Vuoden 2018 tilinpäätös ja katse kohti loistavaa vuotta 2019!

Ai, että mistäkö tiedän että siitä tulee loistava. Pohjalta suunta ei ole kun ylöspäin. Pohjaa on kosketettu ja kovaa. Tällä hetkellä suunta on jo varovasti ylöpäin. Liian äkkiä ei pohjalta saa kuitenkaan nousta, ettei keuhkot repeä ja tärykalvot räjähdä. Mutta miulla on aikaa. Kiire ei ole.

Tätä on joutunut vuoden mittaan miettimään monta kertaa.
Kiitos kuvasta asianosaisille. Se on naurattanut monta kertaa.

Tää vuosi alkoi liikkumisen näkökulmasta erittäin hienolla tavalla. Saatiin omalle kylälle oma maraton, Pontuksen maraton, ja heti tammikuussa osallistuttiin Jessican kanssa. Tarkoituksena oli alunperin juosta vain kotirataultran puolikas, mutta intouduttiin sitten juoksemaan täysi maraton. Maratonmiehet Jari ja Heikki juoksivat samana päivänä maratonin ja yksi juoksija uupui, joten lupauduin sitten mukaan ja Jessicaa ei paljon tarvinnut houkutella taaskaan. Juostessa syntyi ajatus siitä, että jos juoksisikin tänä vuonna joka kuukausi yhden maratonin kotikisan kannatuksen vuoksi. Pitkät treenit, jotka on useinärsyttäviä yksin juostaviksi, hoituisivat samalla. Voi miten en tässä kohtaa tiennytkään, miten tulisin tarvitsemaan pitkiä lenkkejä tänä vuonna. Maratonin lisäksi hiihdin vähän, mutta enimmäkseen viihdyin Varikolla CrossFitin parissa. 

Kaikkee on yritetty. Ihan kaikki ei VIELÄ suju.

Helmikuussa juostiin Jessican kanssa Kotirataultran täydet 50km ja siinä samalla sitten myös Pontuksen maraton. Mie osallistuin myös helmi-maaliskuussa ekaa kertaa CrossFit openeihin. Se oli ihan kauheen jännittävää, mutta samalla ihan hitsin kivaa. Niistä ois voinut kirjoittaa ihan oman blogitekstin, mutta en näköjään kirjoittanut. Enimmäkseen totesin, että en osaa oikein mitään ja monta kertaa viiden viikon aikana sieluun koski hiton kovaa. Toisaalta, nyt jälkeen päin ajateltuna vuodessa on tapahtunut hyvin paljon. Ilman openeita en ois varmaan ikinä uskaltanut tarttua 15kg käsipainoon. Nyt tuun niiden kanssa jo ihan hyvin juttuun. Ja ehdottomasti osallistun tänä vuonna taas uudelleen. 

Ai mitä ne Openit on?

Maaliskuussa maraton jäi juoksematta, koska en nähnyt sitä ennen Rooman kisaa järkevänä. Hehei, järki on siis ainakin kerran ollut mukana tänä vuonna. Olis nimittäin ollut riskinä, etten ehdi kunnolla palautua hölkkämaratonilta ja Rooman reissu ois mennyt pipariksi. No, sieltä ei ennätystä sitten lopulta edes lähdetty yrittämään koska vallitseva työtilanne vei niin paljon energiaa. Crossfittasin ja ilman sitä pää olis kyllä levinnyt jo varmaankin hyvin paljon aikaisemmin. Menin salin kautta töihin tai salin kautta kotiin. Pää nollaantui kaikesta paskasta täydellisesti. Koskaan se paska olo, joka mennessä oli ei lähtenyt sieltä mukaan. Varikko toimi porttina työn ja vapaa-ajan välillä. Huhtikuun lopussa juoksin Pontuksen maratonin kolmannen kerran ja maaliskuussa väliin jäänyt juoksu tuli paikattua sillä. Olin siis edelleen maraton per kuukausi rytmissä.

Uinti ja pyöräily olivat vähän hakusessa ja hukassa alkuvuodesta. Olin jo edellisen vuoden kesäkuussa ilmoittautunut Suomen ekaan Ironman kisaan Lahteen. Jossain kohtaa talvea alkoi vähän puristelemaan, että mites tuota siitä selvittäisiin kun lajitreeniä ei juurikaan ole tullut täysmatkan jälkeen tullut tehtyä. Trainerilla ajelin olkkarissa vain joitakin kymmeniä kilometrejä ja jonkun kerran wattipyörää. Uintitreenit oli lähinnä sunnuntaisukellusten yhteydessä vesileikkejä lasten kanssa ja joskus kilsa lätkyttelyä treenien päälle. Kisan väliin jättäminen ei ollut kuitenkaan vaihtoehto (jo siksi, että kisan osallistumismaksussa oli useita satasia kiinni).

Näin kivaa se oli.

Asfaltin paljastuttua ja ilmojen lämmettyä fillarointi alkoi kuitenkin taas kiinnostaa ja etenkin Herra G:n kanssa löydettiin sellainen yhteinen vaihde, että useamman kerran pyörälenkillä Saimaan rantoja pitkin polkiessa kyyneleet sumensi silmät - jos joku väline voi tehdä niin onnelliseksi, kun tuo pyörä on tehnyt niin hankinta on sillon ollut vähintäänkin tarpeellinen. Aloin löytää rohkeutta päästellä pyörällä kovempaakin. Ja ilokseni huomasin, että jalkoihin tullut voima kompensoi kohtalaisen hyvin pieniä ajokilometrejä. Myös avovesi kutsui uimaan ja juoksu alkoi maittaa. Toukokuussakin maraton jäi kuitenkin lomakiireiden vuoksi juoksematta. Mutta työrintamalta sataneen paskan puoleen tilanne hellitti ja oikeus voitti, kuten arvata saattoi. 

Viikon loma Italian maaseudulla toukokuussa oli enimmäkseen lomailua - pari kertaa miehen kanssa ulkoilutettiin lenkkareita ja vähäsen opettelin huvilan uima-altaalla volttikäännöstä. Enimmäkseen kuitenkin kelluin altaassa, otin aurinkoa ja join Proseccoa. Optimaalinen valmistautuminen triahlonin puolimatkalle. 

Toscanan auringon alla.

 

Lomasta voimaantuneena juoksin kolme viikkoa ennen Lahden kisaa kaksi maratonia samana viikonloppuna. Helteessä. En uskonut tai kuvitellut, että superkompensaatio tästä viikonlopusta pelastaisi miut Lahdessa. Mutta kun ei ole harjoitusohjelmaa, voi heilahtaa ja hairahtaa rauhassa monenlaiseen. Ja kun laittaa kuukaudeksi CrossFitin tauolle voi olla varma siitä, että ilmoittautumisia lähtee sinne ja tänne. Olipahan kokemus sekin. Jalat oli aika rapsakkaan makuiset muutaman päivän ajan. Mutta niitä oli hyvä palautella pyörän selässä ja samalla tehdä päätös siitä, että osallistuu marraskuussa Joensuu Night Runille. 

Kaksi maratonia viikonlopulle kasassa.

Kesäkuun lopussa Lahteen raskaan työviikon jälkeen ajaessani pohdin tosissani, josko olisin nukkunut onneni ohitse ja vaan huilannut työkuormaa pois. Iltapäivästartti.. ei ois tainnut uni riittää sinne asti. Lopulta kaiken dorkailun jälkeen kisa meni paremmin, kun se olisi ikinä voinut kuvitella menevän. Aika parani melkein puolella tunnilla ekasta puolimatkasta. Ja niinhän siinä taas kävi, että kun pääsin triathlonin makuun - olisin halunnut tehdä sitä koko kesän ja olla mukana kaikissa kisoissa. Seuraavana viikonloppuna Taipalsaarella en kuitenkaan ollut kisaamassa, vaan kiltisti katsomossa - vaikka kovasti poltteli. Siellä syntyi päätös vetää vielä toinenkin puolimatkan kisa tänä vuonna ja vissiin jo samana päivänä jo ilmoittauduin Turkuun.

Heinä- ja elokuussa piteli niin kiirusta etten ehtinyt edes ajatella maratonia. Käyrälammella kävin vetäsemässä perinteisen sprintin ja enimmäkseen vietin aikaa Varikolla. Se pitää ilmeisen hyvin miun ilmoittautumissormen pois nappulalta. Turkuunkaan en sitten sen ihmeemmin treenannut - uin vähäsen, pyöräilin vielä vähemmän ja jonkin verran juoksin. Kuitenkin Turussa lähti vielä 20 minuuttia pois puolimatkan loppuajasta. Se oli enemmän, kun oisin ikinä uskaltanut edes toivoa. Rakkaus triathloniin roihusi. Ajatus täydestä matkasta ensi vuonna alkoi nostaa päätään. 

Match Made In Heaven <3

Turun kisan jälkeen aloin orientoitua Frankfurtin maratoniin. Rooman possujuoksun jälkeen päätin, että syksyllä sitten enkkajahtiin Saksan tasaiselle baanalle. Sain juoksutreenit melko hyvin synkronoitua CrossFit-treenien kanssa ja juoksukunto nousi kohinalla. Syyskuun loppupuolella oli selkeesti paras vire ja Polarin loppuaikaennuste lupaili samaa. Vähän jännitti, että kuntohuippu ehtii tulla ja mennä ennen Saksan reissua - ja se fiilis olikin ihan oikeassa. Kuntohuippu tuli ennen aikojaan. Syyskuussakin maraton jäi väliin, mutta käytiin Johannan kanssa perinteisesti swimrunittamassa Puumalassa. Se oli ihan yhtä mahtavaa ja rentouttavaa kun aina.

Lokakuun alussa oli vuoden ehdottomasti järkyttävin viikonloppu. Vaarojen maraton. Ilman polku- ja mäkitreeniä sinne vaan. Oli niinkin järkyttävä reissu, että seuraavalla viikolla lähti ilmoittautuminen Karhunkierroksen 55km:lle. En tiedä miten ja miksi näin tapahtui - itse olin aidon hämmästynyt tästä. Ja varmaan toukokuussa Kuusamossa taas järkyttynyt lähtöviivalla. 

I Did It!

Kolme viikkoa myöhemmin starttasin hermoheikkona Saksassa. Enkat ja unelmat oli haudattu taas. Eikä edes harmittanut, koska ymmärsin paremmin kun hyvin ettei kukaan pystyisi näissä olosuhteissa olemaan, kun varjo itsestään. Sitä paitsi, miun ennätykset on tulleet aina ilman että niitä on metsästetty. Oikeeseen aikaan, oikeessa paikassa. En pakkomielteisesti tavoittele mitään aikaa maratonilla, vaan juoksen siksi että tykkään siitä. Raskas työ vaatii raskaat huvit - sanotaan. Allekirjoitan kyllä sen täysin. 

Joskus elämä on sellasta, että jalassa onkin kaks oikeen jalan kenkää.
Onneks ei sentään vasemman.

Kolme viikkoa myöhemmin seison jalat tiukasti maan pinnalla Joensuussa. Henkisesti olen vielä melko hakoteillä. Mutta moni asia on viikkojen kuluessa selkiytynyt. Kun pysähtyy, alkaa nähdä, kuulla ja ymmärtää. Moni tarjoaa valmiita vastauksia. Pidän niistä yhtä vähän, kun kaupan eineksistä (paitsi pinaattiletut on jees). Moni "tietää" siun tilanteesta enemmän, kun sie itse. Ne tyypit menee myös einesosastoon ja ei tuu miun koriin. Joensuussa samaa kehää on kiertämässä tyyppejä, joista kukaan ei arvostele eikä kyseenalaista. Siellä epänormaali on normaalia ja on ihan hiton vapauttavaa olla siinä seurassa. 

Että semmonen vuosi. Ei tainnut ihan maratonia per kuukausi tulla - kesällä lopetin laskemisen. Arvelisin lonkalta niitä tulleen kahdeksan. Ja tietysti sitten Joensuussa kaksi putkeen ja vähän päälle. Liikunnallisesti oikein mukava vuosi. Vähän päälle 430 tuntia liikettä, joista 230+ tuntia CrossFittiä, 1000km pyöräilyä, reilusti vajaa tuhat pyöräilyä ja muutama kymmentä kilsaa uintia. Lisäksi naruhyppelyä, hiihtoa, sauvakävelyä, sukellusta, luistelua, kävelyä ja jopa joogaa. Ja noiden tuntien päälle kymmeniä tunteja venyttelyä - välillä yötä myöten. Kiitollinen oon siitä, että pieniä kremppoja huolimatta oon saanut olla terveenä.

Viime vuonna tähän aikaan odotin vuoden vaihtumista todella kovin. Kuvittelin kovin naiivisti, että kahden kiduttavan raskaan vuoden jälkeen edessä olisi uusi ja parempi. Sen olisi pakko olla. Ei. Edessä olikin se vuosi, joka vei pohjaan. Se ei kysynyt haluanko. Se vei, eikä mitään ollut tehtävissä. Tässä kohtaa vuotta. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä miun sisällä on rauha. Ainakin väliaikaisesti. Sisällä on paljon oikeutettua epäluottamusta ja inhoa. Hyväksyn sen. Sillä, mitä vuotta eletään ei ole väliä. Edes viikonpäivällä ei ole väliä. Elän tässä ja nyt päivä kerrallaan. Nukun, syön, hengitän ja treenailen. Vietän aikaa perheen kanssa. Otan päiväunet silloin kun huvittaa. Neulon, luen ja tuijotan kiireettömästi takkatulta. En tee mitään mitä en halua tehdä. Koska juuri nyt voin tehdä niin. En suostu kenenkään pakottamiseen, painostamiseen tai arvosteluun. Uhkailuun ja kiristykseen. Jatkuvaan kiireeseen. Kukaan ei kerro miulle, että oon vääränlainen. En suostu olemaan pelinappula jonkun muun pelissä. Mie pelaan omaani ja päätän sen pelin säännöt. Oon ulkoistanut itseni työelämän kiireistä seuraavaksi vuodeksi ja se on yksi elämäni parhaista päätöksistä. Miulla on rauha ja vapaus miettiä mihin suuntaan haluan mennä. Polvet on ruvella konttaamisesta, mutta aika parantaa. Vielä tämä yksi lomapäivä - sen jälkeen mie oon kokopäiväinen opiskelija.

Ensi vuoden liikunnalliset suunnitelmat ovat vielä auki. Tavallaan. Tai osittain ainakin.

Paitsi, että ensi viikonloppuna oon menossa perjantaista sunnuntaihin kestävälle painonnostoleirille. Se on todellakin ihan jotain uutta. Oon niin valmis kaikkeen uuteen. Ja vanhaan. Ja vaikka siniseen ja lainattuun. Tempaustekniikka on miulle edelleen mysteeri ja arvoitus. Vielä kahden vuoden jälkeenkään en tajua siitä yhtään mitään. No, ensi vuoden loppuun mennessä tajuan. Hiulaan sitä koko vuoden. Täysmatkaa ei tänä vuonna tule. Vaikka päätin, että tulee. Miulle tapahtui päivämäärämoka ja sinä päivänä kun on suunniteltu kisa lennän lomalle Kreetalle. Otan tän merkkinä siitä, että näin oli tarkoitettu. Täysmatka 2020 - sit nähdään ja 12 tuntia on paperia. Ensi kesänä suuntaan Joroisiin ja kohtaan siellä triathlonin puolimatkan ensimmäistä kertaa yksin - tietysti ennätys mielessä. Tää päätös syntyi tällä viikolla siivotessa, kun arkkupöydän uumenista käteen hyppäsi ohjelma jota en oo ikinä ehtinyt testaamaan. Ensi vuonna ehdin ja testaan. Katsotaan miten käy.

***

Lisäksi aivan varmasti:

* Tammikuussa osallistun treenikaverin kanssa Talvikarkeloihin - liittyy siis CrossFittiin, muuta en siitä tiedä. Mutta se selviää varmasti.

* Openeissa oon niin mukana tänäkin vuonna.

* Huhtikuussa suuntaan Pariisiin maratonille.

* Toukokuussa Karhunkierroksella edessä 55km.

* Treenailen hyvällä asenteella fiiliksen mukaan - lepopäiviä ja kehonhuoltoa unohtamatta. 

* Piipahdan välillä avannossa.

* Nousen hevosen selkään. Taatusti. Ehkä myös miekkailen. Ja ammun.

* Nautin elämästä ihan joka päivä.

Ja ehkäpä:

* Juoksen maratonin tai pari tai kolme. Niin monta kun huvittaa. 

Mitä se kenellekään kuuluu.
* Soudan sen maratonin ja yritän oppia tykkäämään soudusta edes vähäsen.

* Raastan vähän enemmän punaisella treeneissä.

* Löytysköhän uintiin lisää vaihteita?

* Extempore-juttuja - Kirsin kanssa ihan varmasti ensi vuonnakin.

* Fatbikee ois kiva koklailla.

* Vapaasukellus kurssia kärkyn (tammikuussa ois ollut, mut joka viikonloppu ei vissiin voi olla leirillä)

* Välitän vielä aiempaakin vähemmän siitä mitä muut ajattelee ja luotan siihen, että karma korjaa ne ketkä muiden tielle kuoppia kaivelee. Näin se on tehnyt tähänkin asti.

***

Niin pysyvät nämä kolme: perhe, liikunta ja ystävät. Siinä on miun elämän tärkeimmät asiat ja niihin panostan tulevana vuonna ja opiskelen reippaan rennosti. 

Kiitos teille, jotka olette olleet tukena tänä vuonna - lähellä ja kaukana. Teille, joiden läsnäoloon voin aina luottaa. Teille, jotka ootte ilmestyneet kun tyhjästä ja ymmärtäneet. Löytäneet oikeat sanat oikeilla hetkillä - uskaltaneet olla myös hiljaa ja etenkin tietämättä liikaa. Kiitos teillekin kusipäille, jotka ootte yrittäneet nostaa miun tien pystyyn. Ikävä tuottaa teille pettymys, ette onnistuneet. Maailma tarvitsee myös kusipäitä. Siksi olen kiitollinen teillekin, vaikka ette välttämättä sitä ansaitsisikaan.

***

Joensuu Night Run 2018 - 12h

Joensuun Night Runista olin kuullut paljon, kun useampi juoksututtu oli siellä käynyt yövuoron vetämässä. Toiset monta kertaa. En ollut aatellut itse sinne mennä, ainakaan lähivuosina, mutta viime kesänä yhtenä helteisenä viikonloppuna kahtena peräkkäisenä päivänä maratonin juostuaan voi tulla kaikenlaisia ajatuksia. Alkuvuodesta saatiin kylälle oma maraton, kun paikalliset maratonkeräilijät Jari ja Heikki alkoivat järkkäämään maratoneja. Kotiovelta starttiviivalle matkaa tulee noin 1200m, joten lupasin että lähden kaksikolle kaveriksi aina tarpeen mukaan. Virallinen maraton kun vaatii kolme maaliin tulijaa. Tälle viikonlopulle miehet olivat suunnitelleet kahta maratonia ja toiselta päivältä puuttui vielä se kolmas juoksija. Heitin Jarille puoliksi vitsillä, että jos ketään ei ilmaannu niin juoksen molempina päivinä. Aika usein vitsistä lähteneet asiat muuttuvat todeksi – niin tälläkin kertaa.

Tän ketun fiiliksiin on ollut helppo samaistua tänä vuonna.

Lauantaina 17.6. ekaa maratonia helteessä juostessa pohdittiin siinä porukassa, että mikä on vielä urpompaa kun saman reitin edes takaisin hiulaaminen. Itse taisin siinä heittää, että yksi mikä tulee mieleen, on Joensuu Night Run – sisäradalla hiulaaminen läpi yön 12h ajan. Naureskeltiin siinä, että kaikenlaista sitä on. Jari oli siellä useampana vuonna ollut ja kertoili omia kokemuksiaan. Siitä se ajatus sitten lähti. Seuraavana päivänä juostiin toinen maraton. Kolmas ei olisi enää mennyt – sen verran rapsakat jalat oli maanantaina.

Messenger paljastaa, että kesäkuun 19. päivä oon lähestynyt kaveriani Annikaa ja pyytänyt häntä mukaan Joensuuhun. Perustelu: ei olla nähty pitkään aikaan ja meillä ois 12h aikaa vaihtaa rauhassa kuulumisia. Annika kertoi tarvitsevansa vähän pohtimisaikaa. No, 23. päivä samaista kesäkuuta hän on ilmoittanut, että 7,5h junamatkasta huolimatta hän on mukana. Syyskuussa saatiin tiimiin vahvistukseksi vielä kolmas supermuija Kirsi, joka oli jo vetänyt vissiin kymmenen maratonia tälle vuodelle ja crossfitannu kakssataa tuntia. Kirsi kertoi miettineensä Joensuun kisaa jo viime vuoden lopulla ja pohtineensa, että ainoo kaveri joka sinne saattas lähtee alkaa J:llä ja päättyy I:hin. Mein hullunpaperitkin on vanhentuneet, joten aika uusia. Eikä tässä vielä kaikki – samoihin aikohin saatiin mein porukalle huippuhuoltaja Sanna, joka oli itse pari vuotta sitten Joensuussa tahkoomassa ja vetikin ihan hullut kilsat kasaan. Luvassa olis siis vuoden huikeimmat pikkujoulut Joensuun yössä.

Siitä se ajatus sitten lähti..

Ite en varsinaisesti treenaillut mitenkään erityisesti Joensuuhun. Tälle vuodelle oli plakkarissa jo useampi maraton ja monta muuta pidempää kisaa. Juoksukilsoja lisäämällä oisin todennäköisesti vaan heikentänyt omia mahdollisuuksiani selvitä läpi Joensuun yön. Miun panostus oli kisojen välisessä palautumisessa (kolme kisaa kolmen viikon välein) ja fyysisesti kaikki sujuikin ihan loistavasti. Sen sijaan koko vuoden (tai oikeastaan useampia vuosia) jatkunut henkinen kuormitus työstä ja vähän muustakin elämästä pamahti liian kovaksi ja tasan kuukautta ennen Joensuun kisaa levisin henkisesti – totaalisesti. Pohdin kisaan lähtemisen järkevyyttä useita kertoja. Miten levinneellä päällä voisi juosta 12h. Kestävyysurheilussa päällä on lopulta isompi rooli, kun fysiikalla. Vaikka toki molempia tarvitaan. Nukuin, söin. Nukuin, söin. Itkin. Olin totaalisen katkipoikki. Siitä enemmän Frankfurtin kisarapsassa.

Oravii on tsiigailtu ja ajateltu. Paljon.

Vasta pysähdyttyäni tajusin miten paljon liikaa olin antanut töissä. Viimeiset neljä vuotta sellaisessa prässissä, että heikompi ois jo kuollut ja viisaampi lähtenyt. Makasin lähinnä sohvalla. Ainut liikunta mitä pariin viikkoon tein oli metsässä oravien katselu. Meni viikko. Meni toinen. Meni kolmas. Tuli kisaviikko ja aika työterveyslääkärille. Lääkäri kirjasi miulle lisädiagnoosin työuupumus ja ohjasi traumaterapiaan. Samaan hengenvetoon totesi miun toipuneen hyvin ja olevan työkykyinen. En todellakaan tuntenut itseäni työkykyiseksi. Tehokas tehokas maailma. Työuupumuksesta on selvinnyt tiistaina, kun sunnuntaina (siis paria päivää aikaisemmin) on tuntenut ensimmäisen kerran moneen viikkoon olevansa oma itsensä omassa elämässään ilman että välillä putoaa kaivoon. Tästä sisuuntuneena ajattelin, että perkele Joensuu. Todellakin nähdään. Testataan, onko pää kunnossa ja työkykyinen!

Sitten suunniteltiinkin jo mitä yöllä syötäisiin. Tiesin, että geelit tökkäisi viimeistään puolita öin ja tarvitsisin kiinteetä ruokaa. Mukaan lähti geeliä, urkkajuomaa, appelsiinilohkoja, banaania, meetwurstileipiä, sipsejä, cashewpähkinöitä, colaa, suolapähkinöitä, mehua, nektariinia, inkivääriolutta, tuulihattuja, donitseja.. Kylmälaukku pursuili tavaraa. Pian oltiinkin jo Saapissa matkalla Joensuuhun Kirsin ja Sannan kanssa. Annika tulisi lännestä omia polkujaan. Matka taittui ripeästi ja käytiin vielä Teboililla kahvilla ja munkilla ennen areenalle siirtymistä. Sillon ekan kerran jännityksen aalto pyörähti vatsanpohjassa. Mitä hittoo myö oltiin tekemässä. Tavoitteena oli hullutella ja pitää hauskaa läpi yön. Ekan kerran viehätys on se, ettei tiedä yhtään mitä on edessä. Ja enkkaa pukkaa, kävisi miten kävisi.

Evästä pöytään.

Areenalla nähtiin heti Annika ja päästiin varaamaan huoltopöytää. Saatiin pöytä puoliväliltä suoraa ja lastattiin tavaraa pöytään. Ilma sisällä vaikutti lämpöiseltä eikä niin kuivalta, kun olin ajatellut. Päätin startata shortseissa ja lyhythihaisessa. Lisäisin vaatetta yöllä tarpeen vaatiessa. Jonkun verran oli tuttuja liikenteessä ja paljon tutun näköisiä juoksijoita. Sekä 6h juoksijat, että 12h juoksijat starttaisivat samaan aikaan. Juteltiin tuttujen kanssa ja Sari kertoi miulle ja Kirsille saaneensa viime vuonna Joensuun yön jälkeen rasitusmurtuman. Oltiin Kirsin kanssa varmaan lakananvalkoisia tämän kuultuamme. Mitä hittoa myö täällä tehtiin. Ei myö haluttu hitto vie mitään murtumia. Sovittiin, että palaudutaan kunnolla ja päätettiin ettei huolita mitään murtumia.

Ajanmittausmatto ylitettäisiin jokaisella kierroksella ja näytöltä näkisi jokaisen kierroksen ajan ja kierrosten määrän. Eli kovin montaa ajatusta ei tarvitsisi itse sen suhteen ajatella. Pian jo kokoonnuttiinkin sitten lähtöviivalle ja oli kyllä jotenkin ihan käsittämätön ajatus, että tätä rundia sitten kierrettäisiin seuraavat 12h. Ei sitä voinut vieläkään käsittää. Torven töräyksestä liikkeelle ja Eye Of the Tiger pauhasi taustalla. Mitään kovin järjetöntä ryntäystä ei törähdys aikaan saanut – paitsi Harakan Janne johti kisaa ekan kierroksen jälkeen hienosti. Kirsin ja Annikan kanssa juostiin porukassa ja ekat parikymmentä kierrosta meni puhtaasti sopivaa vauhtia hakiessa. Hiukan seurailin sykkeitä – niiden pitäs pysyy reilusti pk:lla ja alun into usein miulla etenkin kisatilanteessa pistää keulimaan. Numerot ei oo miun vahvuus, joten en edes yrittänyt taktikoida mitään vauhteja vaan etenin puhtaasti fiiliksellä.

Sinistä baanaa pitkin 283 kierrosta. Kuva: Pete Jokela

Olin asettanut kellon muistuttamaan puolen tunnin välein syömisestä ja juomisesta. Sanna huuteli kierrosaikoja ja otti vastaan ruoka- ja juomatoiveita. Oli kyllä ihan mahtavaa, kun sai itse keskittyä vaan etenemiseen. Jos toivon kahvia, niin sitä oli seuraavalla kierroksella tarjolla. Annika jossain vaiheessa totesi, että meidän vauhdissa on hänelle liian korkeet sykkeet ja jatkoi omaan tahtiinsa. Kirsin kanssa edettiin höpötellen ekaan puolimaratoniin asti. Aika pian sen jälkeen Kirsin kanssa jatkettiin etenemistä kumpikin omaan tahtiimme. Puolen tunnin välein evästä ja sitten taas liikkeelle. Sanna merkkasi ylös kaikki mitä suuhun meni (ja myös mitä ulos tuli :D ) ja jos seuraava kisa tulee, niin on syytä ottaa oppia siitä. Kolmen tunnin kohdalla suunta vaihtui ja vastapäivään juokseminen tuntui jotenkin tosi vaikeelta. Kävin ensimmäisen kerran vessassa jossain kolmen ja puolen tunnin paikkeilla. Tässä kohtaa ajattelin positiivisesti, että loppuyö selvittäisiin sitten varmaan ilman vessareissuja.. tirsk.

CrossFit Lappeenranta. Terkut Atelle! T: Kirsi ja Jenni

Maratonin täyttyessä (en muista aikaa, mutta alle viiden tunnin kuitenkin) oli hetki, jolloin piti tehdä pään kanssa aika paljon töitä, että sai positiivisesta vireestä kiinni. Ajatus siitä, että ainakin toinen samanlainen olisi edessä oli jotenkin absurdia. Jalkaa vaan toisen eteen ja eteenpäin. Musiikki oli välillä ihan karseeta – järkyttävää kuraa. Pohdittiin jonkun toisen juoksijan kanssa, että kunnon ranteet auki-biisejä. Vähän kadutti, etten laittanut mitään toiveita. Sitten tulikin joku hyvä biisi ja askel muuttui heti reippaammaksi. Tähän yöhön mennessä pisin yksittäinen lenkki mitä olin taittanut juosten oli 50km. Kun mentiin sen ylitse, joku voima sisällä kasvoi ja juoksu muuttui taas helpoksi.

Samoihin aikoihin alettiin lähestyä kuuden tunnin maagista rajaa. Ensimmäisen kuuden tunnin etenemä oli 52km. Sitten torvi törähti ja kuuden tunnin juoksijat pysähtyivät kapuloineen ulommille radoille. Näkyi iloisia ilmeitä ja helpottuneita kasvoja. Meidän yö olisi puolessa. Pian suunta vaihtuisi ja se olisi se miulle helpompi suunta. Tässä kohtaa olin käynyt vessassa jo varmaan neljästi. Jokaisella kerralla ajattelin, että tää on varmaan vika kerta. Ja koskaan se ei ollut. Jos vilkas aineenvaihdunta on noin niin kuin ylipäätään ihan kiva juttu, niin pitkässä kisasuorituksessa jossa on välttämätöntä saada energiaa ei läpipaskokroppa oo järin kätevä.

Nyt seuraa välikevennys ja paskavaroitus. Ei suositella herkimmille lukijoille... juoksuporukoissa ja hoitoalalla nää paskajutut menee samaan kategoriaan, kun että ”Mitä siulla on tänään eväänä?”

Hei, syön meetwurstileivän ja tunnin päästä se jo sukeltaa ulos. Mikäs siinä. Miun Joensuun yön teema oli aika pitkälti siis söin, join, juoksin ja paskoin. Harakan Janne, jonka kanssa oltiin koko yö muuten hippaa, sai miut todennäköisesti aina vessan kulmalla kiinni. Koska enimmäkseen olin tulossa koko ajan vessasta. Huoltopöydän kohdalla huikkasin aina Sannalle, joka merkkas mein syömiset sipsin tarkkuudella ylös, että kävin taas paskalla :D Että jos muilla on Joensuusta tankkauspäiväkirja, niin miulla se on tankkaus- ja paskapäiväkirja. Se ehkä vaatii tarkempaa analyysia – mitä ensi kerrallla syön ja mitä juon. Ja mitä jätän väliin. Janne lanseerasi omassa kisarapsassaan määritelmän hulivilipaska – korostan nyt, että miun maha siis ei ollut sekaisin vaan se vaan toimi vähän liian hyvin (ehkä, koska söin vähän liian hyvin). Toinen vauhtia hidastava seikka löytyy vasemmasta lenkkarista, kun 70km kohdilla kipu akkavarpaassa yltyy niin järkyttäväksi, että on pakko ottaa kenkä pois jalasta. Onneksi on vaihtareita. Kinkkaan Hokilla yhdeän kierroksen ja heitän ne lepikkoon. Myös Annikalla on jonkinlainen varpaiden teippaus operaatio menossa. Luojan kiitos ostin vahingossa Feetin yhtä numeroa liian isot lenkkarit ja ne on mukana. Ne on täydelliset jalkaan. Saan juoksurytmistä taas kiinni ja kipu joko häviää tai sitten vaan turrun siihen.

Fiilikset vaihteli laidasta laitaan. Välillä olin niin kuoleman väsynyt, että oisin voinut vaan jäädä maahan makaamaan. Hetkittäin fiilis nousi kattoon ja hymyilytti. Monta kertaa silmäkulma kostui ja samaan aikaan oli ihan kamalaa ja sairaan siistiä. Miun kasvoilta fiilikset oli varmaan hyvin selvästi luettavissa. Vaikka elämässä yleensä voi hymyillä silloinkin, kun on sisältä ihan rikki. Moni näyttää ulospäin eheältä, vaikka on ihan hajalla. Aivan hajalla. Neljän aikaan aamuyöllä kahdensan tunnin etenemisen jälkeen ei oo mitään mahdollisuutta peittää mitään haavojaan tai arpiaan. On täysin aseeton ja alasti. Tuska paistaa kasvoilta ja jokaisesta lihassäikeestä. Parasta on muutaman minuutin välein vastaan tuleva viileä kohta areenan toisessa päädyssä, jossa ovi on hiukan raollaan. Muutaman minuutin välein saa herätyksen. Sitten yhtäkkiä kajareista pamahtaa ulos biisi, joka iskee heti. ”Minulla on iso pipi pollassa, mieliala absolut nollassa!” Repeen nauramaan. Pakko keskittyä vaan biisin sanoihin – ”Suomalaisen suurin riesa on sisu, se laittaa tunteet uurnaan nukkumaan..” Tän biisin voimin mennään taas monen monta kierrosta. Tunteet ei oo uurnassa kylläkään. Kotona piti heti seuraavana päivänä kaivaa esiin tää ja musavideohan on ihan tajuton.

Nousukauden jälkeen tulee taas laskusuhdanne. Sieltä ei meinaa enää pystyä nousemaan. Seitsemään kymmeneen kilsaan asti oon ollut satasen vauhdissa – vaikkei mitään tavoitetta sen suhteen ollutkaan. Vessa- ja kenkäepisodit syö kalliita minuutteja ja vaikka Sanna koittaa tsempata, että sinne on vielä mahkuja toteen mie olevani tyytyväinen 90km. Päätän, että kun 90km tulee täyteen niin lopetan. Suunta vaihtuu, viimeisen kerran. Viimeiset kolme tuntia – itku puskee läpi. On aika voittaja olo ja samaan aikaan niin väsynyt, että jos laittaisi silmät kiinni varmaan nukahtaisi. Jalat tekee sinnikkäästi töitä, vaikka ne on ihan loppu. Pää käskee jatkamaan. Aamuyöllä viiden jälkeen kaiuttimista tärähtää taas jotain sellaista, että ihokarvat nousee kasvoistakin pystyyn ja kyyneleet sumentaa silmät. Oon fyysisesti yhtä väsynyt, kun tasan kuukausi sitten olin henkisesti. Miun pää jaksaa puristaa, se jaksaa käskeä jatkamaan kuoleman väsynyttä kroppaa. Hallelujah – en oo ikinä missään ollut näin poikki, mutta samaan aikaan tuntuu että mie vahvistun. Ryömin vaikka räkäposkella. Fiilikset tuntuu kirjoitettuna ihan teennäisiltä – ei niitä oikein saa sanoiksi puettua eikä sellaisia fiiliksiä tavoita kun siinä hetkessä. Jälkeenpäin muistaa vaan sen tunteen jossa on elänyt, muttei siihen voi palata – kun palaamalla aamuyön tunteihin ihan oikeasti uudelleen. Ja toisella kerralla fiilis on varmasti eri.

Lopulta 90km tulee täyteen. Juoksen vielä pari kierrosta. Sen jälkeen vetäydyn tekonurmelle makaamaan jalat kohti taivasta ja laitan viestiä kotiin yövuorossa olevalle miehelle. Makaan hetken. Silmät kiinni. Ymmärtämättä oikein mitä helvettiä oon just tehnyt. Kirsille tulee tuplamaraton täyteen ja Annikallakin hienot kilsat jo kasassa. Naiset tulee potkimaan miuta 20 minuutin makaamisen jälkeen ylös ja lähden kangistuneilla koivilla vaappumaan takaisin radalle. Harakan Jannekin on palannut uniltaan jatkamaan hippaa – taidan saada sen vielä pari kertaa kiinni. Vikoille kierroksille puen miun supernaislippiksen, jonka oon saanut miun parhailta työkavereilta, päähän ja Kirsi laittaa pompulasarvet kohdilleen. Ja sitten myö juostaan. Hetkeä ennen torven törähdystä saadaan palikat käteen, joissa on oma kisanumero. Hihitellään siinä, että palikoille annetaan palikat käteen. Edetään porukassa – koko terästiimi. Viimeinen kierros tulee täyteen ja muutama metri päälle. Torvi törähtää ja Finlandia Hymni pärähtää soimaan. Saan palkintomukin käteen ja halauksen. Silmät sumenee kyynelistä ja hetken aikaa pitää ihan huutoitkeä. Sitten itku muuttuu nauruksi ja fiilis on ihan uskomaton. Kipu ja väsymys väistyy.

Uuteen nousuun, vaikka perä laahaa. Kuva: Sari Muurman

Kroppa kangistuu ja tavaroiden kasailu vie tovin. Sanna jää järkkäilemään tavaroita ja myö suunnataan suihkuun. Se kestääkin, kun ei meinaa saada vaatetta pois päältä. Suihkussa kirvelee ihan joka paikkaan. Nirhaumia on siellä täällä ja eniten kirkuva kohta löytyy nivusista. Varpaan rakkula on niin jäätävän kokoinen, että ihan hyvä etten tiennyt sen todellista olemusta, kun vasta maalissa. Puhkon rakkulat ja ei muutako farkut jalkaan ja kotimatkalle. Heitetään Annika junalle ja lähdetään ajelemaan Lappeenrantaan. Matkalla joudutaan puhallusratsiaan. Varmaan näytetään koko porukka siltä, että ollaan dokattu koko yö. Eihei, meillä oli vähän erilaiset pikkujoulut. Pysähdytään varmaan kaikilla huoltoasemilla mitä Joensuu-Lappeenranta väliltä löytyy. Joka kerta autosta nouseminen on yhtä hankalaa ja herättää hilpeyttä sekä meissä että taatusti myös muissa.

Mein huipputiimi! Kiitos kaikille!

Kotiin päästyäni makaan sohvalla koko loppupäivän ja nukun seuraavan yön, kun tukki.  Aamulla kerään noin puolituntia rohkeutta, ennen kuin nousen sängystä ylös. Olo on yllättävän vetreä. Paluu töihin tapahtuu virkein mielin ja jäykin vartaloin. Eli täysin päinvastoin, kun sieltä kuukautta aikaisemmin lähdin. Seuraavat viikot menin palautuminen edellä. Kaikki treenit mitä tein pidin matalatehoisina. Kuukauteen en ottanut juoksuaskeltakaan. Nyt vähitellen oon taas alkanut juosta. Rasitusvammoja ei tällä tiedolla matkaan tarttunut, mutta kroppa on ollut kyllä totaalisen jumissa. En tiedä mikä on Joensuun reissun osuus siitä, mutta sanoisin että jokaisen kolotuksen arvioinen reissu. Ultrajuoksun järkevyydestä en tiedä – mutta kuinka monessa asiassa on lopulta järkeä. Ei tää viimeinen ultramatka ollut, mutta pisin nyt hetkeen. Veikkaan, että Joensuuhun lähden joskus vielä uudelleen mutten nyt ainakaan pariin vuoteen.

Tällä hetkellä oon siitä onnellisessa tilanteessa, että tän vuoden työt on taputeltu. Ensi vuosi on miun: opiskelulle, ajatuksille, itsestä huolta pitämiselle. Aion nauttia kiireettömyydestä ja tehdä asioita, joita rakastan. Joka päivä.

Mainova Frankfurt Marathon 2018

Yleensä miulla on ollut tapana kirjoitella maratonin jälkeiset fiilikset ylös tuoreeltaan juoksun jälkeen. Tällä kertaa kaikki on toisin. On ollut pakko sulatella, pohtia ja pyöritellä - ei niinkään juoksua, vaan elämää yleensä. Nyt tuntuu, että oon valmis kirjoittamaan asioita auki. Nyt tuntuu, että päällimmäinen tunne on laantunut ja sensuuri toimii. Jos olisin tuoreeltaan suoltanut, niin teksti olisi todennäköisesti sisältänyt niin paljon sekavaa tuskaa että Saksan reissu ja juoksu olisivat olleet sivuseikka. Ja koska tää on kuitenkin liikuntaan liittyvä blogi ja asiat jotka mielessä kuohuvat on vaitiolovelvollisuudella sinetöityjä asioita, on pitänyt ottaa aikaa ja etäisyyttä. Kuitenkin teksti avaa vähän taustaa myös siihen, miksi tästä tuli vähän erilainen juoksu kun aikaisemmista.

Juoksin ensimmäisen maratonin vuonna 2013 - jo sillon tiesin, että se ei tuu olemaan mikään kerran elämässä juttu. Se iski. Kolahti. Tuntui omalta jutulta. Tunne on vuosien varrella vaan vahvistunut ja tavaksi on tullut juoksella keväällä ja syksyllä jossain - yleensä ilman sen kummempia tavoitteita. Kaupunkikierros juosten ulkomailla on ollut mukava katko arkeen jo monen vuoden ajan. Ja tulee olemaan. Maraton on miulle just sopivan mittainen lenkki saada ajatukset kasaan - toki sillon, kun juostaan enkkoja ei ajatuksille paljon jää tilaa ja sillon vaan juostaan. Mutta neljän tunnin mukavuusaluejuoksu on miulle puhdistava kokemus. Jos joku vetää nollaamiseen kännit, mie juoksen maratonin. Jotain samaa niissä on - tosin, kännätessä ensin tulee hyvä fiilis (jos tulee) ja sen jälkeen kärsimys. Ja mitä vanhemmaksi mie tuun, sitä kovemmaksi ja pitkäaikaisemmaksi kärsimys on muuttunut. Jos yhden illan mukavuus pitää kuitata yhden viikon kärsimyksellä, on miusta paljon fiksumpaa juosta neljä tuntia, kärsiä joskus vähän ja nauttia sitten viikko hyvästä fiiliksestä. Tästä voi ja saa olla eri mieltä - niin kuin ihan kaikesta muustakin. Nää on puhtaasti miun ajatuksia, miun kokemuksia ja tunteita. Miun elämä ja miun selviytymiskeinot - joista moni luulee tietävänsä paljon, mutta ei oikeesti tiedä paskaakaan :)

Viime keväänä sain synttärilahjaksi Frankfurtin matkan mieheltä ja äidiltä osallistumisen maratonille. Ei ollenkaan huono lahja - suorastaan mykistävän hyvä. Miehelle on muodostunut äärimmäisen hyvä matkansuunnittelun pelisilmä maratonien ja kaupunkilomien yhdistämisessä (nytkin on jo buukattuna Pariisi ensi keväälle, syksy on vielä avoinna ;) ). Kaiken piti olla hyvin. Tiedostin kyllä jo keväällä, että työkuorma on kova. Ollut jo monta vuotta. Liikaa töitä ja liian vähän tekijöitä. Muutoksia. Epävarmuutta. Sitä kai tän päivän työelämä on. Siihen pitäisi muka vaan adaptoitua ja antaa kaikkensa. Olin antanut työlle liian pitkään, liian paljon. Joistakin jutuista olin yrittänyt kieltäytyä. Siinä onnistumatta. Vahva ja päättäväinen ihminen jaksaa kaikkea - niinhän sitä luulis. Tunnollinen tekee sillonkin, kun oikeasti kalenteriin ei mahdu enempää. Ja niin annetaan tapahtua. Ennen kesälomaa ilmoitin, että jos tahti ei muutu, niin mie lähden vaikka kioskinmyyjäksi. No, ei se muuttunut. Kiihtyi vaan. Onneks mie olin tehnyt itelleni jo pelastautumissuunnitelman kesälomalla. Aattelin, että löysässä hirressä roikkuu kyllä tovin, kun tietää, että se loppuu. Aina on vaihtoehto lähteä. Mutta jos kaikesta huolimatta pitää työstään ja haluaisi tehdä sitä.. niin ja sen lisäksi on asuntolaina ja suita ruokittavana.. ei lähtö ole kovin helppoa. Vaikka palkka olisi työn vaativuuteen ja määrään nähden naurettavan pieni. Vaikka iltalisien ja pyhälisien sijaan lisänä saisi traumoja. Puolitoista viikkoa ennen Frankfurtin reissua kamelin selkä katkesi. Kesken työpäivän. Purskahdin itkuun ja en kerta kaikkiaan pystynyt enää mihinkään. En mihinkään. Tuli totaalipysähdys. Stoppi. Jalat lähti alta. Lääkärintodistuksessa luki F43.00 Akuutti stressireaktio. Työkyvytön. Niin hetkessä mie muutuin kuluksi organisaatiolle, jossa työskentelen. Sitä oon nyt koittanut tässä sulatella.

Viikkoa ennen matkaa mietin, että miten voin lähteä reissuun kun puhun sekavia ja ajatus ei toimi. Kognitiiviset kyvyt tasoa apina (anteeksi apina) ja pää ihan levällään. Pohdin juoksun skippaamista. Kuulostelin oloa päivä kerrallaan ja pakkailin lopulta lenkkarit mukaan. Lääkäri oli käskenyt liikkumaan - tekemään asioita, joista pitää ja nauttii. Joiden parissa rentoutuu. Kurjempaa olisi katsoa vierestä, kun 27 000 muuta juoksee. Pakkasin lenkkarit mukaan ja päätin startata rennolla meiningillä takarivistä. Nauttia maisemista ja tarjoiluista.

Lennettiin Frankfurtiin lauantaina aamulla. Pitkästä aikaa oli jollakin tapaa levollinen olo. Lentokoneessa väritin värityskuvia ja nautin siitä, ettei ollut kiire minnekään. Saksalainen strukruuri oli kaooksessa olevalle päälle suurinpiirtein parasta mitä saattoi toivoa. Ja miehen turvallinen seura. Matka lentolentältä keskustaan taittui vaivattomasti S-Bahnilla ja hotelli sijaitsi lähellä päärautatieasemaa. Maratonin expoon messuhallille ja starttiin oli matkaa noi 800m - sinne kulki myös U-Bahn melkein mein hotellin edestä melkein messuhallin eteen. Käveltiin melko saman tien expoon ja siellä riittikin hulinaa - siirryttiin kerroksesta toiseen. Kaikki kyltit oli saksaksi ja eteläkarjalaks ei näkynyt mitään ohjeistuksia. Kovin outoo :D Muutama muukin oli hakemassa numerolappua ja asetuin pisimpään jonoon missä oon ikinä elämässä seisonut. Mies kierteli sillä aikaa expon läpi. Jono veti pituuteen nähden hyvin ja pian olinkin jo tiskillä. Selkeetä ja nopeeta, saksalaista varmuutta. Käytiin myös fiilistelemässä messuhallissa punaista mattoa. Muista maratoneista poiketen maali olisi hallissa sisällä ja bileet hallissa vaikutti melko mahtavilta. Tuon punaisen maton saavuttaminen ois miun huominen tavoite - pohdin, että voisikohan sitä pitkin juosta ilman kyyneliä. Tuskin.

Loppupäivä käyskenneltiin keskustaa ympäri ja ihmeteltiin pilvenpiirtäjiä. Syötiin hyvin ja aikaisen herätyksen ansiosta oltiin jo vissiin kuudelta valmiita nukkumaan. Koska talviaika alkoi, niin kelloja saataisiin ruuvata vielä tunnilla taakse päin. Iltapäivällä kamoja aamua varten kasaillessa ja geelejä vyöhön viritellessä tajusin, että juoksulenkkareista puuttuu pohjalliset. Mies siinä sitten alkoi hoputtamaan kaupoille etsimään pohjallisia. Mie suhtauduin asiaan tyynesti ja totesin, että tässä ei enää yhdet puuttuvat pohjalliset paljon kirpaise. Olin aikasemmin viikolla kisakengillä juostessa pohtinut, että vähän väljiltä kengät tuntuu mutta aivosumussa päädyin siihen että jalka on varmaan kutistunut - jeah. Kuvaa olotilaa. Päädyin pukemaan kahdet sukat päällekkäin ja juoksemaan maratonin ilman pohjallisia. Tää niin vakavaa oo. Yöllä nukuin maha täynnä schnitzeliä ja brezeliä kun tukki - kellon ympäri.

Aamulla smoothieta, banaania ja brezeliä naamaan. Ainakin suolatasot ois kohdillaan eikä kramppeja tarvitsis pelätä. Aamu oli jäätävän kylmä ja starttiin suunnattiin hyvin monen muun kanssa metrolla. Piti mennä messuhalliin sisälle lämmittelemään noin 30 000 muun kanssa. Alakerrassa oli niin ahdasta, että noustiin liukuportaat ylös seuraavaan kerrokseen missä olikin väljempää. Toiveikkaana kävin kurkkaamassa olisiko vessaan mitään mahdollisuuksia päästä - no jono oli melkein yhtä pitkä kun edellisen päivän starttilappujono. Käännyin kannoillani ja päätin pidättää. Neljä viis tuntia menis nopsaan. Vähensin vaatetta ja annoin ne miehelle mukaan. Päädyin starttaamaan pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa, jätin tuubihuivinkin kaulaan. Suurin osa oli lähdössä hihattomissa paidoissa ja shortseissa liikkeelle. Ehkä miekin oisin mennyt, jos olis ollut tarkoitus juosta kovaa. Koomisimpia oli shortsimiehet, joilla oli pipo ja hanskat. Startti tapahtuisi kahdessa aallossa, joista eka lähti klo 10 paikallista aikaa ja toinen kymmenen minuuttia myöhemmin. Miun ennätysajalla (3.42) miut oli laitettu 3.30-3.45 porukkaan ja olin 4. ryhmässä. Kertonee Frankfurtin tasosta jotain - Vuosi sitten Dublinissa samalla enkalla olin 1. lähtöryhmässä. Kiitos saksankielisen kisainfonlehtisen, en ollut varma kummassa aallossa lähtisin. Naisen logiikalla päättelin, että jos on kuusi ryhmää niin kolme lähtee ekassa ja toiset kolme tokassa.

Menin ajoissa karsinaan. Ulkona oli jäätävä tuuli ja mainoskaari oli kenollaan starttialueen läheisyydessä. Ajattelin hakeutua mahdollisimman taakse ja aloittaa rauhassa. Tiukan näköinen saksalaisrouva oli kuitenkin karsinaan kömpiessäni miun suunnitelmasta eri mieltä ja osoitti miut tiukasti pitämänsä narulinjan etupuolelle. Tottelin kiltisti ja kävelin eteenpäin. Jaahast, ei sitten menny taas suunnitelmat ihan silleen kun aattelin. Edessä nökötti 3.45 jänisten tiukka rivistö. Jyräksen akka, levinneellä päällä ja juoksutossuilla missä ei oo pohjallisia - kaikin puolin siis heikun keikun, asettuu siihen sitten mukavasti niiden perään. Karsinassa oli sen verran tiivis tunnelma, että toisten juoksijoiden läheisyys lämmitti, vaikka tuuli oli puuskittaista ja kovaa. Eka aalto meni menojaan ja kovaa menikin. Naisen logiikalla päätelty jako meni oikein ja starttasin siis ihan toisen aallon kärestä. Ihan siellä ei nyt ollut tarkoitus olla, mutta aattelin että kai sillä joku tarkoitus oli. Voishan sitä sitten viimeistään ekassa huollossa jäädä hörppimään juomia ja jättäytyä porukasta.

Pyssy pamahti ja aikatavoitteeseen nähden massa lähti aika hillitysti liikkeelle. Tiesin, että ekat 5km olisivat ruuhkaisia ja ahtaita. Kierreltiin ydinkeskustaa ees taas. Pilvenpiirtäjjen välillä tunti itsensä todella pieneksi. Juoksu tuntui hyvältä - paremmalta kun olin uskaltanut edes toivoa. Päätin, että pysyttelen vauhdissa niin pitkään kun se on helppoa. Heti, jos pitää alkaa puristaa jään porukasta. Tänään ei ollut enkka mielessä ja päätin, että sellanen hulluus ei iske, että lähden edes yrittämään mitään vaikka kulkis kuinka hyvin. Eka kymppi meni mukavasti, vähän päälle 53 minuuttiin, hmm. No ei muuta kun geeli naamaan ja eteenpäin. Näin pari suomalaista, pohtivat kympin kohdilla vauhdin kiristämistä. Mie en todellakaan suunnitellut. Rumpuryhmiä oli vähän väliä ja huolto toimi moitteettomasti. Niiden kohdalla ei syntynyt ruuhkia, ihan jokaisella pisteellä en pysähtynyt. Mies oli useammassa kohdassa kannustamassa ja se oli kyllä ihanaa. Puolikkaan kohdilla oli vielä ihan mukava meno - vauhti pysyi tasaisena eikä tarvinnut puristella. Puolikas täyttyi ajassa 1.51.42, nappasin geelin. Mietin, että kuinka pitkälle vois päästä tätä vauhtia tässä tilanteessa. Eräänläinen ihmiskoe tämäkin. Sain vastauksen kysymykseeni melko pian. 25km kohdilla tiesin, että nyt lähestytään pistettä että vauhdin ylläpitämiseen aletaan tarvita pään kovuutta. Matkaa olisi toki reilusti alle puolet jäljellä ja lupaus on lupaus. Tänään ei puristella - tänään hoidetaan päätä.

Seuraavalla huoltopisteellä vaihdoin kävelyksi ja päätin herkutella kaikella mitä järjestäjä tarjoaisi. Otin normaalista poiketen urheilujuomaa ja toiseen käteen teetä. Nam! Sitten huomasin seuraavalla pöydällä Colaa. WOU! Kädet täynnä ja Colaa oli pakko saada. Olin vaikean tilanteen edessä - mistä luopua, kun ei ole kun kaksi kättä. Urheilujuoma joutui väistymään. Kävelin ja join rauhassa. Katselin maisemia ja vaihdoin läpyjä lasten kanssa. Välillä hölkkäilin ja sitten taas huoltopisteellä nautin kiireettömästi eväistä. Colaa ei ollut tarjolla seuraavilla pisteillä, mutta banaani maistui. Näin taas joitakin suomalaisia matkan varrella ja vaihdoin muutaman sanan. Olo oli hyvä, mutta alkoi hiukan paleltaa. 32 kilsan kohdilla nappasin kolmannen ja viimeisen geelin (se neljäs jäi TAAS ottamatta) ja sormet oli tunnottomat. Aloin pohdiskella hiukan sitä, että alkaisin kiristää vauhtia - jos hitailisin, niin saattaisin kokea totaalisen jäätymisen. Vähitellen pikkusen kiihdyttelin vauhtia ja dieselihän lähtikin nousukiitoon. Selkiä alkoi tulla vastaan ja porukkaa käveli paljon. Miulla fiilis vaan nousi. Mietin, että nyt on niin lyhyt matka enää maaliin että eipä se nyt haittaisi vaikka pikkusen luukuttelisikin. Annoin fiiliksen viedä, menin vaan. Väitän, että suurimman osan vajaasta neljästä tunnista hymyilin - myöhemmin näkemäni kuvat todistaa väitteen oikeaksi. Oli jotenkin tosi levollinen olo. Mietin pilvenpiirtäjien välissä punaista mattoa ja sisääntuloa messuhalliin. Silmät täyttyi kyynelistä - tällä kertaa viimeiset kilsat ei olleet tuskaa. Nautiskelin menosta loppuun asti ja kun messuhallin kulmalta kurvatiin vasemmalle kohti kaarea, joka vei sisälle halliin saatoin vähän kirkua. Punaiselle matolle astuessa silmät täyttyi taas kyynelistä enkä sitten ihan hirveesti nähnyt mitään hienoa mitä siellä hallissa oli. Mutta kuulin ja aistin tunnelman. Huikeet bileet! Vilkaisu kelloon osoitti, että tällaisella puuhastelujuoksulla tultiin kuitenkin alle neljän tunnin, 3.55.18.

Kävelin muun porukan perässä ulos ja sain mitalin kaulaan. Yritin tarjoilla chippiä jokaiselle vastaantulevalle toimitsijalle. Sain ohjeen palauttaa sen "startpointiin", hmm. Chippiä ojennellen roskapussiin kietoutuneena (sadeviittaa oli semmonen roskapussin sininen muovihirvitys) hörpin lihalientä naamaan ja se maistui paremmalle kun mikään ikinä juoksun jälkeen. Päälle mitäs muutakaan kun brezeliä ja olutta ja ulos alueelta. Jatkoin chipin palautuspaikan metsästystä. Ei kylttejä, ei mitään. Menin messuhalliin sisään ja kysyin asiaa infosta. Kuulemma pitäisi mennä samaan paikkaan, kun missä oli eilen siinä maailman pisimmässä jonossa. Mietin, että miten tästä tehtävästä voi selvitä jos on luukuttanut täysiä ja juossut tajun kankaalle. Tavallisesti chippi viedään jalasta saman tien, kun on ylittänyt maaliviivan. Liukuportaat ylös ja halliin. Siellä missä oli eilen jono, oli nyt miesten paljaita takapuolia. Jotenkaan en oo yllättynyt - Roomassa keväällä eksyin samoihin bileisiin. Porukka siis vaihtoi vaatteita avoimesti siinä tavarasäilytyksen vieressä. Sain ohjeet mieheltä (jolla oli housut jalassa) mennä vielä yhden kierroksen ylemmäs. Vihdoin löysin oikean paikan ja palauttaessani chipin sain samalla viiden euron setelin käteen, joku pantti chipistä ilmeisesti. Miehen kanssa oltiin sovittu, että nähdään hotellilla ja koska miulla ei tietenkään ollut ollenkaan rahaa mukana olin onnellinen että asematunnelin kioskista saisin kahvia mukaan saamallani vitosella. Pienet on onnen aiheet. Suuntasin mitali kaulassa ja vitonen kourassa metroon ja pian hörpin jo päivän ekaa kahvia naamaan.

Ei tullut vieläkään se DNF. Vaikka olin kyllä siihenkin valmis. Meni itseasiassa erittäin hyvin tilanteeseen nähden. Äetee Ruokosen antamat uudet voimahousut vei punaselle matolle kepeesti. Seuraavat päivät nautittiin lomasta - nukuttiin paljon, syötiin hyvin ja kierreltiin kaupunkia. Niin paljon kun tavallista arkea (toivottavasti pääsen pian taas kiinni siihen) ja lapsiani rakastankin, on ihan mahtavaa nauttia toisinaan kahden keskisestä ajasta puolison kanssa - hyvää ruokaa, keskusteluja (ilman, että kukaan keskeyttää) ja ylipitkiä yöunia. Rauhallisia hetkiä kahvilassa - tuijotellen ohi kiirehtiviä ihmisiä ja puissa tuulen vireessä heiluvia lehtiä. Istumista pubissa värityskuvia väritellen ja Guinnessia maistellen. Tämmöstä mie joskus kaipaan ja sen itselleni totisesti sallin.

Kannattiko juosta? Kyllä, pää tuulettui ja juokseminen ja kaikki muu liikunta tulee jatkossakin olemaan yksi miun terapiamuodoista. Miun ei täydy liikkua, mie saan liikkua. Tiedän, että miun ei oo pakko sillon jos en halua. Yleensä haluan ja en meinaa malttaa oottaa, että pääsen. Ja oon kyllä Rädyn kanssa eri mieltä. Saksa ei oo paska maa. Se on ollut miulle kahdesti hyvä ja lisää on tulossa, ihan varmasti. Lennolla kotiin katseltiin mihin kaikkialle Saksaan Helsingistä voi lentää suoraan. Ja Saksa - ens ker kun nähdään oon taas viisaampi ja vahvempi, kun tällä kertaa.

Vaarojen maraton 2018

Kesäranta Pielisen rannassa <3

Vaarojen maraton on ollut piikki miun lihassa jo monta vuotta. Ensimmäisen kerran miun piti olla siellä jo vuonna 2013. Samana vuonna, kun juoksin ensimmäisen maratonin Helsingissä. Eli kai se oli jo aika nypätä pois.

Aloitin opinnot syksyllä 2013 Hyvinkäällä ja jo keväällä kouluun hyväksymiskirjeessä kerrottiin, että sama viikonloppu kun on Vaarojen maraton on kansainvälinen johtamissymposium ja siellä on oltava. Sain siis haudata haaveet Vaaroista ja tyytyä opiskeluun. Symposium meni Vaarojen maratonia mobiilisti seuraten ja sinne vähän haikallen.

Lohdutukseksi menin samana vuonna Rauhaan X-runille Eeva-Liisan kanssa. Muistan vieläkin elävästi hetken, kun Eeva-Liisa kysyin, että mennääkö yks vai kaks kierrosta ja vastasin että ei kai kukaan nyt yhden kierroksen takia mee. No, ois se yksikin riittänyt. Kaks kierrosta oli ihan karseeta. Siellä kuulin, että maasto ei ollut mitään Vaaroihin verrattuna. Kuulin juurakoista ja kivikoista. Kuuntelin kauhistuneena.

Vähän pitkin hampain tähän reissuun läksin.
Mut kai se plussalle jäi..

Seuraavana vuonna symposium oli jälleen Vaarojen kanssa samaan aikaan. Seurasin taas mobiilisti tuttujen palloja enkä vissiin enää niin kovasti haikaillut Vaaroille. Olin jo sileitten maratonien lumoissa ja ilmoittautunut aikuisten uimakouluun. Taisin mie tänäkin vuonna käydä X-runissa yhden kierroksen verran todeten, että inhoan mäkiä. En kestä hitaita vauhteja - ei sillä, että miun vauhti nyt sileelläkään kauheen kovaa olisi. Sen verran hidasta, etten haluis siitä yhtään enää hidastaa. Kävellen matka taittuu niin hitaasti, että ärsyttää. 

Monen sattuman summana miuta ei yhtäkkiä enää kiinnostanutkaan lähteä edes Vaaroille. Oli niin monta kiinnostavaa juttua, että oikeastaan ei ollut varaa ottaa riskiä että kiinnostuisi taas jostain siististä. Viisi vuotta meni kotikatsomossa. Useamman kerran miuta yritettiin houkutella mukaan. Aina naureskellen kieltäydyin. Kunnes MIUN ÄITI (yllätys!) kävi viime syksynä viikkoa ennen Vaarojen maratonia Kolilla ja oli nähnyt siitä mainoksia. Alkoi heti yllyttää sinne ja kertoi haluavansa mukaan kannustamaan. Lupasin vissiin jotenkin epähuomiossa jättää arvan keväällä. Lupaus on lupaus - ja arpa heitettiin. Toivoin siinä kohtaa, että arpaonni suosisi sellaista joka sen oikeasti halusi mutta päätin että jos onni osuu.. niin lähden. Hiukan karmivaa hommasta teki se, että olin saanut synttärilahjaksi maratonmatkan Frankfurtiin, haaveilin enkasta ja jos arpa olisi (epä)suosiollinen, niin kisojen väliin jäisi kolme viikkoa aikaa. Tässä kohtaa tiedätte miten kävi. No, sain tietysti sähköpostia ja olin tosi jihuu. Ihan oikeesti miulla oli pala kurkussa ja oksetti. 

Juoksukilsat tän vuoden osalta on vähän alle 1000. Kaikki sileellä, jos Puumala Swimrunin 16,5km maastojuoksua ei lasketa. Ei yhtään mäkitreeniä, mutta kyykkyä ja maastavetoa sitten senkin edestä. Juoksutekniikka maastossa - aivan susi. Ja tiesin, että maasto joka odottaisi olisi armoton kokeneellekin menijälle. Paskat housussa on turha räpistellä - siis eteenpäin. Edellisista hölmöilyistä viisastuneena tiesin, että CrossFit on viisasta laittaa sivuun lokakuuksi. Rasitustaso - niin henkinen kun fyysinenkin - on ollut tän syksyn niin tapissa, että joinakin päivinä en oo ollut ihan varma jaksanko avata silmiä. Maanantaina kävin reilun tunnin hölkällä - loppuajan huilasin, venyttelin ja rullailin jalkoja auki. Söin ja nukuin. Tiesin, että se on ainut oikee tapa valmistautua. Kenestäkään ei tehtäisi viikossa polkujuoksijaa. Lupasin pitää sen mielessä koko 6-7 tunnin ajan mitä Vaaroilla arvelin viettäväni. Ja myös sen, että kauden "pääkisa" Frankfurt olisi edessä eikä olisi varaa rikkoa itseään. 

Torstai-iltana vielä kurkattiin säätä ja hyvää säätä lupaili - talvirenkaita ei tarvitsisi laittaa alle. Perjantaina startattiin miun äidin ja pikkupoikien kanssa kohti Kolia. Joesuussa pysähdyttin kauppaan ja meidät vastaanotti sateinen Joensuu. Matka taittui iloisesti rupatellen ja naureskellen, kunnes heti Joesuun jälkeen vastaan alkoi tulla toinen toistaan lumisempia autoja. Vesi muuttui ensin rännäksi ja sitten lumeksi. Pian oltiin keskellä talvea. Kesärenkailla. Piti keskittyä ajamiseen niin paljon, että radiokin piti laittaa kiinni. Ajoin autoa joka solulla - päässä soi Kotiteollisuuden Helvetistä itään. Hengittelin rauhassa ja Kontionlahdelta Kolin portille selvittiin näin. Ja vähän kiroillen. Aura-auto ajoi jonkin matkaa edellä ja helpotti vähän etenemistä.

Jihuu!

Kolin portin jälkeen Kolin kylään päin käännyttäessä alkoi vielä jännemmät vaiheet. Kapea tie ja vastaan tulevat rekat ja ties mitkä yhdistelmät sai puntit tutisemaan. Edessä ajoi muutama auto ja mein takana pari. Oli pakko pitää kunnolliset turvavälit ja toivoa, että takana ajavat tekee samoin. Hetkeen en muista poskia kuumotelleen noin, kun tuona päivänä autoa ajaessa. Yhdessä ylämäessä edellä ajavat autot hidastelivat - ehdin jo ääneen manata, että älkää nyt hitossa pysähtykö tai kukaan ei pääse mihinkään. Näin jo mitä tulee tapahtumaan, mutta kovin vähän on letkassa ajaessa tehtävissä. Vauhti loppui edellä ajavilta. Ja niin sitten meiltäkin. Eestä auto pääsi jotenkin jatkamaan matkaa, mutta Saappi täydessä lastissa ei hievahtanutkaan. Laitoin hätävilkut päälle ja otin tuumaustauon. Oisin ehkä ottanut eväät esiin ja rauhassa miettinyt, että mitäs nyt mutta takana ollut Seat-kuski ystävällisesti tarjoutu tuuppaamaan. Kas kummaa, hetken siinä sudittuani pääsinkin liikkeelle. Äiti oli auton ulkopuolella ja juoksi auton vieressä - lopulta hyppäsi vaudista kyytiin ja matka jatkui. Selvittiin henkeä pidätellen mökille ja en muista toviin olleeni niin helpottunut kun perjantai-iltapäivänä. Mökki oli viehättävä ja tilaa oli neljälle enemmän kun tarpeeksi. 

Pakkailua. Konutkin on pakko mahuttaa.

Laitettiin takkaan tuli, saunottiin ja rentoiltiin koko loppupäivä. Ei huvittanut liikahtaa enää mihinkään - vielä vähemmän, kun luin säätiedotteita Kolilta. Soitin maratonin järjestäjälle ja todettiin, että on ehkä fiksumpaa hakea kisamateriaali vasta aamulla ennen starttia. Valkkailin vaatteet valmiiksi ja päätin viimeistään nyt, että suuntaan Vaaroille nastareissa. Jossain kohtaa matkaa ne varmasti alkaisivat painaa, mutta tiesin kokemuksesta että niillä pysyisin paremmin pystyssä. Kaksien sukkien taktiikalla liikkeelle - ensin perusvarma Compressport ja sitten päälle polvisukka. Lisäksi toppi ja pari pitkähihaista juoksupaitaa, kauluri ja panta sekä hanskat. Reppuun pakkasin pakollisten varusteiden lisäksi noin viikoksi evästä. Ja taskumattiin lirauksen konjakkia - ihan vaan siksi, että raato-autoa odotellessa olisi kivempaa. Jos niin kävisi. Kolmen litran juomarakon päätin laittaa täyteen, ettei tarvitsisi sitä matkalla täytellä. Kyllähän se lisäpainoa tietäisi, mutta päätin ottaa sen treenin kannalta niin kuin koko kisan. Hyvä, valmistava treeni Frankfurtiin. Viisaasti ja varman päälle. Oman taitotason mukaan. Ei ylilyöntejä.

Yön nukuin suhteellisen hyvin. Flunssa on pyörinyt lapsilla viime viikoina ja henkisesti olin valmistautunut siihen, että joku pöpö iskisi vielä ennen kisaa. No, yöllä sitten heräsin jäätävään kurkkukipuun. Yritin selitellä sitä kuivalla huoneilmalla ja kaikenlaisella. No, sama kurkkukipu oli aamulla ja paksu räkä kurkussa. Totesin, että mettään on hyvä räkiä. Sykkeet ei miun vauhdeilla kuitenkaan korkeiksi nousisi. Aamupuurot naamaan ja sitten olikin jo aika siirtyä kohti Ukko-Kolia. 

Auto parkkiin ja kohti hiihtohissiä - oli kyllä mukava kokemus sekä miulle että muille matkaseuralaisille. Laitettiin iskälle kotiin videoterkut. Kävin rekisteröitymässä ja sitte vielä vessaan hotellille. Kerrankin naisten vessaan oli lyhyempi jono kun miesten. Muutamia tuttuja näin siinä ja vaihdettiin kuulumisia nopsaan. Villen ja Miran näin myös ja Miran kanssa siinä jutellessa todettiin aika samoin ajatuksin olevamme liikkellä. Sovittiin, että startataan yhdessä kolmannesta lähtöryhmästä. Pian oltiinkin jo kipuamassa alas portaita kohti starttia. Ulkona tuntui kylmältä ja mietin, että noinkohan paleltuisin ja samalla hämmästellen katselin ihmisiä, jotka lähti shortseissa metsään. 

Pakkipari lähössä mettään.

Eka kymppi meni ihmetellessä, että mitä on polkujuoksu. Kilsat 10-20 kulki enimmäkseen kun unelma. Maasto oli yhtä tiukempaa nousua lukuunottamatta aika helppokulkuista tämmöselle tasamaantallaajallekin. Vesistön ylityksen kohdilla jouduttiin tovi odottamaan, mutta päästiin onneksi samaan veneeseen. Jossain 16km kohdalla pannutin ja nenä uppos mutaan. Siinä oli ketjukolarin ainekset, mutta onneks takaa tulevilla ABS:t toimi. Huollot ohitettiin nopsaan - mie laitoin vaan roskia roskikseen. Jossain 20km kilsan jälkeen aloin oottaa sitä kuuluisaa Ryläystä ja meni aika syvissä vesissä seuraava kymppi. Oltiin kiivetty ja kiivetty ja kiivetty. Välillä otti päähän niin kovin, että piti laittaa se arpa. Tiesin, että inhoon tätä. Mitähän voisin oppia tästä reissusta. Turhautti. Mielummin katselisin maisemia rauhassa, joisin kahvia ja imisin maisemia itseeni. Miksi hitossa pitää rymytä mudassa, kivikossa ja juurakoissa. Yrittää pysyä pystyssä ja edetä samalla mahdollisimman nopeasti. Vain siksi, että pääsisi täältä pois. Saunaan, lämpimään. Ajattelin kylmää olutta jääkaapissa. Menin sitä kohden. Vois sitä kohden kai helpomminkin mennä. Jos vuosi on ollut muutenkin helvettiä, niin pitääkö se laittaa potenssiin kaksi. Tai kymmenen.

Kuva antaa ymmärtää, että nautin

Aina välillä turhauduin, kun en vielä osannutkaan edetä sukkelasti teknisillä poluilla. Miten niin kärsimätön. Muutaman kerran vasen nilkka vääntyi ja pamahti. Tuttuja juttuja - Jukolan jälkeen se turposi. Varpaisiin koski ja potkin niitä kiviin vähän väliä. Onneks kylmä vesi puudutti jalat lopulta niin, etten tuntenut enää niitä - kipukin hävis. Välillä taas oli hitsin siistiä. Vähän säikähdin sitä. Ei! Tää ei oo miun juttu. Ei yhtään. Älä edes yritä väittää, että tää on kivaa. Viistuntia ja kolkytkilsaa kun tuli täyteen, niin dieselin alkulämppä oli vissiin tehty ja seuraava kymppi meni taas maailmaa syleillen. Välillä numerolapun korkeuskäyrästä kurkkasin mitä olisi seuraavaksi ehkä edessä. Eihän se paljon kertonut mitään, mutta vähän kuitenkin. Enää kaksi nousua. Enää kaksi. Hymyilytti. Myö niin selvittäisiin. Sanoin Miralle, että tää mennään yhdessä loppuun. Käsi kädessä. Yhdessä kärsittäisiin loppuun asti eikä tultas tänne enää ikinä. Pitkospuut oli meille herkkua. Toivottiin niitä paljon ja pitkiä sellaisia. Myös hiekkatiepätkät ja tasaset polut oli meitä varten. 

Pikkupojat Paha-Kolilla.

Pikku-Kolin rappuset iski ekan kerran happoa reisiin. Vasen pohje meinas krampata, mutta onneks vaan meinas. Myös oikeassa etureidessä tuntui jomotusta. Hieroin sinne verta samalla kun kipusin rappusia. Kipua ei ollut aikaisemmin tuntunut kun jalkapohjissa. Jossain kohtaa mietin, että päkijöissä olis varmaan nyrkin kokoiset rakkulat ja oikeeta isovarvasta ei enää olisi ehkä ollenkaan. Jokainen terävä kivi iski kun veitsi jalkapohjaan. Kunnes muistin, että kannattaa aina tasasin väliajoin kastella kengät niin kylmyys vie tunnon ja kivun. Ihan mukavia selviytymiskeinoja. Ja myös toimivia.

Kohti loppunousua. Kuva: Annika Ampuja

Loppu taittui rallatellen. Mietin, että millainenhan se loppunousu on. Näin meidän konttaamassa laskettelurinnettä ylös. Vai menisköhän se tietä pitkin. Ei mitään tietoa. Aloin kurkkia GPS:ää. Kohta sen pitäs alkaa. Voimia oli hyvin jäljellä, vaikka nälkä vähän vaivasikin jo. Geeli maistui Fairyltä ja Jutan juustakakkupatukoita oli vaan yksi. Meetwurstipötkö oli hyvää, mutta vaikeesti syötävää. Voileipää ja banaania kaipailin. Ajattelin ruokaa. Kunnes alkoi loppunousu. Se alkoi ja se ei sitten loppunutkaan. Elämäni kamalimmat hetket urheilun saralla. Reidet ja pää meinas räjähtää. Joku oli mäessä kannustamassa. En tuntenut kuka. En voinut katsoa - lupasi, että enää 300m jälkellä. Siis tätä mäkeä melkein urheilukentän ympäri. Sanoin Miralle, että en kohta enää pysty. Päässä humisi ja jalat sakkas. Mietin, että CrossFitissä wodissa tää tunne ois kiva. Mutta ei enää seitsemän tunnin rypistyksen jälkeen. Kun on ollut seitsemän tuntia todella epämukavuusalueella. Niitä joitakin hyviä hetkiä lukuunottamatta. Samaan aikaan kun ajattelin, että en etene enää metriäkään, näen maalikaaren. Sanoin Miralle, että maali näkyy. Samaan aikaan Mira tarttuu miuta kädestä ja juostaan kohti maalia. Maaliviivan ylityksen jälkeen kyllä hymyilyttää. Halataan ja luvataan, että ei perkele enää ikinä!

I did it - never again!

Saan viltin harteille ja istun penkille. Päässä humisee. Oon ravassa ja räässä. Kohmeessa ja aivan jumissa. Ville tuo makkaraa ja leipäjuustoa - tajuun miten nälkä miun on. Pikkupojat rientää energiaa virraten paikalle. Otetaan pari valokuvaa ja syön vielä toisenkin makkaran ja lisää leipäjuustoa. Toteen, että haluun mökille ja saunaan. Takan eteen lämmittelemään. Hississä näen Sannan ja Aten - lupaan niille, että tää on miun eka ja vika maastomaraton. Samalla hissillä tulee 65km ollut mies - alkaa juttelemaan ja suosittelee Karhunkierrosta. Kehuu pojille, että siellä on lapsillekin oma kisa. Mie kuuntelen keskustelua täysin ulkopuolisena. Autolla revin mutaset nastarit jaloista ja survon ne muovipussiin. Sukat jaloista - valkoiset säälittävät jalat tungen villasukkiin ja päälle vedän sen kaikista seikkailuista tutun keltaisen sadeviitan. Lämmittämään ja suojaamaan autoa. Laitan kotiin ja muutamalle kaverille viestin: "Selvisin! Oli ihan per***stä!"

Räjähtänyt Mud Ass ja keltainen
sadeviitta matkalla mökille.

"Mie vihaan tätä madafakin maastoo, reilut nelkyt kilsaa ihan luokatont' raastoo. Mie lupaan et ei ikinä, ei ikinä enää, ei ikinä, ei ikinä." 

Olihan päivä. Kaikki voimabiisit, mantrat, v:tumaiset tyypit, aiemmat selviytymiset ja perkeleet tarvittiin. Onneks matkaa taitettiin yhdessä kaverin kanssa. Välillä juteltiin ihan asiaa. Välillä kommunikoitiin pelkillä kirosanoilla. Välillä oltiin ihan hiljaa. Mutta oli äärimmäisen tärkeetä, että edessä tai takana - vuorovedoin - kulki entinen pakkipari SaiPasta. Mietittiin, että porrastreeneillä on rakennettu pohjia jo 90-luvulla. Jossain kohtaa matkaa Mira sanoi, että haluu jo nyt sanoa - vaikka ei olla vielä selvittykään - että ei ois selvinnyt ilman miuta. Kerroin Miralle, että ajattelen ihan samoin. Kyllä mie tiiän, että oltas selvitty. Molemmat. Yksinkin. Mutta tää oli yhdessä vedetty ja yhdessä koettu. Tää Bad Ass muuttui Vaaroilla Mud Assiksi. Ja tää oli kyllä ei niin yhtään miun juttu. Silti ruoan, saunan ja parin Karhun jälkeen selailin Nuts Karhunkierroksen sivuja. Ja en tiiä onko hyvä vai huono juttu.. että miun äiti yllyttää vieressä. Mitenhän tässä käy. Kisan jälkeisen yön valmistauduin Karhunkierrokselle - saatoin vähän ahdistua. Jännittävintä miusta on, että miuta ei koske mihinkään. Jaloissa ei ollut yhtään rakkulaa ja kroppa on ryskämiseen nähden hyvässä vireessä - ei kipuja, ei jumeja. Olin varautunut ankka kävelyyn. 

Nastarit Al Dente