Aamulla heräsin heti kukon kajautuksen jälkeen ja laitoin viimeset tavarat kasaan. Suunnattiin koko perhe Espooseen, ei siis riittänyt että pakkas omat tavarat.. piti huolehtia myös parin muun varustuksesta. Pää oli ihan jumissa, tuntu että syke hakkaa miljoonaa mut pikanen tunnustelu ja se oli vaan tunne. Ihan normaalisti pompotteli. Juomat olin laittanut jo edellisenä päivänä Jessican mukaan, joka oli luvannut viedä ne jo aamulla Otaniemeen ja hakea numerot samalla. Päästiin ihan aikataulussa lähtemään. Autossa yritin lukee, mutta en pystyny keskittymään mihinkää. Jännitti ihan pirusti. Enemmän kun ikinä ennen. Toisaalta olin tyytyväinen, että jännitti. Nykyään ko mikään ei tunnu enää hirveesti jännittävän, ja jos kaikesta hävii jännitys niin elämä on aika tylsää. Mut vähempikii jännitys ois kyllä riittänyt. Jännityksen määrään varmaan vaikutti se, että tää viides maraton oli maraton jolle en juurikaan ollut treenannut. Hölmönä menin kattomaan vielä tällä viikolla, että viimesin pitkis minkä olin juossu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton 2.8. Koko kesä oli mennyt juhlissa ja reissussa perheen kanssa. Myös opiskelu on haukannu ison osan ajasta. Eli tää vuosi on mennyt aika lailla niin kun olin aatellutkin.
Saavuttiin hyvissä ajoin Otaniemeen ja mies lähti lasten kanssa jatkamaan matkaa ystäväperheen luo. Sovittiin, että tulevat vähän ennen viittä maalialueen lähettyville kannustamaan. Olin tapojeni mukasesti sijotellu omat juomat juomapisteille ja vähän evästä kylkeen. Urheilujuomat ootti joka toisella pisteellä: 2,4, 6 ja 8. Niillä mentäs. Mentiin kahvilaan tapaamaan KPK 24/7 porukkaa. Oli kiva tavata taas porukkaa livenä ja porukalla siirryttiin sitten lähtöalueelle. Tais muitakin jännittää kun miuta. Pikku hiljaa porukka hajaantui omille paikoille lähtöalueelle.
Pian pyssy pamahtikii ja päästiin liikkeelle. Juoksu kulki alusta asti mukavasti, muistuttelin itelleni jälleen että pitää edetä rauhallisesti ja onnistunkii siinä aika hyvin ja oli aika hyvin tilaa juosta. Ekan juomapisteen kohdilla tilanne muuttu. Jäin mottiin 4h:n jäniksien taa ja alko ahistaa. En voi, pysty enkä kykene juoksemaan hirveessä ruuhkassa. Alkoi pari ruuvia kiristää ja totesin, että on pakko päästä pois. Aika kivasti sain tietä ja pääsin massan ohi. Juoksu rullas hyvin ja juoksin itekseen aina kolmannelle huoltopisteelle asti. Siitä alkokii oikeen kiva mäki. Spontaanisti aloin manata sitä ääneen ja ruvettiin juttusille mukavan tuntusen herrashenkilön kanssa. Taitettiin matkaa yhdessä pitkän matkaa ja juteltiin niitä näitä. 26km:n kohdilla vasemmassa etureidessä alko tuntuu siltä, että saattaa vaikka krampata. Kaivoin suolaa esiin ja tilanne helpottikin. Vähän ennen Nuottaniemeä (missä puolikkaan ja kokonaisen reitit yhdistyy) tajusin, että vauhti on tippunut koska taas 4h:n jänikset saavutti miut. Meinas tulla paniikki, kun ne tulikin vauhilla ja hyvä etten jääny alle. Päätin, että niitä pupuja en karkuun päästä. Pian alkokii rytinä kun puolikkaan juoksijat ilmesty toisesta suunnasta ja taas meinas iskee taas paniikki. Hetken pystyin juoksemaan hyvillä fiiliksillä ryysiksessä. Miun pelastus oli parin kilsan päässä ollut huoltopiste numero 7, jonka KIITOS OMAN PULLON, pystyin ohittamaan ja karistin pahimman massan kannoiltani. Loppumatka meni aika tuskassa. Mäet ei loppuneet sitten millään, vaikka kuinka juoksin. Päätin, että jänikset ei miuta kiinni saa vaikka mikä olis ja annoin mennä.
Mielikuvaa, missä tää tapahtu ei oo, mutta omakotitaloalueella porukkaa oli tien laidassa kannustamassa ja näin kun hidastetussa filmissä miten eräs nainen kaatoin skumppaa lasiinsa. Pakko oli huikata, että "Maistus varmaan miullekin!" En kyllä tiiä oisko siinä kohtaa uponnut. Sitte toinen hauska sattuma oli loivassa mäessä kannustamassa ollut mies "Ei oo enää paljon jälellä!" Vaikka yritin hymyillä, ei tullu ko irvistys. Just sen miehen kohdalla tajusin, että irvistin itse herra pääministerille. Alko väkisin naurattaa.. mut en onneks varmaankaa ollut ainoo joka irvisti.
Siinä kohtaa, kun Keilaniemi näkyi, uskoin ettei paljon oo enää jäljellä. Viimeset kaksi kilsaa tuntu silti loputtomilta. Jalat saattas krampata hetkellä minä hyvänsä. Aattelin, että ihan sama. Jos katkeen, niin konttaan maaliin ja kiristin vauhtia. Kenttä näkyi jo ja kellosta oli helppo päätellä, että nelonen alittuu tänäänkin. Ja niin alittu. Maaliin ajassa 3.58.57. Olin tyytyväinen. Enempää en tältä reissulta lähtenyt hakemaankaan. Kroppa kesti, pää kesti ja kaikki toimi melkeen niinko piti. Ruuhkista en tykkää, joten syy siihen miksi ennätys on haastavalta Rautaveden reitiltä johtuu varmaan siitä. Toisaalta, puolikkaan porukan tiukemmasta tahdista sain varmasti voimaa loppuun (tosin, ei niistä kyllä tiennyt enää kuka oli milläkin matkalla.. yks juttu oli varma.. kaikki halus maaliin..mahdollisimman pian.
Maalissa odotti mies ja omat pikkupojat. Mies alko olla jo kypsä pikkupoikien hillumista, joten poistuttiin takavasemmalle heti miun maaliin saapumisen jälkeen. Nousin siitä kentältä rinteen ylös ja reidet meinas räjähtää. Parkkipaikalle mennessä piti mennä melkein samanlainen rinne alas ja siinä kohtaa oikee jalka sitten kramppas ja vissiin itkua väkersin ojan pohjalla.
Sellasta tällä erää. Viides maraton: nyt plakkarissa 3.54, 3.55, 3.56., 3.57 ja 3.58. Jos sitte seuraavaksi ottas sen 3.53 tavotteeks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti