Rautaveden Maraton 2013 - miun toinen maraton

Jo elokuisen ensimmäisen maratonini jälkeen päätin, että haluan juosta vielä samana vuonna puolikkaan jossakin ja ilmoittauduin pyhäinpäivänä juostavalle Rautaveden maratonille Sastalamaan. Viikkoa ennen h-hetkeä yövuorossa heräsi ajatus, että mitäs jos juoksisinkin siellä täyden matkan. Tukholmaan oli vielä niin pitkä matka, että epäilin maratonnälän (ja rimakammon?) ehtivän kasvaa liian suureksi. Lisäksi tarjolla olisi yksi pitkä reitti enkä oikeen millään voinut vastustaa sen kutsua ja kysyin mahdollisuudesta pidentää matkaa. Estettä sille ei ollut. Aamulla ilmoitin miehelleni, että asia on nyt vähän silleen että taisin tuplata kilsat. Järjen ääni yritti muuttaa suunnitelmia, koska viisaudenhammas oli vasta kaksi viikkoa sitten leikattu (hammaslääkärin siunaus asiaan oli kyllä kysytty ja saatu koska ”amputaatio” oli hyvin parantunut  .. aika kauhee kuvaus). Mutta jos ajatus on jo jostain syntynyt, on miun päätä hyvin vaikea enää kääntää. Oikeestaan se on mahdotonta. En ehtinyt siis paljon jännäämään enkä miettimään tulevaa. Sen olin päättänyt, että fiiliksellä mennään ja juoksen silleen kun hyvältä tuntuu. Olin kuullut että reitti on raskas ja joku kivasti kuvasi yhdeksi Suomen vaativimmista asfalttimaratoneista. Suhtauduin reittiin nöyrästi, mutta päätin että en anna mäkien lannistaa, on niitä täällä meilläkin Etelä-Karjalassa.

Perjantaina heti aamusta suunnattiin reissun päälle ja yövytiin mammalassa. Söin kun pieni porsas (kuten aina mamman luona) ja join normaalia enemmän. Mentiin koko perhe nukkumaan jo kello 20.30 illalla koko kööri. Yhdentoista tunnin unien jälkeen olo oli levännyt ja rauhallinen. Ajelin reilut 60km kisapaikalle cokista siemaillen, ilmoittauduin ja vähän lämmittelin. Päätin, että lähden ohuessa pitkähihasessa vaikka vähän jännittikin että jäädynkö jos alkaa sataa. Siirryin autolta vähitellen lähtöpaikalle. Juttelin parin muun juoksijan kanssa niitä näitä. Lähdin ns. hitaasti kiiruhtavien lähdössä, että ehtisimme vielä yöksi kotiin. Ihan mukavan tuntuista porukkaa oli lähtöviivalla, parin ensikertalaisen kanssa juttelin ja kannustin heitä.

Rautaveden maraton 2013, mie kolmas vasemmalta.

Pyssyn pamauksesta sitten kello 10 mentiin. Mie ja miuta selvästi nopsempi mies lähdettiin kärkiporukassa kahdelleen. Neljän kilsan kohdalla yks kokenut juoksija meni miusta ohi. Seuraavat juoksijat tapasinkin vasta 37 kilometrin kohdalla, kun kello 11 lähdössä lähteneiden miesten kolmen kärki yksi kerrallaan ohitti miut. Eli aika yksinäistä taivallusta oli Rautavedellä ja voi miten mie nautin, jokaisesta askeleesta. Mäet oli vähän kamalia ja parissa mäessä piti ihan ääneen nauraa, kun persiissä poltti niin ankarasti. Yhdessä mäessä oli pakko ottaa pari kävelyaskelta, muuten pitäydyin juoksussa. Vesipullo oli taas urheesti mukana koko matkan. Pysähdyin kahdesti täyttämään sen, muuten en pisteillä pysähellyt. Juomapisteitä oli sopivan tasasesti ja reitti oli hyvin merkitty, vaikka välillä olinkin varma että olin eksynyt. Reitillä oli pari junaradan ylitystä, mutta junakin ehti mennä just pari kilsaa ennen kuin saavuin ylityspaikalle. Aloin odottaa jo aika paljon puolimaratonin kääntöpaikkaa, että näkisin muita ihmisiä. No, en nähnyt sitten kuitenkaan. Sitten aloin odottaa 37:n juomapistettä, missä tiesin erään tutun olevan. Lähestyessäni pistettä hän huutelikin kaukaa ja kannusti, se tuntu ihan älyttömän siistiltä siinä kohtaa! Jalat alkoi painaa, mutta mihinkään ei koskenut. Vaikka yritin vähän kiristää tahtia, ei mitään tuntunut tapahtuvan. Taisin 38km:n kohdilla vilkasta kelloa ja ajatella, että ennätystähän tässä ollaan tekemässä. Sitte päätin, että enää en kelloon vilkuile vaan etenen sillä tavoin kun hyvältä tuntuu. Kaksi vikaa kilsaa tuntui päättymättömiltä, mutta maaliviivan ylitettyäni en meinannu kuitenkaan uskoa, että 42,2km on takana, ajassa 3.54.11. ja ennätyshän siitä tuli. Niin helposti. Hymyilytti.

Kävin hakemassa mitalin ja lähdin kävelemään autolle. Sitten huomasin ystäväni Annikan, joka oli ehtinyt jo käymään suihkussa. Annika oli myös juossut puolikkaalla upean ajan. Suihkussa melkeen laulatti, oli niin hyvä fiilis. Vielä päälle päiväkahvit Annikan kanssa Muistolan koululla. Annikan näkeminen melkeen yhtä ihanaa kun juokseminen! Ajelin takasin mammalaan ja mies ei uskonut että oon juossu maratonin.. sen mielestä maratonin jälkeen ei voi näyttää kun puolikuolleelta  Kotimatkaa oli edessä vielä 400km:n verran, onneksi mies ajoi ja mie sain vaan fiilistellä ja herkutella kotimatkalla. Ainut ”vamma” reissusta oli sykevyön tekemä pieni nirhauma, ei rakkulan rakkulaa eikä mitään kipeetä paikkaa, lonkankoukistajissa ehkä pientä jäykkyyttä havaittavissa. Ja silloin ajattelin, että mie oon enemmän tuollasen kylätapahtuman kun ison massatapahtuman juoksija. Kyllä, juokseminen on miun juttu. Maraton ihana matka.. vaikka hetkittäin se tuntuukin loputtomalta. Ensimmäisen kerran mietin tämän maratonin jälkeen, että pidempääkin matkaa voisin kokeilla.