Startti ennen puoltapäivää kohti Mikkeliä Kirsin ja Jarin kanssa. Miulle maraton ois kaheksas, Kirsille kymmenes ja Jarille sadasseittemästoista. Hikee pukkas jo autossa ja Mikkelin päässä ulkona seisoskellessa vaatteet liimautui päälle. Hieno juoksu varmaan tulossa. Hirmu vähän oli ennakkoon ilmoittautuneita kokonaiselle ja jälki-ilmottautumisia ei varmasti tullut yhtään. Kaikki viisaat oli jääneet kotiin tai aikoivat juosta lyhyemmän matkan. Mein autokunnan kolmesta henkilöstä kaikki kolme kuuluivat vähemmän viisaaseen porukkaan.
Startissa oli paljon porukkaa ja kaksi ekaa kierrosta meni miun osalta aika kivasti. Reitti oli yhtä mäkeä lukuunottamatta oikein mukava ja huolto toimi hyvin. Kolmannen kierroksen alkupuolella miun mahassa kourasi, niin lujaa että pysähdyin kun seinään ja jouduin kumartumaan eteenpäin. En uskaltanut jatkaa kovin kovaa, vaan menin tunnustellen. Mietin, että tänään ois pakko ottaa taktiikka, että mielummin ylinesteytys ko ali. Jokaisella huoltopisteellä oli juotava ja lätrrättävä urakalla, että selviyty seuraavalle pistelle. Jo kahdella ekalla kiekalla oli nitkahtaneita teiden varsilla. Mietin, että ei kukaan järkevä ihminen harrasta tällästä. Täytyy olla tyhmä. Todella tyhmä, että lähtee leikkimään hengellään. Päätin julistaa geelit ja urheilujuoman pannaan. Ainakin loppumatkaksi. Pärjäsin varmasti loppumatkan suolakurkulla, glukoosilla ja parilla suolatabletilla. Kikka toimi ja mahakramppeja ei tullut enempää. Onneksi.
27km:n kohdilla mietin keskeyttämistä. Ihan tosissani, ihan oikeesti. Mitä vitin järkeä tässä on? Ihan hirveetä. Tän maratonin jälkeen keksin itelleni kivemman ja järkevämmän harrastuksen. Alan vaikka keräillä niitä kuuluisia postimerkkejä. Berliiniin meen, mutta sen jälkeen nää hommat on miun osalta tässä. Finito - Slut - Over. Treenaanko liikaa vai liian vähän? Ehkä en ookkaan kestävyysjuoksu-ihminen? Ehkä pitsinnypläys oiskii se miun juttu? Ehkä kestävyysjuoksu onkii syvältä sieltä?! Paljon mielummin makaisin rannalla kirjaa lukien, mansikoita syöden ja auringosta nauttien pulahtaen aina veteen viilentymään kun tulee liian kuuma - Päässä soi Eppu Normaalin "Voi mua väsynyttä rellestäjää". Taisin tosin vähän mukailla sanoja.. tallustaja jotenkin kuvas paremmin olotilaa. Näissä tunnelmissa matka taittu.
Pian olinkin jo taas kurvaamassa urheilukentälle (jossa käytiin joka ristuksen kierroksen jälkeen ja lähettiin uudelle kiekalle). Kärkiauto kurvas miun eteen ja hiukan hädissäni väistin sitä ja juoksin kentän ulkokaarretta, etten vaan oo tien tukkona. Miun siis lähtiessä vikalle kiekalle miesten sarjan ykkönen tuli maaliin ajassa 3.08. Kannustin ja taputin. Hetken kulki taas hyvin. Juoksu oli kivaa ja matka vahvasti voiton puolella. Mietin, että onkohan kukaan nitkahtanut matkalle? Missäköhän Kirsi oli? Meniköhän sillä hyvin. Keskeyttäminen ja sen ajattelu aikasemmin tuntu naurettavalta ajatukselta. Ei kai nyt kukaan keskeytä siks, että homma ottaa päähän. Itehän tänne on tultu. Se ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Jalkaa toisen eteen. Pian oltiin tilanteessa, että oli enää 5km maaliin. Mietin taas mielessäni vanhaa tuttua juoksureittiä ja askeleita joista jokainen veisi lähemmäs kotia. Ja voi vitti miten pitkät ne askelmat tänään olikaan. Juoksin yksin, missään ei näkynyt ketään. Pitkään aikaan. Ei ketään kuka olis ohittanut miut. Mie menin jossain kohtaa ohi yhdestä miehestä, jonka kanssa juoksin puolikkaan paikkeilla joitakin kilsoja samaa matkaa. Hällä jalatkramppaili lujaa. Tarjosin suolaa, mutta kieltäytyi ja jäi kävelemään.
39km:n kohdalla oli taas se IIIIIHANA mäki, jonka olin jo kolmesti selättänyt. Tekisin sen neljännenkin kerran. Ihan varmasti. LIikenteen ohjaaja huikkaili, että lennokas on askel. En oo ihan varma kuittailiko se. Meno tuntu nimittäin enemmän raahautumiselta. Mut vähitellen maali lähesty. Siinä kohtaa kun kurvasin vikan kerran urheilukentän porteista sisään hymyilin. Muistin, miks kestävyysjuoksu on hienoa. Muistin miksi teen tätä. Joskus sää on haastava, mutta se on kaikille sama. Tänään se ei ollut varmasti kenellekään helppo. Ei ollut myötätuulia eikä poutapilviä. Oli kuuma ja nihkee, sadepilviä, jotka lupaili sadetta muttei antaneetkaan muuta kun paahtavaa aurinkoa. Vastatuulta, joka tarttu väsyneeseen tallustajaan kun piru. Kaheksas ja kaamein. Vai onkohan nää tästä eteenpäin aina kaameita? Vai onko ne kaikki olleet kaameita? En tiedä. Maalissa olin huonoimmassa ajassa ikinä. Sillä pääs silti palkintiopallille. Naisten sarjan toka ja vika. Aika jees. Miulle on tainnut käydä niin, että oon alottanut omalta huipulta ja suunta on vaan alaspäin. Tai sitten joskus tulee parempia päiviä ja juoksu kulkee. Nyt olo on iloinen ja onnellinen. Aika kiitollinenkin, että selvisin helteestä huolimatta ja oon terve ja hyvinvoiva. Sitä ei voi eikä saa pitää itsestäänselvyyteenä. Ja vaikka ajat huononee, niin pileet paranee. Näin myö Kirsin kanssa todettiin molemmat. Juostuamme molemmat elämämme huonoimmat ajat, mutta parhaimmat sijoitukset :D Ei muuta kun kohti uusia seikkailuita. Jotakin saattaa olla jo mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti