tiistai 28. kesäkuuta 2016

Averian maraton 2015 - miun seitsemäs maraton

Miun 7. maraton. Vaikein. Hirvein. Ehkä ihaninkin. Mäkisin. Paras huolto tähän asti. Huonoin aika koskaan. Tällä kertaa olin varma, etten selviäisi maaliin. Itse, omin jaloin. Mutta selvisin. Ja oon taas vahvempi kun eilen! 
Kaikkien muiden maratonien jälkeen on ollut helppo kirjoittaa asiat ulos. Ne on vaan soljuneet ja pursuilleet. Tänään oon ollut hiljaa. Miettinyt. Pohtinut. Analysoinut. Hymyillyt ja vähän liikuttunutkin. Kyllä tää oli varmaan tähän astisista paras. Just siks, että taistelin enemmän kun koskaan. Enkä puhu niinkään fyysisestä taistelusta. Tää oli henkinen taistelu.
Tästä se taas lähtee.. ja tästä tulee pitkä kun maraton. Viikko oli ollut aika rankka. Ei huonolla tavalla. Työrintamalla vallinnut painekattila hellitti tiistaina ja torstaina paiskin innolla 14h työpäivän. Syöminen jäi vähän heikolle koko viikon, mutta paikkailin sitten perjantaina tilannetta. Geelit jäi testaamatta nekin, joten testi tuli nyt sitten tehtyä maratonilla. Perjantai-lauantaiyön nukuin kun tukki ja kello soi 5.40. Kamat kasaan, puurot matkaan ja junaan. Kirsin kanssa matkattiin Tikkurilaan, johon Erkku tuli meitä vastaan. Ajeltiin iloisen höpötyksen säestyksellä Vihtiin. En oikein tajunnut edes, että tänään juostaan. Oltiin aika ajoissa paikalla ja muistin akkavarpaita teipatessani, että tänään mennään pohkeet paljaana ja jalat on sheivaamatta. Onneks Mary Poppins laukusta löytyy aina kaikkea ja sain jalat ajeltua. Käytiin vaihtamassa vaatteet ja kiinnittämässä numerot. Sen jälkeen tavattiin porukkaa ja meijät olikin aika helppo tunnistaa uusista paidoista (jotka muuten on ihan älyttömän siistit!). Aika pian huomattiinkin, että on aika lähteä kohti lähtöviivaa.
Asetuttiin aika etualalle lähdössä ja se ehkä vähän huvitti. Mut ei onneksi (vissiin?) jääty kenenkään jalkoihin. Ihan mukava määrä, reilut 30 juoksijaa, lähti matkaan pyssyn pamahtaessa. Alku lähti liian kovaa, niinkun aina. Mutta niinkun aina ennenkin jalat löysi viiden kilsan paikkeilla mukavan rytmin ja kilsat taittu kivasti. Huomasin olevani yksin. Mäkiä tuli ja meni, ennestään jo tiesin että niitä riittää. Alusta loppuun. Ekan geelin otin kympin kohdilla ja juomapisteellä vettä perään. Uppos eikä mahastakaan kuulunut kurinaa. Jess! Kahden kympin paikkeilla toinen geeli ja vettä päälle. Juomapisteellä ennen jälleen yhtä valtaisaa mäkeä piti ottaa rohkasua mehusta. Se maistukii aika hyvälle. Puolikas tuli täyteen ajassa 1.56.54. Aika jees ajattelin. Samaan aikaan aloin tuntemaan hyytymisen merkkejä.. ne tuli aika puskista ja alkoi ottaa aivoon. Tässä kohtaa taisin kävellä ekaa kertaa. Samaan aikaan alko ottaa aivoon vielä enemmän. Kiroilin ja mietin, että miten vitissä tätä voi jaksaa vielä saman verran lisää? Koitin samaa taktiikkaa kun Rautavedellä 2013.. nauroin mäille ja päätin näyttää niille pitkää nenää. No, parissa mäessä se onnistu. Ylämäen jälkeen tulee aina älämäki.. mutta ei ihan hirveenä lohduttanut. Kasetti levis. C-kasetti.. kaikki nauha purkaantu ulos ja tiiättehän millanen sotku siitä tulee. Vititti. Ois tehny mieli itkee. Mut mielikuvassa poimin kasetin ja sotkeutuneen nauhan maasta ja aloin kynällä rullaamaan sitä takasin. Se auttokii. Kilsat taittu taas hetken huomaamatta. Välillä kasetti taas levis ja jatkoin sen rullailua takaisin paikalleen. Mietin, että nyt musiikki auttais. Joku aggressiivinen. Vaikka Sepultura tai Pantera mitä inhoon. Sellanen mikä sais miut raivon valtaan. 25km myös fyysinen puoli alkoi väittää, etten pysty tähän. En tänään. Kramppi alko nousta akilleesta lähtien. Äkkiä suolaa!! Oli pakko hidastaa. Laulaakaan ei pystynyt. Mietin, että sillä joka on reitin suunnitellut on kyllä todella sairas huumorintaju. Ja täytyy myös olla todella sairas, että lähtee tuommoselle reitille juoksemaan maratonia. Ois tehny mieli nostaa peukku pystyyn ja liftata jonkun auton kyytiin. Samaan aikaan 30km täytty, otin geelin ja vettä taas perään. Huoltopisteellä oli suklaata ja ihana nainen. Pidin rauhassa tauon ja vilkaisin kelloon. Aattelin, että ei oo enää paljon jäljellä. Selviäisin. Päätin, että ajalla ei oo mitään väliä. Tänään oon voittaja, jos selviän maaliin asti. 
Suklaan ja keskustelun itseni sekä huoltopisteen rouvan kanssa olin taas tilanteessa, että kasetti oli hallussa. Varmaan osaltaan siksi, että edessä oli pitkä alamäki ja kädessä suolakurkku jota imeskelin.  Päätin, että se ei enää leviä. Jos leviää, niin kasaan sen taas ja jatkan matkaa. Enää en luovuta. Ei oo mitään oikeeta syytä. Vastatuuli, ylämäki, vastatuuli, alamäki. Jaksaa jaksaa. Painaa painaa. Mäet ei lopu koskaan, mut maali tulee joskus. Vai tuleeko? Mitä jos en ookkaan enää reitillä. Aha, oon mie kun taas tiessä on keltasta maalia. Siinä lukee 34km. No vitti. Ei oo enää paljon mitään jälellä. Juoksin ja tuntu välillä etten etene yhtään mihinkään. Tiellä oli raato, en voinu kattoa kun aattelin että tulee yrjö. Katoin kuitenkin ja näin suolia ja kuulin kärpästen pörinää. Veikkasin ketuksi. Erkun mielestä oli iso kissa ja joku muu arveli supiksi. Ihan sama. Joku ällö kuitenkin. 39km kohdalla kävelin kauheessa mäessä ja näin pienen pojan pellon reunassa. Poika oli pellolla kannustamassa ja tekemässä kuperkeikkoja. Hää huuteli, että: "Juokse juokse" ja totesin että "En pysty enää, tuu sie juoksemaan miun puolesta." Hää alkoi kirmata siinä rinnalla ja meni pellolla kumisaappaissa kovempaa kun mie siinä tien reunassa. Sitte taas hymyilytti. Ja loppumatkan juoksinki. Paras kannustus ikinä. Vikat kaks kilsaa oli jälleen päättymättömät. Pari kertaa silmät kostu. Onneks oli aurinkolasit päässä. Mäen päällä, josta lähti viimenen lasku alas kohti maalia tirahti pari kyyneltä. JESS! Ei enää yhtään ylämäkeä. Pelkkää alamäkeä ja sitten käännös vasemmalle kohti maalia. Aika 4.08.44, naisten sarjan toinen. Se tuntu kyllä erityisen hyvältä. Parempaan en ois pystynyt. Vaikka oli vaikeeta ja välillä suorastaan hirveetä niin maalissa kokismuki kädessä mietin, että on tää vaan siistiä. 
Kirsi saapu pian miun jälkeen ja juoksi myös hienon juoksun, oman sarjansa naisten kakkoseksi. Erkku juoksi myös hienon ajan! Ihan mahottoman mukava päivä loistavassa seurassa. Käytiin vielä Amarillossa syömässä ja sitten Kirsin kanssa hypättiin junaan. Averian maratonille kannattaa lähteä kauempaakin, mäkiä koklaamaan. Ei tarvi pariin viikkon mäkitreeniä kyllä tehä! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti