Reissusta kotiuduttu ja rapsan kimppuun. Täytyy sanoa, että oli kaikin puolin niin onnistunut reissu, että tällä elää taas pitkään. Elämäni eka kerta Saksassa ja heti ytimessä. Miehen kanssa saavuttiin kohteeseen lauantaina puolenpäivän jälkeen ja suunnattiin hotellin kautta expoon. Ei ollukkaa mikään ihan pieni expo, kuitenkin selkeetä ja hyvin toimivaa kaikin puolin. Mentiin kotimatkalla vähän poikkeemaan lähtöpaikalle ja tsekkaamaan valmiiksi tapaamispaikka, koska juoksulle en puhelinta mukaan ottaisi ja miljoonan ihmisen joukosta saattas olla vähän hankalaa löytää se yksi oma ihminen. Katottiin yks tietty pylväs, jonka alla tavattaisiin. Alue oli valtava, ihan huikee kerta kaikkiaan. Rullaluistimilla kiitävät maratoonarit tuli maaliin Brandenburgin Torin kupeessa. Huomenna mie oisin tuolla. IIK! Oisin varmasti kävellyt innoissani iteltäni jalat alta, mutta onneks miun huoltaja oli tarkkana ja tilas taksin vaikka selitin että haluun kävellä. Käytiin ihan hotellin lähistöllä pitsalla ja otin rohkeesti lasin punaviiniä hyvät unet taatakseni. Oltiin jo ysin aikoihin sängyssä. Jonnan kanssa viestiteltiin vielä ennen nukkumaan käymistä. Sovittiin, että koitetaan nähdä karsinassa.
Nukuin kun tukki koko yön. Tuntia ennen kelloa heräsin ja ravasin vessassa monta kertaa. Ei hyvää lupailis. Koitin vielä nukkua, mut se oli turhaa. Leuka vähän väpätti. Ihan turha oli koittaa syödä mitään, ei menny mitään kiinteetä alas. Lidlin hedelmänektari uppos ja sitä laitoin pulloonkin mukaan. Ekat kilsat mentäs sen voimin. Sujautin geelit vyöhön, 4kpl. Kaikki ois pakko ottaa. Ihan pakko. Sujautin tri-puvun selkätaskuun suolaa, glukoosia ja vähäsen snickersiä.. ikinä ei voi tietää millon suklaata tarvii. Mies oli onneks taas ollut illalla järkevä.. tilas taksin valmiiksi hotellin eteen klo 7.30 ja mentiin taksilla niin lähelle kun päästiin. Silti jäi käveltävää vielä hyvän matkaa. Koitin soittaa Jonnalle, ei yhteyttä. Annoin puhelimen miehelle ja pitkähihaisen paidan. Pusu ja olin yksin. Yksin niiden muiden noin 40 000 ihmisen joukossa. Leuka ylös ja eteenpäin.
Pelotti. Palelsi. Tärisytti. En tiennyt kummasta se tärinä johtui enemmän. Yritin ihmismassoja seuraamalla saada selville mihin miun pitää mennä. Aika hyvin siinä onnistuinkin. Kerran menin vikaan.. vessajonoon kun yritin löytää karsinaan johtavalle polulle. Tapasin suomalaisen tytön. Lähettiin yhdessä suuntaamaan lähtöalueelle, aha.. oltiinkin eri lähtöryhmissä mie G:ssä ja tyttö F:ssä. Halattiin ja toivotettiin tsempit toisillemme. Löysin oman karsinan, muovia päälle ja lyhyen vessajonon, jess. Jonnaa ei näkynyt, mutta vessassa käynnin jälkeen oma mies löytykin karsinan laitamilta aidan toisen puolen. Tuli turvallinen olo. Siinä myö sitte hullut karsinoissamme ootettiin intona, että päästään matkaan. Minuutit oli pitkiä.
Lopulta, liikkeelle. Mie en ois kyllä jaksanut enää odottaakkaan yhtään. Jalat lähti vetämään kovaa, liian kovaa, kuten arvata saattaa. Päätin, että tänään mennään fiiliksellä. Ei mitään taktiikka eikä kikkailua. Pelkkää nautintoa ja maisemien kattelua. Geelit oli ainut taktiikka joka miulla oli. Ja oma juomapullo. Hedelmänektariini maistu ihanalle. Aika alkumatkasta.. noin 5km:n kohdilla menin iltapallomiehen ohi.. sen ilmapallossa luki 3.45.. öö.. tänään saattas käydä Jyräksen akalle hullusti. Tai ehkä sedän pallossa oli painovirhe?!
Porukkaa piisas, mutta tilaa oli hyvin kokoajan. Kurkkasin kierrosaikoja aina välistä.. kellokin tais olla hajoomassa. 10 kohdilla eka geeli, juomapisteellä eka täyttö. Tää on helppoo, tää on kivaa. Anna mennä vaan. Kilsat taittu vaan, ihan tuosta noin. Nukunkohan mie vielä? Näen unta? Miten tää voi olla tämmöstä? 15km.. 20km.. Ihan kohta näen miehen puolikkaan kohdilla ja sen jälkeen otan toisen geelin. Heti sitten, etten vaan unohda. Juoksen vesisuihkun alta ja pian heti sen jälkeen näen miehen.. spontaanisti huikkaan, että tää on ihanan helppoa. Kadun samantien sammakkoa ja oon varma, että tää kostautuu vielä. Ihan sama. Nyt mennään niin kauan kun tää on kivaa. Geeli naamaan, pahalle leimaamani banaani maistikin hyvältä. Ja meno jatkuu hyvänä. Täytän pullon muutaman kerran matkan aikana. Siinä ei kauan nokka tuhise. Otan kolmannen geelin kolmenkympin kohdilla. Juma, tää on kivaa. Päätän, että vikan geelin otan 35km:n kohdilla ja sillä mennään sitten loppuun asti. Bongailen Suomen lippuja.. saldo KAKSI. Aika vähän. Teen lenkkarigalluppia: Adidas Boost, Asics, muutamat Onnit. Arvioin, että joukossa jossa juoksen on yhtä naista kohden viistoista kakskymmentä miestä, ei huono. Bändit matkan varrella on loistavia. Hymyilyttää. Mihinkään ei koske, ei yhtään mihinkään. Ei kramppaa, ei kremppaa ei kangista. Mitä vittii. Lapset reitin varrella nostattaa kyyneleet silmiin, omia poikia tulee vähän ikävä. Viimenen geeli pitäs ottaa, viesti ei mee enää perille. Pitää ajatella monta kertaa, että käsi tarttuu vikaan geeliin ja se menee hujauksessa alas. Nyt ei enää pysähdyksiä juomapisteelle, nyt mennään. Juosten loppuun asti, hyvin menee. Kilsa kerrallaan. Pitkää suoraa, pitkää baanaa. Ei yhtään mäkeä, ei kerta kaikkiaan yhtään. Mahtavaa. Kurkkaan kelloa. Se on rikki, se on ihan varmasti rikki. Pitänee olla Polarin huoltoon heti yhteydessä, kun pääsee kotiin. Neljä kilsaa jäljellä, mielikuvissa meen tuttua reittiä kotikulmilla. Yhtäkkiä jostain kuuluu "Hyvä KPK!!" Se on kun sähköisku siinä kohtaa. Ehdin nähdä vaalean naisen ja nostaa peukun. Kiitos. Se oli merkittävä lause. Samassa huomaan edessä tumman juoksijan näköisen miehen Etelä-Afrikka paidassaan.. selkä lähestyy. Meen loppusuoralla tummasta miehestä ohi. Jumaleissön, valkonen suomalaiskinkku tulee ja jyrää. Nyt mennää!!
Samassa kurvataan viimeselle suoralle.. kun näen Branderburgin Torin edessä meinaan purskahtaa itkuun. Pari metriä on pakko edetä silmät kiinni.. ajattelen Kristinaa, joka aina kannustaa. Ajattelen kaikkia niitä ketkä haluis olla täällä missä mie nyt olen, maalissa saa itkeä, nyt juostaan ja hymyillään loppuun asti. Saavun kirkuen maaliin, kädet taivasta kohden ja rikkinäisen kellon kanssa. Ihan pakko sen on olla rikki, siinä lukee 3.47.. Ihan sama, ajalla ei oo väliä. Se oli ihanaa ja helppoa. Se oli mahtavaa. Itku tulee, en voi sille mitään. Parun kun lapsi ja nyyhkin oranssiin KPK-paitaan. Saan mitalin kaulaan ja muovia ympärille. Ei juma!! Käyn valokuvissa fiilistelemässä ja haen olutta. Mies löytyy sieltä, missä oltiin sovittu tapaavamme. Enää ei itketä, nyt naurattaa. Oon ihan pihalla! Kuulen tuloksen FB:n kautta ja saan vahvistuksen tekstarilla. En silti usko. Uskon vasta, kun chippiä palauttaessani ystävällinen mies tulostaa miulle paperin josta näen väliajat ja loppuajan. Eka puolikas 1.51. Ja enkka paranee kerralla melkein KYMMENEN MINUUTTIA! Ei tämmöstä voi tapahtua, kun kerran elämässä.
Jos tää vuosi on ollut juoksujen suhteen tähän asti vähän fiasko, niin tää oli onnellinen poikkeus. Joskus ennätys tulee näköjään sillon, kun sitä vähiten osaa odottaa. Tunne, ettei tänä vuonna ole juuri ehtinyt juoksua treenaamaan saattaa olla vaan tunne. Tai sitten kaikella muulla treenillä on ollut positiivinen myötävaikutus juoksukuntoon. Tai sitten Berliinissä vaan on jotain taikaa. En tiiä. Mutta oon tästä nöyrän kiitollinen ja hiukan huvittunut. Oman elämänsä sankari ja Mrs. Bean samassa paketissa.
Semmosta oon tässä vähän miettinyt, että jäiköhän johonkin takataskuun vielä jotakii (muutakin kun se snickerpatukka) koska mihinkään ei koske ja jäi tunne, että paljon ois vielä voinu puristaa. Ei jumin jumia, ei rakkulan rakkulaa. Nesteytys toimi, energia riitti, jalka nousi, fiilis oli huippu. Ei tästä parempaa juoksua voi ehkä ollakaan. Kuvia katsellessa sain vahvistuksen sille, että tää maraton todella juostiin hymyillen. Siitä on todistusainestoakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti