HCM 2013 - miun ensimmäinen maraton

Blogin kirjoittaminen on ehkä hyvä aloittaa pienellä aikamatkalla menneeseen ja palata elokuun 17. päivään ja vuoteen 2013. Se oli merkittävä päivä elämässäni ja kuten joku jo ennen ensimmäistä maratoniani totesi: ensimmäinen maraton tulee olemaan ainut ensimmäinen maraton. Muistaakseni siitä matkasta kannustettiin nauttimaan ja todellakin tein niin.

Matkasin Lappeenrannasta Helsinkiin LUMin bussissa ja muistan matkalla ihmetelleeni, etten juurikaan jännittänyt tulevaa. Muistan myös hiukan taikauskoisesti ajatelleeni, että se ei ehkä enteilisi hyvää. Jossain vaiheessa pohdin, että onko alle neljän tunnin tavottelu ensimmäisellä maratonilla typerää. Jonkun mielestä bussissa se oli ja olin myös kesän aikana kuullut samanlaista viestiä muualtakin. Itse uskoin, että ahkeran ja tunnollisen treenin ansiosta kaikki oli mahdollista. En kuitenkaan voinut sanoa, että olin varma siitä, mitä olin lähdössä yrittämään.  

Startin aikaan satoi vettä ja päädyin juoksemaan pari ekaa kilsaa sadetakki päällä. Parin kilsan kohdalla luovuin siitä, eikä se olisi loppumatkasta enää ollutkaan tarpeellinen. Juoksu kulki melko tasaisesti koko matkan. Juoksin oman pullon kanssa ja kolme kertaa pysähdyin sitä täyttämään, muita pysähdyksiä ei ollut. Energiakarkit upposivat hyvin kolmeen kymppiin asti. Sen jälkeen tuntui siltä, ettei suuhun kannattaisi laittaa enää mitään kiinteää. Kuuntelin tunnetta ja loppumatkan hörpin vain vettä. Vähän miuta jännitti, että alkaako vesi jossakin kohtaa hölskyä mutta niin ei onneksi käynyt.

Kynsien lakkaus on juostessakin kaiken A ja O

Hirveen yllättynyt oon siitä, että missään kohtaan matkaa ei koskenut mihinkään. Ylämäissä vähän hapotti, mutta vaan vähän. Selkeesti vaikeimmat kilometrit olivat välillä 36-38km ja vaikka mininkään ei koskenut niin henkinen puoli alkoi olla koetuksella. Nuo kilsat piti ajatella kaikkia ärsyttäviä asioita ja juttuja. Raivon avulla sain pidettyä vauhtia yllä ja jatkoin eteenpäin. Se auttoi vaikeimman yli ja 38km eteenpäin hymykin alkoi löytää takaisin kasvoille. Stadionin tornien ilmestyessä näkyviin meinasin purskahtaa itkuun. Olin kuullut aikaisemmin Helsingissä juosseilta, että kun stadionin tornit näkyvät on enää ihan vähän jäljellä. Se tuntui hirvittävän lohduttavalta.

Juoksin koko matkan 4 tunnin jänisten lähettyvillä. Välillä perässä ja edessä, viimeisessä mäessä perässä. En ollut etukäteen suunnitellut niin tekeväni, mutta meno niiden lähettyvillä tuntui turvalliselta ja vauhti sopivalta. Mäen alla jänöt pysähtyivät, päästivät ohitse ja kertoivat että alle neljän tunnin menee. Yhtäkkiä löysin itsestäni jotain mystistä poweria ja mäki meni ylös rallatellen. Loppumatka olikin alamäkeä, stadionin porteilla alkoi taas iloinen itku pyrkiä ulos, mutta stadionille astuessa itku vaihtui hillittömäksi tuuletukseksi ja kirkumiseksi. Maaliviiva ylittyi nauraen ja reilusti alle neljän tunnin. Kyllä siinä hetken sai keräillä itseään ja ehkä vähän nipistääkin ennen kuin todella tajusi, että on maalissa. No, todistettavasti se ei ollut. Ylitin maaliviivan ajassa 3.56.49. Voi että! Melkoinen hurmos on päällä! 

Kotimatka meni ihan hujauksessa. Niin mielettömän hieno fiilis, että en ollut mitään tuollaista kyllä koskaan vielä kokenut. Kotiin tullessa en oikein tiennyt miten siinä fiiliksessä olisi voinut nukkua. Muistan nukkumaan lopulta käytyäni miettineeni: "Jaa, että oliko tää eka ja vika maraton?" Onhan se matka pitkä, mutta mielessäni suunnittelin jo seuraavaa. 

Melko jännittävää oli lukea oma nimi seinältä.

Palauduin maratonilta uskomattoman nopeasti ja mikä yllätti ehkä eniten, en tullut mistään kipeäksi. Olin etukäteen varautunut siihen, että ensimmäiset päivät tulen tarvitsemaan henkilökohtaisen avustajan. Kuitenkin jo maratonin jälkeisenä aamuna, neljän ja puolen tunnin unien jälkeen, suuntasin pikkupoikien kanssa leikkipuistoon. 

Kerrottakoon vielä, että ilmoittautumisen Tukholman maratonille 2014 tein neljä päivää HCM:n jälkeen. Ja ilmeisesti elokuusta toukokuuhun oli liian pitkä aika, koska kuusi päivää siitä eteenpäin olin jo päättänyt lähteä pyhäinpäivänä Sastamalaan puolimaratonille. Kuulette myöhemmin, miten sen puolikkaan kanssa sitten kävikään. Viimeistään tässä vaiheessa juoksu siis vei miut mennessään. Lopullisesti. Enkä ole päivääkään katunut.

Upouusi maratoonari