IRONMAN 70.3 Finland

Kun reilu vuosi sitten kuulin, että Ironman on rantautumassa vihdoin Suomeen ei ollut juurikaan muita vaihtoehtoja, kun olla sormi valmiina klikkaamaan ilmoittautumisen auetessa. Ilmoittautumusmaksut on kovat näihin kisoihin ja jos Suomessa ois mahdollista kokeilla, että onko tapahtuma hintansa väärti niin pitäähän se(kin) katsoa. Tässä kohtaa täysmatka oli vielä edessäpäin ja olihan se nyt vähän riski-ilmoittautuminen, kun en ollut varma että meniskö varusteet myyntiin 226km rutistuksen jälkeen. Tai sitten itseni tuntien jo tiesin, että ei mee. Ilmoittautuminen lähti siis ensimmäisten joukossa heti, kun se aukes.

Talvi meni aika lailla crossfitin merkeissä. Täysmatkan jälkeen toviin ei napannut pyöräily ja päätin, etten tee yhtään hampaat irvessä treeniä vaan palaisin pyöräilyn pariin kun kiinnostus palaisi. Kovin montaa pyörätreeniä en talven aikana tehnyt. Mutta tilanne on korjaantunut kyllä sen jälkeen kun asfaltti tuli esiin ja fillareita on ulkoilutettu sen jälkeen noin 500km verran. Myöskin uintikilsat tälle vuodelle ovat hyvin vaatimattomat - tuttu ja hyväksi todettu kaava.. Täysmatkalle treenasin 20+ kilsaa, joten puolikkaalle riitti sitten 10+. Odotuksetkaan eivät toki olleet kovin korkealla. Aattelin, että jos puolimatkan uinti menee samaan vauhtiin kun täysmatkan uinti niin oisin tyytyväinen. Noilla miun treenimäärillä kun ei oikein pääse kehittymään. Juossut sentään oon tänä vuonna noin 500km (joka tosin sisältää 6 maratonia). Ei mikään optimaalinen valmistautuminen siis tälläkään kertaa. 

Ai mitäkö oon tehnyt.. No, kaikenlaista.

Mitä sitten oon tehnyt talvella ja tänä vuonna? Lähtenyt mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin, kikkaillut ja mobbaillut. Kyykännyt ja mavettanut. Vetänyt leukoja ja hypännyt hyppistä. Raastanut pressejä ja dippejä, vaikka inhoon niitä. Nii, ja olympianostojen harjoittelustakin on varmaan ollut hyötyä tätä kisaa ajatellen. Fyysisestikin varmasti ehkä, mutta etenkin mentaalisesti. Pää on tullut kovemmaksi, kun on viettänyt paljon aikaa epämukavuusalueella. Vauhtikestävyystreeniä oon myös tehnyt jonkin verran - sekin kuuluu nykyään epämukavuusalueeseen. Enpä ois joskus uskonut - siis silloin mennä vuosina, kun suurinpiirtein kaikki lenkit vedettiin vk-alueella. Melkein puolet tän vuoden treenistä on crossfittii (120+ tuntia). Lisäksi energiaa on mennyt maailman vääryyksiä vastaan taistellessa ja sekin on kyllä kovettanut päätä. Ne tietää, ketkä tietää, mitä tietää ja tarkoitan. Lopulta mikään ei mene hukkaan.

Tämmösillä eväillä mie Lahteen suuntasin perjantaina. Varmana, mutta nöyränä. Tiesin, että Tahkon tulokseen nähden parannusta tulisi taatusti, mutta kuuden tunnin alitus vaatisi kaikilla osa-alueilla täydellistä onnistumista enkä tällä valmistautumisella pitänyt sitä kovin todennäköisenä. Kysyjille vastasin, että loppuaika ois vähän alle tai paljon yli kuusi tuntia. Triathlonissa paljon on kiinni itsestä, mutta niin paljon kiinni myös kaikesta muusta.

Hässäkkäviikon (tai viikkojen!) jälkeen parin tunnin matka autolla yksin Lahteen tarjosi mahdollisuuden järjestellä vähän sekaisin olevia palikoita paikoilleen. Hirveesti en ollut viime viikkojen aikana tähän viikonloppuun ehtinyt valmistautumaan. Paitsi sääennustetta tarkkailemaan ja katon hommaamaan viime tipassa pään päälle. Pari tuntia yksin tuli niin tarpeeseen. Sää oli karmea kun saavuin Lahteen, tuuli niin että meinas tukka lähtee ja sadettakin tuuppasi niskaan. Katsastin heti saavuttuani uintipaikan ja siellä olikin melkoinen aallokko. Lisäks lokit hillui ja rääkyi aallonmurtajilla, joiden välittömässä läheisyydessä uitaisiin. Syke vähän nousi tässä kohtaa - mietin, että Jessicaa ei saisi tuohon järveen.. enkä miekään kaipaisi yhtään hyökkäilevää lokkia uintikaveriksi. Suuntasin vähän nieleskellen sisälle aallokko ja lokit mielessä.

Kaks hiljasta ja rauhallista oottelemassa kisainfoa.

Ovella näin ilokseni Jonnan ja mentiin yhdessä rekisteröitymään ja siitä infoon. Ihana oli nähdä pitkästä aikaa ja kikatella. Paljon oli muitakin tuttuja liikkellä. Seurakavereitakin bongasin infossa ja mentiin porukalla syömään. Sovittiin, että mennään vielä illalla porukassa pizzalle. Onneksi löytyi muitakin, joille pastapartyt oli vaan välipala. Tässä välissä kävin hakemassa avaimet asunnolle ja purin enimmät tavarat autosta. Sain majoituksen ihan ydinkeskustasta ja siirtymä kisapaikalle olisi suht lyhyt.

Syötiin porukassa ja ei ollutkaan ihan helppoa löytää ravintolaa mihin mahtui. Pienen kikattelun ja kaupunkikierroksen jälkeen pizzeria löytyi ja kikattelu jatkui. Suuntasin pizzan jälkeen maha täynnä ajoissa kämpälle ja hampaat kalis kylmyydestä siinä talsiessa. Vähän mietitytti miten pukeutuisi seuraavana päivänä, ettei paleltuisi. Tuli hetkellisesti ikävä hellettä, mutta näitä kun ei voi valita eikä tilata. En jaksanut pohtia asiaa sitten sen enempää. Pakkasin kämpällä vaan hulluna vaatetta vaihtopusseihin ja päätin arpoa sitten vaihdossa jotain päälle. Väsy painoi raskaan viikon päälle ja nukuinkin hyvät pitkät yöunet.

Aamulla heräsin auringonsäteisiin ja tuulikin oli tyyntynyt, pompin tasajalkaa. Aamupalan syötyäni ja autolle suunnatessani jouduin kuitenkin toteamaan, että sää ei kyllä ollutkaan aivan niin ihastuttava - pilviä kerääntyi kokoajan enemmän ja puuskittain tuuli oli kova. Ajoin autolla lähemmäs kisakylää ja puolisen tuntia istuin autossa sään kehittymistä tuumaillen. Ajatus uinnista avovedessä ja sen jälkeen pyöräilemään siirtyminen sai hampaat taas kalisemaan. Mutta ei auttanut kun nousta ja mennä. 

Ilmeesi, kun tajuat että takarengas vuotaa.
Tekstaat hädissäs seurakaverille ja se ottaa huomaamattasi tilanteesta kuvan.
Kuva: Ville Tulkki

Suuntasin pyöräkatsastuksen kautta kohti vaihtoaluetta. Ville oli ehtinyt jo omat kamppeensa viemään ja viestiteltiin siinä. Jäin vielä tekemään pyörälle tsekkausta ja putsaamaan pikkukiviä renkaista, kun olin sen hiekkatietä pitkin taluttanut parkkipaikalta. Niitä kiviä siinä sitten ulkokumista nyppiessäni silmä havaitsi jotain kiiltävää. METALLILANKA. Tajusin heti mistä on kysymys. Viron tuliaisena viime elokuulta miun takakumiin on pesiytynyt lankaa, joka puhkoi siellä monen kumit. Yritin napata langan pois ja samaan aikaan sisäkumista pääsee ilmaa pois. SHHHH! Ei voi olla totta! Varmaan vaan kuvittelen! Teen saman uudestaan, SHHHH! Laitan Villelle viestin, että ehtiikö käymään?! Hätä! Ville tulee miun kanssa asiaa ihmettelemään ja toteaa saman. Sisäkumi falskaa. Mietin sekunnin ajan, että heitän kamat autoon ja lähden kotiin. Liikaa liikkuvia osia. Perkele, enkä lähe! Kiroan ja kiukkuan. Tiedän, että niin tehtyäni pian rauhoitun.

Miksi nyt? Miksi ei 200km sitten?! Oon syynännyt renkaat joka lenkin jälkeen. Puunaan ja hiulaan pyörää (lähes tulkoon :P ) neuroottisesti enkä ole huomannut tätä. Kiroilen ja kiukkuun taas hetken. Saattaahan tuo kestää. Todennäköisesti ei. Ei tee mieli riskeerata ja ei auta kun vetää hihat ylös. Yritän saada ulkokumia vanteelta pois, mutta eipä onnistukaan ihan käden käänteessä. Kynnet katkeilee ja kiroilen taas vähän. Villekin koklaa ja todetaan, että rengasraudat on liian lyhyet. Mie en oo sellaisia koskaan ennen tarvinnut. Toiseen pyörään kumin vaihto käy niin kätevästi. Onneksi aikaa on reilusti. Kävellään takakiekon kanssa huoltopisteelle ja kuullaan, että jonossa on seitsemän pyörää. Päätän, että en jää odottelemaan, koska oon sellaiseen liian kärsimätön. Ostan rengasraudat, pisimmät mitä kaupasta saa. Uudelleen hihat ylös ja ei se ollut helppoa niidenkään kanssa saada kumia vanteelta, mutta onnistuuhan se lopulta. Syynään ulkokumin sata kertaa läpi eikä sieltä löydy mitään terävää. Uuden sisäkumin laitto sujuu onneksi ongelmitta. Kriisi ohi. Toivon totisesti, että tänään ei tarvii toistamiseen tarttua rengasrautoihin. Se tarkoittais nimittäin noin +45 minuuttia loppuaikaan tän vaihdon perusteella. Soimaan itteäni vähän siitä, että arjen hässäkässä oon laiminlyönyt pyörähuollon. Ite en oo sen kanssa niin taitava, että osaisin kaiken tarvittavan huomioida. Tähänkään ajatukseen en jaksa jäädä kiinni, vaan heivaan sen. Villelle suuret kiitokset henkisestä tuesta ja avusta. Joku päivä tarjoon sen oluen, jonka lupasin!

Sitten lopulta pussit naulakkoon ja juomat pulloihin. Sitten alkaakin se tuntien odottelu. Käyn välillä tsekkaamassa, että ilma on pysynyt renkaissa. Käydään myös kurkkaamassa uinnin lähtöpaikka. Aallokko velloo ja taivas on musta. Jotenkaan se ei hetkauta, koska sinne on joka tapauksessa mentävä. Kello käy hitaasti, kunnes se alkaa yhtäkkiä kiiruhtaa. Vessoihin alkaa olla jonoa ja käyn vaihtamassa kisapuvun päälle. Sillä reissulla kadotan Villen ja löydän Outin, Akin ja Lean. Käydään Outin kanssa järvessä viime hetkellä. Vesi tuntuu lämpöiseltä ja on mustaa. Ei oo vaaraa, että tänään näkyy haukia. Aallonmurtajalla on lokkien sijaan ihmisiä. Uskottelen itselleni, että lokit on kuskattu kisan ajaksi autiolle saarelle. Niitä ei ole. Näen Sarin yleisön seassa ja vaihdan muutaman sanan. Sitten suunnataankin jo lähtökarsinaan. Seison enimmäkseen hiljaa. Taivas on tumma, aurinko pilkottaa välillä pilvien lomasta. Tuuli on vähän tyyntynyt ja niin on miun olokin. Hyvä tästä tulee.

Ei uskos, että jännittää.
Kuva: Sari Muurman

Rolling start on miulle ensimmäinen ja oon jännittänyt sitä. En tiedä, nauttiiko massauinneista oikeasti joku. Mie en ainakaan - 1800 ihmistä järvessä kauhomassa kuulostaa miusta hulluudelta. Silti seison rannassa, tosin leuka vähän väpättäen. Starttaan oikeasta reunasta. Todennäköisesti uin siksi tänään pidemmän lenkin kun suurin osa, mutta oon valmis siihen jos saan siten ehjän uinnin. Kuusi uimaria starttaa viiden sekunnin välein. Pian on miun vuoro ja viisi sekuntia siitä kun edellinen on mennyt sukellan Vesijärven aaltoihin. Aloitan rauhassa ja saan ihan hyvän lähdön. Lasit huurtuu ja huuhtaisen ne nopsaan. Pian totean saman uudestaan ja huutelen ne. Kuvio toistuu neljästi. Aallokko velloo ja uimareiden oranssien lakkien seasta on vaikea nähdä poijuja. Uin arviosta jonnekin. Ajoittain saan uida omassa rauhassa, mutta sitten joku tulee jostain ja uintirytmi rikkoutuu. Uintilinjan vaihtaminen ei välttämättä auta, koska järvessä on täyttä. Poijut jäävät aika kauas vasemmalle - pääasia että matka kuitenkin etenee. Ekan suoran lopussa on pakko hakeutua lähemmäs poijua, että pääsee kaartamaan vasemmalle jokseenkin järkevästi. Kuten arvata saattaa, siellä on ruuhkaa. Pohdin siinä kauhoessani, että oon kehittynyt. En siis uintitekniikassa missään tapauksessa. Vaan siinä, että en pelkää vaikka en nautikaan etenemisestä. Vaikka hörppään vettä edellä uivan peräaallosta useita kertoja, linssit on ikihuurussa ja osumia tulee tiuhaan. Aurinko paistaa silmiin eikä poijua näy, mutta siihen on jo totuttu. Käännös uudestaan vasemmalle ja viimeiselle suoralle. Miun oikeella puolella on tovin kuluttua jotain ihme hässäkkää. Samaan aikaan miun oikee käsi osuu jonnekin. Ja osuu uudellen. Ja uudelleen. Oon jossain matalikossa. Tästä ei ollut infossa mitään puhetta. Mietin, että oon varmaan ihan hakoteillä - tosin hyvin monen muun kanssa. Muistan piipun joka on Sibeliustalon vieressä. Sen näen huuruisten lasien läpi ja lähden tarmokkaasti kauhomaan sitä kohden. Tarmokkuus kokee pian kolauksen, kun Ripa rintauimari nasauttaa potkun suoraan reiteen. Haen uutta uintilinjaa, mutta sitä ei löydy. Taas ruuhkaa. Ei voi pysähtyä kun ihmismassaa on kaikkialla. Jotenkin selviydyn tuostakin, en enää muista miten. Suunnistan piippua kohden ja ihmettelen miksi Sibeliustaloa ei näy. Ahaa, piippuja onkin kaksi.  Aallonmurtaja lähenee, sitten enää viimeinen poiju. Sitten kohti rappusia ja ylös, vähän huippaa. Kävelen rauhassa ja annan tasapainoelimen vakautua ja riisun samalla märkkäriä pois. Näen Outin ja pian Jukan. Totean, että uintiaika on just semmonen kun tuollaisella kaaosuinnilla voi olla. En nauttinut yhdestäkään hetkestä vedessä tänään, mutta ei sen väliä. Nyt se on ohi. Uinnin suhteen oon sellanen pienten kylätapahtumien tyttö. En usko, että tästä myllytyksestä opin koskaan tykkäämään. Mutta oon oppinut selviytymään.

T1

Olevinaan toimin ripeesti, mutta en missään tapauksessa johdonmukaisesti. Ensimmäisenä märkkärin riisumisen jälkeen puen kypärän ja numerovyön, sitten vasemman jalan sukan ja kengän. Sitten päätänkin ottaa geeliä. Ville tulee myös vaihtoon. Laitan mie sitten oikeeseenkin jalkaan sukan ja kengän. Päädyn pukemaan irtohihat pyöräilypaidan kaveriksi. Sitten pussi naulaan ja kipi kapi. Huikkaan Villelle, että nähdään kun ohittaa miut pyöräilyssä. Kuulen, kun joku yleisössä huikkaa, että: "Tästä se Häkkinenkii juoksee!" Pyörä nätisti matkaan ja menoks. Toivon vielä, ettei kumit paukkuis ja meen. 

Pyöräily 

Lähtee rauhassa käyntiin. Ehkä liiankin rauhassa. Aluksi on hidasteita, liikenneympyrä ja ylämäkeä. Edessä rasittavan hitaasti etenevää porukkaa, mutta päätän etten lähde keulimaan. Ylämäessä on lopulta pakko ohittaa kun en pysty ajamaan niin hitaasti, että peesiväli pysyy. Inhoon sitä, että peesikielto kisassa peesataan ja vältän sitä kaikin keinoin. Messilän mäessä vauhti kiihtyy ja sen jälkeen annan itelleni luvan mennä niin kovaa kun huvittaa. Ohittelen aika paljon porukkaa ja meno on vauhdikasta. Hymyilyttää. Yhteistyö pyörän kanssa sujuu ja jalat tuntuu vahvoilta. Muistan ottaa säännöllisesti energiaa ja Kärkölään asti matka taittuu kun unessa. Rakastan miun kypärän akustiikkaa. Jotenkin siellä saa olla ihan omissa oloissa. Puoleen väliin asti ihmettelen tasaisin väliajoin kuuluvaa piippausta - Polar muistuttaa, että otahan energiaa. Muistan, että täysmatkalle laitoin sen asetukseksi eikä se huono muistutus ole nytkään. Otan geelin, kun kello käskee. Ja ekan kerran ikinä energian ottaminen pyörän päällä käy iisisti ja hommat sujuu kun elokuvissa muutenkin. Kärkölästä alkaa taistelu mäkiä, vastatuulta ja sadetta vastaan. Ei se mitään - nää haasteet on kohdettu ennenkin. Tasaista vauhtia on vaikea pitää, kun mäissä tulee ruuhkia ja epämääräisiä ihmismassoja. Osa unohtaa ajaa oikeassa reunassa ja veivaa miten sattuu. Lueskelen joutessani numerolapuista ihmisten nimiä ja Ilya nimestä tulee mieleen Ilias ja Odysseia ja yhtäkkiä huomaan pohdiskelevani Kreikan mytologiaa jossain Kärkölän kupeessa rapsipellon laidassa hitonmoisessa sateessa. Naurattaa iteäkin se, miten outoja juttuja voi tulla mieleen. Välillä sade lakkaa, mutta tuuli jatkuu vaan. Se ei hellitä ennen kuin käännytään Lahteen päin. Edessä on Messilän mäki, joka ei olekaan niin paha kun olin ajatellut. Kurkkaan kelloa ja totean, että kolmen tunnin alitus pyöräosuudella vaatis loppurykäyksen ja vois olla juoksun kannalta kohtalokasta. Päädyn ajamaan rauhassa, paitsi viimeiset alamäet on pakko nauttia vauhdin hurmasta vielä. Pian onkin jo aika nousta pyörältä. 

Pyöräily takana.
Kuva: Sari Muurman

T2

Kirmaan pyörän kanssa ilmeisen vakavana vaihtoon. Selvisin ilman teknisiä pulmia, itku nousee kurkkuun. Jätän pyörän telineeseen ja tirautan helpotuksen kyyneleen, kun en joutunut uudelleen renkaanvaihtoon. Sen jälkeen hymy leviää korviin asti ja hölkkäilen klossit kolisten vaihtopussille. Geeli naamaan, lenkkarit jalkaan, Karjalan kovin paita päälle ja lippa vinoon. Aurinkolasit kannattaa myös pukea, niin kukaan ei välttämättä huomaa jos on ihan kujalla. Ja yks shotti kouraan.

Juoksu

Lähtee melko ripeesti liikkeelle, mutta tiedän että vauhti kyllä tasoittuu. Päivän ainut kirkas tavoite on se, että juoksuosuudella ei oteta yhtään kävelyaskelta. Ei yhtään. Totean juostessa, että nesteytys on pyörän päällä hoidettu hyvin ja päätän, että tänään ei myöskään pydähdytä juomaan. Tänään juostaan. Reitillä on mäkiä miusta. Mietin, että taas miuta on huijattu muka tasaisella profiililla. Rannassa on hanhia, siirryn suosiolla hetkeksi vasempaan reunaan. Pauli Kiuru on reitin varrella kannustamassa ja heittämässä ylävitosia. Kannustus on muutenkin vaikuttavaa ja tulee tarpeeseen. Etenkin Sibeliustalon kohdalla kannustus on ihanaa! Red Bull pisteen kohdalla miun on aina pakko pidättää hengitystä, se haisee niin pahalle. Colamukien kohdalla miun taas on kiristettävä vauhtia. Etten vaan pysähtyis. Jatkan vaan ja jokainen askel vie lähemmäs maalia. Koitan kääntää lisää kaasua, mutta talla on jo pohjassa. Ei pääse kovempaa. Tyydyn tähän. Kuuden tunnin alitus karkaa sen myötä käsistä, mutta juoksen. En välitä siitä ja pysyn tavoitteessa. Juoksen pysähtymättä kertaakaan, ottamatta ainoatakaan kävelyaskelta. Hitaasti, mutta varmasti. Laikka punottaen. Ekan kerran triathlonkisassa. Voima on siinä, että pää on päättänyt niin ja päätöksessä pitää pysyä. On niin helppo alkaa selittelemään ja keksimään kaikkea, jos ei ole päättänyt. Jaksoin tänään ja jaksan jatkossakin. Siitä on nyt kokemus. Maalin lähestyessä suu kääntyy niin leveeseen hymyyn, että korviin koskee. Sanoin äitille, että oon maalissa noin kello 22.30 ja kello näyttää 22.29.54. Tarkka tyttö. Ja perkeleen päättäväinen. 

Ja siitä maaliin!
Kuva: Jukka Kupiainen

Olihan se taas melkoinen matka. Yhtään metriä en ois jaksanut ehkä enemmän, toisaalta missään vaiheessa reissussa ei tuntunut pahalta. Vilkaisu Polariin kertoo, että kokoajan on pysytty alle anaerobisen kynnyksen. Ja uintia tuli reilut pari sataa metriä ylimääräistä, kun oli niin kivaa. Nälkä oli kauhee kisan jälkeen ja pari tuntia melkein sitten söinkin. Lounaan, päivällisen ja iltapalan samaan aikaan. Järjestäjälle kiitokset taivaallisen hyvistä karjalanpiirakoista ja munavoista. Suorastaan täydellistä. Iltapäivä lähtö herättää miussa vähän ristiriitaisia ajatuksia - toisaalta ilta oli kaunis, mutta kisaa edeltävät tunnit niin pitkiä että vähän meinasi tylsyys iskeä. Itse pystyn kisapäivänä syömään tasan aamupalan ja en muuta. Aamupalalla iltamyöhään jaksaminen taas on heikkoa, kun ei geeleillä ja urheilujuomallakaan ikuisesti jaksa. Ei kai sillä lopulta ole niin merkitystä, mutta mielummin ehkä starttaan kuitenkin aamulla.

Terkut kotiin heti tuoreeltaan.

Omaan tekemiseen oon tyytyväinen. Pääsin tavoitteeseen ja juoksin. Niin, ja monen muun tavoin voitin Häkkisen Mikan pyöräosuudella. Seurakaverit ja monet triathlontutut kokivat onnistumisia - tekivät hienoja ennätyksiä ja debyyttejä Lahdessa. Mutta kaikista ylpein olen Leasta, joka piti meitä kaikkia loppuun asti jännityksessä saapumalla maaliin vain muutamia kymmeniä sekunteja ennen kuin aikaraja tuli vastaan. Sellasta sinnikkyyttä millä hän lopun juoksuosuudesta tuli en ole hetkeen, jos koskaan nähnyt. Onnea Lea vielä tätäkin kautta! Ootte työ mielettömiä. Sie ja siun ukko! Ja tyttö! 

Huikeeta porukkaa!!

No mites se Ironman. Brändi ei iskenyt ihan sellasella voimalla, kun olin kuvitellut isojen poikien ja tyttöjen kertoman mukaan. Tapahtuma oli odotettua laimeampi. Toisaalta, en kaipaakaan mitään hurjaa hypetystä ja sinällään se oli hyväkin juttu. Finntriathlonin tapahtumat on miusta ihan vastaavia tapahtumia ja samat ihmisethän siellä toki ahkeroivatkin. Mutta tottakai on siistiä, että Suomikin on vihdoin päässyt Ironman-kartalle. Jos ensi kesälle puolimatkaa mietin, niin suuntaan kuitenkin todennäköisesti Joroisiin. Siellä on oma tunnelmansa. Ja Tahkon karuus mäkineenkin kiehtoo. Toisaalta, Islantiinkin haluan palata ja siellä ois kiehtova puolimatkan kisa tarjolla heinäkuussa. En tiedä, tovi pitää pohdiskella. Järjestäjille, joka tapauksessa täydet pisteet tästä. Hienon tapahtuma teitte! Ja onhan toi reppukin nyt aika kiva.

Kohti uusia seikkailuita.

Väliajat ja tulokset.

Iltakisan jälkeen otti aikansa ennen kuin keho asettui sellaiseen tilaan, että pystyin nukkumaan. Seuraavana päivän liian lyhyiden unien jälkeen ajelin kotiin. Taas yksin. Ja ehdin siinä pohdiskella yhtä sun toista. Enimmäkseen pohdin sitä, että miten täysmatkasta voi selvitä hengissä ja melkein täysissä järjissä. Jos en tietäisi, että olen sen tehnyt en tiedä uskoisinko. Jos omaa suoritusta kohtaan tuntee sellaista ylpeyttä, niin kertoo se miusta siitä että on todella onnistunut siinä mitä on tehnyt. Tältä unelmien toteuttamisen kuuluukin tuntua. Mitenhän siistiltä tää tuntuukaan kymmenen vuoden päästä. Kiitos kaikille asianosaisille, just työ kaikki ketä viikonloppuna kohtasin ja ketkä kuljitte ajatuksissa ja sydämessä mukana. 

Jälkijäristyksissä.

Maratona di Roma 2018

Roomaan oon haikaillut jo vuosia, mutta tyyli yks ulkomaan maraton keväällä ja yks syksyllä sallii vaan kaks vuodessa. Nyt vihdoin oli Rooman vuoro. Varailtiin reissu jo viime syksynä ja saatiin edulliset lennot, mukava huoneisto ja huippua matkaseuraa. Itse ilmoittautuminen sitten olikin oma lukunsa. Monimutkainen ilmoittautumissysteemi, joka vaati liittymisen italialaiseen juoksuorganisaatioon, että sai Run Cardin ja lääkärintodistus kaikkine systeemeineen. Järjestelmä vilkutti punaista ja pari kertaa oli hermot riekaleina, mutta kyllä se lopulta kannatti. 

Kyllä tätä kannatti odottaa <3

Treenit jäi maratonia ajatellen vähäisiksi, kun juoksumotivaatio oli talven aikana hukassa. Suunnitelmia kyllä oli, mutta ne jäivät "sitku" ja "mutku" vaiheeseen. Alkuvuosi on tarjoillut jos jonkinlaisia haasteita ja raivokkaat crossfit-treenit ovat olleet tarpeellisempia pääkopan kannalta. En oo vielä ikinä lähtenyt näin pienillä juoksukilsoilla maratonille eikä tavoitteita siis juurikaan ollut. Pikkusen reilut sata kilsaa juoksua koko vuodelle.. Ja kun se sisältää yhden treenimaratonin ja yhden 50km lenkin, niin huonollakin matkalla osaa laskea.. Että siinähän se melkein olikin. Ja kun koko viime vuosi oli pk:n jyystöä, voi todeta ettei vk-juoksuja ole juostu sitten edellisen vuoden. Ihan hyvä tilanne. 

Neljä viikkoa ennen kisaa sain ärhäkän flunssan, jonka jälkeen keuhkot ei lähteneet toimimaan normaalisti. Kroppa ei ottanut vastaan minkäänlaista kovempaa treeniä. Himmailin rauhassa ja vasta viikkoa ennen Roomaa pystyin vetämään treeneissä täysiä. 

Roomaan lennettiin perjantaina ja huoneisto oli just niin mukava kun kuvista näytti. Colosseum kävelymatkan päässä ja metroasema vieressä. Expoon suunnattiin lauantaina heti aamupäivällä ja selvittiin ilman ruuhkia. Loppupäivä kierreltiin nähtävyyksiä ja olihan nähtävää. Tankkaamaan pääsin italialaisella pizzalla ja pastalla (pasta ei kyllä ollut niin hyvää kun olin toivonut) ja perinteisen punkkulasin kurmasin myös. Suht ajoissa nukkumaan ja nukuinkin kun tukki. 

Valmiina koitokseen.

Aamulla heräsin ajoissa ja söin aamupalaa. Muu porukka jäi vielä nukkumaan kun suuntasin hölkkäillen kohti Colosseumia. Aika hiljaiseksi sen suuruus pienen ihmisen vetää. Kuvittelin siinä kävellessä millasta on ollut sillon, kun siellä on käyty taisteluita. Melkein pystyin kuulemaan leijonan murinaa. Iso meni kananlihalle. Kävelin kohti lähtökarsinaa ja sinne olikin helppo löytää. Starttasin ekasta lähtöryhmästä, vaikka se ei vastannutkaan tämän hetkistä juoksukuntoa. Yllättävän vähän oli porukkaa tässä karsinassa. Asetuin vessajonoon ja kolme minsaa ennen starttia pääsinkin bajamajaan. Tovin kyllä arvoin pidättäväni seuraavat viisi tuntia.. Vessasta oli jo paperi loppu ja vessan seinään joku oli onnistunut vetäsemään takalaittoman🚽 

Vessareissun jälkeen tein iloisen bongauksen. Pitkä poika Suomesta - Jan!! Juteltiin siinä tovi, ehkä minsa ja sitten pyssy jo pamahtikin. Kerroin Janille suunnitelmasta aloittaa reippaasti, koska helle taatusti verottaisi tänään ja hyytyminen ois väistämätöntä. Totesin kyllä jo ekan kilsan aikana, että kuumuus on alkanut eikä se ainakaan helpottaisi. Seitsemän kilsan kohdilla aloin kaipaamaan sieniä. Oisin juossut ilman Jania ekojen sienien ohi. Onneksi ääneen huikkasi, että nyt niitä ois tarjolla. Tiristin kaksi suoraan päähän ja yhden survoin topin kaula-aukosta sisään. Welcome to the jungle! Mikä kuumuus. Ah! Matka jatkui. Juteltiin ja välillä oltiin hiljaa. Kymmenen kilsan kohdalla Janin selkä katos. Pitkä poika vaihtoi isompaa silmään ja jäin itekseni taivaltamaan. Mietin, että maraton rankasee niitä jotka on lusmuillut treeneistä. Niitä, jotka on menny kyykkäämään sisälle, kun ois pitänyt juosta räntäsateessa. Se rankasee ja se on lusmuille oikein. Lisäks mietin, että aurinko rankasee niitä jotka on Suomesta. Valkoinen kinkku, joka on kotona kolaillut lunta pimeessä tulee ja luulee selviytyvänsä auringon paahteesta noin vaan. 

Helteessä juoksu on kovaa hommaa.

Juoksin väliaikapisteeltä toiselle, huoltopisteeltä seuraavalle, pyyhin hikeä, irvistin, kiroilin, hymyilin ja biletin sienipisteillä enkä säästellyt todellakaan sieniä vaan mässäilin ihan urakalla vettä niskaan. Ja sen jälkeen jaksoin taas vilkutella kameramiehille. Puolikkaan kohdilla huoltojoukot oli kannustamassa. Valitin kuumuutta ja irvistelin. Sitten jatkoin tutuista virkistyneenä tovin hyvillä mielin. Puolikas tuli täyteen ihan kohtuu ajassa, 1.55. Sitten 25km jälkeen iski se kaikista järettömin kuumuus. Aattelin, että kinkku sulaa ihan just asfalttiin. Tuli mäkee, mukulakivee, hikee, pari perkelettä. Ja sitten lopulta sienipiste. Syöksyin vatien kimppuun ja tuhlasin tällä pisteellä KAHDEKSAN SIENTÄ japaljon aikaa. Ei ekologista, mutta pakko oli saada keho jäähtymään. Elvyin ja lähdin  taas reippaasti eteenpäin. Samassa alkoi ylämäki. Pitkä ja kuuma kun helvetti. Kävelin ja otin geeliä. Totesin, että tässä ei kannata kiirehtiä ettei syty tuleen. Taivalsin kengät lotisten ja vaatteet vettä valuen eteenpäin. Aika moni muukin käveli. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Niin nytkin. Piiitkä ja loiva. Laskettelin alaspäin. Juoksu lähti taas rullaamaan. 

Kolmesta kympistä kolmeen viiteen ei hirveenä muistikuvia. Muistuttelin itteeni lapatuesta, keskivartalosta ja pakaran aktivoinnista. Pohkeet oli betonia ja oikeessa oli pieniä kampin elkeitä. Sille tasolle onneksi jäikin. Sillan alla nitkahtaneita, ambulanssin pillit huuti. Pakko oli ottaa aurinkolasit silmiltä ja että näki eteenpäin. Tunnelissa edettiin ylämäkeen mutta oli viileetä. Yhtäkkiä ylhäältä sillalta kajahtaa tutut äänet, jess! Taas tuli vähän virtaa. Kolkyt viis kilsaa tulee täyteen sillalla. Tiberin vesi on yhtä vihreää kun aiemminkin. Puhallan pari kertaa. Vauhti on pikkusen hyytynyt, muttaei niin paljon kun luulis. Keep going. Kohta saat kaljaa 🍻

Hymyilyttää se kuitenkii!

Sitten yhtäkkiä näen kun Jan taivaltaa omaa tuskaansa vieressä. Huikkaan moikat ja lisään, että: "Nyt ei kyllä kuolla, vaan jatketaan maaliin." Jan huikkaa takas, että nesteet ei imeydy ja että on pakko kävellä. Mie pidän jalat liikkeessä ja päätän, että 37 kohdalla kiristän vauhtia. Todellusuudessa edessä on elämäni pisimmät 5km, en todellakaan kiristele mitään. Vaikka kovasti yritän. Jokaisessa huollossa on pysähdyttävä ja juomapisteillä kaadan kivennäisvettä päähän. Bongaan veriappelsiinilohkoja ja jään syömään niitä. Miten taivaalliselta ne maistuukaan. Tässä kohtaa ei merkkaa sekunnit eikä minuutit. Nautinto menee edelle. Vielä pari mukaan ja menoksi. Hymyilin kameralle varmaan hampaiden välit täynnä hedelmälihaa. Aivan sama. Kääntöpaikalla kuuluu tuttuja ääniä, mutta en näe ketään. Valot on vissiin jo sammuneet. Ohitan Espanjalaiset portaat, haaveilen suihkulähteessä uimisesta. Edessä on tunneli - mukulakiveä ja ylämäkeä. Suurinosa kävelee, vaappuu eteenpäin kun zombiet. Jos ei oma meno tunnu kovin vauhdikkaalta niin ei se näytä helpolta muillakaan. Ehkä aurinko rankasee muitakin. Tai ehkä nekään ei oo käyneet lenkillä. Tunneli loppuu ja just kun ehdin ajatella, että vika kilsa - nyt rauhassa loppuun - kääntyy tie oikealle ja aurinko jää korkeiden talojen taa. Samaan aikaan kun alkaa alamäki, pärähtää kaiuttimista soimaan Eye of the tiger. Sillon kinkku vinkasee, painaa tallan pohjaan ja ottaa irti kaiken mitä lähtee. Hymy nousee huulille ja sitä ei hyydytä edes 50m ennen maalia nilkoille lentävä oksennus -vieressä juokseva mies katkeaa noin lähellä maalia ja oksentaa miun jaloille. Maaliviiva ylittyy ajassa neljä tuntia ja kaksitoista sekuntia. Colosseum komeilee edessä ja ympärillä makaa kaikensa antaneita ihmisiä. Kyynel pyrkii silmäkulmaan. Selvisin. Myö kaikki selvittiin! Sain mitalin kaulaan ja folion ympärille. Sitä en kylläkään tarvinnut. Juomista molempiin käsiin ja kohti huoneistoa. Parin kilsan kävely tuntuu palauttavan hyvin kidutettuja jalkoja. Suihkun kautta syömään ja illanviettoon. Oli mahtava juoksu ja loma. Rankaasusta huolimatta! 

Ryhti painuu jo kumaraan ja askel painaa.

Mitä opin? Muuta kun että maraton rankasee niitä, jotka ei oo käyneet lenkillä eli että lenkillä kannattaa käydä säännöllisesti. No ainakin, että vaikka crossfit on hieno liikuntamuoto, josta en luopuisi mistään hinnasta enää -valitettavasti se ei auta juoksussa kehittymistä yksistään. Ainakaan miuta. Juoksijoita tehdään juoksemalla. Triathlonin kaksi muuta lajia tukevat kehitystä juoksussa - siitä on miun kohdalla faktaa olemassa. Maratonennätykset on vuosilta (2015 ja 2016) jolloin treenasin isoimmat määrät noita kolmea lajia. Näin se vaan on. Tämmösellä systeemillä voi juosta neljän tunnin perusjuoksuja. Ei niissä sinällään ole mitään vikaa ja oon sitä mieltä, että miun kohdalla se on ihan hyvän peruskunnon mittari. 

Vihdoinkin kaljalla!

Mitä jäi hampaankoloon? No se 12 minuuttia siellä on. Tahtotila juoksun suhteen on ollut vähän hakusessa täysmatkan jälkeen. Roomassa se heräsi. Juoksemisen nälkä. Vauhtisokeuden kaipuu. Sykereserviä jäi kahdeksan pykälän verran käyttämättä. Potentiaalia on. 

Tämmöseen porukkaan pääs Expossa.

Mitäs nyt? Syksyllä, kun Suomessa hellevaara on ohi, ulosmitataan naisesta se 12 minuuttia. Se vaatii työtä ja sitoutumista. Myös uhrautumista. Mutta tänä vuonna on sen aika. Matkalla Colosseumilta huoneistolle ehdin tehdä päätöksen, että kotikisassa Joutsenossa syyskuussa mie oon ennätyskunnossa. Rehellisyyden nimissä en todennäköisesti tänä vuonna ole vielä tuossa sub 3.30 kunnossa, mutta matkalla kohti sitä. Se miksi totean näin on se, että oon realisti. Paperilla asiat voi näyttää helpoilta, mutta todellisuudessa jokainen minuutti pois tarkoittaa hitonmoista määrää työtä. Mut nyt tuntuu, että oon valmis 💪

Yhteenvetoa vuodesta 2017 ja katse kohti vuotta 2018

Vuodelle 2017 olin listannut itselleni melko pitkän listan haaveissa olevista jutuista. 

Kaikki kisat, jotka olin suunnitellut toteutuivat. Tosin, Dublinissa juoksin flunssassa ja 

se olikin eka kerta, kun joku tauti yritti muuttaa suunnitelmia. Muita juttuja mitä olin tälle vuodelle listannut oli aika monta:

- avovesikauden avaus perinteisesti Vappuna - check

- Norppaohjaaja-kurssin laiskan (ja osaamattoman) läksyn suorittaminen - pinkkaaminen - check (eikä muuten hetkeäkään liian aikaisin, vaan just sinä päivän kun piti)

- vapaasukellukseen perehtyminen - ehei, tähän ei ollut aikaa

- crossfitissä ravaaminen monta kertaa viikossa - tähän oli aikaa ja on jatkossakin

- joku Jannen iltalenkki extemporelähtö - Jannen iltalenkki jäi väliin, mut Solvalla oli extempore

- vaellusratsastus - edelleen tekemättä. Ollut ajatuksissa, mutta sille tasolle jäänyt

- kiipeily - tehty, sisällä ja ulkona

- lätkätreenit - ei mahtunut tähän vuoteen

- satoja kilsoja pitkä pyöräretki - vajaa kaksi sataa. Ens kesänä sitten yli.

- pitkät avovesiuinnit - haaveeksi jäi, kun kesä oli mitä oli. Pisin oli täysmatkan uinti.

- olkapääjumppaa säännöllisesti - osittain toteutunut, välillä unohtunut. Parannettavaa.

- hieronnassa käyminen säännöllisesti - säännöllisesti silloin kun on jo jumissa. Auts. Parannettavaa.

- pussikaljan juominen ja maailman parantaminen - hitto. Tätä tein monta kertaa. Onneks jotain osaan.

- muutaman matkan buukkaaminen - tänkin osaan. 

- ajoissa nukkumaan käyminen - ajoittain onnistui. Parannettavaa.

- hammaslangan käyttö joka ilta ennen nukkumaan menoa - Alkuun toimi. Lopulta on jäänyt tasolle kerran viikossa.. parannettavaa.

- päikkärit aina kun mahdollisuus - Kyllä! Joskus kahdetkin, esim. tänään.

- villasukkajuoksu - vielä tekemättä. Ankea talvi vaikeuttanut toteutumista.

- Taipalsaarelle jätskille juokseminen ja pyöräily - Pyöräily toteutui, juoksu jäi toteutumatta kun suunniteltuna päivänä satoi vettä. Yllätys.

- munkkien syöminen aina kun siltä tuntuu - munkkeja on mennyt aika vähän. Karkkia senkii edestä.

- työhyvinvoinnin huomioiminen - parhaamme ollaan tehty ja tehdään jatkossakin. 

Ihan kaikkea en siis ennättänyt mitä suunnittelin - aika jännä. Mut ehdin kyllä sellasta mitä en ollut suunnitellut kuten miekkailemaan, merenneitoilemaan, marjastamaan ja neulomaan hitokseen villasukkia. Ens vuonna voi sitten paikkailla noita mitä ei oo tänä vuonna ehtinyt tai muistanut. Ratsastamaan meen ainakin. Ihan varmasti. Ja moneen reissuun!

Muutoin ensi vuodelle ei oo juurikaan mitään lukkoon lyötyä. Tammikuussa (tai helmikuussa) kotirataultra uusiks, Crossfitin open-lajit teen joko samaan tapaan varjona kun viime vuonnakin.. tai sitten ihan oikeesti. En oo ihan varma oonko siihen valmis, mutta aikaa on onneksi vielä pohtia. Huhtikuussa maraton Roomassa ja lomailua päälle. Ja sitten kesäkuussa kun Ironman saapuu Lahteen, niin on ihan pakosti oltava menossa mukana puolimatkalla. Jorosiin tietysti joukkuekisaan. Taitaa olla pyörävuosi miulla. Saatan myös ehkä käydä fiiliksen mukaan kotikisoissa vähän kokeilemassa miltä juoksu maittaa eli ehkäpä puolikas toukokuussa Lappeenrannassa ja syksyllä maraton joko Joutsenossa. Tai on sitten sellanenkin mahdollisuus olemassa, että jos arpaonni suo niin lähden käymään syksyllä Kolilla koklaamassa miltä maraton maastossa tuntuu. Ei varmasti kivalta eikä nopeelta, mutta eipä tuota vauhtia pääse tällä hetkellä kehumaan asfaltillakaan. Vitosen ja kympin matkoilta vois käydä vähän etsimässä kateissa olevaa vauhtia, ja jos sellainen löytyy niin syksyllä sitten mahdollisesti joku maraton. Ja ehdottomasti joku swimrun.. Porkkalan pitkä matka kutkuttelisi. Uutena juttuna ens vuonna tulee olemaan myös miehen huoltaminen Vantaan maratonilla, kun hän juoksee siellä ekan maratoninsa. Mie pääsen kannustamaan ja juomaan kaljaa. Vaihteeksi niin päin. 

Täysmatkaa en ensi vuodelle haaveile. Ehkä seuraavalle. Ehkä. Tai sitä seuraavalle. Joskus kyllä, mutta kiire ei ole. Täysmatka jätti ikuisen jäljen - mistä sen tietää?! No siitä, että kun sitä ajattelee ei iho lakkaa menemästä kananlihalle. Siitä, että jos sitä pidemmäksi aikaa jää miettimään - herahtaa vesikin silmäkulmaan. Siitä, että joinakin päivinä on nipistettävä itseään että uskoo todella sen tehneensä. Mahtavinta on se, että oon edelleen kokonaissuorituksena täysmatkaan erittäin tyytyväinen. Se meni monelta osin paremmin kun oisin ikinä voinut kuvitella. Tapahtui sellaista minkä olisi voinut ehkä välttää. Mutta jos jokin olisi mennyt toisella tavoin ei se ois ollut enää sama reissu. Kertaakaan en oo mielessäni jossitellut tai vatvonut mitä olisin voinut tehdä enemmän tai paremmin. Jokainen hetki kun olen asiaa ajatellut - ja niitä hetkiä on ollut aika paljon - olen ollut ylpeä itsestäni. Ja tuun olemaan. Toista ensimmästä kertaa ei tule. Oon äärimmäisen onnellinen siitä, että tunnen näin. En oikeestaan sen suhteen voisi olla enää onnellisempi. Pikkujuttu jollekin, miulle yksi isoimmista unelmista. Joka on nyt totta!

Toipuminen fyysisesti sujui nopeammin kun olin aatellut. Lihaskipua ei juurikaan ollut, muutaman päivän viiveellä hiipivä väsymys ei yllättänyt. Tuli se voimallisemmin kun maratonin jälkeen. Mutta osasin varautua. Henkisesti palautuminen sitten kestitikin. En tiiä onko se vieläkään ihan valmis. Kesälomaa jatkui onneksi vielä kaksi viikkoa kisan jälkeen ja oli aikaa rauhassa toipua ja fiilistellä. Treenien pariin siirryin todella hissukseen. Pidin tehot sykkeiden puoleen matalalla ja pikkuhiljaa oon alkanut tehdä vähän kovempiakin treenejä. Juoksussa vauhdit oli totaalisen kateissa ja ei se oo ihmekään, kun koko vuoden tehot on kestävyysharjoittelussa olleet matalalla. Lokakuun loppua kohden vauhtia alkoi kuitenkin löytyä ja haaveita maraton ennätyksestäkin elättelin. Crossfitissä oon paukutellut viime aikoina ihan huolella punasellakin ja ihan mukavaahan se oksennus suussakin treenaaminen välillä on. Tehoja ja kierroksia pitää sitten kevättä kohden alkaa houkuttelemaan enemmän ulos. 

Kaiken kaikkiaan täysmatkan jälkeen oon mennyt hyvin fiiliksellä treenien suhteen. Juoksua muutaman kerran viikossa, uintia kerran viikkoon. Lähinnä vesileikkejä ja vaparia sen verran että tuntuma pysyy. Nyt vasta viimeisen parin viikon aikana oon uinut pari pidempää treeniä ohjelman mukaan. Pyöräilyä harvakseltaan. Tiiän, että kevättä kohden kun pääsee ulos, niin pyöräily alkaa taas kuumottaa. Lähinnä oon käynyt crossfitissä - viis kuus kertaa viikossa. Jostain rytmistä oon yrittänyt pitää kiinni - kolmen tiukemman viikon jälkeen oon pitäyt keveemmän viikon. Pää ei oo vielä valmis mihinkään ohjelmaan. En tiiä onko ensi vuonnakaan. Kaikki liikkuminen perustuu tällä hetkellä fiilikseen ja siihen mitä on kivaa ja mielekästä tehdä. Yhtään hampaat irvessä treeniä en tee - oon itseasiassa aina ollut aika huono tekemään. Viime aikoina intoa on kyllä ollutkin - en kyllä kovin montaa hetkeä elämässä muista etteikö olis ollut. Kokonaiskuormitusta pyrin huomioimaan mahdollisimman hyvin ja kroppa kyllä kertoo, kun sitä vaan kuuntelee. Kaiken kaikkiaan hyvä ja ehjä treenivuosi. Noin 430 tuntia liikettä, yhteensä noin 3000km. Tunneista pari sataa crossfittiä, kilsoista tuhat juoksua ja pyöräilyä noin 1700km. Loput kaikenlaista muuta: hiihtoa, uintia, sauvakävelyäkin.

Fiiliksellä siis mennään eteenpäin kohti ensi vuotta. Luottavaisin mielin suhtaudun siihen, että elämässä on edessä vähän kevyempiä vuosia kun mitä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet. Ja jos niin ei käy, niin aika monessa liemessä on jo muhittu ja kaikesta selvitään lopulta. Miulla on tunne, että ens vuodesta tulee hyvä ja talven kyykkäilyjen jälkeen orhi hirnahtaa keväällä kovaa kohti maanteitä. Kiitos teille kaikille, jotka olitte osa tätä vuotta!

Solvalla Swimrun 2017

Syteen tai Saveen!

Johannan kanssa oli jo kesällä Porkkalassa puhetta Solvallan kisasta, jossa Johanna oli jo viime vuonna käynyt. Koska miun elämässä oli tuossa kohtaa vaihe "Ennen täysmatkaa" menossa, en edes haaveillut mistään kisoista enää tälle syksylle. Johanna etsi kuitenkin vielä miun onneksi paria kun elin jo vaihetta "täysmatkan jälkeen". Johannalle ilmoitinkin hetimmiten, että oon mukana koska palautuminen täysmatkalta oli nopeampaa kun olin ajatellut sen olevan. Ja olin jo muutaman viikon koomailun jälkeen, että elämää täysmatkan jälkeenkin on. 

Suunnitelmissa oli edetä samaan tapaan kun aikaisemmissakin kisoissa - hauskuus edellä ja hyvällä meiningillä. Tai - no lopussa mie arvelin taas keulivani Johannan ohi ja Johannalle loppu ei oo ollut vissiin vielä kertaakaan hyvää meininkiä.. mutta koska se on maalissa aina sellaiseksi muuttunut pohdin loppukeulimista tälläkin kertaa jo etukäteen.

Ajelin aamusta Espoon suuntaan ja tuttuun tapaan hörpin kahvia ja kuuntelin musiikkia. Matka taittui nopsaan ja perille oli helppo löytää. Sää oli puolipilvinen - kauempana oli mustia pilviä ja toivoin, että ne pysyisivätkin kauempana. Johanna löytyi helposti ja siirryttiin pukkariin varailemaan kaappeja. Tarjolla oli kolme matkaa ja mein sprintin startti olisi viimeisenä. Kannustettiin pitkän matkalaiset omille matkoilleen ja siirryttiin kisainfoon. Kaikista joukkueista otettiin turvallisuussyistä kuvat ennen starttia ja myöhemmin sen sai muistoksi itselleen. Aika kiva! 

Pukukopissa oli iloista puheen sorinaa. Miun kokemuksen mukaan Swimruneilla käy pölisevää ja iloista porukkaa. Yhtään tiukkaa uimalakkia ei ole vielä samaan kisaan mahtunut ja se on kyllä tosi mukavaa. Varustevinkit ja viime hetken kikkailut hoituu aina porukalla pukukopissa. Kello kävi nopeaan ja pian siirryttiinkin jo urheilukentälle odottamaan omaa starttia.

Liikkeelle lähtö tapahtui tuttuun tapaan rauhassa ja oltiin jo etukäteen sovittu, että Johanna menee edellä ja edetään hänen vauhtia. Tosin, maaston haastavuus oli jo etukäteen tiedossa ja sen puoleen en uskonut olevan vaaraa sille, että keulisin alkumetreilläkään. Asfalttisoturille kun nuo korkeuserot, juurakot ja polut ei ole sitä vahvinta alaa. Ekan juoksupätkän aikana jo porukka hajaantui metsässä ja ruuhkaa ei varsinaisesti kohdattu missään kohtaa. Juoksu tuntui kivalta ja melko keveeltä. Eka juoksuosuus oli vajaa kolme kilsaa ja sitten saavuttiin Ruuhijärvelle, jossa eka uintiosuus oli 280m. Jo järveen mennessä tunsin, että henki salpaantuu. Vesi ei varsinaisesti tuntunut kylmältä, mutta joka kertaa happea ottaessa hengitysäänestä kuuli että hengityselimistö oli vähän shokissa. Uinti itsessään tuntui muuten ihan hyvältä.

Luonto ympärillä oli kaunista - joskin oma keskittyminen meni enimmäkseen juurakoiden ja kivien tuijotteluun. Välillä keulin edelle, mutta pian aina muistin mitä oltiin sovittu. Oli iha mahtava fiilis olla taas rämpimässä Johanna kanssa. Mie en ihme kyllä kertaakaan kaatunut, vaikka maasto todellakin oli paikka paikoin hyvinkin haastavaa. Yhdessä kivikossa, josta infossakin varoiteltiin ja kehoitettiin etenemään maltilla, oli haasteita. Kylmästä vedestä noustessa tasapainoelin oli hetken ihan ulapalla ja kivikossa pyörrytyksen kanssa edeten oli hetken aika epämukavaa.

Uinti alkoi loppua kohden tuntua melko raskaalta, en kylläkään hirveesti ihmettele. Alla oli kuus päivää putkeen crossfittiä ja edellisen päivän dipit - jotka muutenkin miun heikkous - painoivat yläkropassa melkoisesti. Etenkään vasemmalla kädellä ei meinannut otetta vedestä saada millään ja isot lättärit ei olleet ehkä se järkevin valinta. Keventely ennen kisaa ois ehkä kannattanut, mutta turha sitä oli enää tuossa kohtaa itkeä. Osa järvistä oli mustia eikä edetessä nähnyt juurikaan mitään. Yksi järvi oli tosi kirkas ja näytti ihan kun pohjassa olisi ollut pilviä. Etapit eteni taas vauhdikkaasti ja juoksu tuntui keveeltä maastosta huolimatta. Toki vauhtikin oli maltillinen.

Kattilajärvelle saavuttaessa tapahtui jotain. Tuuli yltyi ja tuli ihan hirvee myräkkä. Tuntui, että vaikka kauhoi ja kauhoi ei liikkunut minnekään. Pelastusvene päivysti ihan lähettyvillä ja sen puoleen olo tuntui ihan turvalliselta. Mitä lähemmäs rantaa päästiin, niin sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Lopussa joutui taistelemaan ihan urakalla, että pääsi rantaan. Siellä päivystäville sukeltajille päivittelin säätä ja tunnetta kun olis uinut vastavirta-altaassa. Kovin hiljaisia olivat - syykin selvisi. Olivat ruåtsikielisiä eikä niihin oikeen tainnu etelä-karjala upota. Johanna olikin jo huollossa tankkaamassa miun rantautuessa ja itekin piti ottaa mukillinen vettä kun suuta kuivas. Kattilajärveltä Orajärvelle olikin melkein kolmen kilsan siirtymä ja sitten edessä vika uintiosuus. Tässä kohtaa mie lähdin jo edelle Johannalta lupaa kysymättä. Olin vähän päättänyt, että alle kolmen tunnin mentäisiin. Johannalta en kysynyt - mut tiesin, että samaa mieltä takana ollaan.

Vikan uintiosuuden jälkeen kilpailuvietti puras ja Johannalle huikkasin, että "Noista mennään kyllä ohi", tarkoittaen edellä menevää naisparia. Totesin, että noista mennään ohi eikä yhtään naista lasketa enää edelle. En tiiä voiko tältä välttyä missään kisassa - vaikka sijoituksella eikä ajalla ole väliä, niin lappu rinnassa pitää kuitenkin vähän painaa. Viimeisellä juoksuosuudella Johanna oli kerran rypässys mutaan - mie en edes huomannut. Käskin vaan juosta kovempaa, että ehditään alle kolmen tunnin maaliin. Loppuun jotain kirin tapaista ja käsi kädessä maaliin. Ja kyllähän se alle kolmen tunnin meni ihan kevyeen. 2,4km avovesiuintia ja 12km polkujuoksua 2h54min29s.

Päälle saunomista rantasaunalla. Kuulumisten vaihtoa saunanlauteilla naisten kanssa ja sen jälkeen valmiiseen pöytään syömään. Sitten olinkin valmis kotimatkalle. Ja kotimatka meni miettiessä ensi kesän Swimrun-juttuja. Porkkalaan pitkälle matkalle olis vähän päästävä. Ja Midnight Sun Swimrun ois kyllä myös joskus koettava. Hieno reissu jälleen kerran.

SSE Airtricity Dublin Marathon 2017

Reittiä..

Viime vuoden joulukuussa ilmoittauduin Dubliniin maratonille. Guinnessin vannoutuneena fanina on miulla ollut vuodesta 2008 asti haaveena päästä Guinnesin kotiin. Varasin hotellin hyvissä ajoin ja se osoittautuikin ihan loistavaksi. Voin suositella lämpimästi, Ashling hotellia. Oltiin varattu neljän hengen huone ystaväpariskunnan kanssa ja saatiin kyllä paljon enemmän kun osattiin odottaa. Kahden makuuhuoneen huoneisto, jossa ois ollut tilaa isommallekin porukalle. Ikkunasta avautui näkymä Liffey joelle sekä Guinnessin tehtaalle, joka oli isompi kun olin ajatellut.  

Syksy on ollut melko kaaoottinen. Pelkkä arjesta selviytyminen on kysynyt voimia ja välillä on menty aika äärirajoilla. Töissä on ollut paljon muutoksia - sen lisäksi lasten uuden koulun systeemit ja koulun aloitus on kysynyt hermoja ja vienyt ihan hitosti paukkuja. Välillä on ollut hermot suurinpiirtein riekaleina. Työ, perhe, omat, miehen ja lasten harrastukset. Koko tän kuluneen vuoden tapahtumien sisäistäminen ja hyväksyminenkin on ottanut osansa. Dubliniin ei ollut mitään ihmeitä tavoitteita - näin olin itselleni lupaillut. Kuitenkin juoksuindeksi oli nousussa, juoksu oli kevyttä ja pohjat hyvin tehty. Saatoin salaa ehkä kuitenkin virittellä toiveita vielä yhdelle onnistuneelle vedolle tälle vuodelle.

No. Toisin kävi. Viikko ennen h-hetkeä sukelluksen perusvälinetesti, että sain snorkkelisukellusohjaajan kortista viimeisen suorituksen räpiköityä.. parempi myöhään kun ei sillonkaan. Päivä ennen viimeistä päivää. Se vei henkistä kapasiteettia oikeastaan enemmän kun sitä edes oli. Sen lisäksi, että henkinen puoli meni tyhjiin, myös hengitystiet otti taas itteensä kun toista tuntia höräsin kemikaaleissa ja kasvualusta infektiolle oli valmis. Seuraavana päivänä töissä altistuminen pärskimiselle.. se oli sitten sitä myöten selvä. Keskiviikkoaamuna heräsin kurkkukipuun - en osannut edes yllättyä. Kaikki maailman keinot kehiin, mutta rää'än määrä on kai vakio. Kuumeeton virustauti ylähengitysteissä. Toivoa kuitenkin oli. Ainakin teoriassa.

Tuli loma ja perjantai. Räkä ei loppunut niistämällä. Lento Dubliniin. Korvat lukossa hain exposta vermeet, mutta olin melko varma etten starttaisi. Jamesonilla kurlailua, josko se auttaisi. Ehkä se vähän auttoikin. Dubliniin tutustumista ja lomailua. Guinnessin tehdaskierros. Hyvää ruokaa ja seuraa. Niistämistä ja nenäsuihketta. Nukuin maratonia edeltävänä yönä 10h unet. Kello oli tällä kertaa armollinen. Sitä siirrettiin tunti taaksepäin. Heräsin aamulla räkäisenä, mutta muuten hyvin voivana. Toivoin, että keuhkoista kuuluisi rahinaa. Yritin räkiä edes yhtä keltaista ysköstä, että olisi syy olla starttaamatta. Ei mitään. Söin aamupalan ja mietin mitä tekisin. Arvoin ja pohdin. En keksinyt yhtään tarpeeksi hyvää syytä olla starttaamatta. Ynnäilin monta euroa, lomapäivää ja treeniä tähän on uhrattu. Mietin, että mielummin paska juoksu kun ei ollenkaan. Vedin juoksukamppeet päälle ja virittelin geelit valmiiksi. Sitten vedin peiton vielä tunniksi korviin. Vielä ikinä en oo lähtenyt kohti lähtökarsinaa suoraan sängystä häntä koipien välissä. 

Tällä kertaa DNS oli hyvin lähellä. Toivon, että tätä lähemmäs sitä en tuu koskaan pääsemään. Tiesin, että DNF ei oo miun kohdalla todennäköisesti vaihtoehto, ellei oikeesti ois isoja pulmia.  Nenäliinapaketin kanssa ajattelin viettäväni reitillä aikaa n. 4h30min välillä kävellen ja niistäen. Ehkä viisikin tuntia siinä saattaisi mennä. Ihan sama. Siirryin lähtöalueellen lähelle ratikalla ja loppumatkan kävellen. Yksin ei tarvinnut matkaa taittaa ja starttialue löytyi helposti. Lähtökarsinaan ykköslähtöryhmään asettuminen tuntui vitsiltä ja numerolapun raiskaamiselta. No, näillä mentäisiin. 

Lähdin rauhassa liikkeelle ihan perältä. Ekat 5km etenin rauhassa kuulostellen ja koska homma tuntuikin käynnistyvän ihan mukavasti, aloin vähitellen vähän kiihdyttelemään. Sillalta bongasin Islannista tutun kannustuslakanan ja Maijun sekä Kimmon. Jatkoin hymyillen matkaa. Kymppi sujui mukavasti niistellen. Phoenix Parkin pitkillä suorilla hyvällä fiiliksellä saatoin unohtaa koko perkeleen flunssan. En tiiä oliko se hyvä vai huono juttu. Kuitenkin todellisuus otti pian nilkasta kiinni kun ylipukeutuneena pitkissä trikoissa ja pitkähihaisessa paidassa auringossa alkoi olla muitakin ongelmia kun vuotava nenä. Noin 14km kohdalla loppuivat jo nenäliinat, mutta hiha sai hoitaa sitä virkaa loppumatkan. Juoksu ei tuntunut kivalta eikä hyvältä. Ei yhtään siltä kun tavallisesti. Ei ollut hymy matkassa. Oli ihan paskaa ja koko homma oli ihan syvältä. Eka puolikas meni alle kahden tunnin (1.56). Siinä kohtaa jo tiesin, että toista puolikasta en edes yrittäis vetää samaa vauhtia vaan himmailisin. Ekankin puolikkaan olin tullut ihan liian kovaa. 

Tokan puolikkaan alussa huolestuin todella juoksun ilottomuudesta. Päätin jo, että tää olisi viidentoista ja viimeinen maraton. Ei näitä suu mutrussa oo tarkoitus mennä. Rämmin ja niistin. Hyvä ettei välillä menny itkuks. Keuhkot toimi kuitenkin, mihinkään ei myöskään koskenut joten eipä ollut tarpeeksi hyvää syytä jättää hommaa keskenkään. Juoksijoita meni ohi massoina. Joku mies kannusti englanniksi ja yritti juttusille. En ollut juttutuulella - se varmaan välittyi oikeinkin hyvin. Ekan kerran elämässä ootin, että saisin ottaa geelin. Varmaan siksi, että kun kaikki neljä geeliä olisi syöty ei olisi enää pitkä matka maaliin. Mutta myös siksi, että vihdoinkin on löytynyt geeli, joka menee yökkimättä alas ja pysyy mahassa. Sen lisäksi se myös maistuu hyvältä. 

Sitten. Kolmenkympin kohdalla tapahtui jotain. Yhtäkkiä alkoi hymyilyttää ja askel keventyä, loppua kohden suorastaan lentää ja ohittelin vaihteeksi hyytyneitä. Go Helen Go - oli lukenut naisen selässä, joka oli ohittanut miut oikealta ja aloittanut loppukirin ihan liian aikaisin. OIin tässä kohtaa melko varma, että tapaisin vielä Helenin selän. Perkele, muistin että kivaahan tää onkin. Olin niin helpottunut havainnosta ja juoksunautinnon paluusta, että hyvä ettei taas mennyt itkuksi. "Last six miles" - isompaa silmään ja vakionopeuden säädin päälle. 35km kohdilla oli "WALL"-kylttejä. Melko moni näytti törmänneen seinään. Miun seinä oli päättynyt ja annoin vaan mennä. Ohitin Helenin, joka oli törmännyt seinään ja hyvin monta muutakin, Viimeiset kolme kilsaa vauhti vaan kiihtyi ja maalissa sen aina viimeistään muistaa miksi tätä tekee. Ylitin maaliviivan hyvävoimaisena, enkä ois varmaan uskonut edeltäviä vaikeuksia ellen ois itse niitä kokenut. En oikein tiedä mitä tapahtui. Toista kertaa en puolikuntoisena starttaa, sen lupaan. Enkä voi suositella kyllä kenellekään muullekaan. Proud Finisher-teksti paidassa tuntui vähän ristiriitaiselta, koska kovin ylpeä en tästä teosta ole.

Mie luulen, että mentaalipuoli näytteli pääosaa tässä tarinassa. Lähtöryhmä 1 tuntui lähinnä numerolapun raiskaamiselta tuossa olotilassa. Sieltä kuitenkin starttasin, ihan hänniltä koska siirtyminen ois tuntunut vielä enemmän luovuttamiselta. Myös epävarmuus siitä uhkaako oma hölmöys omaa terveyttä varmasti vaikutti asiaan. Liikaa päällä ja hirvee hiki tuon epävarmuuden päälle, niin se oli siinä. Kun vähensin vaatetta, voimaannuin 😂 Henkisestikään en ollut ehkä valmis tälle matkalle, vaikka treenit kulkikin hyvin. Liian paljon samalle vuodelle. Täysmatka ehkä söi enemmän henkistä kapasiteettia, kun uskoinkaan. Ja ylipäätään kokonaiskuormitus on ollut liian kova koko vuoden: millään elämän osa-alueella ei oo päässyt hirveen helpolla viimeseen pariin vuoteen ja se alkaa kyllä pitkällä aikavälillä vaikuttamaan. Kolmenkympin kohdalla löytyi kuitenkin vähän vahingossa se kuuluisa perkele ja sisuaskin pohjaltakii löyty vielä jotain puristettavaa. Nyt lepään loppuvuoden! Seuraavan kerran numerolappu nähdään miun torsossa huhtikuussa Roomassa. Ei hetkeäkään aikaisemmin! Jos näette, hakekaa pois!

Vaikka periaattessa juoksu meni olosuhteisiin nähden ihan hyvin (loppuaika 4h2min39s) ja surkeampiakin aikoja on meikäläiseltä nähty, niin silti viikon ajan perässä kulki jonkinmoinen ketutus. Ehkä siksi, että kaiken piti olla hyvin ja eväät hyvään juoksuun oli taskussa. Positiivista tässä on tietysti se, että hölmöilystä huolimatta tauti ei pitkittynyt (ainakaan paljon) ja nöyryyttä ei kai voi oppia liikaa. Ei muuta kun kohti uusia maratoneja - ei tää siis viimeinen ollut. Kuitenkaan. Vielä on 12 minuuttia hampaankolossa ja sehän kaivetaan sieltä pois. Jonakin päivänä. Jossain.

Dublinista kaupunkina jäi hyvä fiilis ja Guinnessin kotimaassa se itsekin maistui vielä paremmalta. Maraton oli hyvin järjestetty tapahtuma: vesi tarjoiltiin pulloista ja olivat vielä sopivan pieniäkin. Maalissa sai pitkähihaisen teknisen paidan ja mitalikin oli ihan komea. Yksi pitkä reitti, sopivasti nousua ja laskua, pitkää suoraa baanaa, bändejä, hienoa kannustusta, laitakaupunkia ja ydinkeskustaa. Ei moitteen sanaa oo sanottavana. Voin lämpimästi suositella 👍