Geeli maistuu hyvältä. Pipareilta ja kahvilta. Tunto alkaa palata? Samaan aikaan itku koittaa taas ulos. Käsken sen mennä pois, koska hyperventiloidessa juoksusta tulee asteen tai kahden verran vaikeempaa. Juttelen parin täydellä matkalla olevan miehen kanssa. Oma tilanne alkaa tuntua aika helpolta. Juttelen ekaa puolimatkaa taittavan, lähes yhtä onnellisen kun mie, tytön kanssa. Häntä koskee jalkaan ja ajatukset on synkkiä. Tsemppaan ja päätän, että loppuun asti juostaan. Tyttö päättää samoin. Ja sitten muuten juostaan. Ei ulinaa eikä uikutusta. Maalia kohden. 

Viimeinen ponttoonin ylitys, kuulen että ensimmäinen nainen täysmatkalta on tulossa maaliin. Aika kiiruhtaa. Pian maalisuora on edessä ja ylitän maaliviivan. Samaan aikaan näen kyyneltyvien silmien läpi seurakaverit ja Tiian halatessa miuta viikkojen ajan pidätelty itku purkaantuu. Ei hillitysti eikä hallitusti. Oon onnellinen maaliin tulosta, tietenkin. Mutta samalla purkaantuu niin paljon surua, huolta ja ahdistusta mitä oon kerännyt sisääni. Sitä minkä uskoin pystyväni kääntämään hyödyksi, mutten siihen nyt pystynyt. Itkun jälkeen tulee nauru ja tunto on palannut. Melkonen kokovartalopuudutus. En suosittele kokeilemaan.

Tuhat tunnetta totaalisen tunteettomuuden jälkeen.

Elämässä ei useinkaan voi valita mitä se antaa. On otettava sitä mitä se tarjoilee. Halusi tai ei. Tältä reissulta tuli taas oppia. Ihan älyttömästi. Mutta tuli muuten myös yksi ihan mielettömän upea kokemus, jonka säilön sydämeeni sellaisenaan. Tällä hetkellä oon helpottunut siitä, ettei tänä vuonna näköpiirissä ole enää yhtään triathlonkisaa. Kahden viikon päässä häämöttävä Reykjavikin maraton menee retkeillessä ja päätä kasaillen. Islantiin matkustaminen on ollut haave useiden vuosien ajan. Sen jälkeen seuraava lappu rintaan kiinnitetään vasta vuonna 2017. Ainakin toukokuussa Prahassa maratonilla ja elokuussa taas Tahkolla ja sitten täydellä matkalla. Joskus on aika tehdä, joskus on aika haaveilla. Lähiviikkoina ja kuukausina keskityn enemmän haaveiluun ja oleiluun. Omaan perheeseen ja ystäviin, jotka viime kuukausien hässäkässä ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Ja syyskuussa makaan viikon Kreikassa enkä tee mitään. Onneksi joihinkin asioissa elämässä voi itse vaikuttaa ja antaa itselleen hyvää.

Jotain punaista ja makeaa :)

Finntriathlon Joroinen 2016, sprintti ja joukkuekisa

Jo viime kesänä Joroisissa puolimatkan joukkuekisassa ollessamme ja perjantaista sprintin maaliintuloa seuratessa päätin, että seuraavana kesänä haluaisin olla mukana sprintillä(kin). Ja kun ilmoittautuminen elokuussa aukesi, niin ilmoittauduin heti mukaan. Perjantaina sprintti ja launtaina joukkuekisan pyöräilyosuus, selkee suunnitelma. Kolmeen viikkoon tää olisi miulle kolmas sprintti. Silti se jännitti eniten. Oltiinhan isossa tapahtumassa. Suurimpana tavoitteena olisi saada kisatuntumaa paremmaksi ja epävarmuutta pois itsestä. Suurimmat epävarmuustekijät liittyy, kuten varmaan kaikki jo tietääkin, uintiin. Tarkoitus oli myös lähteä pitämään kavereiden kanssa hauskaa ja lomailemaan. Eka oikea karavaanarireissu ikinä.

Seurailin pitkin viikkoa säätiedotusta ja näytti uhkaavasti siltä, että tarjolla olisi yhtä kaunista säätä kun Jukolassa kuukautta aiemmin. Kävin hakemassa kaupasta pari sadeviittaa mukaan ja varasin runsaasti vaatetta matkaan. Säähän kun ei voi itse vaikuttaa, niin sitä on turha jäädä surkuttelemaan. Jännitys hiipi mahanpohjaan tiistaina, kun lueskelin kisainfoa. Se oli kivaa jännitystä, ei ollenkaan lamaannuttavaa. 

Asuntoauton kaapissa kamppeet valmiina.

Kasailin kamppeita pitkin viikkoa kasaan ja torstai-iltana hain matkailuauton jo pihaan. Tankki täyteen ja petasin sängyt jo valmiiksi. Mukaan pakkasin myös ylimääräsiä peittoja ja villasukkia. Suomen-Suvi ei muuten yllättäisi meitä. Reissusuunnitelma oli selkeä ja Lauran kanssa startattiin meiltä ysin jälkeen. Haettiin Pia matkaan mukaan ja suunnitelmissa oli pysähtyä Juvalle syömään. Näin tehtiinkin. Matka meni iloisessa puheensorinassa ja kuulumisia vaihtaessa. Porukan neljäs vahvistus Tiia saapuisi illalla ja liittyisi mukaan karavaaniin. 

Pia kyytiin ja menoksi. JEI!

Hommat meni suunnitelmien mukaan Juvalle asti. Hypättiin mahat täynnä ja eväät mukana takaisin autoon ja auto ei startannutkaan. Yritin monta kertaa ja tuloksena aina sama vaimea köhähdys. Mitään syytä ei tuolle keksitty. Mutta kolme toimeliasta naista ei tuommosesta oo moksiskaan, vaan yks singahtaa kysymään apua ja virtaa parkkipaikalla olevilta miehiltä. Yks avaa konepellin (insinööri tietenkin) ja alkaa tutkailla mistä vois olla kyse. Mie hetken asiaa mietittyäni soitin äidille ja kysyin mitä tehdä. Sain ohjeen hankkia tarvittaessa uuden akun. Apua, sen enempää ku virtaakaan, ei herunut. Kunnes eräs ystävällinen mies asteli mein luokse kun siinä seisoskeltiin ja tuijoteltiin konepellin alle. Myönsi, ettei itsekään kovin paljon autoista ymmärrä, mutta oli silti valmis auttamaan naisia pulassa. Kyseli millaista ääntä piti kun yritti startata ja kun hyppäsin ratin taa äänen esitelläkseni ja auto hyrähtikin käyntiin. Siinä sitten kiljuttiin kilpaa ja en sentään halannut miestä vaan tyydyin ylävitoseen. Kiiteltiin korjaavasta katseesta ja lähimmäisten auttamisesta. Vaikkei aina tietäisikään tai osaisikaan, niin asenne ratkaisee. Kiitos siulle, jos satut tämän tekstin lukemaan. 

Matka jatkui ja pian oltiinkin Joroisissa, sää oli just sitä mitä ennustus oli luvannutkin. Märkää, harmaata ja sateista. Se ei paljon meidän hymyjä hyydyttänyt. Saatiin auto hyvään paikkaan parkkiin ja suunnattiin suoraan kisakansliaan. Näin seurakaveria, joka oli myös suuntaamassa sprinttiin ja sovittin tärskyt kymmentä vaille neljä. Hommat toimi sujuvasti ja pian olinkin jo laittamassa tavaroita pusseihin autossa. Pyörä pois paketista ja kello olikin sen verran, että siirryttiin pyörillä kohti pyöräkatsastusta ja Valvatusta. Tie oli märkä ja mietin, että uskaltaakohan sitä tänään ollenkaan luukutella.

Näillä rannekkeilla pääsee kaikkiin laitteisiin.

Paikat pyörille löytyi helposti ja vietiin pussitkin paikoilleen. Uintireitti näytti melko vaatimattomalta, verrattuna seuraavan päivän sotureiden reittiin. Ehdittiin hyvin käydä verryttelemässä ja uintiin maaliintulokaaren alta toiselle poijulle. Oikeaa linssiä en saanut jostain syystä asettumaan, vaan sinne falskasi kokoajan vettä. Uinti tuntui sujuvalta ja lämpötila sopivalta (20,9). Noustiin rantaan ja täristiin vähän jännityksestä. Startti tapahtui kolmena yhteislähtönä: miehet kello 17.00, naiset kello 17.05 ja nuoret 17.10. 

Eiko menoks!

Uinti 400m

Asetuttiin rantaveteen. Eturivissä oli varmaankin vahvimmat uimarit ja sitten olikin väljää. Jäätiin aika eteen keskelle ja naureskelin, että tää keskipaikkahan on se mitä kaikkialla aina suositellaan. Missä saa uida tosi rauhassa. Reilut sata naista starttasi sprintille. Sain linssit liimattua jotenkin naamaan kiinni ja uinti lähti nätisti käyntiin. Sitä kestikin noin neljä sekuntia. Sen jälkeen tuli kättä, jalkaa ja pärskeitä. Ekalla poijulla oli enemmän ihmisiä kun vettä. Kaikkea muuta kun hallittua toimintaa. Missään ei näyttänyt olevan yhtään enemmän tilaa. Päätin, että tänään ei siis uitaisi vaan painittaisiin. Sama se, ranta näkyi jo. Oma uinti tuntui todella surkeelta ja varmasti sitä olikin, silti uimaan jäi vielä runsain mitoin porukkaa. Oma GPS mittasi matkaa 531m, vaikka mitään suurempia mutkia en matkalla tehnyt. Uintiaika 400m 9.09.

T1

Puku lähti hyvin päältä ja varusteet vaihtui sujuvasti. Ajatus ei kuitenkaan liikahtanut ja vein rekan sijaan pussin takaisin naulaan. Onneksi ystävällinen mies huomautti asiasta ja ei tuossa montaa sekuntia tuhraantunut. Tällä kertaa lasitkaan ei hävinneet. Pyörä löytyi helposti ja ei muuta kun mäki ylös ja menoksi. Aikaa siirtymään meni 3.44.

Pyörä 20km

Lankulta kyytiin ja menoks. Pyörä oli peesivapaa. Etukäteissuunitelman mukaan en peesaisi ketään vaan ajaisin vaan niin paljon kun irti lähtis. Tänään se tarkottas märän tien vuoksi, niin lujaa kun uskaltaisin. No, toisin kävi. Ekan kääntöpaikan jälkeen päähän porautu taas se kuuluisa reikä. Unohtui liukkaus ja unohtui kaikki muukin. Mentiin vaan. Pyörä liikkui hyvin ja takaisin vaihtoon päin mennessä löytyi pari hyvää peesiä. Lopussa runttasin niin paljon kun irti lähti ja nauratti. Vitti miten siistii!! Ihan loppupuolella peesasin yhtä tyttöä ja viimeisessä mäessä tuntu, että kulki kovempaa. Huikkasin tytölle, että "Tuu kyytiin, mie vedän välillä!" ja saatiin vielä pari kovaa(?) menevää miestä kiinni ja jäätiin niitten peesiin. Reikä oli todella iso, koska miuta ei märästä asfaltista huolimatta pelottanut yhtään. Matka loppui tänään vähän kesken, tätä ois voinut jatkaa pidempään. Aika 37min15s, keskinopeus 32,2km/h. 

Kuva: Finntriathlon

T2

Klonkutellen vaihtoon ja nopsaan lenkkarit jalkaan, tää oli helppo. Sukat oli litimärät ja kengät painoi tonnin. Onneksi pussista sai kevyet kengät jalkaan. Aikaa 2.01, ja menoks.

Juoksu 5km

Hengitys ei kulkenut normaaliin tapaan. Alun nousussa puuskututti ja siinä tyttö, jonka kanssa olin fillariosuudella tullut yhtä matkaa, meni ohi. Kiitteli mukavasta pyöräseurasta ja muutama sana vaihdettiin. Jalat toimi hyvin, hengitys vaan ei jostain syystä pelannut vaikka sykkeet oli matalammat kun maratonilla. En paljon kelloon vilkuillut, menin vaan ja korvissa pari kertaa humis. Tänään ei todellakaan menty mukavuusalueella ja irti otettiin kaikki mitä irti oli otettavissa. Vauhti ei päätä huimannut, mutta oon tyytyväinen. Vika kilsa tuntui pitkältä kun nälkävuosi ja ylimatkaa miulle kertyi juoksustakin 250m. Usko ois saattanut loppua, ellei mein karavaanarinaiset ois olleet viimesellä kilsalla kannustamassa niin älyttömästi. Niin oikeessa paikassa oikeeseen aikaan. Punaisella olin käynyt kokonaiset 22s. Kummallista, kun normaalisti sinne on helppo mennä. Jospa se sokka sitten irtoaa Tahkolla. Juoksuun aikaa meni 26.25. 

Hymystä irvistykseen on matkaa pelottavan vähän.

Loppuaika 1.18.36 ja sijoitus 27/107. Vuoden harrastelulla ihan jees. Viime vuoden vastaavaan matkaan nähden noin viiden minuutin parantuminen ajassa. Tavoite täyttyi: kokemusta kertyi ja kaikki tavallaan toimi. Vaikka ainahan kaikki vois mennä paremminkin. Perjantaina nukkumaan meni kuitenkin iloinen ja tyytyväinen nainen. Se ei vielä tiennyt, mitä seuraavana päivänä odotti. Käytiin kisan jälkeen saunarekassa ja se oli kyllä ihan kaiken hehkutuksen veroinen.

Illalla Pian kanssa odoteltiin, että sade taukoaisi sen verran että päästäisiin viemään pyörät Valvatukselle jo valmiiksi aamua varten. Taukoa ei tullut, joten kymmeneltä oli mentävä, koska 22.30 katsastuskonttori meni kiinni. Homma hoitui sujuvasti ja saatiin kyyti takaisin päin eikä tarvinnut kävellä. Samalla kuultiin, että suurella todennäköisyydellä seuraavana päivänä tuulisi niin, että sivutuulta ja myös vastatuulta olisi kumpaankin suuntaan. Olin kuullut, että Joroisten reitti oli profiililtaan tasainen. Valmistauduin siihen, että seuraavana päivänä poljettaisiin sateessa ja vastatuulessa.

Nukuin yön tosi hyvin matkailuautossa ja söin tukevan aamupalan. Kyllä munaleipä ja kahvi naisen tiellä pitää. Myös myslipatukoita upposi useampi ja maha oli täynnä. Pää oli kuitenkin tavallistakin pehmeämpi edellisen päivän startista. Oli niin paljon jännitettävää, fiilisteltävää, juteltavaa ja mietittävää, että silloin ei ihan kaikkea pysty järkevästi ajattelemaan. Etenkään sillon. Ei useimmiten kyllä muullonkaan. Otin mukaan urheilujuomaa pulloon. Sen tarkemmin katsomatta tuoteselostetta. Ennenkin on urheilujuoman voimin menty. Yhden patukan ja geelin tyrkkäsin satulalaukkuun vararenkaan ja pumpun seuraksi. Olin melko varma, että en niihin koskisi. Eihän miulla ois "kun" 90km poljettavana. Sen jälkeen pääsis syömään. Kyllä sen nyt vetää vaikka asenteella. Niinhän mie luulin. 

Valvatukselle siirryttiin kymmenen aikaan bussilla. Tiellä urissa oli paljon vettä. Miuta kouras pari kertaa mahasta, kun mietin sileitä renkaita ja tien liukkautta. Taas samoja ajatuksia. Onneksi oli yksi kierros eikä siis ollut vaaraa siitä, että olis kierroksella ohitettava ja jäis jalkoihin. Valvatuksella odotti sateinen harmaus. Se ei kylläkään enää yllättänyt. Kumisaappaat julistin pannaan Jukolan jälkeen nyrkin kokoisen rakkulan vuoksi. Kokeilin toista lähestymistapaa ja voin suositella lämpimästi Softshell-puvun ja sadeviitan kaveriksi pinkkejä crocseja. Kun varpaat on jo valmiiksi märät, ei haittaa yhtään vaikka kulkis kaikista maailman lammikoista. 

Laura lähti uimaan ja mie aloin vähitellen valmistautua omaan siirtymiseen. Puin kuivat sukat jalkaan ja laitoin ne edellisestä päivästä märkiin fillarikenkiin. Pyöräilystä tulis varmasti ihana. Tavoitteena oli pitää 30km/h vauhtia, ei keulimisia vaan tasanen vauhti. Vedin pyöräilypaidan kaveriksi irtohihat ja korvia suojasin puffilla. Olin valmis. Lauran tullessa uinnista nappasin sovitusti chipin nilkasta ja kirmasin pyörälle. 

Kuva: Finntriathlon

Tästä se lähtis: pikkuretki Rantasalmelle muutaman muun kanssa. Tästä tulis kivaa. Säästä viis. Alku lähti hyvin käyntiin. Melkein unohdin koko sateen. Tai, no muistin mie sen aina siinä kohtaa kun linsseistä ei nähnyt läpi ja niitä piti pyyhkästä hihalla. Mietin, että oon käynyt Rantasalmella viimeeks teininä. Luettiin kaverin mökillä aitassa Laura Palmerin päiväkirjaa, pelättiin Bobia niin kovin että henki salpaantu ja oltiin ihan varmoja, että se vaanii meitä aitan ikkunan takana. Miuta hymyilytti nuo muistot ja lähestyin innolla Rantasalmea. Sen on pakko olla edelleen tosi jees paikka. Rantasalmi tulikin vastaan yllättävän nopsaan. Sinne mennessä olin juonut koko pullollisen urheilujuomaa. Ihan omin pikku kätösin ottanut pullon telineestä ja juonut. Yhdenlainen ihme. Jos osaisin ajaa ilman käsiä, niin oisin vetänyt ylävitoset itteni kanssa. Ylävitosta oli muuten urheilujuomakin.. siitä enemmin tuonnempana. Kuvittelin siis, että olin saanut energiaa tulomatkalla, paluumatkalle siis vaan vettä kiitos. Jess. Onpas kivan värinen uusi pullo. Ei tässä mitään banaania tarvita, menoks vaan. Rantasalmelle mennessä keskinopeus 31,2km/h. Oikein hyvä. Takaisin kohti Joroista. 

Ja voi jee. Jokuhan tais mainita vastatuulesta, no ei sen väliä. Tuule vaan, saat maistaa omaa lääkettäs. Hahaa! Ylämäissä nousin seisaalleen polkemaan, hyvin kulki. Alamäissä, etenkin jokaisessa pitkässä jossa kuvittelin laskettelevani 50km/h alaspäin tuuli niin kovaa vastaan, että vaikka poljin isolla vaihteella KOKOAJAN ja painauduin niin pieneksi kun pääsin ja silti tuntui ettei pyörä liikkunut mihinkään. Ärsytti. Aloin oottaa seuraavaa piippausta kellosta. Välillä en kuullut mitään kun tuuli suhisi korvissa. 70km:n kohdalla alkoi ottaa päähän. Ärsyttää oikein kunnolla. Mahassa kurni. Saispa ruokaa. Join vettä. Ylämäkee, alamäki ja vastatuuli. Ylämäkee. Miuta on huijattu, tää reitti ei oo tasanen. Miusta niin ei oo. Viimeselle kympille päätin ottaa raivokkaan loppukirin. Kun käännyttiin Rantasalmelta tulevalta tieltä Varkauteen päin näin ne päättymättömät mäet. Iski epätoivo. En jaksa enää. Mikä miuta vaivaa. Haluun kotiin. Haluun syömään. Haluun itkee! Purin hammasta, nousin seisomaan ja raivolla poljin mäet ylös. Alaspäin tulisin lujaa, uskoin vielä naiivisti. Oli ehkä pakko uskoa. Totesin sykkeiden laahatessa pk:lla raivosta huolimatta, että 10km:n loppukiriä ei nähtäisi. Mentäisiin just sitä vauhtia kun pyörä liikkus. Viimesessä ylämäessä ehkä talutettas. 

Oikeaan nivuseen, ehkä johonkin jänteeseen koski aivan hitosti. Ois tehnyt mieli irrottaa satula ja heittää se jorpakkoon. Ois tehnyt mieli heittää koko pyörä jorpakkoon. Vähän ennen Teboilia oli Jari-Pekan kyltti: "Lounas seisovastapöydästä". Purskahdin melkein itkuun ja oli lähellä etten jatkanut Teboililta suoraan eteenpäin Jari-Pekan ruokapöytään. Lopulta edessä oli kyltti: "Nouse pyörältä". Nousin todellakin. Päätin, että en ajais pyörällä enää ikinä. Yritin juosta, nivuseen koski. Kävelin ja vein rauhassa pyörän telineeseen. Sitten vasta uskalsin alkaa juosta. Irrotin numerolapun vyötäisiltä ja ojensin sen vaihdossa olevalle Tiialle ja sen jälkeen siirsin chipin Tiialle. En ehtinyt sanoa mitään, kun Tiian jo ampas matkaan. GO GO! Samaan aikaan, kun poistuin vaihtoalueelta alko itku nousta. Näin Lauran ja itkin, en hiljaa ja hillitysti, vaan oikeesti huutamalla. Kerroin, että reissu oli ihan hirvee ja vuodatin huolella. En vielä tässä kohtaa tiennyt miksi olo oli niin kurja. Aikaa meni 3h11min20s, ei se huonosti mennyt. Mutta jos miun ois tuon jälkeen pitänyt vielä juosta, niin en olis pystynyt. En millään. 

Vaihdossa.. jo melkein polvillaan.

Mentiin autolle ja vaihdoin kuivaa vaatetta päälle. Söin kaiken mitä käteen sattui. Kurkkasin urheilujuomapurnukkaa ja siinä kohtaa tajusin, missä mättää. Energiat loppu, tankki tyhjä. Bensa finito. Ei kerta kaikkiaan edes varatankissa yhtään mitään. Uhopussikin tyhjä. Ei mitään jäljellä. Samaan aikaan olin helpottunut. High5 urheilujuoma onkii silleen laadukasta kamaa, että siinä onkin nolla kaloria ja ei lainkaan sokeria. Harva ihminenpä sitä varmaan vedellä ja magnesiumilla pyörää polkee. Ei auta vaikka kuinka tekee vähän vahvempaa litkua. Näin tällä kertaa, oppia tuli tästäkin reissusta ja jatkossa syön vaikka ei tekis mitään mieli. 

Syötyäni auton tyhjäksi eväistä suunnattiin kannustamaan juoksuosuudella menijöitä. Tuttujen ja omien seuralaisten osalta nähtiin ihan huikeita onnistumisia ja mein joukkueen juoksija teki omalla osuudellaan oman ennätyksensä. Pettymys ja ehkä vähän huolikin unohtui hyvin nopeasti ja vaihtui iloksi ja riemun kiljahteluiksi. Pian miun oli taas pakko päästä syömään. Iso annos kanaa ja riisiä, paljon salaattia ja leipää. Vasta sitten kykenin saunaan. Saunarekassa oli toisenakin päivänä riemukas meno ja vaikkei suihkusta tullut kun kylmää vettä, niin ei paljon haitannut. Johan tuohon märkään ja kylmään taivaalta tulevaan oli totuttu. 

Karjalan Kisulit maalissa.

Pakkailtiin tavarat kasaan ja suunnattiin Jari-Pekan kautta kotimatkalle. Söin vielä 30cm:n subin, kahvin ja cokiksen kera. Kotimatkalla uppos mahaan pussillinen pähkinöitä ja Batterya. Ja nälkä on jatkunut tänäänkin ihan tajuttomana. Kotimatka taittui naurun ja iloisen pälinän säestyksellä. Vaikka pettymyksiäkin matkalle mahtui, eikä pää pysynyt ihan kaikessa mukana niin sanoisin, että kovin paljon mukavampaa ei ois voinut enää olla. Elämä ei oo pelkkää vaaleenpunasta höttöä, ei etenkään miun elämä. Aina vähän sattuu ja tapahtuu. Ens vuonna karavaani liikahtaa taas Joroisten suuntaan.

Tänään todella tajusin sen, että kolme viikkoa ja miun pitäisi Tahkolla uida 1,9km, pyöräillä tuo sama 90km ja sen jälkeen juosta puolimaraton. En oo yhtään varma pystynkö. Mihinkään noista. Nyt alkaa henkinen valmistautuminen todenteolla. Veikkaan, että seuraavat kolme viikkoa ei oo helpot.