Krakovan reissu on onnellisesti takana. Olikin ihan täyden kympin reissu, ihan kaikin puolin. Saavuttiin Puolaan perjantai-iltana. Vastassa oli pimeys ja vesisade. Huoneisto oli ihan loistava ja heti löydettiin älyttömän hyvä ravintola. Jossa toki piti heti yksi olut maistella ruoan kanssa. Muuten pidättäydyin oluesta sunnuntai-iltapäivään asti.
Aloitetaan tärkeimmästä eli oluesta. Se oli juurikin niin edullista kun kaikissa artikkeleissa ja matkaopuksissa luvattiin. Jossain se oli jopa halvempaa. Edullisin tuoppi (0,5l) oli 6 zlotya eli noin 1,40€. Sen lisäksi, että se oli edullista se oli myös hyvää. Vaikka en itse päässyt oluen maistelun kimppuun kun vasta sunnuntaina oli kaksi olutkoehenkilöä mukana ja puolalainen olut sai kyllä arvostusta tältä raadilta. Vaikka en itse ole tässä asiassa lähellekään asiantuntija, niin annan myös oluelle käyden kympin. Kuten koko maalle ja sen ihmisille. Krakova oli siisti, viehättävä kaupunki missä ihmiset olivat mukavia. Just sillee sopivasti, ei mielistelyä mutta mukavaa. Ruoka oli älyttömän hyvää ja oon täysin varma, että Puolaan palaamme vielä. Mein huoneisto sijaitsi Kazimierzissa. Varatessa tuota ei tiedetty millainen helmi löydettiinkään. Ja kuinka loistava oli sijainti. Reissussa juhlittiin mein 10v hääpäivää (joka on kyllä vasta heinäkuussa, mutta koska mie oon silloin Joroisissa niin otettiin vähän ennakkoa). Vuorossa oli myös miun kymmenes maratoni ja mein huoneiston numerokin oli sopivasti kymmenen.
Maratonia edeltävänä yönä nukuin hyvin, mutta näin levottomia unia. Olin maratonilla Lappeenrannan Tirilässä ja ystäväni Eevis oli tamburiinin kanssa kannustamassa tien poskessa miuta. Ketään muita juoksijoita eikä kannustajia näkynyt. Eevis huuti, että lennokas askel ja samalla kun aloin rullailla mäkeä alas ja totesin lentäväni. Muistan miettineeni, että hylätäänköhän suoritus jos lentää. Tuli vissiin morkkis mokomasta ja pysähdyin miehen kanssa välillä lounaalle ja kesken lounaan sanoin, että miun pitää kyllä nyt lähtee jatkamaan.
Heräilin ajoissa ja söin puuroa. Valmistauduin rauhassa muiden vielä nukkuessa. Ei jännittänyt juurikaan. Muut heräilivät miun alkaessa tehdä lähtöä. Kävelin/hölkkäilin lähtöpaikalle miettien elämän epäreiluutta. Lähtöpaikka oli sopivan matkan (1,3km) päässä. Muu porukka suunnitteli käyvänsä aamiaisella ja suuntaavansa sitten puolikkaan paikkelle kannustamaan.
Startissa olikin jo täysi hulina päällä ja en oo koskaan ollut vielä noin ahtaassa lähtökarsinassa. Hakeuduin oman lähtöryhmän (3.45-4.00) alkupäähän lähelle jäniksiä. Seisoin miesten ympäröimänän, enkä nähnyt kun kirkkojen torneja, puluja ja pitkiä ihmisiä. Kerran sain karsinassa kyynärpäästä nenään, pikkuvikoja. Jättimäinen pallo kiersi karsinassa ja koitin väistellä viuhuvia kyynärpäitä. Startti tapahtui pari minsaa yli yhdeksän ja pari kolme minsaa kesti lähtöviivalle pääsy. Alku oli ahdasta mukulakivikatua, jota pitkin tultaisiin myös maaliin. Strategia tälle päivälle oli "Aluks täysii ja lopussa niin kovaa kun pääseen", se oli lainattu juoksututulta. Silti yritin aluksi hillitä menohaluja, mutta en oikein onnistunut kyllä siinä. Mietin, että ihan sama. Nyt mennään! Kuluneen kuukauden aikana vallinnut turhautuminen ja epävarmuus purkaantui innokkaana alkuna. Kolmen kilsan paikkeilla tilaa alkoi jo löytyä ja sain omasta juoksurytmistä hyvin kiinni. Aurinko paistoi ja hymyilytti. Jalat tuntui keveiltä ja meno muutenkin menevältä. Päätin, että ekan juomapisteen kohdalla ohitan 3.45 jänikset ja ohi en niitä enää päästä. Tälle päivälle tais olla yks tavoite, joka oli ennätyksen rikkominen. Neljän kilsan kohdalla jänöt oli kuitenkin jo ihan lähellä ja oli tilaa ohittaa. Annoin mennä. Onneks juostessa seurasin vaan keskitahtia.. viis kilsaa tais mennä alle vitosen keskarilla ja jos oisin tiennyt ois taatusti tullut rimakammo. Reitti oli mukava ja kannustusta oikein hyvin. Suomalaisia näkyi harmittavan vähän, vaikka miuta ei kyllä voinut olla tunnistamatta suomalaiseksi. Joen vierusta juostessa tuuli ajoittain niin kovin, että tuntu ettei etene mihinkään. Sillalle nousu meni ekalla kiekalla keveesti. Mietin, että nyt olisi pitänyt olla suklaata mukana ja selättää tokalla kiekalla silta samoin kun Tukholmassa. Muistin, että ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. 11km:n kohdilla tuli kärki vastaan ja kyllä vaan näytti meno keveeltä ja upeelta. Mutta niin tuntui omakin meno. Krakow arenalle päin mennessä oli taas paahtavaa aurinkoa, kunnes juuri ennen pitkää loivaa nousua aurinko meni piiloon ja tuuli voimistui, yllättäen vastaan. Oli tuskaa paahtaa ylämäkeen, kun porukka tuli vastaan alamäkeen.. pian mäki kääntyy ja niin kävi. Kääntöpaikalla oli paljon kannustusta. Mietin, että ihan pian näen miehen ja muun seurueen. Lähestyin puolimaratonin mattoa ja toista kierrosta. Vilkaisu kelloon todenti sen, että jumaleissön Jyräksen kinkku vetäsee tänään maratonilla puolimaratonin ennätyksensä. Samassa näin ystäväni seisomassa penkillä ja huidoin ja huusin hulluna. Samaan aikaan näin myös miehen, joka huusi jotain mitä en kuullut. Virnuillen jatkoin matkaa ja huusin vielä, että taitaa tulla puolikkaan enkka ainakin tänään. Ei ne kyllä enää mitään kuulleet. Ei muuta kun tokalle kiekalle. Aurinko alkoi taas porottaa ja nyt iski rimakammo. Miten voin jaksaa loppuun asti, jos teen puolikaan enkan maratonilla. Yritin vakuutella itelleni, että kaikki on mahdollista. Tunsin, että vauhti hidastui mutta ei kovin paljon. Ehkä voidaan puhua enemmäkin tasoittumisesta. Jonkun verran meni tässä kohtaa porukkaa ohi. Ne oli selkeesti niitä fiksuja, jotka oli himmailleet alun ja kiristävät loppua kohden. Miulta sellaista ei tultaisi tänään(kään) näkemään. Jatkoin matkaa ja päätin pelata varman päälle enkä intoilla enempää. Paitsi, että jos 3.45 jänöt alkais lähestymään niin juoksisin niitä taatusti karkuun. Laulelin mielessäni yhtä sun toista ja hymyilin Sanna-Katriinan sanoituksille. Mietin, että mitä nopeemmin juoksisin sitä nopeemmin pääsisin syömään ja juomaan ja vaahtokylpyyn. Vauhti taisi nousta. Tokalla sillalle nousussa oikea pohje vihjas, että saattas pian krampata. Käskin sen olla hiljaa ja alamäkeen kiristin vähän vauhtia. Päätin, että tää vauhti pysyy 37 asti ja sitten koitan viimeiselle viidelle kilsalle vähän kiristää. Reitillä oli mäkeä ja mutkaa ja vastatuulta ja porottavaa aurinkoa. Mietin, että Berliinissä tää ois helpompaa. Vilkasin keskisykettä ja se oli matalampi kun Berliinissä, kaikesta edellä mainitusta ja alun keulimisesta huolimatta. Kolmen kuuden kohdalla ylämäessä puhisin jo valmiiksi ja suunnittelin loppunostoa. Olin melko varma, että joen rannassa vastassa oli tuuli. Ihan sama, pian näkisin taas miehen <3 Kolmen geelin ja yhden pysähdyksen taktiikalla eteenpäin. Päätin, että neljäs geeli jääköön tänään ottamatta. Selviäisin ilman. Vaikka varatankilla. Paahdoin joen rantaa kun heikkopäinen, nyt mentäs loppuun niin paljon kun pystys. Loppunousu tulikin nopsaan vastaan ja löysin jostain ihmevoimia tempoa se ylös. Näin matkaseurueeni ja vilkuttelin. Enää yks mutka ja loppusuoralle. Yleisöä oli ihan älyttömästi viimeisellä suoralla ja kannustus huumasi korvat. Ruuhkaa oli, mutta löysin melko hyvät linjat. Olin maalissa ennenkuin ehdin edes tajuta asiaa. Koskaan missään milloinkaan viimeiset kilsat ei oo menneet yhtä nopeaan. Oli ihan huikea juoksu, parempi kun odotin. Mutta taas jäi se tunne, että jotain jäi vielä takataskuun. Ehkä pitäisi käydä täräyttämässä puolikas jossakin ja lukemat uusiksi? Mutta tyytyväinen olen. Tätä taktiikkaa kokeilen taatusti uudelleen. Ehkä jo elokuussa Reykjavikissa. Tai sitten ensi keväänä vaikka Hampurissa.
Tää reissu maratoneineen oli juuri se irtiotto mitä elämääni just nyt tarvitsin. Pään tyhjennystä maailman parhaassa seurassa. Tällä elää taas pitkään ja varmasti treenikin taas maistuu, kun huomaa että treenaaminen kannattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti