Tukholman Maraton 2014 - miun kolmas maraton

Olin odottanut toukokuun viimeistä viikonloppua paljon. En pelkästään siksi, että sillon oli Tukholman maraton vaan myös monesta muusta syystä. Yhteinen reissu miehen kanssa, kesä ja loma sekä lähestyvä opintovapaa. Kulunut vuosi oli ollut melko rankka. Rankempi, kun viime keväänä kutsukirjeen kouluun saatuani ymmärsinkään. Ja ei, se vuosi ei ollut vielä ohi. Vielä oli puristettavaa, paljon. Ennen kuin todistus olisi kädessä.

Tankkausta Tukholmaan.

Jouduin edellisenä keväänä, itkun kanssa, tekemään päätöksen siitä että juoksujen osalta kaiken vähänkään "tavoitteellisen" voi unohtaa. Se oli tiukka paikka, vaikka ymmärsin toki sen että halutessaan yhtä on usein luovuttava toisesta. Olin ilmoituksen saatuani justiinsa parhaillaan treenailemassa innolla HCM:lle. Monen lenkin ja monen pohdinnan jälkeen tajusin, että juosta voi myös niin että ei tarvitse olla aina suuria tavoitteita. Mitä ne sitten kenenkin mittapuussa ovat. Teki silti välillä tiukkaa, kun ei ollut aikaa kaikkeen mitä olisi halunnut. Olin kyllä huomannut, että en ollut yksin asian kanssa. Vuosi oli ollut tiukka ja juoksu on kyllä omalta osaltaan pitänyt huolen siitä, että olin pysynyt järjissäni. 

Edellisenä vuonna Tukholman maratonia ja tuttujen juoksuja ihan fiiliksissä kotona seuratessani haaveilin, että olispas hienoa olla itse paikalla seuraavana vuonna. Ja usein haaveet toteutuu, kun niiden eteen tekee vähän järjestelyjä :) 

Pitkän intron jälkeen siis itse asiaan. Perjantaina startattiin hyvissä ajoissa kohti pääkaupunkia. Miuta ei taaskaan kovin paljon jännittänyt missään vaiheessa. Nautiskelin vaan alkaneen kesäloman mukanaan tuomasta fiiliksestä, yhteisestä reissusta miehen kanssa ja muutenkin loistavasta seurasta. Mitään tiukkaa aikatavoitetta ei ollut, mutta ajatuksena oli että neljän tunnin tuntumassa menisin. Haaveena oli juosta yhdessä ystäväni kanssa koko matka, yhdessä. Viime vuonna ekalla maratonilla ajatus juosta yhdessä maaliin alle neljän tunnin, käsi kädessä, ei toteutunut kaverin vatsaongelmien vuoksi. Nyt oli tilaisuus paikata se haaveiden kaatuminen.

Yhdentoista tunnin yöunien ja laivan loistavan aamupalan jälkeen olo oli innostunut, mutta rauhallinen. Koin etten edes jännittänyt tulevaa koitosta, mutta jälkeen päin kyllä tajusin että kyllä miuta kuitenkin jännitti. Normaalisti puhelias mie olenkin tilanteissa, joissa jännittää, kohtalaisen rauhallinen. Missään muussa tilanteessa, jossa jännitän en reagoi näin. Vaan enemmänkin säädän ja kohellan. Kai mie vaivun johonkin suggestioon ennen maratonia ja oon yksin jossain hiljasessa kopperossa. Tai sitten se on miun tapa keskittyä. En tiedä, mutta haluan tutustua lisää tähän puoleen itsessäni. Rauhalliseen ja seesteiseen Jenniin. Ennalta miulle melko vieraaseen.

Saavuttiin expoalueelle hyvissä ajoin. Mustia pilviä kerääntyi kaupungin ylle ja hiukan ennen starttia alkoi sataa. Mietin, onko uhkarohkeeta lähteä topissa. Mitä jos tulee kylmä? Päätin, että sitten pitää vaan juosta kovempaa. Puin sadetakin päälle ja starttiin asti pidin sitä päällä. Toistoa Helsingistä. Otin tuttuun tapaani oman juomapullonimukaan, siinä oli sopiva sekotus (hyvin mieto) Maximia ja juomavyöhön olin pakannut evästä matkaan (powerbarin energiakarkkeja, glukoosipastilleja, suolatabletteja sekä yhden geisha-patukan). Miehen reppuun jäi vielä toinen pullo Maximia, jos sattuisi niin sopivasti että juoksun aikana nähtäisiin, niin sovittiin että nappaan sitten toisen pullon matkaan. Oltiin alustavasti sovittu, että miehet tulevat n. 15km kohdille kannustamaan. Sitten vielä pusut ja kohti omaa. Satoi vettä ja ihmisiä oli puiden alla suojassa. Oltiin karsinassa niihin aikoihin, kun eka lähtöryhmä starttasi liikkeelle. Fiilis oli hyvä ja oma startti tuli jotenkin yhtäkkiä. Pyssy vaan pamahti ja sitten mentiin. Jänikset oli hyvin erikoisella tavalla sijoittuneet lähtöön ja koko niiden toiminta oli hiukan erikoista. Onneksi ei ollut mitään aikomusta mennä niiden mukana vaan ihan omaan tahtiin. Lähdettiin liikkeelle ihan reippaasti. Vähän liian reippaasti, kuten tähänkin asti. Ääneen sitä puhuttiin, että nyt pitää rauhotella mutta jalat vaan meni. Tiesin jo ennestään, että viiden kilsan paikkeilla jalat rauhottuu ja tasanen tahti löytyy. Vakionopeudensäädin napsahtaa päälle. Luotin siihen ja niin sitten kävikin. Juoksu oli mukavaa ja helppoa. Höpöteltiin ja välillä oltiin ihan hiljaa. Yleisö oli ihan mieletön ja bändit matkan varrella sai aina vipinää kinttuihin ja hymyn kasvoille. Mie tuttuun tapaani en ois huomannut kameramiehiä, mutta onneksi kaveri aina huikkas asiasta miulle. No, saatoin mie just parissa kuvassa räkiä kun katujätkä mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voi. Kun tultiin Västebron sillalle, olin jotenkin helpottunut. Ei se ollut ollenkaan niin paha kun olin ajatellut. Ei ainakaan ekalla kierroksella. 15km:n kohdalla näin mieheni ja pysähdyin vaihtamaan juomapulloa. Sain ihan älyttömästi virtaa siitä, että nähtiin. Juoksu oli 26km:iin asti silkkaa nautintoa. Sitten pohkeisiin tuli tuttu tunne parin viikon takaiselta HCR:lta. Ne olis voineet krampata hetkenä minä hyvänsä. Sellasta hetkeä ei onneksi tullut ja koitin olla ajattelematta asiaa. En sanonut sitä edes ääneen. Sovittiin, että tokalla kiekalla Västebron sillalle noustessa kävellään ja syödään suklaapatukat. Se oli yks eteenpäin kantava etappi. Ja niin myö sitten sillalla naposteltiin suklaata (ja se oli muuten ainut yli 6min/km ottanut kilsa) ja vähä hihiteltiin. Viimeselle kympille lähtiessä asennoiduin siihen, että juoksen enää töistä kotiin ja sitten oon maalissa. Ehkä noin 37 kilometrin kohdilla nähtiin miehiä taas ja ei voinut enää pysähtyä. Oli vaan pakko jatkaa eteenpäin. Ei ollut enää sitä helppouden tunnetta. Oli vähän sellanen olo, että lopusta saattaa tulla vaikea. Näin, että kaverilla oli vaikeeta. Mie juoksin pari askelta edellä ja vilkuilin kokoajan että on varmasti mukana. Siellä tuli, perässä. Yritin parhaani mukaan tsempata ja kannustaa ja uskoisin, että melko hyvin siinä onnistuin. Tunsin itteni kyllä aika kamalaksi ihmiseksi, kun näin että toisella on vaikeata mutta käskin vaan jatkamaan. 

Neljän kympin kohdilla kuulin takaa nyyhkytystä, en kyennyt enää muuhun kun totemaan: ”Ei mitään hätää, Jenni on tässä.” Sanoin, että ei oo enää kun kaks kilsaa maaliin ja sitte saa itkee niin kovaa kun haluaa ja vaikka oksentaa. Sen jälkeen sitte mentiinkiin, onneksi. Mie en itekkään enää ollut kovin varma oisinko löytäny mistään yhtään rohkasevaa sanaa. Omat jalat alko painamaan tonnin ja tuntu ettei viimeset kaks kilsaa lopu ikinä. Tuli äitiä vähän ikävä. Lopulta tajusin, että oikeella näkyvät muurit on stadionin muurit ja portti näkyi jo. Fiilis stadionille tullessa ja maalin näkeminen sai melkeen valot sammumaan. En tiiä mitä tapahtu tuolle miun kaks kilometriä aikasemmin itkua tihrustaneelle hullulle ystävälle. Hän päätti otti sellasen kirin loppuun, että en meinannut perässä pysyä. Hänpä huomasi sen ja ojensi käden taakse päin johon tartuin ja puristin kaiken mitä pökkelöistä irti lähti. Maaliviiva ylitty käsi kädessä aikaan 3.57.52. Kaverin aika sekunnin parempi, joten ihan täydelliseen suoritukseen ei pystynyt sentään. Ihan vitin hyvä fiilis! Eilen, tänään ja varmasti pitkin viikkoa.

Yhdessä maaliin.

Tapahtuma oli älyttömän upea, sää optimaalinen ja seura täydellistä. Itse juoksu oli vaativa, ei mitään läpihuuto lällätys vaan ihan oikeesti kyllä juostiin varmasti päivän kunnon mukainen, paras mahdollinen juoksu. Mitään en tekisi toisin. Laivalla törmäsin useampaan juoksututtuun ja illalla jorattiin korkkareissa, ihan aamuun asti ei kyennyt mutta ne ajat taitaa olla miun kohdalla ohi muutenkin. Kuin vain maratonin jälkeen. 

Skumppaa laivalla.