2XU Urban Swimming Challenge - selviytymisuinti

Starttiin enää hetki. Kuva: 2XU Suomi

Talvella ajatus tänne lähtemisestä tuntui NIIN hyvältä 😊 Samaa en voinut sanoa, kun lähdin ajelemaan aurinkoisesta Etelä-Karjalasta kohti mustaa ja synkkää Helsinkiä. Tiesin, että meri olisi n. 14 asteista. Hrr. Otin matkalta ystäväni Lauran kyytiin ja oli ihanaa höpötellä pitkästä aikaa ilman, että kukaan keskeytti. Juteltiin eikä vissiin ees muistettu minne ollaan menossa. Helsingissä taivas ampui vettä ja kastuttiin läpi märiksi. Onneksi olin pakannut puhtaat vaatteet turvapoijun sisään.. Ne pysys kuivana. Oltiin ensimmäisten saapuvien joukossa ja saatiin lukolliset kaapit soutustadionin pukkarista. Käytiin kurkkimassa reittiä ja iski vähän pakokauhu. Vitin pitkä väli. "Alkulämppä" 12 asteisessa vedessä ei varsinaisesti mieltä ylentänyt: sormista ja varpaista lähti tunto lähes välittömästi. Vesi oli jäätävää. Eilisen avovesiuinnin perusteella alkoi hitokseen jännittää miten tasapainoelin reagoisi kylmään veteen. En halusisi kokea samaa pyörrytystä kun eilen koin. En ainakaan meren syvyydessä. Merivesi maistui oudolle ja ällötti kun sitä meni suuhun. Starttia odotellessa leuat löi kylmyydestä yhteen ja oli aika hiljasta. Totesin Lauralle hiukan kauhuissani, että jos selviän tuosta niin selviän mistä vaan. Mietittiin, että voiko kädet ja jalat jäätyä tuon lämpöisessä vedessä niin pahasti, että ne joudutaan amputoimaan. Lähdössä sai halutessaan mennä mereen lähtölinjalle tai lähteä rampilta. Uitiin lähtölinjalle ja startattiin siitä. Startti tapahtui minuutin myöhässä, kun piti odotella vesibussin ohi meno. Sitte ei kun menoks. Oisin voittaja jos selväisin uimalla perille, enkä joutuisi turvautumaan moottorivenekyytiin.

Vielä minuutti. Kuva: 2XU Suomi

Uinti lähti hyvin vaparilla liikkeelle. Merivesi maistui pahalle. Parin sadan metrin jälkeen alkoi kaulaa ja kasvoja paleltaa. Vasempaan korvaan meni vettä. Vaikka miun piti keskittyä vaan uintiin, aloin miettiä pyörrytystä. Jatkoin rintauinnilla eteenpäin. Jäin aika nopsaan porukan hännille. Ihan sama. Lähestyin miestä, joka oli saanut astmakohtauksen. Suppilaudan kanssa reitin varrella ollut tyttö jäi auttamaan. Ohitin ekan poijun. Jes. Jatkoin hitaasti, mutta varmasti kohti seuraavaa poijua. En tuntenut käsiä enkä jalkoja. Tässä ui iloinen torso. En uskaltanut laittaa enää kasvoja veteen. Muuten fiilis oli hyvä. Mietin hiekkarantaa, aurinkotuolia ja mojitoja. Homma toimi. Välillä erehdyin miettimään miten iso meri on ja miten pieni mie siellä. Missään kohtaa ei kuitenkaan iskenyt epätoivo tai väsymys. Matka taittui hitaasti, mutta varmasti. Pari kertaa uin selkää ja kokeilin sormien tuntoa. Puristus tuntuu, hyvä. Tahkolla mietin taatusti tätä kokemusta ja saan siitä voimaa. Teknisesti aivan susiuinti, mutta tänään ei tyylipisteitä lähdetty hakemaan. Uimaria miusta ei koskaan tuu, mutta silti tykkään tästä hommasta ja aion jatkaa. Mietin miten onnekas oon, kun triathlonissa uinti on lajeista ensimmäinen ja myös ensimmäisenä ohi. Nämä ajatukset katosivat, kun 3000m kärki ui ohi. Ihailin vauhdikasta menoa. Pian omatkin jalat ottivat pohjakosketuksen betoniin ja haparoivin jaloin kävelin pois merestä. Koitin ottaa juoksuaskelia, mutta ei ne jalat lähteneet mukaan. Hoipertelin kun varsa rantaan. Enää ei tarvitse jännittää sitäkään, että on porukan viimeinen koska tänään oli miun vuoro sijoittua porukan viimeiseksi 💪 Silti oli voittajafiilis. Tein sen. Pystyin. Jäätävässä vedessä, meressä. Hernekeittoa parhaan ystävän kanssa Itämeren rannassa tärisevin ja jäisin käsin hörppiessä mietin, että kaikkeen hulluun sitä pitää lähteä. Ihan mahtava kokemus, etenkin jälkeenpäin. Ensi vuonna uudelleen.

Ei muuta kun avovesitreenit kunnolla käyntiin ja Tahkolla sitten kunnon uinti 🏊

Ja menoks! Kuva: 2XU Suomi