Saavuimme aurinkoiseen, mutta kohtalaisen viileään Barcelonaan torstaina. Huoneisto oli ihan mahtava ja tilaa riitti. Siisti, edullinen ja ihan La Ramblan lähellä hyvin keskeisellä paikalla Eixamplessa. Todellakin voin suositella. Käveltiin ekoina päivinä paljon ja se vähän karmi.. vaivasenluut huuti hoosiannaa jo kaks päivää ennen juoksua (kiitos Conversejen). Päätin olla stressaamatta kuitenkaan. Jos jalat ei juoksis, niin pakottasin ne ainakin kävelemään ja kattelisin maisemia. Matkaseurueen mukaan keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto, kerran on Espanjaan asti tultu.
Maratonia edeltävän yön nukuin kuin tukki. Heräsin, kun kaupunki vielä nukkui ja aurinko oli maillaan. Söin aamupalaksi paahtoleipää, banaanin ja mukillisen cappuccinoa. Ei nälättänyt, mutta oli pakko syödä. Oti vähän Ässämixejä ja urheilujuomaa vielä päälle. Makoilin sohvalla ja selasin säätiedotusta.. täristytti. En ollut varma johtuiko se jännityksestä vai siitä että palelsi ajatuskin capreista ja topista. Puin päälle ja aurinko oli jo noussut. Muukin väki heräili. Tärisytti lisää. Pelotti. Totesin, että liian vähän on treenattu. Matkasta tulisi vaikea. Mutta selviytyisin. Olin niin päättänyt.
Muu väki jäi vielä huoneistolle, mie läksin 7.50 hölkkäillen kohti kisapaikkaa jännittynein mielin. Placa d'Espanyalla oli runsain mitoin ihmisiä, jotenkin rentouduin ja alko hymyilyttää. Tiesin, että suomalaiset (KPK:laiset) Sari ja Ari olisivat ainakin starttaamassa tänään. Katselin näkyisikö Suomi-paitoja. Ei näkynyt. Kävelin lähtökarsinaan ja samassa näinkin Arin, joka oli suurinpiirtein samoin aatoksin liikkeellä sinä päivänä, 4h:n alitus mielessä. Vasta karsinassa miulle selvisi, että mein ryhmä (4) starttaakin vasta 8.45. Eli kaikki aika-arviot, jotka olin miehelle antanut heittäs ainakin 15min. Päätin olla pohtimatta asiaa. Aika meni nopsaan ja pian meidän ryhmä starttasi. Lähdettiin liikkeelle iloisella mielellä ja reippaalla vauhdilla.. mietin, että toivottavasti ei liian reippaalla. Sää tuntu just sopivalta ja kaikki tuntu olevan niinkun pitikin. Eka kymppi meni huomaamatta.
Tiesin, että perhe on puolen välin paikkeilla kannustamassa. Kattelin ihmisjoukkoja ja olin jo varma, että oma porukka hukkuu massaan, kunnes yhtäkkiä näin esikoisen yhden roskisen päällä heiluttamassa ja kun hälle huutelin muu porukka huomasi miut ja mie ne. Eka puolikas 1.56 ja risat. Edelleen tuntu hyvältä. Tiesin kuitenkin, että loppuun asti niin ei tulisi olemaan. Jossain kohtaa pitkien treenien puute kostautuisi ja tulisi vaikeeta. 26km meni helposti. Totesin siinä main Arille, että enää neljä vaivasta kilsaa ja ollaan jo yli kolmen kympin. Samaan aikaan alko Diagonaalin puuduttava suora kohti Torre Agbaria ja takaisin. Kolmenkympin kohdilla alko vaikeudet. Oksetti. Ekaa kertaa ikinä maratonilla. Nieleskelin ja hengittelin.. vähän helpotti mutta hyvältä ei enää tuntunut. Otin glukoosia ja suolatabletin, hörppäsin vettä. Mitään muuta en voinut ajatellakaan. Olo koheni ja rannassa taas vähän helpotti. Rytmiryhmien rummutus tahditti juoksua kivasti. Tiesin, että ennen 37km:iä alitetaan Arc de Triomf.. sinnittelin. Pian se jo näkyikin. Tässä kohtaa Arille vielä jotakin höpisin.. ihan hirveesti ei enää juttua tullut. Riemukaaren jälkeen ihmismassa tuli liian lähelle, ekaa kertaa oli ahdasta juosta ja ällötti. Huono olo alkoi taas velloa ja purin huulta. Alkoi myös hyydyttää. Ari meni menojaan oranssi ja musta säärystin karkasivat kaukaisuuteen. Vilkaisin kelloa ja totesin, että Ari tekee tänään enkat ja alittaa 4h kevyesti. Se sai hymyn huulille. Päätin, että jaksan loppuun vaikka oksentaisin. Synkkiin ajatuksiin vaipuneena 40km:n kohdilla viimeiseen 2km:n nousuun alkaneena havahduin siihen, että 4h:n jänislauma aikoi jyrätä miut. Se ei Jyräksen ämmälle oikein sopinut. Jostain kaivoin esiin ihmevoimat ja jalka alkoi kummasti nousta noususta huolimatta. Päätin, että vaikka henki menis niin vamos vamos jänöjä en ohi laskisi. Taakseni vilkuilematta painoin eteenpäin. Pian Placa d'Espanyan suihkulähde jo näkyi ja tiesin että selviytyisin voittajana maaliin. Pian näin Arin, jonka olin saavuttanut ja menin ohi. Jälkeen päin Ari sanoi, että ei voinut luovuttaa kun näki miun tulevan takaa ohi ja sai hyvän loppukirin :D Hyvä niin! Maaliviiva ei tullut hetkeäkään liian aikaisin ja se ylitty uskomattomassa ajassa 3.56.12.. Tällä hävettävän vähäisellä treenimäärällä tuo oli tuhottoman hyvä aika. 2 minuuttia parempi kun olin villeissä unissanikaan uskonut.. todellisuudessa olin varma, että yli 4 olisi mennyt. Koko matka juosten, ilman yhtään pysähdystä tai kävelyaskelta. Mutta näin tällä kertaa :)
Hieno reissu, mukava reitti, jossa huolto toimi ja kaikki pelasi. Join pelkkää vettä (sitäkin hillitysti), otin kymmenkunta Ässämixiä, 5-8 glukoositablettia ja 2 (tai 3) suolatablettia. Eka maraton ilman mukana kulkevaa juomapulloa ja hyvin selvisin. Vesi tarjoiltiin pulloista ja se oli ihan loistavaa! Suomalaisedustus oli hyvin vähäinen. Arin ja Sarin lisäksi näin vain yhden suomalaismiehen.
Nälkähän tässä tulee.. Berliiniin on vielä aikaa, mutta silti jo marraskuinen Firenze alkoi polttelemaan.. lujaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti